Johannes Ekholm: Päähenkilö

Kansi Emma Ainala, Johannes Ekholm

Kirjassa kuvailtiin hämmästyttävän tarkasti, miten ihmiset tallensivat jokaisen päivittäisen askareensa videolle kootakseen niistä päivän päätteeksi esityksen, joka toi esiin heidän parhaat puolensa, nokkelimmat vuoropuhelunsa, koskettavimmat ilmeensä - kuvattuina imartelevien suodattimien läpi. Ballard oli kirjaimellisesti ennustanut, miten jokainen koki itsensä "jatkuvasti kehittyvän kotisaagansa tähdeksi" ja miten muut ihmiset oli alennettu "sopivaan sivuosaan".

Tämän on pakko olla terveellistä. Joutua vääntäytymään sopivaksi taputtelemastaan lokerosta, harhailemaan jonkin aikaa sfääreissä irrallaan ja lopulta joutua  toteamaan, että kyllä  tässä ollaan sittenkin vilpittömiä. Tämä ei ole satiiria tai parodiaa - vai onko?  Ovelaa joka tapauksessa. Johannes Ekholmin Päähenkilö tuotti minulle tällaisen hämmentävän horjahduksen tunteen. Satiiri on usein herkullista, mutta vilpittömyys tuntuu harvinaiselta erikoisuudelta.

Päähenkilö kuvaa tapahtumia yhden vuorokauden aikana Helsingin Kalasatamassa, sen tornitalon kattokerroksessa. Elokuvaohjaajan uraa aloitteleva Hanna on tekemässä sijaisena keskusteluohjelmaa, johon on kutsuttu muutama henkilö avautumaan elämästään. Vieraita on kaksi: vastikään isäksi tullut muusikko Luka ja kuusikymppinen Lenita, miesten ongelmiin keskittyvä henkinen valmentaja. Juuri Lenita suoltaa kokeneen hyvinvointivalmentajan puhetta niin kornein mainoskielen sanakääntein, että koin tarjoilun satiirina.  

Äkillinen ja pitkäksi venyvä sähkökatkos tornitalossa muuttaa tilannetta. Hannan on yritettävä saada porukka pysymään paikalla, vaikka sitten yön yli, koska aikataulupaine - ja samalla työstä maksettava palkka - vaatii keskusteluohjelman purkittamista nyt. Poikkeustilasta tulee suljetun tilan psyykkinen kokemus kaikille. Samalla tilanne sysää henkilöt bergmannilaiseen syvyyskeskusteluun ja olemiseen tässä ja nyt, irti päivän rutiinista. Tornitalossa sukelletaan kynttilän valossa yöhön ja kunkin sielunmaisemaan, aitoon vuorovaikutukseen. Aamuyön pimeydessä törmätään vielä yhteen henkilöön, Kajaaniin muuttaneeseen helsinkiläiseen kirjailijaan, joka on menetystensä jälkeen päättänyt että ei enää harrasta uusia ihmissuhteita. 

Romaani henkii kalasatamalaista tunnelmaa, hipsteri-Helsinkiä?, ja on siksi kiinnostava nykyhetken kuvaus kaupungin sisältä. Tässä ei maalata tornitalon metallisina hohkaavilla väreillä, vaan henkilöt puivat kokemuksiaan, haaveitaan ja kipujaan vereslihalla. Olin ensin lukevinani keittiöpsykologian parodiaa, kunnes aloin löytää rehellisiä oivalluksia sieltä täältä  kuin säröjä muovisessa kiillossa. Kirjailija suhtautuu henkilöihinsä lämmöllä; he ovat aitoja, epätäydellisiä ja liikuttavia ponnisteluissaan ja pettymyksissään. 

- ja hän oli sanonut vauvalle "Volvo on aina Volvo". Vauva oli nauranut, ja hänestä oli tuntunut, että vauva oli jotenkin ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut, ja se tilanne oli ikään kuin kiteyttänyt hänelle jotain vanhemmuudesta.

Nautin erityisen hyvin kirjoitetusta ja runsaasta dialogista, josta erilaiset persoonat oikeasti erottuvat. Luka itkee epätoivoaan vauvan isänä, puoliso, rakkauskumppani, ei halua miehen kosketusta eikä koko miestä. Hannalle, ohjaajalle tulvii somevaikutteita, ärsykkeitä ja ideoita. Hän tekee kiinalaisen tekoälyfirman hinnoittelemia töitä aikataulupaineissa. Hän on moninaisten lääkkeiden armoilla pitääkseen itsensä keskittymiskykyisenä. Lenita hallitsee ammatillista solutason fysiologista tietoa ja se saa kropan herkistymään jokaiselle muutokselle kortisolitasossa ja kollageenissä. Hän kokee epävarmuutta AguaViva-valmennusyrityksen jyräävän partnerin taholta.

Aamuun mennessä tahtomattaan tornitaloon jääneet ihmiset ovat käyneet läpi pitkiä filosofis-poliittisia keskusteluja, päihtyneet ja itkeneet. He ovat keskustelleet vanhemmuudesta, rakkauksista, Helsingistä ja kaupungin ahdistavuudesta, he ovat tukeneet toista, he ovat pedanneet yhdelle paikan nukkua, he ovat auttaneet toista pois väärinkäsityksestä - kohti rakkautta, kenties. Joku kokee toisen kanssa yhteisen ketamiinitripin. He ovat nähneet auringon nousevan tornitalojen takaa.

Onko tämä edes totta, Hanna ajatteli. Mitä jos tämä on psykoanalyyttinen metafora? Mitä jos tämä on kuin Truman Show? Tai The Others -elokuva, tai Lost? Tai Laura Lindstedtin Oneiron? Tai Sartren Suljetut ovet? Mistä sitä tietää, ettei ole vain perhosen päiväuni?

Loistava romaani, jonka voisi lukea toiseen kertaan. Sivistävä, hauska ja yllättävä. Optimistinenkin.

Johannes Ekholm: Päähenkilö

Otava, 2025, 303 s

Marraskuun valoa Ruissalossa ja elokuvissa

Enimmäkseen hämärää maisemaa näinä päivinä näkyvissä, mutta kun aurinkoisia päiviä marraskuulle osuu, on niissä matalan auringonsäteen lämmin valo ja pitkät varjot. Jos vielä sattuu tuuleton päivä, kuten eilen kävelyretkellä Ruissaloon, eihän sitä voi olla kuvaamatta. Ei vaikka samasta aiheesta on muutama kuva jo monelta marraskuulta kertynyt.

Kävin katsomassa aika hurjan elokuvan, surrealistisen, kauhua ja mustaa huumoria sekoittavan Bugonian. 

Kaksi internetin syövereissä salaliittoteoreetikoiksi kasvanutta tyyppiä kaappaa suuryrityksen johtajan, koska tietävät tämän olevan Andromedasta ja vievän maapallon kohti tuhoa. Idean isä on enemmän sekaisin, toinen on hieman yksinkertainen serkku.

Nainen on fiksu ja treenattu, joten syrjäisessä talossa alkaa henkien taisto ja voimien mittelö. Tuho on kaappaajalle näyttäytynyt mehiläisten katoamisena ja luonnontuhona, myrkkyjä kehittää naisen edustama suuryritys. 

Yllättäen elokuva teki vaikutuksen surrealistisia käänteitä myöten, ja ehkä jopa niiden takia, loppuun oli kehitelty mullistava ulottuvuus.  Iloitsin siitäkin, että musiikki oli kerrankin tukemassa juonta; hiljaisuudessa on voimaa. Nykyään näkee liian usein elokuvia, jotka musiikki lähes pilaa päällekäyvällä äänimaisemallaan. Kuten esim äskettäin näkemässäni One battle after another -elokuvassa, jossa musiikki melusi tauotta, kaiken ampumisen ja kaahaamisen päällä. Sietämätöntä äänivyöryä. Ymmärtää, ettei vuorosanoille jäänyt paljon tilaa. Fuckfuckfuck, sanoi DiCaprio kun oli enemmän sanottavaa.

Bugonia oli vaikuttava, vaikka surumielinenkin sanomaltaan. Onhan sininen planeetta niin kaunis ja ihminen niin tuhovoimainen.

Bugonia, USA, 2025, ohjaus Yorgos Lanthimos

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja.  Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä. 

Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista  kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.

Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä. 

Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.

Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.

Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin. 

Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.

Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea  hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.

Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.

Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta. Tämä ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä, muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.

Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.

Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.

Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa (kts tämän blogin taustakuva).

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Förlaget, 2025, 375 s