Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Syksyllä laakso oli yhtä häpeämätöntä väriloistoa. Aurinko paistoi viistosti laventelinsiniseen utuun krookustenkukkien yllä. Puutarhoissa oksat notkuivat hedelmistä, idänplataanit leiskuivat värejä. Tilon kanssamatkustajat olivat suurimmaksi osaksi kashmirilaisia ja osasivat erotella paitsi bussin ikkunoista sisään leyhyvän omenan tuoksun, päärynöiden ja kypsän riisin tuoksun ja myös sen, kenen omenien, kenen päärynoiden, kenen riisin ohi he ajoivat. Ilmassa oli toinenkin haju, jonka he kaikki tunsivat hyvin. Pelon haju. Se katkeroitti ilman ja kivetti heidän kehonsa.

Hijrat, kolmannen sukupuolen ihmiset: Anjum, ent Aftab, Bombay Silk, Bulbul, Razia, Heera, Baby, Nimmo kuuluvat Intian alimpaan kastiin, inhottuun, halveksittuun mutta salattujen voimiensa takia pelättyyn. He asuttavat Delhin köyhällä alueella Haaveiden taloa. Heillä ei ole paljon muuta kuin ystävyytensä ja arvokkuutensa, elämänilonsa. Anjumin itseluottamus itsensä löytäneenä ihmisenä kantaa koko ryhmää. He muuttavat lopulta Delhin hautausmaalle, jonne Anjum perustaa täysihoitolan, nimeltään Jannat eli Paratiisi, kaikille huono-osaisille, vammautuneille,  kadonneille ja löydetyille lapsille, vanhalle hevoselle.  Heidän kauttaan Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö kertoo Intian loiston ja kurjuuden, väkivallan, korruption ja pelon täyttämästä historiasta ja nykyisyydestä. Roy ei käännä katsetta pahimmistakaan kidutuskeskuksista ja niiden ovelista julmureista. Kertomuksen edetessä mukaan punoutuu nainen, arkkitehti, graafikko Tilo ja häneen rakastuvat kolme miestä, opiskelijatovereita, joista suurin rakkaus, Musa taistelee Kashmirin itsenäisyyden puolesta.

Roy käyttää kovaa kieltä kuvatessaan  hindunationalisteja ja heidän korruptoituneita kaadereitaan. Hindunationalismin sahraminkeltainen aalto hyökyy maahamme niin kuin hakaristi aikoinaan toisessa maassa. Hän käy läpi Union Carbiden kaasuvuodon Bhopalissa vuonna 1984, jossa kuoli ja vammautui tuhansia ennen kuin käy varsinaisen tulehduspesäkkeen kimppuun: miehitettyyn Kashmiriin, jossa laventelinsinisten puiden lomassa kiemurtelee verinen virta.

Hijrojen ystäväpiiriin kuuluu lääkäri, joka on luopunut hindu-uskostaan pelkästään kastijärjestelmän vuoksi, vaikka se merkitsee samalla suvusta ja vanhoista ystävistä luopumista. Niin tiukaksi on tämäkin uskonto otteensa sementoinut. (Tulipa mieleen vastaavat  uskonnollisesta yhteisöstään luopuneet ja suvun ulkopuolelle suljetut meillä.) Muslimijihadistit Kashmirissa eivät helpota asiaa. Ainoan helpotuksen jatkuvaan sotimiseen ja tappamiseen voisi tarjota vanha kunnon kapitalismi; kashmirilaiset ovat loistavia liikemiehiä. Tosin tämäkin ajatus sisältää toivottomuuden siemenen: moni hyötyy jatkuvasta sodankäynnistä.

Rankan todellisuuden kuvausta romaanissa pehmentää hijrojen keskinäinen ystävyys ja monet rakkaudet. Dialogi on purevan hauskaa, itseironiaa viljellään ja tuon tuosta puhjetaan laulamaan tai lausumaan tilanteeseen sopivaa värssyä. Kun on yhteiskunnan ulkopuolella ja kaikkien halveksuma, oma yhteisö on sitäkin tiiviimpi ja innokkaampi auttamaan. Eikä sen yhteisön tarvitse alistua muihin normeihin, oli sitten kyse naisten perinteisistä rooleista tai uskonnon rajoitteista. Siellä se ministeriö sijaitsee.

Romaani hyppii runsaan henkilögallerian lomassa ajassa milloin eteenpäin, milloin taaksepäin,  palatakseen taas siihen yöhön, jolloin tieltä löytyi lapsi. Monet langat solmitaan hiljalleen värikylläiseksi kudelmaksi. Teoksesta todella näkee, että sitä on kirjoitettu kauan, että siihen on vuodatettu paljon kirjailijan tuskasta maansa ja kansansa puolesta. Sitä rikastaa onneksi niin yksityiskohtaisesti kuvattu intialainen elämänmeno, ystävyys, rakkaus, ettei lukemisesta tule ylivoimaista. Se on matka tämän päivän Intiaan ja tiukka puheenvuoro kastilaitosta vastaan. Suuri kiitos suomentajalle, loistavaa!

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
The Ministry of Utmost Happiness, 2017, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2017, 478 s

Lisää lukijoita: Kirjaluotsi, Reader, why di I marry him, Luettua elämää, Tarukirja, Juha Siro

Nadia Murad ja Jenna Krajeski: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina.

Nadia Murad on ihmisoikeusaktivisti. Hänelle on myönnetty Václav Havelin palkinto ja Saharov-palkinto ja hänet on nimitetty ihmiskaupasta selviytyneitä puolustavaksi YK:n hyvän tahdon lähettilääksi ensimmäisenä maalmassa. Jenna Krajeski on newyorkilainen toimittaja ja on yhdessä Nadia Muradin kanssa kirjoittanut tämän kirjan: 21-vuotiaan jesiditytön, hänen perheensä ja jesidiyhteisönsä tarinan Isisin terrorin valtakunnassa. Isis tunkeutui  Kochon pieneen jesidikylään Pohjois-Irakissa, lähellä kurdialueita elokuussa 2014.

Kylä on köyhä, savitiilitaloista rakennettu. Siellä eletään vielä tuolloin samalla tavoin kuin satoja vuosia on eletty, miehet paimentavat lampaita, naiset hoitavat kotia, isoa lapsilaumaa, ja kaikki ovat hartaita uskovaisia - vaikka televisioita ja kännyköitä ladataankin. Nadian äiti yrittää salaa mieheltään hankkia ehkäisyä. Kochon kylä on köyhyydestä huolimatta onnellisen oloinen. Kaikki tietävät kaikkien asiat, öisin nukutaan kuumuuden takia asumusten katoilla ja rupatellaan naapureiden kanssa ennen nukahtamista tähtitaivaan alla. Nuoret naiset haaveilevat häistä ja kauneushoitolan perustamisesta. Nadia kuvaa kiinnostavasti kodin arkea, aamun leipien paistoa tandooriuunissa, käärmeitä ulkosuihkuhuoneen katolla, äitiä, joka vaihdettiin nuorempaan ja jonka viereltä tytär ei usko koskaan lähtevänsä.

Jesideillä on oma uskontonsa, joka poikkeaa paljon samoilla seuduilla asuvien sunnimuslimien tai kurdien uskonnosta. Kaikki pitävät toisia vääräuskoisina. Muunuskoisten kanssa avioituminen tai kääntyminen jesidiksi tai siitä pois ei ole sallittua.  Parikymppinen Nadia antaa kaikkien kärsimystensä jälkeen kypsän, viisaan ja aktiivisen naisen vaikutelman. Silti hän hyväksyy varauksetta perinteensä, sekä uskonnon selitykset että naisen aseman yhteisössään.

Teksteissä väitetään, että Tawusi Melek (Jumalan pääenkeli ja jesidien rukousten pääkohde) lähetettiin helvettiin, koska hän kieltäytyi kumartamasta Aatamille, mutta se ei pidä paikkaansa. Kyseessä on väärä tulkinta, jolla on ollut karmaisevat seuraukset. 

Naisen asema on hyvin samantapainen kuin islamissa, alisteinen kaikille miehille, niin papeille, isälle, aviomiehelle kuin veljelle. Kovien kokemusten jälkeen, kun osa perheestä, muutama veli ja sisko, eloonjääneet, olivat päätyneet pakolaisleirille kurdien hallinnoimalla alueella, naisilta edellytettiin siivoamista, ruoan laittoa jne. Kun taas miehillä kävi aika pitkäksi ilman töitä.

Irakin kouluissa jesidejä samoin kuin kurdeja yritettiin saada luopumaan uskonnostaan ja kielestään, joka molemmille on yhteinen kurdin kieli. Tämänkin seudun historiasta ja nykytilasta näkee, kuinka sirpaleinen Irak on. Ei riitä, että muslimit jakaantuvat keskenään riiteleviin sunneihin ja shioihin, myös kurdien keskellä on jakolinja: konservatiivisempi KDP ja liberaalimpi PUK, ja kaikkien sotien keskellä kukin tavoittelee myös propagandavoittoja. Kurdit ovat joka tapauksessa onnistuneet tuomaan jesideillekin lisää hyvinvointia, työpaikkoja ja modernisointia, Yhdysvaltojen avustuksella - vaikka motiivina saattoikin olla uuden alueen valtaus. Jesidejä on vainottu 'aina'. Vuonna 2007 kahdessa jesidikylässä tapahtui Irakin sodan pahin terrori-isku: 800 ihmistä kuoli neljällä autolla tehdyssä pommi-iskussa. Kaikki sodat ja miehitykset luovat myös uusia bisneksiä salakuljettajille ja ilmiantajille.

Isisin saavuttua kylään, suuri osa jesideistä lähti pakomatkalle läheiselle Sinjarin vuorelle. Lapsia kuoli sekä matkalla että perillä nestehukkaan ja nälkään. Isisin toiminta kylässä muistuttaa natsien menettelytapoja, järjestelmällistä. Perheet erotettiin toisistaan, miehet ja vanhat naiset tapettiin, äidit ja lapset jätettiin odottamaan, nuoret naiset pakotettiin seksiorjiksi eli sabiyyaksi, ostettaviksi ja myytäviksi. Tämä on osa, joka Nadiallekin oli varattu. Rituaaliin kuului myös muslimiksi käännytys. Nuoria poikia siirrettiin ideologiseen koulutukseen Isis-taistelijoiksi. Yksi Nadian sukulaispoika päätyi tälle tielle. Isisin pääpaikka oli alueen suurin kaupunki Mosul, jonne kaikki vangiksi otetut siirrettiin.

Nadia Murad kertoo monista kärsimyksistään yksityiskohtaisesti. Voi uskoa, että kun tyttö joutuu painajaismaiseen helvettiin, julmien miesten käsiin, siitä muistaa jokaisen vaiheen. Pakeneminen on tehty vaikeaksi, siitä oli seurauksena tuntuva rangaistus ja paikallisille maksettiin myös karanneen ilmiantamisesta. Paosta seurasi lisäongelmia myös perheelle. Koko sadistinen kuvio oli tarkkaan rakennettu. Kaikkein raivostuttavinta oli lukea pohdiskeluja siitä, mitä perhe ja suku päättävät, kun tyttö on mennyt 'pilalle' eli menettänyt neitsyytensä, kunniansa ja kuinka naiset itse ovat siitä samaa mieltä. Onneksi yhteisö osoittautui odotuksia paremmaksi eikä uhreja sentään tuomittu. Kaikkein pahinta Nadian mielestä oli silti uskonnon riistäminen. Jota en ihan ymmärrä, eikö se ole ensinnä yksilön sisäinen asia, ei kai sellaista voi keneltäkään riistää? Mutta ulkoisilla rituaaleilla lienee yhtä suuri merkitys.

Jesideissä herätti katkeruutta ympäröivän maailman välinpitämättömyys heidän kohtalolleen. Nadia odotti enemmän Isisin vastustusta muilta, sunnimuslimeiltä ja kurdeilta, jotka näkivät jesidityttöjä kuljetettavan kuorma-autoilla. Sen verran kun näkee kaupungin elämää, hän ihmettelee miksi se näyttää ihan normaalilta.  Näyttää selvältä, että niissä olosuhteissa hampaisiin asti aseistetut Isis-taistelijat olivat niin vahvoilla, että kapinointi merkitsi välitöntä kuolemaa. Naiset voivat olla miehiä julmempia, he kun saattoivat olla myös mustasukkaisia miesten ottamille orjille ja uskottelivat - mikä kuulostaa tutulta monista eri yhteyksistä - että väkivalta oli oikeutettua, koska se koituisi viime kädessä kaikkien parhaaksi, vallankumouksen hyväksi. Joka tapauksessa Nadian pelasti Isisin virhe, eli vaatimus naisille käyttää peittäviä vaatteita, niqabia ja abayaa; pako oli huomattavasti helpompaa niihin kätkeytyneenä. Ja se, että sunnien keskeltä löytyi arabiperhe, joka oli valmis auttamaan, henkensä uhalla.

Viimeinen elossa säilynyt ja pakenemaan onnistunut sisko löytyi Afrinista, Syyrian kurdien alueelta. Paikkakunta mainittiin päivän lehdessä: sille alueelle Turkin armeija nyt iskee, 'terroristeja' vastaan.

Raiskatuille mutta pelastautuneille tytöille tehtiin neitsyyden palautusleikkauksia. Nadia sentään kieltäytyy: Miten 'yksinkertainen toimenpide' voisi pyyhkiä pois ne kerrat, kun Hajji Salman raiskasi minut, tai kun hän antoi vartijoidensa raiskata minut rangaistukseksi pakoyrityksestä?

Nadia Murad asuu nykyisin Saksassa, kiertää YK:n järjestämissä tilaisuuksissa puhumassa ja tekee yhteistyötä jesidien Yazda-järjestön kanssa saattaakseen Isisin Kansainväliseen rikostuomioistuimeen vastaamaan syytöksiin kansanmurhasa ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjassa on ihmisoikeusjuristi Amal Clooneyn esipuhe.

Nadia Murad ja Jenna Krajeski: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina.
The Last Girl - My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State, 2017, suomentanut Sami Heino
Otava, 2018, 318 s

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante on Italian tunnetuin nykykirjailija. Arvailu siitä, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyy jatkuu. Koko Napoli-sarja, mukaanlukien tämä kolmas osa, antaa kuitenkin hyvän selityksen, miksi kirjailija ei halua henkilöllisyyttään paljastaa. Romaanit ovat hyvin poliittisia, myös paikallisia eivätkä anna Napolista tai Italiasta mairittelevaa kuvaa. Päinvastoin, postikorttien Napolinlahti tahriintuu vereen, camorristit hallitsevat poliitikkojen kautta pelolla, väkivallalla ja korruptiolla. Ferranten maalaama fresko Napolin viime vuosikymmenistä vuotaa verta ja puiston pensaiden alta pilkottaa ruumis. Mafian, Camorran ja kaiken machoilun ydinaluetta katsoo tässä feministi, paljastaen loistavien kulissien piilottaman mädän, naisten ahtaan tilan ja miesten vallankäytön. Vähemmästäkin syystä ihminen kirjoittaa mielellään anonyymisti.

Kolmannessa osassa Elena on kolmekymppinen perheenäiti, professorimiehensä Pietron vaimo ja pienten tyttöjen äiti, perhe on asettunut Firenzeen. Miehen suku on arvostettu ja vauras, Elena kamppailee kelvatakseen akateemiselle maailmalle, tullakseen joksikin.  Ympärillä velloo levoton 70-luku poliittisine ja kumouksellisine liikkeineen; Italiassa Punainen prikaati kyykytti perinteistä vasemmistoa ja kouluttamattomat työläiset akateemista väkeä. Elena ailahtelee akateemisten piirien ja poliittisten trendien aallokossa ja miehellä alkaa olla tuskaiset paikat militanttien opiskelijoiden keskellä.

Loistava ystävä Lila/Lina, maaginen visionääri ei ole menettänyt kykyään saada ihmisiä valtaansa, edes makkaratehtaalla, silloin kun sitä haluaa. Ystävysten suhde on jatkuvaa vihaa ja rakkautta, vaikka kilpailu on fyysisen etäisyyden takia taka-alalla. Yhteiskunnallisesta nousustaan huolimatta esikoiskirjailija Elena näyttää olevan Lilasta riippuvaisempi, mutta koko kuvio on hyvin erikoinen ja heijastaa vain osaltaan tuon merkillisen Lilan otetta kehen hyvänsä. Hänen nerokkuutensa ja oppimiskykynsä saa mafiosonkin polvilleen. Elena joutuu sietämään epävarmuutta, kun Lila raivaa tietään ystäväänsä opastaen. -- tuollaisille ihmisille pitää antaa päin näköä, sinun vikasi on se, että olet liian kiltti,uskot kaiken mitä nämä muka oppineet sanovat, aivan kuin vain heillä olisi aivot, mutta ei se niin ole --

Mutta suurin on rakkaus. Sitä kolmekymppinen perheenäitinä turhautuva Elena etsii, luulee löytävänsä, epäröi - äidin, Lilan, miehen, monen lähelle tulevan ja taas poistuvan hahmon vaikutuksesta. Mahdottoman äkäinen äiti on oma lukunsa, mutta avioliitto professorin kanssa ja tämän lahjukset pehmentävät suhdetta. Napolilaisen korttelin sukupolvet seuraavat toistensa kohtaloita, naimakauppoja ja lapsia. Solaran mafiaveljet rehvastelevat naisillaan ja hankkivat vaimosta piian kotiinsa. Latautunut hääillallinen kuvaa lähietäisyydeltä, kuinka gangsterit hoitavat verkostonsa, uudet alamaisensa ja vaimonsa.

En ole taas aikoihin lukenut mitään niin ahmimalla kuin tätä romaania. Ferrantella on ilmiömäinen taito luoda dramaattisia käänteitä. Itse asiassa jokainen luku loppuu kuin TV:n sarjafilmi, koukkuun, joka on selvitettävä taas seuraavassa luvussa. Pidän Elenan epävarmuudesta, ahdistuksesta, rehellisyydestä millä hän kuvaa hävettäviä ajatuksia, kiihkeydestä millä hän luopuu yhteiskunnallisesta pohdiskelusta kun raivokas rakkaus alkaa repiä omille poluille. Siinä on paljon sellaista mihin osaan samaistua. Kaikkein helpointa oli samaistua Elenan pohdiskeluun 70-luvun poliittisesta kuohunnasta. Osa vasemmistosta upposi kammottavaan dogmatismiin, jota meillä toteuttivat taistolaiset ja Italiassa Punainen prikaati. Romaanissa muurari Pasquale ja hyvän perheen tytär Nadia edustavat herkullisesti sitä porukkaa, joka yllättäen sai pitää koko poliittista vasemmistoa ja suurinta osaa akateemisesta väestä polvillaan - ja nauttii sydämensä kyllyydestä.

Sitten hän julisti lähes uhkaavasti: ilman näitä känsäisiä käsiä ei olisi yhtäkäään tuolia tai taloa tai autoa, ei mitään, ei edes sinua, proffa: jos me työläiset lakkaisimme paiskimasta töitä, kaikki pysähtyisi, taivas romahtaisi ja maa sinkoutuisi taivaaseen, kasvit valtaisivat kaupungin takaisin, Arno tulvisi teidän kauniiden kotienne ylitse, ja vain ne, jotka ovat aina tehneet  työtä, tietäisivät kuinka selvitä hengissä, kun taas te kirjaviisaat jäisitte koirin raatelemiksi.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on täynnä hätkähdyttävän tarkkaa psykologista havainnointia, monenlaisen tunneskaalan analyysia ja nuoren naisen oman tiensä, roolinsa ja rakkautensa etsintää. Ja kaikki tämä hyvin tiukkaa yhteiskunnallista ja poliittista taustoitusta vasten. Eipä voi enempää romaanilta odottaa! Tapahtumat keriytyvät tässäkin osassa auki takaumien kautta ja etenevät vauhdilla sujuvasta dialogista Elenan pohdiskeluihin ja yksinäisiin monologeihin. Romaani syttyy loppua kohden romantiikan liekkeihin. Sehän ei sitä ollenkaan heikennä, kun rakkaus on näin elämänmakuisesti kuvattu. Ferrante osaa senkin. Tetralogian neljäs osa on vielä suomentajalla, sitä odotellessa. Hienoa työtä on tehnyt Helinä Kangas.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
La Storia di chi fugge e di chi resta, 2013, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 448 s

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

"Anteeksi, anteeksi, tämä laukku on menossa hyvin kauas", hän julisti, pysähtyi sitten Rio de Janeiron bussin luokse, ja Semiramis sanoi kuskille "Hei, pidä hyvää huolta velipojastani, se on matkalla Portugaliin", muut matkustajat kerääntyivät uteliaina ympärilleni, myös ne joiden määränpää oli aivan toinen...

Brasilialaisen Luiz Ruffaton pienoisromaani perustuu hänen maanmiehensä Sergio de Souza Sampaion haastatteluille, jotka kirjailija on tehnyt Lissabonin vanhassakaupungissa Alfamassa. Sergion tarina voisi olla monen köyhyyttä ja työttömyyttä pakenevan nuoren miehen, maahanmuuttajan kertomus. Naisen tarina se ei ole niin usein, johtuen epäilemättä köyhyyden ja varhaisen raskauden tiukasta kytkennästä. Köyhät naiset lähtevät vasta sodan alta.

Sergion, ystäville Serginho, tarina jakaantuu kahteen osaan, ensimmäinen elämä on pienessä brasilialaisessa Cataguasesin kylässä, toinen Lissabonissa. Mies, joka heittäytyy valtameren yli vailla selvää päämäärää, voi nähdä tupakanpoltossa elämäänsä määrittävän tekijän. Ensimmäinen osio on otsikoitu 'Kuinka lopetin tupakanpolton' ja toinen 'Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen'.

Brasilialaisessa pikkukylässä kaaos hallitsee, kuten Ruffaton aiemmissa romaaneissa Sao Paulon kaduilla, mutta kylän mittakaavassa kaikki tietävät toisensa ja tunnelmassa ei ole samaa vaarallisuutta, siinä on pieni pisara kodikkuutta ja optimismia. Kaaos on enemmän fellinimäistä absurdiutta kuin kamppailua joka nurkan takana vaanivaa kuolemaa vastaan. Kun joku päättää lähteä, kuten Sergio äkillisestä päähänpistosta, hänestä tulee vähäksi aikaa kuuluisuus, paikallislehtien uutisaihe. Atlantin ylittäminen ja ylipäänsä pois lähteminen on suurta, unelma paluusta sisältää itsestäänselvästi aseman ja varakkuuden. Vaikka ajatus ei ole kovin mietitty, Sergio ei voi luovuttaa, virtaahan suonissani sekä intiaanien, portugalilaisten että mustien verta, mistä olen tosi ylpeä ja mikä auttaa elämässä .

Lissabonissa vastassa on toinen maailma, brasilialaiset ovat brasseja, joilla on huvittava aksentti, ravintolan työpaikoista kilpailevat monesta suunnasta tulevat - hau aar juu, kan ai help juu, gud miil, gud prais - Portugalin historia Angolassa näkyy prostituutiossa, ja Ukrainasta saapuu entistä pienemmillä palkoilla työtä tekeviä, sitäpaitsi vaaleita ja sinisilmäisiä.

Ruffato kirjoittaa edelleen hengästyneen tiiviisti, mutta vailla edellisten romaanien välähdyksenomaisia tuokiokuvia, suurkaupungin liikenteen rytmiä. Nyt rytmi syntyy köyhän nuorenmiehen epätoivon paineesta. Yhä uudet vastoinkäymiset kaatuvat aika hyväuskoisen nuorenmiehen niskaan, ponnistelu on ylivoimaista. Monille ei ole missään kotia, sen Ruffato kertoo taas taiturimaisesti. Myötätunto on heidän puolellaan. Sen puolen Ruffato on valinnut, Sao Paulossa ja Lissabonissa. Sergion loputtomista vaikeuksista huolimatta romaani on värejä ja tuoksuja täynnä, pippuroitu dona Palmiran äksyilyllä ja runolija Rodolfon, konkarimaahanmuuttajan, Lissabonin kaduilla ja kuppiloissa poimituilla havainnoilla.

"Vai tunnetko kotikaupungissasi yhtään köyhää ja rehellistä joka pärjää, siis pärjää kunnolla, loppukuuhun asti ilman rahahuolia? Et tietenkään, sillä se edellyttää että on saanut varallisuutensa jo kehdossa, syntynyt johonkin niistä harvalukuisista suvuista jotka ovat riistäneet Brasiliaa kautta aikojen ja jotka juuri siksi osallistuvat politiikkaan, jotta voivat jatkaa törkeätä huijaustaan", hän suorastaan raivosi. 

Kirja oli mukana myös Mummon matkalla.

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut
Estive em Lisboa e lembrei de você, 2009, suomentanut Jyrki Lappi-Setälä

Into Kustannus, 2018, 130 s

David Mitchell: Luukellot

Ennen Luukelloja olen lukenut David Mitchelliltä romaanin Jacob de Zoetin Tuhat syksyä, joka historiaan ja eksoottiseen itään sijoittuvana, runsasteemaisena mutta silti hyvin näpeissä pysyen teki vaikutuksen. Löysin romaanin Suketuksen luotettavasta blogista, kuten myös tämän jälkimmäisen. Niinpä sukelsin innolla Luukellojen syövereihin, siitä huolimatta että kannessa mainitaan romaani silatun 'fantasiarouheella'. Epämukavuusalue -merkkivalo syttyy päässäni. Enkö juuri päässyt sammuttamasta sitä...

No, kertomus alkaa lupaavasti ja jotenkin tutunkin oloisesti, noin niinkuin kerrontatavaltaan. Kate Atkinson (2 romaania häneltä luettuna) sieltä taitaa vilahtaa. Ei kai hän ole imeytynyt Mitchellin päähän, tai päin vastoin - luukellomaisesti? Jotain saman tapaista tuossa monien sukupolvien ketjussa, joista nostetaan aina uusia persoonia esille yllättävissä yhteyksissä ja siinä rempseässä dialogissa, josta heti tunnistaa brittiläisen huumorin.  Mutta siinä missä Atkinson pysyy tiukasti Englannin maankamaralla,- käykö hän korkeintaan kanaalin toisella puolen Keski-Euroopassa? - Mitchell liihottelee ympäri palloa Torontosta Islantiin, Sveitsin Alpeilta Kolumbiaan - kokaiinia, kokaiinia - Englannin Gravesendistä Australiaan. Ajassa liikutaan paitsi tuhatvuotisten sielujen matkassa meidän tavallisten tallaajien vuodesta 1984 jo romaanin neljännestä osiosta (s. 419) alkaen tulevaisuudessa.

Alkuun ei ole nikottelemista. On tavallista perhe-elämää, Holly on 15-vuotias. On vastarakastunut, äitinsä kanssa kamppaileva teini-ikäinen. Suuria pohdintoja rakkauden kestämisestä, vanhempien elämän peilaamista; perhe raataa Captain Marlow-pubin pitäjänä. Pikkuveli katoaa. Aika kääntyy, paikat vaihtuvat, uudet sankarit astuvat areenalle, vanhoja tuttuja putkahtaa esille uusissa maisemissa vuosikymmenen vanhempina. Fantasiarouhe alkaa kuitenkin ennen pitkää kirskua hampaissani, kun ankoriitit, tarkemmin Sidelhornin solan tomasiittiluostarista, alkavat temppuilla normikansalaisten keskuudessa. Ketkä ovat Käsikirjoituksessa, ketkä eivät, sen pitäisi alkaa kiinnostaa.

Olin erityisen pettynyt sen jälkeen kun fantasiarouhe peitti Hollyn aviomiehen, Irakissa työskentelevän ulkomaan kirjeenvaihtajan. Se osio oli hienosti kirjoitettu ja paljon mielenkiintoista poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta sisältävä dramaattinen kertomus, joka valaisi oivallisesti Yhdysvaltain epäonnistumista Irakin sodan jälkimainingeissa. Mitchell on ahkera ja tarkkakatseinen maailman ilmiöiden raportoija. Monenlaista historiaa ja faktaa, jopa pieni Sibelius-patsas, on ripoteltu lisääntyvän fantasia-aineksen joukkoon, yhteiskunnallista todellisuutta, kirjailijuutta. Se antoi happea samoin kuin taitavasti tyypitelty porukka, luistava ja hauska dialogi. Sanalla sanoen loistava kirjoittaja tämä Mitchell.

Mutta: sivulla 473 tunsin kuinka tuhatvuotiset sielut, ankoriitit, horologit, psykoesoteerikot ja kaikki heidän häivevirkkeensä kuristivat kurkkuni umpeen. Ilmaa haukkoen suljin kirjan ja totean, että epämukavuusalueella on todella epämukavaa. Yritin kyllä. Jossain välissä Hollylle sanottiin, että 'Ihmiset palavat halusta uskoa johonkin suurempaan...'. En pala. Olen sitä mieltä, että kaikkeen löytyy looginen selitys - ennemmin tai myöhemmin. Enneuniin ja näkyihinkin, eikä siinä ole mitään ikävystyttävää.  Nyt jotain ihan muuta.

David Mitchell: Luukellot
The Bone Clocks, 2014, suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko 2017, 644 s

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

Kuubalaisen Alejo Carpentierin(1904-1980) pääteos Valtakunta tästä maailmasta kertoo maailman ensimmäisen mustan tasavallan, Haitin historiaa 1800-luvun alkupuolella. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on viime vuodelta ja oli osasyy siihen, että nyt tämän kirjaston hyllystä nappasin. Olen vaikuttunut Lappi-Seppälän brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksien suomennoksista, ja sattumalta kuulin suomentajan haastattelevan kirjailijaa Maailma kylässä-festivaalilla Helsingissä joitain vuosia sitten.

Haitista Carpentier on löytänyt sellaista taianomaista todellisuutta, jota hänen mielestään taiteilijat ovat turhaan etsineet keinotekoisilla tavoilla. Hän on esipuheessaan ärtynyt länsimaisille taiteilijoille, jotka hänestä turhaan etsivät maagisuutta, varsinkin surrealisteja hän arvostelee tästä. Ei tee kyllä minuun vaikutusta, kun hän arvostelee taidetta joka esittää 'toffeen tavoin venyviä taskukelloja'. Romaanille antoi sytykkeen kirjailijan matka Haitiin vuonna 1943. Hän löytää runollisen fantasian maailman Haitin todellisuudesta, sen afro-amerikkalaisesta historiasta, tropiikin kasvillisuudesta ja sorrettujen mustien voodoo-kulttuurista. Hän painottaa, että jokainen tapahtuma kadunnimiä myöten on historiallisesti totta.

Kertojana toimii Ti Noël, musta orja, jonka silmin eräs Haitin historian myrskyisistä jaksoista kuvataan. Hänet omistaa ranskalainen plantaasin omistaja monsieur Lenormand de Mézy. Ranskan vallankumouksen kaiut vyöryvät yli meren ja orjat kapinoivat isäntiään vastaan. Orjilla on henkisenä tukena voodoopappi Mackandal ja hänen kertomuksensa voittamattomasta mandinga-imperiumista, afrikkalaisperäisestä tarustosta. Isännille jokainen mandinga merkitsi kapinaa ja uppiniskaisuutta. Orjille voodoo on ainoa tuki, isäntien katolinen kristinusko ei näytä näitä hyvään velvoittavan. Tykkeihin oli valettu Aurinkokuninkaan tunnus Ultima Ratio Regum, kuninkaan viimeinen keino.

Historian tragediaa Haitillakin on se, että vapautettujen orjien hallitsijaksi nousee entinen orja, kuninkaana Henri Christophe, joka ei ole entisiä hallitsijoita parempi, sama vallanhimo ja suuruudenhulluus kukoistaa hänen imperiumissaan. Sans soucin palatsin ja La Ferrièren linnakkeen rakennustöissä  Cap-Haïtienin kaupungissa tuhannet orjat kantoivat jonossa tiilen kerrallaan. Jyrkänteisiin putoavista orjista ei tarvinnut välittää, isännät osallistuivat uusien tekemiseen.

Sivuhenkilöinä vilahtelee monenlaisia historian henkilöitä, kuten ranskalaisen upseerin vaimona saarelle saapunut Pauline Bonaparte, maineikas kaunotar ja mieskauneutta vastaavasti itsekin arvostava. Ranskalaiset ja espanjalaiset käyvät keskenään taisteluja saaren herruudesta ja siinä ohessa orjat omaansa, kulloisiakin isäntiään vastaan.

Voodoon ja muun magian keskellä olen ilman muuta epämukavuusalueellani, samoin 'uusbarokkiseksi' kuvaillussa Carpentierin tyylilajissa. Tuore suomennos on ehkäpä silti nykyaikaistanut kieltä niin, että historiallinen seikkailu elää, tropiikki tuoksuu ja ihmisten tunteet, onnentavoittelu ja epätoivo koskettavat. Ihan kaikkea Alejo Carpentierin tämän kautta jakamaa elämänfilosofiaa en tavoita, kuten esimerkiksi tuota taidekritiikkiä. Vanhuksena Ti Noël pohdiskelee lopussa ihmisen pyrkimyksiä, kärsimystä ja toiveita ja näkee niille kaikille merkitystä vain tässä elämässä:

Taivasten valtakunnassa ei voi havitella suuruutta, koska kaikki on järjestetty valmiin hierarkian mukaisesti, epätietoisuus pyyhitty pois, ja kaikki on vain päättymätöntä olemassaoloa vailla omakohtaista uhrausta, lepoa ja nautintoa. Siksi ihminen, joka on huolten ja tehtävien uuvuttamanakin kaunis ja pystyy kurjuuden, vaikeuksien ja vaivojenkin keskellä rakastamaan, saavuttaa suuruuden ja kasvaa täyteen mittaansa vain Valtakunnassa, joka on tästä maailmasta.

Saman luki myös Suketus.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
El reino de este mundo, 1949, suomentanut Jyrki Lappi-Setälä
Aviador Kustannus, 2017, 161 s

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Eniten minua kiinnosti, aluksi, tämä ympäristö: kävellä arkiaamuna Madridissa, päätyä Pradon museoon ja asettua Rogier van der Weydenin Kristuksen ristiltäoton edustalle. Ja toiseksi näkökulma: amerikkalainen nuori runoilija Adam Gordon, maineikkaan säätiön stipendiaattina tutkimassa Espanjan sisällissotaa ja runojensa suhdetta siihen. Ja kolmanneksi se, että tämä minäkertoja ja kokija on kaikesta epävarma, ulkopuolinen ja kompleksinen. Maailma on sekaisin eikä sitä ainakaan selvennä pillereiden napsiminen, hasiksen pössyttely ja se, että Adam latkii kaikkea muuta paitsi vettä.

Museossa taide on paikallaan kehyksissä. Jo sieltä voi aloittaa itsereflektion; onko minun tapani katsoa taidetta oikea. Onko oma kokemus yhtä syvällinen kuin miehen, joka purskahtaa itkuun maalauksen edessä? Vai onko se sittenkin syvällinen kokemus syvällisyyden puuttumisesta? Ymmärrän nuorenmiehen tilanteen äärimmäisenä stressitilana: ihminen on valinnut tulla vieraalle maaperälle yksin, tulla vieraalle kielialueelle kunnianhimoisen tavoitteen kanssa, ei pelkkänä turistina, eikä tämän projektin tarvitse ketään muuta oikeasti kiinnostaa. Silti siihen ja oman tekemisen merkitykseen olisi hyvä uskoa.

Taiteilijan omakuva on itseironista satiiria, omien möhläysten perkaamista raadollisuuteen asti, väärinkäsityksiä, suosion kalastelua teeskentelyn kautta, huonommuuden tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, voitonriemua ja tappion lamaannusta. Hän valehtelee äitinsä kuolleen, ja saakin lohdutusta ymmärtävältä naiselta. Hän valehtelee isänsä olevan fasisti - vaikka tuo lempeä mies siirtää hämähäkin ulos pihalle paperinpalalla - koska arvelee saavansa myötätuntoa espanjalaisilta aktivisteilta. Runoilija vaeltaa taiteilijuutensa kivistä polkua ja velloo monenlaisissa tunnelmissa. Lukijalle se kaikki näyttäytyy inhimillisenä ja tragikoomisena, hauskana ja kamalana.

Koin jotain, mikä muistutti voimantunnon kuohahtamista, voiman havaita maailma kuin lasin takaa, ja tällainen irrallisuus kytkettynä vähentyneeseen tarpeeseeni tai kykyyni nukkua antoi minulle jonkinlaista vampyyrimaista energiaa, joskin se myös teki minusta oman saaliini.

Adam hengailee Madridin kaduilla päämäärättömästi ja vatvoo itseään suhteessa toisiin, 'taidettaan' suhteessa taiteeseen, runouttaan, 'kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua'. mutta niin hän vain pikkuhiljaa ajelehtien - kuin Mikko Rimmisen pussikaljottelijat - löytää itsensä lähempää niitä piirejä, jotka hän omakseen tuntee eli vasemmistoälykköjä taiteilijoita. Puutteellisen espanjankielen - jota meluisa baariympäristö ei helpota - hän ratkaisee ilmeilemällä. Valituilla ilmeillä on tarkoitus osoittaa älykkyyttä, sarkasmia, ironiaa; kaikkea korkealla henkisellä tasolla operoivan taiteilijan arsenaalista. Siinä liikutaan hauraalla jäällä, sillä espanjalaisten vilkas keskustelu pyrähtelee salamannopeasti tunnelmasta toiseen. Vieraan kielen keskellä kirjailijalle/runoilijalle avautuu myös mahdollisuus lukuisiin rinnakkaisiin tulkintoihin kuulemastaan. Madridiin nimittäin tullaan siinä tarkoituksessa, että edetään baarista baariin, hankkiudutaan yhä kovempaan känniin ja päädytään veivaamaan monikerroksiseen discoon raivokkaan teknon tahdissa.

Kaikkialla runoilija tarkastelee ympäristöään sekä erikseen että erityisen syventyneesti itseään siinä, etäältä. Näin itseni ikään kuin pihalta käsin. Tätä itsereflektointia harrastetaan kohtalaisen kauan ilman suurempia ulkoisia tapahtumia. Vasta kun Adam on päässyt kunnolla piireihin, hänen salaperäisyytensä vankkenevan kielitaidon myötä vähentyessä, kääntäjänsä Teresan ja tämän galleristiveljen kautta, ja lähituntumaan toisenkin naisen, Isabelin kanssa, hänen kamppailunsa alkaa koskea enemmän naisia, ja vähemmän  runoutta. Siinäkin itseluottamuksen liekki lepattaa vaihtelevasti, mutta tarina alkaa vetää vauhdikkaammin kun päästään vähän kauemmas runoilijan navasta ja sen tarkastelusta. Silti, naisia väijyvät muutkin, ja herättävät runoilijassa epämiellyttäviä tuntemuksia: Carlos hymyili hymyä, jonka koin voitonriemuisena, postkoitaalisena.

Adam Gordon oli kaikesta kohelluksesta ja häsläämisestään huolimatta, tai sen takia, hauska ja koskettava tuttavuus. Hänen nolostuttavat mokansa toivat mieleen tunnelmia jostain nuoruudesta, asioita joita ei haluaisi muistaa.  Osasin varsinkin samaistua ulkopuolisuuden tunteeseen vieraskielisellä alueella, siihen epätoivoon kun ei ole pääsyä lämpöiseen ja iloiseen piiriin, kun ei ole kieltä. Ovelasti Adam kuitenkin raivasi tiensä.

Mutta en onnistunut toden teolla aloittamaan espanjankielisen kaunokirjallisuuden lukemista koska jouduin turvautumaan sanakirjaan niin usein, että lauseiden liike jumiutui. Koin lauseet aina hiukkasrykelminä, en koskaan aaltoina; en ollut kyllin kärsivällinen lukeakseni samaa kappaletta yhä uudelleen kunnes sanojen pisteet sulautuisivat viivaksi.

Ben Lerner on palkittu runoilija ja prosaisti, tämä on hänen autofiktiivinen esikoisromaaninsa. Siinä on paljon runoa, leikittelyä kielellä, rajattomuutta. Runoa hän mätkii kuin lapsi resuista nalleaan, tuota taidemuodoista kuolleinta. Sen opin, että runo ei kerro mistään. Näin hän valistaa espanjattaria, useammin kuin kerran. Runoa tai proosaa, romaani on mielettömän hauska, Lerner kirjoittaa tyylillä, ja suurella intohimolla.

Samasta aiheesta: Omppu.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Leaving the Atocha Station, 2011, suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017, 226 s