Pietiläinen, Tuomo ja Tutkiva työryhmä: Wahlroo$.

Epävirallinen elämäkerta 

Vihdonkin online tässä blogissa. Kaikki vanhat tekstit kirja-arvioistani vuodesta 2003 siirretty tänne.  Kovin ajankohtaisesta kirjasta pääsenkin tähän ´ live´ hommaan: Eilen näin Tuomas Pietiläisen  + tamperelaisen työryhmän esittelemässä tätä kirjaa Helsingin kirjamessuilla. Tässä vaiheessa on kohde itsekin, Wahlroos jo kommentoinut kirjaa ja todennut että kirja on 'ihan ok', jonka tekijäryhmä tyydytyksellä toi julki. Miksei olisi ihan ok Wahlroosillekin, sen verran monta kertaa hänen ylivertaisuutensa lähes kaikissa pyrkimyksissään tulee esille. Alkoi jo tulla vähän liikaa makeaa.

Hesarin taloustoimittaja, Tampereen yliopiston vierailijaprofessori, monet palkinnot pokannut Tuomo Pietiläinen on työryhmineen kohdistanut tutkivan katseensa Suomen talouselämän eturivin vaikuttajaan, Björn Wahlroosiin. Tuloksena on perusteellinen, kohteensa kautta myös Suomen lähihistoriaa monelta suunnalta valottava opus. Elämäkerta on 'epävirallinen' koska Wahlroos tai hänen lähipiirinsä ei ole kirjan tekemiseen osallistunut, vaan kirja perustuu työryhmän tekemiin yli 200 haastatteluun ja arkistolähteisiin. ja on Tampereen yliopiston tutkivan journalismin hanke, työryhmässä 25 journalismin opiskelijaa. Wahlroosista 'tuntui luontevammalta olla ottamatta osaa projektiin'.

Olin odottanut Wahlroosin melko ylimielisen imagon takia kriittistä, negatiivisempaakin kuvaa kuin mitä kirjasta muodostuu. Päin vastoin, sekä nimellä että nimettömänä haastateltavien kommenteissa toistuvat enimmäkseen äly, nopeus, määrätietoisuus, karisma, verkostoitumiskyky, ylivertaiset neuvottelu- ja sosiaaliset kyvyt sekä - näkyvimpänä – julkisuuden hallintakyky.

Hän jättää muut kiistelemään. Heittää luun ja muut riitelevät ja kaluavat sitä. Tavallaan hän ei ota niistä sanomisistaan vastuuta. - sanoo Arja Alho.

Yksinvaltaiset otteet, raivokohtaukset kun alaiset eivät ole samaa mieltä, esiintyvät pieninä säröinä ja poikkeuksina kokonaiskuvassa. Kriittisin osa on oikeastaan johdannossa, kirjan tekemistä perusteleva osio:

Kovaan markkinatalouteen uskovan Wahlroosin tutkiminen on tärkeää hänen vaikutusvaltansa vuoksi. Hänen ajamansa aatteet edistävät tuloerojen kasvua ja suomalaisen yhteiskunnan liikettä kohti uudenlaista luokkarakennetta: sekä pääomatuloja nostavien miljonäärien että halpa- ja silpputyötä tekevien kansalaisten joukko on kasvanut. Wahlroosin lounaskutsusta tuskin kieltäytyy monikaan päättäjä, ja palan painikkeeksi Wahlrtoos tarjoilee ajatuksiaan. Tarvittaessa hän ottaa kantaa julkisesti. Wahlroosilla on myös muodollisia kanavia: hän saa ajatuksiaan esiin esimerkiksi Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen elinkeinopoliittisessa neuvottelukunnassa ja Elinkeinoelämän valtuuskunnanhallituksessa. Rahallisesti hän on tukenut RKP:n lisäksi kokoomusta. Wahlroos vaikuttaa yhteiskuntaan niin ikään erilaisten säätiöiden kautta.

- - -

On aiheellista pohtia, onko hyväntekeväisys sittenkin maineen ja päätösvallan ostamista.

Wahlroosin ikäpolvi muistaa päähenkilöstä jo varhain julkisuudessa käsiteltyjä uutisaiheita, nimittäin värikkään isän, kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisen kansliapäällikkö Bror Wahlroosin sekä Wahlroosin opiskeluaikaisen äärivasemmistolaisen taistolaiskauden, josta hän tokeni Hankenin opintojensa aikana ja käänsi perusteellisesti takkinsa. Käy ilmi myös se, että virheiden myöntäminen ja kurssin muuttaminen, kuten tämä mainittu taistolaisepisodi, ei myöskään ole Wahlroosille mikään ongelma. Taistolaisaikaa käsiteltiin 50-vuotisjuhlissa hauskana episodina.

Wahlroosin ura Hankenista yliopistoprofessuurien kautta – myös USA:ssa – pankkimaailmaan on nopeaa nousukiitoa, ja vielä nopeampaa on rikastuminen sekä oikea-aikaisten että onnekkaiden toimien johdosta.

Kirjassa käydään huolellisesti läpi Suomen pankkikriisiä 90-luvulla, jolloin matkan varrella syntyi ruumiita.Kaikissa käänteissä Wahlroos pelasi korttinsa hyvin ja kun pöly laskeutuu, hän tepastelee paikalta pankkitilit entistä muhkeampina. Usein näyttää, että kauaskantoisissa pankkikaupoissa vastapuoli, esim. valtiovallan edustaja ei ole ollut tilanteen tasalla:

Mandatumin ja Sammon osakkeiden vaihdolla Wahlroos sai omistuksen Sammossa, minkä jälkeen suomalaisten vuosikymmeniä maksamat lakisääteiset maksut kulkeutuivat osinkoina Wahlroosille ja muille osakkeenomistajille.

Isä Bror Wahlroos selvisi pahasta alkoholismista vasta vuosikymmenten sikailujen jälkeen. Pojalla ei näitä ongelmia ole, esimerkki on ollut riittävän varoittava. Wahlroos jättää illallisvieraansa nauttimaan anniskelusta ja vetäytyy lukemaan, ollakseen skarppina seuraavana päivänä. Illallisia järjestetään entisessä Armfeltin, nykyisessä Joensuun kartanossa Halikossa, jota entisöitiin kuusi vuotta. Illallisvieraina on Suomen talouselämän vaikuttajia, Ruotsin puolelta kuningas Kaarle XVI Kustaa kuuluu myös ystäviin ja metsästyskavereihin. Wahlroos on luonnollisesti myös hyvä ampuja, koska kaikki mihin hän ryhtyy, enimmäkseen onnistuu. Tässä on Suomen varsinainen Aurinkokuningas!

Toivottavasti neuvottelupöydissä ja lounailla päättäjät muistavat kenen asialla ollaan, kun pöydässä istuu tämä mies, joka helposti vie kuin pässiä narusta kun tilaisuus annetaan.

Carpelan, Bo: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

(Blad ur höstens arkiv) 
 Luettu 8/2013

 

Carpelanin viimeinen kirja kertoo elämän lopusta, kuoleman lähestymisestä, enteellisesti, koska hän kuoli samana vuonna kuin tämä kirja julkaistiin, vuonna 2011.

En tiedä miksi se on romaani, jossa on Tomas Skarfelt -niminen päähenkilö. Teksti kulkee minä-muodossa eikä siinä ole dialogia tai juonen käänteitä, jotka kertoisivat tarkemmin tuon päähenkilön elämästä. Tämä Tomas vaikuttaa ylimääräiseltä kun Bo Carpelan pohdiskelee elämää ja sen loppua yleensä.

Kirja on suorapuheinen ja viisas, hämmentävä kuin lapsen tai vanhuksen tutkiva katse. Meitä on lapsia, aikuisia ja vanhuksia, pelkistää kertoja. Haikeus, kaipaus, luopumisen tunne on vahva; tuokin pihapuu jatkaa elämäänsä, kun minua ei enää ole. Silti se ei ole murheellinen, vaan kauniin kielensä takia nautittava ja ironisella huumorilla maustettu.

'Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle.'

Tuokiokuvat lapsuudesta välähtävät metsän tai pihan näkymistä:

'Kapeat käsivarret, pienet lapaluut, äiti, joka seisoi eteisessä ja piteli suurta valkoista kylpypyyhettä, sitä, joka tuoksui niin suloisesti saippualta, ja johon peityin kokonaan, niin että olin kuin pehmoinen perhosen kotelo äidin sylissä hierottavana. Onni on vain lyhyissä hetkissä, muistan sen, onnen.

Bo Carpelan sai Finlandia-palkinnon kahdesti ja eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon le Prix Européen.

Lundberg, Ulla-Lena: Jää
Luettu 7/2013

Sisältää juonipaljastuksen:

Pitkäpiimäinen jaarittelu saaristopapin ja pastorskan saapumisesta Luodon saaristoseurakuntaan, elämästä siellä sodan jälkeisenä aikana 1940-luvun loppupuolella. Kokonaisuus on kuin kotiseutumuseon historiikista, henkilöiden kautta lähempää nähtynä. Heistä ei kuitenkaan alun jälkeen kiinnostu.

 Kuvatut tyypit, haaveilevasta papista, tarmokkaasta ja käytännöllisestä papinrouvasta postinkantaja Antoniin jäävät jotenkin aapismaisiksi ja epäkiinnostaviksi. Postinkantajalla on jotain hämäriä luonnon ilmiöihin perustuvia näkemisen kykyjä ja hänen mietteitään ripotellaan kirjan välikkeisiin kursiivilla, ne ovat vieläkin puuduttavampia kuin muut osat.


Kirjailija on syntyisin Kökarista ja kirja sai vuonna 2013 Finlandia-palkinnon, ehdokkaista valinnan teki presidentti Tarja Halonen. Jännite jää syntymättä ja uteliaisuus hiipuu kirjan edetessä. Luin loppuun kursorisesti. Papin perheellä oli synkkä loppu, pappi hukkuu kevätjäihin.

McCleen, Grace: Ihana maa

Luettu 07/2013

 

Vuonna 1981 syntyneen brittikirjailijan omaelämäkerrallinen esikoisteos, joka heti kahmi palkintoja.

Onkin hyvin luettavassa muodossa oleva tytön näkökulma uskonnollisen yksinhuoltajaisän kasvattamasta, ja sen seurauksena koulukiusatusta tytöstä, joka on rakentanut itselleen mielikuvitusmaailman huoneeseensa ja käy dialogia jumalan kanssa.

Aiheesta huolimatta kirja on yllättävästi kepeä ja hauska. Jännittäväkin selviytymiskertomus tiukan uskonnollisen maailmankäsityksen umpikujasta vapautumisesta. Vastaava raskaan aiheen kepeä käsittely ei onnistu suomalaisilta, vaan tällaiset traumamuistelot – lopussa isä ja tytär luopuvat uskostaan – ovat meillä aina synkeitä.

'Pystyt siis saamaan aikaan lumisateen', ääni sanoi. 'Mitähän muuta sinä pystyisit tekemään?' 'Olet Jumala, etkö olekin?' 'Hys', sanoi ääni. 'Olen tarkkaillut sinua jo jonkin aikaa. Saattaisit olla minulle varsin hyödyllinen. Sinulla on mahtava mielikuvitus. Tarvitsen jonkun sinunlaisesi välineekseni. Ihmeitäja sellaisia juttuja.'

Rajala, Panu: Lavatahti ja kirjamies
Luettu 06/2013

 

Panu Rajala, puolittain hömppäjulkisuudessa tahriintunut professori, kirjoitti kirjan 7 vuoden mittaisesta avioliitostaan laulajatähti Katri Helenan kanssa. Se on osittain, mutta ei pelkästään ilkeä, ja saattoi tahria lopulta hänen omaa mainettaan enemmän kuin Katri Helenan. Se näyttäytyy vähän tympeänä paljastuskirjana mutta oli itse asiassa odotuksiani parempi. Oli siinä kuitenkin itseironiaakin.

Mahdottomalta se suhde nyt sitten lukijallekin näyttäytyi, kun ne odotukset ja mielenkiinnon kohteet poikkesivat aika perusteellisesti ja miehen mukaan naisen speksit olivat kovin vaativat hänen olemiselleen, ja elämäntavat tiukat. Eli skismaa aiheuttavat niin jääkaapin oveen kiinnitetyt dieetit, puutteellinen sivistys kuin turhan tiiviit yhteydet henkimaailmaan

Markus Määttänen, Aamulehdessä:

Rajalan uutuudessa Katri Helena paitsi automaattikirjoittaa viestejä edesmenneeltä puolisoltaan Timpalta, myös bongaa ulkoavaruuden olioita talonsa lähettyviltä. "Ne on ihan ystävällisiä, ne vain haluaa tutkia meitä ja antaa apua, jos tarvitaan." Katri Helenan usko henkimaailmaan on niin vahva, että kirjamiehen ja lavatähden yhteen sovittamistakin tähti pitää edesmenneen Timppansa huumorina rajan takaa.

Chaline, Eric: Maailmanhistorian huonoimmat ennustukset ja ihmiset niiden takana
Luettu 02/2013

 

Tämä opus virkisti elämää influenssan kourissa. Palasia ihmiskunnan historiasta hauskassa valossa kun kulloinkin vallassa tai arvostetussa asemassa olevat henkilöt lausuvat suurella itseluottamuksella ennusteitaan, jotka myöhemmässä valossa näyttäytyvät liikuttavan hassuina. Kuten ettei tarvita radiota tai puhelinta, koska on riittävästi lähettejä , jotka toimittavat sähkeet perille. Että New York hukkuu kohta 3 m lantakerrokseen. Ettei kukaan jaksa tuijottaa illat pääksytysten jotain vanerilaatikkoa huoneen nurkassa.

 Maailma olisi loppunut ja Jeesuksen toinen tuleminen tapahtunut moneen kertaan, jos kaikkien profeettojen sanomiset olisivat toteutuneet. Laumoittain ihmisiä on mennyt profeettojen mukana ennenaikaiseen kuolemaan. Kiinalainen Wang Hoo laittoi 1500-luvulla ruutipanoksen rottinkituoliinsa ja laukaisi. Hän poistui tältä maapallolta ikiajoiksi. Se sitten taas liittyi haaveeseen päästä kuuhun.

Kirjan esittelystä netissä: 

 Nyt se on todistettu: ihminen ei ole ennustava eläin. Maailmanhistorian huonoimmat ennustukset kaivelee historian kerrostumia, paljastaa ihmiskunnan herkkäuskoisuuden ja esittelee merkittävimmät ihmiset ja instituutiot, jotka ovat lipsauttaneet ikimuistoisia sammakoita suustaan ja joilla on kunnia olla vastuussa ihmiskunnan noloimmista ennustuksista. Pahasti mönkään menneitä povauksia löytyy kaikilta niiltä osaamisalueilta, joista ihminen on julistanut jotain tietävänsä: uskonnosta, politiikasta, tieteestä, talouselämästä, kulttuurista ja sodankäynnistä. Kirjan luvut etenevät kronologisesti antiikista nykyaikaan, ja tekstiä elävöittävät nelivärikuvitus ja kartat. Teoksen sivuilla pääsee kohtaamaan koko joukon pistämättömiä trendien nuuskijoita, kuten esimerkiksi

- opetuslapset Matteus, Markus, Luukas ja Paavali, jotka ennustivat Jeesuksen ensimmäisen toisen tulemisen- Karl Marx, joka uumoili, että kapitalismi tuhoutuu ja kommunismi voittaa- Henry Morton, jonka mielestä hehkulamppu oli floppi jo syntyessään- kapteeni Edward Smith, jonka mukaan Titanic oli uppoamaton- Variety-lehti, joka kirjoitti rock and rollista vuonna 1955, että "se on unohdettu ensi kesäkuussa"- Gary North, joka pisti päänsä pantiksi, että maailman tietokonejärjestelmä romahtaa keskiyöllä 1.1.2000.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan - ja tämän jälkeen asianlaita herättää suurta kiitollisuutta. Teos on korvaamaton tuki jälkiviisastelun jalossa taidossa!

Enia, Davide: Maan päällä

Luettu 06/13

Italialainen kirjailija saapui Suomeen Messilän kirjailijapäiville samanaikaisesti kun sain kirjaston varauksen itselleni. Mutta eipä tämä sisialainen nuorten poikien ja isoenon kukkoilu eli machoilu ja nyrkkeilyn opettelun ihanuus oikein sytyttänyt. Vähän liiallista kikkailua myös aikatasojen nopealla vaihtelulla.

Kolmen sukupolven kautta eletään Sisilian ja Italian historiaa, isoisä Rosario selviää Italian sotaretkeltä Pohjois-Afrikasta, isoeno Umbertino perustaa nyrkkeilysalin, parin kappaleen välein ollaan Afrikassa ja muutamaa riviä myöhemmin taas minä-henkilön, nuoren Davidun nyrkkeilyottelussa tai seuraamassa nuoren tytön valloitusta. Liikaa testosteronia ja hikeä! Ja se naiskäsitys, madonna tai huora! Pahh.

Lappalainen, Elina: Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä.

Luettu 06/13

Tieto-Finlandialla vuonna 2012 palkittu neutraaliuuteen pyrkivä teos tulenarasta aiheesta. Monet tätä aihetta käsitelleet kirjoittajat leimataan helposti elintarviketeollisuuden piirissä fanaattisiksi aktivisteiksi, vegaanit y.m. fundamentalistit.

Elina Lappalainen on sen sijaan maatilalla lapsuutensa viettänyt, nykyään Talouselämän toimittaja, joka myös syö lihaa. Kirjassaan hän pyrkii ymmärtämään teollisuudenkin näkökulmia, ja löytämään kompromisseja kuitenkaan luopumatta tavoitteesta, joka on tuotantoeläinten hyvä elämä. Eli että ne saisivat elää usein lyhyen elämänsä lajityypillisesti, terveinä ja hyvin kohdeltuina.

Siihen on selvästi useista ongelmakohdista pitkä matka. Luomutuotanto on massatuotantoon verrattuna marginaalista, vaikkakin lisääntynyt viime vuosina. Broilerit ovat kovan jalostustuotannon kummajaistuloksia, räjähdysmäisen nopeassa kasvussaan, mutta tuotanto on kuitenkin Suomessa kansainvälisessä katsannossa hyvin hoidettu, lääkkeitä esimerkiksi käytetään vähän. Sen sijaan isommat eläimet, siat ja nautaeläimet kärsivät isoissa tuotantolaitoksissa, joissa ne saavat liikkua liian vähän eikä lajityypilliseen elämään ole annettu mahdollisuuksia.

Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Luettu 05/2013

 

Kari E. on selkokielinen kosmologian professori, uskonnoton tieteen popularisoija. Tässä hän purkaa enemmän henkilökohtaisia näkemyksiään uskonnoista ja erityisesti uskonnollisesta elämänkatsomuksesta ja kirkon roolista yhteiskunnassa.

Se on hänen näkökulmastaan lievimmillään harmitonta ja pahimmillaan eli vanhoillisimmillaan vahingollista, ahdistavaa ja tunkkaista kehityksen jarruttamista ja ihmisten kiusaamista. Eniten hän arvostelee uskovaisten uskoa raamatun erehtymättömyyteen, koska hän sanoo kaiken tieteen ja tieteen kautta tapahtuvan tiedon lisääntymisen pohjautuvan erehtymisen mahdollisuuteen. Se antaa tilaisuuden korjaukseen ja oikeampaan tietoon.

Niinpä hän on muuntanut viime syksynä ilmestyneen kirjan ' Tiedän uskovani, uskon tietäväni' – jossa toinen tiedemies Esko Valtaoja keskustelee uskovaisen kanssa – muotoon 'Tiedän uskovani, uskon erehtyväni' jonka niminen luku kirjasta löytyy. Hyvin perusteellisesti hän käy läpi uskovaisten itselleen rakentamia ansoja. Lopulta hän toivoo, että uskonnoista jäisi jäljelle vapain ja suvaitsevaisin uskonnon harjoittamisen tapa matkalla kohti parempaa elämää eli uskonnottomuutta: '...kohti tulevaisuutta, jonka muotoa en kykene erottamaan vaikka aavistan sinne vievän valtatien johtavan yhä etäämmälle uskovien maailmasta.'

Pertti Nybergin arviosta netissä:

Yhtä uskonnollista ääripäätä edustaa Kansanlähetys. Enqvist käy läpi tämän ahdasmielisen järjestön kantoja, ja tiivistää yhteisön ilosanoman näin: "Jumala vihaa ihmisiä, tavoitteena on pikainen maailmanloppu ja suuren ihmisjoukon kärräys helvetin ikigrilliin".Tämän kirjoitettuaan Enqvist pohtii, että jos ilosanoma on tätä luokkaa, on vaikea kuvitella, mitä Kansanlähetys kutsuisi surusanomaksi.

Johan Lahdenperä/HS:

Missä tiede on elävää, siellä Jumala on kuollut, Enqvist sanoo ja kummastelee Suomen uutta uskonrauhan lakia, joka on häpeätahra sananvapaudelle. Miksi juuri uskovien (= luulevien) tunteita pitää suojata, kun uskoksi voi väittää mitä tahansa? 

Kirjan kantena on amerikkalaisen Edward Hopperin hieno maalaus, Office in a Small City, 1953

Diktonius, Elmer: Janne Kuutio, puupiirros sanoin

Luettu 05/2013

Kirjallisuuskurssilla joskus vuosia sitten Avoimessa Yliopistossa tämä mainittiin merkittävänä modernismin esimerkkinä, lähes kulttiteoksena. Yritin joskus vuosia sitten aloittaa mutta jätin kesken vaikka kirja on lyhyt, vain 129 sivua. Nyt otin uudelleen käsittelyyn enkä enää ymmärtänyt miksi olin sen jättänyt joskus kesken.

Se on kirjava polku jätkämies Jannen elämää ja kattaa Suomen historiasta ajanjakson 1918 vuoden sodasta 1930-luvun lamakauteen. Janne pakenee punakaartilaisten joukossa, riehuu puukon kanssa, hommailee viinatrokarina, keljuilee lapualaiskyyditsijänä, lakonrikkurina. Ei mikään ylevä elämä, mutta eletty.

Kukin luku on hetken taltioiva väläys, tuokiokuva ensin Jannen sanoin läheltä ja sitten kursiivilla kirjailija kommentoi tapahtumia, tulkitsee ja ymmärtää ei niin sankarillista sankaria. Kuvaukset ovat niin tarkkoja yksityiskohdissaan että ne ovat kuin valokuvia. Tässä katkelma viimeisen luvun 'Lastiluukku' alusta:

'Ei edes taivaanrantaa – vain pimeä kolo, ja se on marraskuun yö; vain yksi valoisa läiskä – ja se on lastilaituri. Kovaa kohua on meri: heittäytyy herkeämättömästi aallonmurtajan kivenhiljaisia laitoja vastaan, vihoittelee tuskasta jouduttuaan satimeen – tämä vaivainen pikkukaupunkisatama, joka ulottaa puolivalmiit laiturilonkeronsa vaahtoilevaan mereen, häiriten sen syksyistä kuohua ja murtaen sen rikki.'

Wikipediasta:

Kirjan rakenne on omalaatuinen ja se on yksi kokeellisimmista Suomessa kirjoitetuista romaaneista. Elmer Diktonius kirjoitti modernismin tyylin mukaisesti. Diktonius kommentoi kirjan tapahtumia aina lukujen lopussa. Kirjailija suhtautuu ironiseen sävyyn Jannen edesottamuksiin. Kerronnan visuaalisuus ja auditiivisuus ovat keinoja tavoittaa tilanteen luonne niin, että se ilmentää samalla Jannen ja yleensäkin raskasta työtä tekevien ihmisten elämää ja kokemuksia. Satamatyön kuvaus on kuin modernistinen maalaus, jossa ekspressionistiset, futuristiset ja kubistiset piirteet yhdistyvät visuaaliseksi kokonaiskentäksi.Diktonius ei kuitenkaan kirjoittanut laveaa proosaa ja hän itsekin kuvasi teostaan "puupiirrokseksi sanoin". Tuokiokuvat ovat hänen proosassaan parasta.

Sisällissotakuvaus on kirjan merkittävimpiä ympäristöjä. Se on hyvin erilainen muista sisällissotakuvauksista, koska siitä puuttuu kokonaan valkoisten ja punaisten sisällissotakertomuksiin yhdistetty sankarihohde. 1918 vuoteen sijoittuva kuvaus sisältää hyvin kielteistä kuvausta sodasta; ”se saakelin sota ja se kirottu vallankumous”. Myös eri satamakuvauksia on useita, ennen sotaa ja 30-luvulle sijoittuvia.

Egan, Jennifer: Aika suuri hämäys
(A Visit from the Goon Squad)
Luettu 04/2013

 

Newyorkilaisen kirjailijan romaani, joka Best seller -hyllystä osui käsini, voittanut palkintoja. Niin levoton, ajasta, ja paikasta toiseen hyppivä, että on oikein pätevä 'aikalaiskuvaus' tai aikansa kuva.

Suuri joukko ihmisiä häslää toisiaan kohdaten 1970-luvulta aina futuristiseen kuvitelmaan vuodelta 2020. Yksi luvuista on power point -muodossa. Kirjailijalla on niin ehtymätön mielikuvitus, että leuka loksahtaa lukiessa. Teksti on täynnä hienoja , runollisiakin kiteytyksiaä. Esim:

Pöydän takana oli pelkkää näköalaa - kaupunki levittäytyi edessämme kuin katukauppiaan kangas, jonka päällä halvat kello ja vyöt hohtavat. Sellainen New York oli, loistokkuudestaan huolimatta se tuntui olevan kaikkien saavutettavissa, minä mukana lukien.'

Ja tämmöisiä luonnehdintoja tyypeistä: 'Lulun itseluottamus tuntui paljon äärimmäisemmältä kuin vain onnellisen lapsuuden perinnöltä. Se oli koteloitua itseluottamusta, ikään kuin Lulu olisi ollut valepukuinen kuningatar, joka halusi kulkea tuntemattomana ihmisten keskellä.' 

Silti, en tiedä miksi olo jäi kuitenkin vähän tyhjäksi. Että mitä tällä kaikella nyt sitten halutaan sanoa? Vai pitääkö sitä sanomaa sitten olla?

Ala-Harja, Riikka: Maihinnousu
Luettu 04/2013

Kirja ja kirjailija nousivat otsikoihin viime syksynä, kun hänen sisarensa julkisti Hesarin kautta suuren närkästyksensä siitä, että heidän perheensä vakavaa sairautta oli käytetty kirjassa aineistona. Suuttumus oli tässäkin, kuten lukemattomissa vastaavissa tapauksissa, ilmeisen turha. Moni kirjailija ja kirjallisuustoimittaja kirjoitti näkemyksistään ja kaikille oli yhteistä se, että kirjailijalla ei oikeastaan ole muuta käytettävissä kuin omat elämänkokemuksensa ja lähipiiri tulee siinä yhteydessä enemmän tai vähemmän tunnistettavaksi. Tämä on taiteilijan vapautta ja hänen oikeutensa.

Kirjan luettuani en myöskään ymmärrä suuttumusta; perhe-elämä tai mikään kovin intiimi tai henkilökohtainen ei tässä paljastu sen kautta, että kuvataan lapsen sairauden oireita ja kamppailua taudin kanssa. Intiimiä ovat kirjoittajan omat tunteet eron kuohuissa ja lapsen sairastumisen aiheuttamassa ahdistuksessa ja pelossa.

Kirja kertoo ranskalaisesta Normandiassa asuvasta pariskunnasta, heidän suhteensa loppumisesta ja samalla lapsen sairastumisesta leukemiaan. Samalla paikallishistoriaa valotetaan kertojan turistioppaan työn kautta. Kertoja toimii oppaana matkailijoille, jotka saapuvat alueelle perehtymään toisen maailmansodan loppunäytökseen eli Normandian maihinnousun tapahtumiin ja maisemiin.

Kirja on nyky-Suomen kirjallisuudelle tyypillisesti hyvin ohut ja nopeasti luettu. Pelkistetty ja kirkas tyyli on kuitenkin tarkkaa ja miellyttävää lukea. Naisen tunnelmat miehen uskottomuuden paljastuttua ja lapsen sairastuttua tulevat lähelle. Lapsi toipuu ja lopussa on koettelemusten jälkeen optimismia. Omaelämäkerrallinen osuus on tuo ero. Kirjailija muutti tyttärensä kanssa Suomeen erottuaan ranskalaisesta miehestään.

Franzén, Jonathan: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Luettu 04/2013

Jonathan Franzén kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Tässäkin omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassa teksti soljuu hengityksen pakottomuudella. Hän kertoo omasta perheestään, lapsuudesta, vanhemmistaan ja veljestään kouluiän kautta aikuisuuteen ja naissuhteisiinsa epäsovinnaisesti, rehellisen oloisesti ja hauskalla huumorilla ja itseironialla. 

Ilmeisesti kirjailija on kirjoittanut jo lapsena, niin tuoreita yksityiskohtia tulee lapsuudesta saakka mukaan. Muodostuu kuva amerikkalaisesta 60-lukulaisesta: eli demokraatti puoluekannaltaan, luonto-ihminen, joka aikuisena heittäytyy fanaattiseksi lintubongariksi. Lopussa hän yltyy ylistämään lintujen dinosauruksilta saamaa perintöä, jonka me ihmiset ahneuksissamme olemme kadottamassa ja samalla viemässä näiltä ihanilta otuksilta elinmahdollisuudet. 
 

Kirjan esittelystä:

Poika pelkää hämähäkkejä, koulua, tansseja, virtsakouruja, musiikinopettajia, suosittuja tyttöjä - ja vanhempiaan. Välttyäkseen nörtin maineelta ja sen myötä sosiaaliselta kuolemalta hänen pitää opetella luonteva kiroilu ja salata mieltymyksensä uuteen kuuden trigonometrisen funktion Texas Instruments -laskimeensa. Hänen on kehitettävä säälittäviä mutta kekseliäitä keinoja selviytyäkseen puberteetin arvaamattomista sosiaalisista miinakentistä.Jonathan Franzenin syvästi henkilökohtainen esseekokoelma Epämukavuusalue kertoo murrosiän haavoista, tuskallisesta kiemurtelusta ja epävarmuudesta, ja vihdoin kasvusta aikuiseksi. Teoksessa 60- ja 70-luvun Keskilännen esikaupunkimaailma arvoineen on tarkan, omakohtaisen analyysin kohteena, samoin nykyamerikkalainen yhteiskunta ja sen poliittinen ilmapiiri, joita Franzenin esseet kuvaavat sävykkäästi ja älykkäästi.

Moran, Caitlin: Naisena olemisen taito
Luettu 03/2013

Reipas feministinen puheenvuoro tuulettaa ja rohkaisee naisia elämään täysillä ja vapautumaan vuosituhansien ikeestä, joilla naiset kuormittavat elämäänsä, kun yrittävät taipua näyttämään ja elämään sillä tavalla kuin naisten konservatiivisissa yhteiskunnissa aina on odotettu näyttävän ja käyttäytyvän.

Kirjoittaja on The Timesin TV-kriitikko ja kolumnisti eikä vihaa miehiä. Vähän turhankin pursuilevan humoristinen elämäkertaosuus alussa jämäköityy painavampaan sanottavaan esim abortista ja ikääntymisestä kirjan loppupuolella. 
 

Kustantajan (Schildts & Söderström) nettimarkkinoinnista:

Kenelle: Feministeille, feministinaluille, antifeministeille, naisille ja miehille – karvoihin katsomatta

'Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina?
b) Haluatko päättää mitä sillä tehdään?
Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi!'

Istala, Päivi: Ristivetoa 
Luettu 03/2013


 

Kuusikymmentäluvun julkkis Reporadion ajoilta on saavuttanut muistelmaiän. Paljon on Yleisradion toimittajalla ja Teatterikorkeakoulusta valmistuneella dramaturgilla muistelemista kertynytkin, pitkästi yli 500 sivua. 

Päivi Istala oli eräs niistä kahden tulen väliiin jääneistä, jotka saivat kärsiä huutoa ja ’kommari’ – leimoja oikeistolta ja vastaavasti ’revisionisti’ siinä vaiheessa aallon harjalla ratsastaneelta taistolaissiiveltä. Se oli sivuasia, ettei hän kuulunut mihinkään puolueseen.

Vähän samassa tilanteessa oli Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repokin aikanaan. Uudistaja, radikaali ja liberaali joka antoi äänen siihen asti hiljaisille kansan osille, opiskelijoille, työläisille, homoille, ympäristöaktivisteille, naisille - ja Yleisradion henkilökunnalle, toimittajille. Sittemmin oikeistolaisten ja kepulaisten poliitikkojen jahtaamana syrjäytetty. Kuten Eino S. Päivi Istalakin sai korkean tason tukea, presidentti Kekkoselta. Siitä huolimatta hänen Asuntopolitiikkaa käsitelleen ohjelmansa jälkeen YLEn hallintoneuvosto äänesti koko Ristivetoa-ohjelman lopetettavaksi.

Istala joutui Teatterikorkeakoulussa myös taistolais’tovereiden’ kiusaamaksi. Se instituutio oli porukan varsinaista temmellyskenttää. Vallastaan ihastunut porukka, joka aikanaan määritteli tarkasti mikä oli oikeaa vasemmistolaisuutta, piti häntä naiivina ja idealistisena, siitä pilkkanimi ’entusiasti’. Kiusaamisen hän varsinaisesti sisäisti vasta lähellä eläkeikää ja teki sen selväksi entisille tutuilleen. 

Tästä kaikesta Istala raportoi kiinnostavasti. Samalla käydään läpi suvun historiaa, jossa yhdistyvät karjalaiset ja varsinaissuomalaiset sukuhaarat. Sekä äidin että isän puolella esiintyy alkoholismia, ja se leimaa Istalankin elämää pitkälle, puolisossa sama diagnoosi ilmenee pahimmin. Hyvin avoimesti hän käy läpi traagista avioliittoaan kuin myös myöhemmän iän parisuhdetta joka päättyi surullisesti; mies häipyi eikä Istala oikein ymmärrä miksi. Tämänkin tilanteen kertominen on kyllä rohkeaa ja herättää myötätuntoa.

Loppupuolella Yleisradion eri johtajien läpikäynti, hieman äkkiväärät kommentit ja paasaamisen sävy alkavat vähän väsyttää, mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja sympaattinen muistelo Suomen Yleisradion myrskyisistä vuosista ja siellä toimineesta aktiivisesta naisesta.

Fry, Stephen: Koppava kloppi
Luettu 02/2013

 

Suosittu englantilainen komedianäyttelijä kirjoitti muistelmansa. Tuli tunnetuksi englantilaisessa komediasarjassa ’Kyllä Jeeves hoitaa’ hovimestari Jeeveksenä, joka kannattelee laiskan ja ponnistuksia vieroksuvan englantilaisen yläluokan edustajan elämää. Lisäksi hän on tehnyt dokumentteja TV:lle, mm matkoistaan halki Amerikan ja tällä hetkellä ohjelmistossa pyörivän maailman kieliä tutkivan dokumentin.

On myös avautunut julkisuudessa homoseksuaalisuudestaan ja maanis-depressiivisyydestään. Kirja on humoristinen ja kaunistelematon kuvaus englantilaisesta sisäoppilaitoselämästä ja perhekasvatuksesta. Myös itseään hän kuvaa armottomasti, salaamatta epäsympaattisimpiakaan piirteitään. Kyllä hänessä kasvattamista olikin, hänellä oli vaikea näpistelyongelma jossain vaiheessa. Lukukokemuksena kenelle hyvänsä lohdullinen, sen verran vaikeaa hänelläkin nuoruudessaan oli.

Kyösti Niemelä Hesarissa: Koppavan klopin alussa kahdeksanvuotias Stephen on lähdössä junalla sisäoppilaitokseen ja heittää hyvästejä äidilleen. Fry kuvaa tapahtunutta: "Sellaisina hetkinä meillä oli tapana olla lempeän julmia ja hyvästellä äiti mahdollisimman huolettomasti ja mutkattomasti, tuoden näkyvästi esiin sen, miten vähän meitä liikutti, että lähtisimme niin pitkäksi aikaa pois kotoa." Frylla on silmää yksityiskohdille, siinä psykologisille, mutta myöhemmin myös kulttuurihistoriallisille ja visuaalisille.

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni. Toinen kirja. Luettu 02/2013

Norjan tämän hetken puhutuimman kirjailijan toinen oman elämän julkinen raportointi keskittyy kirjailijan avioliittoon ja perhe-elämään. Hän tapaa vaimonsa Lindan jossain norjalaisessa kurssikeskuksessa. Vaimo ilmeisesti elää maanis-depressiivisen sairautensa maanisempaa vaihetta eikä heistä vielä ensi tututustumisella tulee paria. Sitä paitsi Karl Ove on siinä vaiheessa naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa. Myöhemmin he tapaavat uudelleen. He avioituvat ja muuttavat ensin Tukholmaan, myöhemmin Malmöhön. He saavat kolme lasta. 

Kirjailijan tunnelmista päällimmmäisenä jää mieleen jatkuva ahdistus, joka enimmäkseen liittyy perhe-elämän liialliseen työmäärään. Mies näyttää todella kantavan arjesta ylivoimaisen hoitovastuun, sen verran hyvin hän tukee vaimoaan jota sairaus väsyttää vielä lisää. Näin ollen hänelle itselleen jää riittämättömästi aikaa kirjoittamiseen, vain silloin hän varsinaisesti tuntee elävänsä. Suhde Ruotsiin ja ruotsalaisiin näyttää samalta kuin suomalaisilla, ennenkin on löydetty tässä yhteistä norjalaisten kanssa. Se hyviin tapoihin verhottu välinpitämättömyys.

Tämä laajamittainen ja yksityiskohtainen oman elämän, tapahtumien, ystäväpiirin, rakkaussuhteen ja lasten kuvaus on kummallisen kiehtova ja luettava. Keskellä arjen puuhien, syvälliset ajatukset puhkeavat esiin kukkien lailla, ja lukija saa taukoamatta nautiskella sivistyneen kirjailijan kauniisti muotoilemia pohdiskeluja.  Silti ensimmäinen osa lapsuuden ja murroselämän kuvauksineen oli ehkä vieläkin kiinnostavampi. Siihen sisältyy dramaattisempia vaiheita kun taas lapsiperheen elämä on rajoittuneempaa ja kirjakin ajanjaksoltaan lyhyempi, vaikka siinä onkin runsaasti arjesta irtoavia ajatuskulkuja.

Ruge, Eugen: Vähenevän valon aikaan
Luettu 01/2013

 

Vuoden 2012 Deutscher Buchpreisin voittaja on 58-vuotias esikoiskirjailija. Tämä lähisukunsa historiikki hänen oli varmaankin pakko kirjoittaa ulos, niin paljon siinä on historian dramaattisia käänteitä DDR:n ja Neuvostoliiton ajoilta, jotka sitten ovat leimanneet oman perheen kohtaloita.

Taas kerran on historia niin mielenkiintoista kun se on tavallisten ihmisten, eikä kuninkaiden ja keisareiden historiaa. Mikä tarkkuus yksityiskohdissa, mikä hieno tyyli ja vielä se mustakin huumori joilla höystetään henkilöitä; vanhin sukupolvi myös dementoituvana tässä ajanjaksossa, venäläisen Irinan kokkaukset ja konjakin naukkailut ja nuorimman sukupolven protestit edellisille. Tässäkin kirjassa loikitaan luvusta toiseen myös ajassa eteen- tai taaksepäin, vuoden 1952 Meksikosta vuosien 1959, 1961, 1966, 1973, 1976 Itä-Berliinistä 90-luvun yhtenäisen Berliinin kautta taas Meksikoon vuonna 2001. 
 

Kustannustoimittajan (Atena) esittelystä: Muurit voivat murtua hetkessä, mutta maailma muuttuu hitaasti. Vähenevän valon aikaan on kertomus kolmesta sukupolvesta. Isovanhemmat, vannoutuneet kommunistit, palaavat 1950-luvun alussa Meksikosta Itä-Saksaan osallistuakseen uuden uljaan valtion rakentamiseen. Heidän poikansa Kurt puolestaan on Stalinin karkoittamana Siperiassa, kunnes saa luvan palata DDR:ään, missä hänestä tulee maan arvostetuimpia historioitsijoita. Mutta jonkun pitää myös kapinoida, ja siitä pitää huolen pojanpoika Alexander. Kirja perustuu Rugen oman suvun tarinaan.Tuloksena on illan viimeisessä valossa kimmeltävä panoraama 1900-luvusta ja lukuromaani yhdestä perheestä historian virrassa.

Wrede, Johan: Tikkanens blick. En essä om Henrik Tikkanens författarskap, livsöde och personlighet 
Luettu 12/2012

 

Essee, hmm, 300 sivua kuitenkin. Kovin surullisena ja vaikeana näyttäytyy Tikkasen elämä tämän sukulaisen (lanko) n. 30 vuotta Tikkasen kuoleman jälkeen kuvaamana.

Tikkasten pariskunta, Märta ja Henrik, kävivät keskustelua avioliitostaan ja rakkaudestaan julkaisemiensa kirjojen välityksellä. He olivat 70- ja 80-luvuilla näkyviä julkisuuden henkilöitä, Henrik sekä piirtäjänä että kirjailijana. Henrik -niminen kolumni oli vuosia vakiopaikallaan Hesarissa. Siinä oli aina piirros ja jokin osuva, satiirinen kommentti vallasta, väkivallasta, sodasta, feminismistä, kollektiivisista ideologioista. 

Henrik Tikkasen elämää myrkyttivät olematon turva ja välinpitämättömyys lapsuuden kodissa, huikentelevaisten alkoholistivanhempien nuorimpana lapsena, sen jälkeen toisessa maailmansodassa saatu psyykkinen trauma ja lopulta alkoholismi. Siihen nähden hän 'pärjäsi' hyvin ulospäin.

Hän oli kirjailijana Christer Kihlmanin aikalainen, ja heitä molempia kuvattiin ensimmäisten läpimurtoteostensa perusteella osassa suomenruotsalaista seurapiiriä oman pesän likaajina. Tikkanen varsinkin ruoski armottomasti suomenruotsalaisia pikkuporvallisuudesta, omahyväisyydestä, teeskentelystä, ahdasmielisyydestä.

Avioliiton Märtä Tikkasen kanssa piti olla liitto hänen elämänsä rakkauden kanssa, mutta se oli lopulta kovaa taistelua, kilpailua, väärinymmärrystä ja loukkauksia täynnä. Märta julkaisi feministien ylistämän kirjan 'Vuosisadan rakkaustarina', jonka ironisen nimen Henrik oli sille antanut. Sen jälkeen kaikki tiesivät mikä sovinisti, egoisti ja alkoholisti Tikkanen oli perheessään. Hän oli vaimonsa mainetta kerännyttä teosta muiden mukana ylistämässä, mutta ilmeisesti ei siitä loukkauksesta ja sen havaitsemisesta, että heidän avioliittonsa ja rakkautensa oli loppu, kuitenkaan toipunut. Sairastui leukemiaan ja kuoli 1984.

Vähän ylimääräistä pituutta kirjaan tuli eri teosten juonten selostuksista ja runsaiden arvostelujen läpikäynnistä. Henrik sai kyllä sympatiani vaikka oli tietenkin mahdoton kumppani – vaikka olikin loistava rakastaja Märtan mukaan. Märta näyttää vahvalta, tosikkomaiselta ja vähän mielikuvituksettomalta kirjailijalta, niin feministi kuin onkin. Henrik Tikkanen totesi sen, minkä jokainen voi havaita; Märta on saanut kaikki aiheensa Henrikistä. 'Jag har gett henne ett fruktbart helvete där hon likt Dante blivit allomfattande.'

Vargas Llosa, Mario: Paratiisi on nurkan takana
Luettu 12/2012

Taidekurssilta tuli ajankohtainen vinkki. Ateneumissa on käynnissä suuri symbolismin taidenäyttely, mukana mm. Paul Gauguinin ja Vincent van Goghin töitä.

Tämä on romaani joka on saanut inspiraationsa Paul Gauguinin ja samalla rinnan tämän kanssa, hänen 1800-luvun alussa eläneen isoäitinsä elämästä. Isoäiti oli aktivisti, joka käytti lyhyen elämänsä työläisten asian puolesta taisteluun, kun oli ensin paennut pakotetusta ja huonosta avioliitosta. Paul Gauguinin elämä kulki ranskalaisista pankkisaleista taiteilijan ehdottomuudella Tahitin pikkusaarille, jossa hän kuoli kuppatautisena, siinä vaiheessa jo ilman lumoavia tahitilaisnaisiaan, joiden rakkautta ja vapautta hän ihannoi. He myös esiintyvät hyvin edustettuina hänen sittemmin koko maailman taideaarteisiin lukeutuvissa teoksissaan. Vincent esiintyy myös romaanissa hänen nuoruuden ajan ystävänään. Ystävyys loppui kun Gauguin ei halunnut antautua vain taiteelle ja jakaa Vincentin ideaa yhteisestä ateljeesta.

Bukowski, Charles: Lounaalla ja 70-vuotismuhennos

Luettu 11/2012

 

 

Aina vain yhtä erehtymätön valinta on Bukowski. Lahjomaton anarkisti ja tekopyhyyden vihaaja. Siksi aihepiiritkin vakituisine hahmoineen - juopot, huorat , niljakkaat kyylät, raviradat, baseballkentät ja nyrkkeilykehät – jaksaa sietää.

Lause on niin timanttisen kiteytetty. Niiden rupisten olioiden pään seinään hakkaamiset on silti kuvattu armollisuudella, josta tietää kirjailijan omiaan ja itseään kuvaavan. Omituisella tavalla se ei silti pysty masentamaan. Tyypit jatkavat järkähtämättä valitsemallaan tiellään, sen enempiä anteeksi pyytämättä. ’Anarkistisen satiirin mestarin henkilöhahmot tasapainoilevat absurdien mielentilojen jyrkänteillä.’

 

Tähän on lisättävä päivitys Hesan bussipysäkiltä lokakuussa 2013:

Resuinen laitapuolen kulkija muovikasseineen koikkelehtii bussia odottavien joukossa ja kerjää lanttia. Yksi toisensa jälkeen - meistä kunnon ihmisistä -  väistyy, kääntää selkänsä ja katseensa muualle. Mutta vähän kauempana tärppää: ainoa, joka alkaa kaivaa taskustaan lanttia on toinen mies, joka on vain aavistuksen verran paremmassa kunnossa ja siistimmässä asussa.

Kettu, Katja: Kätilö
Luettu 11/2012

Viime vuoden eräs Finlandia-palkintoehdokkaista. Vähän samaa on kuin Rosa Liksomin Hytti n:o 6:ssa ja sama tausta kirjailijalla, Lapista. 

Tämä on vähän roisimpi, ronskimpi ja toisaalta suppeampi näkökulmaltaan, johtuen ehkä myös minämuodosta. Vaikkakin siinä näkökulma muuttuu myös toiseksi, eli Kätilön rakastetun ja isänkin. 

Traaginen rakkauskertomus tapahtuu äärimmäisissä olosuhteissa, Jäämeren rannalla talvisodan viimeisinä aikoina kun saksalaisten häviö alkoi olla selvä ja alkoi Lapin tuhoaminen ja vetäytyminen. Rakkaus syttyy suomalaisen kätilön ja suomalaisen äidin ja saksalaisen isän pojan, Hitlerin Saksan upseerin Johannes Angelhurstin välillä ja se on oikeasti eletty.  Teksti on raadollista ja välillä Lapin murteen takia lähes käsittämätöntä. Osa juonen käänteistä taisi kadota. Rakkaus on kuitenkin kuumaa kuin laava ja pillun etc paikkojen hajua on makuuni liikaa, vähempikin riittäisi. Verta, suolenpätkiä, raiskauksia, jotka sotatantereilla ovat ajattomia ja tosia tietenkin. 

Timo K. Mukkakin tulee mieleen. Vähän pelottavia nämä lappalaiset, kun he niin rypevät näissä elämän ja kuoleman syövereissä melkein kuin sitä riemastuneempina mitä lähempänä toisiaan ne on. 

Antti Majander Hesarissa:

Hänen romaaninsa ei ainoastaan pakota katsomaan vaan oikein hieroo lukijansa naamaa kaaokseen ja kadotukseen, joka vallitsi Petsamossa ja eräällä vankileirillä 1944-1945. "Jos kakssattaatuhattaa jullia jolkkaa irrallaan ympäri kairaa niin siitä ei kellekään hyvä seuraa. Teuraskarja siinä hupenee ja siveät neidot." Kettu tuntee sodan, salahankkeiden, tappojen ja kenttäseksin kylvämän aiheen perinpohjin, ja Kätilön tietoliitteet opastavat hyvin muutkin yleisen tason karuihin faktoihin. Joten mikään ei estä sukeltamasta yksittäisten harhaisten tajuntojen sisään. Rakkauden kohde, SS-upseeri, on mennyt rikki muutama vuosi aiemmin osallistuessaan Babi Jarin massateloituksiin. Kun komistuksen saappaat eivät enää kiillä, hänen yläkertansakin himmenee lääkkeiden ja luulotautien keitoksessa. Suomalainen nainen, punikinpentu, Villisilmä, kitkuttaa yhteisönsä halveksimana mutta kätilöntoimensa tähden myös kipeästi tarvitsemana - sekä hiukan kai pelkäämänäkin, kuin luonnonvoima.

Torday, Paul: Ventovieras
Luettu 10/2012

Sisältää juonipaljastuksen: 

Hesarin hyvän arvostelun innostamana lainasin tämän draama/kauhukertomuksen joka sitten paljastui potilaskertomukseksi. Sujuvasti kirjoitettu kyllä mutta silti tuli vähän vedätetty olo, kun toinen osapuoli, eli pariskunnan miespuolinen paljastui skitsofreeniksi joka lopetti lääkityksensä ja muuttui ensin ihanaksi ja jännittäväksi rakastajaksi ja sitten murhaajaksi, jolta paljastui sitten historiasta lisää ruumiita, oma äitikin. 
 

Espoolaisen Katan kirjablogista:

Kirjan eräs teema on rasismi. Michaelin Grouchers-klubi on tiukasti vain valkoihoisille, varakkaille ja konservatiivisille herrasmiehille ja ongelmia syntyy, kun eräs jäsenehdokas ei näitä kriteereitä täytä. Jäsenet kiistelevät siitä, että saako heillä olla tälläinen yksityinen turvapaikka samantyylisille miehille vai pitäisikö seuran muuttua maailman mukana, ja Torday perustelee hyvin molemmat näkökannat. Tyylilaji maaginen realismi (ei kai?) tämän kirjan kohdalla tarkoittaa sitä, että Ventovieraan kanssa joutuu pohtimaan, että ovatko Michaelin näyt sairaan mielen tuotoksia vai jotain muuta. Tämäkin osa on niin hyvin kirjoitettu, että valmiita ratkaisuja ei ole, vaan lukija saanee tehdä omat päätelmänsä. Torday jättää myös lopun hieman auki, joten ajateltavaa lukijalle jää.

Mendoza, Eduardo: Kissatappelu. Madrid 1936
Luettu 10/2012

Uusi espanjalainen romaani joka sijoittuu Espanjan sisällissotaa edeltävään tulehtuneeseen tilanteeseen Espanjassa. Englantilainen Velasquezin taiteeseen hurmioitunut taidehistorioitsija Anthony Whitelands kutsutaan arvioimaan rikkaan perheen taideaarteita. Siinä hän sitten sotkeutuu itselleen vieraisiin poliittisiin juonitteluihin, rakastuu herttuan tyttäreen etc. Henkilökavalkadissa vilahtaa jopa Francisco Francoa, muita kabinettipolitikkoja, tuulta haistavia viranomaisia, jopa venäläinen vakooja. Jostain syystä juoni ei vain sytytä eikä henkilöiden kohtalosta kiinnostu riittävästi. Ei oikein toimi.
 

Näin loppuu Ina Ruokolaisen arvio ’Keskisuomalaisessa’:

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja. Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Anhava, Martti: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä. 
Luettu 09/2012


 

Arto Melleri näyttäytyy jälkeenjääneille traagisena ja hukattuna lahjakkuutena, osittain omista henkilökohtaisista piirteistään johtuen ja osittain huonon tuurinsa takia. Huonoa tuuria oli ennen kaikkea siinä, että sattui kohtamaan Nadja Pyykön. Tämä repivä, tasapainoton ja Mellerin lailla viinaan menevä nainen vauhditti ja jyrkensi Mellerin elämän syöksykierrettä niin, että pahaa tekee siitä lukea.

Sitäkin ennen hän kyllä osasi elämänsä sotkea, säihkyä enemmän kapakan tähtenä kuin vetäytyä työhuoneeseensa tai olla perheensä kanssa. Eli siis rappiokirjailijan tyypillinen elämä. Siinä mielessä säälittävää, että voi kuvitella sen imagon olevan tietyssä iässä houkuttelevaa kun näitä hurjia, epäsovinnaisia juoppokirjailijoita on myös ihailtu, kauhistelun lomassa, jo vuosisatoja. Se saattaa toimia pahana ansana, jos se ei missään vaiheessa ala kyllästyttää. Niin tässäkin tapauksssa. 
 

Hyvin on Otavan kustannustoimittajana Mellerin aikana toiminut Anhava kaverin tuntenut ja myötätunnolla hänen kujanjuoksuaan seuraa. Samalla tulee valotettua Suomen kulttuurielämää 60- 70-luvuilla ja taitelijaelämää myös arkisemmilta puolilta perheen kasvaessa, muuttoja Pohjanmaalta Helsingin ja Turun vilkkaampiin seuroihin, avioeroa. Opiskelijaelämää Teatterikorkeakoulun taistolais- ja Turkka-vuosina. 

Valokuvista näkyy hyvin nuoren, komean miehen hidas hiipuminen sekopäiseksi juopoksi ja lopulta vieraantuneeksi aivoverenvuodon kokeneeksi potilaaksi, jota Nadja Pyykkö siinä vaiheessa kohteli hyvin julmasti - kun ei toinen enää saanut hoidettua miehen hommiaan kunnolla. Nadjasta tulee niin pirullinen kuva, että melkein alkaa epäillä voiko kukaan olla noin paha.

 Ja vielä kirjailija Matti Mäkelän sanoja Hesarissa:

Arto pisti politiikkaan jämähtäneitä opettajiaan 6-0, ei häiriköinyt ja sehän siinä pahinta olikin", muistelee opiskelutoveri. Lännenmies šeriffintähti rinnassa, syvä ääni ja konkkanenäinen synkeänkomea olemus, puhumisen taito kuin Lauri Viidalla, siinä riittävät eväät kellokkaaksi. Hänen läpimurtotyöstään Pete Q:sta ei jälkeenpäin oikein muisteta, mitä se oli. Mutta taistolaisuus oli jo niin seisovaa vettä, että pelkkä rokin ja teatterin yhdistävä liike kaatoi sen. Riitti kun Melleri runoili silloisesta taistolaisuuden päägurusta: "Suden Erkki ja Rin-tin-tin, vesikauhussa kumpikin."

Yhdellä tasolla Romua rakkauden valtatiellä on kertomus julkisten foorumien kirjailijan epäonnistumisista, siitä mitä ja miten hän olisi halunnut kirjoittaa. Kirja on täynnä aloituksia ja aiheita, joista ei koskaan tullut mitään. Tätä materiaalia on kirjassa paljon senkin takia, että Anhava on siitä kuullut, sitä miettinyt ja sitten varmaan lopahtamista harmitellut. Melleristä ei tullut lukuisista yrityksistään huolimatta pitkän proosan mestaria, koska hänestä tuli juoppo ja narkkari. Sen uran "etenemistä" ja läheisille aiheuttamaa tuskaa Anhava kuvaa seikkaperäisesti. Ja tuttavat puolestaan sitä, kuinka huippunopeasta verbaalivirtuoosista tuli röyhkeä kapakkapöytien kuningas, joka lähetti erimieliset pöydästä toivotuksella: panen tappajat perääsi.

Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi.

Luettu 07/2012

Kirjoittaja on kirjannut isoisänsä Lauri Tuomaisen kohtalon suomalaisena nuorena vainottuna kommunistina aikana, jolloin aate riitti syyksi vankilaan ja kovaan kohteluun poliittisten vankien vankilassa Tammisaaressa. Ankeudelle ja onnettomille kohtaloille ei tule loppua, kun utopistisena paratiisina siintänyt Neuvostoliittokin osoittautui kavalaksi kuoleman loukuksi niille jotka luulivat pääsevänsä 'vapauteen' pakenemalla Suomesta Neuvostoliiton puolelle.

Veli-Pekka Leppänen Hesarissa: Kuvaamalla laitavasemmiston konkreettisen ahdingon Kähkönen osoittaa demokratian ja tasa-arvon räikeän puutostilan. Jos ei poliittisia vankeja yhdellä kertaa ollutkaan puolentuhatta enempää, heidän kohtelunsa säteili silti pelotevaikutustaan moninkertaisesti.

Pääkysymyksensä kupeessa Kähkönen sivuaa hienovaraisesti eräitä muita teemoja, kuten miesten välistä rakkautta vankilassa ja suomalaisten suurtuhoa 1930-luvulla itärajan takana. Lauri Tuomaisenkin läheisiä katosi tietymättömiin.

Eilenberger, Wolfram: Minun suomalainen vaimoni
Luettu 07/2012

Hauska kesäloman kevennys. Kirjoittaja on saksalainen filosofi joka rakastui ja meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Hän on sen verran tosissaan, että on päättänyt että liiton onnistumiseksi hänen on paitsi tunnettava vaimonsa synnyinmaan kulttuuria myös otettava se omakseen ja näin muodoin myös pidettävä siitä. Siitä syntyy tietenkin pitkä jono erilaisia sauna, järvi, kommunikaatio -teemaisia tarinoita, kommelluksia. Niistä hän raportoi rohkeasti ja itseään säästelemättä, itseironiallakin – ihana mies selvästikin.

Ja kun eräänä lumisena aamuna huhtikuun lopulla sanot suomalaiselle rakastetullesi olevasi syvällä sisimmässäsi varma siitä, että koskaan enää ei tule lämmin, kylmä yksinkertaisesti vain jatkuu ja jatkuu, ei milloinkaan kevättä, ei kesää, eikö hän käsitä, ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä enää, myös silloin hänen sipaistessaan hellästi otsaasi: 'Höpöhöpö'. Höpöhöpö: älä esitä. Jäitä hattuun - - - höpöhöpö, se on elämää ilman superlatiiveja, ei enempää eikä vähempää kuin sen tosiasian rehellistä tunnustamista, että me olemme kaikki rajallisia – siis ihmisiä'.

Asuvat kuitenkin nykyäään Kanadassa, varmuuden vuoksi.

Lumberg, Kiba: Musta perhonen
Luettu 07/2012

Kiba Lumberg on romaniheimon 'musta lammas' joka on kirjallaan paljastanut romanikulttuurin tunkkaisia nurkkia. Romaani on omaelämäkerrallinen ja se antaa aika synkeän kuvan romanien 'yhteisöllisyydestä' josta saa suunnilleen saman vaikutelma kuin somaleista tai Suomen lestadiolaisista; naisia ja lapsia kohdellaan huonosti, erilaisuutta ei siedetä, väkivalta on se tärkein kasvatustapa, kuten myös sukujen kesken tietenkin tapa setviä erimielisyydet, 'väistämisvelvollisuus'. Mafiankin yhteisöissään ylläpitämät säännöt tulevat etsimättä mieleen.

Lopussa kirjoittaja tekee ratkaisunsa ja jättää heimonsa. Painavana syynä ilmeisesti myös homoseksuaalisuus, joka on tietenkin kielletty ja tuomittu ominaisuus.Tämä kirja ja kirjailijan esiintyminen julkisuudessa on sitten poikinut myös uhkailuja. Romaniyhteisö on tuominnut hänet 'oman pesän likaajana'. Sellainen on kuristusote ote näissä suljetuissa yhteisöissä.

Forss, Matti: It's all in your head man
Luettu 07/2012

Hesarissa oli juttu valokuvausprojektista, jossa kuvituksessa oli mukana kahden keski-ikäisen naispuolisen valokuvaajan objektina vanhempi vihreisiin lehtiin peitetty mies. Jutusta selvisi että k.o. mies oli meidän naapuritalossamme asuva, korttelin lasten kesken tunnettu nimellä 'lintumies' johon meidän likatkin tutustuivat lapsuudessa. Osasi hoitaa pudonneita linnunpoikasia tai lintukärpästen vaivaamia.

On ollut näköjään monessa mukana ja palvellut nuorena miehenä USA:n ilmavoimissa, 1950-luvulla, josta tämä kirja on muistelma. Sujuvasti kerrottu, hauska ajan kuva ja nuoren valppaan miehen havaintoja kirjaava teos. Mies on 'still going strong' ja tulee vastaan näissä maisemissa aina silloin tällöin.

Mazzarella, Merete: Det enda som egentligen händer oss. Ett år I livet. 
Luettu 06/2012

Mazzarellan elämä muuttui 65-vuotiaana. Hän erosi yli 8-kymppisestä Uppsalassa asuvasta miehestään ja avioitui Helsingissä tapaamansa, ikäisensä leskimiehen, Turun yliopiston entisen filosofian professorin kanssa. Rakkaus on ihanaa eikä hän lakkaa ihmettelemästä onneaan. Siksi hän haluaa jakaa tunteensa myös lukijoidensa kanssa. Samalla hän pohdiskelee onko hänellä siihen oikeus, kuinka väärin hän tekee miestään kohtaan. Parhaimman ystävättären mielestä hän teki hyvin väärin, ja k.o. daami katkaisikin välinsä hänen kanssaan. Hän on siitä pettynyt ja suruissaan.

Ystävätär näyttäytyy tietenkin lukijoille hyvin alkukantaisen kateuden riivaamana yksilönä. Muuten kirja on vähän sellaista jaarittelua, vaikka Merete M. onkin viisas ja sympaattinen henkilö. Alussa on sitaatti Marilyn Monroelta: ”Arbete och kärlek är det enda som egentligen händer oss och det ena utan det andra är inte så bra.” 
 

Onhan  sitä oltava toisen puolesta iloinen kun ”I alla mina tidigare förhållanden har jag känt att det funnits delar av mig som den andra inte velat ha, som han antingen önskat att jag skulle göra mig kvitt eller också helt enkelt inte intresserat sig för. Vid sextiofem års ålder känner jag mig för första gången helt och hållet omfattad och omsluten." 
 

Svenska Dagbladetista löytyi ystävällinen arvio jossa oli kuitenkin lievästi hämmästelty hänen tapaansa pohtia edesmennyttä avioliittoaan: Ändå blir det nästan brutalt, kanske just på grund av den hänsynsfulla tonen: ”Jag tänker på det egendomliga i att vi aldrig har kunnat skratta tillsammans och anar att det har varit därför som den ömsesidiga förbittringen varit så svår att lösa upp.”  

Kai häntä vähän riivaa luterilainen syyllisyys ja tarve selittää ja saada ymmärtäjiä lukijoista. Ehkä tuo ystävättären käytös on osaltaan provosoinut siihen. Ymmärtämystä hän varmasti saakin. Toisaalta tämä on myös johdonmukaista jatkoa edellisille kirjoille, joissa hän on puhunut isoäitinä olemisesta ja vaikeudestaan hyväksyä miniänsä, uskottomuus-teemalle jota hän pohti vanhojen klassikoiden (mm Mme Bovary) kautta eli filosofointia avaamalla hyvin auki omaa elämää ja ihmissuhteita. Nehän itse kukin parhaiten tuntee.

Luik, Viivi: Varjoteatteri  
Luettu 07/2012

 

Omaelämäkerrallinen romaani. Viivi Luik kertoo elämästään Viron suurlähettilään (JJ) vaimona,  jota miehen pesti kierrättää Tallinnasta Helsinkiin, Berliiniin, New Yorkiin ja hänen uniensa kotikaupunkiin Roomaan.

Hauska kirja, jossa haikean runollinen sävy vaihtuu sulavasti ja humoristisesti terävään katseeseen. Kieli on niin kaunista että monia lauseita haluaisi kerätä kuin harvinaisen värisiä kukkia tai meren kiillottamia kiviä. Näin se tarttui tähänkin.  Italialaisista niin autenttisia ja tarkkoja havaintoja, että on kuin olisi itse mukana seuraamassa niitä tapahtumia.

 ‘Italian salaiset, näkymättömät kummisedät, kaikki ne esiripuntakaisia lankoja vetelevät ja pelottavat bisneshait ovat perusolemukseltaan tyttöjä, kaiken lisäksi hemmoteltuja ja nirsoja tyttöjä. Heidän loukkaantumisensa, heidän kostonsa tyttöjen kosto, kylläkin harkitseva ja kylmä, mutta lapsellinen ja viaton.‘ Italialaisia ei kiinnosta totuus ja fakta ja tutkimustulokset, vaan vaikutelma, ‘bella figura’. 
 

Berliinissä ‘Nollendorfplatzin pysäkillä vaunuun ilmestyi kolme vanhaa mutta hyvin ketterää daamia. - - - He säksättivät kuin pensaskerttuset ja näyttivät toisilleen taloja ja katuja joita ei enää ollut olemassa muualla kuin näiden vanhoiksi tulleiden tyttöjen sielun silmissä.’ 

Absurdeja tapahtumia ja tyyppigalleriaa riittää Rooman ovelista, jalomielisistä varkaista, roomalaisiin köyhtyneisiin aristokraatteihin jotka yrittävät myydä hämähäkkien asuttamaa lukaalia hyvässä osoitteessa,  Brasilian lähettilään vastaanottoon Estonian uppoamisen yönä Helsingissä.

‘Ystävä, joka oli tuolloin vieraanamme, oli pukeutunut mustaan samettiin. Hän liukui hiljaa kuin Venetsian gondoli tummia sypressikäytäviä pitkin.’

Vielä netistä, Anniina Ljokkoi:

 Luik paikantaa satunnaisilta tuntuvat pikkutarinansa tavallisesti johonkin vuoteen ja jollekin pisteelle kartalla. Mutta siinä samassa, kun tapahtuma on paikannettu, hän vetäisee mielleyhtymän johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, tavallisesti toiselle puolelle Eurooppaa, lännestä itään tai etelästä pohjoiseen, maaseudulta kaupunkiin, ihmisen luota toisen luo, neuvostoajalta 90-luvulle. Tämä on tuttu tapa Luikin aiemmista romaaneista Historian kauneus (1991) ja Seitsemäs rauhan kevät (1985) ja paikoin se tuntuu jo maneerilta. Tavasta ei silti voi olla pitämättä, sillä juuri se, mikä on jollekin kirjailijalle ominaista, saakin usein kiintymään tähän. Viivi Luik selvästi nauttii näiden laajojen kaarien piirtämisestä, eri maiden ja kulttuurien yhdistämisestä ja erottamisesta korostamalla fyysistä välimatkaa ja assosiatiivista yhteyttä. Eri maiden ja vuosikymmenten rinnakkaisuuden vuoksi ei tunnu kummalliselta sekään, että tässä niin sanotussa Rooman kuvauksessa kerrotaan itse asiassa yhtä paljon Berliinistä ja tehdään välipysäyksiä myös muissa maissa – koko ajan ikään kuin matkalla Roomaan, Euroopan sydämeen