Klassikkohaaste. Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Tällä kertaa klassikon valinta oli vaikeaa. Aloitin Laurence Sternen Sentimentaalisesta matkasta. Tristram Shandy on samaa tyyliä, mutta parempi. Sitten keksin Camus'n Ruton. Kuinka mainiota jatkaa edellisestä klassikkovalinnastani Sivullisesta Ruttoon, ajankohtaistakin! Mutta ei, Rutto vaikutti parin sivun jälkeen huomattavasti kankeammalta ja vanhahtavammalta kielellisesti kuin Sivullinen (eri suomentajat näköjään noilla kahdella). Ei kun takaisin kirjastoon. Epätoivoissani kannoin kotiin Doris Lessingin Kesä ennen pimeää. Kultainen muistikirja oli paljon parempi, muistaakseni.Viime viikolla kävin kirjastoa, kuten jotkut koulua.

Dead linen lähestyessä käännyin kotikirjahyllyjemme puoleen. Onhan siellä klassikoita jokunen hylly. Minäpä luen Seitsemän veljestä! Eipä ole koulun jälkeen tullut sitä vilkaistua. Mutta. Mistä sivistyskodista puuttuu Seitsemän veljestä? Niinpä. Vilkaisin miehen kirjastoon kuuluvaa osastoa, jota en yleensä näe, vaikka miten tarkentaisin. Sieltä löytyi hänen perusteoksensa Douglas Adamsin, Linnunradan käsikirja liftareille, maailman ainoa viisiosainen trilogia. Hauskaa, poskettoman älytöntä tai älykästä, mutta äähh, ei nouse kiinnostus riittävästi kantamaan edes 150 sivun ekaa osaa, 60 kävin läpi hörähdellen. Teos on toki ajankohtainenkin, näkemyksellistä teknisen kehityksen parodiaa.

Nyt alkoi aika jo loppua kesken, piti etsiä lyhyitä klassikoita. Löysin Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin, joka osoittautui kaikin puolin nappivalinnaksi sekä aiheen että tyylin puolesta.

Syytetty nouskoon seisomaan. Robert on ampunut Glorian, tanssipartnerinsa, ja on syytettynä oikeudenkäynnissä, joka kehystää takaumassa kerrottua tapahtumasarjaa. Laman aikana 1930-luvun pulavuosina Yhdysvalloissa yleistyivät maratontanssit, tanssikisat, joiden voittajapari palkittiin rahapalkinnolla. Kisat houkuttivat yhtenä tapana ansaita rahaa ja saada kuuluisuutta, nousta vihreämmälle oksalle köyhyydestä. Suosion myötä sääntöjä ruuvattiin osallistujille yhä tiukemmiksi. Yleisö janosi äärimmäisiä suorituksia ja niitä se sai.

Ammutaanhan hevosiakin - romaanin tanssikisat järjestetään Hollywoodin lähistöllä. Paramountin studioiden tähtiä kutsutaan silloin tällöin kisoihinkin katsojiksi ja vetonauloiksi tuomaan lisää yleisöä, osallistujat haaveilevat "löytämisestään". Tanssiparit ovat kuin pyörässä ravaavia, rääkättyjä koe-eläimiä. Heidän tanssimaratoninsa ei ole päivien vaan viikkojen mittainen, 879 tuntiin päästään. Mutta heillä on ilmainen ruoka ja vuode - lyhyiksi katkoiksi pätkittyinä väliaikoina - ja kisan päässä häämöttää tuhannen dollarin voitto. Eiköhän tässä ole nykyisen tosi-tvn, temptation islandin, big brotherin jne vastine sadan vuoden takaa.

Sattumalta kadulla törmänneet nuoret, Robert, minäkertoja ja Gloria tarjoavat mielenkiintoisen vastinparin. Siinä kohtaavat kaksi paremmasta elämästä uneksivaa. Voin jo huomenna olla tähti. Katso vaikka Hepburnia ...  Nainen saa taivuteltua epäröivän nuorukaisen tanssikisoihin, mutta maratonin alettua Gloria on se, joka näkee kisoissa lopullisen umpikujan, siihen astisen karun elämänsä jatkeen. Robert uskoo optimistisesti tulevaan uraansa ohjaajana Hollywoodissa, ihan vain koska se kiinnostaa, lyhytelokuvista voisi aloittaa. Nuorelle naiselle tanssista kehkeytyy danse macabre.

Helvettiäkö sinä siitä tiedät. Sinullakin olisi paremmat oltavat, jos et olisi koskaan syntynyt.

Gloria kiukustuu kaikelle näkemälleen, umpikujalleen, tanssipakolleen, myös raskaana olevalle toisen parin tytölle, Rubylle, joka ei tee aborttia vaan lapsen vaikka ei pysty tätä elättämään. Hän näkee koko spektaakkelin kuin läpivalaistuna, kaiken sen raadollisuuden, jossa tanssijoista imetään viimeisetkin hikipisarat. Tanssin lomaan tulee vielä juoksuosuus, josta hitain pari aina pudotetaan kisasta. Koska tanssi ei saa näyttää siltä, mitä se on - verenmakuiselta näännytystaistelulta - vaan romanttiselta, jonkun parin kesken lavastetaan häät.

Katsokaa heitä, hyvät naiset ja herrat, 242 tuntia jatkuvasti liikkeessä ja raikkaita kuin ruusut.

Moraali saa mennä, vaikka moraalinvartijatkin käyvät paikalla, Siveiden Tapojen Liiton edustajat käyvät paikalla vaatimassa kisojen lopettamista. Se, että jotkut yrittävät harrastaa kiireistä seksiä väliajalla portaiden alla piilossa on pientä, merkittävämpää on se, että etsitty murhamies saadaan kiinni osallistujana kisoissa, se on ilmaista huomiota, vastaa valtaisaa mainoskampanjaa.

Marion pidättäminen oli paras onnenpotku mitä meillä on koskaan ollut. Ilman sitä ei kukaan tietäisi näistä maratontansseista mitään. 

Kuinka kaikkein romanttisimmasta lajista saadaan väännettyä irvikuvansa? Suljetussa tilassa vailla auringonvaloa - Kaliforniassa - nääntyneet parit esittävät teatteria, romanssia tai komiikkaa, pysyvät liikkeessä, joka muistuttaa enää etäisesti tanssia, palkinnon toivossa.

Kisa etenee pääparille lupaavasti, vaikka ilmassa risteilee monenlaista juonittelua, sponsoria ja hyväksikäyttöä eikä kukaan pysty enää pidättelemään Glorian myrkkyä. Hänellä ei ole illuusioita, hän on suorapuheinen ja kiusallisen rehellinen. Hän paaluttaa muutaman faktan myös Siveiden Tapojen tädeille: 

- Maailmanparantajien tyttärille yleensä käy niin, Gloria sanoi. Ennemmin tai myöhemmin joku nai heitä eivätkä useimmat tiedä tarpeeksi välttyäkseen tulemasta paksuksi. 

Valitettavasti toinen Ammutaanhan hevosiakin -kertomuksen päähenkilöistä näkee koko spektaakkelin liian tarkasti, koko sen kurjuuden ja nöyryytyksen - niin lähellä Malibun biitsejä ja Hollywoodin parrasvaloja - eikä se groteski näkymä riitä vahvistamaan sitä että eläminen olisi vaivan väärti. Tavallaan hän saa myös partnerinsa, koko 37 päivän ajan fyysisesti läheisen, muuten tuntemattoman miehen mukaansa, sillä ammutaanhan hevosiakin - kun ne kituvat.

Kirjan lopussa on Peter von Baghin monipuolinen analyysi kirjasta - ja elokuvasta vuodelta 1969, josta tuli kirjaa tunnetumpi. Siinä teos maisemoidaan osaksi amerikkalaisen historian ydinkertomusta,  vaellusta kohti onnea ja länttä sekä kerrotaan monta mielenkiintoista faktaa. Muun muassa se, että Gloria Beatty, tytön nimi, tarkoittaa lyötyä kunniaa. 

Teos on Horace McCoyn tunnetuin ja takakannen mukaan se oli Camus'n ja Sartren sukupolven korkealle arvostama, häntä pidettiin Steinbeckin ja Hemingwayn veroisena mestarina. Kirjailija on amerikkalaiseen tapaan kiertänyt kymmenissä ammateissa, joista yksi oli ulosheittäjä maratontansseissa. Sieltä on siis peräisin aidosti huohottava, pölyn ja hien tuoksuinen tunnelma tässä makaaberissa näytöksessä. Lyhyt romaani on ekspressionistinen taideteos. 

Kiitos tämänkertaisen haasteen kokoajalle Kartanon kruunaamaton lukija.

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin, 1935
They Shoot Horses Don't They, suomentanut Heikki Salojärvi 1978
WSOY, Lovekirjat, 2009, 153 s