Klassikkohaaste 19. Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki

Päällys: Urpo Huhtanen

Perjantai valkeni lauhana ja kuivana. Tuomari Arcadio, joka kehuskeli naineensa poikkeuksetta kolme kertaa yössä siitä lähtien kun oli tehnyt sen ensimmäisen kerran, tuli sinä aamuna ruhjaisseeksi poikki hyttysverkon kiinnitysnyörit ja putosi vaimoineen lattialle juuri huippukohdassa, pitsiharso ympärillään. - Jätä se siihen, mumisi vaimo. - Minä korjaan sen sitten. He nousivat ilkialastomina usvamaisesta harsoläjästä.

Este pueblo de mierda eli Tämä paska kylä oli alun perin Gabriel Garcia Marquezin romaanin nimi. Arvostetun suomentajan, äskettäin joukostamme poistuneen runoilija Pentti Saaritsan esipuheen mukaan sekä nimi että romaanin monet "tuhmat sanat" olivat kauhistuttaneet Bogotan romaanikilpailun ylituomaria. Kirjailija taipui vaihtamaan nimen ja yhden sanan. Teos kiersi sittemmin maailmaa ja palasi Espanjan matkaltaan entisestään siistittynä. Siinä vaiheessa romaani näytti kirjailijasta kuin sille olisi pantu kammottava kravatti kaulaan. Vasta meksikolainen painos palautti kirjan alkuperäiseen kieliasuunsa, varustettuna kirjailijan purevilla terveisillä sensoreille. Lukemassani kirjassa lukeekin nimilehdellä Vuonna 1966 ilmestyneestä tekijän autorisoimasta laitoksesta suomentanut Pentti Saaritsa.

Klassikkohaasteeseen nro 19 - vetäjänä Yöpöydän kirjat -blogi - lukemani Pelon hetki näyttäisi olevan edeltäjä nobelisti Marquezin kuuluisimmalle ja pääteoksena pidetylle romaanille Sadan vuoden yksinäisyys, jonka olen lukenut niin kauan sitten että se on jo häipynyt mielestä. Maaginen realismi, jonka edustajana sitä on pidetty, taitaa olla Pelon hetkessä vähäisempi tai olematon. Tapahtumien näyttämönä on tässäkin kuvitteellinen kolumbialainen kylä, jossa ihmiset elävät arkeaan lähellä toisiaan, ikkunat ja ovet avoinna, pursuavan trooppisen luonnon keskellä hikoillen. Kertomus etenee kylän henkilöiden edesottamuksia ja suhteita vuoron perään seuraten. Valikoima kansalaisia on edustava; papista parturiin, tuomarista pormestariin ja monenlaisiin herroihin ja juureviin naisiin siinä välissä. Kyläläiset tuntevat toistensa historiaa ja mitä ei tiedetä, se paikataan juoruilla ja huhuilla.

Juoruilua voimistaa uusi ilmiö: talojen seinille on alkanut ilmestyä häväistyskirjoituksia, joiden tekijää ei tiedetä. Kylän poliittinen todellisuus tuntuu puheissa tulenaralta, valta on vaihtunut, miehiä katoaa vuorille ja katuja saapastelee pormestari, eräs päähahmoista. Hän on toimelias ja äkkinäinen käänteissään. Kyläläiset suhtautuvat asioihin yrmeästi. Tapahtuneita tai taustoja ei kerrota, väkivalta sekä näkyy että kytee, mutta kirjailija ei asetu selvästi kenenkään puolelle. Hän tarkkailee henkilöidensa inhimillisiä heikkouksia raisulla huumorilla. Dialogeissa se kukkii mustana, sillä kukaan ei ole puhtoinen enkeli ja kaikki sen tietävät. Kansaa polkeva hallinto tekee ihmisistä alamaisia, kyynisiä sellaisia.

Hän painoi parran rinnalleen jatkaakseen kuorsaamistaan, mutta parturi astahti hänen eteensä kädet ristissä rinnan päällä ja sanoi: "Sanokaas helvetin turkkilainen minulle yksi asia: kenen puolella te loppujen lopuksi olette?" Syyrialainen vastasi järkkymättömänä: - Omallani.

Kylän parempiosaiset kuten tuomari ja pormestari pitävät huolen eduistaan ja solmivat tarpeen tullen sopimuksia. Tuomari voi jatkaa ympärivuorokautista juopotteluaan ja pormestari katujen mittaamista ja oletettujen syyllisten viskaamista vankilaan sekä siinä samalla omaisuutensa kartuttamista. On muutamia aktivisteja, kuten parturi, hammaslääkäri ja lääkäri vaimoineen, mutta heidän on oltava varuillaan. Pormestari taipuu väliaikaisesti hammaslääkärin armoille julmetun hammassärkynsä takia. 

Pelon hetki pitää lukijan näpeissään värikkään ja rouhean kuvauksen, terävän huumorin ja omintakeisen tyyppivalikoimansa ansiosta. Voi uskoa, että tarinoiden ja henkilökuvien runsaudessa ja - vaikka vain rivien välissä -  yhteiskunnallisessa taustoituksessa näkyy myös Marquezin kirjailijuutta edeltävä ammatti toimittajana. Romaanin rakenne tuntuu kuitenkin jotenkin jäsentymättömältä kuin trooppisen myrskyn jäljiltä. Tämä on niitä romaaneja, jossa kokonaisuus olisi saattanut kirkastua täydentävästä taustoituksesta, vaikka sitten yllätyksellisyyden kustannuksella. Nyt se on kirjoitettu äkkinäisin väläyksin, vähän brasilialaisen Luiz Ruffaton tyyliin mutta sisältää enemmän tarinoiden aihioita. Ehkäpä Pelon hetki on toiminut osin myös luonnoksena tulevalle pääteokselle.

Löysin romaanin postikojun kierrätyshyllystä mökkisaarellamme. Hyvä löytö. Marquezin kertojan lahjat ovat kestäneet aikaa. Tämän velhon matkassa kulkee vastustelematta Kolumbian tropiikin uumeniin.

Kiitos haasteen vetämisestä, täällä koontipostaus.

Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki
La Mala Hora, 1962, autorisoitu painos 1966, suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1972, 190 s