Hyvää Uutta Vuotta 2024!

Turussakin jo pari pakkasyötä takana - eikun pilkille

Aika silmäillä lukuvuotta 2023, joka oli - yllätys, yllätys - taas inspiroiva, viihdyttävä, valaiseva, mitä milloinkin. Lukeminen on yhtä juhlaa. Ei nyt joka hetki, mutta aika usein ja heti kun huomaat, että nyt se tapahtuu: siima alkaa vetää, tarina imee maailmaansa. Jopa ukrainalainen sotilas rintamalla kertoi siitä keinona selvitä karmeimmassa ympäristössä mitä lukemiselle voi kuvitella.

Mikä parasta, lukemisen tavat sen kun monipuolistuvat. On ajan kellastamaa nidettä kirjaston varastosta tuotuna, on uuden kiiltävää ja kaunista, on e-kirjaa ja vielä äänikirjaa eli kuunnelmaa. Viime mainittua en lukemiseksi nimitä, mutta kuuntelu on ihan yhtä arvokasta. Kun rapistuvan kroppansa kanssa vanhenee, äänikirja voi tulla apuun myös pakollisena vaihtoehtona, who knows. 

Venäjä lukuteemanani jatkuu aina vaan. Vuoden tietokirjoista nostan Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Yhtä hyvin tähän aiheeseen perehtynyttä ja siitä omalla taidokkuudellaan kaunokirjallisuutta tekevää kirjailijaa on tänä aikana vaikeaa löytää. Siksi tätä kohtuullisen sivumäärän teosta ei ole missään nimessä raskasta lukea, aiheesta huolimatta. Se on selkonäkemistä, historian ja politiikan analyysia höystettynä oman elämän kokemuksella. Toinen aihetta sopivasti täydentävä teos on Peter Pomerantsevin nyky-Venäjästä, absurdi ja surrealistinen. Ja totta kaikki se hulluus - siinä sen hiuksia nostattava teho.

Eniten minuun kolahtivat tänä(kin) vuonna autofiktiiviset romaanit. Hui, se on aika mollattu lajityyppi kirjallisuusihmisten parissa. Onneksi minun ei tarvitse siitä välittää, kaikissa genreissä on huonoa ja hyvää, ei genre kirjaa pahenna.

Kohta on taas käsillä ensi vuoden eka klassikkohaaste. Kesällä iloitsin siihen löytämästäni Henry Rothista ja Vaikkapa unta romaanista. Sadan vuoden takainen New Yorkin juutalaisten emigranttien maailma vyöryi eteen elävänä nuoren pojan kasvukertomuksena. Omakohtaisena koin Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain, romaanin 60-luvun lopun Tukholmasta, ajalta jolloin minäkin löysin sieltä elämääni uutta virtaa, masentavan teini-iän jälkeen. Huvittavaa tässä löydössä oli se, että sain siitä vinkin kirjasta, jonka tekijää Saara Turusta kohtaan koin ennakkoluuloja. Pääsin siis sekä ennakkoluulostani että sain hyvää luettavaa. Jättipotti!

Paheellinen elokuu oli löytönä jotenkin sukua tuolle Sundströmin romaanille, vaikka tässä oli hyvin erilainen aikuisen naisen lomamatka aiheena. Edna O'Brienin päähenkilö ja hänen vapauden kaipuunsa toi mieleen myös Jean Rhysin pernod'ta nautiskelevat naiset öisillä kaduilla. Hauskasti pääsin tässä samalla muistelemaan ensimmäisiä turistimatkoja vanhempieni kanssa, pystyin aistimaan uudelleen sen aikaisten hotellien hienostuneen tunnelman.

Mitään niin kirvelevää surua en kirjassa vuoden aikana kohdannut kuin Meri Eskolan romaanissa Ehdin rakastaa hänta. 

Onneksi luin myös Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Onneksi siinä mielessä, että on aika sattumanvaraista lopulta mitkä kaikki uutuudet, vanhoista väliin jääneistä (klassikkohaaste!) puhumattakaan, tulee lukeneeksi. Suuri märkä salaisuus liikutti ja hauskutti, suomalaisten lähiöiden 90-luvun maisemia mitä tarkimmin nähtynä, nuoruuden aistein, elämäniloa ja uteliaisuutta.

Tämän vuoden elokuvia muistellessani, vaikuttaa että en ole niistä löytänyt kovin monta suurta elämystä. Tai ehkä en kirjoittanut niistä enää niin että nyt muistaisin. Kaurismäen Kuolleet lehdet ei minulla noussut ihan nykyisen huomion veroiseksi elämykseksi. Sympaattinen elokuva kyllä ja miellyttävä katsoa. Minusta Jussi Vatanen oli juopoksi turhan yksi-ilmeinen ja hallittu, mutta niinhän Kaurismäen maailma on muutoinkin irti reaalimaailmasta, vaikka kuvaakin köyhiä ihmisiä myötätuntoisella katseella. Tai siksi, katse on niin myötämielinen. 

Parhaat elokuvat tänä vuonna olivat minusta Aftersun - päivämme auringossa ja Drive my car, vuoden 2021 elokuva, jonka näin vasta nyt Yle Areenasta. Kolmen tunnin elokuva olikin fyysisesti mukavampi katsoa kotisohvalta. Vertailukohtana  Killers of the Flower Moon  (eikä  Flowers of the Killer Moon! - kuten olin kirjoittanut ensin) jonka katsominen loppupuolella häiriintyi päähän ilmaantuvasta kuplasta. Elokuvaa olisi hyvin voinut tiivistää, mutta Scorsesen tyyppinen ohjaajaguru saa epäilemättä tehdä sen pituisia elokuvia kuin haluaa eikä kukaan sitä kyseenalaista. 

Hyvää Uutta Vuotta tutut ja tuntemattomat - rauhaa ja rakkautta!

Hernan Diaz: Luotto

Kannen suunnittelu Tuomo Parikka, kuva iStockphoto

New Yorkin pörssiromahdus vuonna 1929, sitä kohti kiihdyttävä 20-luku ja sen jälkeinen lama kehystävät mahtisuvun tarinaa kuvaten samalla kapitalismin lainalaisuuksia ja rahan valtaa yhdellä sen keskeisimmistä näyttämöistä.

Benjamin Rask alias Andrew Bevel on syntynyt vauraaseen sukuun ja imenyt itseensä lapsuudesta lähtien, matemaattisen lahjakkuutensa siivittämänä Wall Streetin pankkimaailman periaatteet oppikirjaesimerkin omaisesti: vauraus jatkaa kasaantumistaan. Argentiinalaissyntyisen Hernan Diaz nimeää osan Luoton luvuista pankkimaailman termeillä. Ensimmäinen luku: Saatavat, viimeinen: Futuuri. Bonds on suomennettu Saataviksi. Sidokset ei ole pankkitermi, mutta olisi myös kuvaava nimi tuolle osalle, romaanille romaanissa, kirjailijana mystinen Harold Vanner. 

Luotto hahmottelee herkullisesti finanssimogulin tietä vauraasta lapsuudesta omiin yksityisiin transaktiohuoneisiin. Pinnan alla se samalla tarkastelee naisen - Helenin/Mildredin - roolia ajassa ja tapoja löytää omia teitä naisten lahjakkuutta vähättelevässä perin maskuliinisessa maailmassa. Millaisiin keinoihin naisen on turvauduttava, että omat vahvuudet eivät näkyisi liikaa ja saisi miestä tuntemaan itsensä heikommaksi? Siinä olisi vaaransa. Tapahtumien kulku ja tulkinnat vaihtelevat riippuen siitä, kuka ja mistä asemasta käsin niitä on tekemässä.

Luotto tarjoaa neljä eri näkökulmaa rahan valtaan, vauraisiin salonkeihin New Yorkin himoituimmissa osoitteissa ja siihen mitä seinien sisällä tapahtuu: kahden ulkopuolisen kirjoittaman fiktion ja muistelman sekä kahden päähenkilön omat muistiin merkinnät. Sama kuvauskohde paljastuu kustakin kertomuksesta hiljalleen, mutta uudesta vinkkelistä toisenlaisena. Mikä on totuus? Todellisuus on moninaista, alati muuttuvaa. Epävakaa on rahakin ja sen arvo, vaikka se kaikkea pyörittää.

Ilmassa tuntuva viileä häivähdys oli myös tuoksu. Vaikuttavimpia eivät olleet ilmeiset vaurauden merkit - hollantilaiset öljymaalaukset, ranskalaisten kristallikruunujen tähtikuviot, nurkista versovat kiinalaiset maljakot. Häntä koskettivat pienemmät asiat. Ovennuppi. Vaatimaton tuoli hämärässä nurkassa. Sohva ja tyhjyys sen ympärillä. Ne kaikki puhuttelivat häntä tavallaan olla korostetusti olemassa. Ne olivat aivan tavallisia esineitä, mutta lisäksi ne oliat todellisia: alkuperäiskappaleita, joiden mukaan ympäri maailmaa vaivaksi asti levinneet kopiot oli tehty.

Vannerin fiktiossa Raskin perheestä kuvataan Benjaminin ja Helenin tapaamista ja heidän epätodennäköistä liittoaan. Molemmat ovat eksentrisiä, seuraa ja tavanomaista huvittelua kaihtavia persoonia, älykkäinä ja omaperäisinä pidettyjä. Heidän ympärillään liehuu varakkaiden henkilöiden seurapiiri, josta joku avittaa nuo kaksi yhteen. Samalla kun Rask onnistuu keinottelullaan vauhdittamaan massiivista pörssisyöksyä, Helenin pimenevää mieltä hoidetaan Sveitsissä parantolassa uudella konvulsioterapialla. Traagisen lopun romaani nousee myyntimenestykseksi, josta tiedetään hyvin kenestä se oikeasti kertoo.

Tyylikäs kerronta ajankuvineen nosti mieleen Mme Bovaryn tyyppisen klassikon, jossa salatut pyrkimykset ja halu kätkeä tai kyvyttömyys näyttää aitoja tunteita kukoistaa silkein ja sametein verhoilluissa huoneissa. Aviopuolisot tuskin hipaisevat toisiaan etääntyessään toisistaan. 

Merkittävää on vain saavutustemme summa, ei se, mitä meistä kerrotaan.

Luvussa Elämäni, Andrew Bevel, edellisen fiktion Benjamin oikeassa elämässä, kertoo katkelmissa ja luonnosmaisesti menestyksensä askelmista filosofoiden viileän  ylemmyydentuntoisesti laman kourissa kurjistuvan kansan elämästä sekä hyväntekeväisyyttä harrastavasta, lapselliseksi kuvaamastaan vaimosta Mildredistä (fiktion Helen). Vaimo järjestää konsertteja kodissaan ja toimii taiteen mesenaattina. Bevelin mietelmät menestyksestä paljastavat ytimen, siinä päädytään keskeneräisin lausein rikkauden evankeliumiin, perusajatuksena sääntelemättömien markkinoiden pyhyys. Muu olisi Macchiavellimainen petos suurta yleisöä kohtaan. Holtiton hyökkäys liike-elämän

Kolmas näkökulma on Ida Partenzan, italialaisen kirjapainotyöntekijän, emigrantin ja anarkisti-isän tyttären Muistelma, muistettuna. Ida valikoituu Bevelin muistelmien haamukirjoittajaksi tarkan seulonnan jälkeen. Tehtävänä on kirjoittaa mahtimiehestä ihannoitu muistelma, sellainen, jollaisen kuvan mies haluaa itsestään jättää. Siihen kuvaan ei kuulu hänen sittemmin hyljeksitty toimintansa pörssiromahduksen alla. Todellisuus tulee taivuttaa tavoitteeseen. Uskottaviin yksityiskohtiin tarvitaan naisellista otetta. Niitä yksityiskohtia ei ole, ne on luotava mielikuvituksen voimin. Sytykkeenä muistelmille on Bevelin hellittämätön viha tuota jo julkaistua romaania kohtaan (Vanner: Saatavat). Sen kopiot on jo puhdistettu pois yleisistä kirjastoista.

Ja erityisesti se pätee pääomaan, sijoittamiseen. Osakkeisiin, velkapapereihin, obligaatioihin. Luuletko sinä, että nuo ryövärit tuolla joen takana myyvät ja ostavat mitään, millä on oikeaa aineellista arvoa? Ei. Eivät he osta, eivät myy. Osakkeet ja se kaikki muu roska eivät ole muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tulevaa arvoa kohtaan. Niinpä jos raha on kuvitelmaa, pääoma on kuvitelman kuvitelmaa. Sillä nuo rikolliset käyvät kauppaa: kuvitelmilla.

Kahden vastakkaisen maailman välillä kulkeva Ida tasapainottelee anarkisti-isänsä tuttuakin tutumman paasauksen ja tämän oletetusti paheksuman työpaikkansa kanssa, jonka hän salaa tältä. Kaikesta, mitä Ida joutuu toimeksiantajansa puolesta kuvittelemaan muodostuu sirpaleinen, mutta mielenkiintoinen muotokuva. Uuttera työ kirjailija Vannerin löytämiseksi ei tuota tulosta, mutta saattoiko hän sittenkin olla lähempänä kuin arvaisi? Vuosikymmeniä myöhemmin kuva Andrew Bevelistä täydentyy yllättäen löytyvällä Mildredin päiväkirjalla - viimeinen osa Futuurit. Se keikauttaa naisen roolin finanssimiehen rahallisessa menestyksessä uuteen asentoon.

Hernan Diaz näyttää lukijalle vääristelevän peilin toisensa jälkeen. Pulitzer-palkittu (2023) romaani vetää esille luurankoja rahamaailman kaapeista, maalaa hienoa ajankuvaa ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja omine äänensävyineen. Mikä parasta, katse on vahvasti feministinen.

Hernan Diaz: Luotto
Trust, 2022, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus, 2023, 436 s

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita

Aikuiset toistelevat, että heidän on valettava nuoriin toivoa. Mutta minä en halua toivoa, haluan, että olette paniikin vallassa ja ryhdytte toimiin. Haluan, että toimitte niin kuin kriisissä toimitaan, sillä nyt on kiire.  - Our house is on fire... (Davos 25.1.2019)

Vaikeaa oli ilmastokokouksessa Dubaissa päästä edes puheen tasolla sopimukseen fossiilisista polttoaineista, teoista puhumattakaan. Saudi-Arabia vastusti ennen sopimusta niinkin lievän aikeen ilmausta kuin phase out. Bensiinistä, dieselistä, hiilestä ja maakaasusta pitää luopua ja pian, se tiedetään. Ilmasto on painavin syy, mutta hyviä syitä löytyy myös Venäjän tai muiden öljymaiden suunnalta. Riippuvuudesta noihin maihin olisi hyvä päästä eroon.

Ruotsalainen Greta Thunberg aloitti ilmastoaktivismin 15-vuotiaana koululaisena vuonna 2018 koululakolla, joka sitten levisi ympäri maailmaa somekanavien välityksellä. Greta oli lukenut aiheesta jo siinä vaiheessa, huolestuessaan, huomattavasti ikäisiään enemmän. Hän tiesi, että nuoret eivät kuuntele puhetta, he seuraavat esimerkkiä. Sen hän antoi ja syntyi #fridaysforfuture - liike.

Italialainen Valentina Camerini on kirjoittanut Gretan tarinan nimenomaan nuorille. Piirroksin kuvitettu kirja on lähes selkokielinen ja kirjastossa saatavana nuorten osaston hyllyllä. Kirja on suppea mutta selkeä läpikäynti nuoren aktivistin toiminnasta vanhemmallekin lukijalle. Se kuvaa hänen määrätietoista kulkuaan perheestä ja lähipiiristä kohti suuren maailman estradeja, joissa puhetta kuuntelivat globaalien organisaatioiden ja parlamenttien edustajat.

Vähän kerrallaan Ernman-Thunbergit luopuivat kaikista huonoista tavoista ja tottumuksista, jotka saattoivat vahingoittaa maapalloa. Greta oli voittanut ensimmäisen taistelunsa!

Hänen näyttelijäisänsä lopetti toistaiseksi työnsä tukeakseen tyttärensä toimintaa. Äiti Malena Ernman kierteli oopperalaulajana maailmaa konserteissa, mutta hänkin luopui sittemmin kansainvälisestä urastaan ja sen vaatimasta tiheästä lentämisestä ympäri maailmaa. Perhe siirtyi kasvissyöntiin, sähköautoon ja lisäsi polkupyörän käyttöä.

Kirjassa kerrotaan myös Gretan asperger-diagnoosista, jonka maailma on hänen kohdallaan nähnyt edesauttavan uskomattoman sitkeään keskittymiseen tärkeään asiaan, ehdottoman tarkkaan valintaan kaikessa omassa elämässään, johon on siis todellakin saanut vanhempansa mukaan samalla ehdottomuudella. Kaksi "ääripäätä" nähtiin kulkevan toistensa ohi jossain tapahtumassa, kun Donald Trump häivähti samassa kuvassa Gretan kanssa. Kukaan ei voi kyseenalaistaa hänen aitoa huoltaan, ei vaikka itku silmässä ja vihaisena puhuminen kansainvälisissä tilaisuuksissa on hämmentänyt. Oikeastihan meidän pitäisi olla juuri niin huolissaan, mutta me tavikset emme vaan jaksa. Gretan esimerkki on vahva ja on varmasti vaikuttanut myös siihen, että iso laiva on hitaasti kääntymässä ja Dubaissa saatiin sentään sovittua yhteisestä tavoitteesta irrottautua fossiilisista polttoaineista. 

Kirjan loppuun on liitetty aikajana vuosilukuina ilmaston lämpenemisen kehityksestä. Viimeiseksi listataan vielä vaikuttavia lehtikirjoituksia kansainvälisestä mediasta nettiosoitteineen. Masha Gessen: The fifteen-years old climate activist who is demanding a new kind of politics, The New Yorker, 2.10.2018 esim.

Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin, Helmet haasteen kohtaan 27 voin täten nakata ruksin ja lopettaa tämän tekstin raamatullisesti: se on täytetty.

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita
La storia di Greta. Non sei troppo piccolo per fare cose grandi, kuvittanut Veronica "Veci" Carratello, 2019, suomentanut Taru Nyström

Into Kustannus Oy, 2019, 120 s

Elli Valtonen: Tainnutuskehto

Hän astuu lähimpään karsinaan, pienin porsas tulee luottavaisena kohti, hän nappaa sitä kainaloiden takaa, nostaa käytävälle ja riiputtaa korvista. Porsas kirkuu. Se näyttää normaalilta. En tiedä miksi se pitää tappaa, en pysty kysymään, miksi nyt porsaita tapetaan ja viskataan raatokasaan, ehkä se on jäänyt kasvussa jälkeen, älä mieti sitä nyt, tämä on pakollinen suorite, tämä on oppimistilanne.

Tulevat eläinlääkärit, eläinlääketieteen opiskelijat, kipuilevat ammatinvalintansa kanssa. Opiskelun motiivit kolaroivat armottoman todellisuuden kanssa. Iiris, Janna ja Santeri rakastavat eläimiä, kaikenkarvaisia otuksia yli kaiken ja myötäelävät niiden kärsimyksissä yli kunkin sietokyvyn. Samanaikaisesti heissä kasvaa viha ihmiskuntaa ja sen tapoja kohtaan. Eläimiä orjuuttavaa ja kiduttavaa lihateollisuutta kohtaan varsinkin ja kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka erilaisista syistä kohtelevat eläimiä kaltoin. James Herriotin idyllinen maalaislääkärin maailma alkaa haalistua.

Elli Valtosen, eläinlääkärin, esikoisteoksen päähenkilöt kiinnostavat; idealistisia nuoria, kettutyttömäisiä herkkiksiä, ehdottoman moraalisia. Elämä on jo kuitenkin ehtinyt kolhia eikä nuorena ole itsestään ja valinnoistaan kovin varma. Kukapa olisi. Ristiriitoja ja persoonia kuvaavat hyvin Iiriksen, Jannan ja Santerin lakoniset dialogit, joita sarkasmi värittää. Kolmikkoa yhdistää rajaton rakkaus eläimiin ja yhteinen näkemys maailmasta kannattelee; he ymmärtävät toisiaan ja toistensa ahdistusta. Neljäntenä, kaveriringin ulkokehällä Elvi edustaa käytännöllisempää näkökulmaa yhteiskuntaan; ongelmat ovat siellä, mutta ei katsota eläimiä silmiin, hoidetaan hommat ja jatketaan eteenpäin. Sikatilalla kasvaneella Elvillä säilyy mielenrauha ja toimintakyky.

Päähenkilöllä Iiriksellä on pitkä yhteinen historia serkkunsa Jannan kanssa. He tapaavat pitkän ajan jälkeen uudelleen opiskelijoina. Menneisyydessä on joitain salattuja kokemuksia, joiden kanssa Janna edelleen kärvistelee. Syömishäiriön takana näyttää piilevän käsittelemättömiä seksuaalisen hyväksikäytön asioita. Seksuaalinen identiteetti on kaveruksilla muutenkin vielä liikkuvaa ja aaltoilevaa. 

Kaasukammioon laskeutuvaa sikahissiä sanotaan tainnutuskehdoksi. Samoin nautojen tainnutuskarsinaa. - Kas kun ei kohduksi, Santeri mutisee.

Laillisissa ja laittomissa puuhissa ei ole käytännössä mitään eroa, Jos vetää kissalle tai koiralle muovipussin päähän, on eläinsuojelurikollinen sairas peto. Mutta kun rakentaa hiilidioksidikammion, niin saa tukehduttaa kenet haluaa omalla pikku tuhoamisleirillään.

Kaasukammioista on kyse. Tainnutuskehto vilisee kammottavia näkymiä eläinten kärsimyksistä, teurastamoista hevostalleille unohtamatta laiminlyötyjä lemmikkejä mielenterveyspotilaiden ja alkoholistien kodeissa. Raatoja lantalietteissä, hoitamattomia haavaumia, kaikenlaisia kohtaloita, joista lehdissäkin näkee liian usein uutisia. Eläintenpitokielto tulee liian myöhään. 

Maaksi sinä olet jälleen tuleva, sisäfileesi vähän myöhemin, koska sen on koukattava ihmisen ruuansulatuskanavan kautta, Santeri on kirjoittanut esitelmänsä loppuslaidiin. En ollut tiennyt, että yliopistolla voi lentää luennolta ulos. - Tää tekee lihantarkastuksen opetuksesta ihan eri tavalla dynaamista, Janna toteaa.

Kun nuorten opiskelijoiden tunnelmat kenttäkokemusten jälkeen synkkenevät, niin synkkenee myös romaani. Sarkastiset vitsit vähenevät ja Santerin yhden miehen pyrkimys pelastaa kaikki maan eläimet alkaa huolestuttaa kavereita, joille ei myöskään ole helppoa sulattaa todellisuutta. Santerin mieli pimenee pimenevän kaamoksen mukana. Vain kurjista kokemuksista eloon jääneet koirat, jotka pelastetaan eläinlääkäriopiskelijoiden kämppiin, näyttävät hännän heilutusta myöten uutta uskoa parempaan tulevaisuuteen. Positiivista virettä nostaa myös Iiriksen ukki, elämänsä ehtoon saavuttanut pappi, lapsenlapsensa ja tämän kaverit täysin hyväksyvä, elämänmyönteinen vanhus.

Itsepetosta harrastavalle, eläimiä paljon rakastavalle sekasyöjälle Tainnutuskehto oli lopulta raskas luettava, kuin uutiset navettoihin unohdetuista lehmistä vahvistettuna liian monilla vastaavilla tapauksilla. En näköjään haluaisi tietää syömäni jauhelihan kokemuksista, sillä olen s-tanan huono ihminen, kuten Tuomari Nurmio laulaa. 

Elli Valtonen: Tainnutuskehto
Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2023, 245 s

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."

Amanda Craig: Petollinen maa

Kansi: Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy

Saksan maaseudulta Englannin Devoniin ja vähän, mutta vain vähän saman tapaisiin muuttokuvioihin vei lukupolkuni. Edellisen lukemani romaanin Yli-ihmisiä päähenkilö muutti Berliinistä maaseudulle koronan ja parisuhdeahdistuksen ajamana. Muutto pakotti kohtaamaan myös toisenlaisen yhteiskunnallisen ilmaston. Amanda Craigin Petollisen maan pariskunta, Quentin ja Lottie Bredin ovat ajautuneet avioliitossaan lopun ajan tunnelmiin. Avioero kuitenkin veisi molemmat ja kolme lasta köyhyyden partaalle, kun perheen talous on muutoinkin alkanut kiristyä. Hulppea Lontoon talo laitetaan vuokralle ja perhe muuttaa Devonin maaseudulle, jossa miehen vanhemmat asuvat. Sieltä heillä on varaa vuokrata talo ja katsoa, mitä uusi ympäristö tuo mukanaan. Samalla Lottie jää arkkitehdin työstään työttömäksi eikä räväkällä toimittajalla, Quentinillakaan näytä ura oikein hyvältä.

Yhtäläisyyksiä näiden romaanien alkuasetelmissa siis on, mutta ero on yhtä kliseinen kuin on sterotypia saksalaisuudesta ja englantilaisuudesta: huumori. Sitä löytyy runsain mitoin Amanda Craigin perhedraamasta, taitavan iskevästä dialogista ja henkilöistä, kun taas saksalaisen Juli Zeh'n kertomus on jäyhempää kerrontaa, samalla tavalla kuin saksalaiset tv-sarjat eroavat brittisarjoista. Kylläpä Petollinen maa olikin vetävä ja viihdyttävä romaani, monista kolkoista juonen käänteistään ja mysteereistään huolimatta. Mitä parhain kirja lämpöisessä sohvan nurkassa viltin alla luettavaksi, kun ulkona marraskuun pimeys peittää tienoon.

Kotitila -niminen kulahtanut mutta riittävän tilava talo sijaitsee Devonin maaseudulla ja on yllättävän edullinen vuokrata. Myöhemmin ilmenee, että siihen on selitys, jonka paikalliset hyvin tuntevat: selvittämätön murha. Pihalta löytyi vain vuotta aiemmin päätön miehen ruumis. Vainaja tiedetään, mutta päätä tai tekijää ei löytynyt. Perhe, riitaisat vanhemmat, alakouluikäiset tyttäret ja Lottien poika, 18-vuotias tummaihoinen Xan ovat kuitenkin jo asettautuneet asumaan peltojen, puiden ja pensaiden ympäröimään taloon, jonne vie mutainen tie. Vauraan ja energiaa sykkivän Lontoon elämän jälkeen todellisuus hiljaisella ja talven hämärtämällä pikkupaikalla tuntuu lohduttomalta. Koulutytöt tottuvat ensimmäisinä.

Arvoituksellinen tapahtuma jää pitkäksi aikaa taka-alalle ja kertomus keskittyy perheen tulehtuneisiin suhteisiin. Pariskunnan on ajanut avioeron partaalle miehen uskottomuus. Mies on katuvainen, mutta Lottie ei näe yhteiselämää enää mahdolliseksi, vaikka harmillisesti edelleen pitää Quentinia puoleensavetävänä. Sitä hän ei ääneen sano. 

Pääparin lisäksi kuvioita täydentää iso liuta värikkäästi ja kiinnostavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Omaa polkuaan etsii Xan, Lottien nuoruuden yhden illan seikkailusta alkunsa saanut nuorukainen. Hän on kauhuissaan maaseudulle muutosta ja Cambridgen haaveiden romuttumisesta. Paikallinen ruokatehdas tarjoaa riistotyötä vuoroissa. Välit isäpuoleen ovat kylmät, sillä pojalle mies on äidin pettänyt egoisti, rasittava isukki. 

Bredinin pariskunnan vanhempien roolit omine piirteineen ja perintöineen tuovat päähenkilöihin uusia näkökulmia. Quentinin isä vaikuttaa antaneen huonon mallin parisuhteisiin, hän on kilttiä vaimoaan käskyttävä, syöpään kuoleva runoilija, itseään korostava virtahepo olohuoneessa.  Lottien ja Quentinin kotia käy siivoamassa mystinen Janet tyttärineen. He asuvat paikkakunnan kuuluisuuden, menestyneen, nyt jo 7-kymppisen rocktähden kartanon portinvartijan talossa. Vielä yksi sivupersoona tuo tarinaan paikallisväriä: Sally, kiertävä terveydenhoitaja tietää enemmän kuin moni muu mitä köyhissä perheissä seinien sisäpuolella tapahtuu. 

Amanda Craig avaa mysteeriään nautittavasti ihmissuhdeverkostoa uskottavasti ja kekseliäästi rakentaen. Paikallisväri välittyy väkevästi, varsinkin lumoavasti kuvatusta Devonin maisemasta, säätiloista, puista ja kukkivista pensaista Dartmoorin nummilla. 

Dartmoorin nummilla mekin käppäilimme
yli 10 vuotta sitten (me ei kuvassa)

Laitumelle vapautetut lampaat hohtavat vihreillä rinteillä kuin helmet sametilla. Taempana kasvavat puut, ryhmyinen tammi, orapihlaja ja saarni, ovat jo vehreitä uudessa lehtipuvussaan. Dartmoorin nummi on avara kudelma rinteitä ja kallioita, puita ja vettä, sametinpehmeää nurmea, jota kirjavoittavat keltaiset piikkiherneen kukat, ja ilta-auringossa kimmeltäviä pieniä hopeaisia puroja. Käki kukkuu alempana laaksossa.

  Näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, pariskunnan väleistä, nuorukaisen tehdastyöhön ja Sallyn työntäyteiseen elämään terveydenhoitajana ja lampurin vaimona. Kaikessa on hyvin sisäistynyt tunnelma, jossa voi aistia, että kirjailija tuntee ihmiset ja seudut. Amanda Craig on syntynyt Etelä-Afrikassa ja asuu nykyisin Lontoossa ja Devonissa.

Petollinen maa on on julkaistu Britannian Brexit-äänestyksen jälkeisenä aikana. Se on enemmän yhteiskunnallinen kuvaus, perhe- ja parisuhdedraama kuin jännitysromaani. Loppua kohden mysteerin solmu alkaa vaatia avaamista ja jännitys nostaa pulssia. Jossain vaiheessa myrskyisät aallot alkavat jo loiskua makuuni hieman liian korkealle ja trillerin kehittely hipoa uskottavuuden rajoja. Mukaansatempaava romaani joka tapauksessa. Kiitos myös hyvästä suomennoksesta. 

Amanda Craig: Petollinen maa

The Lie of the Land, 2017, suomentanut Maikki Soro

WSOY/Minerva Kustannus 2023, 445 s

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Kansi: Tuomo Parikka

Koronatyhjyys oli laskeutunut Berliininkin kaduille kevättalvella 2020, kuten tauti pakotti koko maailman samaan tilaan kaikkialla. Kaduilla oli tyhjää ja seinien sisäpuolella apaattista, ahdistunutta, riitaisaa. Dora, alle 4-kymppinen menestyvä mainostoimittaja alkaa oireilla henkisesti, koska Robert, avopuoliso, heittäytyy täysillä koronan tuomioprofeettojen maailmaan, oltuaan aiemmin yhtä fanaattinen Greta Thunbergin kannattaja, ilmastonmuutos-aktivisti. Toisen täydellinen kurinalaisuus ja puhdasoppisuus toimii huonosti Doralle, hän alkaa ärsyyntyneenä provosoida. - Yritätkö kieltää ilmastonmuutoksen, vai mikä on? - Tilanne ylikuumenee eikä Dora näe muuta ulospääsyä kuin lähteä lätkimään. Maalle, Brandenburgin maaseudulle, josta löytyy edullinen talo villiintyneen maapalstan ympäröimänä.

Juli Zeh'n Yli-ihmisiä leikkii saksan kielellä nimen kahdella merkityksellä. Über Menschen voisi kääntyä myös Ihmisistä. Yli-ihmiset nostaa mieleen Hitlerin arjalaiset ja seuraavaksi nykyajan natsit. Siinä ollaankin jo romaanin ytimessä, ja siksi se onkin hyvä nimi suomeksi. Kertomus törmäyttää Berliinin "suvakkiälymystön" ja paikallisen populistipuolueen AfDn (Alternative für Deutschland) kannattajat, joita maakunnassa löytyy joka pihasta Doran uudella kotiseudulla. Doran mukana muuttaa myös hänen pikkukoiransa Roope, jota kuvataan hellyydellä joka käänteessä. (Tämä aiheutti päässäni pienen sekaannuksen. Meillä oli parikymmentä vuotta sitten koira, the one and only, Dora -niminen mäyräkoira. Kirjan Dora ja koira -pari aiheutti lukiessa pientä hämmennystä ennen kuin totuin ihmis-Doraan.)

Brackenin kylä on AfDn vahvaa aluetta; natsilaulut kaikaavat naapurin Gootin, Gottfriedin grilli-illanvietosta, tontteja rajaavan muurin takaa. Hän on ladonoven tyyppinen kaljupää, joka ei osaa käytöstapoja, mutta osoittautuu avuliaaksi asioissa, joiden näkee kaipaavan hänen tukeaan, sen enempiä kyselemättä. Hänen tyttärensä Franzi asuu eronneiden vanhempiensa luona vuoron perään. Tosin Gootin vuorolla ei vanhemmuudesta kovin paljon merkkejä näy. Doran tulo yhteisöön ei ole kivutonta, sillä ennakkoluulot ovat vahvoja ja tulevat osittain vahvistetuksi, mutta pelot voivat myös hälvetä. Samaa AfDtä kannattava puutarhuri-homopari ei istu mihinkään ennakkokäsitykseen. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, ettei löydy sitä sopivaa lokeroa?

Koronakurjuudesta maaseutu tarjoaa vapaampaa olemista. Sen sijaan toinen ajassa kipeästi kaikuva huuto 'I cannot breathe', George Floydin murha, kääntävät veistä myös Doran haavassa. Voiko hän asua tällaisessa yhteisössä, jossa mutiaiset on yleisesti hyväksytty ja käytetty sana?

Etsiessään uutta maaseutuidentiteettiään perunan viljelyineen ja natsinaapurin auttamana Dora tekee uutta mainoskampanjaa etätyönä toimistolleen. Berliiniläiset tuttavat tai kirurgi-isä eivät ymmärrä ratkaisua ollenkaan eikä väärin ajatteleva lähiympäristö tee muutosta helppoa. Jojoksi kutsuttu isä tuo identiteettiprobleemaan lisää näkökulmia kriittisellä katseella, jonka hän kohdistaa yleisesti ihmisten vaatimuksiin, subjektiivisiin oikeuksiin, jatkuvaan kriisin tunteeseen.

Ajan pulssilla tiukasti liikkuva romaani haluaa kertoa, että on vaivan väärti tutustua erilaisiin ihmisiin. Konkreettinen toiminta, toisin ajattelevien kanssa yhdessä: muuttoapu, sadetakin lainaaminen, viljelykokemusten vaihto, seinän maalaus ym naapuriapu - ja puhuminen, vaikka sitten muista asioista rakentaa siltoja, päin vastoin kuin omiin kupliin vetäytyminen ja viholliskuvien rakentelu somessa. 

Jokainen tarvitsee joskus apua ja maaseudulla niitä tilanteita kehkeytyy usein. Naapuri voi olla natsi tai suvakki, mutta Yli-ihmisissä nuo molemmat oletetut saavat apua ja myös vuorollaan tarvitsevat sitä. Dora ei arvosta Gootin ajatuksia eikä ala rakastaa häntä, mutta näkee toisessa tavallaan hyvänkin ihmisen. Tarina kasvaa traagisine käänteineen liikuttavaksi ja Brandenburgin maaseutu koirineen, kissoineen, närhineen ja bratwursteineen tuoksuu muhevalta.

Yli-ihmisiä on palkitun kirjailijan viimeisin menestysromaani Saksassa.

Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Über Menschen, 2021, suomentanut Anne Kilpi
Kustantamo Huippu, 2023, 424 s

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Päivitys 4.12.23: Niko Hallikaiselle Kalevi Jäntin palkinto romaanista Suuri märkä salaisuus

4.12.2023 10:00:00 | Kustannusosakeyhtiö Otava 

Pudotuksissa houkuttelevinta on loputon vetovoima.

Eletään 90-luvun laman aikaa Itä-Helsingin lähiössä, postinumero 00940 esim. Kontulaa, Myllypuroa, Mellunmäkeä ei mainita nimillä, vain postinumerot. Minä-kertoja, 8-vuotias poika asuu vuorotöitä tekevän sairaanhoitajaäitinsä kanssa ja on usein yksin öisin. Isää ei päästetä edes oven sisäpuolelle, hänen juopon alennustilansa on täydellinen. Poika elää tvn kanssa öitään, vuokraa äidin kanssa lisää sopivaa ja epäsopivaa katsottavaa Filmtownista. Äiti on ostanut kaapin täyteen herkkuja, makeisia ja limuja pojan lohduksi. Mummu on aluksi apuna, mutta pian poika saa kohdata öiset pelkonsa yksin. Säleverhon takaa voi seurata, kuka milloinkin könyää Bar Kurkiaurasta ulos. Meno on räkäistä ja räävitöntä. Sama pariskunta lyö ja nai ulkosalla rituaalinomaisesti baarista poistuttuaan.

Niko Hallikainen on kirjailija ja esitysrunoilija, jonka sooloesityksiä on nähty monissa tapahtumissa Helsingissä. Runon voi maistaa kielessä ja Suuren märän salaisuuden fragmentaarisessa ja paikoitellen tajunnanvirtamaisessa kerronnassa. Itä-Helsingin lähiö näyttää pojan silmin nähtynä groteskilta kuin Sodoma ja Gomorra - Bar Kurkiaurakin palaa myöhemmin mustaksi nokikasaksi - mutta siellä on kuitenkin koti ja äiti. Äiti korvaa täysimääräisesti isän perinnön sekä karun korttelin todellisuuden. Äidin ja pojan suhde lämmittää ja liikuttaa, se on harvinaisen luottamuksellinen ja läheinen. Siellä hän menee meidän molempien puolesta. 

Pojan kasvukertomus ja sen runous nousee siivilleen, kun murrosikä kaikkine haluineen, himoineen ja houkutuksineen painaa päälle. Omintakeinen rytmi nakuttaa eteenpäin kuvaten tarkkanäköisen kertojan silmin harvinaisen tuoreesti tuota elämänjanoista porukkaa, sen vaarallisen oloista sekoilua, mutta samalla riemastusta kaiken uuden, koko maailman ihanuuden edessä. Ystävyys väkevöityy yhteisissä kokeiluissa, seksin ja viinan varsinkin. Teinit ovat isoja lapsia mutta sitäkin kokeneempia kieleltään. Maailma on heidän, jos ei heti, niin kohta. Rakkaus on suurin, hän on täällä sitä varten. Iho on lähinnä ja se sinua niin ravistaa.

Poika on nimennyt kaverinsa harrastusten mukaan: pelaaja, urheilija, telinevoimistelija, hiusmalli, Cheerleader 2, kovanaama, ja peruskoulun päättäjäisten hillittömissä bakkanaaleissa jokainen ottaa käyttöön englannin tunnilla annetut nimet. Paitsi Heinz, joka muistaa vain saksankielisen nimensä. Bileissä ja luokkakavereidensa kanssa kauppakeskuksissa luuhatessaan poika tekee teräviä huomioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Nuorten todellisuudet ovat sittenkin kaukana toisistaan, mutta poikaa ei varsinaisesti kiusata. Ei edes muiden aavistaman homouden takia. Vain rakastuminen toiseen poikaan karahtaa kiville toisen arkuuden takia. Poika korvaa varakkuuden fiksulla läpällä ja mielikuvituksellaan.

Lasten mehuhetkistä on karseaa lukea, toisaalta sikailupidot naurattavat, koska kaikessa on siekailematonta ja viatonta elämisen riemua. Vain kerran voi ensimmäisen humalan tuntea, ja se on nyt. Kertoja paahtaa mukana, itseään ja kavereitaan kannustaen, muita köyhempänä, muita viekkaampana. Minusta kauppakeskukset ovat tylsyyden keskittymiä, mutta Hallikainen runoilee niistä kuin moderniin aikaan ja teollistumiseen ihastuneet Tulenkantajat sata vuotta sitten.

Kauppakeskuksen valot saavat sen näyttämään pienen kaupungin kokoiselta kasinolta, joka imitoi keidasta, se on oikeasti kuunhohdon huuhtoma. Kuu tuntuu arvaamattomalta, koska sen ilmestymisen rytmi on niin järjetön suhteessa kaikkiin aikatauluihin, joihin elämämme on pakotettu.

Autofiktiota tämäkin taitaa olla suureksi osaksi eikä se sitä tippaakaan huononna. Hieno romaani pojan kasvusta lapsesta nuorukaiseksi. Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla toteaa kertoja monimerkityksellisesti.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus
Otava, 2023, 392 s

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys

Kansi: Heikki Rönkkö
 (kannessa Juvelius jerusalemilaisen valokuvaajan kuvaamana paikallisessa asussa)

Liitonarkun etsintä asettui merkillisellä tavalla tieteellisen tutkimusmatkan, uskonnon, arkeologian, salatieteen ja aarteenetsinnän välimaastoon aikakaudella, jolloin näiden väliset raja-aidat olivat suhteellisen huokoisia. Ehkä ne ovat edelleenkin huokoisempia kuin haluamme huomata.

Nimestä Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys tulee mieleen nuorten seikkailukirjat. Mystiseltä seikkailulta Valter Juveliuksen elämän tärkein hanke nyt luettuna vaikuttaakin. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Timo R. Stewartia, valtiotieteen tohtoria ja historian tutkijaa, haastateltiin noin viikko sitten tvssä Lähi-idän tuoreimmasta konfliktista. Hän teki vaikutuksen hyvin perehtyneenä ja selväsanaisena asiantuntijana. Hän on kirjoittanut myös tämän tietokirjan, joka vuonna 2020 sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden.

Valter Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kielenkääntäjä, Viipurin Työväenopiston ja myöhemmin kaupunginkirjaston johtaja. Sitä ennen hän toimi isänsä antaman esimerkin - ja painostuksen - johdosta maanmittarina. Kirjassa kerrotaan ensin taustaa päähenkilön perheestä, nuoruuden opiskeluajoista, työstä ja muusta lähipiiristä. Sen jälkeen ei ollutkaan niin yllättävää, että juuri hän päätyi erikoiseen teoriaansa, joka erotti hänen elämänpolkunsa kokonaan sisarustensa "järkevien" valintojen tiestä, ainakin tämän uhkarohkean, hyvin kunnianhimoisen hankkeen ajaksi. Kansainvälinen retkikunta lähti vuonna 1909 Juveliuksen aloitteesta ja hänen Raamatusta löytämänsä salakielisen viestin pohjalta matkaan tekemään kaivauksia Jerusalemin Temppelivuorelle. Hanke ilmentää Juveliuksen uskomatonta sinnikkyyttä. Hän ei hankkeen toteutusvaiheessa ollut enää vain maanmittari vaan myös väitellyt filosofian tohtori.

Vanhasta testamentista, mm Hesekielin kirjasta J löysi keksimänsä avaimen avulla lauseita, jotka kertoivat hänelle pyhän esineen, myyttisen liitonarkun sijainnin Jerusalemin Temppelivuoren alla, kaupungin vanhimmassa osassa. (Nimessä on liitonarkki mutta myöhemmin siitä on puhuttu liitonarkkuna.) Liitonarkku on uskontojen mukaan Jumalan valtaistuin maan päällä, se sisältää pyhiä esineitä ja kirjoituksia. Sen epäiltiin tuhoutuneen Salomonin temppelin mukana tai olevan edelleen jossain kätkettynä. J oli vakuuttunut, että tieto sen sijainnista oli piilotettu Raamattuun.

Juveliuksen kiinnostus aiheeseen ei kummunnut uskonnosta, vaan hän kiinnostui nimenomaan Vanhan testamentin kronologiasta ja salaisuuksista, jotka hän uskoi paljastaneensa ja ratkaisevansa. Ne oli määrä osoittaa toteen kaivauksilla Jerusalemissa. Kaivaukset alueella eivät olleet uusi idea. Alueella kaivetaan edelleen. Myöskään salakirjoitukset ja niiden tutkimukset eivät olleet uusia, mutta niiden yhdistäminen Vanhaan Testamenttiin oli. Niinpä Juvelius kohtasi suurta epäluuloa siltä pieneltä piiriltä asian harrastajia mm Ruotsissa, joihin hän oli alkujaan yhteydessä.

Salatieteet ja kryptografiset menetelmät olivat tuttuja ja kirja kuvaa myös sitä harmaata aluetta tieteen ja harrastamisen välillä, jossa rajoja haettiin ja ylläpidettiin. Ideasta toteutukseen tarvittiin rahoittajia, missä J onnistui monen mutkan jälkeen. Löytyi riittävän iso joukko englantilaisia ja amerikkalainen, eläköityneitä upseereita, varakkaita aatelismiehiä, myöhemmin retkikunnassa toimi ranskalainen munkki ja selvänäkijäkin. Retkikunnasta muodostettiin syndikaatti ja osakeyhtiö, jolla rahaa oli lopulta niin että kaikkia rahoittajiksi kiinnostuneita ei edes hyväksytty. Palestiina kuului Osmani-imperiumiin ja lupa kaivauksille piti hakea Konstantinopolista. Syndikaatti päätyi sopimuksessaan tiukkaan vaitiololupaukseen, mikä aiheutti myöhemmissä vaiheissa ongelmia. 

Otto von Bourg oli kaikesta päätellen mukana juuri näiden kykyjensä vuoksi, minkä voi nähdä hienoisena epäluottamuslauseena Juveliuksen karttoja ja selvityksiä kohtaan. Juvelius ja von Bourg eivät tulleetkaan toimeen, sillä jälkimmäinen mainosti alusta asti tietävänsä täsmälleen liitonarkun sijaintipaikan omien kykyjensä ansiosta.

Stewart kertoo suomalaisen omaperäisen ajattelijan Juveliuksen tarinan seikkaperäisesti, sujuvasti ja sopivissa paikoissa pienellä huumorin tuikkeella. Kirja on hauskimmillaan kertoessaan tuon retkikunnan sisäisestä dynamiikasta ja noista itsevarmoista seikkailijoista, jotka tuovat mukaan menneen maailman tuntua, G.A. Wallin tai Arabian Lawrence -tyyppejä. Varsinkin syndikaatin näkyvin toimija, brittiläinen aatelismies kapteeni Montagu "Monty" Parker johti kaivauksia Jerusalemissa eikä näyttänyt kaihtavan riskinottoa. Niinpä hän lähtikin kaivausluvan ulkopuolelle kaivauttamaan öiseen aikaan ja retkikunnan työ päättyi paikallisten mellakointiin ja "ryöstö" päätyi kansainvälisiin lehtiin. Parker retkikuntineen purjehti pois paikalta. Sinne palattiin vielä.

Kaivajien ei katsottu edustavan niinkään tiedettä ja arkeologiaa kun liiketoimintaan perustuvaa aarteenmetsästystä. Tämä tulkinta oli puolestaan jossain määrin ristiriidassa kritiikin toisen, vähemmän huomiota saaneen linjan kanssa, joka kyseenalaisti sen, olivatko retkikunnan etsimä liitonarkku ja muut Jerusalemin temppelin aarteet ylipäänsä löydettävissä.

Kirjassa pohditaan arkeologian ja aarteenmetsästyksen, tieteen ja uskonnon näkemyksiä aiheesta. Erilaisia näkemyksiä oli jo retkikunnan jäsentenkin välillä. Auktoriteettien välillä oli kilpailua ja epäluuloa. Syndikaatin jäseniä pidettiin monien pyhän maan kaivauksia tehneiden keskuudessa amatööreinä ja seikkailijoina. Stewart huomauttaa, että suuri yleisö saattoi pettyä saviastioiden sirpaleisiin odottaessaan kultaa ja arvoesineitä kun taas arkeologeille tieteellinen arvo saattoi olla käänteisessä suhteessa niiden muuhun arvoon. 

Juveliuksen teoria alkaa näyttää lukijastakin haperolta, hänen löytäessään kaivausten aikanakin jatkuvasti Raamatusta yhä uusia salakielisiä tietoja. Valter Juveliuksesta (sittemmin Juva) on jäänyt elämään laulu Karjalan kunnailla ja retkikunnasta sen kaivausten tuloksena edelleen käytössä oleva Siloan tunneli.

Kapteeni Parker tuhlasi sukunsa rahat siihen pisteeseen, että kotikartano jouduttiin hänen kuoltuaan luovuttamaan valtiolle. Sittemmin siellä kuvattiin elokuva Järki ja tunteet (1995).

Kirjan nimessä on ja-sana (Helmet kohta 15)! Se ei ole kovin tavallinen sittenkään, kun sitä erikseen hakee. Toinen vaihtoehto ennen tätä löytöä olikin Risto Räppääjä ja... Lista on pitkä.

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Gaudeamus, 2020, 390 s

Helsingin kirjamessut verkossa

Nyt kävi niin, että lannistuin tupaten täysistä junista, odotettavissa olevasta ruuhkasta ja vain muutamasta itselleni erityisestä esiintyjästä. Lisäksi kuulin edeltävänä aamuna outoja radiouutisista: koronan tuomioprofeettojen kellot kumisivat taas. Joten jäin kotiin ja siirsin junalippuni tammikuulle. Vähän otti päähän nössöilyni, kun olin jo miettinyt ekaa äänikirjaa matkalle, oikeaa vaatetusta, sopinut jotakin jne.

Reissun sijaan seurasin läppäriltä kotona muutamaa haastattelua. Tänä vuonna kiinnostavin oli venäläinen, Sveitsissä asuva Mihail Šiškin, jolta olen lukenut kolme teosta. Pidin enemmän vähemmän tunnetusta teoksesta Sinun kirjeesi kuin muhkeasta Neidonhiuksesta, mutta voin sanoa, että kirjailija on minulle tärkeä - kuten muuten aika moni venäläinen kirjailija. Maailman kirjallisuus menettäisi paljon ilman venäläisiä kirjailijoita, sen voi sanoa ilman paatosta, kuten tietenkin muukin kulttuuri, kuvataide, musiikki, tanssi.

 

Šiškin on tunnettu Putin-kriitikko ja hänen viimeisintä kirjaansa Sota vai rauha on kehuttu Ukrainan hyökkäyssodan ja muutenkin Venäjän toiminnan ennustamisesta oikein. Kuka on näkyvin Putin-kriitikko Suomessa? Tietenkin Heidi Hautala, joka oli sitä jo silloin, kun suurin osa poliitikoista piti kritiikkiä hysteerisenä ja turhan vihamielisenä. Olimmehan hyötymässä monenlaisista bisnessuhteista Venäjään. Samoin kuin Šiškin myös Heidi Hautala on saanut sittemmin oikeassa olleen visionäärin viitan ansaitusti harteilleen.

Korjaus 30.10.: Vaikka en kovin montaa haastattelua kuunnellut, nekin näköjään menivät päässäni sekaisin. Eivät  ja Hautala ja Šiškin keskustelleett Anna Politkovskajan tyttären Vera Politkovskajan äidistään kirjoittamasta kirjasta. Siinä keskustelivat Heidi Hautala, kustantajan edustaja Iida Siimes ja Amnestyn Frank Johansson aiheena Sananvapaustaistelija Anna Politkovskajan elämä.

Heidi Hautala ja Šiškin keskustelivat perjantaina aiheesta Venäjä sodan jälkeen, jonka siis myös kuten edellä mainitun kuuntelin. Verkkomessut eivät selvästikään sovi minulle...

Šiškiniä haastateltiin uusimmasta kirjastaan lauantaina, jolloin oli tarkoitukseni olla paikalla. Hyvin keskustelun seuraaminen sujui verkossakin. Haastattelijana toimi selväsanainen Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen. Messuhaastattelut ovat vajaan puolen tunnin mittaisia. En ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Tuleeko sitten paljon kalliimmaksi, jos nyt ainakin kauempaa tullutta kirjailijaa haastatellaan vaikka tunnin ajan?  Parissakymmenessä minuutissa ei kovin syvällisesti ehditä mitään aihetta käsitellä. Puhumattakaan esim kysymyksestä, mikä on Venäjän tulevaisuus. Siitä huolimatta, Šiškinin vastaukset paljastivat sellaisen ihon alle menevän tuntemisen tason kuin vain emigranttikirjailijalta voi odottaa.

Ensin oli puhe kielestä.  Miksi kirjailija on kirjoittanut tietokirjansa saksaksi. Hän vastasi, ettei voi kirjoittaa romaania, proosan taidetta muuta kuin venäjäksi, omalla kielellään. Sen sijaan kun hän kirjoittaa tietokirjaa Venäjän historiasta ja nykyisyydestä, hän haluaa välttää normia, sanoja, joita hänen mielestään ilmeisesti käytetään väärin nyky-Venäjän ymmärtämiseksi. Siksi saksa, hänen nykyisen kotimaansa Sveitsin kieli. Hän liikkuu in a grey zone, mikä ei tässä oikein auennut minulle. Vaikuttaa, että hänen on ollut vaikea sietää länsimaisten poliitikkojen yritystä ymmärtää Putinin hallintoa, rakentaa siltoja. Sota vai rauha on kirjoitettu 4-5 vuotta sitten, ennen hyökkäyssotaa.

Venäläisiä on Šiškinin mukaan two nations, on maaorjien asemassa edelleen elävä väestö ja on demokratiaa arvostava länsimyönteinen väestö. Ennen hyökkäyssotaa kirjoitettuun kirjaan sisältyy lopussa kaksi kappaletta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, toinen realistinen, toinen optimistinen. Realistiseksi kutsuttu on kylmäävä: pyramidirakenteinen maan hallinto, nykyinen ja entiset, pohjaa tsaarin valtaan. Tsaari on jumala, vakaan elämän takaaja. Hän on diktaattori, joka voittaa viholliset. Viholliset uhkaavat kansakuntaa kaikkialta ja kaikki on diktaatorille sallittu vakauden ylläpitämiseksi. Kansan tuki edellyttää, että diktaattori voittaa taistelunsa. Jos ei voita, hän on fake johtaja ja hänen tilalleen tulee toinen. Siksi, kun Putin joskus kuolee - todistetusti, koska sekään ei tule käy kovin nopeasti ilmi (vaikeus kuvataan hyvin elokuvassa Stalinin kuolema) - hänen tilalleen tulee uusi diktaattori valtataistelun jälkeen. Kirjailija on pessimisti. Venäläinen kulttuuri on häviäjän asemassa, mutta optimistisin lausunto tai lupaus häneltä on se, että hän ja muut venäläiset kirjailijat ja demokratian kannattajat jatkavat taistelua, koska Venäjän kieli, kulttuuri ja taide ei kuulu Putinille, vaan heille, hänelle.

Kabulin kauppiaan (vanha arvioni, ennen blogiaikaa on lyhyt ja jyrkkä. Ymmärrän nyt, että nykyinen vallitseva islamin tulkinta on konservatiivien käsissä, tilanne on aiemmin ollut toinen muslimimaissa.) kirjoittaja Åsne Seierstad on kirjoittanut uuden kirjan Afganistanista nimeltään Afgaanit. Nasima Razmyar, meidän "virallinen" afgaanimme, haastatteli häntä.  Päin vastoin kuin Venäjä, jolla loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän vaihtelua tsaaripohjaisessa hallintomallissaan, Afganistan oli sata vuotta sitten liberaali valtio, jossa naiset kävivät koulua, burghat oli kielletty ja nuoret kuuntelivat 60-luvulla vielä Beatlesiä.

Nyt talibanin aikana kaikki on naisilta kielletty ja kehitys kääntynyt päinvastaiseksi. Kirjassa kerrotaan kolmen afgaanin tarina. Jamila on polioinvalidi, joka vain halvaantumisensa takia sai käydä koulua, koska ei kelvannut avioliittoon. Hän ehti edetä talibania edeltäneessä hallituksessa korkealle, mutta on nyttemmin paennut maasta ja elää Norjassa. Toinen tarina on talibanin korkea-arvoisen upseerin tarina ja kolmas nuoren vuosituhannen vaihteessa syntyneen naisen, jolta on kaikki tulevaisuuden näkymät peitetty. Tilanne Afganistanissa on kuin Venäjällä, synkkä.

Silvia Hosseini, iranilaistaustainen, nyttemmin tamperelainen, esseisti, kirjailija ja opettaja on kirjoittanut tietoteoksen Kirjallisuuden kiihottava historia, josta HSn toimittaja Arla Kanerva haastatteli. Historia tästäkin aiheesta on hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Vaikka nykyään mikään ei ole kirjallisuudessa sensuroitua, vaikuttaa että erotica on joinakin aikoina vuosisatojen vaihtuessa ollut ilon lähteenä sallitumpaa kuin nykyisin. Kontrasti on varsin suuri esim arabimaiden historiassa. Eurooppalainen kirjallisuus on ottanut vahvasti vaikutteita arabiankielisestä kirjallisuudesta, koska osa Eurooppaa kuuluikin siihen kulttuuriin aikoinaan. Sieltä on löydettävissä riettaita ja hauskoja kertomuksia, naistenkin kirjoittamaa vihjailevaa runoilua.

Hosseini painotti, että eroottisessa kirjallisuudessa on aina mukana vaaran elementti, vain siten se on kiinnostavaa, se ei voi olla "turvallinen alue". Se on fantasiaa eikä ole väärin, jos kummallinen ja vaarallinen kiihottaa. Sanat ja teot ova eri asioita. Hän suree islamistisessa kulttuurissa vallalla olevaa tukahduttavaa trendiä, joka kieltää jo nykyään oman historiansa. Länsimaissa taas käydään tällä hetkellä läpi seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön asioita. Se on tarpeellista, mutta ei jätä nyt paljon tilaa riemukkaan seksin käsittelylle kirjallisuudessa. Sitä odotellessa.

Näitä haastatteluja esim olin ajatellut käydä kuuntelemassa messuilla. Niinpä ne on nyt kuultu verkossa. Mielenkiintoista näinkin, mutta on kuitenkin aina ollut vielä hauskempaa messuilla. Ensi vuonna taas paikan päälle, toivottavasti.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Kansi: Satu Enstedt

Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.

Mielenkiintoinen lähtöasetelma Pastellien maantieteessä: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. - johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.

Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.

Anna Hollingsworthin kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.

Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.

Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.

Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede
Aviador, 2023, 259 s

Ernö Szép: Ihmisen haju

(myöhemmin talvella tämäkin hieno mies tapettiin)

Vieläkin löytyy uusia näkökulmia juutalaisten vainoon toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Unkarilaisen runoilijan, näytelmäkirjailijan ja esseistin Ernö Szépin Ihmisen haju kuvaa päiväkirjanomaisissa lyhyissä, kronologisesti etenevissä pätkissä Budapestin juutalaisten arkea ja myöhemmin kamppailua pakkotyöleirillä saksalaismiehityksen aikana loka-marraskuussa 1944. Kirjailija oli yksi kaupungista häädetyistä, pitkälle marssille tietymättömään kohteeseen osallistuneista.

Takakannen mukaan kirjailijan muistelmat eivät sopineet aikanaan (1945) sosialistiseen kirjallisuuskäsitykseen ja ne ovatkin saaneet suuremman huomion vasta viime vuosina - ja suomennettu tänä vuonna.

Ennen työleiriä romaani kuvaa juutalaisväestön kutistuvaa elintilaa ja ahdistelua Budapestissä. He joutuivat Budapestissäkin käyttämään näkyvää  merkkiä vaatetuksessaan, heistä tuli keltatähtisiä. Unkarin natsimieliset käyttivät omaa merkkiään hakaristin sijaan, heitä kutsuttiin nuoliristiläisiksi. 

Kuten muualla maailmassa, monet juutalaiset olivat Budapestissäkin menestyneitä yrittäjiä, usein vauraita ja sivistyneitä -  ja kadehdittuja. Szép kuvaa lämmöllä asuinkorttelinsa Pozsonyi-kadun asukkaiden taustoja, tapoja ja persoonallisuuksia.

Sen ohella, että herra F. oli kauppias ja toimitusjohtaja, joka möi tavaraa merten taa, hänen päätyönsä ja kutsumuksensa oli kasvinjalostus.Nyt hän joutui täällä kotona olemaan toimettomana, suljettuna tähän taloon äitinsä ja sisarensa kanssa, jonka aviomies oli viety pois. On mielenkiintoista, että niin uudenaikainen, nuori ihminen noudattaa mitä ortodoksisimpia juutalaisdogmeja. Hän on saanut syvästi uskonnollisen kasvatuksen. F:n perhe syö vain kosheria.

Korttelissa asuu värikästä väkeä, sekä hienoja ihmisiä että pölkkypäitä. Szép ei rakenna omistaankaan sankareita. On riitoja vääristä vävyistä, on Hitleriä ihaileva rouva, jonka pojat oli viety pakkotyöleirille. Toteavasti Szép raportoi juutalaisten valmistautumisesta odotettavissa oleviin tapahtumiin, heikompia yritetään tukea ja säästää heitä kaikilta tiedoilta, syanidia pitäisi olla pahimman varalle. En tiedä, en usko, en voi kuvitella muuta kuin elämän. 

Ruotsin Unkarin lähetystö oli rakentanut juutalaisille mahdollisuuden pakoon: Ruotsi piti Ruotsin kansalaisena juutalaista tai kristittyä, jolla oli Ruotsissa sukulainen ja lupasi järjestää kuljetuksen sinne. Kirjeistä syntyi tulva ja määrittely sukulaisuudestakin laajeni käsittämään ystävät ja liikekumppanit.

Rivit suoriksi, korkea-arvoiset herrat! Liikettä, liikettä Abel, ei raahata koipia! - Kun kirjassa päästään saksalaisten saapumiseen kortteliin ja varsinaiseen pakkotyöleirille marssittamiseen, alkaa lukijallekin kurjempi aika. Nuoret virkaintoiset sotilaat nöyryyttävät ja näännyttävät juutalaisia, nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, herroja ja köyhiä loputtomalla marssilla vailla vettä ja ruokaa. Eikä perillä kaivuutyömaalla ole helpompaa. Päämääränä näyttää olevan juutalaisten kiduttaminen, kunnes paikalle saadaan lisää saksalaisia hoitamaan lopullisen kuljetuksen.

Kurjuuden keskellä Szép ei luovu tarkkailemasta ihmisyhteisöä, vaan piirtää siitä edelleen moninaista kuvaa, ovelista keinottelijoista, ystävällisistä ja epäitsekkäistä, vaivoista ja sairauksista, toiveikkuudesta ja toivon menetyksestä. Ja kuinka loka/marraskuu kohteli ankarasti kolmen metrin syvyistä ojaa kaivavia ihmisiä. Samalla moralisoimattomalla tavalla kirjailija kuvaa myös saksalaisia, heidän joukossaankin voi nähdä tyyppejä, jotka eivät halua tuottaa kärsimystä. Huumori kukkii mustana, kun sadat ihmiset yöpyvät sateen kastelemilla tiilillä lomittain, raajojaan toisiinsa sovitellen, unettomat onnellisesti nukkuvien kuorsausta kuunnellen. Kuin huomaamattomana heittona, Szép mainitsee usein suluissa, kuinka juuri kuvattu värikkään anekdootin päähenkilö tapetaan myöhemmin. Niin halpa oli ihmisen henki.

Rakas lukija, tämän tarinan täytyy jo kyllästyttää teitä. Mutta kuten huomaatte, pian tulee loppu, jäljellä ei ole kuin muutama sivu. Totta, olin väsynyt lukemaan tästä kammottavasta historiasta - ehkä nykyhetki tekee siitä vielä raskaamman - vaikka näen Ihmisen hajun poikkeuksellisen kerrontatavan. Tällä kauhukertomuksella on kirjoittajalle ja usealle muulle onnellinen loppu, ruotsalaisen diplomaatin Raul Wallenbergin järjestelemän suojelupassin ansiosta. Olimme kotona yhdeksäs marraskuuta.

Kiitos hyvästä suomennoksesta ja alaviitteiden tietoiskuista, joita oli juuri sopivasti.

Ernö Szép: Ihmisen haju
Emberszag, 1945, unkarista suomentanut Anssi Halmesvirta
Basam Books, 2023, 174 s

Sata sivua QAnonista - osaluettu

QAnon -niminen salaliittokultti tuli maailman uutisten seuraajille tutuksi 6. tammikuuta 2021 Yhdysvalloissa tapahtuneen presidentinvaalien jälkeisen kongressihyökkäyksen aikoihin, yhdessä Proud Boys -nimisen äärioikeistolaisen trumpistien joukon kanssa. Kuten tiedetään, Trump ei halunnut jarruttaa kongressiin hyökänneitä fanejaan kuten hän ei myöskään ole halunnut tuomita QAnonin seinähulluja teorioita. Koska, kuten tiedetään, Trumpin vahvin teesi on se, että hänen pitää olla ihailtu ja jos joku porukka on asialle vihkiytynyt, he ovat pohjimmiltaan hyviä.

Maailman pahuuden ja siis demokraattien ja Hillary Clintonin, pääpahiksen takana on kansainvälinen salaliitto, jonka jäsenet ovat pedofiilejä, jotka pitävät lapsia vankina kellareissa ja juovat heidän vertaan pysyäkseen nuorina ja tekevät lapsilla saatanallisia rituaaleja. Pahisten joukkoon kuuluu myös demokraatteja kaikkialla maailmassa rahoittava miljonääri George Soros. Siinä tiivistys kultin maailmanselityksestä.

Toimittaja Will Sommer kirjoittaa asiantuntevasti ja sujuvasti. Hän on myös rohkea, koska marketissa aseita myyvässä maassa nämä salaliittoteoreetikot eivät ole mitään vaarattomia pellejä vaan herkästi väkivaltaan turvautuvia ja asialleen omistautuneita cowboyta, kaikissa sukupuolissa. He ovat valmiita tappamaan perheenjäseniään. Some ja internet auttavat maalittamisessa ja vihollisten löytymisessä. En jaksa näiden kaistapäiden edesottamuksista enempää lukea. 

Yhdysvaltain kahtiajakautunut ilmapiiri takaa sen, että salaliittoteoriat tulevat pysymään meidän poliittisessa järjestelmässämme, etenkin nyt, kun vuoden 2024 vaalit lähestyvät. Vaikka kyseessä ei olisi QAnon, vastaava totalitaarinen, väkivaltainen salaliittoteoreettinen ajattelu tulee pysymään silti kanssamme.

Will Sommer: QAnon. Salaliittokultin ytimessä, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen, Bazar, 2023,  377 s, osaluettu

 

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain

Tukholmalaisia mieltä osoittamassa 70-luvulla (Aftonbladet)

Kiitän Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia vinkistä. On hienoa kohdata kirjallisuudessa erilaisuutta ja vieraita maailmoja, mutta on se vaan kivaa löytää myös hengenheimolaisia! Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain/Maken on lisäksi ajaton klassikko. Sellainen siitä on tähän päivään mennessä ainakin Ruotsissa kehkeytynyt. Suomennoksen nimi on minusta alkuperäistä parempi (suomentanut Marja Alopaeus), vaikka onhan tuo en förhållanderoman mainittu alaotsikossa ruotsinkielisessä nimessä. Suhteista parhain on sopivasti arvoituksellinen ja (itse)ironinen.

Romaani kertoo rakkaudesta, rakastumisesta, vapaudesta vs sitoutumisesta, kasvamisesta aikuiseksi, parikymppisen nuoren naisen näkökulmasta. Ajanjakso on noin 7 vuotta. Aika, 1960/70-luku on sen muutoksen seuraamiselle erityisen hedelmällinen, koska se oli suuren murroksen aikaa. Euroopan hulluna vuonna 1968 opiskelijat nousivat barrikadeille, järjestettiin sodan vastaisia mielenosoituksia, poliittiset keskustelut kuumenivat, eurooppalaista elokuvaa juhlittiin ja radikaalivasemmisto lateli tiukkenevia ohjeistuksiaan. Että romaani sijoittuu Tukholman yliopiston opiskelijamaailmaan, siitä tuli minulle vielä erityinen kultareunus. Noihin aikoihin vietin kaupungissa neljä kesää. Kesiä täynnä uusia kokemuksia ja ihmisiä, jännitystä, värejä, ihastuksia ja pettymyksiä.

Martina opiskelee englantia ja kuuntelee filosofian luentoja. Myöhemmin hän jatkaa väitöskirjaan asti. Opiskelukuvioissa hän tapaa Gustavin, joka oitis rakastuu tai paremminkin hurmioituu hänestä. Alku kuvaa jo hyvin heidän eroavaisuuksiin. Nainen on innostunut filosofisista ja kirjallisista keskusteluista, mies on valmis parisuhteen seuraavaan pykälään, avioliittoon, perheen perustamiseen. Martina ei osaa niin suuresta rakastumisesta innostua, vaan vastustelee ehtimiseen, vaikka tuntee heidän myös "kuuluvan yhteen". Tätä parisuhteen veto/työntövoimien tempoilua nuoressa rakkaudessa Sundström kuvaa monipuolisesti ja huumorilla.

Martina ei osaa itselleenkään oikein selittää nyreyttään. Gustavin varaukseton tulevaisuuden suunnittelu avioliittokuvioineen ja jatkuva kimpussa roikkuminen sammuttaa Martinassa halut vastaavaan. Mikään ei innosta minua yhtä vähän kuin naiminen. Jopa niin, että kun kokkaavan Gustavin jalat - vanhoissa kumipohjaisissa tohveleissa - Saari-mökillä äkillisesti herättävät hänessä innostusta minussa lainehtii synkeä halu vietellä hänet.

Kipakkoja yhteenottoja lieventääkseen nuori pari päätyy ajan hengessä vapaampaan suhteeseen; ollaan yhdessä mutta toisten tapaaminen sallitaan. Martinalle se sopii, hän tapaa yllättäen kadonneen suuren rakkautensa Aronin. Mustasukkaisuus herää kuitenkin, se minkä sallii itselleen, ei ole kuitenkaan helppoa niellä toisen tekemänä. Uskottomuus on inhottavaa, vaikka uskollisuutta ei ole vannottu.

Vanhempien sukupolvi on jo valmis naittamaan parin, he kun viettävät juhlapyhät ja kesälomat yhdessä ja Gustavin kesäpaikka, Saari, muodostuu Martinalle paratiisiksi - kunhan ei tarvitsisi purjehtia. Eikä hänen tarvitsekaan. Gustavin veli ja sovinnainen avioliitto, vaimo kotirouvana, herättää Martinassa kylmiä väreitä. Avioliitto näyttäytyy hänelle ansana naisen vapaudelle, vaikka Gustav kuoriikin perunoita ja kokkailee. Yhteiskunnan, vanhempien paine jatkuu ydinperheen suuntaan, mutta Martina ei saa omia ajatuksiaan sopimaan siihen.

Martinan ja Gustavin vaikeasti sovitettavien parisuhdetavoitteiden ohessa 70-luvun opiskelijaelämä ja työelämä saa hykerryttävän kuvauksensa. Tähän oli helppo samaistua. Muistan kuinka opiskeluajan jälkeen työelämä, toimistotyö oli ikävystyttävää ja ainakin ensimmäinen työpaikka pettymys. Tätäkö elämä on tästä lähtien, kysyy Martinakin. Gustav ja tämän ajatteleminen, kun toinen ei ole paikalla, tai välttely, kun hän on siinä, pitää nuoren naisen valppaana, mutta työelämä osoittautuu niin kuolettavaksi että opintojen jatkaminen ja väitöskirja on ainoa mahdollisuus. 

Voiko oikeistolaisen miehen sänkyyn mennä, Jan Myrdal on kirjannut tällaisen vaimonsa esittämän kysymyksen. Mikäli minä ymmärrän vastaus on ei.

Seitsemänkymmenluvun Tukholmassa opiskelijat käyvät poliittisissa tapahtumissa, keskustelevat filosofiasta ja kirjallisuudesta, käyvät elokuvissa, mielenosoituksissa; opiskelu ja valmistumisen paine taisi tosiaan siihen aikaan olla huomattavasti vähäisempää kuin nykyisin. Hihhulivasemmistolaiset latelevat kumouksellisia kaavamaisuuksia. Verrattuna siis meihin sopuvasemmistolaisiin. (Tämä toi elävästi mieleen tutun Tukholmassa, meitä oli siellä samaan aikaan enemmänkin  turkulaisnuoria. M kulki pyöreät rillit nenällä, pitkä villatakki yllään ja asusteena kainalossa Marxin Pääoma. - Olen iloinen jos voin olla dogmaattinen, sanoi M, kun kantamuksesta hieman piikittelin.) Asunnoista oli kuitenkin sama hätä kuin nykyäänkin, rahasta oli puutetta. Martina ja Gustav keskustelevat Kierkegaardista ja lähettelevät toisilleen raamatunjakeiden viitteitä kirjeissä. Merkitsevien sitaattien tulkitsemiseen piti avata raamattu. 

On-off -suhde jatkuu kauan ja dramaattisena. Neljänsadan sivun verran siinä alkaa olla liikaa Gustavia loppua kohden, vaikka Martinan pohdiskelu suhteistaan syvenee suorastaan akateemiseksi diskurssiksi.  Paikalliskuvaus - Skeppsbron, Humlegården, Åhlens, Lidingö, Jerum - vuodenaikojen vaihtelu, uusien tuttavuuksien nasevat kuvaukset kypsentävät kuitenkin kertomuksen niin monipuoliseksi ajankuvaksi, itseironisella huumorilla ja feministisellä asenteella, että en voinut kuin riemumielin kahlata läpi tätä raastavaa parisuhdetta. Romaani on harvinainen yhdistelmä vakavaa filosofista itsetutkiskelua, yhteiskunnallista ajankuvaa ja hykerryttävän hauskaa, tragikoomista rakkauskertomusta.

Kärsimättömyys tekee minusta pikkutarkan: mielestäni elämä on niin lyhyt ettei sitä saa tuhlata etsiskelemällä esineitä jotka itse on hukannut, eikä liioin uhraamalla pitempää kuin ehdottoman välttämättömän ajan rutiiniaskareille joita elämän jatkuminen vaatii. - Kaikki paikoillaan ja Gustav nojatuolissa, säästää paljon aikaa.

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain
Maken. En förhållanderoman, 1976, suomentanut Marja Alopaeus
Tammi, 1979, 399 s