Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä

 

He olisivat oikeasti voineet päättää tehdä kaiken toisella tavalla ja korjata suuren osan siitä, mikä Facebookissa on aiheuttanut niin paljon tuhoa. Jokaisessa käännekohdassa oli mahdollisuus valita toisin: Kiinan, Myanmarin, vaalien, vihapuheen ja haavoittuvien teinien kohdalla. He olisivat voineet oikaista asiat ja valita erilaisen tien. Pitkän ajan kuluessa se olisi ollut myös heidän oman etunsa mukaista. Facebook liiketoimintana, brändinä ja yrityksenä olisi hyötynyt siitä. Me kaikki olisimme hyötyneet siitä.

Mutta minun pomoni vaikuttivat täydellisen välinpitämättömiltä tämän suhteen. Oikeastaan päin vastoin, he kerran toisensa jälkeen lietsoivat kehitysta. Kiinassa he nimenomaan rakensivat heiltä tilatun ohjelmiston. Yhdysvalloissa he antoivat yhtiön työntekijöitä Trumpin kampanjatiimille ja näin auttoivat valjastamaan väärän tiedon, trollauksen ja valheet vaalivoiton saavuttamiseksi. Ja Myanmarissa he sallivat järkyttävään seksuaaliväkivaltaan ja kansanmurhaan johtaneet julkaisut. Heidän edesvastuuttomuutensa oli tappavaa.

Ennen Facebookille siirtymistään uusiseelantilainen Sarah Wynn-Williams oli diplomaatti ja kansainvälinen juristi. Edesvastuutonta väkeä kertoo hänen seitsemästä vuodestaan lähellä Facebookin, nykyisen Metan, johtoa, yhtiön globaaleista yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana. Facebookille hän halusi ja tyrkytti itseään sitkeästi tehtävään, jota siellä ei vielä siinä vaiheessa ollut. Ja onnistui rakentamaan itselleen uran jo siinä vaiheessa miljonääreiksi rikastuneiden nörttien ja bisnesihmisten keskuudessa.

Kirjansa Sarah WW aloittaa teini-iän karseasta kokemuksesta hain hampaissa. Hän joutui hain pahasti raatelemaksi ja oli kuoleman kielissä. Kodista syntyy tässä tilanteessa melko suurpiirteinen ja boheemi vaikutelma. Facebook-uran aikana hyökkäyksistä vastasi hänen esimiehensä Joel Kaplan (Vice President for Global Public Policy), jota ei ollut aina helppoa vältellä.

Facebookin johdossa oli muitakin tyrannisoivia johtajia, mm Sheryl Sandbergin korkeamoraaliset juhlapuheet kolisevat tyhjyyttä törmätessään arjen käsittämättömän epäinhimilliseen käytökseen. Periaatteella fake it till you make it. Sarah WW ei naisen feministisistä puheista huolimatta kohtaa mitään sympatiaa päätyessään synnytyksen jälkeen lapsivesiembolian takia koomaan. Viesteihin olisi pitänyt vastata nopeammin. Synnytyksen aikana se vielä onnistui,  mutta ei enää koomassa. Kaikki tietävät liehitellä Sheryliä, jos haluavat menestyä urallaan.

Alussa koko organisaatio vaikuttaa innostuneelta ja niin on myös Sarah WW, siksi hän uuden ajan tiennäyttäjäyritykseen töihin halusikin, yhdistämään ihmisiä yli rajojen, parantamaan maailmaa. 

Pyydä anteeksi, ei lupia. - Tämä Googlen viime aikoina Suomessa havainnollistama sääntö on myös Facebookin maailmanvalloituksen kulmakiviä. Länsimaisissa demokratioissa elävät ihmiset eivät varmaankaan näe väärinkäytösten voimaa samalla tavalla kuin maissa, joissa yksinvalta asemansa pitääkseen joutuu koko ajan valvomaan kansalaisia, kuten Venäjällä, Kiinassa tai Myanmarissa. Länsimaissa näemme toki vihapuheiden vaikutuksen. ---raivo on Facebookille tuottoisaa bisnestä. Diktatuureissa Facebook noudattaa niiden lakeja eikä aja sorretun opposition asiaa. Yksityisyyden suoja ja käyttäjäprofiloinnit joustavat vallanpitäjien toiveiden mukaisesti.

Kirjassa kuvataan Facebookin maailmanvalloitusta ja Zuckerbergin tiimin yksityiskoneella tekemiä matkoja ympäri maailmaa, tapaamisia presidenttien ja globaalin eliitin kanssa. Samalla Sarah WW yrittää rauhoittaa miehensä, Financial Timesin toimittajan huolia esim, kun viimeisillään raskaana oleva nainen lähetetään yksin avaamaan yhteyksiä Myanmariin, aika toisenlaisessa yhteiskunnallisessa vaiheessa olevaan valtioon. Ja toki hain hampaista selvinnyt nainen löytää pimeässä oikeaan osoitteeseen, vaikkei taksikuski puhukaan englantia eikä nainen burmaa. 

Tärkeiden ja tärkeilevien ihmisten festivaali Davosissa, Maailman talousfoorumi saa mehukkaan satiirisen kuvauksen naiselta, joka yrittää tehdä siellä töitä ja salakuljettaa imetysikäisen vauvansa mukaan.

Mark Zuckerbergin filosofia tihkuu esiin monen eri käänteen kautta. Hän on täysin välinpitämätön ihmisoikeuksille, silloin kun ne ovat bisneksen tiellä. Hän näyttää olevan valmis heittämään työntekijänsä vankilaan oman nahkansa pelastaakseen milloin ja missä hyvänsä. Trumpin kampanja hänen ensimmäisissä presidentinvaaleissaan ei näytä saaneen Facebookilta huomattavaa tukea sattumalta. Oikeistopopulistien suosima historian presidentti Andrew Jackson on myös Zuckerbergin suosikki.  Yhdysvaltojen avoin vaalirahoitus on myös yllätys uusiseelantilaiselle, sen tapainen isolla rahalla saatu näkyvyys on monessa demokratiassa kielletty. Zuckerbergille mikään ei riitä, hän haaveilee New York Timesin ostamisesta ja viidennen digitaalisen valtiomahdin luomisesta. Hänellä on presidenttisuunnitelmia.

Sarah WW sai potkut vuonna 2017. Kirjan mukaan hän oli suunnitellut irtisanoutumista jo aiemmin sekä vakavien mielipide-eroavuuksien että seksuaalisen ahdistelun takia, mutta terveydentila ja sairausvakuutuksen välttämättömyys Yhdysvalloissa saivat hänet lykkäämään päätöstä.

Vetävästi kerrottu kuvaus maailman kenties vaikutusvaltaisimmasta yrityksestä on runsas yksityiskohdista ja kammottavista käänteistä, tärkeä puheenvuoro. Kirjailijasta muodostuu hyvin ihanteellinen ja rohkea kuva, mikä voi tietenkin pitää paikkansakin. Sittemmin Sarah Wynn-Williams työskentelee tekoälyn parissa, jossa riskit ovat samankaltaiset kuin Facebookin esille tuomat ja panokset aivan liian korkeat, toteaa hän. 

Meta on nostanut kirjasta oikeusjutun sopimusrikkomukseen vedoten ja kieltänyt kirjailijalta teoksen markkinoinnin ja mainonnan. Se on tietenkin kasvattanut kirjan myyntiä tehokkaammin kuin mikään kampanja.

En ole vieläkään Facebookissa tai Instassa, eikä syynä ole mikään ylevä periaate. En vain ole saanut aikaiseksi ja mitä pidemmälle aika kuluu, sen vähemmän se kiinnostaa. Ehkä jonain päivänä vielä.

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä
Careless People: A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism, 2025, suomentanut Taru Luojola 

- Teoksen alkuperäistä nimeä ei löydy suomennoksesta!
Kosmos/WSOY, 2026, 427 s

Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille

Kannen kuva Instituto del Patrimonio Cultural de 
España, Ministerio de Cultura

Puoli Espanjaa on muuttumassa teatteriksi. Valot ovat sammuneet. Näytös voi alkaa.

Espanjan sadan vuoden takaista historiaa valaisevan (dokumentti)romaanin, Paco Cerdàn Läsnä!, espanjaksi Presentes, tunne duende ei tule flamencosta, vaan valtaan nousseen diktatuurin saappaiden kopinasta ja paatoksellisesta kuoleman kultista. Läsnä on falangistien tervehdys, jolla vastataan sodassa menehtyneen aatetoverin nimeen. Epäilemättä samalla ojennettiin käsi yläviistoon.

Vuonna 1939 Espanjan verinen sisällissota oli päättynyt tasavaltalaisten häviöön ja Saksan, Portugalin sekä Italian tukemien kansallismielisten/fasistien voittoon. Vaaleilla valittu kansanrintama oli aiemmin hävinnyt oikeistolaisten upseerien vallankaappausyrityksestä syttyneen sodan. Sisällissotaa pidettiin myöhemmin toisen maailmansodan kenraaliharjoituksena. Sellaiselta sopalta se todella vaikuttaa. Wikipediasta voi lukea tiivistelmän aiheesta.

Francisco Francon diktatuurin alkuvuosiin sijoittuu makaaberi näytelmä, jolle Cerdàn teoksen runko rakentuu. Pienen falangistipuolueen johtajan José Antonio Primo de Riveran ruumis nostetaan Alicanten hautausmaalta ja aatetoverit kuljettavat ruumiin kantaen harteillaan kuninkaiden hautapaikkaan El Escorialin luostariin, lähellä Madridia. Matka halki Espanjan, 467 km, kestää 11 päivää, 20.-30. marraskuuta 1939. Kulkue, näkyvä spektaakkeli osoittaa koko kansakunnalle kansallismielisten, francolaisten voiton. Sisällissota on takana, mutta voittajat eivät lepää. Tasavaltalaiset, heiksi todetut ja epäillyt etsitään ja löydetään. Kosto elää.

Espanjalaiset, huomio: Espanja pysyy sotajalalla niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisiaan vastaan. Ikuisesti kaatuneilleen uskollisena maamme suuntaa Jumalan armosta kohti vääjäämätöntä kohtaloaan Yhtenä, Suurena ja Vapaana. Muistaminen, miekka ja sota. (Kansakunnan Ääni radiopuheessaan 3. huhtikuuta 1939)

José Antonio oli pienehkön falangistipuolueen perustaja eivätkä hänen välinsä Generalissimus Francisco Francoon, fasistisen kansallispuolueen johtajaan vaikuta olleen säröttömät. Diktaattorit eivät mielellään näe päälliköitä tai niiksi haluavia lähellään. Falangistit oli niin pieni puolue, ettei se viimeisissä vapaissa vaaleissa saanut kansanedustajan paikkaa. Niinpä diktaattori otti ryhmän omiinsa.

Sodan aikana oikeiston ja vasemmiston radikaalien välisissä väkivallanteoissa tasavaltalaiset tappoivat José Antonion. Parin vuoden ajan hänen kuolemansa salattiin, kunnes hallinto oli varmistanut asemansa. Hänestä alettiin käyttää nimitystä Läsnäoleva ja hänestä rakennettiin pyhimys, marttyyri ja kansallissankari. Ruumis nostettiin haudastaan ja kuljetettiin haudattavaksi kuninkaiden kanssa. Kirjassa kulkueen 11 päivää muodostavat kirjan luvut.

Kirjailija ja toimittaja Paco Cerdà kulki saman matkan ja kirjasi samalla havaintonsa reitin varrelta, kylistä ja kaupungeista, tutki arkistoista historiallisen tapahtuman vaiheita ja rinnakkaiskertomuksena kertoi samanaikaisista voitettujen kohtaloista, jotka ovat jääneet näkymättömiin. Ne ovat kertomuksia teloituksista, vankileireistä, ullakoille ja vajoihin kätkeytyvistä perheenisistä, pakomatkoista, pelosta ja nälästä ja alkavan diktatuurin mielivallasta. 

Jotkut pääsevät pakenemaan Portugaliin ja meritse Argentiinaan tai Englantiin. Reitti ei ole helppo merilläkään, natsien sukellusveneet partioivat alueella kuin krokotiilit tropiikin joissa.

Kirjastoissa suoritetaan puhdistuksia kielletyistä kirjoista. Francon tytär haluaa itselleen kaikki tarjolla olevat  kappaleet suositusta lasten kirjasarjasta, jonka kirjoittaja on jo paennut Argentiinaan.

Tämän teoksen lopussa on laaja lähdeluettelo päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, blogeista, muista historiateoksista, joista ovat peräisin kuvaukset lukuisten nimeltä mainittujen naisten ja miesten, isien, äitien ja lasten sekä rakastavaisten kohtaloista. Eulalio, Pepe, Weddel, Pilar, tyttö, Miguel, Francisco, Andrés, Amelia, Matilde, Luis, Angel... Samanaikaisesti valtiollinen propaganda keskittyi yhdestä haudasta esiin kaivetun ruumiin hautajaissaattoon halki maan.

Läsnä! on moneen kertaan palkittu Espanjassa, sillä on ihailtava pyrkimys tuoda päivänvaloa diktatuurin prameiden seremonioiden kätköön jääville tarinoille. Koin kirjan tyyliltään hyvin raskaana. Massiivinen henkilömäärä uuvuttaa ja makaaberi kuoleman tanssi kulkee synkän draamaattisessa rytmissä.

Suomennoksen alaotsikko lupaa enemmän analyysiä kuin mitä tässä kiihkeän  tunteikkaassa reportaasissa sitten onkaan. Tai ainakin se tulee pieninä palasina yhdentoista päivän seremonioiden ja ihmiskohtaloiden lomassa. Kirjassa on kirjallisia viitteitä Cervantesin Don Quijotesta Franz Kafkaan, Friedrich Nietzschestä Wisława Szymborskaan.

Romaani/tietokirja -hybridimuoto oli minulle haastava luultavasti myös, koska en tiennyt riittävästi Espanjan sisällissodan historiallisista taustoista, jotka tässä oli upotettu mukaan nopeina näyttämökohtauksina, esim José Antonion, falangistipuolueen perustajan kenraali-isän lyhytaikaisesta ensimmäisestä diktatuurista ennen Francon kautta.  

Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille
Presentes, 2024, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2026, 349 s

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi Raimo Raatikainen

Muistan jo viime vuonna todenneeni, että olen aina äitienpäivän tienoilla vihannut lapsiani ja perhettäni. Jo avioliitossa ollessa oli näihin aikoihin eripuraisuutta ja jännitystä, joka sitten oli unohdettava äitienpäiväksi.

Eeva Kilpi ei kaihtanut tämänkään tapaisten äitinormia räikeästi rikkovien ajatusten julkituomista. Yllä oleva sitaatti Naisen päiväkirjasta herätti minussa tässä vaiheessa hilpeyttä. Kilpi oli tätä päiväkirjaa kirjoittaessaan vuonna 1976 alle viisikymmenvuotias. Ymmärsin reaktiota siinä mielessä, että äitienpäivä on minullakin mennyt jonkin näköisen kriisin tunnelmassa useammin kuin kerran. Epäilemättä päivä on omiaan herättämään odotuksia 'oikeasta' tavasta viettää sitä. Kun lakkaa odottamasta muilta valmiita koreografioita, tilanne helpottuu.

Päiväkirja jos mikä on syvästi henkilökohtainen kirjallinen tuote. Se on rohkeaa ja suoraa kirjoitusta. Äitimyytit, äidin syyllistäminen ja uhriutuminen, niistä irtautuminen on tässäkin teoksessa Kilvelle oleellista. Julkaistu päiväkirja kattaa ajan huhtikuusta marraskuuhun ja kirjailija asustaa suurimman osan ajasta yksin maaseudulla mökissään. Koira oli aiemmin seurana, mutta sekin on jo kuollut ja kuopattu. Koiraa nainen kaipaakin, miehen lisäksi, koska hän on yksinäinen. Yksin hän haluaa olla, mutta aika synkät ajatukset tuntuvat lähtevän vapaaseen pudotukseen nimenomaan yksinolon syventäminä.

Alta viisikymppisenä lähes satavuotiaaksi elänyt Eeva Kilpi ajatteli paljon kuolemaansa, itsemurhaakin ahdistuneimmillaan. Avioeron jälkeen yksinhuoltajan välit kolmeen aikuistuvaan poikaan, joista kaksi asuu vielä tässä vaiheessa hänen luonaan (kaupungissa, ei mökillä), vaikuttavat riitaisilta ja yhteydenotot päättyvät usein uusiin erimielisyyksiin. Nuorten elämä, koulunkäynti, ehdot ja niiden suorittamiset raastavat äitiä. Hän on pettynyt ja näyttää sen.

Sukupuolisuus on äärimmäistä fyysistä läheisyyttä. Kokemus omasta fyysisestä olemassaolosta toisen kautta. Hyvin tarpeellinen kokemus. Oman identiteetin syöksähdys toista ihmistä vasten. Ilman sukupuolisuuden kokemusta ihminen menettää itsetuntonsa.

Perhesuhteiden kanssa vuorottelevat miessuhteet, menneet ja puuttuvat. Erotiikan merkitystä hän ei vähättele. Yksinäisyys merkitsee Kilvelle sitä, että hänellä ei ole rakastettua ja rakastajaa. Vain se, seksuaalisuus ja erotiikka voi viedä yksinäisyyden tunteen. Tuttu mies haikailee mukaan mökille, mutta naiselle ei mies enää ole innostava rakastaja. Jos ei intohimoa ole, nainen on mieluummin yksin. Kuka hyvänsä ei käy, ei edes entinen rakkaus. Tässä kohtaa ajatukset käyvät yksiin klassikkohaasteeseen lukemani Tamaran kanssa. Rakkaus on villi lintu, lauletaan Carmenissakin. Entisen rakastetun tuloa mökille hän punnitsee vasten tämän vaatimaa passaamista. Mutta ei vain miehen rooli passattavana nouse esteeksi, myös tämän poliittista ajattelua Kilpi ruotii terävästi. 

Vanha mökki saunoineen, kukkivine pihoineen ja polkuineen tulee lukijallekin ihmeellisen tutuksi vaihtuvien päivien kulussa. Kesä on sateinen ja viileä, nainen palelee, ja ravitsee itseään siankyljellä, hapankorpuilla ja kurkulla, säilykelihapullilla ja heittää lasiin tilkan slilovitshia - luumuviinaa, jota isänikin nautti napanderin silloin tällöin. Ruokajuomana on säännöllisesti olutta, myös viiniä. 

Sateen myötä kirjailijan tuska kirjoittamisestakin syvenee. Kirjoittaminen on kirjailijalle pakonomainen tunne silloinkin, kun se ei suju, ehkä varsinkin silloin. Helpotus on suuri niinä päivinä, kun tekstiä syntyy huomaamatta. Kirjoittaessaan Kilpi käy keskusteluja lukemiensa kirjailijoiden kanssa. Masennus tuntuu syvenevän yksin ollessa, mutta kirjailija ei näe sellaista yhteyttä, vaikka jopa naapureiden pistäytyminen teellä näyttää piristävän. 

Päiväkirjan sivuilla tunnelmat vaihtuvat, sateen jälkeen aurinko näyttäytyy, niin myös kirjailijan mielen maisemassa. Välit poikiin paranevat kesän mittaan, Kilpi on helpottunut, kun toteaa kevytmielisen äidin huolehtivaisten lasten olevan kasvatuksen salaisuus. Viimeinen merkintä 11.11. on kuin unelma perfect daystä, jossa hän haaveillen toteuttaa sekä velvollisuuksia että ihanimpia luontohetkiä ja toteaa lopuksi: Tai ehkä lähtisin vain metsäkävelylle.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

WSOY, 1978, 237 s