Raija Siekkinen: Kaunis nimi

Lukuelämässäni eräs polku on ristennyt toiseen huvittavalla tavalla. Sattumalta vanha tuttu paikka tuli vastaan Raija Siekkisen novellikokoelman ensimmäisessä novellissa Pyhä Ambrosius. Siinä ryhmä suomalaisia naiskirjailijoita on opintomatkalla Puškinin kotimuseossa. Naisparat tarpovat ruokkoamattomassa maastossa, ovelan likinäköisen tulkin perässä, joka lopulta nappaa yhden naisen silmälasit omaan käyttöönsä. Majoituspaikat, mökit ovat lahoamaisillaan ja naiset niissä jäätymäisillään. Puškinin museokin on lopulta virallistettu jäljennös. Näin hän olisi voinut asua. Näin siihen aikaan asuttiin. Niin, tämähän on aivan kuin oltaisiin Sergei Dovlatovin Ulkomuseossa. Ettei vain tulkkikin olisi ollut sama mies.

- Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia, ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, -tässä meillä on Pushkinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä ei ole muualla kuin täällä. Sitä säilytetään Moskovassa. Se on tuhoutunut.
- Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin.

Pyhä Ambrosius on poikkeus Siekkisen novelleissa; se on tunnelmaltaan absurdin koominen, lopussa suorastaan riehakas. Venäläiset ja suomalaiset naiset löytävät hetkittäin toisensa laulaessaan, mutta venäläiset ukot puhuvat virkansa puolesta palturia, varastavat silmälaseja eikä saunamatkan päästä löydy enää saunaa. Se paloi jo. Silti tässäkin novellissa nainen muistaa pahaenteisen näyn asemalaiturilta kotoa lähtiessä. Pahalta suojaisi museon myymälästä hankittu Pyhä Ambrosius.

Kokoelman muut novellit ovat täynnä melankoliaa, eroa, pettymystä, yksin jäämistä, kesän muistoja marraskuussa. Niminovelli Kaunis nimi on arvoituksellisin, melkein jo itsetarkoituksellisen. Salaperäinen Iris on kaunis, puhumaton nainen keskellä ymmärtämättömiä ja moukkamaisia miehiä. Mutta ei vain saa sanottua mikä painaa. Miehet hänen kanssaan puhuvat elokuvasta, mutta eivät sisällöstä. Mystinen nainen tapaa toisen samanlaisen baarin vessassa. Toinen on sivusta näkemässä, mitä on tulossa ja samalla oman nuoruutensa. Ero taitaa tässäkin olla edessä.

Lentoasemanainen on voittanut Karibian matkan arpajaisissa. Kuten kaikilla Siekkisen novellien naisilla, hänelläkin näyttää olevan kuudes aisti, joka kertoo lähestyvästä uhasta. Sen pelon takia naiset eivät uskalla tehdä irtiottoa. Novellissa Esineet on muistoihinsa vaipunut ihminen, joka on surunsa takia kuin koomassa. Muistoissa tuoksuvat metsän sienet saunassa kuivuessaan, pariloitu kala, soi kreikkalainen musiikki meren rannalla, mutta nainen ei pääse muistoistaan suruunsa ennen kuin muistaa kadonneen sormuksensa.

Kokoelman viimeinen novelli Vedet vaihtuvat on himpun verran valoisampi hulluine kaivontekijöineen. Siinä mieskin vaihteeksi ilon antajana, katon pellittäjänä, veneen hoitajana; kaverina eikä vain ainaisena murheen lähteenä.

Siekkisen lause on timanttisen luja ja samalla säkenöivän kaunis. Tässä kokoelmassa on kahdeksan novellia, joten olen novellihaasteessa päässyt lukemaan 30.

Elokuvissa: Isäni Toni Erdmann

Meitä oli elokuvateatterin isossa salissa tänään 4 katsojaa. Arvelinkin, että maanantaina puolelta päivin, jouluviikolla esitettävä elokuva saattaisi olla aika ylhäisen yksinäistä katsottavaa. Sen verran paljon vapaita hyviä paikkoja, että pakko oli kerran vaihtaa.

Toni Erdmann alias Winfried Conradi on lähes eläkeikäinen opettaja, boheemi, entisen hipin oloinen harmaatukkainen heppu, joka on omistautunut ihmisten, postilähetin, naapureiden, sukunsa, oppilaidensa elämän hauskuuttamiseen. Pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tekohampaat kulkevat vakiovarusteena rintataskussa ja peruukki etc muukin rekvisiitta tulee ketterästi tarvittaessa käyttöön.

Tämän boheemin isän elämä törmää railakkaasti tyttären, jo vuosia uraansa menestyksellisesti rakentaneen konsultin sekunttiaikataululla pyörivään arkeen. Hippie meets orava pyörässä. Isä panee kaiken kekseliäisyytensä peliin saadakseen tyttären kuolemanvakavaan elämään, verenmakuiseen kamppailuun paikasta auringossa vähän leikkisyyttä. Siinä sitten tyttären urakin on vaarallisesti uhattuna, mutta isä on sen verran ovela tempuissaan, että saattaa sittenkin toimia edelleen tyttärelle paremminkin majakkana pimeydessä.

Matkan varrella käydään nauttimassa kokaiinia parkkipaikalla bisnesväen jytäillassa Bukarestissa, Romanian maaseudulla öljyalan yrityksessä ja romanialaisissa perinteisissä juhlissa opettelemassa kananmunan maalausta. Sillä Romaniahan on houkutteleva halvan työvoiman eurooppalainen maa, josta moni globaali yritys on kiinnostunut. Tuota nykyistä yrityselämää elokuva valaisee mielenkiintoisesti, antaen siitä - ei mikään yllätys - hyvin kalsean kuvan. Tyttärelläkin on mentori, joka havaitsee että nainen on siis esityksessään kuunnellut vastapuolta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta parempi on keskittyä omaan asiaansa.

Hyvin saksalainen kohtaus elokuvassa on nakubileet. Eivät sellaiseksi tarkoitetut, vaan paremminkin kyse on tyttären pyyhkeen heittämisestä nurkkaan. Joka tapauksessa minusta saksalaiset ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita nakuilusta ja minusta tämäkin pätkä elokuvassa henki sitä samaa. Vaatteettomuus on Saksassa erityisen houkuttelevaa, näin olen ymmärtänyt. Pitäisikö vaan löysätä sitä kravattia/jakkua?

Isäni Toni Erdmann selvisi siis ulkomaisten elokuvien Oscar-sarjaan, samaan josta suomalainen Hymyilevä mies karsiutui. Ei hassumpi elokuva, mutta voi olla että pidin Hymyilevän miehen tarinasta sittenkin enemmän.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Tavallisten ihmisten elämä on mielenkiintoista. Tavallisilla tarkoitan vaatimatonta elämää viettäviä, tavallisissa töissä tai työttömänä eläviä perheenisiä ja -äitejä, pariskuntia, naapureita ja työkavereita, postiljooneja ja leipureita, juoppoja ja raitistuneita, lapsenvahteja ja kalastajia, eronneita ja rakastuneita, levottomia ja rauhoittuneita, petettyjä ja jätettyjä, näkeviä enemmän näkeviä sokeita. Aiheeseen sopii, että Raymond Carver ei novelleissaan julista eikä moralisoi, ei saarnaa eikä osoittele vaan kertoo koruttomasti, rehellisesti ja myötämielisesti kaikkien noiden Eileenien, Carlylien, Rogerien, Wesin ja Ednan rakkauksista, kohtaamisista, iloista, suruista, menetyksistä. Haaveista ja niiden rapistumisesta, mutta myös ennakkoluulojen hälvenemisestä. Maisemat voivat olla missä päin Amerikkaa vain, ne ovat tuttuja elokuvista - siellä on aina yksittäisiä taloja rivissä, takapihoja ja autoja - ja niin on jokainen kertomuskin kuin kokonainen elokuva, elokuvia noin 50-, 60- ja 70-lukujen Amerikasta. Jostain siististä auringon valaisemasta pihasta tuli mieleen elokuva American beauty, mutta sama maisema löytyy tv-sarjoista, lukemattomista elokuvista. Kun puhumme rakkaudesta, niin puhumme ainakin ihmissuhteista, parisuhteista. Ja siitä mitä onni on ja missä se luuraa.

Miten Carver sen oikein tekee, sen mielettömän latauksen, odotuksen, jännityksen, joka jokaisesta tarinasta, lähikuvasta, yksityiskohdasta lähtee kasvamaan viivyttelemättä?  En osaa sanoa, mutta siihen riittävät yksinkertaiset ja konkreettiset lauseet. Arkisesta keittiöstä, postiljoonin tulosta pihaan, näennäisen tavanomaisista askareista hän virittää aavistuksia lähestyvästä uhasta, vihjaa tapahtuneista kauheuksista. Tragedian odotukseen sekoittuu äkillisesti tilannekomiikkaa. Mustasukkaisuudesta seonnut mies näyttää olevan valmis tuhoisiin, tai ainakin itsetuhoisiin tekoihin. Mutta unistaan ei kukaan ole vastuussa eikä ruma ja väsynyt leipuri ole niin paha miltä näyttää. Rakkaus voi hiipua, vaikka nainen on raikas kuin iso lasillinen vettä ja rakkaus kukoistaa, vaikka nainen pitää oikojan tekemää hammasmuottia TV:n päällä ja lemmikkinä tepastelevaa riikinkukkoa olohuoneessa.

Nyt riikinkukko oli koonnut rohkeutensa ja alkoi hiljakseen vaappuen ja nytkytellen siirtyä keittiöön. Sen pää oli koholla mutta vinossa, sen punaiset silmät olivat nauliutuneet meihin. Sillä oli päässä muutaman tuuman korkuinen kruunu, pieni sulkatöyhtö. Sen pyrstöstä nousi pitkiä sulkia. Se pysähtyi pienen matkan päähän pöydästä ja mittaili meitä katseellaan. 'Ei niitä turhan päiten paratiisilinnuiksi haukuta', Bud sanoi.

Niminovelli, jossa kaksi keski-ikäistä pariskuntaa viettää iltaa giniä kulautellen tuo etsimättä mieleen elokuvan Kuka pelkää Virginia Woolfia. Samalla tavalla vanhempi pariskunta alkaa sohia toisiaan - oliko naisen exän väkivalta rakkautta - ja nuoremman tuoreempi suhde altistuu myrkylle. Mutta yllätys on siinä että ei se nyt niin mene. Sen sijaan lukija pääsee illanistujaisiin kuuntelemaan keski-ikäisten keskustelua rakkauden väkevyydestä, ja samalla sen omituisen vikkelästä katoamisesta, jota kukaan ei haluaisi tunnustaa.

Mutta nyt en voi sietää häntä. En todellakaan. Kuinka se on selitettävissä? Mitä sille rakkaudelle on tapahtunut? Mihin se haihtui? Sen minä haluaisin tietää. Sitten meillä on tapaus Ed. Okei, taas me olemme palanneet Ediin. Hän rakastaa Terriä niin vimmatusti että yrittää tappaa hänet ja lopuksi tappaakin itsensä', Mel lopetti ja kulautti lasistaan.

Novellit ovat paitsi täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia myös erityisen hauskoja nimiltään: Mitä te San Franciscossa teette?, Olisitko jo hiljaa, olisitko, Säilöttyä, Pieni hyvä asia, Sulat, Se kolmas asia, joka teki isästäni lopun. Carver lumoaa. Naislukijana voi ärsyyntyä vain siitä, että naiset ovat useassa tarinassa, mutta ei aina, jotenkin yksiulotteisempia; Carver tuntee miehen psyyken, nainen on toisinaan kuin siinä sarjakuvassa Naisen kanssa, jossa naiset ovat kuin maljakoita.

Voi että oli innostavaa lukea Carverin novelleja, nyt on taas pikkuisen tyhjä olo, kun ne on luettu! Jos sinulla, parahin lukija, on tylsää etkä ole tätä lukenut, niin haepa tästä itsellesi hyvää seuraa. Tiedät sitten mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta.

Kirjassa on 14 novellia, joten panokseni novellihaasteeseen on tässä vaiheessa yhteensä 22.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Will You Please Be Quiet, Please? (1978), What We Talk About When We Talk About Love (1981), Cathedral (1983), suomentanut Raija Mattila
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986, 230 s

Luin muutaman novellin

Katherine Mansfield: Laulutunti

Miss Meadows, opettajatar tyttökoululla, 1900-luvun alkupuolella on poissa tolaltaan. Kaikki hänen tavallisessa ympäristössään, koulun käytävillä ja luokassa, näyttää vastenmieliseltä. Miss Meadowsin, Murielin koulupäivä värjäytyy mustalla. Kesken lauluharjoitusten - Ah, niin lyhyt ompi suven aika - hänen ajatuksiinsa sekoittuu pätkiä kihlatun kirjeestä. Aiemmin saapunut kirje on suistanut Murielin raiteiltaan. Kaikki tähänastinen, yhteinen tulevaisuus, on haihtumassa tomuna ilmaan, sillä kihlattu on ajatellut. - Mansfield tarttuu rakastuneen ihmisen epävarmuuteen, näyttää kuinka haavoittuvainen on mieli. Nainen aavistaa onnensa lopun lähestyvän, pelkojensa toteutuvan. Muste oikein ryöpsähtää ihmisen sisimmästä ja värjää ympäristönkin. Kuinka jokapäiväinen maisema, ja ihmiset siinä, voikin näyttää erilaiselta, kun mielenmaisema järkkyy. Lopussa sähkösanoma keikauttaa taas Murielin maailman. Ajattoman psykologisen kuvauksen taitaa Katherine Mansfield, 1888-1923.

James Joyce: Valitettava tapaus

Mr James Duffy on dublinilainen kassanhoitaja, jonka elämä on samalla tavoin koristelemattomassa järjestyksessä kuin setelipinot kassassa. Hän syö ravintolassa ja käy joskus konsertissa. Eräässä konsertissa hän tapaa Mrs Sinicon, kapteenin yksinäisen vaimon, johon tutustuu hiljalleen, tavattuaan tätä sekä sattumalta että järjestetysti sattumalta. Pimenevinä iltoina he viettävät yhä enemmän aikaa keskustellen. Sitten nainen rohkaistuu, mutta mies vetäytyy kuoreensa.  Muutaman vuoden päästä hän lukee lehdestä traagisesta onnettomuudesta ja ymmärtää oman osansa tapahtuneessa. - Sadan vuoden takainen Dublin piirtyy Joycen kertomana Mr Duffyn askeettisessa huoneessa, ravintoloissa, rautatieasemalla. Sitäkin paremmin puumaiseksi kuivettunut, normien ja sääntöjen kutistama päähenkilö, joka ei osaa iloita osakseen tulevasta lämmöstä, eikä näe uutta elämää lähellä toista, ennen kuin se on myöhäistä. Sovinnaisuuden ja arkuuden näivetystautia Joyce kuvaa taidolla.

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja

Kylmettynyt kertoja miettii, kuinka saada lapiollisen hiiliä uuniinsa, pakkasen kylmettämän huoneensa tulisijaan. Hänen on saatava hiilikauppias ymmärtämään, että hän muuten kuolee. Siksi hän ratsastaa kauppiaan luo tyhjällä sangolla. Kauppiaspariskunta istuu kuumassa kellariasunnossaan ovi auki. Kauppias kuulee avunhuudot, mutta vaimo ei vain kuule tyhjällä sangolla saapunutta asiakasta. Lopulta vaimo suostuu menemään ulos, mutta ei edelleenkään kuule ketään - vaikka joutuukin olematonta esiliinallaan pois huiskimaan. - Kafkamainen tilanne, toinen on jäätymässä, kuolemassa, toinen ei halua nähdä. Novelli on vanhemman oloinen kuin kaksi edellistä saman ajan novellia. Se on ihan museaalinen hiilisankoineen, koska ei-konkreettinen taso ei sen kummempaa minulle ilmaise, julmuuden ja itsekkyyden ohella, konkreettinen on museosta. Toisaalta ovat kai esim pikalainat korkoineen tämän ajan hiilisankoja.

Franz Kafka: Maalaislääkäri

Lääkäri on pulassa, koska hänellä on kiireinen kutsu syrjäiseen kylään lumipyryssä eikä hänellä ole hevosia. Hevoset löytyvät kuitenkin omasta tallista yllättäen, vieraan renkimiehen hallusta. Lääkäri saa hevoset käyttöönsä, mutta vieras haluaa vastineeksi kauniin piian itselleen. Lääkäri saapuu potilaan luo.  Lähemmässä tarkastelussa lääkäri ei löydä pojasta vikaa. Perheen odotukset ovat toisenlaiset ja lääkäri sitten löytääkin pojasta ison haavan ja haavasta matoja. Lääkäri mietiskelee ihmisten odotuksia: pappeihin he eivät enää usko, mutta lääkärin pitäisi tehdä ihmeitä. Perhe vaatii lääkäriä jäämään potilaan kanssa, hänet riisutaan ja hänelle lauletaan rienaava laulu. Lääkäri päättää karata ja kannustaa hevosensa laukkaan, mutta ne vain laahustavat. Kaikki on menetetty, piikakin uhrattu. - Edelleen kafkamaisia tunnelmia, painajaista, mutta en osaa novellin symboleita tulkita. Ehkä niitä ei tarvitsekaan sen kummempia löytää, lääkärin painajaisen lisäksi.

Rudyard Kipling: Bimi

Miehet keskustelevat merellä matkalla Malajista Englantiin. Samassa laivassa kuljetetaan orankia näyteltäväksi Englantiin. Siitä toinen saa aiheen muistella Bimiä. Se oli oranki, jonka Bertran, luonnontutkija oli kesyttänyt kaverikseen ja elänyt sen kanssa yli kymmenen vuotta. Bimillä oli sänky ja lakanat ja se istui miehen kaverina pöydässä. Kunnes mies tapasi mukavan naisen ja meni naimisiin. Sitä ei Bimi hyvällä katsonut ja jälki on sen mukaista.  - Tämän novellin muistin aika hyvin kouluajoilta. Teemana ihmisen tuhoon tuomittu yritys hallita luontoa, villiä eläintä, josta ei ole ihmisen kaveriksi. Kehyskertomuksen kertoja olisi voinut puuttua tapahtumiin, mutta selittää että kammottavassa tragediassa vaimonsa menettänyt mies halusi kohdata vastustajansa yksin, kun kerran oli erehtynyt kohtalokkaasti, luontokappaletta ihmisenä pitäessään.

Karen Blixen: Sormus

Kertomuksessa 'sataviisikymmentä vuotta sitten' avioitunut nuori tanskalainen aatelismies ja hänen vaimonsa Lise käyskentelevät maillaan. Avioliitto on ajan mittapuiden mukaan hieman erisäätyinen, sillä vasta 19-vuotias vaimo on varakkaampaa sukua. Mies on huolissaan sairastuneista lampaistaan, mutta vaimo ei jaksa niistä kiinnostua vaan pitää miehen huolia lapsekkaina. Seudulla on tavattu lampaita ryöstelevä väkivaltainen roisto, jota ei ole saatu kiinni. Aviomies osoittaa onnensa keskellä myös sääliä roistoa kohtaan, jota hänen ylhäinen vaimonsa ei ymmärrä. Vaimon mielestä mies on selvästikin 'vaarallinen vallankumouksellinen' kuten isoäiti oli sanonut.

Novelli kuvaa avioparin yhteiskunnallisen näkemyksen eroja, sitä kuinka humaanimpi näkemys on vaimon mielestä heikkoutta. Tai sitten mies lampaineen on yksinkertaisesti vaimon silmissä tylsä ja vaimon rakkauden tunteet ovat hiipumassa. Hän jättää hattunsa lähtiessään miehelle; aviovaimon ei kai noina aikoina sopinut kuljeskellä hiukset liehuen. Vaimon oma tausta on antanut hänelle sellaisen itseluottamuksen, joka jähmettää jopa väkivaltaisen roiston aloilleen, kun he sattumalta, muilta näkymättömissä kohtaavat. Sormus on tarkoitettu lahjontaan, mutta sitä ei tarvita ja samalla se katoaa, kuten avioliitton perusta ja rakkaus nuoren aviovaimon sydämestä.  Blixenin vapauden kaipuun tuulet puhaltavat tämänkin sankarittaren ympärillä.

John Steinbeck: Korkeat vuoret

Novelli vie lukijan Kalifornian vuoristoseudulle, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla ja kerrotaan Jody-pojan näkökulmasta. Hän asuu kuivalla ja kuumalla seudulla perheensä ranchilla, on pitkästynyt ja tekee aikansa kuluksia pientä kiusaa koiralle ja linnuille. Hänen suurin mielenkiintonsa ovat ranchin läheisyydessä nousevat Korkeat vuoret; ne sekä lumoavat että kauhistuttavat. Poika kyselee niistä sekä vanhemmiltaan että rengiltä ja saa kaikilta saman vastauksen: ei siellä mitään ole - tai sitten jotain outoa ja pelottavaa. Vuorilta saapuu myös yksinäinen vanha ukko, Gitano, joka väittää syntyneensä seudulla, tulleensa takaisin ja jäävänsä. Perhe ei ole samaa mieltä, mutta poika on ukosta yhtä kiinnostunut kuin vuorista. Tilalla elää viimeisiä päiviään myös raihnainen hevonen, isän mielestä yhtä turha kuin ukkokin, ei enää hyödyksi. - Steinbeck luo mestarillisesti arkaaisen maiseman ja sen tunnelman, kotitila edustaa turvaa mutta myös tylsyyttä, vuoret houkuttelevat salaisuuksillaan. Seudulla kulkevat köyhät paisanot hakevat töitä rancheilta, jotka hädin tuskin elättävät omiaan. Perhe ja poika ovat sidottuja siihen, vanha mies on köyhempi, mutta vielä vapaa valitsemaan. Hän valitsee vielä oman tiensä. Jody on uskottava pojan maailmassaan, hän on utelias, koettelee rajojaan ja kaipaa jännitystä - vuorten takana on meri.

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies

Tapahtuu Andalusiassa, Algecirasin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Gibraltarinlahden vastakkaisella rannalla. Ensinnä minäkertoja muistelee tuttunsa jännittävää silminnäkijäkokemusta Napolista, jossa sattuu äkillisen tapon todistajaksi, ennen kuin minäkertoja palaa omaan majataloonsa. Täällä hän kohtaa espanjaa tutusti ääntävän matkailijan, joka osoittautuu skotlantilaiseksi, Glasgowsta. Sitkeitä skotteja tapaa näet Espanjassa paljon useammin kuin englantilaisia. Varsinainen kertomus on sitten Glasgown miehen kauhukertomusta suurelta yksinäiseltä maatilalta vuoristossa. Kauhu on alkanut toukokuisesta helteestä, siitä seuranneista painajaismaisista öistä yhdistyneenä talon historiaan; siellä on asunut mielipuoli. Äänet, kauhunhuudot täyttävät tienoon aina täydenkuun aikaan... Ei oikein uponnut tämä novelli, vaikka kävi selväksi että tulevakin yö oli oleva täydenkuun - ja kuka siellä sitten huutaa ja kenen pään sisällä. Tämä novelli saattoi olla vieläkin museaalisempi kuin Kafkan hiilisanko.

Aloittelin siis Ompun lanseeraamaa novellihaastetta tarttumalla tähän kouluaikaiseen, kirjahyllystä löytyneeseen teokseen: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja Aulis Ojajärven valikoimana, ja poimin siitä nuo edellä referoidut. Olen aina pitänyt novelleista, mutta kuten moni muukin, en niitä tule niin usein lukeneeksi. Katherine Mansfield, Alice Munro, Raija Siekkinen ja Anton Tšehov ovat olleen ne toistaiseksi mieleen painuvimmat. Niin, ja Octavio Paz, jonka kokoelmaa en enää löytänyt kirjastosta. Elämäni aallon kanssa oli se kertomus, jonka muistan hyvin. Törmään Turun kaupunginkirjastossa usein siihen, että kirja on varastossa eikä sitä täällä saa saman tien mukaansa, kuten Helsingissä. Pitää täyttää lappu tai tehdä varaus.  Novellihaaste on ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistun. Olen samaa mieltä Ompun kanssa, novellit ovat hienoa luettavaa ja ansaitsevat lukijoita siinä kuin romaanit. Levottomalle lukijalle novellit, short stories, ovat etenkin sopivia. Eipähän ehdi kyllästyä aiheeseen tai tyyliin, sen sijaan saa makupaloja monesta.

Kahdeksan novellia kertyi tästä.

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

Mun Rio on suurenmoinen
ja hurmaa tulvillaan...

Paulo Lins on elävä esimerkki siitä, että Rio de Janeiron läntisessä favelassa kasvaneella nuorella, ainakin yhdellä heistä, on ollut toinen polku kuin hänen Jumalan kaupunki-romaaninsa henkilöillä. Jumalan kaupunki on Rion läntinen kaupunginosa, favela, joka perustettiin vuoden 1966 suurtulvan jälkeen kodittomiksi jääneille. Sinne siirrettiin köyhiä muualtakin Riosta, alueilta jotka haluttiin keskiluokan käyttöön.

Favela-sana on peräisin tyräkkeihin kuuluvasta kasvista, joka peittää vuoria mm Rion ympäristössä. Samoille alueille syntyi laittomasti yhä uusia asuinalueita ja turvapaikkoja kodittomille ja köyhille. Yksi noista alueista nimettiin favelan mukaan ja nimi muuttui vähitellen paikalliseksi yleisnimeksi. Favelat ovat köyhyyden, rikollisuuden, huumekaupan, väkivallan ja rasismin leimaamia alueita. Rion kauneus levittäytyy kukkuloilta, mutta kujilla väistellään luoteja, kodeissa vedetään kokaa, viskiä ja pilveä. Eikä poliisi taatusti tarjoa turvaa, katujen äkkinäiset tilanteet vaihtuvat järjestelmälliseen mielivaltaan; huonosti palkatut poliisit haluavat osansa huumerahoista ja vangeilta palveluksia, mieltymyksiensä mukaan. Hierarkiassa mustien gangstereiden yläpuolella elelevät huolettomat valkoiset Pojat, joiden joukosta jokunen lipeää mukaan veriseen peliin, siinä missä mustien joukosta yksittäinen tyyppi pääsee irti köyhille mustille osoitetulta tieltä.

Paulo Lins on elänyt nuoruutensa Jumalan kaupungissa. Siksi Jumalan kaupungin henkilöt, nuoret gangsterit Hornanhenki, Vemmelsääri, Sähikäinen, Hunskeli, Nikkari, Varpunen, Pikku Zé, Komee Zé ovat verta ja lihaa, heidän dialoginsa niin autenttisia. Tarja Härkösen suomennos, favelan kieltä lähinnä kai pääkaupunkiseudun/Helsingin nykyslangia mukaillen, on kerta kaikkiaan mahtava suoritus. Varsinkin sen jälkeen kun luin Svenska Dagbladetin arvostelun ruotsinnoksesta, jossa kriitikko epäili lukijoiden naureskelevan väärissä kohdissa ja suositteli, että kääntäjä olisi tutkinut esim Rinkeby-ruotsia.

Batmanin baarin edustalla hän näki Appelsiinin harppovan Keskusaukiota kohti.
- Kuis hurisee? Sano mistä saisi kunnon tienestit?
- Hei kuule, on vähän kiire. Tässä ehdi nyt pälättää, vastasi toinen hiljentämättä vauhtiaan. 
Hunskeli ei vastannut, ajatteli vain että tappaisi moisen nuijan jonain maanantaina. 

Romaani on jaoteltu kolmeen osaan, jotka seuraavat lähemmin yhden henkilön kohtaloa, Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Tarinat kertovat, että nuorilla, lapsilla on haaveensa jättipotista, elämästä muualla, turvassa vaimon ja lasten kanssa, kalastajana rannalla, vuoristossa, mutta favelan kadut viettävät alaspäin, imevät mukaan, pakottavat ottamaan aseet käyttöön, opettavat tappamaan, diilaamaan huumeita, valitsemaan jengin. Jättämään koulun. Kahdeksanvuotiaat nappulat, shakkinappulat katsovat isoja gangstereita, kaksikymppisiä ihaillen, juoksevat huumekuriireina pomojen asioilla, osallistuvat ryöstöihin ja tappoihin. Kosto ja väkivalta ottaa lisäkierteitä jokaisesta ruumiista. Taustalla soi samba, käydään sambakoulujen kilpailuissa, joissa favelassa syntynytkin voi menestyä. Gangsterille on tärkeää näyttää hyvältä ja saada kaunis tyttöystävä. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Mustasukkaisuus korventaa häviäjää. Välillä nuoret ottavat henkeä pakomatkalla guavapuiden alla, yöllä moskiittojen armoilla, tuijottavat kaunista maata ja ihmettelevät, miksi eivät saa tätä kaikkea pysäytettyä, miksi on oltava mukana tappamassa.

Kaikesta tästä kaaoksesta ja väkivallasta Lins onnistuu tekemään brutaalin, silti säkenöivän kertomuksen haaveista, rakkauden ja ystävyyden kaipuusta, köyhyyden ja rikollisuuden lujasta liitosta. Teksti kulkee paikoitellen dokumentin omaisena kuvauksena paikallisista oloista, naisista ja äideistä kodeissa, lapsen viimeisistä ajatuksista kun hän katsoo kiväärin suuhun, kukosta joka pääsee pakoon juhlaväen padasta. Puuttuvaa koulutusta paikkaa taikausko ja oma pombagira. Ja taas palataan nuorukaisten dialogin tykitykseen. Taitavasti Lins erottelee ja taustoittaa henkilöitään, joita pujahtelee joka kujalta lisää; he eivät favelassakaan ole samasta puusta. Eräs kahden kaverin suunnittelema ryöstö ei missään vaiheessa toteudu, koska bussikuski on mukava, kassalla on mukava tyttö, ryöstettävä autoilija on mukava.

Jengien sota kuitenkin kiihtyy Jumalan kaupungissa. 'Kylmää se, suolaa se'. Kohtalot ovat enimmäkseen surullisia heillekin, jotka pyristelivät jäädäkseen väkivallan ulkopuolelle. Mafiameininki jyllää valinnoissa, joihin kaikki lopulta pakotetaan. Hyljeksitty homomies Ana Flamengo, saattaa olla niitä harvoja onnellisia. Vakavarainen perheenisä ei enää jaksa teeskennellä vaimonsa vierellä. Sähikäisen ja hänen nuorten gangsterikavereidensa elämä syttyy, paukkuu, sammuu ilotulitteena Rion yössä.

Paulo Lins on haastattelujen mukaan kirjoittanut tätä menestysromaaniaan kymmenen vuotta osallistuen samanaikaisesti tutkijana köyhien rikollisuutta ja oikeutta tutkiviin projekteihin.

Yö teki itsestään kukkulan kuninkaan. Katuvalojen syttyessä perhoset kerääntyivät joka toisen lyhtypylvään ympärille. Laella lapsijengi kysyi Bahian Paulolta gangstereiden liikkeistä. He halusivat juhlia onnistuneita tuoreita rikoksiaan mestareidensa kanssa. Tuona päivänä vanhukset, raskaana olevat naiset ja humalaiset olivat saaneet tuntea heikkoutensa noiden ahneiden lapsenkäsien edessä. Lapset olivat myös kerjänneet ja kiillottaneet kenkiä São Franciscon aukiolla. 

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Cidade de Deus, 1997, suomentanut Tarja Härkönen
Aviador, 2016, 491 s

Tänäänkin marraskuu näyttää parhaat puolensa

Tuulee pohjoisesta, nollakeli, mutta tuntuu kylmemmältä. Valoa on kitsaasti, jotain seitsemän tuntia kait. Saattaa sataakin vielä, ehkä räntää. Nyt jos koskaan voi lojua  hyvällä omatunnolla sohvan nurkassa, poltella tuikkuja, lukea ja tänään varsinkin katsoa Teemaa.

Teema näyttää Laurie Andersonin kollaasielokuvan Koiran sydän. Tutustuin Laurie Andersoniin joskus 80-luvulla, kävin katsomassa hänen kokeellisen elokuvansa 'Home of the Brave' ja ostin siitä tehdyn LP:n - jonka sitten tapani mukaisesti soitin puhki enkä enää palannut siihen. Koiran sydämessä on pääosassa siis läheinen koira. Koirat, kissatkin, ja vauvat ovat ihana aihe, molempia voi katsoa loputtomiin ja antaa niistä lähtevän lämmön tulvia.

Myöhemmin voi Teeman elokuvafestivaaleilla nauttia vielä japanilaisesta animaatiosta ja monesta muustakin elokuvasta, joista kaksi olen nähnyt. A Late Quartet oli hieno eikä vähiten siksi, että erästä pääosaa esittää Philip Seymour Hoffman. Ja toinen on se elokuva, jolla on maailman hauskin nimi: Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Hyvin suomennettu tuosta nimestä En duva satt på en gren och funderade på tillvaron. Siinä on hyvin kaurismäkeläinen kuvasto, semmoista 50-luvun pelkistettyä, teksteistä ja kaupallisesta kuvahälystä vapaata maisemaa, mutta huumoria on ripaus enemmän. Onhan se ruotsalainen.

Tämä ylimääräinen mainos siksi, että mahdollisimman moni huomaisi nauttia tarjonnasta. Ei tarvitse siis raahautua biitsille aurinkoon tai keksiä erilaisia retkikohteita. Kyllä kelpaa kun saa täysillä elää marraskuuta Suomessa. No nyt jo sataakin jotain pientä hilettä taivaalta.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

Keltainen paritalo, maatila puutarhoineen, jossain Uudellamaalla, on paikka, johon Hannele Mikaela Taivassalon In transitin henkilöt palaavat matkoiltaan ja josta he taas lähtevät. Talossa asustaa nykyajassa Sem, hiljalleen yläkerran, Semilän, vuoteeseensa hiipuva vanhus, hänen kälynsä Vera, lapsenlapsi Galadriel ja tämän viimeisin mies, Muukalainen. Talossa on lapsuuttaan elänyt myös Galadrielin pikkuveli, nyt maailmalla itsekseen viihtyvä Nallukka. Talosta poistutaan lyhyissä vaihtuvissa muistoissa, päiväkirjamerkinnöissä ja sen villiintyneeseen puutarhaan palataan uusiin tapaamisiin, jossa edellisen sukupolven V ja seuraavan sukupolven G:n ystävä, Muukalainen kohtaavat puutarhakeinussa päiväsavuillaan.

Talokaan ei ole oikeastaan kenenkään koti, se on yhtä sattumalta sellaiseksi kasvanut kuin tuulen kuljettamasta siemenestä kasvanut puu. Kukin talon asukkaista on oikeastaan haaveillut jostain muusta, mutta palaa sinne, koska se on ainoa paikka, jonne voi palata. Sukulaiset ja muukalainen kohtelevat toisiaan ystävällisesti, mutta toisiaan he eivät tunne eivätkä toistensa unelmia.

Ajassa kuljetaan vanhemman sukupolven muistoista jostain 50-luvulta Galadrielin, maailmanmatkaajan lentomatkoilla aina vuoden 2015 kevääseen, jolloin saksalainen pilotti ohjasi lentämänsä matkustajakoneen päin vuorta. Pääosassa ovat noiden kolmen: Semin, Veran ja Galadrielin elämät ja rakkaudet. Sem, viisikymmenluvun nuorimies on aikansa lapsi. Hän on kokenut elämänsä suurimman intohimon toisen nuorukaisen kanssa Tukholmassa, Bernsin kristallikruunujen alla, kulkenut kiillotetuissa kengissä Humlegårdenissa, mutta jättänyt sen taakseen velvollisuudesta, palannut tilalleen, haalareihin ja peltotöihin. Sem on kätkenyt intohimonsa itseltäänkin. Vera on samaa sukupolvea, nuoruutensa Helsingin Käpylässä viettänyt elämäniloinen nainen, hiljalleen perheellisen miehen toiseksi naiseksi ajautunut, ja rakastunut. Galadriel ajelehtii levottomana elokuva-alan työntekijänä, alituiseen intohimonsa riivaamana, jatkuvassa välitilassa, seuraavaa hetken huumaa takaa ajamassa, milloin Los Angelesissa, milloin Bombayssa, milloin Arktiksessa Fridtjof Nansenin jalanjäljillä.

Oliko Galadrielilla sijaa edes itsessän vai joutuiko hän kenties sen takia liikkumaan, olemaan matkalla jonnekin muualle koska osa hänestä jäi aina ulkouoliseksi ja loppuosa seurasi perässä ollakseen hukkaamatta jotain, hukkaamatta sitä näkyvistä?

Galadriel on viettinsä vanki, intohimosta riippuvainen. Elokuva-alan kollega George Gordon Junior, perheenisä, on se, jonka pelkkä puhelinviesti riittää hänet kuumentamaan. Hän laskee päiviä seuraavaan tapaamiseen, joka elokuvatyyliin alkaa heti eteisessä vaatteiden repimisellä. Rauhallisemmat tyypit, kuten Peter M. Arvidsson, ja päivänvalo eivät tälle intohimolle riitä; salaisten tapaamisten jännitys vetää levotonta naista.

Taas törmäsin romaaniin, josta löydän yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Sem kuljeskelee Tukholman katuja hämillään nuoruuden ihanuudesta, maailman mahdollisuuksista. Sellaisena itsekin muistan 60-luvun lopun. Humlegården oli tuttu puisto, siellä minäkin haikailin jotain. Galadriel lähetettiin Sveitsistä kotiin, kun au pair-tytöt järjestivät talossa bileet kun isäntäväki oli poissa. Olin Zürichin Ottikerstrassella au pairina. Alakerran englantilainen Heather - muistan paksun maskaran - lähetettiin kotiin kun ilta poikien kanssa venähti liian pitkälle. Galadriel epäviihtyi Sveitsin järjestyksessä ja 'kirkkaudessa'. Sama kokemus minulla.

Taivassalo kirjoittaa ilmavaa lausetta, se istuu hyvin lentämiseen ja unelmointiin. Hän uppoutuu syvälle henkilöidensä tunne-elämään, yksinäisyyteen, haluun ja haaveisiin. Yksittäiset, irralliset kohtaukset, eri aikoina, eri paikoissa sopivat hyvin luettavaksi kuin pienet novellit, vaikka solmiutuvat samaan sukupuuhun. Silti, se mikä alkuun maistui virkistävältä, omaperäiseltä, herkältä alkoi kasaantua monotoniseksi ja hivenen kyllästyttäväksi. Tunteita märehditään loputtomasti. Mikähän merkitys on nimillä, Sem, Galadriel - Taru sormusten herrasta? En tiedä, kun en ole lukenut. Välillä Vera on V ja Galadriel G. Kuin kirjailija olisi päättänyt jättää nimet luonnosmaisesti, vähän niinkuin maalauksissa nykyään maali saa valua.

Loppua kohden Galadrielin ja George Gordon Juniorin kohtaamiset ovat yhtä replaytä. Sitä ennen, ennen kyllääntymispistettä, romaani on täynnä kaunista ja koskettavaa. Galadrielin vimmaisten matkaan lähtöjen vastakohtana Semin hiipuva alistuminen; rakkaus riittää, ei tarvita intohimoa. Hänen katuva olemuksensa, kun ei voi tarjota Esterille, vaimolle sitä, tango passionia.

Me olisimme voineet nyt syleillä toisiamme pimeässä, Ester ja minä. Olisin voinut silittää hänen hiuksiaan ja sanoa että kaikki muuttuu hyväksi, hän olisi itkeä tirauttanut minua vasten, flanellipyjama niin paksu ettei olisi siitä juuri kastunut, minä olisin tuudittanut ja hyssytellyt häntä ja hän olisi nukahtanut.

Näin Omppu ja Ulla.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Suomennos Raija Rintamäki
Teos & Förlaget, 2016, 460 s

Marraskuun ihana valo

Tänään marraskuu taas näytti parhaat puolensa täällä Lounais-Suomessa. Aurinko ja mustat kuurosadepilvet vuorottelivat, valo valui matalalta hunajan värisenä, mustassa pilvessä näkyi sateenkaari, ruoho oli vielä vihreää, puissa viipyi menneen syksyn muisto.

Lukemiseni, sekä blogien että luettavana olevan romaanin, on keskeytynyt viikoksi. Syynä tänne maailmaan pinnistäneet suloiset vauvat, kaksin kappalein. En ole koskaan kokenut itseäni kovin äidilliseksi. Päin vastoin, silloin kun omista vauvoista olisi pitänyt nauttia, olin täynnä itseäni ja omia halujani. Halusin pois hiekkalaatikon reunalta, halusin lukea, halusin töihin, halusin aikuisten luo.

Vauva on ihmeellisen luottavainen. Vauvan kun laskee hoitopöydälle niin se näyttää siltä, että kaikki on hallinnassa, että ihminen joka sitä hoitaa, tietää mitä tehdä. Hoitajakin toivoo sitä, mutta ihan varma ei voi olla. Vauva nostaa pikku jalkojansa ja silmäilee kattoa, päästää kannustavan kähinän ja on sen näköinen, että kyllä sä nyt tämän hoidat. Kun rutiinit ja rutinat on toistettu muutaman kerran, hoitajakin kasvaa ihmisenä ja huomaa, että mikään muu ei ole niin tärkeää kuin että tämä nuppunen olisi tyytyväinen. Aina se ei onnistu, vaan vauvaa joutuu kääntelemään monenlaisiin asentoihin jotta saavutettaisiin sitä tyydyttävä optimaalinen rentous. Vauva roikkuu lopulta poikittain sylissä kädet suorina - ja kyllä, ei uskoisi mutta tämä asento on paras. Jonkin aikaa.

En ole haaveillut lapsenlapsista. Siksi, kun he tulivat, olin yllättynyt siitä kaikesta. Kuinka iloista ja onnellista on saada seurata pikkuisen ihmisnupun silmän liikkeitä, täydellistä pientä korvaa, nostaa pieni käärö vierelle tyynylle, kietoa kädet sen ympärille ja vain olla siinä, leikkiä karhuemoa - ja sitten taas antaa lopullinen vastuu vanhemmille.

Så pratar du med ditt barn om Trump!

Kyllä Ruotsi on aina Ruotsi! Siellä ymmärretään, että Trumpin voitto on maanjäristykseen verrattava katastrofi. Mutta säästäkää edes lapset! Heiltä ei saa viedä toivoa! DN on haastatellut psykologia. Ja eräs tunnettu suudelma on taas kerran toiminut hyvänä alustana.

Foto: Mindaugas Kulpis, AP

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo

- Älä unohda, että olen tehnyt kaunokirjallista työtä jo kaksikymmentä vuotta.
- Haluatko kirjoittaa suuren teoksen? Siinä onnistuu vain yksi sadoista miljoonista!

- Entä sitten? Sielullisessa katsannossa epäonnistunut yritys ei ole yhtään vähemmän arvokas kuin kaikkein suurin mestariteos. Voi ajatella, että moraalisesti se on jopa korkeammalla. Koska siitä ei saa tunnustusta.

Boris Alihanov tässä sanailee vaimonsa kanssa omasta asemastaan, tulevaisuudestaan. Vaimo on jo tehnyt päätöksensä: hän ei tänne jää. Hän ottaa mukaansa heidän tyttärensä Mašan ja he lähtevät Yhdysvaltoihin. Vielä käydään viivytystaistelua. Boris Alihanov on Neuvostoliitossa sensuroitu, epäonninen - onko hän silloin epäonnistunut? - kirjailija, joka on löytänyt työpaikan Aleksandr Puškinille omistetulla museoalueella, Puškinskije Goryssa. Kirjailija kamppailee paitsi toimeentulonsa, kirjailijuutensa ja vaimonsa myös viinan, enimmäkseen vodkan, joskus myös makean portviinin kanssa. Se on tehokas moottori, siinä ei vain ole jarruja.

Boris Alihanov on Sergei Dovlatovin alter ego. Ulkomuseo pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin Mihailovskojen Puškin-museon oppaana. Neuvostoliiton toisinajattelijoihin lukeutunut kirjailija emigroitui vuonna 1978 Yhdysvaltoihin. Se on hänen romaaniensa suuri trauma, haava, joka värittää hänen romaaniensa tunnelmaa: melankoliaa mustalla huumorilla.

Kirjailijaa ei pidättele kotimaassaan Eremitaasi, Neva tai koivut vaan kieli. Sillä vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaan. Joku muukin on sanonut samaa ironiasta. Että se on ainoa mitä köyhälle päähänpotkitulle jää. Lisäksi kirjailijan on mieluummin saatava olla toimetonna, seurata sivusta. Kalastaa ja mieluiten ilman saalista, sanoo Alihanov.

Alihanovin opastukset Puškin-museossa saavuttavat suosiota, koska hän kirjailijana osaa syventää sanomaansa ja jakaa Puškin-rakkauden, joka onkin ehdoton edellytys museo-oppaaksi tulemiselle. Hän ottaa opastuksissaan käyttöön kirjailijan vapauksia, varsinkin kun osa turisteista ei pölkkypäisyyttään sen parempaa ansaitse. Naispuolisia kollegoitaan minä-kertoja Alihanov kuvailee tylysti. Ehkä siihen ei kuitenkaan sisälly niinkään sovinistista asennetta vaan enemmän järjestelmän, byrokratian ja onton patsastelun kuminaa - sen sellaisen kritiikkiä. Puškin-museon oppaiden ja muiden lähistön asukkaiden elämä puolilahoavissa mökeissä, toisiaan juopottelussa tukien, absurdin dialogin säestämänä on räikeä kontrasti turistien kansoittaman kartanon saleille. Eipä ihme, ettei Dovlatov sopinut neuvostokirjailijoiden kaanoniin.

Bukovskimaisesti kirjailija rehentelee juomisellaan, piiskaa itseään - että ehtisi ennen muita. Yllättäen Bukovski mainitaan. Ei kylläkään Charles Bukowski, vaan Vladimir Bukovski, vankileireillä ja psykiatrisessa pakkohoidossa kiusattu kirjailija. Hän ja monet muut Neuvostoliiton toisinajattelijat ja kulttuurielämän nimet - jotka on listattu kirjan loppuun taustatietoineen - vilahtavat Alihanovin ja Tanja-vaimon keskusteluissa, joissa kirjailija puolustelee rakkauttaan mielettömään kotimaahansa. Hän ei lähde, ei vaikka hänen rakkaimmat lähimpänsä ovat lähdössä.

Siinä missä joku toinen tarvitsee kahdeksan lausetta, Dovlatovin lakoninen lause ja tiivis ilmaisu putoaa tässäkin romaanissa kauniisti kuin viistosti veteen heitetty litteä kivi: se ottaa yhden hypyn ja vielä seitsemän lisää, renkaat jäävät väreilemään. Kirjailija tuntee kommunistisen kotimaansa absurdin järjestelmän, hän lähes rakastaa miliisiäkin, ja varsinkin sen vodkaa nauttivia työläisiä, sotamiehiä ja marsalkkoja. Eräs näistä, Tšekan eli salaisen poliisin edustaja, Beljajev ennustaa Neuvostoliitolle vauhdikasta loppua:

Tulee päivä, jolloin kaikki ryyppäävät. Tavallisesta sotamiehestä aina marsalkka Gretškoon. Tehdastyöläisestä raskaan teollisuuden ministeriin. Kaikki paitsi pari-kolme naista, lapset ja ehkä juutalaiset. Eikä se tule mitenkään riittämään kommunismin rakentamiseen... Silloin koko karuselli pysähtyy. Tehtaat ja tuotantolaitokset, konepajat ja traktoritallit... Ja sitten mongolit tulevat taas. Mutta tällä kertaa lännestä. Heitä johtaa toveri Kissinger.

Lukemistani Dovlatovin romaaneista tämä on asteen verran matalavireisempi, alistuneempi, surullisempi. Silti tämäkin ohut romaani on kuin jääkylmä snapsi sopivan suolapalan kera. Vahva ja maukas ja pirskahteleva.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo
Заповедник, 1983, suomentanut Pauli Tapio
Idiootti 2016, 171 s

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Kello on yksitoista, moottoritie lähes tyhjä. Johannes alkaa puhua, Toma nyökkäilee, mies puhuu matkustamisesta, rajojen ylittämisestä ja siitä, miten kummallista on olla ulkomailla, vaikka oikeasti sama maa jatkuu. Miten raja on kuin hallusinaatio. Toma ei jaksa väittää vastaan, hänen hommansa on ajaa, ja sitä paitsi hän voi käyttää Johanneksen sanoja nähdessään seuraavan kerran Marinkan opiskelijakavereita.

Rekkakuski Toman kyydissä vuonna 1980 alkaa matka halki Eurooppalaisten unien, rajojen ja aikojen. Emma Puikkonen kattaa lukijalle kirjavia näkymiä viimeisten vajaan neljänkymmenen vuoden eurooppalaisesta historiasta ja kurkottaa lopuksi tulevaisuuteen vuoteen 2027. Novellin omaiset episodit eri vuosikymmeniltä, matkoilta, joissa on usein päätepisteinä kaksi paikkakuntaa Euroopan sydämessä punoutuvat aikojen kuluessa yhteen, kun vastaan tulee uudessa paikassa vuosikymmeniä myöhemmin tuttu hahmo. Samalla kun Toma ajaa ruotsalaisen liftarin seurassa kohti Zaragozaa Gdanskin telakalla tapahtuu; Lech Walesa nostattaa työläisissä kapinahenkeä. Berliini-Bukarest vuonna 1990:  Berliinin muuri murtuu ja sen jakama perhe tapaa uudelleen, muuri on tehnyt heistä toisilleen vieraita, ikävä on kestänyt liian kauan. Tukholma-Belgrad vuonna 1996. Budapest-Berliini vuonna 1998. Vuonna 2014 kosovolaispojat piilottavat jalkapallo-ottelussa Albanian lipun vessaan keskellä vihamielistä serbiyleisöä. Vuonna 2010 kun Islannissa purkautuu tulivuori Eyjafjallajökull Ibizalla kuvataan hollantilaista tosi-TV-ohjelmaa 'De beste zangers van Nederland'.

Henk tuijottaa minua ja pyyhkii huuliaan. Tajuan vaistomaisesti, että nyt pitää hiljentää vauhtia, naisen liikkuminen rajojen yli on sopivaa vain hetken, sen hetken jona kaikki juhlivat ennen kuin kukaan ehtii pelästyä. Olen saanut ruutuaikaa ja klikkauksia, nyt on toimittava niin että samaistuminen ja myötätunto ovat minun puolellani. Henk onneksi, typeryyttään, auttaa minua ja sanoo: - Huora. Katson häntä, kuulen kameroiden surisevan. En saa suuttua, en saa liikkua tuumaakaan toiminnan suuntaan. Katson häntä ja annan surun valua itseäni pitkin. Olen spektaakkeli.

Vuoden 2027 tulevaisuuskuvassa tapaamme Tukholmaan päätyneen raiskatun somalialaisnaisen tyttären, Immin media-alan yrityksessä Magicorpissa ottamassa vastaan tilauksia globaaleilta asiakkailta, valtioilta, yrityksiltä. Hän käsikirjoittaa uutisia halutusta näkökulmasta. Organisaatiossa on monen tason työntekijöitä. Sitoutetut ovat tehneet hautakivisopimuksen, heille ei puhe muiden kanssa ole sallittua, he ovat usein siirtolaisia. Ylimpänä ovat jo ikähoitoja ostaneet seniorit, he ovat ostaneet lisävuosia, joita tehdään verisuonistorobottien avulla. 

Eurooppalaiset unet rakentaa mielenkiintoisesti kuvaa yhteisestä Euroopasta, rajoiltaan repeilevästä koska - kuten Johannes, ruotsalainen sanoo - rajoja ei oikeasti huomaa. Dramaattiset uutiset nousevat tarinoissa maamerkkeinä: Itä-Euroopan vapautuminen kommunistisesta hallinnosta, sitä seuraavat uudet konfliktit Balkanilla, Berliinin muurin murtuminen, islantilainen tuhkapilvi lentoliikenteen tiellä, jatkuvasti lisääntyvä Afrikasta ja kriisialueilta pakenevien ihmisten virta. Ajan ilmiöt seuraavat mukana: muualta tulleet etsivät paikkaansa, vihamielinen ympäristö on kohdattava, mutta se on sotaa parempi. Etualalla kulkevat ihmisten tarinat, heidän unelmansa, kuvitelmansa, tulkintansa todellisuudesta, välistä surrealistiset. Onhan elämä välillä painajaista ja ihmisen uskon näkemäänsä ja  kokemaansa on pakko horjua.

Tulevaisuuden kuva viimeisessä luvussa on dystopian tyyppinen: älylaitteiden dominanssi näyttää jyräävän kaiken inhimillisyyden eikä käsikirjoittajalla ole vapaata valintaa. Korporaatiot valitsevat todellisuudesta itselleen sopivan kuvan. Yritysympäristö tuo mieleen Juha Jokelan ja nykyajan satiiriset bisneselämän kuvaukset ja se on siksi kylmäävä. Lopussa kytee kuitenkin kapina ja Gdanskin telakaltakin tulee viesti.

Olen häkeltynyt Emma Puikkosen kertojan ja kirjoittajan lahjoista. Kun en siis hänestä ole aiemmin kuullut. Kuinka perusteellisesti hän on uppoutunut invalidisoituneen ruotsalaisen perheenisän, unkarilaisen poliitikon tai albanialaisen teinin nahkoihin. Ihailusta mykistyneenä voin vain kiittää ja kumartaa tästä lukuelämyksestä. Lisäksi kiitän Suketusta, jonka blogista hänet bongasin. Olen yhtä innoissani kuin Omppu. Eurooppalaiset unet ansaitsee kaiken huomion, on se vaan niin hieno!

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016, 179 s

Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni

Vaikka ei olekaan ranskalais-japanilaista yhteistyötä, Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni tuo mieleen Alain Resnais'n Hiroshima, rakastettuni -elokuvan. Ainakin nimen siis, mutta saattaa olla että näissä japanilaisten nuorten aikuisten filosofisissa pohdiskeluissa ja eksyksissä olossa on jotain muutakin yhteistä ranskalaisten elokuvien tunnelman kanssa. Ja toiseksi mieleen tulee tietenkin Murakamin kuuluisampi romaani, Norwegian Wood.

Romaanin kolmiodraamassa ja mysteerissä kolme nuorta japanilaista, yksi mies ja kaksi naista kohtaavat, rakastuvat, kadottavat, etsivät ja löytävät -  itsensä ja toisensa. Sputnik on väärin muistettu beatnik, joka taas on Alan Kerouac. Sumire haluaa kirjailijaksi ja Kerouac on hänen ihanteensa. Kerouacia Sumiren rakastama Miu kommentoi, että eikö tämä ollut hmm - Sputnik.

Tokiolainen nuorimies, opettaja K on kertoja, joka on rakastunut boheemiin opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire ei vastaa tunteisiin samalla tavalla, mutta K on hänelle sydänystävä, jolle Sumire mielellään soittaa puhelinkopista aamuyöllä esimerkiksi selvittääkseen, mikä ero on symbolilla ja merkillä. Sitten Sumirekin rakastuu, pyörremyrskyn lailla, seitsemäntoista vuotta vanhempaan perheelliseen naiseen. Miu tuo maahan viinejä ja palkkaa Sumiren sihteerikseen. Kuten K:n tunteet ja halut, myös Sumiren intohimo jää yksipuoliseksi. Hänelle kuitenkin riittää, että saa olla lähellä rakastamaansa naista. Siihen joutuu kertojakin tyytymään. Sumire etääntyy yhä kauemmas K:sta.

Naiset lähtevät Euroopan matkalle ja päätyvät Kreikan saaristoon, Rodokselta lähtevään lauttaan ja päätyvät pienelle saarelle. - Mietin, voisiko olla kyse Symin saaresta lähellä Turkin rannikkoa, jonne itse tein retken joskus 70-luvulla. - Siellä syvänsinisen meren keskellä nuorten naisten matka saa mystisen kierteen, joka pakottaa K:nkin rantautumaan saarelle, juuri ennen koulujen syyslukukauden alkamista. Tässä vaiheessa kertomus nousee alun arjen, henkilöiden ja ympäristön kuvauksista kohti mielen maisemia, uniin ja muistikuviin. K. palaa maankamaralle Tokiossa, jossa koulu alkaa ja edessä on selvittely naisystävän ja tämän lapsen, K:n oppilaan kanssa. Naisystävä ei ole rakastettu, he vain harrastavat seksiä. Mutta sekin saattaa olla vain toisen osapuolen näkökulma.

Murakami onnistuu Sputnikissa, kuten Norwegian Woodissa, välittämään koskettavasti nuorten aikuisten hämmennyksen, unelmien ja todellisuuden ristiriidan ja sen kipeän, jonka jokainen vanhetessaan, aikuistuessaan kohtaa. Tuntiessaan ja tietäessään olevansa sittenkin yhtä yksin kuin metallinen sputnik avaruudessa. Kuinka vaikeaa on päästä toisen lähelle, ymmärtää mitä toisen muistot merkitsevät siinä, mikä hän nyt on. Kuinka vaikeaa on ymmärtää ja hallita seksuaalista halua, rakkaudesta puhumattakaan - silloin kun se on yksipuolista. Murakami loihtii kauniita kuvia mustatukkaisista kaunottarista meren sylissä, huvilassa karun vuoriston rinteellä. Mutta miksi Miun hiukset ovat itse asiassa vitivalkoiset ja hän värjää niitä? Ja miksi hän ei enää soita pianolla Brahmsia tai mitään muutakaan? K. pääsee kuitenkin sherlockholmesmaisesti Sumiren laukusta löytyneiden tekstien kautta lähemmäs rakastamaansa naista kuin ikinä tämän puheluista oli päässyt.

Tunteet ja suhteet ovat mutkikkaita, mutta kieli on kirkasta kuin Välimeren maininki kreikkalaisen saaren rannassa, pohjan valkoiset kivet helisevät. Murakamin ahdistuneiden, pohdiskelevien mutta välistä ahh, niin tuskaisten nuorten seura oli miellyttävää, kiinnostavaa, virkistävää. Unenomaista, ahdistunuttakin tunnelmaa kuvatessaan Murakami kirjoittaa kevyesti, kuin hymyillen. Pidin tässä romaanissa kaikesta: kielestä, dialogista, filosofisista pohdiskeluista, henkilöistä - päähenkilöiden lisäksi monia taustahahmoja kuten Sumiren komea isä jonka pelkkä läsnäolo loi loisteliaan ilmapiirin kuin leikkokukat suuressa maljakossa tai pitkä, hiilenmusta limusiini, tai herra Nakamura, vartija jolla oli silmissään syvien vesien saalistajan katse - Tokion yöllisistä kaduista, Välimeren saaren yrtintuoksuisista vuoristopoluista ja japanilaisen sielunmaiseman luotaamisesta.

Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni 
Supuutoniku no koibito 1999, suomentanut englanninnoksesta Ilkka Malinen 
Gummerus 2003, 252 s

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Cecil Valence, runoilija, dandy ja viettelijä, on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen ison tammen, sukupuun rungon sokea kohta, mystinen innoittaja ja menneisyyden salojen lähde. Puu kasvaa Englannissa, Pohjois-Lontoon maisemissa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siellä, Two Acresin maaseutukartanossa risteävät kahden suvun, Valencen ja Sawlen, polut kesällä 1913, kun opiskelijakaverukset Cecil ja George saapuvat viettämään viikonloppua Cambridgen yliopistosta. Ensimmäinen maailmansota korjaa satoa ja Cecilistä jää jälkeen maineikas runo, Two Acres nimeltään sekin, sinä viikonloppuna historian kirjoihin kirjoitettu, sekä valokuvia, kirjeitä.

Kartanot katoavat, Downton Abbeyn tapaan, niin myös Two Acres ja Cecilin vielä aristokraattisempi koti Corley Courtissa, jonka miespuolisia perillisiä nimetään vuorollaan baroneteiksi. Valencen suvun edustaja viettelee Sawlen sukua, mutta Sawlen suvulle tulee vuoronsa.  Romaanissa loikataan luku kerrallaan kahdenkymmenen vuoden jaksoja aina vuoteen 2008. Sawlen ja Valencen suvut yhdistyvät avioliiton kautta, mutta salaisuuksia paljastuu kun Cecilin maine houkuttelee puoleensa yhä uusia tutkijasukupolvia, jotka sinnikkäästi kaivautuvat piilotettuihin albumeihin ja kartanoiden ullakoille.  Päivittäin gintoniceja kumoava, pinttynyt tupakoitsija Daphne Sawle, entinen Valence, sittemmin Jacobs saattaa olla viimeinen elossaoleva tiedonlähde, mutta mitä hän muistaa? Mitä hän haluaa muistaa ja onko sepitetty versio sittenkin ottanut alkuperäisen kokemuksen paikan?

Punaisena lankana, intohimon punaisena lankana kulkee molemmissa suvuissa vahvana, milloin enemmän, milloin vähemmän kätketty miesten välinen rakkaus. Naiset jäävät hämmentyneinä kummajaisina taustalle, kun verevät miehet punehtuvat toisiaan hipaistessaan, tiiviitä katseita vaihtaessaan. Sekä Valencen suvun aristokraatit että ulkopuoliset kirjallisuuden tutkijat julkaisevat teoksia Cecilistä ja hänen runoistaan, veli Dudley ja sisar Daphne kirjoittavat omansa. Tutkijoita nykyhetkessä kiinnostaa kuitenkin eniten, kuinka saisi lähelleen tuon miehen, joka sai sydämen pamppailemaan.

Hollinghurst kirjoittaa rennolla otteella hyvin tuntemastaan englantilaisesta yliopisto- ja kirjallisuusmaailmasta monenlaisine viitteineen. Luonnehdinnat henkilöhahmoista ovat hersyvän hauskoja, ilmeikkäitä, ja kaikki niin rakastettavalla ja tutuksi tulleella, pienen ironian leikkaamalla brittiaksentilla. Ihmiset pelaavat pelejään, juonittelevat ja etsivät urallaan voittoja, siinä sivussa nautintoja rakkauden poluilla. Naimattomien - ja avioituneidenkin - englantilaisten homomiesten elämä vaikuttaa normeista vapaalta aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä virallisesti kiellettyä, se on jatkuvaa saalistusta ja hauskanpitoa. He ovat alttiita vaistoamaan seksuaalisen vireen. Vieraan lapsi on epäilemättä vapauttavaa luettavaa jokaiselle homoseksuaalille, joka on väsynyt tulemaan vain siedetyksi, hyväksytyksi, itsensä ja muiden. Vieraan lapsi kertoo hyväksyntää pyytämättä, että homoseksuaalisuus on ihan yhtä suuri ilon aihe kuin seksuaalisuus on kenelle hyvänsä.

Tässä on romaani myös sukututkimusta harrastavalle, siihen heittäydytään vuosikymmenestä toiseen. Vuosisataan mahtuu henkilöitä ja suhteita, miehiä ja naisia kunnioitettava määrä: juoppoja naisia, miehiä hullunkiilto silmissä, sotatraumoista kärsivä pankinjohtaja, homoudesta tietämättömiä flirttailevia naisia, medioriippuvainen äiti, äidin saksalainen ystävätär. Melkein olisi pitänyt piirtää se sukupuu ja sen kaikki rönsyt.  Runsaus, aina uusien osioiden uudet tutkijat ja henkilöt uuvuttavat, vaikka lopulta kulman takaa tuleekin vastaan joku vanhoista Valenceista tai Sawleista. Liukkaimmin tarina vetää, kun Paul Bryant, sitkeä tutkija, lähestyy minuutti minuutilta etsimäänsä salaisuutta. Yläkerrassa kuuluu jo ovi käyvän, mutta ehtiikö hän avata kirjekuoren, löytyykö ratkaisu?  Romaani vihjailee suuresta salaisuudesta, orastavista suhteista, se värisee jännityksestä aikansa, mutta ei sittenkään täytä kaikkia odotuksia. Hollinghorst kirjoittaa maukkaasti, mutta hevoset karkaavat. Mistä tässä nyt niin kovasti hösätään?

Leena Lumi kirjoittaa samasta, kauniisti.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
The Stranger's Child, 2011, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2012, 540 s

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Tulin ohimennen veikanneeksi Amos Ozia tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittajaksi Tarukirjan Margitin  järjestämässä veikkausarvonnassa. Ja tämä veikkaus ilman omakohtaista tutustumista. Ajattelin, että Oz on ehdokaslistoilla näkynyt kauan ja olisiko nyt tämän maailman kolkan vuoro. Lisäksi ajattelin, että hän on poliittisestikin sopiva, Israelin rauhanrintamaan kuuluvana. Älä kysy yöltä romaanin luettuani en ole enää samaa mieltä itseni kanssa.  Romaani jätti minulle harvinaisen yhdentekevän ja laimean vaikutelman. Tämä on vain yksi romaani hänen laajasta tuotannostaan eli siis hyvin kapea peruste.

Tel Kedarin pikkukaupunki Israelissa, Negevin autiomaan laidalla on israelilaisen pariskunnan, avoparin, Theon ja Noan kotipaikka. Mies on kuusikymmenvuotias arkkitehtitoimiston omistaja ja nainen kirjallisuuden opettaja, viisitoista vuotta nuorempi. Heidän arkensa kaupungissa kulkee rauhallisten rutiinien mukaan. Mies alkaa jo vetäytyä projekteistaan, joita hänellä on ollut ennen kotimaahansa paluutaan Etelä-Amerikkaa myöten ja mieluiten siemailee yrttiteetään terassillaan kadun elämää seuraten. Naisen arki on opetuksen valmistelua ja koulutehtävien korjailua. Näkökulmaa vaihdellaan vuorotellen. Miehestä Theosta annetaan harkitseva, osaava kuva, hänellä on arvovaltaa ja asiantuntemusta, häneen suhtaudutaan lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Nainen Noa taas on impulsiivinen ja temperamenttinen, kärsimätön ja tuntuu kuin hänen suurin hermostuttajansa olisi juuri tuo mies, Theo. Kuitenkin pariskunnan välillä väreilee edelleen jännite, koska mies on joka tapauksessa puoleensavetävä. Nahkavyö tuoksuu hieltä, hänen vasen silmänsä siristyy, nämä luonnehdinnat toistuvat. Nainen on kuusamantuoksuinen, vaalea ja kaunis. Vain kädet ovat vanhentuneet.

Rauhallisen arjen katkaisee erään Noan oppilaan kuolema. Se on itsemurha tai huumekuolema. Pojan isä ilmaantuu pariskunnan elämään, koska haluaisi rahoillaan rakennuttaa paikkakunnalle huumeriippuvaisten kuntoutuskeskuksen, poikansa muistoksi.  Tämän Noan ja sittemmin Theonkin uuden projektin ympärille punoutuu tarina. Tapahtumapaikka on Tel Kedar Israelissa, mutta tarina on yleismaailmallinen. Erilaisten ihmistyyppien verkosto erilaisine intresseineen punoutuu pienellä paikkakunnalla tunteita herättävän hankkeen edetessä. Aavikon ylle yöllä putoava pimeys, hiekkaan katoavat jäljet, raamatulliset nimet - Abraham, Batseba, Noa - oliivit, yrtit, oleanterit ja monen henkilön menneisyys vuoden 1967 sodassa, nuoren naisen alkava asepalvelus, vallattujen alueiden uudisasukkaat; kaikki nuo kuvaukset kertovat israelilaisesta maisemasta. Mutta  draama kasvaa Theon ja Noan parisuhteesta, heidän rakkaudestaan ja reaktioistaan toiseen, kun uusi yhteinen tehtävä määrittää tätä suhdetta.

Romaani maalailee sujuvasti paikallisväriä kertomukseen. Siinä on oma mielenkiintonsa, samoin Theon muisteluissa työkomennukseltaan Etelä-Amerikasta, jossa näkee kotimaansa etäältä:

Jonkin ajan kuluttua hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka vanhassa kotimaassa kulloinkin oli sisäministerinä tai milloin olisi kuulunut viettää mitäkin juutalaista pyhäpäivää. Sellaisen välimatkan päästä toinen toistaan seuraavat sodat ja niiden välissä harrastettu retoriikka näyttivät omahyväisyyden ja hysterian noidankehältä: toisaalta potkittiin armotta kaikkea, mikä oli jotenkin esteenä tiellä, toisaalta kerjättiin sääliä ja vaadittiin rakkautta muilta. Hänen tähystyspaikastaan käsin, eli riippumatosta jossain etäisessä kalastajakylässä Tyynenmeren rannikolla, Israel näytti tympeältä cocktaililta kohtaloa, kopeutta ja itsesääliä.

Ongelma on se, että ydinkertomus, paljon puhuttu kuntoutuskeskus puuhanaisineen ja -miehineen ei nouse siiville. Se jää ohueksi ja hautautuu tuulen kasaamaan hiekkaan. Hankkeessa häärää iso liuta värikkäitä tyyppejä, alemmuuskompleksinen kaksimielisiä vitsejä laukova kiinteistövälittäjä Muki Peleg, nuori naisopiskelija, entinen kaunotar, nykyinen kirjastonhoitaja noita-akka - koko sakki ihmisiä, joista ei kiinnostu, henkilöt ovat pahvinmakuisia vilahtaessaan ohi irrallisina. Pahinta on se, että päähenkilöt ovat jotenkin kliseisiä, tuo charmantisti harmaantuva mutta viriili Theo ja hänen näpsäkän temperamenttinen mutta hyväntahtoinen naisensa. Heissä on jotakin vaivaannuttavaa kiiltokuvamaisuutta, heidän jääteehetkissään tai keskusteluissaan vain vähän mielenkiintoista. Ei särmää, ei huumorintajua - ei lihaa eikä verta. Mies/naisasetelmassa olin haistavinani jotain vanhahtavaa seksismiä.

Ja mikä tämä nimi on: Älä kysy yöltä? Don't call it night?  Tämän perusteella: ei Nobelia, sanoo tämä arvovaltainen yhden lukijan raati.

Margitin lukuelämys muistutti omaani, ainakin vähän. Ullan kokemus oli parempi.

Amos Oz: Älä kysy yöltä
Don't call it night, 1995, englannista suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2010, 282 s 

Felicia Feldt: Näkymätön tytär

Anna Wahlgrenin Lapsikirjan luin minäkin joskus 80-luvulla, nuorena äitinä. Hänen 9-lapsinen perheensä vaikutti joltain Peppi Pitkätossun, Carl Larssonin ja 60-luvun hippikommuunin yhdistelmältä, jossa aina riitti aikaa leikille, leivonnalle, piparkakuille ja puutarhanhoidolle. Vauvaiästä alkaen lapsilla oli kuitenkin tiukat säännöt. Lähtökohtana näytti olevan terve ajatus, että sekä vanhemmilla että lapsilla pitää olla mukavaa ja se edellyttää säännöllisyyttä, rajoja ja kuria leikin vastapainona. Tällainen teksti löytyy kirjan esittelystä:

Lapsikirja on aarrearkullinen rakkautta ja viisautta. Tässä kirjassa ei kerrota, millaista on väärä kasvatus ja miten huonoja vanhemmat ovat. Sen sijaan siitä saa tukea, iloa ja rohkaisua oman sisäisen tietämyksensä kuuntelemiseen. Lisäksi se antaa roppakaupalla käytännöllisiä neuvoja. "Kirjoitin Lapsikirjan omille lapsilleni, mutta myös jokaiselle naiselle, jolle siitä vain voi olla hyötyä. Kirjoitin kirjan, jota olisin tarvinnut silloin, kun minusta itsestäni tuli ensi kertaa äiti. Kirjani, kymmenes lapseni, on herättänyt valtavasti vastakaikua."

Mutta mikä on totuus? (Ja miten muuten Carl Larssonin perheessä?) Felicia Feldt on Anna Wahlgrenin seitsemästä avioliitosta toisessa syntynyt tytär, jonka paljastuskirja Näkymätön tytär ilmestyi vuonna 2011 ja muutti tämän kasvatusgurun kuvaa Dorian Gray-tyyppisesti. Pullantuoksuinen kodin hengetär onkin itsekeskeinen ja oikukas alkoholisti ja siinä ohessa holtittomasti miehiä, kotia ja osoitetta vaihtava, lapsiaan käskyttävä ja manipuloiva, itsemurhallaan lapsiaan uhkaileva hirviö. Riemukkaita syntymäpäiviä edeltää tiukka simputuspäivä, jolle jokainen lapsi joutuu alistumaan. Erikseen on sitten kuritusta eli läpsimistä, eristämistä, puhumattomuutta, pois sulkemista, kun äiti niin päättää, ilman sen tarkempia selityksiä. Metodeja, joita hän sitten lastenkasvatuskirjassaan markkinoi.

Nyt kun jälkiviisaasti ajattelee, niin eihän tämä kirja ole yllättävä. Ei voikaan olla mahdollista, että yhdeksästä lapsesta jokainen taipuisi ja kasvaisi äidilleen uskollisena, kun kasvuympäristöstä tehdään julkista poseerausta. 'Nyt haluan  nähdä vain iloisia ilmeitä.'  Tiukka äiti Anna Wahlgren on ollut lapsilleen. Vaan ei itselleen, siltä näyttää.

Feldt on purkanut pahoinvointiaan jo vuosikausia terapiassa ennen kirjan julkaisua. Kirja on sairaskertomus. Se näyttää eri ajoilta sikinsokin poimituilta päiväkirjan pätkiltä. Ettei sitä ole kerrottu kronologisesti, alleviivaa noiden vuosikymmenten holtittomuutta. Miltä ajalta hyvänsä vuosien 1972 ja 2011 välillä Felicia on kirjannut kohtauksia kaoottisesta elämästä, kodista, jossa ovi on käynyt tiuhaan ja viereiseen sänkyyn on nukahtanut - tai sammunut - kuka milloinkin. Erityisesti tämä tytär on ajautunut äitinsä kanssa jatkuviin konflikteihin, jo lapsena, sitten parisuhteessa - äiti vietteli poikaystävän - sitten äitinä.

Miksi on tarpeellista roiskauttaa tämä tyttären äitipainajainen julkisuuteen?  Lapset yrittävät viimeiseen asti ymmärtää vanhempiaan. Niin tämäkin tytär. Hän haluaisi ymmärtää äitiänsä. Miksi tämä päätyi tekemään lapsen myös isän veljen kanssa? Äiti ei ymmärrä kysymystä. Äiti on rakentanut maineensa kasvatusguruna, mutta sen kasvatuksen kohteella ei ole muuta ulospääsyä kuin kaataa kulissit. Ja samalla vetää äiti alas korokkeelta, saada tämäkin tuntemaan samaa. Tulla näkyväksi, ei enää olla yksi naama yhdeksästä kuvissa, jotka koristavat äidin menestysopuksen markkinointia. Niin suurta on tyttären viha, joka on etsinyt purkautumista vuosikymmeniä. Patoutumisen määrälle on sekin syy, että hän on lapsista tiukimmalle vedetty. Hän saa sisaruksiltaan tukea osittain, mutta tositilanteessa eli äidin edessä muut valitsevat vaitiolon tai äidin tukemisen ja Felicia saa rangaistukset. Rangaistuksen voimakastahtoinen äiti ulottaa myös tyttären lapseen.

Lopussa ollaan äidin kuvitteellisissa hautajaisissa. Hän, Anna Wahlgren on kaikkea muuta kuin kuollut. Hän on päin vastoin julkaissut monisatasivuisen puolustuspuheenvuoron. Eivät he muuttaneet 19 kertaa vaan 16 kertaa etc. Ei voi kuin toivoa, että Näkymätön tytär on helpottanut tekijänsä elämää. Kirjallaan Felicia Feldt on osa jatkumoa, jossa ylistettyjen kirjailijoiden, taiteilijoiden tai asiantuntijoiden lapset kertovat karusta arjestaan omin sanoin.

Felicia Feldt: Näkymätön tytär. Kasvatusguru Anna Wahlgrenin varjossa
Felicia försvann, 2011. Suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava 2013, 189 s

Piipahdus Turun kirjamessuilla

Sain Mari a:n arpajaisista lipun kirjamessuille. Kiitos. Olin jo varautunut siihen, että lippu ei tule ajoissa. Olin lopulta ajatellut että jätän väliin, koska mikään ei varsinaisesti vetänyt sinne. Tämän havaitsin vasta tarkemmin ohjelmaa tutkittuani. Minusta Turun messut vaikuttivat hyvin kotikutoisilta. Riku Korhonen ja Juhani Tamminen. Anteeksi, voi olla että kumpikaan ei haluaisi olla samassa turkulaisuuden kiteytyksessä. Jari Tervo ja Matriarkka olivat kyllä esillä ja äänessä heti kun paikalle ehdin. Samoin Juha Itkonen yhdessä nurkassa.

Listasta löysin kuitenkin Pirkko Saision, itse asiassa ainoan, joka minua messuilla kiinnosti tänä lauantaina. En ole lukenut Saisioltakaan paljon mitään, en noita varsinaisia aikaisempia pääteoksia, mutta kyllä Signaalin ja nähnyt KOM-teatterin Odotuksen sekä Kansallisteatterin Slavan. Ja kuullut häntä. Saisiota on ihmeen mukava kuunnella. On levollista kuunnella viisaan ihmisen selkeää puhetta, kun vielä äänikin on niin miellyttävä. Lisäksi hänessä taitaa olla tuota mystistä, karismaa. Touko Siltala haastatteli Saisiota uudesta romaanista, Mies ja hänen asiansa. Romaani on ilmestynyt kahdeksan vuoden romaanitauon jälkeen. Kuten ilmeni, Saisio on sinä aikana ollut hyvin aktiivinen, hän on muun muassa kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä teatterille. Mies ja hänen asiansa on teemaltaan Rikos ja rangaistus-romaanista muunnelma Rikos ja rangaistuksettomuus. Saisio valotti romaanin ja teatterille kirjoittamisen eroja. Molemmissa draama elää konfliktista, sekä ihmisen sisäisestä että ihmissuhteiden välisistä, mutta, kuten tunnettua, romaani imee sisäänsä enemmän: monenlaisia tapoja kertoa, pitkällistä kuvausta, monologia. Teatterin työkaluvalikoima on kapeampi ja dialogi on tietenkin oleellista.

Mies ja hänen asiansa -romaani on monologi. Miehellä ei ole nimeä. Monologissa kukaan ei kutsu päähenkilöä nimellä, siksi se ei tule esille. Kuolinilmoituksesta lähtee joka tapauksessa liikkeelle asianajajan hyvin järjestetyn elämän paniikkivaihe. Kirjalla oli ensin työnimi Syyttömäksi tuomittu, paradoksi joka kuvaa kirjan aihetta. Kirjasta ei tietenkään paljastettu juonesta sen enempiä, mutta todettiin että jännite pitää. Kustantaja kertoi löytäneensä teoksesta mustaa huumoria. Tähän Saisio ihmetteli, että häntä usein pidetään vakavikkona vaikka itse näkee itsensä humoristina. Onneksi joku lukija oli hänelle kommentoinut nauraneensa paljon. Sekä kustantaja että kirjailija uskalsivat kehua tätä Saision parhaaksi. Kiinnostavalta kuulosti kyllä.

Saision jälkeen katseeni alkoi harhailla. Listallani oli jotain mutta ei kovin innostavaa. Aulassa harhaillessani näin Antti Arnkilin. Hän oli muistaakseni haastattelemassa jotakuta. Minulla olisi ollut oiva tilaisuus huikata hänelle kiitokseni Lauantaiesseistä, mutta ujouteni nujersi innostukseni.

Kuinka ollakaan havaitsin estradilla M.A. Nummisen, jonka Baarien mies-kirjasta oli julkaistu uusi juhlapainos. M.A. Numminen on harvinainen suomalainen, mies, jonka ympärillä leijuu loputtoman hyväntuulisuuden ja rentouden atmosfääri. Hän on tehnyt itsestään taideteoksen, joka kestää hyvin aikaa. Teos on edelleen tuoreen tuntuinen, sivistynyt, valpas ja tutkimuskohteitaan äärimmäisen lempeästi kohteleva.

Puhelin vähän epävakaa joten kuvasta tuli huono, mutta onpahan oma.

Huolellisesti artikuloiva Numminen muisteli keskioluen vapauttamisen syntyaikoja, Sinebrychoffin olutrekkojen starttia 1.1. 69 ja Keskipohjanmaan ainoan keskioluen vapauttaneen kunnan, Kaustisten meininkiä: miehet saapuivat busseilla ympäröivistä kuivista kunnista klo 10 ja poistuivat klo 14. Baarien aukioloajat seurasivat bussien aikatauluja. Numminen oli ensin suunnitellut sosiologista tutkimusta, mutta päätynyt romaanimuotoon, jonka päähenkilönä seikkailee Numminen-niminen mies. Miehellä on tuttuja niin Savukosken teboililla kuin Föglön baarissa Ahvenanmaalla. Savukoskella järjestyi baariin tutustuminen ja yöpymiset, kun Numminen kävi ensin aamupäivällä koulussa esiintymässä lapsille jäniksenä.

Venäläissyntyinen Saksaan asettunut Wladimir Kaminer oli Roman Schatzin haastateltavana. Tästä kirjailijasta en ole toistaiseksi kuullut. Hän vaikutti iloiselta ja spontaanilta tyypiltä, joka oli valmis kertomaan Venäjästäkin. Ei nyt ruveta liian vakaviksi, huomautti Schatz. Ei se ole vakavaa, sanoi Kaminer. Hän muistutti, ettei kukaan tätä ennen ole ryhtynyt aggressiiviseen valloituspolitiikkaan ilman liittolaisia. Stalinillakin oli Hitler - tai niin hän luuli. Putin ei vain ole tätä huomannut. Haastattelija ei minusta vaikuttanut oikein sopivalta tähän hommaan, vaikka onkin Suomen virallinen saksalainen nykyään. Jotenkin vaikuttivat olevan hieman eri aaltopituuksilla, ainakin alussa.

Tämmöne pikkane väläys Turun kirjamessuilt.

W.G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

W.G. Sebaldin teksteistä on postuumisti koottu tämä pieni kirjanen, jonka arvellaan olevan hänen ennen tapaturmaista kuolemaansa suunnittelemansa Korsika-aiheisen teoksen ydin.

Kirja koostuu Sebaldille ominaisista välähdyksistä matkan varrelta, muistojen sirpaleista ja yllättävistä assosiaatioista, jotka syvenevät esseiksi asti. Pienet ja tarkasti kuvatut yksityiskohdat vievät kirjailijan selän taakse kurkkimaan. Tunnelma on viipyilevä ja usein melankolinen, mutta ei kuitenkaan raskas. Kohdatuista ihmisistä Sebald piirtää kevyet mutta oivaltavat luonnokset.

Korsikan pääkaupungissa, Ajacciossa, jossa Napoleon syntyi, kirjailija vierailee Bonaparte-museossa. Casa Bonapartestakin löytyi kaksin kappalein elämänsä Napoleonin historialle omistaneita naisia, toinen heistä fyysisestikin talon isännän leimaama:

Hänellä oli samanlaiset pyöreähköt kasvot, samanlaiset suuret, pullottavat silmät, samanlaiset suippoina suortuvina otsalle putoavat vaaleahkot hiukset. Kun hän ojensi minulle pääsylipun ja huomasi, etten saanut silmiäni irti hänestä, hän hymyili minulle ymmärtäväisesti ja sanoi melkeinpä viettelevällä äänellä, että näyttely alkaa toisesta kerroksesta.

Sebaldin haikeus näyttää nousevan ihmiskunnan verisestä historiasta, sodista ja väkivallasta, myötätunnosta kärsineitä kohtaan. Hän suree ihmisen sokeutta kauneudelle, ihmisen tuhovoimaa, jonka kohteena ovat niin Korsikasta loppuun metsästetyt eläimet kuin Napoleonin sotien uhrit. Keisari ja sotapäällikkö on hänen silmissään oikeassa mittakaavassa herneenkokoisena miniatyyriveistoksena.

Jos Sebald olisi saanut elää, hän olisi epäilemättä kirjoittanut Korsikasta vielä enemmän ja sirotellut teokseen sinne tänne valokuvia, kuten hänellä oli tapana Austerlitz-teoksessa. - Tämä kuva on Iniöstä, karu saari meren sylissä tämäkin. Harmoninen, ikiaikainen ja ihmiselle niin rauhoittava kuin kaikki luonnon maisemat, joissa näkee horisontin: tämä maisema on ollut tässä ennen minua, se on täällä minun jälkeeni. - Tällaisia arkaaisia näkymiä, luonnon kauneutta ja elämän mystiikkaa ihmettelevää Sebaldin lukeminen nostaa mieleen.

Campo santo-nimisessä luvussa Sebald kuljeskelee Pianan kylän hautausmaalla, Korsikan länsirannikolla ja miettii entisaikojen hautajaisrituaaleja, kuolleiden lepyttämistä, näillä kun arveltiin kuolemansa jälkeenkin olevan jotain hampaankolossa ja mahdollisuus hankaloittaa, syystä siis,  jälkeenjääneiden elämää. Yhteiskunnallisen hierarkian kirjoittaja näkee hautausmaalla jatkuvan. Valtavimmat kivet pyöritetään yleensä rikkaiden haudoille, sillä etenkin heidän kohdallaan on syytä pelätä, etteivät he suo jälkeläisilleen näiden perintöosaa, vaan pyrkivät hakemaan omansa takaisin. 

Alpit meressä-luvussa kirjoittaja kertaa Korsikan metsän ja metsästyksen historiaa.  Ihminen on kaatanut Korsikaltakin sen aikanaan upeat Bavellan metsät, jotka erään hollantilaisen maailmanmatkaajan mukaan olivat joskus hienompia kuin Sveitsissä, Libanonissa tai Taka-Intian saarilla. Metsästä Sebaldin katse kääntyy metsästäjiin eikä hänellä ole ymmärrystä sen paremmin korsikalaisille pyynsä ja muut metsästettävänsä tyhjiin hävittäneille kuin Englannin perheteurastamoiden vihreille muovikoristeille. Sillä eläinten vuodattaman veren tähden meidän sovituksenkaipuumme on suuri ja me ostamme sitä hyvin halvalla.

Sebaldin rauhallisella vaelluksella halki maisemien - luonnon ja ihmisen rakentamien - viisaan ja sivistyneen humanistin seurassa sielu lepää. Tämä pieni kirja voisi olla optimaalista luettavaa kenelle hyvänsä keskittymiskyvyttömälle, stressin repimälle somesurffaajalle.

W.G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 
Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer, La cour de l'ancienne école, 2003
Suomentanut Oili Suominen, kansi Markku Taina
Tammi 2016, 71 s

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

En ole tainnut lukea Vladimir Nabokovin kuuluisinta, Lolitaa. Luulen, että syynä on se, että näin ensin elokuvan ja aihe - vanhemman miehen intohimoinen suhde nuoreen tyttöön, lähes lapseen - tuntui luotaantyöntävältä. Niinpä ainoa lukemani Nabokov toistaiseksi on Naurua pimeässä, sekin intohimodraama mutta kiehtova ja hieno lukuelämys, joka kertaheitolla muutti käsitykseni Nabokovista. Tai oikeastaan vasta muodosti sen kuvan, mikä minulla nyt on hänestä kirjailijana: loisteliaan tyylin mestari, säkenöivä, leikkisä ja kiusoitteleva provokaattori.

Kalvas hehku on Nabokovin tuotannon loppupäästä, vuodelta 1962. Siinä, missä Naurua pimeässä on kuitenkin perinteinen klassiseen tapaan kerrottu ihmissuhdedraama, Kalvas hehku on kaikkea muuta. Se on sekä kieleltään että rakenteeltaan kuin kiihtyvä ja kasvava ilotulitus, mutta tässäkin Nabokov porautuu syvälle päähenkilönsä psyykeen, pään sisälle ja ihon alle. Se on kentauri kirjaksi, puoliksi runoa, puoliksi proosaa, takaliepeessä siteerataan Mary McCarthya, joka on yksi monista Kalvasta hehkua tutkineista.

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Hänen ystävänsä Charles Kinbote, myös runoilijan naapuriksi asettautunut ja pakkomielteenomaisesti tätä ihannoiva saa haltuunsa runoilijan viimeisen runoelman, nimeltään Kalvas hehku. Että näin käy ei ole mikään ihme, sillä Kinbote viettää vuorokaudesta ison osan tarkkailemalla ikkunoistaan runoilijan kodin tapahtumia, soittelemalla tälle ja tuppautumalla tämän kotiin milloin milläkin verukkeella. Jollei siinä onnistu, hän seuraa saapuvia vieraita kiikarillaan, kuinka runoilijan luo saapuu muun muassa eräs tuottelias, keskinkertainen maailmankuulu kirjailija. Romaani alkaa Kinboten esipuheella runoelmaan, sitä seuraa koko runo, jonka jälkeen pääosa romaanista on Kinboten kommentaaria runoelmaan säe säkeeltä. Lopuksi seuraa vielä hakemisto, parhaaseen akateemiseen tyyliin, mutta hyvin sattumanvaraisesti valikoitujen sanojen ja nimien listaus, joista suuri osa on Kinboten omaan kommentaariin liittyviä; zemblalaisen kuninkaan takaa-ajodraaman henkilöitä ja paikkoja.

Kinbote on vainoharhainen ja vinksahtanut, epäluotettava kertoja, joka peittelee omaa pettymystään saavutuksiinsa ripustautumalla parasiittimaisesti arvostettuun runoilijaan. Kalvas hehku-runo sisältää neljä laulua ja on runona selkeä. Se kertoo mm runoilijan lapsuudesta, rakkaudesta, tyttären Hazelin itsemurhasta, ajasta, Euroopan matkoista, perhosista, Lolitasta...

Rappioon vaipui sitten verkalleen.
Levisi buddhalaisuus. Meedion
ohjaamat viestit henkiolennon.
Myös Ivan Karamazov mantroineen
On kaikki sallittua hiipi laitokseen.
Ja freudilaiset kohdunkaipussaan
ryhtyivät hautuumaita tonkimaan. 
Se mauton tempaus toki auttoikin.
Oivalsin mitä itse välttäisin
jos tutkin kuolemaa. Kun tyttären
me sitten menetimme, tiesin sen:
ei mikään henki hakkaa nimeään 
laudalle, eikä haamu yksikään
ilmesty tervehtimään iltaisin
puutarhaan alle valkohikkorin.

Kommentaari sen sijaan irrottautuu runon säkeistä kertomaan Kinboten omaa fantasiakertomusta Zemblan kuninkaan, pohjoisen maan Kaarle Rakastetun maanpaosta ja tätä vainoavista vehkeilijöistä ja ekstremisteistä. Zemblassa puhutaan zemblan kieltä, josta annetaan dialogin pätkiä näytteeksi. Vai onko se tanskaa 'Yeg ved ik'?  Mutta tämä on silkkaa zemblaa: 'meillä on sanonta: belwif invurkumpf wid snew ebanumf, 'kauniin naisen tulee olla kuin norsunluinen kompassiruusu, jossa on neljä terälehteä eebenpuuta'. Kuningasta ajaa takaa vehkeilijöiden palkkaama murhaaja Gradus. Nimellä on monia palindromimaisia muunnoksia. Gradus on tyhmä ja karkea, parodinen roistohahmo. Hänen ja vehkeilijöiden käyttämä BIC-koodikieli on ongelmallinen, koska jos päämaja käytti sanaa 'pöytä' tarkoittamaan kuningasta, Gradus käytti sanaa 'kirje'. Kommunikointi on suunnattoman vaikeaa.

Shakespearen ja Hamletin haamujen sekoittama Kinbote on välillä itse kuningas Kaarle Rakastettu. Hänen kommentaarinsa lopullinen tarkoitus on osoittaa että runoilija John Shaden viimeisen runoelman aihe on hänen kertomuksensa, ja hän itse, Kinbote on sen päähenkilö. Charles Kinbote on paitsi sekopää, myös homoseksuaali, joten tässä on ilmeisesti nähtävissä Nabokovin taholta myös selvää homofobiaa. John Shaden vaimo Sybil on Kinbotelle harmittava este ja riesa hänen ja runoilijan välissä. Kommentaarissa kuningas Kaarlen taru vuorottelee Kinboten arjen kuvausten kanssa. Se on runoilija Shaden elämästä sisältöä imevän iilimadon ja siinä omasta merkityksestään varman sekopään elämää, jota Shaden pariskunta yrittää sietää. Kertomusten polut risteävät lopussa. Mutta sitä ennen Nabokov on pyöräyttänyt lukijaa lingossa niin, ettei aina tiedä kuka puhuu - ja mitä kieltä! Nabokov sen tietää: Voi, minä voin tehdä vaikka mitä!

Kirjallisuuden tutkijoille ja korkeakoulutetuille romaani avaa epäilemättä enemmän polkuja kuin muille. Ja myös perhostutkijoille! Nabokov oli myös perhostutkija. Vanessa- ja amiraaliperhoset punamustine siipineen lehahtelevat sivua kääntäessä ilmaan. Mutta ihan kaikille lukijoille tämä on ihana sukellus korallien väriloistoon, jossa veden väri vaihtuu musteensinisestä turkoosiin, ja korallit tulenpunaisesta tummaan luumuun. Ja kesken kaiken on pakko nauraa ääneen niin että kuplat nousevat pulppuen pintaan.

Pian se lähti taas lentoon, ja seuraavassa hetkessä näimme kuinka se liihotteli huikentelevaisessa hurmiossa laakeripuun ympäri, istahti välillä puun kiiltävälle lehdelle ja liukui alas lehden keskiosan uraa kuin pikkupoika käytävän kaidetta syntymäpäivänään. Sitten varjojen vuorovesi saavutti laakerit, ja upea, sametinkarvaisena liekehtivä olento sulautui niihin.

Lisää:  Omppu. Olin saanut kirjasta vinkin Ompun kommentissa Naurua pimeässä-kirjoitukseeni. Olin lopettamassa tätä kesken, sivulla 120, mielettömyydestä seonneena, mutta luin sitä ennen hänen arvionsa. Sittemmin googlasin lehtijuttuja ja huomasin, että Pale Fire oli poikinut tutkimuksia ja koulukuntia. Pakkohan tämä oli lukea. Kaunis kiitos Ompulle, innostajalle! Ja ihan kuin olisi paikoitellen tullut mieleen äskettäinen uusi tuttavuus: Tristram Shandy.

Ihmettelen, että Pale Fire on suomennettu vasta vuonna 2014, 52 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Liittyykö tämä mahdollisesti johonkin Lolita-kuohuihin vai siihen, että Nabokov oli emigranttikirjailija ja Neuvostoliiton epäsuosiossa eli itsesensuuriin? Ehkä molemmat vaikuttivat. Joka tapauksessa myös Kristiina Drewsin suomennos on loistava ja voi olla, että me tämän hetken lukijat hyödymme tuoreesta käännöksestä.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Pale Fire, 1962, suomentanut Kristiina Drews 2014. Jukka Virtanen toiminut runoelman suomentamisessa neuvontantajana 
Kansi Tuomo Parikka
Gummerus 2014, 336 s

Kuvatkoon tämä maalaus viattomista hirvivasoista tunteitani, hölmistyneitä. Maalaus on saanut inspiraationsa Hesarista bongatusta luontokuvasta, aiheena jutussa hirvikärpäset.

Amity Gaige: Schroder

Apologia pro vita sua - ja sitä seuraa vielä Erratum. Amity Gaigen Erik Schroder *) alias Eric Kennedy,  vähän yli kolmekymppinen perheenisä on rakentanut elämänsä uuden identiteettinsä varaan ja sitä valhetta hän kerii auki vaimolleen Lauralle tutkintavankeudesta lähettämässään kirjeessä, joka on tämä romaani. Se on anteeksipyyntö kaikesta ja selitys siitä, miksi Erik pakeni tyttärensä kanssa. Oliko se lapsenryöstö vai huoltajuuskiistassa nurkkaan ahdistetun, lastaan rakastavan isän epätoivoinen teko? Ja samalla mies kertoo historiansa, kaikilta salatun.

Erik on saapunut Yhdysvaltoihin viisivuotiaana, Itä-Berliinistä, muurin takaa Länsi-Berliiniin loikanneen isänsä Oton kanssa. Hiljaisen isän kodissa, taakse jääneen äidin muiston himmetessä, poika tietää mikä on: vieras ja outo tässä maassa. Saksalainen aksentti on se, mistä häntä kiusataan. Bostonin esikaupungissa Dorchesterissa, irlantilaisten jälkeläisillä on varaa siihen. Uusi opiskelupaikka, college Albanyssa ja toinen identiteetti on uusi mahdollisuus elää elämää eteenpäin ja ravistella ihosta menneisyyden terävät sirpaleet.

Erik keksii nimen, joka jokaiselle berliiniläiselle edustaa parasta Yhdysvalloissa: Kennedy. Eikä hän koskaan kokonaan torju epäilyjä jostain yhteydestä noihin kuuluisampiin. Samalla hän kehittelee paremman lapsuudenkin, vauraassa Twelve Hillissa.  Pöydässä on vihdoin vain hyviä kortteja. Tulee rakkaus, Laura ja syntyy tytär, Meadow. Tulee myös appiukko Hank ja merkitsevät tauot.

Hiljaisuus, vaitiolo, tauot on itse asiassa Erikin opiskeluaikainen tutkimuskohde. Niinpä katsoja, jota pinteriläiset tauot kiinnostavat, voi säästää teatterilipun hinnan tarkkailemalla vastaavan ajanjakson verran jonkun hajoavaa avioliittoa. Lapsuudenkodin vaitiolo, salailu, puhumattomuus on jäänyt Erikin verenkiertoon myrkkynä, siksi vaiteliaan isän pojasta tulee puhelias ja menestyväkin kiinteistövälittäjä. Siksi hän on terävä aistimaan vaitonaisten taukojen merkityksen, varsinkin puheliaassa Amerikassa, missä se, puhuminen, rinnastuu sosiaaliseen kyvykkyyteen. Itse asiassa eräässä alaviitteessä amerikkalaisia verrataan vastakohtaansa, suomalaisiin, vaitonaisuudestaan tunnettuun ja jossain määrin masentavaan kansakuntaan.

Irrallisista palasista, maisemista romaani syvenee kauniisti, vaikuttavasti, vakuuttavasti Erikin paniikin täyttämän sielunmaiseman kuvaukseksi, kun vaivalla ja valheella rakennettu onni alkaa säröillä, korttitalo luhistua. Kirjailija loihtii taidokkaita tunnelmakuvia Berliinistä ennen muurin murtumista, kuolleista herätetyssä kaupungissa. Alaviitteessä eräs parhaista. (En ymmärrä alaviitteelle muuta merkitystä tässä kuin että kuvausta ei saatu luontevasti sidottua kertomukseen. Tai sitten se on muotia, johon on vaikuttanut esim eräs David Foster Wallace...) Nämä vuorottelevat isän ja tyttären pakomatkan kuvausten kanssa, Erikin muistellessa polkuaan lapsuudesta sinne missä ollaan menossa: on the road Vermontissa, lähellä Kanadan rajaa. Kuin klassisessa amerikkalaisessa road moviessa tyhjyydestä vastaan tulevat nukkuvat huoltoasemat ja tummuva horisontti, vuoret. Mies yrittää etsiä oljenkortta, joka pitäisi pinnalla ja onnessa kiinni. Tällä matkalla isä saa juoda Canadian Club viskiä, Meadow syö sipsejä ja vaahtokarkkeja, isä ostaa paljettibikinit 6-vuotiaalle. Juhlaa epätoivon jyrkänteellä.

Kirjailija on osannut ankkuroida kertomuksensa tiukasti aikaan ja paikkaan, sitä liikaa osoittelematta. On vuosi 2008 ja kiinteistöbisnes alkaa hiljeta Yhdysvalloissa, romahduksen alla. Kuten DDR-menneisyys ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käsitykseen vaikenemisesta - wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen - ei kiinteistövälittäjän tyhjälle puhuminen Yhdysvalloissa vuonna 2008 ole fantasiaa, se on maahan painava fakta.

Isän meno tyttären kanssa näyttää hurjalta ja piittaamattomalta, isän teot toinen toistaan holtittomammalta. Huonot valinnat vievät yhä syvemmälle suohon. Lapsen äiti vaikuttaa lapsestaan järkevästi huolehtivalta aikuiselta, isä näyttää täydellisesti otteensa menettäneeltä, vastuuttomalta ja todellisuudesta vieraantuneelta. Samalla kirjailija valaisee kuitenkin Erikin mielenmaiseman niin, että hänen paljaaseen epätoivoonsa voi eläytyä. Hänellä on vain tämä matka enää saada olla sen ainoan kanssa joka hänellä on jäljellä. Kuusivuotias Meadow on älykäs - tätä isä ei lakkaa tälle vakuuttelemasta - ja hän heittäytyy rakastavan isän kyytiin tämän epätoivon vaistoten, ensin seikkailunhaluisesti, sitten uhmaavasti ja lopulta kohtaloonsa alistuen.

Miksi rakkaus loppui? Milloin avioliitossa alkoi hiljaisuus ja etäisyys? Tämän avioliiton ruumista perataan ja se näyttää jotenkin tutulta. Kuin siinä olisi boheemi, pehmeä mies, joka luulee kaiken olevan hyvin, ja kunnianhimoinen, isänsä tukema nainen, jolle on selvinnyt että toinen on nahjus ja luuseri. 'Olimmeko me aina tällaisia? Emme minusta. Minun on ikävä sitä miestä, jona minä sinua pidin.'  

Schroder on tyylikäs romaani vanhemmuudesta, avioliitosta, valheen päälle rakennetusta identiteetistä ja kaiken sortumisesta. Aiheestaan huolimatta se ei ole raskas luettava vaan kirjailijan tuoreet havainnot ja taipuisa, kaunis kieli tekevät siitä eloisan ja liikuttavan.

Suloisten tunteiden ja aavistuksiksi jääneiden merkitysten sumea mylläkkä, ja sitten istuimme taas Mini Cooperissa, Meadow turvavöissä korokkeellaan, peittonaan iso uusi rantapyyhe, jossa luki 'Amerikan järvien kuningatar'. Ajoimme taas. Pohjoiseen. Kuu seurasi meitä uskollisesti puiden raoista. Avasin radion. Al Green. I'm so tired of being alone. I'm so tired of on-my-own. Taustapeilistä näin, että Meadow työnsi vaivihkaa peukalon suuhunsa. Hänen silmänsä alkoivat heti painua kiinni.

*) Veikkaan että tarkoitetaan saksalaista sukunimeä Schröder. Englanninkieliset kirjoittavat sen Schroder, kun ö, ü- ja ä-kirjain puuttuu, mutta mellä nuo on. Eli suomennoksen nimi voisi olla yhtä hyvin, tai paremmin Schröder. Kun saksaksi googlaa Schroderia, tulee sukunimenä vastaan Schröder. Mutta tietenkin alkuperäinen romaani on kirjoitettu englanniksi.


Amity Gaige: Schroder, 2013
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kansi Nina Leino
Schildts & Söderströms, 2014, 334 s