Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni

Vaikka ei olekaan ranskalais-japanilaista yhteistyötä, Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni tuo mieleen Alain Resnais'n Hiroshima, rakastettuni -elokuvan. Ainakin nimen siis, mutta saattaa olla että näissä japanilaisten nuorten aikuisten filosofisissa pohdiskeluissa ja eksyksissä olossa on jotain muutakin yhteistä ranskalaisten elokuvien tunnelman kanssa. Ja toiseksi mieleen tulee tietenkin Murakamin kuuluisampi romaani, Norwegian Wood.

Romaanin kolmiodraamassa ja mysteerissä kolme nuorta japanilaista, yksi mies ja kaksi naista kohtaavat, rakastuvat, kadottavat, etsivät ja löytävät -  itsensä ja toisensa. Sputnik on väärin muistettu beatnik, joka taas on Alan Kerouac. Sumire haluaa kirjailijaksi ja Kerouac on hänen ihanteensa. Kerouacia Sumiren rakastama Miu kommentoi, että eikö tämä ollut hmm - Sputnik.

Tokiolainen nuorimies, opettaja K on kertoja, joka on rakastunut boheemiin opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire ei vastaa tunteisiin samalla tavalla, mutta K on hänelle sydänystävä, jolle Sumire mielellään soittaa puhelinkopista aamuyöllä esimerkiksi selvittääkseen, mikä ero on symbolilla ja merkillä. Sitten Sumirekin rakastuu, pyörremyrskyn lailla, seitsemäntoista vuotta vanhempaan perheelliseen naiseen. Miu tuo maahan viinejä ja palkkaa Sumiren sihteerikseen. Kuten K:n tunteet ja halut, myös Sumiren intohimo jää yksipuoliseksi. Hänelle kuitenkin riittää, että saa olla lähellä rakastamaansa naista. Siihen joutuu kertojakin tyytymään. Sumire etääntyy yhä kauemmas K:sta.

Naiset lähtevät Euroopan matkalle ja päätyvät Kreikan saaristoon, Rodokselta lähtevään lauttaan ja päätyvät pienelle saarelle. - Mietin, voisiko olla kyse Symin saaresta lähellä Turkin rannikkoa, jonne itse tein retken joskus 70-luvulla. - Siellä syvänsinisen meren keskellä nuorten naisten matka saa mystisen kierteen, joka pakottaa K:nkin rantautumaan saarelle, juuri ennen koulujen syyslukukauden alkamista. Tässä vaiheessa kertomus nousee alun arjen, henkilöiden ja ympäristön kuvauksista kohti mielen maisemia, uniin ja muistikuviin. K. palaa maankamaralle Tokiossa, jossa koulu alkaa ja edessä on selvittely naisystävän ja tämän lapsen, K:n oppilaan kanssa. Naisystävä ei ole rakastettu, he vain harrastavat seksiä. Mutta sekin saattaa olla vain toisen osapuolen näkökulma.

Murakami onnistuu Sputnikissa, kuten Norwegian Woodissa, välittämään koskettavasti nuorten aikuisten hämmennyksen, unelmien ja todellisuuden ristiriidan ja sen kipeän, jonka jokainen vanhetessaan, aikuistuessaan kohtaa. Tuntiessaan ja tietäessään olevansa sittenkin yhtä yksin kuin metallinen sputnik avaruudessa. Kuinka vaikeaa on päästä toisen lähelle, ymmärtää mitä toisen muistot merkitsevät siinä, mikä hän nyt on. Kuinka vaikeaa on ymmärtää ja hallita seksuaalista halua, rakkaudesta puhumattakaan - silloin kun se on yksipuolista. Murakami loihtii kauniita kuvia mustatukkaisista kaunottarista meren sylissä, huvilassa karun vuoriston rinteellä. Mutta miksi Miun hiukset ovat itse asiassa vitivalkoiset ja hän värjää niitä? Ja miksi hän ei enää soita pianolla Brahmsia tai mitään muutakaan? K. pääsee kuitenkin sherlockholmesmaisesti Sumiren laukusta löytyneiden tekstien kautta lähemmäs rakastamaansa naista kuin ikinä tämän puheluista oli päässyt.

Tunteet ja suhteet ovat mutkikkaita, mutta kieli on kirkasta kuin Välimeren maininki kreikkalaisen saaren rannassa, pohjan valkoiset kivet helisevät. Murakamin ahdistuneiden, pohdiskelevien mutta välistä ahh, niin tuskaisten nuorten seura oli miellyttävää, kiinnostavaa, virkistävää. Unenomaista, ahdistunuttakin tunnelmaa kuvatessaan Murakami kirjoittaa kevyesti, kuin hymyillen. Pidin tässä romaanissa kaikesta: kielestä, dialogista, filosofisista pohdiskeluista, henkilöistä - päähenkilöiden lisäksi monia taustahahmoja kuten Sumiren komea isä jonka pelkkä läsnäolo loi loisteliaan ilmapiirin kuin leikkokukat suuressa maljakossa tai pitkä, hiilenmusta limusiini, tai herra Nakamura, vartija jolla oli silmissään syvien vesien saalistajan katse - Tokion yöllisistä kaduista, Välimeren saaren yrtintuoksuisista vuoristopoluista ja japanilaisen sielunmaiseman luotaamisesta.

Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni 
Supuutoniku no koibito 1999, suomentanut englanninnoksesta Ilkka Malinen 
Gummerus 2003, 252 s

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Cecil Valence, runoilija, dandy ja viettelijä, on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen ison tammen, sukupuun rungon sokea kohta, mystinen innoittaja ja menneisyyden salojen lähde. Puu kasvaa Englannissa, Pohjois-Lontoon maisemissa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siellä, Two Acresin maaseutukartanossa risteävät kahden suvun, Valencen ja Sawlen, polut kesällä 1913, kun opiskelijakaverukset Cecil ja George saapuvat viettämään viikonloppua Cambridgen yliopistosta. Ensimmäinen maailmansota korjaa satoa ja Cecilistä jää jälkeen maineikas runo, Two Acres nimeltään sekin, sinä viikonloppuna historian kirjoihin kirjoitettu, sekä valokuvia, kirjeitä.

Kartanot katoavat, Downton Abbeyn tapaan, niin myös Two Acres ja Cecilin vielä aristokraattisempi koti Corley Courtissa, jonka miespuolisia perillisiä nimetään vuorollaan baroneteiksi. Valencen suvun edustaja viettelee Sawlen sukua, mutta Sawlen suvulle tulee vuoronsa.  Romaanissa loikataan luku kerrallaan kahdenkymmenen vuoden jaksoja aina vuoteen 2008. Sawlen ja Valencen suvut yhdistyvät avioliiton kautta, mutta salaisuuksia paljastuu kun Cecilin maine houkuttelee puoleensa yhä uusia tutkijasukupolvia, jotka sinnikkäästi kaivautuvat piilotettuihin albumeihin ja kartanoiden ullakoille.  Päivittäin gintoniceja kumoava, pinttynyt tupakoitsija Daphne Sawle, entinen Valence, sittemmin Jacobs saattaa olla viimeinen elossaoleva tiedonlähde, mutta mitä hän muistaa? Mitä hän haluaa muistaa ja onko sepitetty versio sittenkin ottanut alkuperäisen kokemuksen paikan?

Punaisena lankana, intohimon punaisena lankana kulkee molemmissa suvuissa vahvana, milloin enemmän, milloin vähemmän kätketty miesten välinen rakkaus. Naiset jäävät hämmentyneinä kummajaisina taustalle, kun verevät miehet punehtuvat toisiaan hipaistessaan, tiiviitä katseita vaihtaessaan. Sekä Valencen suvun aristokraatit että ulkopuoliset kirjallisuuden tutkijat julkaisevat teoksia Cecilistä ja hänen runoistaan, veli Dudley ja sisar Daphne kirjoittavat omansa. Tutkijoita nykyhetkessä kiinnostaa kuitenkin eniten, kuinka saisi lähelleen tuon miehen, joka sai sydämen pamppailemaan.

Hollinghurst kirjoittaa rennolla otteella hyvin tuntemastaan englantilaisesta yliopisto- ja kirjallisuusmaailmasta monenlaisine viitteineen. Luonnehdinnat henkilöhahmoista ovat hersyvän hauskoja, ilmeikkäitä, ja kaikki niin rakastettavalla ja tutuksi tulleella, pienen ironian leikkaamalla brittiaksentilla. Ihmiset pelaavat pelejään, juonittelevat ja etsivät urallaan voittoja, siinä sivussa nautintoja rakkauden poluilla. Naimattomien - ja avioituneidenkin - englantilaisten homomiesten elämä vaikuttaa normeista vapaalta aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä virallisesti kiellettyä, se on jatkuvaa saalistusta ja hauskanpitoa. He ovat alttiita vaistoamaan seksuaalisen vireen. Vieraan lapsi on epäilemättä vapauttavaa luettavaa jokaiselle homoseksuaalille, joka on väsynyt tulemaan vain siedetyksi, hyväksytyksi, itsensä ja muiden. Vieraan lapsi kertoo hyväksyntää pyytämättä, että homoseksuaalisuus on ihan yhtä suuri ilon aihe kuin seksuaalisuus on kenelle hyvänsä.

Tässä on romaani myös sukututkimusta harrastavalle, siihen heittäydytään vuosikymmenestä toiseen. Vuosisataan mahtuu henkilöitä ja suhteita, miehiä ja naisia kunnioitettava määrä: juoppoja naisia, miehiä hullunkiilto silmissä, sotatraumoista kärsivä pankinjohtaja, homoudesta tietämättömiä flirttailevia naisia, medioriippuvainen äiti, äidin saksalainen ystävätär. Melkein olisi pitänyt piirtää se sukupuu ja sen kaikki rönsyt.  Runsaus, aina uusien osioiden uudet tutkijat ja henkilöt uuvuttavat, vaikka lopulta kulman takaa tuleekin vastaan joku vanhoista Valenceista tai Sawleista. Liukkaimmin tarina vetää, kun Paul Bryant, sitkeä tutkija, lähestyy minuutti minuutilta etsimäänsä salaisuutta. Yläkerrassa kuuluu jo ovi käyvän, mutta ehtiikö hän avata kirjekuoren, löytyykö ratkaisu?  Romaani vihjailee suuresta salaisuudesta, orastavista suhteista, se värisee jännityksestä aikansa, mutta ei sittenkään täytä kaikkia odotuksia. Hollinghorst kirjoittaa maukkaasti, mutta hevoset karkaavat. Mistä tässä nyt niin kovasti hösätään?

Leena Lumi kirjoittaa samasta, kauniisti.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
The Stranger's Child, 2011, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2012, 540 s

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Tulin ohimennen veikanneeksi Amos Ozia tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittajaksi Tarukirjan Margitin  järjestämässä veikkausarvonnassa. Ja tämä veikkaus ilman omakohtaista tutustumista. Ajattelin, että Oz on ehdokaslistoilla näkynyt kauan ja olisiko nyt tämän maailman kolkan vuoro. Lisäksi ajattelin, että hän on poliittisestikin sopiva, Israelin rauhanrintamaan kuuluvana. Älä kysy yöltä romaanin luettuani en ole enää samaa mieltä itseni kanssa.  Romaani jätti minulle harvinaisen yhdentekevän ja laimean vaikutelman. Tämä on vain yksi romaani hänen laajasta tuotannostaan eli siis hyvin kapea peruste.

Tel Kedarin pikkukaupunki Israelissa, Negevin autiomaan laidalla on israelilaisen pariskunnan, avoparin, Theon ja Noan kotipaikka. Mies on kuusikymmenvuotias arkkitehtitoimiston omistaja ja nainen kirjallisuuden opettaja, viisitoista vuotta nuorempi. Heidän arkensa kaupungissa kulkee rauhallisten rutiinien mukaan. Mies alkaa jo vetäytyä projekteistaan, joita hänellä on ollut ennen kotimaahansa paluutaan Etelä-Amerikkaa myöten ja mieluiten siemailee yrttiteetään terassillaan kadun elämää seuraten. Naisen arki on opetuksen valmistelua ja koulutehtävien korjailua. Näkökulmaa vaihdellaan vuorotellen. Miehestä Theosta annetaan harkitseva, osaava kuva, hänellä on arvovaltaa ja asiantuntemusta, häneen suhtaudutaan lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Nainen Noa taas on impulsiivinen ja temperamenttinen, kärsimätön ja tuntuu kuin hänen suurin hermostuttajansa olisi juuri tuo mies, Theo. Kuitenkin pariskunnan välillä väreilee edelleen jännite, koska mies on joka tapauksessa puoleensavetävä. Nahkavyö tuoksuu hieltä, hänen vasen silmänsä siristyy, nämä luonnehdinnat toistuvat. Nainen on kuusamantuoksuinen, vaalea ja kaunis. Vain kädet ovat vanhentuneet.

Rauhallisen arjen katkaisee erään Noan oppilaan kuolema. Se on itsemurha tai huumekuolema. Pojan isä ilmaantuu pariskunnan elämään, koska haluaisi rahoillaan rakennuttaa paikkakunnalle huumeriippuvaisten kuntoutuskeskuksen, poikansa muistoksi.  Tämän Noan ja sittemmin Theonkin uuden projektin ympärille punoutuu tarina. Tapahtumapaikka on Tel Kedar Israelissa, mutta tarina on yleismaailmallinen. Erilaisten ihmistyyppien verkosto erilaisine intresseineen punoutuu pienellä paikkakunnalla tunteita herättävän hankkeen edetessä. Aavikon ylle yöllä putoava pimeys, hiekkaan katoavat jäljet, raamatulliset nimet - Abraham, Batseba, Noa - oliivit, yrtit, oleanterit ja monen henkilön menneisyys vuoden 1967 sodassa, nuoren naisen alkava asepalvelus, vallattujen alueiden uudisasukkaat; kaikki nuo kuvaukset kertovat israelilaisesta maisemasta. Mutta  draama kasvaa Theon ja Noan parisuhteesta, heidän rakkaudestaan ja reaktioistaan toiseen, kun uusi yhteinen tehtävä määrittää tätä suhdetta.

Romaani maalailee sujuvasti paikallisväriä kertomukseen. Siinä on oma mielenkiintonsa, samoin Theon muisteluissa työkomennukseltaan Etelä-Amerikasta, jossa näkee kotimaansa etäältä:

Jonkin ajan kuluttua hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka vanhassa kotimaassa kulloinkin oli sisäministerinä tai milloin olisi kuulunut viettää mitäkin juutalaista pyhäpäivää. Sellaisen välimatkan päästä toinen toistaan seuraavat sodat ja niiden välissä harrastettu retoriikka näyttivät omahyväisyyden ja hysterian noidankehältä: toisaalta potkittiin armotta kaikkea, mikä oli jotenkin esteenä tiellä, toisaalta kerjättiin sääliä ja vaadittiin rakkautta muilta. Hänen tähystyspaikastaan käsin, eli riippumatosta jossain etäisessä kalastajakylässä Tyynenmeren rannikolla, Israel näytti tympeältä cocktaililta kohtaloa, kopeutta ja itsesääliä.

Ongelma on se, että ydinkertomus, paljon puhuttu kuntoutuskeskus puuhanaisineen ja -miehineen ei nouse siiville. Se jää ohueksi ja hautautuu tuulen kasaamaan hiekkaan. Hankkeessa häärää iso liuta värikkäitä tyyppejä, alemmuuskompleksinen kaksimielisiä vitsejä laukova kiinteistövälittäjä Muki Peleg, nuori naisopiskelija, entinen kaunotar, nykyinen kirjastonhoitaja noita-akka - koko sakki ihmisiä, joista ei kiinnostu, henkilöt ovat pahvinmakuisia vilahtaessaan ohi irrallisina. Pahinta on se, että päähenkilöt ovat jotenkin kliseisiä, tuo charmantisti harmaantuva mutta viriili Theo ja hänen näpsäkän temperamenttinen mutta hyväntahtoinen naisensa. Heissä on jotakin vaivaannuttavaa kiiltokuvamaisuutta, heidän jääteehetkissään tai keskusteluissaan vain vähän mielenkiintoista. Ei särmää, ei huumorintajua - ei lihaa eikä verta. Mies/naisasetelmassa olin haistavinani jotain vanhahtavaa seksismiä.

Ja mikä tämä nimi on: Älä kysy yöltä? Don't call it night?  Tämän perusteella: ei Nobelia, sanoo tämä arvovaltainen yhden lukijan raati.

Margitin lukuelämys muistutti omaani, ainakin vähän. Ullan kokemus oli parempi.

Amos Oz: Älä kysy yöltä
Don't call it night, 1995, englannista suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2010, 282 s 

Felicia Feldt: Näkymätön tytär

Anna Wahlgrenin Lapsikirjan luin minäkin joskus 80-luvulla, nuorena äitinä. Hänen 9-lapsinen perheensä vaikutti joltain Peppi Pitkätossun, Carl Larssonin ja 60-luvun hippikommuunin yhdistelmältä, jossa aina riitti aikaa leikille, leivonnalle, piparkakuille ja puutarhanhoidolle. Vauvaiästä alkaen lapsilla oli kuitenkin tiukat säännöt. Lähtökohtana näytti olevan terve ajatus, että sekä vanhemmilla että lapsilla pitää olla mukavaa ja se edellyttää säännöllisyyttä, rajoja ja kuria leikin vastapainona. Tällainen teksti löytyy kirjan esittelystä:

Lapsikirja on aarrearkullinen rakkautta ja viisautta. Tässä kirjassa ei kerrota, millaista on väärä kasvatus ja miten huonoja vanhemmat ovat. Sen sijaan siitä saa tukea, iloa ja rohkaisua oman sisäisen tietämyksensä kuuntelemiseen. Lisäksi se antaa roppakaupalla käytännöllisiä neuvoja. "Kirjoitin Lapsikirjan omille lapsilleni, mutta myös jokaiselle naiselle, jolle siitä vain voi olla hyötyä. Kirjoitin kirjan, jota olisin tarvinnut silloin, kun minusta itsestäni tuli ensi kertaa äiti. Kirjani, kymmenes lapseni, on herättänyt valtavasti vastakaikua."

Mutta mikä on totuus? (Ja miten muuten Carl Larssonin perheessä?) Felicia Feldt on Anna Wahlgrenin seitsemästä avioliitosta toisessa syntynyt tytär, jonka paljastuskirja Näkymätön tytär ilmestyi vuonna 2011 ja muutti tämän kasvatusgurun kuvaa Dorian Gray-tyyppisesti. Pullantuoksuinen kodin hengetär onkin itsekeskeinen ja oikukas alkoholisti ja siinä ohessa holtittomasti miehiä, kotia ja osoitetta vaihtava, lapsiaan käskyttävä ja manipuloiva, itsemurhallaan lapsiaan uhkaileva hirviö. Riemukkaita syntymäpäiviä edeltää tiukka simputuspäivä, jolle jokainen lapsi joutuu alistumaan. Erikseen on sitten kuritusta eli läpsimistä, eristämistä, puhumattomuutta, pois sulkemista, kun äiti niin päättää, ilman sen tarkempia selityksiä. Metodeja, joita hän sitten lastenkasvatuskirjassaan markkinoi.

Nyt kun jälkiviisaasti ajattelee, niin eihän tämä kirja ole yllättävä. Ei voikaan olla mahdollista, että yhdeksästä lapsesta jokainen taipuisi ja kasvaisi äidilleen uskollisena, kun kasvuympäristöstä tehdään julkista poseerausta. 'Nyt haluan  nähdä vain iloisia ilmeitä.'  Tiukka äiti Anna Wahlgren on ollut lapsilleen. Vaan ei itselleen, siltä näyttää.

Feldt on purkanut pahoinvointiaan jo vuosikausia terapiassa ennen kirjan julkaisua. Kirja on sairaskertomus. Se näyttää eri ajoilta sikinsokin poimituilta päiväkirjan pätkiltä. Ettei sitä ole kerrottu kronologisesti, alleviivaa noiden vuosikymmenten holtittomuutta. Miltä ajalta hyvänsä vuosien 1972 ja 2011 välillä Felicia on kirjannut kohtauksia kaoottisesta elämästä, kodista, jossa ovi on käynyt tiuhaan ja viereiseen sänkyyn on nukahtanut - tai sammunut - kuka milloinkin. Erityisesti tämä tytär on ajautunut äitinsä kanssa jatkuviin konflikteihin, jo lapsena, sitten parisuhteessa - äiti vietteli poikaystävän - sitten äitinä.

Miksi on tarpeellista roiskauttaa tämä tyttären äitipainajainen julkisuuteen?  Lapset yrittävät viimeiseen asti ymmärtää vanhempiaan. Niin tämäkin tytär. Hän haluaisi ymmärtää äitiänsä. Miksi tämä päätyi tekemään lapsen myös isän veljen kanssa? Äiti ei ymmärrä kysymystä. Äiti on rakentanut maineensa kasvatusguruna, mutta sen kasvatuksen kohteella ei ole muuta ulospääsyä kuin kaataa kulissit. Ja samalla vetää äiti alas korokkeelta, saada tämäkin tuntemaan samaa. Tulla näkyväksi, ei enää olla yksi naama yhdeksästä kuvissa, jotka koristavat äidin menestysopuksen markkinointia. Niin suurta on tyttären viha, joka on etsinyt purkautumista vuosikymmeniä. Patoutumisen määrälle on sekin syy, että hän on lapsista tiukimmalle vedetty. Hän saa sisaruksiltaan tukea osittain, mutta tositilanteessa eli äidin edessä muut valitsevat vaitiolon tai äidin tukemisen ja Felicia saa rangaistukset. Rangaistuksen voimakastahtoinen äiti ulottaa myös tyttären lapseen.

Lopussa ollaan äidin kuvitteellisissa hautajaisissa. Hän, Anna Wahlgren on kaikkea muuta kuin kuollut. Hän on päin vastoin julkaissut monisatasivuisen puolustuspuheenvuoron. Eivät he muuttaneet 19 kertaa vaan 16 kertaa etc. Ei voi kuin toivoa, että Näkymätön tytär on helpottanut tekijänsä elämää. Kirjallaan Felicia Feldt on osa jatkumoa, jossa ylistettyjen kirjailijoiden, taiteilijoiden tai asiantuntijoiden lapset kertovat karusta arjestaan omin sanoin.

Felicia Feldt: Näkymätön tytär. Kasvatusguru Anna Wahlgrenin varjossa
Felicia försvann, 2011. Suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava 2013, 189 s

Piipahdus Turun kirjamessuilla

Sain Mari a:n arpajaisista lipun kirjamessuille. Kiitos. Olin jo varautunut siihen, että lippu ei tule ajoissa. Olin lopulta ajatellut että jätän väliin, koska mikään ei varsinaisesti vetänyt sinne. Tämän havaitsin vasta tarkemmin ohjelmaa tutkittuani. Minusta Turun messut vaikuttivat hyvin kotikutoisilta. Riku Korhonen ja Juhani Tamminen. Anteeksi, voi olla että kumpikaan ei haluaisi olla samassa turkulaisuuden kiteytyksessä. Jari Tervo ja Matriarkka olivat kyllä esillä ja äänessä heti kun paikalle ehdin. Samoin Juha Itkonen yhdessä nurkassa.

Listasta löysin kuitenkin Pirkko Saision, itse asiassa ainoan, joka minua messuilla kiinnosti tänä lauantaina. En ole lukenut Saisioltakaan paljon mitään, en noita varsinaisia aikaisempia pääteoksia, mutta kyllä Signaalin ja nähnyt KOM-teatterin Odotuksen sekä Kansallisteatterin Slavan. Ja kuullut häntä. Saisiota on ihmeen mukava kuunnella. On levollista kuunnella viisaan ihmisen selkeää puhetta, kun vielä äänikin on niin miellyttävä. Lisäksi hänessä taitaa olla tuota mystistä, karismaa. Touko Siltala haastatteli Saisiota uudesta romaanista, Mies ja hänen asiansa. Romaani on ilmestynyt kahdeksan vuoden romaanitauon jälkeen. Kuten ilmeni, Saisio on sinä aikana ollut hyvin aktiivinen, hän on muun muassa kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä teatterille. Mies ja hänen asiansa on teemaltaan Rikos ja rangaistus-romaanista muunnelma Rikos ja rangaistuksettomuus. Saisio valotti romaanin ja teatterille kirjoittamisen eroja. Molemmissa draama elää konfliktista, sekä ihmisen sisäisestä että ihmissuhteiden välisistä, mutta, kuten tunnettua, romaani imee sisäänsä enemmän: monenlaisia tapoja kertoa, pitkällistä kuvausta, monologia. Teatterin työkaluvalikoima on kapeampi ja dialogi on tietenkin oleellista.

Mies ja hänen asiansa -romaani on monologi. Miehellä ei ole nimeä. Monologissa kukaan ei kutsu päähenkilöä nimellä, siksi se ei tule esille. Kuolinilmoituksesta lähtee joka tapauksessa liikkeelle asianajajan hyvin järjestetyn elämän paniikkivaihe. Kirjalla oli ensin työnimi Syyttömäksi tuomittu, paradoksi joka kuvaa kirjan aihetta. Kirjasta ei tietenkään paljastettu juonesta sen enempiä, mutta todettiin että jännite pitää. Kustantaja kertoi löytäneensä teoksesta mustaa huumoria. Tähän Saisio ihmetteli, että häntä usein pidetään vakavikkona vaikka itse näkee itsensä humoristina. Onneksi joku lukija oli hänelle kommentoinut nauraneensa paljon. Sekä kustantaja että kirjailija uskalsivat kehua tätä Saision parhaaksi. Kiinnostavalta kuulosti kyllä.

Saision jälkeen katseeni alkoi harhailla. Listallani oli jotain mutta ei kovin innostavaa. Aulassa harhaillessani näin Antti Arnkilin. Hän oli muistaakseni haastattelemassa jotakuta. Minulla olisi ollut oiva tilaisuus huikata hänelle kiitokseni Lauantaiesseistä, mutta ujouteni nujersi innostukseni.

Kuinka ollakaan havaitsin estradilla M.A. Nummisen, jonka Baarien mies-kirjasta oli julkaistu uusi juhlapainos. M.A. Numminen on harvinainen suomalainen, mies, jonka ympärillä leijuu loputtoman hyväntuulisuuden ja rentouden atmosfääri. Hän on tehnyt itsestään taideteoksen, joka kestää hyvin aikaa. Teos on edelleen tuoreen tuntuinen, sivistynyt, valpas ja tutkimuskohteitaan äärimmäisen lempeästi kohteleva.

Puhelin vähän epävakaa joten kuvasta tuli huono, mutta onpahan oma.

Huolellisesti artikuloiva Numminen muisteli keskioluen vapauttamisen syntyaikoja, Sinebrychoffin olutrekkojen starttia 1.1. 69 ja Keskipohjanmaan ainoan keskioluen vapauttaneen kunnan, Kaustisten meininkiä: miehet saapuivat busseilla ympäröivistä kuivista kunnista klo 10 ja poistuivat klo 14. Baarien aukioloajat seurasivat bussien aikatauluja. Numminen oli ensin suunnitellut sosiologista tutkimusta, mutta päätynyt romaanimuotoon, jonka päähenkilönä seikkailee Numminen-niminen mies. Miehellä on tuttuja niin Savukosken teboililla kuin Föglön baarissa Ahvenanmaalla. Savukoskella järjestyi baariin tutustuminen ja yöpymiset, kun Numminen kävi ensin aamupäivällä koulussa esiintymässä lapsille jäniksenä.

Venäläissyntyinen Saksaan asettunut Wladimir Kaminer oli Roman Schatzin haastateltavana. Tästä kirjailijasta en ole toistaiseksi kuullut. Hän vaikutti iloiselta ja spontaanilta tyypiltä, joka oli valmis kertomaan Venäjästäkin. Ei nyt ruveta liian vakaviksi, huomautti Schatz. Ei se ole vakavaa, sanoi Kaminer. Hän muistutti, ettei kukaan tätä ennen ole ryhtynyt aggressiiviseen valloituspolitiikkaan ilman liittolaisia. Stalinillakin oli Hitler - tai niin hän luuli. Putin ei vain ole tätä huomannut. Haastattelija ei minusta vaikuttanut oikein sopivalta tähän hommaan, vaikka onkin Suomen virallinen saksalainen nykyään. Jotenkin vaikuttivat olevan hieman eri aaltopituuksilla, ainakin alussa.

Tämmöne pikkane väläys Turun kirjamessuilt.

W.G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

W.G. Sebaldin teksteistä on postuumisti koottu tämä pieni kirjanen, jonka arvellaan olevan hänen ennen tapaturmaista kuolemaansa suunnittelemansa Korsika-aiheisen teoksen ydin.

Kirja koostuu Sebaldille ominaisista välähdyksistä matkan varrelta, muistojen sirpaleista ja yllättävistä assosiaatioista, jotka syvenevät esseiksi asti. Pienet ja tarkasti kuvatut yksityiskohdat vievät kirjailijan selän taakse kurkkimaan. Tunnelma on viipyilevä ja usein melankolinen, mutta ei kuitenkaan raskas. Kohdatuista ihmisistä Sebald piirtää kevyet mutta oivaltavat luonnokset.

Korsikan pääkaupungissa, Ajacciossa, jossa Napoleon syntyi, kirjailija vierailee Bonaparte-museossa. Casa Bonapartestakin löytyi kaksin kappalein elämänsä Napoleonin historialle omistaneita naisia, toinen heistä fyysisestikin talon isännän leimaama:

Hänellä oli samanlaiset pyöreähköt kasvot, samanlaiset suuret, pullottavat silmät, samanlaiset suippoina suortuvina otsalle putoavat vaaleahkot hiukset. Kun hän ojensi minulle pääsylipun ja huomasi, etten saanut silmiäni irti hänestä, hän hymyili minulle ymmärtäväisesti ja sanoi melkeinpä viettelevällä äänellä, että näyttely alkaa toisesta kerroksesta.

Sebaldin haikeus näyttää nousevan ihmiskunnan verisestä historiasta, sodista ja väkivallasta, myötätunnosta kärsineitä kohtaan. Hän suree ihmisen sokeutta kauneudelle, ihmisen tuhovoimaa, jonka kohteena ovat niin Korsikasta loppuun metsästetyt eläimet kuin Napoleonin sotien uhrit. Keisari ja sotapäällikkö on hänen silmissään oikeassa mittakaavassa herneenkokoisena miniatyyriveistoksena.

Jos Sebald olisi saanut elää, hän olisi epäilemättä kirjoittanut Korsikasta vielä enemmän ja sirotellut teokseen sinne tänne valokuvia, kuten hänellä oli tapana Austerlitz-teoksessa. - Tämä kuva on Iniöstä, karu saari meren sylissä tämäkin. Harmoninen, ikiaikainen ja ihmiselle niin rauhoittava kuin kaikki luonnon maisemat, joissa näkee horisontin: tämä maisema on ollut tässä ennen minua, se on täällä minun jälkeeni. - Tällaisia arkaaisia näkymiä, luonnon kauneutta ja elämän mystiikkaa ihmettelevää Sebaldin lukeminen nostaa mieleen.

Campo santo-nimisessä luvussa Sebald kuljeskelee Pianan kylän hautausmaalla, Korsikan länsirannikolla ja miettii entisaikojen hautajaisrituaaleja, kuolleiden lepyttämistä, näillä kun arveltiin kuolemansa jälkeenkin olevan jotain hampaankolossa ja mahdollisuus hankaloittaa, syystä siis,  jälkeenjääneiden elämää. Yhteiskunnallisen hierarkian kirjoittaja näkee hautausmaalla jatkuvan. Valtavimmat kivet pyöritetään yleensä rikkaiden haudoille, sillä etenkin heidän kohdallaan on syytä pelätä, etteivät he suo jälkeläisilleen näiden perintöosaa, vaan pyrkivät hakemaan omansa takaisin. 

Alpit meressä-luvussa kirjoittaja kertaa Korsikan metsän ja metsästyksen historiaa.  Ihminen on kaatanut Korsikaltakin sen aikanaan upeat Bavellan metsät, jotka erään hollantilaisen maailmanmatkaajan mukaan olivat joskus hienompia kuin Sveitsissä, Libanonissa tai Taka-Intian saarilla. Metsästä Sebaldin katse kääntyy metsästäjiin eikä hänellä ole ymmärrystä sen paremmin korsikalaisille pyynsä ja muut metsästettävänsä tyhjiin hävittäneille kuin Englannin perheteurastamoiden vihreille muovikoristeille. Sillä eläinten vuodattaman veren tähden meidän sovituksenkaipuumme on suuri ja me ostamme sitä hyvin halvalla.

Sebaldin rauhallisella vaelluksella halki maisemien - luonnon ja ihmisen rakentamien - viisaan ja sivistyneen humanistin seurassa sielu lepää. Tämä pieni kirja voisi olla optimaalista luettavaa kenelle hyvänsä keskittymiskyvyttömälle, stressin repimälle somesurffaajalle.

W.G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 
Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer, La cour de l'ancienne école, 2003
Suomentanut Oili Suominen, kansi Markku Taina
Tammi 2016, 71 s

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

En ole tainnut lukea Vladimir Nabokovin kuuluisinta, Lolitaa. Luulen, että syynä on se, että näin ensin elokuvan ja aihe - vanhemman miehen intohimoinen suhde nuoreen tyttöön, lähes lapseen - tuntui luotaantyöntävältä. Niinpä ainoa lukemani Nabokov toistaiseksi on Naurua pimeässä, sekin intohimodraama mutta kiehtova ja hieno lukuelämys, joka kertaheitolla muutti käsitykseni Nabokovista. Tai oikeastaan vasta muodosti sen kuvan, mikä minulla nyt on hänestä kirjailijana: loisteliaan tyylin mestari, säkenöivä, leikkisä ja kiusoitteleva provokaattori.

Kalvas hehku on Nabokovin tuotannon loppupäästä, vuodelta 1962. Siinä, missä Naurua pimeässä on kuitenkin perinteinen klassiseen tapaan kerrottu ihmissuhdedraama, Kalvas hehku on kaikkea muuta. Se on sekä kieleltään että rakenteeltaan kuin kiihtyvä ja kasvava ilotulitus, mutta tässäkin Nabokov porautuu syvälle päähenkilönsä psyykeen, pään sisälle ja ihon alle. Se on kentauri kirjaksi, puoliksi runoa, puoliksi proosaa, takaliepeessä siteerataan Mary McCarthya, joka on yksi monista Kalvasta hehkua tutkineista.

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Hänen ystävänsä Charles Kinbote, myös runoilijan naapuriksi asettautunut ja pakkomielteenomaisesti tätä ihannoiva saa haltuunsa runoilijan viimeisen runoelman, nimeltään Kalvas hehku. Että näin käy ei ole mikään ihme, sillä Kinbote viettää vuorokaudesta ison osan tarkkailemalla ikkunoistaan runoilijan kodin tapahtumia, soittelemalla tälle ja tuppautumalla tämän kotiin milloin milläkin verukkeella. Jollei siinä onnistu, hän seuraa saapuvia vieraita kiikarillaan, kuinka runoilijan luo saapuu muun muassa eräs tuottelias, keskinkertainen maailmankuulu kirjailija. Romaani alkaa Kinboten esipuheella runoelmaan, sitä seuraa koko runo, jonka jälkeen pääosa romaanista on Kinboten kommentaaria runoelmaan säe säkeeltä. Lopuksi seuraa vielä hakemisto, parhaaseen akateemiseen tyyliin, mutta hyvin sattumanvaraisesti valikoitujen sanojen ja nimien listaus, joista suuri osa on Kinboten omaan kommentaariin liittyviä; zemblalaisen kuninkaan takaa-ajodraaman henkilöitä ja paikkoja.

Kinbote on vainoharhainen ja vinksahtanut, epäluotettava kertoja, joka peittelee omaa pettymystään saavutuksiinsa ripustautumalla parasiittimaisesti arvostettuun runoilijaan. Kalvas hehku-runo sisältää neljä laulua ja on runona selkeä. Se kertoo mm runoilijan lapsuudesta, rakkaudesta, tyttären Hazelin itsemurhasta, ajasta, Euroopan matkoista, perhosista, Lolitasta...

Rappioon vaipui sitten verkalleen.
Levisi buddhalaisuus. Meedion
ohjaamat viestit henkiolennon.
Myös Ivan Karamazov mantroineen
On kaikki sallittua hiipi laitokseen.
Ja freudilaiset kohdunkaipussaan
ryhtyivät hautuumaita tonkimaan. 
Se mauton tempaus toki auttoikin.
Oivalsin mitä itse välttäisin
jos tutkin kuolemaa. Kun tyttären
me sitten menetimme, tiesin sen:
ei mikään henki hakkaa nimeään 
laudalle, eikä haamu yksikään
ilmesty tervehtimään iltaisin
puutarhaan alle valkohikkorin.

Kommentaari sen sijaan irrottautuu runon säkeistä kertomaan Kinboten omaa fantasiakertomusta Zemblan kuninkaan, pohjoisen maan Kaarle Rakastetun maanpaosta ja tätä vainoavista vehkeilijöistä ja ekstremisteistä. Zemblassa puhutaan zemblan kieltä, josta annetaan dialogin pätkiä näytteeksi. Vai onko se tanskaa 'Yeg ved ik'?  Mutta tämä on silkkaa zemblaa: 'meillä on sanonta: belwif invurkumpf wid snew ebanumf, 'kauniin naisen tulee olla kuin norsunluinen kompassiruusu, jossa on neljä terälehteä eebenpuuta'. Kuningasta ajaa takaa vehkeilijöiden palkkaama murhaaja Gradus. Nimellä on monia palindromimaisia muunnoksia. Gradus on tyhmä ja karkea, parodinen roistohahmo. Hänen ja vehkeilijöiden käyttämä BIC-koodikieli on ongelmallinen, koska jos päämaja käytti sanaa 'pöytä' tarkoittamaan kuningasta, Gradus käytti sanaa 'kirje'. Kommunikointi on suunnattoman vaikeaa.

Shakespearen ja Hamletin haamujen sekoittama Kinbote on välillä itse kuningas Kaarle Rakastettu. Hänen kommentaarinsa lopullinen tarkoitus on osoittaa että runoilija John Shaden viimeisen runoelman aihe on hänen kertomuksensa, ja hän itse, Kinbote on sen päähenkilö. Charles Kinbote on paitsi sekopää, myös homoseksuaali, joten tässä on ilmeisesti nähtävissä Nabokovin taholta myös selvää homofobiaa. John Shaden vaimo Sybil on Kinbotelle harmittava este ja riesa hänen ja runoilijan välissä. Kommentaarissa kuningas Kaarlen taru vuorottelee Kinboten arjen kuvausten kanssa. Se on runoilija Shaden elämästä sisältöä imevän iilimadon ja siinä omasta merkityksestään varman sekopään elämää, jota Shaden pariskunta yrittää sietää. Kertomusten polut risteävät lopussa. Mutta sitä ennen Nabokov on pyöräyttänyt lukijaa lingossa niin, ettei aina tiedä kuka puhuu - ja mitä kieltä! Nabokov sen tietää: Voi, minä voin tehdä vaikka mitä!

Kirjallisuuden tutkijoille ja korkeakoulutetuille romaani avaa epäilemättä enemmän polkuja kuin muille. Ja myös perhostutkijoille! Nabokov oli myös perhostutkija. Vanessa- ja amiraaliperhoset punamustine siipineen lehahtelevat sivua kääntäessä ilmaan. Mutta ihan kaikille lukijoille tämä on ihana sukellus korallien väriloistoon, jossa veden väri vaihtuu musteensinisestä turkoosiin, ja korallit tulenpunaisesta tummaan luumuun. Ja kesken kaiken on pakko nauraa ääneen niin että kuplat nousevat pulppuen pintaan.

Pian se lähti taas lentoon, ja seuraavassa hetkessä näimme kuinka se liihotteli huikentelevaisessa hurmiossa laakeripuun ympäri, istahti välillä puun kiiltävälle lehdelle ja liukui alas lehden keskiosan uraa kuin pikkupoika käytävän kaidetta syntymäpäivänään. Sitten varjojen vuorovesi saavutti laakerit, ja upea, sametinkarvaisena liekehtivä olento sulautui niihin.

Lisää:  Omppu. Olin saanut kirjasta vinkin Ompun kommentissa Naurua pimeässä-kirjoitukseeni. Olin lopettamassa tätä kesken, sivulla 120, mielettömyydestä seonneena, mutta luin sitä ennen hänen arvionsa. Sittemmin googlasin lehtijuttuja ja huomasin, että Pale Fire oli poikinut tutkimuksia ja koulukuntia. Pakkohan tämä oli lukea. Kaunis kiitos Ompulle, innostajalle! Ja ihan kuin olisi paikoitellen tullut mieleen äskettäinen uusi tuttavuus: Tristram Shandy.

Ihmettelen, että Pale Fire on suomennettu vasta vuonna 2014, 52 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Liittyykö tämä mahdollisesti johonkin Lolita-kuohuihin vai siihen, että Nabokov oli emigranttikirjailija ja Neuvostoliiton epäsuosiossa eli itsesensuuriin? Ehkä molemmat vaikuttivat. Joka tapauksessa myös Kristiina Drewsin suomennos on loistava ja voi olla, että me tämän hetken lukijat hyödymme tuoreesta käännöksestä.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Pale Fire, 1962, suomentanut Kristiina Drews 2014. Jukka Virtanen toiminut runoelman suomentamisessa neuvontantajana 
Kansi Tuomo Parikka
Gummerus 2014, 336 s

Kuvatkoon tämä maalaus viattomista hirvivasoista tunteitani, hölmistyneitä. Maalaus on saanut inspiraationsa Hesarista bongatusta luontokuvasta, aiheena jutussa hirvikärpäset.