Klassikkohaaste 16. Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo on eräs Yhdysvaltojen nykykirjallisuuden kivijaloista ja siksi hänen läpimurtoteostaan Valkoinen kohina vuodelta 1985 voi jo pitää klassikkona. Niinpä luin tämän postmodernismin klassikon, amerikkalaisen elämänmuodon satiirin ja tragikomedian kuoleman pelosta tämänkertaiseen  klassikkohaasteeseen.

Melkein hämmästyttää havaita, kuinka kauan on meilläkin jo nähty amerikkalaisen keskiluokan arkea ja elämisen tapaa sen tv-sarjatuotannon ansiosta, joka on vyörynyt koko television aikakauden alusta lähtien. Perhekomediat, aikoinaan valmiiksi nauretut, kattoivat näkymiä aina meitä hieman varustellumpaan kotiin, keittiöön koneineen, vanhempien ja lasten suhteisiin, ja elämään amerikkalaisissa pikkukaupungeissa siistine nurmikoineen ja autotalleineen.

Kuvat nousevat tutusti esiin Valkoisessa kohinassa. Minäkertojalla, Jack Gladneyllä on vilkas perhe-elämä, hyvä avioliitto Babetten kanssa, neljäs järjestyksessä, lapsia sekä yhteisiä että edellisistä avioliitoista. Aamiaispöydässä tai autossa matkalla supermarkettiin keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Näsäviisaat teini-ikäiset heittelevät vanhempia äimistyttäviä väitteitä, varsinkin Heinrich, esikoispoika, kaiken kyseenalaistaja ja synkkä futuristi. Vanhempia kiinnostaa kotona lähinnä toistensa kanssa seurustelu, vaikka lapsikatraan viimeisenä muovisella kolmipyöräisellään hurisuttelee taapero Wilder.

Jack Gladney on pikkukaupungin, Blacksmithin yliopiston Hitler-laitoksen tutkija. Hän yrittää kollegoiden - New Yorkin emigrantteja, älykköjä, ryövärin näköisiä, elokuvahulluja - kesken peitellä saksan kielen osaamattomuuttaan ja käy salaa kielikurssia. Mielenkiintoisin kollega Murray Jay Siskind toimii hänen terapeuttinaan ja uskottunaan, he tekevät yhdessä "eurooppalaistyylisiä" puistokävelyjä ja filosofoivat henkevästi. Murray on vieraileva luennoitsija, tutkimuskohteenaan nykyhetken idolit. Akateemisen maailman satiiri kukkii herkullisesti collegen opettajien lounastauolla kampuksen ruokalassa. Babette-vaimo käy lukemassa pornolehtiä vanhalle miehelle ja antaa koulutusta elämän perusasioista sekä jumppaohjausta muille vanhuksille. 

Mainiot supermarket -kuvaukset täydellisyyden tunteineen viimeistelevät maiseman pikkukaupungin hyvinvoivien kansalaisten arjesta. Ne ovat sekä ällistyttäviä että hauskoja yksityiskohdissaan, vuorotellessaan akateemisten ystävysten aiheiden kanssa; toinen tutkii Elviksen äitisuhdetta, toinen raskaamman jäljen ihmiskuntaan jättäneen tyypin ja fasistisen tyrannian jatkuvaa vetovoimaa massoihin. Eiköhän tutkimuksessa olisi edelleen iskuvoimaa.

Kaikkialla ja kaiken aikaa taustalla kuuluu tv:n mainospätkiä, kun perheenjäsenten ajatustenvaihto hyppelee irrallisesti aiheesta toiseen. Dialogi kulkee yllätyksellisesti ja tavoittaa mainiosti autenttisen tunnelman eri sukupolvien ja roolien välillä. Elintarvikkeiden, lääkkeiden, brändien ylitsepursuava paljous kuvaa sekä amerikkalaisen elämisen tavan energisyyttä, dynaamisuutta, kaikkivoipaisuutta että sen vinksahtanutta suhdetta elämisen peruselementtiin, vanhenemiseen ja kuolemaan. Sillä virikeasioissa me olemme maailman johtava maa, toteaa sosiaalisesti ongelmainen huippututkija Winniekin. Valkoinen kohina merkitsee tyhjää hetkeä, tvn ohjelman taukoamista, lumisadetta - ennen älytvtä.

Uomassaan kulkevan arjen katkaisee äkillisesti uhkaava myrkkypilvi, virallisesti ilmassa liikkuvaksi myrkkytapahtumaksi nimetty. Se on peräisin rikkoutuneesta junavaunusta. Pikkukaupungin asukkaat on evakuoitava. Kaikkien perusturvallisuus horjuu, Jackin ja Babetten piilevänä hallinnassa pysynyt kuolemanpelko kasvaa uusiin ja ahdistaviin mittasuhteisiin. Kumpi kuolee ensin? - heidän onneaan repivä kysymys syttyy sekin palamaan valokirjaimin heidän väliinsä. Molemmat piilottelevat toisiltaan salaisuuttaan, joka paljastuessaan kärjistää draamaa. Kemikaalit Nyodene, myrkkypilvestä ja Dylar, lääke kuolemanpelon lieventämiseen, nousevat uhkina ja mahdollisuuksina horisontista. Pariskuntaa repii pelko ja myöhemmin esiin hiipivä mustasukkaisuus, jota ei akateemisesti sivistynyt Jack haluaisi myöntää. 

Katastrofi ja evakuointi antaisivat mahdollisuuden kokea todellisuus suorana edessä, mutta Valkoinen kohina kuvaa ihmisten epävarmuutta omista havainnoistaan; katastrofit näytetään tvssä, niitä seurataan sohvilta. Evakuointiviranomaiset tekevät tilanteesta oman johtopäätöksensä: 

- Teillä on erikoinen käsivarsinauha. Mitä tuo SIMUVAC tarkoittaa? Kuulostaa tärkeältä.
- Lyhenne simuloidusta evakuoinnista. Uusi valtiollinen ohjelma jonka rahoituksesta yhä kiistellään.
- Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.
- Me olemme selvillä siitä. Mutta ajattelimme että sitä voitaisiin käyttää mallina.
- Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?
- Me lähdimme välittömästi liikkeelle.

Murray ja Gladney jatkavat toisiaan arvostaen keskustelujaan tapahtumien edetessä ja tuovat perheen arkiseen puhelätinään filosofisen tason, joka saattaa myös olla ironian kohteena. Murray analysoi poikki ja pinoon ilmiöitä Gladneyn tyytyessä neutraaliin säestämiseen ja lisäkysymyksiin. Heidän dialoginsa ovat nautittavan herkullisia. Siksi tervehdin aina ilolla Murrayn ilmestymistä kulman takaa perhejutustelun keskelle.

- Kukaan ei näe latoa, hän sanoi lopulta. Seurasi pitkä hiljaisuus. Murray ja Gladney tutustuvat paikalliseen turistikohteeseen, Amerikan eniten valokuvattuun latoon. Tällä massaturismin ja lauman käytöksen kuvauksella näyttää olevan suora yhteys meidän some-aikaamme, jolloin ihmiset eivät enää ehdi kokea kuvaamiseltaan ja kuvien jakamiseltaan. (Pikemminkin ihmiset tarvitsisivat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, totesi Yuval Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta.) 

Ei mitenkään yllättävästi amerikkalaisen pikkukaupungin maisemassa, tappaminen ja ase nousee erääksi vaihtoehdoksi kuolemanpelon nujertamisessa. Kun sitä ajatusta vielä vauhdittaa mustasukkaisen mielen jatkuvasti syöttämät kuvat, seurauksena on quentintarantinomainen splatternäytös.

Jo Valkoisen kohinan alussa tunnistin déjà vu -aistimuksia (ennen saastelaskeumaa, jonka ensimmäisiä oireita kirjassa on juuri déjà vu -kokemus). Ja sieltähän nousi mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Päättymätön riemu, Valkoista Kohinaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Infinite Jest. Sekä kerrontatyyli, yksityiskohtien konkretia, ironinen huumori että osa aiheista: yritysbrändit, tvn vaikutus, lääkeriippuvuus ja lopulta Wallacen tappavan viihteen ja DeLillon Dylar-psykofarmakan rooli. D. T. Maxin elämäkerran mukaan DeLillo olikin Wallacelle tärkeä esikuva ja ystävä.

Loistavissa dialogeissa DeLillo vetää pidemmän korren. Osuvasti sekä DeLillo että Wallace maalaavat aikaansa, jossa tv, massaviihde ja brändit vahvistavat valtaansa ja muokkaavat ihmisten käytöstä haluamaansa suuntaan. Ja jossa kuolemalle ei haluta antaa sijaa tuotteistetussa elämässämme. DeLillo on edelleen keskuudessamme näkemässä fyysisen todellisuuden etääntyvän yhä kauemmas nykyisten välineiden myötä, kuluttajien eläessä algoritmien ja älypuhelinten tauottomassa seurannassa. 

Valkoista kohinaa ympäröi sen ankarista aiheista huolimatta perherakkauden ja ystävyyden lämpöinen aura, joka tekee siitä keveämmän luettavan. Eikä kohtuullista sivumäärääkään voi ohittaa, kun noita kahta vertaa. Romaanista tehtiin näköjään viime syksynä Netflix-elokuva, jota aloittelin eilen. Koko kielellinen ilotulitus ei oikein siirry elokuvaksi ja siksi se vaikuttaa tylsähköltä kirjaan verrattuna.

Klassikkohaasteen 16 koonti on Kirjaluotsi -blogissa. Kiitos!

Don DeLillo: Valkoinen kohina
White Noise, 1985, suomentanut Helene Kortekallio
Tammi, 1986, 358 s