Klassikkohaaste: Vladimir Nabokov: Lolita

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. 

Olen myöhäisherännäinen Nabokovin lukija. Näin Lolita-elokuvan joskus 60-luvulla, ehkä. James Mason antoi kasvonsa tuolle epäilyttävälle tyypille, joka menee naimisiin tytön äidin kanssa, koska on kiiluvasilmäisen kiinnostunut tämän tyttärestä. Sue Lyon - joka kuoli äskettäin - taas oli 16-vuotias naispääosan esittäjä. Eli liian vanha. Lolita-romaanissa on oleellista, että tyttö on nymfetti eli 9-12-vuotias, esiteini-ikäinen. Humbert säälittelee jo etukäteen menetystään, kun Lolita tulee menettämään nymfiytensä naiseksi kasvaessaan. On kysymys polttopisteen säätämisestä, tietystä etäisyydestä, jota sisäinen silmä pelkää ylittää, ja tietystä vastakohtaisuudesta, jonka mieli oivaltaa läähättäen perverssistä ilosta. 

Elokuvan nähtyäni, tyyppi ja hänen pakkomielteensä ei kiinnostanut enkä koskaan tullut lukeneeksi Lolitaa - ennen kuin nyt, kiitos klassikkohaasteen (10), joka on nyt Taikakirjaimet -blogissa koottuna. Lukemieni Naurua pimeässä ja Kalvaan hehkun jälkeen olen sen tajunnut: Vladimir Nabokov on velho, loistava kielellä iloittelija, sivistynyt ja älykäs kirjailija, joka ravistelee lukijaansa niin, että voi olla samanaikaisesti sekä kauhuissaan että lumoutunut. Epäluotettava kertoja on tässä todellinen vedättäjä, joka ilkkuu sekä itselleen että lukijalle ja koko ympäröivälle maailmalle suistaessaan mukaansa alitajuntansa, harhojensa ja - varsinkin - viettiensä maailmaan, repiessään niiden esteinä olevia tabuja. Pedofiili-nimitys ei ollut suuren yleisön käytössä vielä 60-luvulla, ensimmäisen elokuvaversion aikaan - kuten koko rikoskin oli enemmän piilossa.

Nabokov aloittaa lukijan naruttamisen jo esipuheella, joka on olevinaan käsikirjoituksen julkaisijaksi nimetyn tutkijan hyveellinen ja asiallinen puheenvuoro. Siinä hän kertoo HH:n kuolleen vankilassa vuonna 1972, joten kertomuksen voi tämän testamentin mukaisesti nyt julkaista. Romaani on ilmestynyt vuonna 1955. Sen jälkeen Humbert Humbert alkaa kertoa tarinaansa, jossa hän kertoessaan puhuttelee milloin lukijaa, Lolitaa tai arvoisia juryn naisia ja miehiä, tuomaria - taivuttaa meitä ymmärtämään itseään.

Humbert päätyy himoitsemansa nymfetin, Dolores Hazen, Dollyn, Lolitan, Lolan, Lo'n isäpuoleksi ja "onnellisen" sattuman kautta hänen ainoaksi holhoojakseen ja sitä kautta lapsen hyväksikäyttäjäksi. Humbert on kertoja, nelikymppinen komea mies, johon moni nainen tuntee vetoa. Hän oli sitä vastenmielistä tyyppiä, jonka mielestä olin erityisen puoleensavetävä, Humbert kuvailee aikuisen naisen kiinnostusta ja omaa inhoaan sekä naista että pohjimmiltaan myös itseään kohtaaan. Toisaalta  mies kuvataan aikuisen naisen rinnalla myös araksi: hän pelkää rikoksensa paljastumista tytön äidille. Unelmani hänen hallitsemisestaan käyttämällä valttina hänen intohimoaan minua kohtaan oli aivan erheellinen.

Humbert Humbert kertoo tunteistaan ja rikollisesta intohimostaan niin suoraan ja "viattomasti", että se kuorii lukijalta syytösten voiman, jättää vain ihmettelemään ja seuraamaan tätä miestä, tämän pakkomiellettä, joka on kuin vankila - ennen sinne päätymistä, ja sitä valtapeliä, jota tyttökin, ainoana keinonaan hyväksikäytettynä, pelaa. Humbert käyttää paljon sanoja toimintansa puolustamiseen. Hän vertaa itseään mm Danteen (Beatrice) ja Edgar Allan Poehin (Annabel Lee) ja vakuuttaa etteivät he ole seksuaalipaholaisia, me emme raiskaa kuten kunnon sotilaat tekevät. Toisaalta hän kuvaa itseään: Olen kuin sellainen pullea vaalea hämähäkki, joita näkee vanhoissa puutarhoissa. Hänellä onkin joitakin kokemuksia pederoosista. HH piirtää rajalinjaa väkivaltaisen raiskaajan ja romanttisen itsensä välillä. Romanttinen sieluni tulee nihkeäksi ja alkaa tutista vain ajatellessaankin, että voisi joutua johonkin kamalaan säädyttömään tilanteeseen.

Nabokov oli sivistynyt, lukenut mies - kirjailija, kirjallisuuskriitikko, perhostutkija -  joka paneekin Humbertin leikkimään mielin määrin psykoanalyysin mukaisilla tulkinnoilla. Juuri kun pahaa aavistava lukija on kuljetettu Freudin talutushihnassa meren rannalle, hän peruuttaa nauraen. Ei tulisi mieleenkään, lukija hyvä! Ja taas meitä on huijattu. Kammottavaa kyllä, tämän pakkomielteen ja hulluuden keskellä Nabokov on hauska, toki myrkyllisellä tavalla. Ei kai tässä sovi nauraa. Pilkka kohdistuu ympäröivään maailmaan, yhteiskunnan kaksinaamaisuuteen  ja teennäisyyteen, mutta ei hän myöskään päähenkilöään säästä. Humbertia, joka hehkuu himosta - ja happovaivoista.

Oma lukunsa on Nabokovin kieli, joka vaikuttaa toisinaan olevan leikkisyydessään ja notkeudessaan lähes hallitsematonta. Varsinkin romaanin loppupuolella se riistäytyy loputtomaan tulitukseen,  kun Humbertin syvenevä hulluus, umpimähkäinen vaellus ja sen eri motiivit alkavat jo hieman puuduttaa. Lisäksi kerronta sisältää oletettavasti kirjallisuuden ammattilaisille huomattavan määrän viittauksia, joista suurimman osan yli tavallinen lukija (common people like me) loikkii. Ja ranskankielisiä, suomentamattomia huudahduksia ja korostuksia, jotka olivat oikeastaan aika hauskoja. Sain raaputettua ruosteen alta muutaman merkityksen. (Entre nous soit dit.) Sen lisäksi kieli leikkii nimilistoilla ja anagrammeilla (Vivian Darkbloom). Muutoin vuoden -59 suomennos käyttää vanhentuneita muotoja klassillinen, sisällinen - ja automajala! Kuitenkin myös motelli esiintyy. Jotenkin nuokin sanat sopivat tähän, koska kieli kaiken kaikkiaankin melskaa mistään rajoista piittaamatta. Alitajunnan ja harhojen puutarhoista kuvaus liikkuu taidokkaasti myös tienvarsimaisemiin ja amerikkalaisten road movie-elokuvien tunnistettaviin pölyn harmaisiin piikkipensaisiin, pöytämäisiin kukkuloihin ja bensa-asemiin.

Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä, elä kauan, lemmikkini), kertoo rakkautensa vanki Humbert. Kirja julistettiin heti ilmestyttyään vuonna 1955 kielletyksi kirjaksi. Siitä kuitenkin tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa.

Vladimir Nabokov: Lolita, 1955
Suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari 1959
Gummerus, 2011 (11. painos), 384 s