Sieluni hymyt -haaste

♥ Kohta on toukokuu ja kirsikkapuut  ♥

Ulla piristi päivääni heittämällä tämän haasteen, jossa ideana on listata pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät onnelliseksi, 5-105 kpl.

Olen onnellinen kirjablogeista, jotka ovat antaneet minulle ensinnä uuden tavan harrastaa lukemista ja kirjoittamista jakamalla kokemukset muiden lukevien ja kirjoittavien kanssa. Toiseksi se on antanut mahdollisuuden olla minulle sopivalla tavalla mukana somessa. Muuta kanavaa en kaipaa. Kolmanneksi minua kiinnostaa, hyvin maltillisesti, olla jotenkin tekemisissä it-sovellusten kanssa, joista tämä blogger-työkalu on esimerkki eli tähän liittyvä 'ympäristö'.

Jokaisen aamuni onnesta vastaa Hesari. Sen luettuani olen ajatusteni tonavassa sellaisessa pyörteessä, että kestää aikansa soutaa tyynemmille vesille, varsinkin sunnuntaipaketin jälkeen. Ilman Hesaria aamulla päivä on kuin emäntä ilman polkua.

Seuraan kirjablogien lisäksi päivittäin Saku Timosen blogia. Olen onnellinen, että joku jaksaa panna itsensä niin likoon ja  kynän säilällä torjua mölyävän MV-joukon ja asiantuntemuksella kumota porukan valheita.

Kirjojen lisäksi elokuvat ovat usein iltojeni ja nyt eläkkeellä, myös räntäsadepäivieni, sulostuttajia. Tämä on muuten yksi monista asioista, joiden vuoksi en voisi ajatella liittyväni monien talvikuukausiksi etelään lentävien ikätovereideni joukkoon. Elokuvat elokuvateatterissa, suomeksi tekstitettyinä, se on ihan parasta.

Olen onnellinen, kun sekoitan värejä ja maalaan. Työväenopiston kuvataideluokassa olen osa iättömien naisten porukkaa, jotka ovat hartaan keskittyneitä omaan työhönsä. Ajatus, että tätä voin tehdä kauan, riehaannuttaa.

Olen onnellinen pienestä lähipiiristäni, parhaina päivinä easily amused. Sanapari on peräisin Kurt Cobainin biisistä ja kuulostaa paremmalta englanniksi. 'I wish I were like you, easily amused.'

Olen onnellinen ystävistäni, joista suuri osa on ex-kollegoita Joensuusta ja Helsingistä. Siitä, että yhteinen historiamme jatkuu edelleen, jo vuosikymmenten ajan.

Olen onnellinen jokaisesta onnellisesta koirasta jonka näen. Jos pystyn koiraa ohimennen korvan takaa rapsuttamaan, on se pieni onnen hetki. 

Olen onnellinen kun leipätaikina kohoaa hyvin uunissa.

Olen onnellinen, että vuoden kamalin huhtikuu on kohta ohi ja vuoden ihanin toukokuu koittaa.


Haastan Marjatan, ketjukolaajan, Jaanan ja Tuijan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Vuosina 1866-68 Suomen väkiluku väheni kahdeksalla prosentilla ja oli muutamia vuosia alempi kuin vuonna 1865, ennen suuria katovuosia. Katovuodet aiheutuivat kahdesta peräkkäisestä ankarasta talvesta, jotka tuhosivat sekä vilja- että perunasadot. Saattoi olla, että harjoitetulla talouspolitiikalla vielä syvennettiin vaikutusta. Jotain sen suuntaista J.V. Snellmankin näkyi pohdiskelleen Wikipedian mukaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on impressionistinen pienoisromaani talvesta 1867-68. Suomen talvinen maisema hautautuu metrien paksuisiin valkoisiin lumikinoksiin, kauniisti kimaltaviin ja tappaviin. Maaseudun autioituvien torppien ovet jäävät selälleen, lumi peittää eteiset ja tuvassa makaa sinne jäätynyt miehen ruumis mustassa läikässä. Äsken vieraalle haukkunut koira löytyy aamuyöstä kuoliaaksi revittynä, osittain syötynä mutta niin on tekijäkin jo joutuva varisten ruoaksi. Helsingin Katajanokalla huorakortteleiden hökkelit uhmaavat jäätävää tuulta mereltä, kun kaupunkiin raahautuu laumoittain rääsyisiä kerjäläisiä maaseudulta.

Tällaisia näkymiä Ollikainen nostaa esille sadanviidenkymmenen vuoden takaa. Maaseudulta pois pyrkivien joukosta seurataan Korpelan Marjan taivallusta kerjuulle, pysähtymisiä milloin missäkin torpassa, jossa isäntä käy yöllä kimppuun, emäntä haukkuu huoraksi. Mutta on tönöjä, joissa tulijoiden kanssa jaetaan se viimeinenkin mitä on, vesivelli, pala pettuleipää. Nälkään nääntyvillä on sisällään kissanpentu, joka raapii pienillä kynsillään vihlovaa kipua ihmiseen.

Helsingissä näkökulma vaihtuu varakkaamman porvariston, kamreeri-Larsin ja lääkäri-Teon, Renqvistin veljesten turvatumpaan elämään. Lars ihailee esimiestään, senaattoria, mutta Teolla on ammattinsa ja naimattoman miehen vapaa-ajanviettonsa kautta enemmän kosketusta tavallisten ihmisten elämään. Kaupungin viskaalit istuvat punssilasillisella maan tilaa pohtimassa ja jotenkin tutunoloisesti kommentoimassa:

Köyhä väki on saatava sidottua kotiseudulleen. Se on pahinta mitä voi tapahtua, että nämä vaeltavat kerjäläislaumat tästä vielä kasvavat.
 - Kyllä ne kasvavat.
 - Miten heidät saisi ymmärtämään, kuinka toivoton mahdollisuus se on, Löfgren tuskailee.
 - Toivoton kyllä, mutta mahdollisuus kuitenkin, kuten sanoit.

Ollikaisen aihe on niin traaginen, että ihan nimen perusteella välttelin kehuttua romaania. Onneksi menin taas vanhaan halpaan: kun vielä ulkomaillakin kehutaan, niin alkaa suomalainenkin uskoa. Sillä vaikka aihe on rankka ja ahdistava, synnyttäen lähes fyysistä palelua ja ahdistusta, Ollikainen kertoo tarinansa sellaisella tyylikkyydellä ja kauniisti säkenöivillä sanoilla, että en osaa verrata sitä kuin impressionistiseen maalaukseen. Valoläikät kirjailija sipaisee esimerkiksi luonnosta. Kyyllä on hallanväriset silmät ja suussa hampaat kuin jääpuikot. Tämä taisi olla huonoin esimerkki valosta, käärme kun toimii enteenä tulevasta. Se sihisee Marjalle kohmeisten puolukoiden joukosta. Myötätunnolla kirjailija kuvaa sitkeitä, loppuun asti ponnistelevia henkilöitään. Lapset, Mataleena ja Juho keikahtelevat kinokseen, mutta uskovat että parempaa kohti mennään. Pietarin leipäkaupat ja pulskat kauppiaat kajastelevat Marjan silmissä.

Lukija saa hengähdystaukoa vatsaa jomottavasta nälästä, luita hyytävästä pakkasesta kaupunkilaislääkärin tyystin toisenlaisen elämän välähdyksistä: Teo roikkuu Cecilian, prostituoidun löysässä hirressä, keikkuu häpeänsä ja rakkautensa tukalassa ristivedossa.

Esikoiskirjassaan Ollikainen onnistuu muovailemaan nykykielestä paitsi runonomaisia helmiä myös vinkeästi vanhahtavat puitteet 150 vuoden takaisille tapahtumille. Lause lauseelta lukija huomaa istuvansa taaksepäin kulkevassa junassa, joka vaihtuu hevosrattaisiin, ja olevansa samaa ihmisten virran jatkumoa kuin Marja ja Mataleena, Teo ja Lars ja Raakel, täällä Suomen niemellä. Siellä, Helsingissä sattumalta kohtaavat romaanin henkilöiden polut;  valoa ja toivoa alkaa pilkahdella ankaran talven jälkeen.  Hakaniemen pajoilta kohoavat tummat savujuovat kuin purot siniselle taivaalle.

Kotimainen uusi mieskirjailija joka innostaa. Harvinaista herkkua minulle.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012, 140 s
Kansi Elina Warsta

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Ne saa kulkea irrallaan ja raiskata vaikka koko maaseudun - niiden mielestä jotka valvovat tätä piirikuntaa

Minkä vuoksi järkevät ihmiset suorastaan tulevat raivohulluiksi heti kun joku asia vain sivuaakin neekereitä, se on sellaista, jota minä en yritäkään ymmärtää.

Ei ollut ihan helppoa kirjastostakaan löytää tätä romaania. Sen verran paljon pöhinää on viimeiset pari vuotta ollut Harper Leen ympärillä. Ensin löytyi mystinen, viitisenkymmentä vuotta piilossa ollut romaani, tämän esikoisromaanin jälkeen ja ilmeisesti samanaikaisestikin kirjoitettu mutta aikanaan julkaisematta jäänyt Kaikki taivaan linnut. Sitten kirjailija kuoli. Lopulta kirjaston hyllystä löytämäni opus oli niin kulahtanut, että ensimmäisen kerran paperoin kirjaston kirjan meidän yhteisen taipaleemme ajaksi, vain saadakseni siihen ryhtiä.

Kuin surmaisi satakielen on myös elokuva. Siitä tulee mieleen ylevän moraalinen Gregory Peck pitämässä puhetta eräässä amerikkalaisen elokuvan perusnäyttämöistä, oikeussalissa. Aika jota romaanissa eletään on 1940-45 siitä päätellen, että Hitlerin tekemisistä puhutaan ohimennen ja niistä puhutaan preesensissä. Suomennos, Maija Westerlundin, on vuodelta 1961. Se on osittain vanhentunut. Päällimmäisenä siitä nykylukijalle todistaa neekeri-sanan käyttö yleissanana, mutta on muitakin sanoja ja rakenteita. Kuten vilpola, joka on kai terassi, kuisti tai veranta.

Vilpoloita löytyy sen kadun varrelta Maycombin kaupungissa Alabamassa, jossa sisarukset Scout, koko nimeltään Jean Louise ja Jeremy eli Jem, kymmenen ikävuoden molemmin puolin varttuvat yksinhuoltaja-isänsä Atticus Finchin ja mustan palvelijan Calpurnian hellässä huomassa. Atticus on lakimies. Scout on romaanin keskushenkilö, minäkertoja, toimelias poikatyttö. Hänen näkökulmastaan tapahtumat kerrotaan. Lapset näkevät yllättävän tarkasti. Jo vauvat rekisteröivät tiuskaisun ja oppivat varautumaan, puolustautumaan. Kolmas tärkeä porukassa on muualta kesälomalle saapuva Dill-poika, heittopussi vanhemmilleen, mutta tärkeä Scoutille, tuleva aviomies, näin ovat lapset päättäneet.

Taitavasti kirjailija kuljettaa lukijaa lasten salamyhkäisistä rosvoleikeistä laajempaan yhteisön kuvaan. Kun lapset virittelevät ansoja naapurin erakkoperheen kaikkein erakkomaisimmalle jäsenelle Boo Radleylle, taustalla kasvavat puutarhan onkaloiset puut, näkyy pölyistä katua, vesikauhuinen koira, juoruileva nainen naapuripihassa. Lapset elävät arkeaan, kesälomaa, isä lukee lehtiä. Pienistä palasista rakentuu vähitellen maisema pikkukaupungista, jossa isä Atticus tekee väsymätöntä  työtä heikompiosaisten puolesta, kaikkein heikoimpien eli mustien. Samalla kodin seinien sisällä dialogi kertoo, kuinka isä kasvattaa Scoutia ja Jemmiä  pois helpoista päätelmistä kohti humanistin, rauhanrakentajan maailmaa, vähemmän mustavalkoista.  Toivoin sinun ymmärtävän, mitä on todellinen rohkeus, sen sijaan että kuvittelisit rohkeuden olevat mies ase kädessä. 

Suvun historiaa ja Yhdysvaltain sisällissodan asetelmiakin sivutaan monen Finchin suvun jäsenen kautta, joita käy kylässä. Etelävaltioiden osavaltioita kutsuttiin Konfederaatiksi.  Atticus on nähnyt, kuinka asenteet ovat koventuneet, entisiä orjia eivät paikalliset valkoiset halua hyväksyä tasa-arvoisiksi. Scoutin ja Jemin on käytävä läpi  monia suoria ja vaivihkaisia vihan purkauksia laillisuusmies-isäänsä kohtaan, joka on nähnyt monen maanviljelijän köyhtymisen.

Atticus sanoi, että ristimällä ihmisiä Konfederaatin kenraalien kaimoiksi heistä tehtiin hitaasti juoppoja.

Monista värikkäistä Maycombin tyypeistä syntyy elävä kaupunki. Lähetyspiirin rouvien kaakkukahvit on herkullinen kuva omahyväisestä, aina oikeassa olevasta porukasta, jonka hörhelöiden alta paljastuvat julmat asenteet.  Rouva Merriweather nyökkäsi viisaan näköisenä. Hänen äänensä kohosi yli kahvikuppien kilinän ja sen vaimean massuttavan äänen, mikä syntyi naisten pureskellessa kaakkuja. - Tässä kaupungissa on hyviä mutta harhaanjohdettuja ihmisiä.

Kuin surmaisi satakielen näyttää 'helpolta' elokuvan pohjaksi, koko tarina etenee harvinaisen sujuvan dialogin kautta. Välillä ihmettelin, onko nyt kahdeksanvuotias noin kypsä ajatusmaailmaltaan mutta kyllähän lapset vaistoavat hyvin epäjohdonmukaisuuden, sellaisen johon vanhemmat ovat jo tottuneet. Kuten esimerkiksi kun Scout ihmettelee jotain paikallista rouvaa, joka on niin myötätuntoinen juutalaisten kärsimykselle mutta samalla niin ilkeä omilleen. Kertomus tihenee kohti kulminaatiotaan, oikeudenkäyntiä, jossa on väkivallasta syytettynä musta mies ja syytteen nostajana valkoinen nainen.

- Pelkäsitte joutuvanne pidätetyksi, pelkäsitte saavanne vastata siitä, mitä olitte tehnyt? - Ei sir, mä pelkäsin joutuvani vastaamaan siitä, mitä mä en ollu tehny.

Rasismin lisäksi Kuin surmaisi satakielen nostaa esille muitakin erilaisuuden kohtaamisia, kuten juopon Dolphisin, jonka juoppous on pelkkä kulissi sille että hän haluaa elää omanlaistaan elämää ja tehdä omia valintojaan, kun ne eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä. Juopolle ne sallitaan.
Pulitzer-palkittu romaani onkin taas hyvin ajankohtainen. Ei tarvitse kuin vaihtaa 'neekerin' paikalle 'pakolaiset, turvapaikanhakijat' niin ollaan hyvin lähellä tämän päivän keskustelujen äänenpainoja meillä ja Euroopassa.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
To Kill a Mockingbird, 1960, suomentanut Maija Westerlund
Gummerus 1990, 8. painos (1. 1961) 333 s

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär

Mozart ajattelee puhemies Maoa aina, päällikkö sanoi.

Mikä vavisuttava vaikutus voikaan olla pienellä kätketyllä laukullisella länsimaisia romaaneja kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa 1970-luvun alussa! Se voi muuttaa paitsi kahden nuorenmiehen myös pienen vuoristokylän elämää monella tapaa. Vuoristokylä sijaitsee lähellä Yong Jingin kaupunkia, Taivaallisen Feeniksvuoren rinteillä. Siihen kylään lähetetään nuoria uudelleenkoulutettavaksi. Kuten Dai Sijie ja hänen paras kaverinsa Luo, lääkäreiden eli parempiosaisten lapsia, joita Maon Kiinassa mielellään kiusattiin.

Dai Sijie on kiinalaissyntyinen kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka on asunut Pariisissa vuodesta 1984. Hän on edelleen Kiinan kansalainen. Balzac ja vaatturintytär on hänen omaelämäkerrallinen, useamman kerran palkittu esikoisteoksensa.

Kulttuurivallankumouksen aikana mielivalta rehotti eikä kukaan ollut siltä turvassa. Dai Sijien ja Luon vanhempia rangaistiin ja heidän kouluja käyneet poikansa lähetettiin syrjäiseen vuoristokylään pakkotyöhön hiilikaivoksiin ja pelloille, kivikautisiin olosuhteisiin. Aihe on rankka, mutta romaani on paikoitellen mielettömän hauska. Mieletön on oikea sana, koska onhan se absurdia. Minäkertojalla on tarkka, kätketyt inhimilliset halut ja juonet monenlaisten kulissien takaa erottava katse. Nuorillamiehillä on sen varsinaisen kasvatuksensa jäljiltä kova itseluottamus ja nokkeluus karuissakin olosuhteissa löytää mahdollisuutensa, sekä elää että nauttia vielä hengenkin ravintoa. Luja ystävyys kestää jopa rakkauden, jossa on kolmiodraaman aineksia. Kirsikankukkamainen vaatturintytär mustine silmineen on kylän kaikkien miesten sekä salaisen että avoimen himon kohde.

Kaveruksilla ei ole paljon mitään mukanaan, mutta herätyskello on. Siihen sattuukin kylän päällikkö iskemään silmänsä. Kellotaulussa kukko nokkaisee riisinjyvän joka sekunnilla. Pojat käyttävät päällikön kellorakkautta estottomasti hyväkseen. Kolmannella uudelleenkoulutukseen saapuvalla pojalla on sitten laukku. Laukku täynnä tarinoita, mutta ne ovat kiellettyjä ja koko laukku kätketty. Kirjojen ja niiden tarinoiden varaan, Balzacin Ukko Goriotista Dumas'n Monte Criston Kreiviin rakentuvat poikien pyrkimykset, elossapysymisen toiveet, rakkaudet. Vaikutus laajenee lopulta Taivaallisen Feeniksvuoren muotiinkin. Siinä alkaa näkyä välimerellistä tuulahdusta. Sillä ei mikään poliittinen järjestelmä, eivät minkäänlaiset talouspakotteet voi riistäää naisilta pukeutumisen halua, joka on yhtä vanha kuin maalma, yhtä vanha kuin äitiyden kaipuu, sanoo Dai Sijie. Tarinoiden voima leimahtaa ympäristössä, jossa mitään ei ole saanut kuulla eikä nähdä. Kaupoissa länsimaisen kirjallisuuden hyllyssä on tarjolla Albanian kommunistijohtaja Enver Hoxhan kootut teokset.

Dai Sijie loistaa kertojana, Kiinan jylhä luonto rotkoineen ja kirkkaine lampineen päilyy taustalla, komiikan pyörteet imaisevat mukaansa kaikki kauheudet mustien helmien kaltaisista täistä puhvelin veren nauttimiseen, luja ystävyys ja rakkauden siivittämä optimismi jyräävät näyt kiinalaisen sairaalan käytäviltä, joissa potilaat hoitavat omat ruoanlaittonsa. Tämän helmen löysin minäkin Elegian blogin kautta.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär
Balzac et la Petitte Tailleuse chinoise, 2000, suomentanut Annikki Suni
Otava 2001, 205 s

Bella Italia - l'assassino di massa degli uccelli

Fotografia: Markku Rantala, Kari Eischer 

Nei paesi mediterranei si uccidono ogni anno 11-36 millioni di uccelli, illegalmente. L'Italia è il paese più pericoloso per loro, l'Egitto il più peggiore per gli uccelli migratori. Ho letto questa informazione stamattina nel giornale. Lo sapevo già prima ma le quantità enormi sono incomprensibili. Fra i miei libri più amati è la storia di Axel Munthe (La via per Capri, scritto da Bengt Jangfeldt), il famoso medico svedese che era uno dei primi protettori della natura, conosciuto per il suo Villa San Michele sulla isola di Capri. Li aveva creato una zona di paradiso per gli uccelli dove era vietato di cacciarli.

Sono già 150 anni passati dal tempo di Munthe ma ancora noi, amici della natura e degli uccelli dobbiamo leggere di questo terribile  omicidio di massa degli uccelli. Che non aiutano le leggi dell'Unione Europea è molto deprimente. Per noi finlandesi gli uccelli migratori sono molto benvenuti segni della primavera. Neanche noi siamo innocenti alla diminuzione degli uccelli arrivando ogni anno. Da noi l'industria di legno favorisce boschi con alberi sempre più gioveni, impoveriscendo anche le possibilità degli uccelli. Il risultato è che sia la quantità che le specie riducono nella nostra natura.

Gli uccelli, meglio che nessun altro animale su questo pianeta, dimostrano che non ci sono confini veri e che siamo tutti dipendenti degli azioni dell'altro.

Mi scuso della lingua, sono finlandese, una che ama la lingua italiana e anche il paese come migliaia di turisti. Non vorrei che un paese cosi bella uccida gli uccelli che noi aspettiamo con impazienza ogni anno. Se qualcuno in Italia legge questo, come spero, lo considera come un appello dal nord. Non possiamo sconsigliare gli uccelli la rotta che usano per migrare, ne dobbiamo parlare noi, la gente che ha la capacità di smettere di fare delle bruttezze.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Muistot yhteisistä hetkistä Sabinan kanssa eivät jättäneet Samia rauhaan. Vaikka libaulainen ilotyttö Sabina Urkutniewitz oli poistunut 24-vuotiaan suomalaissotilaan elämästä, nainen oli vasta aloittanut tiensä suomalaisille teatterilavoille. Tekeillä olivat ensimmäiset sävelet laulunäytelmään Jääkärin morsian. Samin putkakierros päättyi lokakuun loppupuolella, jolloin päiväkirjoissa on viimeinen merkintä Sabinasta.

Mikko Porvali on poliisi ja oikeustieteen maisteri, sotahistorioitsija  ja kirjailija. Näiden lisäksi karjalainen ja ortodoksi.  'Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio' oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2011.

Rautasormuksessa Porvali kertoo sodan erottamista, yhdistämistä, kadottamista ja uudelleen löytyneistä ihmisistä, usein rakkaussuhteista mutta myös uhrautuvista ystävistä, äideistä ja pojista, isistä ja tyttäristä. Hänen suvullaan on juuria Venäjän Karjalassa ja emigrantit ovatkin monessa kertomuksessa pääosassa. Historioitsija on koonnut kirjansa sukunsa ja näissä tositarinoissa esiintyvien henkilöiden historiaa tutkien, jonkin verran haastatteluin ja sisällyttänyt moniin otteita kirjeenvaihdosta. Jokainen luku päättyy hänen omaan kertomukseensa, kuinka juuri tämä tarina on hänen kohdalleen osunut. Se lisää sitä jatkuvuuden tunnetta mitä sota-ajan historiakin on, ajan katkeamatonta virtaa.

Porvali kirjoittaa myötäelävästi, tunteella, moni henkilö on jotain kautta sukuakin. Näkökulma aikaisempaan sotaan on valkoisten ja jääkäreiden. Mukana on monia Akateemisessa Karjalaseurassa toimineita aktiiveja, jopa IKL-pappi, jonka korkeampia voimia kutsuvat ja sotahurmosta tihkuvat kirjeet alkoivat kyllä yököttää ja koko kirja vähän polttaa näpeissä. Työläiskodinkin selitetään sentään olleen hengeltään valkoinen... En silti kokenut tätä minään sotasankareiden läpimarssina. Enemmän oli värikkäitä ihmiskohtaloita, yllättäviä pelastumisia ja tavallisten ihmisten sinnittelyä epäonnistumisista suurimmassa, sodassa. Ja tietenkin kaiken kestävän mutta myös yllättäen hiipuvan rakkauden tarinoita. Lisäksi Porvali on halunnut kirjallaan osoittaa kunnioitusta niille sodassa kaatuneille, jotka jäivät rajan taakse ja joita ei koskaan myöhemmin löydetty. Muutama heistä on saanut oman luvun tähän tositarinoiden kokoelmaan.

Rautasormus oli ennen talvisotaa keksitty hanke, jolla pyrittiin saamaan kansalaiset mukaan rahoittamaan sodan vaatimia asehankintoja: ehdotettiin että kultasormukset vaihdettaisiin rautasormuksiin. Wikipedian mukaan kerätyllä kullalla olisi hankittu jopa 30 hävittäjää, mutta sen vaihtaminen rahaksi viivästyi ja koko hanke siinä mielessä epäonnistui.

Ennen toista maailmansotaa Viipuri oli vilkas ja kansainvälinen kulttuurikaupunki ja Terijoki suosittu lomakohde. Vanhempieni ikäluokka ne vielä tunsi, mutta se ikäluokka alkaa jo olla poistumassa maisemista. Terijoki oli kuulemma aikoinaan Pohjolan Rivieraksi kutsuttu, valkoisine hiekkarantoineen. Neuvostoliiton alkuaikoina se muuttui sittemmin salakuljetuksen ja vakoilun keskittymäksi, jossa liikkui paljon mm brittejä. Esimerkiksi James Bondin esikuva Sidney Reilly. Nämä seudut samoin kuin Baltian maiden maisemat esiintyvät monessa Porvalin historian tuokiokuvassa.

Liikuttavimpia kohtaloita kirjassa on Arvon ja korpraali Myyryläisen tarina. He tapasivat ensi kerran 30-luvulla. Alikersantti Arvo Peippo auttoi alokas Myyryläistä saamaan tarpeellisen loman heinäntekoon. Myyryläisellä oli kotona vain iäkkäät vanhemmat ja juoppo veli. Syksy oli tulossa. Seuraavan kerran miehet tapasivat toisensa kymmenisen vuota myöhemmin jatkosodassa. Upseeriksi ylennyt Arvo oli loukkaantunut joukkueensa etunenässä venäläisten tulituksessa ja jäänyt tajuttomana pimeälle ja jäiselle pellolle. Uupunut joukkue oli vetäytynyt takaisin leiriin. Ryhmän sattumalta kohdannut lääkintämies Myyryläinen lähti erikseen hakemaan tuttua miestä venäläisten tulituksesta piittaamatta. Arvo saatiin paareille ja autiotuvan kautta ojaa pitkin pelastettua. Arvolla oli sittemmin kotona seinällä valokuva, joka ei esittänyt ketään sukulaista. Se oli eräs lääkintämies Myyryläinen - kertoo Porvali loppukaneetissaan.

Nuorina Viipurissa ja Pietarissa rakastuneet Miliza ja Alexander tapasivat uudelleen vasta kypsällä iällä, sitä ennen Alexander oli elänyt Argentiinassa ja Miliza jäänyt Suomessa leskeksi mutta vanha rakkaus ei koskaan ruostunut.  Kuka sitten oli tuo juoppo, joka Helsingissä hyppäsi Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta ja kuoli? Entä tuo vaitonainen Ilja Repiniä muistuttanut tyyppi KGB:n majurin vermeissä, joka tuli hautajaisiin?  Sihvon jääkäriveljeksistä Sam sävelsi Jääkärin morsiamen mutta muuten Sam Sihvo oli enemmän runoilija ja muusikko kuin sotilas. Hänen sydänsurujen täyteinen tarinansakin on kerrottu ymmärtämyksellä. Kaikki rakkaustarinat eivät pääty onnellisesti. Jotkin parisuhteet tuntuvat särkyvän liian vähästä - toiset taas sujuisivat onnellisemmin, jos ne päättyisivät nopeammin.

Monista sotasankareista ja sodan tunnelmista huolimatta kirjasta päällimmäiseksi jää elämää ja sen moninaisuutta ymmärtävä ääni. Paatokselle nauraa Milka-vanhuskin: - Se oli sellainen sotahullu pappi, se minun mieheni. Mutta hän oli myös suuri rakkauteni.  


Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta
Atena 2013, 236 s

David Duchovny: Pyhä lehmä

David Duchovny on Salaiset kansiot TV-sarjasta tunnetuksi tullut yhdysvaltalainen näyttelijä. En koskaan katsonut tätä sarjaa. Näyttelijä teki siis uuden aluevaltauksen ryhtymällä kirjailijaksi, kuten näyttelijäkollegansa Gillian Anderson samasta sarjasta.

Elsie on lehmä, Jerry alias Shalom on possu ja Tom on kalkkuna. Eli kyseessä on faabeli, eläinsatu, satiiri. Elsie sattuu laitumeltaan näkemään ikkunasta isäntäperheen jumallaatikosta eli TV:stä kuvaa tuotantoeläinten kohtalosta. Idea ottaa se kohtalo omiin sorkkiin syntyy siinä samalla. Bestis Mallory on vain kiinnostunut naapurissa pärskyvistä sonneista, mutta Elsie lähtee matkaan ja saa erinäisten vaiheiden jälkeen mukaansa myös Jerryn, myöhemmin nimeltään Shalom ja Tomin. Kaikilla on haaveena lokoisat olot unelmien maassa. Elsiellä se on tietenkin Intia, jossa liikenne pysähtyy kun pyhä lehmä seisoo ajotiellä, Shalomilla Israel päinvastaisista motiiveista - sika jätetään inhosta rauhaan "kelaa mikä paratiisi"- ja kalkkunalla se on Turkki = Turkey = turkey = kalkkuna. Tom pakenee marraskuun neljättä, kiitospäivää. Karpalohillo on kiitospäivän kätyri! Hillotettu kuolema!

Duchovny vetää porukkaansa rennolla otteella, läppä lentää otusten kesken ja Elsie & kaverit murjaisevat vitsin poikineen maailmaa havainnoidessaan. Siitä huolimatta että matkassa on runsain mitoin stressaavia vaiheita, jolloin Elsieltäkin saattaa hermostuksesta pudota rieska. Samalla käsitellään tuotantoeläinten kurjuuden lisäksi muita ei niin pieniäkään maailman ongelmia, kuten Israelin ja Palestiinan konfliktia - peace peace!. Aidan pystyttäjät eivät tunnu tajuavan, että itsekin ovat vankilassa, kaksi vankilaa, mietiskelee Elsie viisaasti. Matkalla kaverukset törmäävät vielä kameliin, entiseen savukemalliin. Maailmanrauha on lähellä.

Havaitsin lukeneeni nuortenkirjan. Minulle hieman pitkitetty vitsi. Mutta kieli on paikoitellen oikein nasevaa, semmoista pirtsakkaa teinikieltä eivätkä otukset välttele vaikeitakaan asioita.  Napakka suomennos myös. Voisi kolahtaa murrosikäisille. Ja onhan Elsie-lehmä liikkis

Ymmärrän, että myös Malloryn valitsema elämä voi olla arvokas ja pyhä. Hän viettää lyhyen onnen ajan maatilalla lapsensa kanssa ja uhrautuu sitten ihmisten ravinnoksi. Siinä on yksinkertaista, kaunista symmetriaa. Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. 

David Duchovny: Pyhä lehmä
Holy Cow 2015, suomentanut Ilkka Salmenpohja
Like 2016, 205 s