Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Kansi Kalervo Sammalvehrä

Urmas Vadin Kuun toinen puoli kiinnosti lähtökohdiltaan, virolainen nykykirjailija ja pääosin vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoitettu naapurimaan asukkaiden elämää valottava perhehistoria ja kasvukertomus. 

Kertojan hilpeä ja kutkuttava huumori nauratti varsinkin päähenkilön, minäkertoja Toomaksen/Tomin murrosiän koettelemuksissa, mm kaiken kokeneen luokkakaverin, naisasiantuntija Kaurin opastamana. Kaur viihtyy kotonaan alapää paljaana, mutta Tom ei niinkään. Se piti sietää, sillä Kaurilla on ylivertaiset musiikkikokoelmat alkuperäisine bändisigneerauksineen. Ja niitä koettuja kikkoja tyttöjen kanssa.

Jotten joutuisi katsomaan Kauria, tutkailin levyn kantta. Sieltä tuijotti vastaan neljä kasvonsa maalannutta miestä, vaikka epäilinkin, että yksi tai ehkä jopa kaksi heistä on naisia. Heissä oli jotain synkkää ja outoa, ilmeisesti he ajattelivat olevansa demoneita, jotka haluavat syödä ihmislihaa, mutta olivatkin nielaisseet kumisen lelukoiran. - "Oletko päässyt panolle?" Kaur kysyi ohimennen.

Keskushenkilönä Toomaksen perheessä on äiti ja hänen sukunsa Neuvostoliiton aikaista historiaakin sivutaan. Jo edellisessä sukupolvessa on tapahtunut parisuhteissa kaikenlaista. Vaarikaan ei ole oikeastaan se oikea, vaan on vaihtunut vankileiriaikana. Kotiin on palannut mukavampi Hugo.

Parisuhteissa on myöhemminkin kitkaa ja niiden sattumanvaraista syntyä kukin miettii episodimaisissa luvuissa. Muutkin perhesuhteet tulehtuvat kukin vuorollaan. Naapurin Nosferatuksi kutsuttu kummajainen äijäksi ystävystyy bisnesmielessä isän kanssa: kun ruplat vaihtuvat kruunuiksi pitää keksiä ripeästi myytävää ja löytyykin iso varasto tshekkoslovakialaisia kuumavesipulloja.

Radikaalin ja äitinsä kanssa lähes sotajalalla käyvän siskon Kerlin kautta tutkaillaan ekologisia ympäristöasioita, jotka hyvin saman tapaisina on Suomessakin koettu. Sisko päätyy kommuunityyppiseen asumiseen, roskisdyykkaukseen ja polyamoria-vaiheeseenkin. 

Omintakeinen setä Andres puuhailee omassa täyteen ahdetussa kämpässään radioliikenteen ja muiden teknisten juttujen kanssa. Hän puhkeaa kyvyillään kukoistamaan uutena internet-aikana. Suhteet aiheuttavat ihmisiä vieroksuvalle tyypille loputonta ristiriitaa. Mielialahäiriö vie hoitoon sairaalaan, josta löytyy viehko nainen, mutta suhde käy jatkuvilla kierroksilla.

Sittemmin romaani paisui ahmimaan käänteitä väsymättömällä rouskunnalla, joka lopulta heitti minut kyydistä ja väsähdin pahan kerran tähän runsauden sarveen, josta karsimalla olisi tullut ytimekkäämpi. Vadilla on hulvattoman ja kekseliään kerronnan taito, mutta hän jää jauhamaan vähäpätöisiä yksityiskohtia liian perusteellisesti. Teksti alkoi maistua tasapaksulta vuodatukselta ja ihmiskohtaloiden päättely sadulta.

Kirjailijalla on humaani ote, hän haluaa henkilöhahmoilleen hyvää, mutta samalla alun hieman iloista anarkiaa ja erilaisuutta ymmärtävä kuvaus alkoi kääntyä tylsän sovinnaiseksi. Ja kun niin käy puolenvälin jälkeen, lukukokemus muuttui minulla lehmänhäntämäiseksi. 

Äidin lentävä lause: Tässä perheessä ei ole koskaan ollut hulluja, huijareita eikä tupakanpolttajia! on tarkoitettu panemaan asiat järjestykseen, mutta kaikkia perheessä lopulta löytyy.

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli
Kuu teine pool, 2024, suomentanut Petteri Aarnos
Enostone kustannus, 2025, 356 s

Vincenzo Latronico: Täydellistä

Kansi Tero Ahonen (kuva Aleksandar Kyng)

Italialainen Vincenzo Latronico kertoo romaaninsa Täydellistä inspiroituneen ranskalaisen George Perecin teoksesta Tavarat vuodelta 1965. Erehdyin ajattelemaan ennen blogiaikaa lukemaani Elämä. Käyttöohje, joka jäi mieleen omituisena saavutuksena saada aikaan monotonisesta kerrostalon tavarapaljoudesta sittenkin peilejä sen asukkaiden elämästä. Sen romaanin ei pitänytkään muistuttaa tätä lukemaani. Saadakseni mielikuvan tuosta Tavarat-romaanista luin siitä arvion. Kuinka ollakaan, sehän muistuttaa hätkähdyttävän paljon Latronicon romaania. Olikin syytä todeta se romaanin kiitoksissa, romaanihan on kuin päivitys siihen.

Täydellistä on kuitenkin selkeästi tämän ajan kuva, milleniaaleista puhutaan. Ja tavaroista tässäkin aloitetaan, oikean laatuisista tavaroista. Koko sisustus materiaaleinen ja esineineen kehystää kodin asukkaiden menestystä.  Italialaistaustainen pariskunta Anna ja Tom elävät ainakin eurooppalaisten nuorten aikuisten parissa uskoakseni himoittua elämää Berliinin sykkivässä sydämessä. On vaihtelevia freelance-töitä, graafista suunnittelua, digibrändäystä, visualisointiin keskittyviä toimeksiantoja. Tapaamisia ja ystäviä samassa kuplassa, klubeja, taidenäyttelyjä, kutsuja, designia - ja kaiken sen näyttämistä somessa. Valokuvien ja lyhytvideoiden vyöry leviää ruuduilla tasapaksuna. Vuoden 2015 pakolaiskriisi vuotaa kuviin, yhtenä niistä kolmivuotiaan ajautuminen rantahiekalle.

Miljardööri kaatoi sangollisen jäitä päällensä. Muotimerkki riisti kutojia Kaakkois-Aasiassa. Nuori nainen merkitsi muistiin jokaisen kerran kun hänelle vihellettiiin kadulla. Poliisi tappoi kaksi afroamerikkalaista. Mies filmasi ensisuudelman.

Aika kulkee eteenpäin, alati muutoksessa. Kun kaikki on saavutettu, alkaa tylsistymisen ja epävarmuuden aika. Kaupunkiin saapuu uusia ihmisiä, nuorempia, vanhat ystävät hajaantuvat, katoavat, perheitä perustetaan. Yksilöllisyys vaatii  erottumista yhteisöstä, mutta yhteisön kieli eli saksa antaa kuitenkin paremmat näkymät menestymiselle. Anna ja Tom kokeilevat Lissabonia, sitten Sisiliaa. (Perecin Tavaroissa pariskunta muuttaa Tunisiaan.) Airbnb ja alivuokralaiset sekä läppäri työkaluna sallivat vapaan liikkumisen.  Kilpailu kovenee, diginomadit eivät enää ole harvinaisia seikkailijoita, lienevätkö enää rohkeudesta kadehdittuja näinä päivinä. Elämä arkistuu ennemmin tai myöhemmin.

Täydellistä kuvaa pariskuntaa etäältä selostaen, he ovat keitä tahansa elämäntapansa edustajia. Vaikutelma on viileä ja intohimoton, seksiä myöten. Toteava teksti ei sisällä puhetta. Tapa kuvata pariskuntaa yhtenä hahmona vailla dialogia tekee heistä lihattomia ja verettömiä, kuvia ruudussa tai robotteja. Eksistentiaalinen ahdistus ja tyhjyyden tunne vaanii päällisin puolin filmaattista elämää. Tarvitaan uusi projekti, ja se tulee. 

Teos on satiiri kuvaamastaan elämäntavasta ja kirjailijan kansainvälinen läpimurto ja Booker-finalisti. Vincenzo Latronico vieraili Helsinki Litissä viime keväänä.

Modernia Berliiniä kuvaava teos esittää taidokkaasti sen, miten globalisaatio on kykeneväinen irrottamaan meidät ympäristöstämme. - Noin muotoilee Booker-raati palkintoehdokkuuden perusteluissa. Tästä tulee mieleen Yuval Noah Harari, joka sanoi (21 oppituntia maailman tilasta), että sen sijaan että ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa, heidän pitäisi löytää yhteys kokemuksiinsa. Jotain oleellista ihmisen fyysisestä läsnäolosta on menetetty digiajan myötä, ainakin tässä ajassa.  Toivottavasti ihmiset vielä osaavat tehdä korjausliikkeitä.

Vincenzo Latronico: Täydellistä
Le perfezioni, 2022, suomentanut Leena Rantanen
Gummerus, 2026, 160 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Helen Garner: Vierashuone

"Sehän tässä onkin rankinta minun kannaltani. Se että pidät itsesi vauhdissa." Nicola laski katseensa. Sanani olivat loukanneet häntä. "Mutta kun minulla ei ole muuta keinoa", hän sanoi. Jos menetän uskoni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja sanoa: 'Okei, minä luovutan. Minä kuolen. Tule vain, syöpä, nitistä minut'."

Vierashuone sijaitsee kuusikymppisen Helenin talossa Australian Melbournessa. Sinne hän on majoittanut syöpäsairaan ystävänsä Nicolan, joka on saapunut Sydneystä muutamaksi viikoksi saamaan hoitoja pitkälle edenneeseen sairauteen. Vaihtoehtohoitoja tarjoaa yksityinen klinikka, Theodore-instituutti. Helen kauhistuu ystävänsä ulkomuotoa jo lentokentällä, hän oli olettanut tämän olevan paremmassa kunnossa. Miksei kukaan varoittanut minua?

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuoneessa tutkaillaan kiinnostavaa asetelmaa kuoleman lähestyessä vääjäämättä. Onko terveellä läheisellä oikeus viedä kuolemaan tuomitulta tämän viimeisten elinpäivien toiveikkuus, vaikka se pohjaisikin sekä ulkopuolisen tahon huijaukseen että itsepetokseen?

Synkästä asetelmasta huolimatta Vierashuone ei ole raskasta luettavaa. Siinä viljellään rutkasti mustaa huumoria, joka kumpuaa nimenomaan ystävysten vastakkaisista asenteista. Heidän ystävyytensä on kestänyt niin kauan, että toisen mielipiteet ovat tulleet toiselle tutuiksi. 

Mutta Nicola on sellainen, hän uskoo kaikenlaisiin juttuihin. Hänellä on magneettimatto olohuoneen sohvan takana. 'Pane vain pitkäksesi matolle, Hel', hän aina sanoo. 'Se parantaa osteoporoosisi'.

Vaihtoehtohoidot Theodore-instituutissa ovat kalliita, mutta potilaalla on niihin varaa. Potilas uskoo lujasti professori Theodoren pelastavaan hoitoon. Professorilla itsellään tosin riittää konferensseja maailmalla, jonne hän potilaaltaan katoaa. Ainoa joka kokee huijariksi tiedetystä toimijasta tuskaa, on Helen. Tuskaa kokee myös Nicola ylisuurten C-vitamiiniannosten jälkeen, jotka ovat pääasiallinen hoitokeino. Klinikka vakuuttaa, että se kuuluu asiaan. Siinä käydään kasvainten kimppuun. Myöhemmin hoitoarsenaaliin lisätään myös peräruiskeet kahvilla. Tehokkaita kipulääkkeitä ei tässä paketissa suosita.

Ystävysten henkien taistoa seuraavat sivusta minäkertoja Helenin rationaalinen psykiatriystävä, Helenin naapurissa asuvan tyttären perhe ja 5-vuotias Bessie, joka tuo taloon lapsen kihisevää elämänhalua. Myöhemmin apuun saapuu lapsettoman Nicolan sisarentytär poikaystävineen.

Turhat mutta kivuliaat hoidot raastavat lakanoita ja tyynyjä pesevää Heleniä. Hän yrittää hillitä itseään, kun luottavainen potilas ei suostu lopettamaan sopimiaan hoitokäyntejä, vaikka altistuu kerrasta toiseen paheneville oireille,  puistatuksille, hikoiluille, kivuille. Empatia aaltoilee kiukun puolelle. Se on ihana paikka, kuvailee potilas tutulle klinikkaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajalla on tässäkin tapauksessa - paitsi ehdotonta luottamusta valitsemiinsa hoitoihin - kertynyt runsaasti tietoa erilaisista luonnon tuotteista. Hän pureskelee aprikoosinsydämiä ja nauttii kaalimehuja. 

Tunteissa vellomista väistäen Garner kuvaa taidolla ja lakonisella huumorilla ystävysten arkea dramaattisella hetkellä; kun on hyväksyttävä luovuttaminen. Elämän loppua lähestytään nöyrästi, tilanteen hyväksymistä etsien. Ytimessä on joka tapauksessa ystävyys, halu olla toiselle avuksi. Molempien on yritettävä ymmärtää, kuinka paljon toiselta voi odottaa kuoleman kynnyksellä. Ystävyyden lämpö säteilee kauniisti silloinkin, kun sitä eniten koetellaan. 

Vieraskirja on voittanut Australiassa kolme maan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa.

Helen Garner: Vierashuone
Spare Room, 2008, suomentanut Taina Wallin
Atena, 2015, 157 s