Klassikkohaaste 22. Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää

Kun ihmiset voivat vaaratta vihata, heidän typeryytensä on varmalla pohjalla, vihan syyt syntyvät itsestään.

Louis-Ferdinand Célinen läpimurtoromaani Voyage au bout de la nuit  (Matka yöhön) ilmestyi vuonna 1932. Kauniisti soivan ranskankielisen nimen Jukka Mannerkorpi suomensi Niin kauas kuin yötä riittää. Céline (kirjailijanimi on isoäidin etunimi, oik. nimi Destouches) haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914 eikä enää palannut rintamalle. Sodan jälkeen hän opiskeli lääketiedettä ja matkusti Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Palattuaan Ranskaan hän hoiti lääkärin tointa Pariisin köyhälistökortteleissa. Niin kauas kuin yötä riittää pohjaa omaelämäkerrallisiin kokemuksiin. Kirjailijan alter ego, antisankari, minäkertoja Ferdinand Bardamu seikkailee suunnilleen samoja reittejä.

Romaani keräsi ilmestyttyään huomiota provokatiivisella tyylillään, mustalla huumorillaan ja siekailemattomalla, paikoitellen alatyylisellä kielellään. Célinestä tuli kirjallinen tähti ja esikuva monelle kirjailijalle, Ranskan nykykirjailijoista on mainittu Michel Houellebecq. Häntä on kutsuttu proletariaatin Marcel Proustiksi. Maine tahriintui pahasti toisen maailmansodan aikana hänen asettuessaan natsien puolelle ja kirjoitettuaan useita antisemistisiä kirjoituksia. Toisaalta hän myös pilkkasi saksalaisten arjalaisoppia. Hän kielsi holokaustin eikä perunut kantojaan myöhemminkään, vaikka joutui sodan jälkeen kollaboraattoriepäilyistä vankilaan vuodeksi - joten tahra jäi pysyväksi. Tieto ei voi olla vaikuttamatta lukiessa. 

Olisin mielelläni heittänyt majuri Pinçonin ja hänen santarminsa haiden sapuskaksi että olisivat oppineet elämäään; ja hevosenikin saman tien pois kärsimästä, sillä ressukallahan ei enää ollut selkää ollenkaan---

---Mutta hevoset ovat paljon kärsivällisempiä kuin ihmiset. Eläin suorastaan aaltoili. Se piti aina jättää ulkoilmaan. Sisätiloihin levisi sen haavoista niin paksu löyhkä että oli läkähtyä. Satulaan nouseminen teki sille niin kipeää että se köyristyi kuin kiltteydestä vatsa polviin saakka.

Alun raadolliset sotakokemukset palauttavat mieleen hänen postuumisti julkaistun romaaninsa Sota. Kuvaukset näyttävät sodanvastaiselta manifestilta; niin tolkutonta on tappaminen ja kuoleminen minkään vuoksi Bardamun silmissä. Haavoittuneen Bardamun matka yöhön jatkuu Afrikan viidakoihin, ranskalaiseen siirtokuntaan. Joseph Conradin Pimeyden ydin välähti mielessä, vaikka en edes ole lukenut sitä, arvioita vain. Ja elokuva Ilmestyskirja. Nyt.

Matka Yhdysvaltoihin saa malariatartunnasta unenomaisen kuvauksen ja päätyy Yhdysvaltojen suurkaupunkien - New York, Detroit -kortteleihin. Kuvitelkaa, että heidän kaupunkinsa seisoi pystyssä. New York on pystykaupunki. Fordin autotehtaan liukuhihnalla Bardamu kokee uuden teollisen ajan epäinhimillisenä. Lukiessa mieleen nousi kuvia Chaplinin Nykyajasta. Pariisiin palattuaan köyhien lääkäri on yhtä köyhä kuin potilaansa, joita hän ei edes henno laskuttaa. Epäonnistuminen lavantautiin kuolevan Bébert-pojan parantamisessa saa turhautuneen Bardamun lopullisesti lähtemään köyhästä Garenne-Rancyn esikaupungin korttelista. Mies päätyy lääkäriksi mielisairaiden hoitolaan, myöhemmin sen johtajaksi.

Ajankuva on täyteläistä, synkkiä näkymiä valaisevat lähinnä kohdatut naiset. Seksin iloja mies osaa arvostaa, mutta sitäkin vaikuttavampia ovat suuret rakkaudet, suurimpana prostituoitu Molly Yhdysvalloissa. Naisen ihanuutta, kauneutta ja sydämellisyyttä Bardamu ei lakkaa ylistämästä, niin että tuntee syyllisyyttä kehnommasta luonteestaan. Sen sijaan Robinson -nimisestä entisestä rintamakaverista kehkeytyy riesa, joka ripustautuu Bardamun kintereille, enimmäkseen oman epäonnensa seppänä. Tämän tempoileva naissuhdekin kaatuu Bardamun niskoille.

Päällimmäisenä Bardamun tunteissa näkyy kasvava vihamielisyys ja vastenmielisyys ihmiskuntaa kohtaan yleisesti. Yö jota kohti matkataan täyttyy nihilistisillä tiivistyksillä. On kuin päähenkilö pakottaisi sammuttamaan itsessään kaikki vähäisetkin lämpimät tunteet kasvavan kyynisyyden tieltä. Elämänasenteessa voi nähdä kammottavassa sodassa särkyneen mielen. Mies kokee koko ihmiskunnan omaan kuonaansa uppoavana, itsensä muiden mukana.

Kertomuksen sävy tummenee alkupuolen hirtehisistä hohotteluista loppupuolen toivottomuuteen. Antisemitismiä en tässä havaitse, mutta riittämiin laaja-alaista vihaa. Bardamu suhtautuu silti moniin köyhiin kanssakulkijoihinsa lämmöllä, mutta joutuu ihmisiä havainnoidessaan usein pettymään, kuten itsekkääseen ja aina valittavaan riesaansa, Robinsoniin. 

Rakkaus ja hyvyys ovat niin harvinaisia, että sellaisen kohtaaminen on lähes käsittämätöntä. Matkoillaan Bardamu kohtaa muutaman hyvän ihmisen, Afrikan tappavassa luonnossa suloisten hiekkakukkien keskellä ja Detroitin pimeillä kaduilla. Sekin saa hänet entisestään masentumaan ja potemaan syyllisyyttä. Kuinka kukaan jaksaa olla hyvä tässä kaameassa maailmassa!

Céline kirjoittaa tunteista tiheää ja niitä nerokkaasti sanoittavaa kieltä. Niin kauas kuin yötä riittää rikkoi ilmeisesti aikoinaan romaanin kerrontatavan samalla tavoin kuin maalaustaiteessa ekspressionismi tai kubismi. Sodassa kuolevien ihmisten ja eläinten löyhkä, afrikkalaisen yön hyttysarmeijoiden surina, autotehtaan öljyn hajussa liukuhihnalla uupuvien työläisten lika ja hiki, nälkäisten köyhien intohimot ja juonittelut - koko tuon ajan kovien kokemusten liikkuvan  virran se kuvaa ainutlaatuisella tavalla ja suvereenilla tyylillä.

Jukka Mannerkorpi suomensi romaanin ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana ja uudelleen yli 60-vuotiaana. Luin tuon vuoden 2012 uusintaversion, joka on ilmeisen onnistunut, hieno suomennos.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle vastaavalle Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle.

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Voyage au bout de la nuit, 1932, suomennos Jukka Mannerkorpi
Siltala, 2012, 547 s