Klassikkohaaste. Albert Camus: Sivullinen

Vuoden 1957 nobelistin Albert Camus'n pääteoksena pidetään lyhyttä, 160-sivuista romaania Sivullinen, jota sekä kirjallisuuden että ranskan kielen opiskelijat edelleen ahkerasti lukevat osana opintojaan, näin olen ymmärtänyt.

Camus oli samoin kuin päähenkilönsä, Mersault, algerianranskalainen. Heistä käytettiin myös nimitystä pied-noirs, mustajalat. Algeria itsenäistyi Ranskan siirtomaaisännyydestä sodan jälkeen vuonna 1962. Tämä poliittinen todellisuus, tai käynnissä oleva toinen maailmansota, ei nouse Sivullisessa esille mitenkään näkyvästi, mutta paljon tutkittu, selittelemätön romaani perustelee sitäkin näkökulmaa. Camus on itsekin painottanut asiaa. "En ole kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi suoraan tai välillisesti siihen maahan, missä synnyin", hän on kirjoittanut. Ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisen osa itsenäisyyssotaa valmistelevassa maassa saattoi olla tukala. Suomennos nimestä on yksi vaihtoehto monista. L'étranger voi olla myös vieras, muukalainen ja ulkomaalainen. Englanniksi nimi on The Stranger. 

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Tässä alkusanat, jotka heti tutustuttavat lukijan minäkertojan, Mersaultin näkyvimpään erilaisuuteen, hänen välinpitämättömyyteensä, tapaan jolla hän rikkoo jokaisen käyttäytymisnormin. Äidin hautajaisissa ja työpaikalla, konttorissa hänelle osoitetaan osanottoa ja odotetaan edes vähäistä murheen osoitusta. Sitä ei tule, hän ei sure eikä esitä surevaa. Hän hoitaa asian, kokee vaivaa matkasta ja kuumuudesta, palaa töihinsä ja toteaa, että äiti on nyt haudattu ja kaikki on ennallaan. Hautajaiset on ensimmäinen episodi, jossa tutustutaan tunnekylmän oloiseen Mersaultiin, joka ei kuitenkaan ole ilkeä tai aggressiivinen, vain etäinen eikä vastaa ihmisten tavanomaisiin odotuksiin. Jo äidin vanhainkotiin siirto kohtaa ympäristössä ymmärtämättömyyttä, vaikka Mersault toteaa äidillä olleen siellä ikäisiään ystäviä. Kotona heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen.

Kuva vahvistuu entisestään, kun mies seuraavana päivänä viettää hilpeän päivän uuden rakastettunsa Marien kanssa hiekkarannalla ja käy vielä elokuvissa, katsomassa komediaa. Myöhemmin hän ei usko tyttöäkään rakastavansa, kun Marie asiaa kysyy, mutta kertoo olevansa valmis naimisiin, jos tyttö sitä toivoo. Hän ajautuu sittemmin myös erään parittajan, Raymondin seuraan, joka nimeää hänet pian ystäväkseen. Mersaultille sekin on yhdentekevää, tilanne vain tulee vastaan, kuten kaikki muukin.

Mersaultista rakentuu kuva ihmisenä, joka on normeista irrallaan ja suorastaan kiusallisen rehellinen. Hän ei pyöristä lauseitaan kohteliaisuuden vaatimalla tavalla, ei laskelmoi. Äärimmäinen rehellisyys kostautuu: hän tekee epäedullisen vaikutelman, merkityksettömistäkin asioista. Ainoa kuvaus, josta voi aistia empatiaa liittyy naapurin koiraan. Koira on pahasti rääkätty, naapuri lyö, potkii ja kohtelee sitä kaikin tavoin kaltoin. Koira katoaa lopulta ja naapuri näyttää sitä kaipaavan. Vaikuttaa - koska koiran kärsimys on tarkasti kuvattu - että Mersault näkee tapahtumassa oikeuden toteutuvan.

Mersault työskentelee toimistossa, ilmeisesti kuljetusalalla, koska pöydällä on kasa rahtikirjoja selvitettävänä. Esimies päättelee, että miehellä ei ole kunnianhimoa, koska häntä ei Pariisi kiinnosta Alger'ta enempää.  Mies elelee hetkestä seuraavaan, vailla suunnitelmia tai kiinnostuksen aiheita, ajelehtien, auringosta, merestä ja naisesta nauttien.

Vähän myöhemmin otin jotakin tehdäkseni vanhan sanomalehden ja luin sitä. Leikkasin siitä Kruschenin terveyssuolamainoksen ja liimasin sen vanhaan vihkoon, johon panen sellaiset asiat, jotka minua lehdissä huvittivat.

Itsensä mies ajaa umpikujaan uuden ja itselleen yhdentekevän tuttunsa Raymondin seurassa. Hiekkarannalla hän laukaisee saamallaan revolverilla tappavan laukauksen arabiin, jonka kanssa Raymondilla on aiemmin syntynyt kahnausta. Sen jälkeen hän ampuu vielä ruumista neljä kertaa. Arabi jää tuntemattomaksi, hänestä ei kerrota mitään. Mersault on auringon ja kuumuuden sokaisema, hetki on dramaattinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat mitättömiä. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän, toinen osa käsittelee Mersaultin oikeudenkäyntiä. Hän odottaa tuomiotaan kuolemansellissään.

Nihilistinen antisankari kulkee kohti vääjäämätöntä kohtaloaan sivuilleen vilkuilematta. Puolustusasianajaja yrittää syöttää hänelle tarvittavat repliikit, jotta hän välttyisi odottavalta kuolemantuomiolta, mutta niitä ei kuulu. Mersault ei suostu esittämään katumusta tunnekylmästä suhtautumisestaan äitiin eikä tekemästään taposta. Ei vaikka asianajajien ja tuomarin epätoivo käy hänelle hankalaksi.

Hän kumartui pöydän yli koko ruumiineen heilutellen krusifiksiaan melkein pääni päällä. Totta puhuen olin seurannut sangen huonosti hänen ajatuksenjuoksuaan ensinnäkin siksi, että minulla oli kuuma ja hänen huoneessaan oli suuria kärpäsiä, jotka laskeutuivat kasvoilleni, ja myös siksi, että hän vähän pelotti minua. Samalla tajusin että se oli naurettavaa, sillä minähän siinä rikollinen olin.

Mersault ei suostu suremaan äitiään, katumaan tappoa tai antamaan papin rukoilla puolestaan, hän on kuin ympäröivän sotaisan maailmansa tunteista ja moraalista riisuma kuori. Hän ei ota kantaa yhdenkään puolesta. Oikeudenkäynniin aikana asianajaja ja tuomari opettavat Mersaultille omia moraalioppejaan, äidistä, kristinuskosta, katumisesta, syyllisyydestä, mutta hän ei ota niitä vastaan, ne ovat hänelle valheellisia. Hän vastaa tappaneensa auringon takia. Olosuhteet ja sattuma tekivät hänestä tappajan. Lopulta tappo, murha, näyttää sittenkin painavan vähemmän, enemmän hänen syyllisyyttään näyttää kasvattavan suremattomuus äidin kuolemasta.

"Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus." Sitten minut jätettiin taas santarmien huostaan.

Mersault ei välitä syyllisyydestä, hän ei ota sitä omakseen. hän löytää rauhansa tähtitaivaasta, sen välinpitämättämyydestä, sen samankaltaisuudesta.

Lukukokemus oli kaikessa ällistyttävyydessään intensiivinen ja kirja selkeydessään helppolukuinen. Mutta mistä tässä on kysymys? Siinäpä se. Ei kai teos olisi eksistentialismin klassikko, jos siihen olisi helppo vastata. Näin tämän taas elokuvana, ajattelin Godardia, mutta ehkä Truffaut sittenkin. Daniel Auteuil olisi hyvä roolissa - pied noirs itsekin taustaltaan. Mutta oikeasti elokuvan kirjasta on ohjannut Luchino Visconti, Marcello Mastroianni pääosassa. 

Hieno teos, kieli on tarkkaa ja modernia, suomennos vuodelta 1947 ei ole hiukkaakaan vanhentunut. Kirja julkaistiin Ranskassa natsien miehityksen aikana.

Klassikkohaasteen nro 13 kokosi Kirjakaapin kummitus. Kiitos paljon, kyllä kannatti osallistua, taas kerran!

Albert Camus: Sivullinen
L'Étranger, 1942, suomentanut Kalle Salo 1947
Otava, 2002, 160 s