Kevyesti kohti uutta vuotta 2018

En harrasta naturismia - vaan maalausta. Pariskunta kuvastaa optimistista ja pelotonta asennetta tulevaan. Se kantakoon uutena vuonna! Maalauksen on inspiroinut valokuvaaja Elliott Erwittin retrospektiivinen näyttely, josta oli artikkeli HS:ssä. Näyttely näyttää jatkuvan Salon taidemuseossa helmikuulle 2018 asti.

Hyvää Uutta Vuotta, tutut ja tuntemattomat - rauhaa & rakkautta!

J.D. Vance: Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis

The best way up for a hillbilly was out.
I was the abandoned son of a man I hardly knew and a woman I wish I didn't.

Lue tämä kirja niin ymmärrät, miksi Trump valittiin. Tai jotain sinnepäin oli näkemäni otsikko, josta innostuin etsimään kirjan luettavaksi. The political book of the year (Sunday Times), A great insight into Trump and Brexit (Independent), ja You will not read a more important book about America (Economist).

J.D. Vance (s. 1984) teki epätodennäköisen irtioton taustastaan ja yhteiskunnallisen nousun Yhdysvaltain ruostevyöhykkeeltä, Ohion Middletownista ja Kentuckyn Jacksonista nykyiseen kotipaikkaansa San Franciscoon. Työpaikka on Silicon Valleyssä sijoitusyhtiössä. Hän kirjoittaa matkastaan kaoottisesta lapsuudesta nuoruuteen, lukiosta korkeakouluun, merivoimista Irakin sodan kautta lopulta Yalen yliopiston lakimiesopintoihin.  Muistelma on sekä sosiologinen raportti että henkilökohtainen sukutarina ja kasvukertomus. Hän kertoo lapsuuden perheensä, tai oikeastaan perheidensä tragediasta ja yhden ihmisen - Mamaw'n, mumminsa - rakkauden merkityksestä siinä, että hän lopulta onnistui ja jaksoi nostaa itsensä suosta. Samalla hän kertoo oman amerikkalaisen identiteettinsä - Appalachian Americans - muutoksesta perheensä esimerkin kautta.

Mies on vielä nuori, mutta muistot raastavia ja vaativat kertomista. En lukisi sosiologista tutkimusta, varsinkaan englanniksi, mutta yhden ihmisen, ruohonjuuritason näkökulma omaan kotiinsa, kaupunkiinsa, naapureihinsa, koulutovereihinsa sen lisäksi että Vance  on myös lahjakas kirjoittaja, tekee kirjan hyvin luettavaksi. Se on täynnä dramatiikkaa, intohimoja, värikkäitä tyyppejä - ja tunteita; häpeää, ylpeyttä, vihaa ja rakkautta. Koulutus on antanut kirjoittajalle paitsi mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun myös kyvyn asettaa asioita laajempaan yhteyteen ja analysoida yhteiskunnan muutosta. Kirja on ilmestynyt Obaman kauden viimeisenä vuotena, juuri ennen Trumpin valintaa.

Hillbilly on kai suomeksi juntti. Ruostevyöhyke, Kentucky ja Ohio ovat niitä aiemmin kukoistaneita teollisuusvyöhykkeitä, joista työpaikat 70-luvulta alkaen alkoivat kadota, kaupungit rapistua, perheet hajota. Huumeet toivat kaoottisuutta. Lehdessä oli tänä syksynä kuva amerikkalaisesta pariskunnasta, joka istui sammuneena auton etupenkillä kun takapenkillä istui perheen pikkulapsi, vain hänellä silmät avoinna. TV:ssä on näytetty dokumentteja noista seuduista nyt. Alueen ihmiset ovat valtaosin irlantilais-skottilaista perinnettä edustavia köyhiä valkoisia, mutta he ovat monin tavoin samassa tilanteessa kuin Detroitiin etelästä saapuvat mustat. Kaikki, jotka vain pystyivät, muuttivat muualle. Middletownin keskustan pääkatu autioitui liikkeistä ja ainoat aktiivit olivat huumediilereitä asiakkaineen. Se toi epävakautta ja epävakauden kierre toi teiniraskauksia, hajoavia perheitä, riitoja, kaaosta, uutta väestöä hukkuvaan sukupolveen. Heillä ei ole enää sankareita eikä taloudellinen tilanne mahdollista American dreamiä. He syöttävät lapsilleen hampurilaisia ja antavat vauvaikäisille lapsilleen pepsicolaa. Obama ja demokraattinen eliitti on sylkykuppina.

Barack Obama strikes at the heart of our deepest insecurities. He is a good father while many of us aren't. He wears suits to his job while we wear overalls, if we're lucky enough to have a job at all. His wife tells us that we shouldn't be feeding our children certain foods, and we hate her for it - not because we think she's wrong but because we know she's right.

Vancen suvun, isoäidin ja isoisän perintö on kahtalainen. Toisaalta heissä on vahva lojaalius ja huolenpito omistaan, toisaalta he kuljettavat aina asetta mukanaan, ja käyttävät oman käden oikeutta kun se heistä sitä vaatii. Sitä se vaatii usein, se on melkein kuin Italian mafian käyttäytymiskoodistoa. Vancen suojelusenkeli, mummi on suvun matriarkka joka ei pelkää ketään, mutta jota monet pelkäävät. Hän on kova kiroilemaan ja on ollut valmis karkottamaan varkaan asella uhaten jo pienenä tyttönä. Hänen lapsensa, Vancen äiti on riitelyn mallin omaksunut epävakaa tyyppi, jolla miehet ja kodit vaihtuvat, niin että lapsen mielestä jokainen miehistä on vain äidin future ex-husband. Arjen kaaos ja ihmisten aggressiivinen käytös oli niin jokapäiväistä, ettei siihen enää kiinnitä huomiota. Kulutusjuhlasta ei koskaan haluta luopua, koska siihen on totuttu; rahoitustavat vaihtelevat pika-vipeistä shekkien päiväyksellä temppuiluun ja lainoihin isovanhemmilta. Äiti pelkää työpaikkansa menetystä huumeiden käytön takia. Poika saa lainata pissaansa työpaikan testeihin.

Kaikkein onnettomin hahmo kirjassa on juuri pojan äiti. Hän sotkee asiansa yhä uudelleen ja pojan viharakkaus vaihtelee laidasta laitaan, kun äiti on lähes tappaa lapsensa ja muuttaa osoitetta miesten mukaan. Kaikki toistuu niin usein, että poika ei enää äitinsä kanssa halua elää - ja mummi on samaa mieltä. I couldn't pretend to feel at home with her. Silti äiti on pojastaan muille hoitajille mustasukkainen.

Pojan elämän onnen avaimet olivat mummin tuki ja rakkaus sekä sitkeys patistaa poikaa opiskelemaan. Merivoimat opetti Vancelle itsekuria ja sitä täydensi vielä komennus Irakin sota-alueelle. Näin hän sanoo vapautuneensa 'from learned helplessness'

Vancen pointti on poliittisesti raflaava. Hän väittää, että köyhät valkoiset hillbillyt vain sanovat tekevänsä kovasti töitä, mutta itse asiassa käytännössä välttelevät jokaista suurempaa ponnistusta, koska siitä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Ihmiset näillä seuduin kannattivat demokraatteja niin kauan kuin töitä vielä oli, koska demokraatit 'protected the working people'.  Kun terästehtaat ja hiilikaivokset suljettiin, ihmiset katkeroituivat, syyttivät aina hallitusta tai yhteiskuntaa ja alkoivat äänestää republikaaneja. Ei ole yllätys, että nousun tehnyt kentuckylainen Vance ei myöskään ole demokraatti, vaan konservatiivi. Hän ei ehkä ole trumpilainen mutta joka tapauksessa oman onnensa seppä, republikaani, jonka mielestä yhteiskunnan rakenteet turvaavat riittävästi. Ihmisten vain pitäisi katkaista kierre, hoitaa lapsensa, käyttää mahdollisuutensa, nähdä että omilla valinnoilla on edelleen merkitystä. Siitä hän on itse esimerkki.

J.D. Vance kertoo tarinaansa väkevästi ja hänellä on oikeutuksensa omaan päätelmäänsä; hänelle ovat kelvanneet ne hard work-paikat, joiden tarjouksista moni työtön naapuri ei kiinnostunut. Kirja sisältää paljon läheltä nähtyjä kokemuksia amerikkalaisen yhteiskunnan toiminnasta ja lisävalaistusta esim. koulutukseen. Kuten senkin näkökulman, kuinka paljon Yalen tapainen yliopistokin voi tukea köyhää mutta lahjakasta ja/tai työteliästä opiskelijaa. Tässä on Vancen mielestä oleellinen asennevirhe monilla köyhillä nuorilla. He ovat luovuttaneet jo ennen ensimmäistä yritystä. Hän sanoo myös asian, joita meillä ja Ruotsissakin on pidetty esillä; kaupunkien asuinalueet on pidettävä kirjavina, gettoutuminen on vaarallista. Put the lower-income kids with those who have a different lifestyle model, and the lower-income kids start to rise up.

Mielenkiintoinen ja värikäs yhteiskunnallinen puheenvuoro ja muistelma entiseltä hillbillyltä. No 1 New York Times bestseller vuonna 2016. Silti yhteiskunnalliset näkemykset heijastavat hänessä jo saatua koulutusta, eliitin puolelle pääsyä. Kun leimaa kokonaisen seutukunnan ihmiset laiskoiksi tappelupukareiksi heidän kotiseutunsa elinolosuhteiden muututtua radikaalisti syistä, jotka sittenkin ovat rakenteellisia ja poliittisten päätösten seurausta, on se  poliittinen kannanotto josta voi olla monta mieltä. Vaikka lausuja olisikin siitä ryhmästä lähtöisin.

J.D. Vance: Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis.
William Collins, 2016, 264 s

Elokuvissa: The Square

Installaatio. Paperi, kivi, nuket.

Tom Wolfen romaanissa Turhuuksien rovio (1987)  sliipattu investointipankkiiri ajaa New Yorkissa erehdyksessä väärästä tienhaarasta ja ajautuu tyystin toisenlaiseen maailmaan, Bronxiin kuin mihin on tottunut kotona Manhattanilla. Tästä lähtee miehen hallittu maailma hajoamaan.

Romaani välähti mielessä Cannesissa palkitun elokuvan alkukohtauksessa. Museokuraattori Christian, tanskalainen muuten, Tukholman hienon nykytaiteen museon viestintä- ja markkinointivastaava törmää kaupungin keskustassa äkillisesti syntyvässä hässäkässä maailmansa rajoihin. Häneltä ryöstetään tärkeimmät eli älypuhelin ja lompakko. Mies on kalliin lifestylen mannekiini sekä ulkoisesti että sisäisesti eikä hän jää vaille auttajia hädässään. Onhan hänellä työpaikalla alainenkin, jonka voi laittaa omille asioilleen. Hän voi kokea tapahtuman vain piristävänä; lisää adrenaliinia alkavaan työpäivään.

The Square, neliö voisi olla myös puhkikulunut käsite kupla. Rajoista ja omalta mukavuusalueelta pois joutumisesta on kyse. Siitä ulos liukuessa törmäyksissä tuntemattomaan mitataan sitten moraalia ja sen vahvuutta. Ohjaaja Ruben Östlund osaa valottaa rajakysymysta monesta näkökulmasta. Nykytaidemuseon tuleva näyttely on nimeltään The Square. Se esittää yksinkertaista katukiveyksestä erotettua ruutua, jolla on valaistut rajat. Taidepuheessaan kuraattori kuvaa näyttelyn ruutua turvan ja luottamuksen paikkana; neliön keskelle voi jättää vaikka laukkunsa, se on turvassa. Neliössä seisova lapsi saa apua.

Satiiri piruilee keisarin uudet vaatteet-henkisesti nykytaidepiirien rituaaleilla, kuvaa kovaa keskinäistä kilpailua, taidepuheen onttoutta ja sitä, kuinka mediahuomion kalastelussa tarkoitus pyhittää keinot. PR-toimiston nuoret miehet suunnittelevat kampanjan, josta kasvaa skandaali. Museon sisällä nykytaiteen rajoja kolistellaan, kun - taas kerran - siivooja tuhoaa epähuomiossa tarkoin muotoiltuja hiekkakasoja.

Tukholman katukuvassa metelin keskellä feissarin kysymys 'haluatko pelastaa ihmishenkiä' saa vastauksen 'ei nyt'. Taustalla romanikerjäläiset kalisuttavat kuppejaan. Christian saa omalla sivupolullaan nähdä, kuinka sekin porukka koostuu erilaisista ihmisistä, joilla edelleen on arvokkuutensa. Ulkomaailman tilanteet kärjistyvät trillerinomaiseksi kierteeksi, jossa uusia uhkia alkaa nousta edellisen perään. Elämän epävarmuus näyttäytyy kaikkialla.

Vaikuttavin törmäys tapahtuu taidepiirien juhlaillallisilla, kimaltavien kattokruunujen alla. Juhlayleisölle on järjestetty ohjelmanumero, jonka aikana hämmennys alun hihityksen jälkeen jähmettyy kauhuksi ja nostaa hiuksia. Missä kulkee raja taiteelle, viihteelle, hyväksikäytölle, ihmisyydelle - monia kysymyksiä nousee. Katsoja on yhtä sekaisin kuin juhlayleisö illallisella.

The Square on varsinainen potpuri erilaisia tilanteita, joissa oman elämänsä sankari pannaan kohtaamaan epämukavia ja hämmentäviä rajoja, joiden yli hän yrittää päästä ja vetää itsensä upottavasti suosta. Katsoja on samanlaisessa puolihymyilevässä ja ällistyneessä hämmennyksessä, ahdistuneena. Elokuva on palkittu Yhdysvalloissa parhaana komediana jollain festivaaleilla! Se on kyllä paljastavaa, sillä komediana sitä varmaan harva pitää meillä päin. Kyllä se on enemmän monenlaisia nykyajan ilmiöitä ruotiva draama. Ehkä tämä ero vastaanotossa kertoo aika paljon yhteiskunnista. Tapahtumat, jotka meillä elokuvassa näyttäytyvät moraalisina valintoina ja ehkä herättävät syyllisyyden tuntojakin, ovat ehkä Yhdysvalloissa enemmän hyväksyttyjä, eivätkä näyttäydy mielenkiintoisina ristiriitoina. Sankarin umpikujat ja ahdistukset nähdään siellä vain huvittavina kömmähdyksinä. Ilmeisesti? Vai ollaanko meillä päinvastoin tekopyhiä ja kaksinaismoralistisia?

Ohjaaja on kuitenkin ajatellut elokuvan valaisevan sitä säröä luottamuksessa ihmisten välillä, joka koko ajan kasvaa kun yhteiskunta muuttuu yhä individualistisemmaksi ja ihanteet uhrataan (wikipedia). Joten eiköhän pohjoismaissa ole ymmärretty ainakin ohjaajan tarkoitus vähän paremmin. Kiinnostava ja tämän ajan näköinen elokuva.

The Square
Ohjaus Ruben Östlund 
Ruotsi, 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska (s. 1953) on Virossa tunnettu elokuvan ja teatterin maailmasta. Hänen perheensä oli monien muiden virolaisten tapaan karkotettuna kotiseudultaan, ja hän syntyi Kirovissa, silloisessa Neuvostoliitossa. Hän opiskeli Moskovan filmi-instituutissa ja työskenteli Tallinnassa ja pitkään myös Ruotsissa tuottaen ja ohjaten teatteri-esityksiä ja elokuvia. Neuvostoliiton kaaduttua Taska perusti 1994 Viron ensimmäisen yksityisen televisiokanavan ja työskenteli monissa kansainvälisissä elokuvaproduktioissa.

Vuonna 2011 Ilmar Taska julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa Paremp ku elu josta tuli arvostelumenestys. Yksi novelleista poimittiin Dalkey Archivesin eurooppalaisten novellien kokoelmaan Best European Fiction 2016. Taskan novellikokoelma on ilmestynyt Ruotsissa ja Tanskassa, yksittäisiä novelleja on julkaistu kokoelmissa useilla eri kielillä. Pobeda 1946 on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se nousi heti ilmestyttyään arvostelu- ja lukijamenestykseksi.

(WSOY)

Olisin oikeastaan kaivannut tässä vaiheessa lukemisiani toiseen ilmansuuntaan, mutta kirjaston varausjonosta pullahti  Pobeda 1946, ja niinpä sain jatkaa kitumistani Neuvostoliiton varjossa.  Ei suurempaa kärsimystä sittenkään, sillä Ilmar Taskan romaani on hyvin perinteistä ja selväpiirteistä kerrontaa ja juonen kuljettelu vetävää. Elokuva-alan kokemus näkyy hyvin; romaanin jokaisen kohtauksen näkee jo lukiessa hyvin elokuvallisena. Vaikka aika ja aihepiiri on sama kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, Taska saa henkilöihinsä enemmän eloa, ja herättää muitakin tunteita kuin järkytystä ja kauhua. Siihen vaikuttanee oma lapsuudenkokemus Neuvostoliiton aikaisessa Virossa ja sen lisäksi rankkaa aihetta pehmentävät piirteet: lapsen näkökulma, kukkaan puhkeava romanssi sekä mielenkiintoisesti kuvattu seksuaalinen jännite sortajan ja sorretun välillä. Se tuo mustavalkoiseen asetelmaan muitakin sävyjä. 

Viron ankea arki Neuvostoliiton sortokomennossa aukeaa nuoren perheen kautta, jossa äiti - joka esiintyy romaanissa joko äitinä tai nimettömänä 'naisena' - piilottelee perheen isää suljetussa huoneessa verhojen takana ja pikkupoika leikkii linjurikuskia pihan halkopinon päällä. Kaikki muuttuu sinä päivänä kun pihaan kaartaa kiiltävä Pobeda, josta astuu ulos Pobeda-setä, romaanissa myös 'mies'. Mies on sekä komea että ystävällinen mutta ulkonäkö pettää, sillä hän on uuden vallan kaadereita, joka on ensi kertaa elämässään tekemässä nousua urallaan, uskoo asiaansa ja käyttää kaiken energiansa kansanvihollisten etsintään ja karsimiseen. Pikkupoika on siinä hyvä apu. Se että hänellä ja Pobeda-sedällä on yhteinen salaisuus, on vain entistä jännittävämpää.

Pojan, naisen/äidin ja miehen näkökulmien ohella toinen sivuhaara tarinasta seuraa naisen siskon Johannan, kuuluisan virolaisen oopperalaulajattaren ja BBC:n toimittajan Alanin romanssia. Rakkaussuhdetta väkevöittävät radiolähetykset Lontoosta maailmalle ja vaikeuttavat moskovalaisen hotellin passintarkastukset, kaikkialla seuraavat vakoojat ja pikkupojan seikkailunhalu ja tietämättömyys. Kuka oikein on oikeassa, kun pojan korviin kuiskutellaan? Mikä on valhetta, mikä totta?

Johannan näkökulma kertoo miltä neuvostojoukkojen nujertama Tallinna näyttää, kun laatua ei enää ole missään ja räikeät värit peittävät pehmeät pastellit. Mihinkään ei voi paeta eikä muuta tehdä kuin avata ovet Keski-Aasiasta tulevalle perheelle, jonka matot peittävät lattiat. Junat kuljettavat ihmisiä halki Neuvostoliiton, perheitä asuttamaan toisten koteja, 'kadonneita' lapsia kasvatuslaitoksiin. Uusi kommuuni löytää yhteistäkin: tee lämmittää.

Ilmiantajien maailmassa muutos voi lähteä pienestä liikkeelle ja lujaltakin vaikuttanut asema hierarkiassa voi hetkessä olla mennyttä. Jos korkea-arvoinen ukkeli tarvitsee yllättäen syntipukin, sellainen löytyy usein alaisista. Tästäkin aiheesta, Viron lähihistoriasta voi kirjoittaa monella tapaa. Ilmar Taskan Pobeda 1946 on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu romaani monisävyisine hahmoineen.

Ihmettelen, ellei tästä olla jo puuhaamassa elokuvaa. Klaus Härön Miekkailija oli minusta kyllä turhan paljon kehuttu, liian hyveellisine, paperinukkemaisine hahmoineen. Pobedasta irtoaisi enemmän.

Ilmar Taska: Pobeda 1946, 2016
Vironkielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017, 315 s

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Kun kuulen sanan 'kulttuuri', minusta tuntuu, että olen lämmin hylsy joka putoaa ruohikolle.

Autofiktiivisessä romaanissa Andrei Astvatsaturov muistelee lapsuuttaan 'kehittyneen sosialismin' eli ns pysähtyneisyyden eli brezhneviläisen ajan Leningradissa ja nuoruuttaan nykyisen Venäjän Pietarissa. Kirjailija kuuluu venäjänjuutalaiseen intelligentsijaan ja romaani kuvaa tuota maan sivistyneistön ytimessä hääräävän kauhukakaramaisen tabujenrikkoja-sukupolven elämistä ja olemista aikana, jolloin neuvostovaltio mureni ja syntyi nykymuotoinen Venäjä. Kirjailija päätyi opiskelijaksi Leningradin yliopiston filologiseen tiedekuntaan vuonna 1986, jolloin  juutalaisen oli yhtä hankala päästä sinne kuin paimeneksi. Sittemmin hän toimii myös kirjallisuuden tutkijana ja opettajana.

Miten gammaglobuliini liittyy nuottien opiskeluun? Yhteys on gammassa ja perseessä, jotka rokotettujen lasten päässä aiheuttavat riemuun repeämisen. Leninkään ei ollut enää pyhä, ainakaan lapsille, ei vaikka museo-opas yrittää uutta pönöttävää sukupolvea kasvattaa. Brezhnevin ajan rituaaleja oli mm virtsanluovutus ennen kuin irtosi lupakirja yliopistolle pääsyyn. Pioneeritkin huiveineen olivat jo nuorten suussa pinohiiriä. Yliopistolla sisäpiiriä ruokkiva katkeamattomasti antajien ja saajien kesken pyörivä apurahasysteemi on erinomainen: systeemi ei koskaan häiriintynyt eikä rahoja joutunut sivullisten käsiin.

Kaikesta näkyy, että Neuvostoliiton kaatumisen myötä auktoriteetit myös koulu- ja yliopistolaitoksen seinien sisäpuolella alkoivat murentua. Astvatsaturov kuvaa omaa sukupolveaan mitään kunnioittamattomana ja rääväsuisena; vessa- ja pieruhuumori eivät heidän arvoaan laske, päinvastoin punkbändi Villien omenain ritareille sekin oli oleellinen osa arkea. Kuten myös runoilu ja kirjalliset vitsit; niissäkin auktoriteetteja riisuttiin alastomaksi. Kirjailijan lähipiirissä kukoistavat monenlaiset tyyliniekat, joilla on aina aikaa juhlimiseen ja musisointiin ja nerokkaisiin keskusteluihin. Astvatsaturov vertailee itseään ja Thomas Elliottin tutkimistaan nerokkaampiin kavereihinsa ja häviää omasta mielestään. 

Luvut etenevät fragmentaarisesti väliotsikoiden kautta uusiin kohtaamisiin. Dialogi on reipasta ja karikatyyrimäistä. Miespuoliset kaverit hääräävät laajalla rintamalla, naisia vilahtelee taustarooleissa; heistä huomioidaan rintavarustus. Lähimmäksi, jopa muutaman dialogin verran tepastelee räikeästi maalattu blondi, ironisesti Prinsessaksi nimetty, joka on tyhmä ja kotoisin jostain maaseutuprovinssista. Hän puhuu jotain junttimurretta (joka on suomennettu itämurteella mie, myö).

Välillä kirjailija uppoutuu itseensä ja kirjoittamisen vaikeuteen; aloittaa jutun ja peruuttaa takaisin. Kommentoi kirjallisia keskusteluja, jotka avautunevat helpommin pietarilaisille. Paitsi naisiin, pietarilaisen intelligentsijan ylimielisyys kohdistuu myös muihin osiin Venäjää. Moskovalaisten itseriittoisuus ärsyttää, mutta krimiläinen lomanvietto on pietarilaiselle nuorukaiselle painajaista. Mikään Krimistä ei nouse sen kamalien vessojen ohitse. Tyhmän naisen ympärillä pyörii tyhmä venäläinen uusrikas, joka myös on älykköjen pilkan kohde. 

Kulttiromaaniksi kuulemma Venäjällä noussut romaani ei hauskoista paloistaan huolimatta sittenkään innostanut. Nuortenmiesten läpänheitto alkoi pitkästyttää, peittelemätön sovinismi ällöttää ja poliittisesti epäkorrekti 'rahvaan' halveksunta on minusta pikkusieluista ja konservatiivista. Ja vielä valheellista. Loppukohtaus, jossa nahkatakkiset ja kovanyrkkiset miehet kohtaavat varmisti sen, että kokonaistunnelmani putosi entisestään. Kyllä Dovlatov ja hänen itseä ylentämätön huumorinsa päihittää tämän rillipäisen älykön mennen tullen. Varsinkin kun yhteiskunnallinen satiirikin oikeastaan on olematonta, ainakin mitä tulee aikaan brezhneviläisyyden jälkeen. 

Löysin vinkin romaanista täältä.

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Люди в голом, 2009, suomentanut Tuukka Sandström

Idiootti, 2010, 295 s

Luminous Finland ja Turun linna

Päätettiin eilen itsenäisyyspäivänä käväistä katsomassa Turun linnaa ennen suurta kättelytapahtumaa, kun se nyt oli yksi noista Suomessa juhlavalaistuista monumenteista.  Mietin, että ehkä joku muukin on saattanut saada saman idean. Mutta että  turkulaisista noin 98 % oli päättänyt tehdä saman retken, se oli yllätys!  Ehkä Turussa olisi voinut olla muitakin tapahtumia päivän kunniaksi.  Yhteisöllisyyttä ainakin ryysiksessä koettiin. Liikenneruuhka oli kuulemma pahempaa kuin Tall Ships Races-tapahtumassa. Aikuiset, lapset, pienemmät ja isommat koirat liukastelivat kansanjoukon puunaamalla jäisellä rantakadulla. Mutta olihan linna ja puisto kaunis.

Mielessä kävi se harmitus muutamia vuosia sitten, kun juhla siirtyi presidentinlinnan peruskorjauksen takia Tampere-talolle. Halusiko Niinistö ilmaista, ettei vedä kotiin päin kun juhlaa ei saatu Turun linnaan? Olisi ollut hienoa avata Turun linna itsenäisyyspäivän vietolle ja koko kansan näkyville juhlassa. Onhan se selkeästi koko Suomen historiaan oleellisella tavalla liittyvä linna ja edelleen onneksi upeassa kunnossa. Mahtaako tilaisuus joskus vielä toistua. Toivottavasti.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus

Elena Ferranten Napoli-trilogian toisessa osassa kertoja Elena ja kaikkein tärkein ystävä, Lila, muille Lina, jatkavat kisailuaan paremmuudesta, välillä tietoisesti, välillä kuin se olisi osa heidän verenkiertoaan. Tytöt ovat 60-luvun puolivälissä lähes parikymppisiä nuoria naisia. Peruskoulu on käyty ja seuraavat valinnat ratkaisevat paljon. Napolin köyhälistön kortteleissa polku on yleensä valmiiksi tallattu aikaiseen avioliittoon ja naiselle miehen vallan, usein nyrkin alle. Ei se miehillekään kovin hääviltä näytä, siitä pitävät mafian kauan sitten pystyttämät väkivallan koneistot, hierarkiat ja käyttäytymiskoodit huolen. Sillä yhteiskunnallisesta vinkkelistä Elena Ferrante kertoo saman minkä Roberto Savianon Gomorra, ruohonjuuritasolla. Samassa köyhyyden pelossa, korruption ja väkivallan suossa tarpovat sekä miehet että naiset, velkaantumisineen, riitoineen. Köyhä ei uskalla edes poliitikan kautta ilmaista omia toiveitaan, kun ainoa työpaikka on vihatun mafiakukonpojan leivissä.

Elena ja Lila viskautuvat eri poluille, Lila naimisiin ja perheen kenkäyrityksen palvelukseen, Elena jatkaa haparoiden, mutta kuitenkin opin tiellä. Rakkaus ja seksuaalisuuden vahva virta heittelee nuoria ensikokemuksiin, jotka Ferrante kuvaa vahvasti. Kuinka kaukana todellisuus voikaan olla siirappisista haavekuvista vaikka ollaankin Ischian rannalla,  ja kuinka päättäväisesti nuoret naiset sittenkin seuraavat omaa polkuaan. Elena kuitenkin epävarmana ja itseään ihmetellen, häveten, katuen, Lilaan itseään verraten, Lila raivoten ja kapinoiden, aina kuitenkin seurattuna kaunottarena, jolle löytyy uusi pelastaja korttelin nuorista miehistä, kun vain viitsii merkin antaa. Sama rakkauden kohde yhdistää ystävättäriä - mutta sen tietää vain Elena ja lukija. Tyttöjen väliset tunteet kiehuvat syvästä yhteisymmärryksestä kateuteen ja vihaan ja takaisin. Etäisyys kasvaa kadotakseen taas.

Elenan opiskelijaelämän kautta kertomus palaa 60-luvun vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja poliittiseen keskusteluun niissä interiööreissä. Tässäkin Ferrante peilaa hyvin tilannetta, jossa köyhä ja kouluttamaton perhetausta tekee nuorelle matkan samoihin keskustelupöytiin pitkäksi, verrattuna varakkaiden perheiden nuoriin, joiden kotona on luettu ja opiskeltu aina. Kieli on Italiassa suuri paljastaja; yleiskieli ja murteet ja niiden oikea käyttö kertovat heti parempiosaisille kuinka lyhyt on tulokkaan opintie, kuinka tuore sivistyksen pintakerros. Elenan avaukset lähtevät otsikoiden ulkoa opettelusta pikku hiljaa oivallukseen ja ymmärtämiseen, mutta koko ajan pitää pelätä möhläämistä; että paljastuisi epäkiinnostavaksi tavikseksi. Kapinallisempi Lila on perinteisen roolinsa vanki ja keskittyy kiillottamaan pintaa, fare bella figura, johon kuuluvat omat merkkikengät, liike keskustassa, autot ja vaatteet.

Kertomus kulkee etupäässä Napolissa ja lähiympäristössä, mutta - hyvin virkistävää lukea Suomen marraskuussa - Ischian rannoilla lepäillään, rakastetaan ja riidellään viikkoja. Elena päätyy korkeakouluun Pisaan, ja joku nuorimies lähtee keikalle Saksaan ja jää sille tielle. Nuoret naiset ovat omanarvontuntoisia ja pyristelevät vahvan machokulttuurin puristuksessa, kun taas äidit, vanhat naiset toistavat ikiaikaista mallia alistumisellaan, kun eivät muusta tiedä.

Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä? Tulisiko Lilastakin yhtä muodoton kuin Nunziasta?

Uuden nimen tarina on samaa verevää kerrontaa kuin Loistava ystäväni, sitä ei oikein malta keskeyttää - mikä aiheuttaa oman dilemmansa, onhan sivuja sentään yli 500.  Napolilaiset kodit, liikkeet, piazzat ja rannat, meluisat kukkoilijat, oikukkaat donnat, Elena ja hänen kaikki mielenliikkeensä vilistävät elävinä kuvina silmien edessä. Kaikki se levittäytyy eteen samantapaisena freskona, jota ovat Coppolan Kummisetä-elokuvat; tarkkaa, maalauksellista, intohimoista, villiä. Sellainen taikuri Elena Ferrante oman maailmansa kuvaamisessa on.

Kuka Elena Ferrante -pseudonyymin takana oikeasti on, on ilmeisesti askarruttanut enemmän kuin se, miksi hän kirjoittaa salanimellä. Olen omassa selityksessäni mieltynyt Roberto Saviano-linkkiin. Saviano elää mafiapaljastusten takia jatkuvassa poliisin suojelussa. Kuvittelisin, että Ferrantekin tulee tässä paljastaneeksi yhtä ja toista. Voi olla, että hänkin saattaisi olla monenlaisen palautteen kohteena tämän romaanisarjan maailmanmenestyksen jälkeen - ei pelkästään suitsutusta. Niinhän kaikki kirjailijat ovat, mutta Napolin paikallistasolla voi olla että palautearsenaali olisi omanlaistaan.

Tässä vielä linkki Tuijatan arvioon, jossa monipuolisesti käsitelty romaanin teemoja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus
Storia del nuovo cognome, 2012, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2017, 508 s

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Eläimet tottuvat nopeasti uraanilampun luihin asti valaisevaan valoon, sanoo isä niminovellissa. Näissä novelleissa ei ole mitään mihin voisi tottua, ei mitään totuttua. Muutama novelleista pohjaa aiemmin kirjoitettuun novelliin tai artikkeliin, joista on luettelo lopussa. Uraanilamppu on päivitys Juhani Ahon novellista 'Siihen aikaan, kun isä lampun osti'. Tässä käytetään avoimesti vanhaa hyväksi, ja tehdään siitä uutta. Vanha kertomus saa uuden elämän.

Harry Salmenniemi on kerännyt mainetta runoilijana. Ilmankos hänen proosansa tuntui minusta tosi villiltä, runoja kun en harrasta. Silti hänen monet maailmansa herättivät suurta uteliaisuutta, kunhan tokenin parin ensimmäisen novellin aiheuttamasta huonovointisuudesta. Novelleissa oli minulle muutama käsittämätön, nostin kädet ylös - olen liian tyhmä tai liian ulkona kirjallisten sisäpiirien keskusteluista. Kaksi ensimmäistä ovat  ylen  ahdistavia, Uraanilamppu ja Krematorio, maailmanlopun tunnelmineen.

Toisessa päässä on, ei käsittämättömiä, mutta jotenkin kuivahtaneita: Fantastinen salaatti on parodia ruokahifistelystä, joka kangistuu luetteloksi. Kompleksi on samantapainen yksityiskohtainen massiivisen rakennelman kuvaus mittoineen kaikkineen. Rakennelma on jonkinnäköinen kirkko/linnoitus ja novelli on kuvitettu hienoilla piirroksilla portaista ja holveista (Giovanni Battista Piranesi). Kompleksi on rakennelma ja ylemmyyden pompöösi manifesti.

Onneksi kokeileva proosa tarkoittaa myös suurta vaihtelua novelleissa, ja löysinkin puhuttelevampia ja hauskoja novelleja. Ne keikkuvat kaikki enemmän tai vähemmän hysterian partaalla, tai ovat ainakin neuroottisen oloisia monologeja ja dialogeja, mutta mielen pimeimmistä onkaloista pulpahdetaan aina välillä pintaan.

Kaksi ihmistä kaupungissa - parisuhdekauhua, jossa tulevaisuuden pelko kohdistuu mahdolliseen lapseen tai menetettyyn mielenterveyteen. Pariskunta istuu kahvilassa mutta unet ja painajaiset valuvat päälle yhtä mittaa. Novelli loppuu käsin kirjoitettuun osuuteen, josta en osaa sanoa mitään. Sain selvää, käsiala on tihrua mutta luettavaa. Oma mielenkiintonsa siinä joka tapauksessa.

Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani - kohtaaminen kustannustoimittajan kanssa. Tämä on kokoelman täyteläisin, kiinnostavin ja hauskin novelli - kuten ironisesta nimestäkin voi aavistaa. Vastakkain istuvat taas äärimmäisen neuroottinen minäkertoja, kirjailija ja tyylikkään hallittu kustannustoimittaja. He käyvät läpi ilmeisesti tätä nimenomaista kokoelmaa. Kirjailija kamppailee alituisesti paniikin partaalla, mutta nousee taas, kiitollisena, kustantajan seuraan. Jos hengittäisin syvään, syttyisin tuleen. 

Kustantaja karsii rasistisia tekstejä, vaikka kirjailijan mielestä ne ovat tuleva uusi genre. - Rasistit eivät lue. Siksi he ovat rasisteja, tyrmää  kustannustoimittaja. Kirjailija on milloin tahansa hajoamaisillaan - ja sen uskoo - mutta lujahermoinen kustannustoimittaja on ennenkin nähnyt sitä eikä anna sen tapahtua. Siinä on hänenkin leipänsä kiinni.

Miksi koskit penikseeni - neuroottinen mies hermostuu todella - novelli koostuu pelkistä kysymyksistä väärän liikkeen tehneelle naiselle. Tämäkin tosi hauska, vaikkei uskoisi. Riippuu tietenkin huumorintajusta.

Piilodepressio pohjaa J.P. Roosin artikkeliin "Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti". Novellissa kertoja löytää piilomasennuksen Lapuan liikkeessä toimineelta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniukselta, 'jonka koko omaelämäkerrallista tuotantoa voi pitää piilodepression kuvauksena'. Kertoja on perheenisä, jolla on kokemusta löytämästään; hän analysoi teksteistä tunteiden puuttumista. - Sama Wallenius mainitaan muuten eilisessä Kemppisen blogissa (Viinan villitsemät kenraalit).

Merkillinen novelli on Ohjaaja. Se on konservatiivinen puheenvuoro, jossa hyökätään 60-luvun avantgardistisia elokuvakokeiluja ja myöhempiä taistolaisvaiheita vastaan. Pohjana on MikaTaanilan artikkeli. Vihan kohteena on varsinkin Eino Ruutsalo -niminen taiteilija. Googlasin Mika Taanilan artikkelin ja se on sisällöltään tämän vastakohta, kokeilijoita arvostava. Kertoja on vanhan realistisen suunnan elokuvantekijä, joka kukkahattutätimäisesti survoo kokeilut lattian rakoon ja syyttää kokeilijoita omasta syrjään jäämisestään.

Summa summarum: runoilija on pannut kovat piippuun ja siinä saa proosa tutista.

Kokoelma on vuoden aikana saanut paljon huomiota, en muista mistä olin oman vinkkini napannut: Suketus, Omppu, tuijata ja muita.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017, 177 s

Elokuvissa: Tuntematon sotilas

Kasapanos. RUK-museo. Kuva: Wikimedia Commons

Miksi vanhat kotimaiset elokuvat nostavat myötähäpeää kaikessa kökköydessään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta? Poikkeuksena Komisario Palmu-elokuvat ja muutamat hyvät näyttelijät. Epäilen, että syynä on ollut hyvien käsikirjoitusten puute ja toisena huono ohjaus. Tuntematon sotilas on loistava romaani, ja siksi eri ohjaajat ovat onnistuneet sen elokuvaksi sovittamisessa. Edvin Laineen  ohjaus taitaa edelleen olla Suomen katsotuin elokuva. Se on poikkeus aikansa elokuvissa, koska ohjaus toimii, hahmot ovat hyvin roolitettuja ja dialogi kulkee sujuvana, murteineen kaikkineen.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei kovin paljon oikeastaan eroa Edvin Laineen Tuntemattomasta, mutta se on selkeä tekninen päivitys. Nykytekniikka tuo elokuvaan paljon eläytymistä auttavaa. Kuva rajantakaisista maisemista, Petroskoista, lumisista hangista, taisteluhaudoista on tarkkaa; sammal tuoksuu, panssarivaunu jyrisee naaman eteen, ai tuollainen on kasapanos, tuon ojan taakse sen pitäisi osua, nyt se osui.

Näyttelijäohjaus osataan jo paremmin onneksi. Rokka on vallan erilainen tyyppi kuin se mustasilmäinen viäräleuka, joka Laineen versiossa tätä yhtä pääosaa näytteli. Mutta kyllä rooli onnistuu Eero Aholtakin mainiosti. Jotenkin tuntuu kuin nykytekniikka toisi hahmot lähemmäs, dialogin ohella ilmeet, eleet ja katseet saavat enemmän painoa; näyttelijätyön herkkyys on helpompi havaita. Tai sitten he ovat parempia, ainakin Jussi Vatanen Koskelana onnistuu paremmin kuin Laineen version aika värittömäksi jäänyt tyyppi. Vatasen Koskela on upseeriston keskuudessa pokkuroinnista piittaamaton, käytännön mies ja komppanialleen reilu pomo mutta tosi paikassa kova jätkä. Kaiken hän ilmaisee pienin elein, tauoin ja katsein, ja viilatuilla lauseilla - jotka ovat jääneet elämään, kuten esittely humalaisten upseereiden korsussa: Koskela Suomesta, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kolmas jännittävä tyyppi oli aina hihittelevä Vanhala, näyttelijä Hannes Suomiselta nappisuoritus. Äijä tuntui joutuneen väärään paikkaan, mutta hoiti hommansa tuurilla ja osasi huolellisesti annostella hihityksensä. Dialogi on muutoinkin romaanissa ruutia. Siinä kuuluvat sekä Suomen murrealueet että yhteiskunnalliset taustat; varsinais-suomalainen Hietanen nauraa kommunisti-Lahtisen evoluutioteorian esittelylle. Mää ole ahvena. Koko kansa sotii.

Kaiken kaikkiaan romaani tarjoaa mielenkiintoisen gallerian tyyppikuvauksia, ihmisiä painajaisen keskellä ja sen takia tätäkin elokuvaa sodasta jaksaa katsoa. Poikkeamat sodasta siviiliin, Rokan kotitilalle Kannakselle ja Kariniemen häihin Helsinkiin oli kai ajateltu syventämään näitä hahmoja mutta jäivät kyllä aika irtonaisiksi. Toinen motiivi näille poikkeamille on ilmeisesti tasa-arvo: että edes sen verran näytetään naisten sota-aikaa. Lotat jäävät jokatapauksessa soppakattiloiden taakse ja vilahtavat kuvassa. Sen sijaan nuortenmiesten visiitti Veruskan luo Petroskoissa luonnistuu paremmin. Siinä kohtaavat paitsi nuoret naiset ja miehet myös vihollisrintamat. Siviilien kesken rauha löytyy ja pikkuriikkinen romantiikan versokin nähdään, keskellä sotaa.

Oli hyvä idea maustaa elokuvaa muutamilla uutisfilmeillä siltä ajalta, ne oli upotettu elokuvaan tyylikkäästi. Dramaattiselta tuntui katsoa autenttista Hitlerin ja Mannerheimin kädenpudistusta, kuulla uutisten mahtipontista sävyä siinä vaiheessa kun kaikki näytti vielä hyvältä ja oltiin menossa miehittämään Petroskoita, Äänislinnaa ja sitä nöyryytyksen ääntä, kun kerrottiin että suuri naapuri oli hyväksynyt Suomen pyynnön aselevosta.

Minusta ohjaus oli oikein hyvä, mutta edelleen harmittaa, että vain kansainväliseen levitykseen on tehty kohtuullisemman pituinen versio. Kolme tuntia on liikaa, se puuduttaa. Konekivääritykityksen ryminästä olisi varmaan voinut nipistää ihan tässä kotimaisessakin versiossa.

Kiitän vielä siitä, että musiikkia ei ole tarpeettomasti lisätty draamaa voimistamaan - kuvittelisin että ohjaajien pitää nykyään pikemminkin malttaa kuin innostua kaikista tarjolla olevista tehokenoista. Rokan vaimo laulaa lapsilleen Maa on niin kaunis ja samaa laulavat miehet leiritulilla. Joulu tuli sodankin aikana.

Tuntematon sotilas, Suomi 2017
Ohjaus Aku Louhimies

Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia

Naiselle kaikki näyttäisi olevan mahdollista!

Istuin gynekologin odotushuoneessa ahdistuneena, sekä itse tutkimuksen että mieltäni vaivaavan pahan epäilyksen takia. Luulotaudiksikin sitä nimitetään. Mielikuvitukseni kukkii väärissä paikoissa, ei silloin kun alan maalata tai kirjoittaa. Mutta jos kroppani antaa aihetta pahalle diagnoosille, silloin mielikuvitukseni saa siivet. (Olen kerran vaatinut vastahakoiselta sisätautilääkäriltä peräsuolitutkimusta, koska pelkäsin pahinta. Hän ei löytänyt mitään. Tai no, ei siis sitä mitä pelkäsin.) Odottelin vuoroani gynekologille. Edellinen asiakas tuli ulos iloisena ja punaposkisena.  Ervo Vesterinen hoiti minunkin ongelmani ystävällisesti ja asiallisesti, kuin vain sympaattinen ihminen ja osaava lääkäri. Soitti vielä illalla ja ilmoitti, ettei minun tarvitse olla huolissani, kaikki on hyvin. Voi että olin huojentunut ja pidin lääkäriä erityisen huolehtivana.

Ervo Vesterinen on kirjailija, lääketieen ja kirurgian tohtori ja gynekologi. Naisen ruumiin historia on ennen kaikkea gynekologian historiaa enkä ehkä olisi sitä lukenut ilman tätä henkilökohtaista kontaktia. Minulle tulee Vesterisestä mieleen Peter Sellersin  laulama (musiikkia elokuvaan Magic Christian) 'he is not only a dentist, he is a dentist of the soul'. Luonnehdinta istuisi gynekologiin muokattuna hyvin myös tähän lääkäriin, niin hyväntahtoinen ja naisia arvostava hän on sekä kirjan että kokemuksen perusteella.

Gynekologian historia saa kyllä huokaisemaan kiitollisuudesta; kuinka kamalaa olisi ollut elää naisena antiikin tai sitä vanhempina aikoina! Tai no, eihän se muillekaan herkkua ollut sairauksien riivatessa. Naisella siihen tulee päälle vielä kuukautisten, raskauksien ja synnytysten konkreettisten ja hengenvaarallisten tilanteiden lisäksi patriarkaalisten yhteiskuntien välinpitämättömyys vahvistettuna uskontojen syyllistävillä tulkinnoilla monista naisille kuuluvista biologisista ilmiöistä. Yllättävää kuitenkin lukea, että hyvinkin kaukaisina aikoina on ollut tiedemiehissä niitäkin, joilla on ollut toisenlaisia näkemyksiä, naista ja tasa-arvoa tukevia.

Mytologiset tarut pitivät pihdeissään tiukasti antiikin kreikkalaisia, rationaalisista pyrkimyksistä huolimatta. Patologia ei ollut pitkään monista pyhyysesteistä johtuen mahdollista, joten havainto ei ei päässyt vakiintunutta oppia kovin nopeasti horjuttamaan. Humoraaliopin mukaan miehen ruumis oli kuiva ja kuuma, naisen kylmä ja kostea, sekä huokoinen kuin villa. Se, naisen ruumis, keräsi nesteiden ylimäärän, jota kuukautiset tasapainottivat. Jos ne jäivät pois, ne hakivat uusia reittejä, ja saattoivat ilmaantua nenäverenvuotoina. Humoraalioppi nestetasapainoineen piti pintansa 1800-luvulle ja siitä on vielä jälkiä uskomushoidoissa (viimemainitun luin wikipediasta).

Kohtu mystisen naiseuden ytimessä on vaivannut miehiä ankarasti halki vuosisatojen. Ennen kuin rakennetta tunnettiin, kohdun epäiltiin liikkuvan ja aiheuttavan samalla monenlaista hysteriaa, kalvetustautia ja nymfomaniaa.  Mutta eivät kaikki mielettömät naiset ole nymfomaanisia, von Haartman huomauttaa, jotkut ovat mielettömiä, jotkut taasen kärsivät mielettömistä vanhemmista.

Teos käy läpi eri aikoina vallinneita menetelmiä, jotka luin osittain kursorisesti läpi, koska niistä paistaa joka tapauksessa nykyajan naislukijalle niin paljon hölmöä ja kammottavaa, että se on suorastaan rasittavaa, monista valopilkuista huolimatta. Osoittautuu, että tälläkin alalla arabit ja persialaiset olivat eräässä historian vaiheessa valmiimpia kokeelliseen lääketieteen kehittämiseen kuin antiikin muotissa toimivat eurooppalaiset. (Sittemmin noissa maissa on otettu pelkästään askeleita taaksepäin, tai ei ole otettu mitään askeleita. Oma päätelmä).

Vesterinen vertailee miesten ja naisten seksuaalista kanssakäymistä, sen tarkoitusperiä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Hedelmöitymisen mystiikka on vaivannut kauan, naisen ja miehen siementä on verrattu ja päätelty niinkin, että nainen pystyy itse asiaan vaikuttamaan.

Kätilön ammatin kehityksestä päästään kirjan lopulla omaan kunnanlääkärin työn muisteluun. Tuolloin hän oppi Kiuruvedellä m.m. sen, että savolaiset ymmärtävät vähemmästäkin ja että he osaavat kyllä hoitaa puhepuolen. Jätettäköön se heille, lääkärin osa olkoon tutkiminen ja hoitaminen. Hän päätteli selostaneensa savolaismiehelle sydämen vaivoista liian seikkaperäisesti. Lopuksi perehdytään Suomen synnytyslaitoksen historiaan, Turun kautta Helsingin Kätilöopistoon ja Naistenklinikalle, jonka alullepanossa, suunnittelussa ja toteutuksessa suuri panos oli Laimi Leideniuksella, joka oli ensimmäinen nainen lääketieteen professorina Helsingin yliopistossa ja Pohjoismaissa.

Gynekologilla käynnistä voi olla tällaisiakin seurauksia, että tulee siis lukeneeksi kirjan. Ervo Vesterinen on kirjoittanut muitakin teoksia omalta alaltaan ja lisäksi Rudolf Koivuun liittyviä, mm Musette ja Arlette - Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa sekä omaelämäkerrallisen kirjan lapsuuden Töölöstä.

Ervo Vesterinern: Naisen ruumiin historia
Into, 2017, 255 s

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri: 2000- ja 2010-luku

Lukupiirissä luettiin 2000-luvun edustajana Rosa Liksomin lyhytproosaa kokoelmasta Maa. Puhuttiin siitä, että tekstejä ei ole nimetty ja jotkut ovat hyvin lyhyitä, puolen sivun mittaisiakin. Joten novellia parempi nimitys on lyhytproosa.

Ensimmäisessä Karita Mattilan tyyppinen (ryhmässä useampi kuin yksi oli ajatellut häntä) laulajatar lentää Wienistä Torontoon, kuvaa kauniita näkymiä hotellin ikkunasta, hoitaa esiintymisasujaan, lounastaa orkesterin promoottorin kanssa, syö illallista ja nauttii hyvästä seurasta. Kaikki on hyvin ja kauniisti kuin naistenlehden kuvauksesta. Sitten tulee yö ja painajaiset. Painajainen siirtää unennäkijän jäiseen lapsuudenmaisemaan, missä on ahdistavaa, ja kylmää ja talot ovat tyhjillään. Eikä uneksija ymmärrä unensa tarkoitusta. Lapsuus oli onnellinen. Vaivaako menestynyttä laulajatarta pelko sen, menestyksen, katoamisesta?

Toinen teksti on samalla tavoin kaksijakoinen. Siinä kiireinen bisnesnainen ajaa Espoosta kohti Helsinkiä ja vanha iskelmä radiosta romahduttaa kulissit hetkeksi. Isän ikävä muuttaa kielen meänkieliseksi ja pikkutyttö istuu jääkylmässä isänsä traktorin perässä. Maattelen, että kangistun kuoliaaksi ennenko olema perillä. Tekstissä on taikaa, se kumisee kuin Lapin noidan rumpu talviyössä. Noin joka toisella rivillä on sanoja, joita en ymmärrä mutta siitä huolimatta teksti vetää ja lumoaa. Se on alkuvoimaista, pakko käyttää sitä sanaa, siltä se tuntuu, kuin laavaa maan sisuksista. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta. Sitten palataan autoon ja Ruoholahteen. Noin voi lapsuuden ja isän ikävä hyökätä kiireisen ihmisen kimppuun pahaa aavistamatta.

Vielä luetaan pieni pätkä, joka on seesteinen luontokuva lumisesta talosta hiljaisessa maisemassa, jota lähestyy hyvin liikuttunut kertoja. Se on kuin jonkun romaanin kaunis lopetus.

Itsenäisyyden ajan viimeisen eli kuluvan vuosikymmenen novellina luettiin Anu Kaajan Nokkosvyö kokoelmasta Muodonmuuttoilmoitus vuodelta 2015.  Novelli on kertojan kirje vakuutusyhtiölle. Kirjoittaja on yksinäinen nainen, jonka seksuaalisen väkivallan pelko on kietonut valtaansa niin perusteellisesti että painajaiset ovat muuttuneet osaksi arkea tonttuineen. Tonttuun, sellaiseen perinteiseen tonttulakilla varustettuun,  ei helposti yhdisty seksuaalisen väkivallan mielikuva, mutta tässä ollaan sen verran syvällä että tonttu on ahdistelija. Pinnalta kevyen hupaisasti kerrottu tarina vihjannee ikävistä tapahtumista menneisyydessä. Satuja, myyttejä, alapääjuttua erikoisessa keitoksessa, kirkkaalla kielellä kerrottuna. Ei voi mitään, en oikein tykännyt lukea Nokkosvyötä, sairaskertomusta mielestäni. Se voitti tänä vuonna turkulaisen Jarkko Laine-palkinnon.

P.s Pauli Tapio voitti runokokoelmalla Varpuset ja aika Helsingin Sanomien tämän vuotisen esikoiskirjapalkinnon. En tiedä runoista, mutta hänen kääntämänsä Sergei Dovlatovin romaanit kyllä. Vahva suositus niille! - tässä vaiheessa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody – THUG LIFE (Tupac Shakur)

Black Lives Matter -liike syntyi Yhdysvalloissa vuonna 2013 protestina poliisien aiheuttamille afroamerikkalaisten kuolemille. Monissa kaupungeissa eri puolilla Yhdysvaltoja on mellakoitu sen jälkeen kun mustia, aseettomia nuoria miehiä on ammuttu ja poliisit on tutkinnan jälkeen vapautettu syytteistä. Osa ampumistapauksista on ollut teloitustyylisiä.

Angie Thomas on missisippiläinen slummissa varttunut entinen teini-räppäri, joka romaanissa Viha jonka kylvät oikeastaan räppää edelleen. Niin vimmaisesti hän kertoo tarinan Starrista, Carterin perheen teinitytöstä, joka joutuu näkemään lapsuudenystävänsä ampumisen vierestä ja käymään oikeutta tämän puolesta. Poliisi ampuu nuoren Khalilin pysäytettyään tämän auton ja rakennettuaan tilanteesta riittävän, että voi tehdä tästä selvää jälkeä saman tien.

Starr on romaanin minäkertoja. Kertomus kulkee iskevän ja - rankasta aiheesta huolimatta - hauskan dialogin kautta ja poikkeaa tuon tuosta Starrin päänsisäisissä monologeissa. Niihin kirjailija on saanut niin tuoretta teini-ikäisen maailmaa, että tämmöinen 50 vuotta sitten samaa vaihetta elänyt lukija saa oivan päivityksen siihen, mitä läppää nuoret missäkin vaiheessa toisilleen heittävät, millä välineillä ja kenen kaa. Puhelimella toki. Miksi Hailey on lakannut seuraamasta Starria Tumblrissa – koska ei halua nähdä sitä paskaa sen feedissä – mutta on vielä musa, tennarimerkit, korisjengit ja vielä mustien jengit korttelissa.

Mustat köyhät taistelevat arjessa oikeuksistaan paitsi valkoisten myös omien kesken. Starrin faija Maverick on militantti aktivisti, joka on opettanut lapsilleen Mustien panttereiden kymmenen kohdan ohjelman, anteeksi pyytelemättömän asenteen ja ottanut niskoilleen toisen vankeustuomion. Mutsi on sovittelevampi mutta teräväkielisempi ja vaistoaa teini-ikäisen tyttärensä aikeet ja mielenliikkeet liiankin hyvin. Perheeseen kuuluu sisaruksia ja puoliveli. Kaikesta muodostuu lämminhenkisen ja pippurisen yhteisön kuvaus, jossa herkutellaan hyvällä läpällä ja katsotaan korisottelua yhdessä sohvalta.

Mä toljotan sitä suu auki. Se tietää, etten mä syö maitotuotteita matsien aikana. Maito pierettää mua, ja pierut tuo huonoa onnea. Mutsi virnistää. 'Jos mä tekisin annoksen? Nonparelleja, mansikkakastiketta, kermavaahtoa.' Mä peitän korvat. 'Lallallaa, mee pois LeBronin vihaaja. Lallallaa'. Niinku mä sanoin, koriskausi on meidän perheessä täyttä sotaa, ja kaikki likaiset temput otetaan käyttöön.

Asuinalueella Garden Heightissä on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu. Starr käy luokkansa ainoana mustana paremman kaupunginosan koulua Williamsonia. Koulukavereidensa kautta Starrille paljastuu vastaansanomattomasti ns hienovaraisen rasismin tavat, sen arkinen kieli ja se, kuinka paljon voimia vaatii kuoria sen ydin esille, ponnistella oman arvonsa puolesta. Puhumattakaan viranomaiskielestä; kuinka murhatusta mustasta nuoresta muotoillaan epäilyttävä huumediileri, jonka kohtaloa kukaan parempiosainen valkoinen ei sittenkään jaksa kauaa murehtia. Sillä loppujen lopuksi 'Brian halusi vain parantaa niiden ihmisten elämää siellä'. Hassua. Se kuulostaa Starrista tutulta. Niinhän orjanomistajatkin.

Meilläkin on dokumenteissa kerrottu, kuinka yhdysvaltalaisen poliisin varustus on samaa kuin armeijan. Tankit vyöryvät kaduilla, kyynelkaasu kirvelee ilmassa. Romaani on todellakin asenteeltaan mustavalkoinen, mutta jos joskus niin nyt se on paikallaan. Mitä se voisi muuta ollakaan? Romaanin kuvaaman maailman todellisuus on mustavalkoista. Eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Ettei vain sitten Mustien panttereiden: Huey Newtonin, Malcolm X:n, Eldridge Cleaverin ja Angela Davisin olisi otettu askeleita taaksepäin.

Viha jonka kylvät tuo lähelle gheton kadut ja mustien vuosisataisen taistelun nykytilan keskellä koko maailman ihannoiduinta maata, vapaata ja rikasta Amerikkaa. Romaanin suurin ansio on sen näkökulma, teinitytön maailma ja kieli joku vyöryy ja kuohuu kuin Missisippi, räppää riemastuttavasti ja ällistyttävästi. Suomennoksesta täydet pisteet Kaijamari Sivillille, kerta kaikkiaan loistavaa!

Chris ja Maya tulee portista sisään, ja mulla on yhtäkkiä perhosia mahassa. Mun pitäs olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'.  Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

The Hate U Give, 2017, suomentanut Kaija Sivill

Otava, 2017, 397 s


Alkuperäinen kansi

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä-lukupiiri. 1970- 80-90 luku

Aurajoelta 7. marraskuuta

Orvokki Aution novelli Sininen kaappi eli hääpäivä vuodelta 1972  vie ruman väriselle ja viinan hajuiselle seitsemänkymmentäluvulle. Kerttuli ja Severi käyvät Stockmannilla hääpukuostoksilla, Helsingin maisemissa liikutaan. He ovat nuoripari, jonka vuokrayksiön saannin ehtona on että menevät naimisiin. Ovathan siinä jo vanhempienkin mielestä susiparina repalehtineet. Maistraattiin ovat menossa. Kerttuli haaveilee kaappia siniseksi maalatessaan tulevasta onnesta, Severi, toimittaja, nukkuu sohvalla punaviinipullon tyhjennettyään. Sen auvoisemmaksi ei novellin tunnelma edetessään nouse. Silkkaa matalalentoa.  Pieniä ovat naisen haaveet ja iso miehen jano. Eivätkä ne haaveet kohtaa milloinkaan. Novelli on pessimistinen, haaveet tulevat kuihtumaan tässä yksiössä.

Tässä novellissa tiivistyy 70-luvun ilmapiiri; kaupunkiin muualta rantautuneet nuoret aikuiset, neuvottomat ja juurettomat, työelämässsäkin alkoholissa marinoituvat, tanssiravintoloiden jäykkä ja synnintuntoinen tunnelma, joka vaatii lisää päihtymystä sekä vielä tiukat sukupuoliroolit.  - Orvokki Autiota muisteltiin lukupiirissä Pesärikko-trilogiasta ja kiiteltiin siinä Etelä-Pohjanmaan paikallisväristä ja maaseudun ihmisten kuvauksesta mehevine murteineen.

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, Joni Skiftesvikin novellikokoelma ja esikoiskirja sai Erkon palkinnon (HS esikoiskirjailijapalkinnon edeltäjä) vuonna 1983. Novellissa Näprääjä Mallun veli Junnu kertoo hänen ja Viltterin käynnistä ensikodissa. Kukkapuskamiehet käyvät katsomassa Mallua, joka on saanut lapsen. Lapsi on Viltterin ja saanut alkunsa auton takapenkillä. Junnu oli saanut puserrettua isyyden tunnustuksen - minun syy se on että sillä on paino etuakselilla. Viltteri on ikänsä näprännyt mopoja ja autoja. Lapsella on toinen käsi epämuodostunut. Sinähän olet sellainen näprääjä, kaikki jää puolitiehen. Eikä sinulla mikään pysy kunnossa, ei mopot eikä autot, toteaa teräväkielinen Mallu. Viltteri on valmis hiomaan auton osia, että kai sen lapsenkin vielä jotenkin...

Skiftesvikin nuoret pohjoisen pojat ryskyvät päin aitoja kuin vasikat kesälaitumilla, rapatessa roiskuu; tyypit elävät. Dialogi kulkee mehevänä ja kunkin tyypin suuhun erikseen sopivana. Yle Areenasta/Elävä arkisto löytyy Matti Ijäksen elokuva Katsastus, joka perustuu näille novelleille. Se on kuulemma noussut sittemmin kulttimaineeseen. Siinä näyttelevät valovoimaiset nuoret näyttelijät Kaija Pakarinen, Vesa Vierikko, Sulevi Peltola ja Markku Maalismaa.

Tove Janssonin Matka Rivieralle kokoelmasta Seuraleikki (1991), suomennos ruotsinkielisestä Brev från Klara och andra berättelser edustaa 1990-lukua. Aika yllättävää, enpä olisi edes muistanut, että Tove Jansson kirjoitti vielä niinkin myöhään. Muumit, hänen kuuluisimmat hahmonsa ja - elämäkerran perusteella - myös jonkinnäköinen ristinsä syntyivät niin paljon aiemmin. Mutta kyllä jotain muumimammasta ja Tove Janssonista on siirtynyt novellin epäsovinnaiseen vanhempaan naiseen, Lydian äitiin.

Äiti ei syntymäpäivälahjakseen mitään toivo, mutta jos nyt kuitenkin jotain, esimerkiksi matka Rivieralle. Lydia-tytär on novellin statisti, päähenkilö on äiti, taiteellinen ja heittäytyvä madame, joka ei halua käyttäytyä minkään muotin mukaan. Minä sovin kaikkialle missä satun olemaan. Äiti ja tytär matkustavat Barcelonan, ja Gaudin arkkitehtuurin kautta Rivieralle. Matkalla äidin hattu, eräs tapahtumien käynnistäjistä, vaihtuu laivamatkalla käytetystä profeetanhatusta toreadorinhattuun. Pensionaatissa Juan les Pinsin pikkukaupungissa tavataan le patron ja pikkurakki Mignon. Mignon ja äiti solmivat viharakkaussuhteen, jossa koiran suhteessa on myös rakkautta, kun taas äiti antaa vihan hallita sillä on aina hauskaa vihata hiukan silloin tällöin, sanoo äiti joka on myös kaikesta irrationaalisesta viehättynyt.

Loman aikana äiti käsittelee myös tyttären ja yleensä nuorempien halua panna vanhempi syrjään, hoitaa holhoten. Äiti ja tytär ajautuvat lomallaan monenlaisiin kohtaamisiin. Novellissa on humoristinen ja lämmin vire ja menneen maailman nostalgiaa. Eikä tippaakaan suomalaista, ei edes suomenruotsalaista, vaan kosmopoliittinen tunnelma.

Saattaa olla hieman kömpelön suomennoksenkin syytä,  mutta kertomus hypähtelee tapahtumasta toiseen kovalla vauhdilla ilman sen suurempia johdantoja, kuin sarjakuvassa ilman kuvia. Sen seurauksena ensimmäinen lukukerta meni hölmistyneenä, mutta toisella kertaa novelli avautui viehkosti ja äidin ja tyttären dialogista löytyi lisäsävyjä. Ihanaa oli novellissakin päästä pois raskassoutuisesta Suomesta Rivieran kujeilevaan atmosfääriin mondeenin madamen seurassa.
Nyt on kyllä ihan pakko peukuttaa tapahtumapaikkaa, onhan Riviera sentään jotain muuta kuin marraskuu Suomessa!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus

Mutta kun Lilaa ei ollut, olin lyhyen epäröinnin jälkeen asettunut hänen tilalleen. Tai pikemminkin tehnyt hänelle tilaa itsessäni. Kun ajattelin hetkeä, jolloin Gino oli esittänyt pyyntönsä, tunsin selvästi kuinka olin karkottanut itseni, omaksunut Lilan katseen ja puhetyylin ja käytöksen suorassa konfliktitlanteessa ja olin erittäin tyytyväinen.

Kun on lukenut uutuusromaanista sen ilmestymisen jälkeen kymmenen tai enemmän arviota, koko kirja alkaa lukematta tuntua luetulta. Elena Ferranten Loistava ystäväni alkoi jossain vaiheessa mielessäni menettää kiinnostustaan; menneen talven lumia, so last season... Tunne on turha, oma lukukokemus romaanista on tietenkin ihan eri asia kuin jonkun toisen blogissaan kertoma. Luetut arviot, plussat tai miinukset, eivät pysty hyvän romaanin lukukokemusta himmentämään. Tässä kohtaa huonosta muististakin on yllättävää etua. En varsinaisesti muista lukemistani arvioista - tungosta taisi olla noin vuosi sitten -  muuta kuin yleisesti positiivisen vastaanoton. Liitynkin tässä hymistelemään edelläni kulkevan, muistaakseni aika yksiäänisen lukijakunnan hännille: loistava Loistava ystäväni! Bravissima!

Alussa ollaan nykyajassa. Lilan aikuinen poika Rino vaikuttaa italialaiselta mammonelta, jonka äiti on hemmotellut avuttomaksi. Äiti on kadonnut jälkiä jättämättä ja poika hälyttää apuun Elenan, äidin sydänystävän lapsuuden vuosilta. Katsotaan kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoo Elena itselleen, herättäen heti lukijan ihmettelemään. Ja näin takauman kautta alkaa tarina lapsuudesta, napolilaisesta työläiskorttelista, jostain 1950-luvun paikkeilta. Kerrostalossa asuu kymmenisen perhettä, vahtimestari Greco, suutari Cerullo, vihanneskauppias Cappuccio, baari-konditorian omistaja Solara, rautatieläinen Sarratore ja muita - ja don Achille. Lapset täyttävät piazzan ja kujat, leikkivät keskenään, juonittelevat, kiusaavat ja kostavat, seuraavat vanhempiaan, käyvät koulua, oppivat ja kasvavat. Kaikesta muodostuu värejä, valoa ja varjoja tulviva fresko. Minulle sen ovat pohjustaneet italialaiset neorealistiset elokuvat; Roberto Rossellini, Luchino Visconti, Vittorio de Sica, Anna Magnanin kaikuva ääni ja Sophia Lorenin kasvot. Siihen on kasautunut Kummisetä-elokuvien kiiltelevän pinnan alta purskahteleva väkivalta, ripauksia Roberto Savianon Gomorrasta.

Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin?

Napolilaisen kerrostalon pihassa Elena ja Raffaella eli Lina eli Lila tapaavat eivätkä enää pääse toisistaan. Yhtä viivyttelemättä kuin Lila paiskaa Elenan nuken pimeään kellariin Ferrante sukeltaa Elenan päähän ja paljastaa ihmismielen loputtoman vyyhdin pyrkimyksiä ja tunteita, sidoksia ja pelkoja, unelmia ja pettymyksiä. Syvyysluotaus on koko ajan liikkeessä seuraten saumattomasti päähenkilöiden kasvamista lapsista nuoriksi; jotkut piirteet säilyvät, toiset katoavat, vaihtuvat toisiksi. Vastalöydetty elämänilo, vapauden tunne ja uteliaisuus saa kolhuja kun Elena ja Lila kilpailevat koulumenestyksestä, rakkaudesta, kauneudesta ja saavat vastaansa vanhempansa ja opettajansa. Ainakin Elena kilpailee, Lilan näkökulmaa ei kerrota, koko tarina on Elenan kokemusta. Mutta sekin on todellista; Lila ei kilpailua huomaa, hän on liian ylivoimainen. Molemmat tietävät kuitenkin ystävyytensä ainutlaatuisuuden. Elena ei ole varma omasta merkityksestään Lilalle, mutta hän saa sille vahvistuksen.

Elenan ja Lilan vankka ystävyys uhmaa köyhien vanhempien pelokkuutta ja alistuneisuutta. Lilasta Elena on hänen loistava ystävänsä, mutta kaikki kertoo toista: Lila loistaa kaikessa eikä Elena ole mitään ilman häntä, ilman Lilan rohkeaa kapinaa ja itsenäisyyttä. Mihin vain Lila katseensa kääntää, juuri se on Elenasta arvokkainta; ensin luku- ja kirjoitustaito, sitten latina, kreikka, sitten yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, koko Napolin seudun väkivallan historia. Kuukautiset ja rinnat, siinä Elena on rinnanmitan edellä, mutta kohta Lila on tasoissa. Ja sitten - suutarintyö.

Menin kotiin hautoen tuskallista ajatusta, että olin paras olematta oikeasti paras. 

Elena on liikuttava hahmo koko varhaisnuoressa epävarmuudessaan; jatkuva mittailu tuottaa välillä omahyväistä tyytyväisyyttä, jota seuraavassa hetkessä joutuu häpeämään. Romaani kertoo karusti naisen kapean tilan napolilaisessa perheessä ja yhteiskunnassa. Napoli on camorran maata, väkivallan perinne näkyy suutarin verstaan ja kondiittorin tilassa. Köyhä on armopaloista ja tuesta aina velkaa, riippuvuudet vaikuttavat seuraavissa sukupolvissakin. Köyhä isä ja veli saa silti aina kurittaa perheen tytärtä, hän on se pohjimmainen. He saavat määrätä, jatkaako hän lukioon vai jääkö auttamaan äitiään. Heidän on valmistauduttava kostamaan tyttären/sisaren puolesta, hakattava ensin tämä.

Hän sanoi, että Solaran baari oli aina ollut camorristien ja koronkiskurien paikka, että se oli salakuljetuksen tukikohta ja siellä kerättiin ääniä Stellalle ja Coronalle, monarkisteille. Hän sanoi, että don Achille oli ollut natsifasistien vakooja, että rahat, jolla Stefano oli laajentanut kauppaansa, oli tehty mustassapörssissä.

Elena seuraa Lilaa kuin kirkasta tähteä. Lilaa, joka on vain 16-vuotias, veljensä ja isänsä suutarinverstaaseen sidottu, jolta ystävä odottaa suuria ja poikaystävä samaa mitä muut korttelissa; kaunis nainen on osoitus menestyksestä, kuin avoauto, jonka voi parkkeerata kotiinsa. Leikataanko tältäkin linnulta siivet?  - Onko Lila sittenkään niin vahva ja kaikkivoipainen, kuin Elena uskoo ja toivoo. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

On juhlavaa lukea kertojaa, joka osaa kuvata näin syvällisesti nuoren epävarmuutta ja ristiriitoja; kaiken monimutkaisuutta. Ei muuta kuin tetralogian seuraava osa varaukseen kirjastosta. Niin kova nälkä saada tietää Lilan ja Elenan kohtalosta jäi. Niin vangitsevasti Elena Ferrante - kuka tämän pseudonyymin takana sitten onkin, ihan sama - kuvaa hyvin tuntemaansa napolilaista elämänpiiriä ja yhtä tarkasti yleisinhimillistä nuoren kasvua kipuineen kaikkineen. Rakenteilla kikkailematta, selkeällä kielellä hän kutoo mahtavan tarinan, joka kiehtoo ja viihdyttää loppuun asti täysillä eikä kaihda siinä vakavia aiheita: naisen alistettua asemaa, seksuaalista ja yhteiskunnallista väkivaltaa, korruptiota. Loistava ystäväni häikäisee kuin vesi Caprin ja Ischian rannoilla.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
L'Amica geniale, 2011, suomentanut Helina Kangas
WSOY, 2016, 362 s

Taidepläjäys

Koira, andalusialainen. Maalattu sanomalehtikuvasta. Kuvasta puuttuu makkara.

Kävin katsomassa Loving Vincent elokuvan, jota mainostettiin sen ainutlaatuisesta käsityöstä: käsin maalattu animaatio, yli 150 taiteiljan tekemänä. Maalaustapa jäljittelee Vincent van Goghin tyyliä, tyypillisine spiraalimuotoineen ja yhdensuuntaisine rytmikkäine siveltimen vetoineen. Elokuva mainitaan elämäkerralliseksi. Se on oikeastaan salapoliisitutkimuksen tyyppinen. Vincentin tunteman postiljoonin poika käy selvittämään, mitä oikeastaan tapahtui ennen Vincent van Goghin kuolemaa, tapaa lääkäriä ja lääkärin tytärtä jonka luona tämä asui, majatalon pitäjää, jokirannan lautturia.

Maalauksista jäljen tunnistaa hyvin, ne ovat taitavia ja vievät tunnelman aikaan ja ympäristöön. Yllättävää oli tunnistaa animaatiohahmot eli tunnistin heti Poldark-sarjan pääparin ja muutaman muun tunnetun brittinäyttelijän. Tämä oli siinä mielessä häiritsevä havainto, että ymmärsin animaation pohjana kuvatun tavallisen elokuvan, jonka päälle animaatio oli tehty. Draaman juonena kuoleman selvittely ei ihan kantanut loppuun asti. Kuvat olivat hienoja, ja takaumissa ne vaihtuivat mustavalkoisiksi valokuvanomaisiksi, mutta siitä huolimatta muotokieleen hieman puutui ja havaitsin pienen uneliaisuuden valtaavan. Loppu oli taas aika koskettava ja Starry starry night soi kauniisti ja liikuttavasti. Muutenkin äänitys oli vaikuttavan laadukasta kivikadun kopinoineen, kohisevine sateineen ja - taas kerran - brittinäyttelijöiden puhe lumoavan kaunista kuulla.

Loving Vincent, UK, 2017
Ohjaus: Dorota Kobiela, Hugh Welchman

Tässä yhteydessä julkistan toisenkin taideteokseni, voilà:

Surrealistinen nelijalkainen kanani, joka on muninut kultamunan. Tähän liittyy tapahtuma, johon sysäyksen antoi vanha reseptikokoelmani. Olin kirjoittanut uusiksi äitini vanhan ja repaleiseksi kuluneen reseptin, Kinesisk sötsur kyckling - tai jotain sinnepäin. Olin sitten somistanut reseptin pienellä kanapiirroksella. Parin päivän kuluttua kuulin keittiöstä kommentin 'piirsit sille sitten neljä jalkaa'. Olen broilerin kautta vieraantunut niin täydellisesti luonnollisesta kanasta, että olen näköjään alkanut mielessäni jalostaa kanasta broilerintuottajan unelmaa: nelikoipista! Asiaan voi myös vaikuttaa, että olen enemmän piirtänyt/maalannut koiria. Mutta turha tätä on enempää puolustella ja selitellä. Nelijalkainen kana on tullut jäädäkseen.

Antti Tuuri: Tangopojat

Harju kertoi, että minulta oli morsian karannut falukorvin perässä Ruotsinmaalle.

Mika Ronkaisen musiikki-road movie-dokumentti -elokuvassa Laulu koti-ikävästä vanha isä ja aikuinen poika palaavat automatkallaan Suomesta halki Ruotsin Göteborgiin. Draama kasvaa pojan - Kai Latvalehto - elämänmittaisesta juurettomuuden, koti-ikävän tunteesta, josta on puhumattomuuden myötä tullut iso möykky. Matkan aikana se tihkuu hiljaisia kyyneliä. Poika on repäisty kaksi kertaa lapsuudenmaisemastaan, ensin Suomesta, sitten Ruotsista takaisin Suomeen. 

Hieno elokuva palasi mieleen Antti Tuurin Tangopojissa. Siinä ollaan keskellä 60-luvun Suomesta Ruotsiin suuntautuvaa muuttoaaltoa. Minäkertoja, Sauli soittaa haitaria Hurma-nimisessä tanssiorkesterissa, orkesterin musiikkilajina tvh eli tango, valssi, humppa. Sauli ja muusikkokaverinsa trumpetisti Harju, Kamppila ja Varpula pyörivät pitkin Etelä-Pohjanmaata, Kauhavaa, Lappajärveä erilaisista puukuljetus- y.m. paikallisyrityksistä lisätienestejä ansaitsemassa. Kiven takana se on ja sitten Hurmakin alkaa hajota, kun solisti Elina häippäsee. Elina on Saulin ei ihan salarakastettu, mutta ei ihan julkinenkaan. Samanaikaisesti leviää tieto ruotsalaisista värväreistä Vaasassa, jotka etsivät työntekijöitä Ruotsiin, Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin. Sauli ei niin työstä innostu, mutta enemmän siitä että luulee sieltä löytävänsä kadonneen Elinan.

Tangopojissa dialogi on käännetty epäsuoraksi kerronnaksi.

Sanoin vaikenevani kokonaan ja kuuntelevani, kuinka niin iso rakkaus oli voinut roihahtaa, että Elina oli jättänyt minut ja miehensä ja koko sukunsa ja kotimaansa ja muuttanut Gustafssonin kanssa Ludvikaan. Minusta Gustafsson oli näyttänyt kuivalta käppänältä; ehkä se oli ollut tarpeeksi kuiva niin ison liekin roihauttamiseen. Elina kysyi, jaksaisinko kuunnella.

Kerrontatapa on ensi alkuun veikeää ja erilaista, mutta alkoi loppua kohden ahdistaa jotenkin kuin pakkopaita. Sen lakonisuus istuu kuitenkin harvinaisen hyvin näiden jäyhien suomalaisten kuvaamiseen. Ei siinä turhan syvälle ihmisten sieluun sukelleta, mutta tyypit piirtyvät hiljalleen omanlaisikseen. Kuten esim porukan kuskina toimiva optimistinen Varpula, jonka itseluottamus reitin tuntijana näyttää kerta toisensa jälkeen ylimitoitetulta, Laila Kinnusfani joka muistaa jokaiselle kertoa kätelleensä idoliaan vaikkei kertoja muista tätä nähneensä ja jolla ei yöpaikoista ollut puutetta hänen ulkomuodollaan koskaan. 

Nuorten miesten keskeinen ystävyys ja tuki toisilleen on muutenkin romaanin lämpimän perusvireen pohjalla; kaveria ei vieraalla maalla jätetä ja kotoa lähetetystä balkaninmakkarasta riittää toisellekin, kun yövuorosta palataan Nousevan auringon talolle. Uutta Volvoa lähdetään tienaamaan Skövden tehtaalle. Moottorien kokoomalinjoja on kaksi, toisessa suomalaiset, toisessa jugoslaavit. Ruotsinsuomalaisten keskuudesta löytyy Tangopojat ja haitarinsoittajalle työtä. Isot tähdet Suomesta käyvät esiintymässä orkesterin solisteina; Laila Kinnunen lauloi Valoa ikkunassa ja Ann-Christine Playboyn.

Nuoruus, 60-luku ja kesätyöt Tukholmassa tässä taas palasivat mieleen ja nostivat kiinnostavuutta. Tukholman Sergels Torg oli vasta rakentumassa. Slussenin sisseistä ja Finnjäveleistä puhuttiin, mutta uusina maahanmuuttajina näkyi Tukholmassa jo jugoslaaveja ja Tsekkoslovakiasta saapuneita nuoria miehiä. Mekin saimme kaverini kanssa paketin kotoa: Ylhäisten näkkileipää ja emmentaljuustoa. Sillä juhlittiin opiskelija-asuntolan keittiössä, ruotsalaiset eivät leipää osanneet tehdä ainakaan silloin. Vielä kauemmas muistoihini vei Harjun lukema kirja, norjalainen rohkea ja sensuroitu Agnar Myklen Sången om den röda rubinen. Tämän kielletyn kirjan minulle ja siskolleni kaivoi esiin saariston kesäpaikassamme hieman meitä kokeneempi kaverimme ja vihki meidät viattomat synnin salaisuuksiin, lukien rohkeimpia kohtia ääneen, ruotsiksi. Minulla ei ihan ymmärrys riittänyt kaikkeen, sekä kielen että sisällön tasolla. Taisin olla alle kymmenen.

Suomalaiset nuoret miehet ja naiset, jotka enimmäkseen kouluttamattomina ja kielitaidottomina muuttivat Ruotsiin joutuivat kyllä koville ja viina vei monia, se selviää Tangopojissakin. Lomilla päästiin sentään Suomeen näyttämään Volvoja. Ja koti-ikävä vaivasi monia, sillä kuten eräs Södertäljessä tavattu suomalainen Tangopojissa vahvistaa

Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan

Tietenkin kun lukee nuorten miesten työstä autotehtaalla ja propseja kuljettamassa tulee tunne, että tämä on nyt tosi miesten juttua ja minä luen nyt mieskirjailijaa. Nainen on selkeä objekti, suorastaan takaa-ajettu. Miesten maailmaa, mutta onneksi jo rooleiltaan vanhahtavaa. Sitäkin ajankohtaisempi on maahanmuuton teema. Tekee hyvää lukea, että ei niin kauan sitten suomalaiset olivat sankoin joukoin muualle pyrkimässä. Eivät ruotsalaiset yhtä hyvinä pitäneet kuin omiansa, mutta suurin osa sai kuitenkin työn, asunnon ja elämisen mahdollisuuden. Tämä on hyvä muistaa näinä aikoina.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016, 317 s

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Turhaan turkulaiset jupisivat kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirtyi keisarillisella päätöksellä Helsinkiin vuonna 1812.  Helsinki oli pienempi paikka ja vielä pahasti palanut neljä vuotta aiemmin, mutta sen sijainti sopi uudelle hallitsijalle paljon paremmin kuin ruotsalaisten perustama läntinen kaupunki. Turku paloi sittemmin vielä perusteellisemmin vuonna 1827 ja se merkitsi kyytiä myös yliopistolle.

Kaupungin suunnittelijaksi valittiin silloisen Preussin Berliinistä kotoisin oleva Johan Carl Ludvig Engel, aiemmin jo Turussa, Tallinnassa ja Pietarissa työskennellyt, kauniista piirroskäsialasta tunnettu arkkitehti. Hän muutti pakon edessä eli työn takia perheineen Helsinkiin vuonna 1816 ja suunnitteli viipyvänsä kuusi vuotta. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840.

Jukka Viikilä on pukeutunut Engelin takkiin ja istahtanut tämän kirjoituspöydän äärelle. On syntynyt yöpäiväkirja, henkilökohtainen monologi, jossa saksalainen arkkitehti kuvailee tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan rakentaessaan Suomelle uutta pääkaupunkia - keisarin määräyksellä, Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin nimittämänä.

Viikilä kirjoittaa viehkolla kielellä, se on nykykieltä mutta sen pehmeän runollinen sävy antaa tekstille vanhahtavan klangin. Silmissään näkee mustepullon kirjoituspöydällä ja koukeroiset kirjaimet, jotka musteella muotoillaan. Engel on tehtävästään innostunut mutta samalla perheestään, vaimostaan ja tyttärestään huolestunut. Vaimo, eikä mies itsekään ole ollenkaan innostunut jäämään kylmään, pimeään ja tyhjään provinssikaupunkiin yhtään kauempaa kuin on tarpeellista. Parempi samettikangaskin piti tilata Turusta. Rakas tytär Emilie sairastelee.

Niin vain vuodet vierivät ja Helsinki rakentuu: Senaatintalo, Nikolainkirkko, Hietalahden kasarmi, Suomen keisarillinen Aleksanterin yliopisto, Lapinlahden mielisairaala, Kaivopuiston kylpylä. Engelin toimiston uusklassistisia töitä alkaa näkyä Helsingin ulkopuolellakin; Eckerön postitalosta piti tehdä isompi kuin Ruotsin Grisslehamnista että keisarin valta näkyy rajallakin.

Akvarelleissa Engelistä maalataan kuva jäykkänä ja hiljaisena miehenä, joka rentoutuu vain perheensä kanssa ja vaikuttaa enimmäkseen kuin elämän pettämältä melankoliassaan. Onneksi hän sai perustetuksi puutarhansa Bulevardin kotitalon ympärille.

Olen tilannut siemeniä Turusta Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.

 Engeliä eivät paljon ilahduta viinanhuuruiset suomalaiset: riivaus on yhteinen sekä ylemmille virkamiehille että kadun köyhille. Kadut lymyävät pimeässä ahdistavan tyhjinä, räjäytystöiden ja tautien takia vaarallisina. Kuitenkin hän jossain vaiheessa Suurtoria silmäillessään havaitsee rakentaneensa Ateenan!

Yöpäiväkirjan mittainen monologi ei kovin helposti tempaissut minua mukaansa, vaikka historia alkoi elää ja hengittää, ajankuva ja Engelin elämäntyö kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin runollisesta kielestään ja tutkitusta miljööstä huolimatta kuivakan tyypin monologinomainen puheenvuoro kahdensadan vuoden takaa jäi vähän pölyiseksi ja Engel itse latteaksi tuttavuudeksi. Ei niinkään akvarelli vaan enemmän semmoinen vanha öljyvärimaalaus kullatuissa raameissa, joita nyt Sinebrychoffin museossa esimerkiksi näkee. Romaani palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna 2016.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, 215 s

Karl Ove Knausgård: Kesä

Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s