Moa Romanova: Alltid fucka upp

Tein aluevaltauksen, luin sarjakuvaromaanin. Aikuisella iällä en ole näitä satunnaista selaamista enempää katsonut. Tämä on selkeästi blogiharrastuksen ansiota, sen verran olen lukenut bloggauksia aiheesta. Ja toiseksi kirjaston ansiota, kun olivat nostaneet Moa Romanovan Alltid fucka uppin reittini varrelle. Ajattelin kokeilla, kuinka paljon saan selvää tästä seuraavan - tai sitäkin seuraavan, miten sen nyt ottaa -  sukupolven läpästä, joka saattaa olla suomeksikin minulle kryptistä, puhumattakaan ruotsinkielisestä. Mutta eihän tämä ollut ollenkaan ylivoimaista. Pidän paljon Moa Romanovan piirrostyylistä, tuosta sirosta viivasta ja selkeästä jäljestä.

Moa Romanova on noin 25-vuotias göteborglainen taiteilija ja sarjakuvapiirtäjä, joka kirjassa kuvaa omaa arkeaan. Hän on paljon seurattu bloggari ainakin Ruotsissa jo vuodesta 2010. Tämän kirjan kautta voi tirkistellä göteborglaisen nuoren naisen kämpän sisustusta, vaatetusta ja muita ympäristötekijöitä - aika karu teollisuusalue lähistöllä. Muuten touhu taitaa olla samaa kuin meikäläisilläkin nuorilla naisilla; puhelin on hollilla koko ajan ja suurempi osa kommunikaatiosta tapahtuu tekstiviesteillä. Alltid fucka uppissa Moa kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Huone on sotkuinen, uni ei tule ja elämänilo on aika kadoksissa. Takana on ero, tukea antavat bestikset ja hoitoalan asiantuntijat - joista ei hyvää sanottavaa näytä olevan. Niin paljon kuin meillä kuulee moitittavan sitä, että masentuneille vain määrätään lääkkeitä mutta ei tarpeellista terapia- ja keskusteluapua, tässä viimemainittu näyttäytyy yhdentekevänä.



Tinderissä Moa löytää mätsin: julkkis-tv-miehen, joka on kuvattu paperipussipäisenä. Miehestä tulee vastentahtoiselle Moalle mesenaatti ja tukija, hänen taiteensa ymmärtäjä. Moan kaverit tukevat naista karun lämpimällä tyylillä siinä missä terapeutti ja lääkäri hoitavat lähinnä laskutuksen - tai kehottavat post-it lapulla käymään youtubessa buddhalaisuuteen tutustumassa.

Äärimmäisessä tilanteessa Moa joutuu matkustamaan äitinsä luo. Äiti asuu Kramforsissa ja kuvataan muumimammana. Äiti muun muassa kasvattaa riikinkukkoja.

Yllättäen törmätään suomenkieliseen viranomaiseen...

Uusi mielenkiintoinen suhdemahdollisuus ajelehtii kohti karikkoa, kuten moni muukin parannukseen tähtäävä päätös ja Moa on vaipumassa sänky-sohvakierteeseen. Lapsenvahtina toimiminen ei ole siinä vaiheessa mikään optio, mutta niin vaan toisiaan aika kovaan sävyyn puhuttelevat tyypit - 'sun aivot on paskaa', 'älä keskeytä herneaivo' - lopulta saattavat avata toisilleen uusia näkökulmia. Tietynlainen herkkä tasapaino löytyy sittenkin, yllättävältä taholta vieläpä.

Päiväkirjaa kirjoittaessaan Moa toteaa olleensa kuin 'en dum osnuten bäbis med båda händerna på spisplattan o diskmaskinstabletten i munnen'. Että osaa itselleenkin nauraa, siitä voi alkaa jotain hyvää.

Moa Romanova: Alltid fucka upp
Kartago förlag, 2018, 183 s

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku

On helpompi tulla Turkuun kuin lähteä Turusta pois. (Rautatieasema)

Jarkko Laine on sukupolveni näkyvimpiä turkulaisia kirjallisessa maailmassa, vaikka poistuikin joukosta jo vuonna 2006. Tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan uransa ohella hän oli nuoruudessaan underground-liikkeen  aktiivi - yhdessä Markku Innon, M.A. Nummisen, Rauli Baddingin ja Harro Koskisen kanssa - kirjallisuuslehti Parnasson toimitussihteeri ja myöhemmin päätoimittaja sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja. Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo ovat toimittaneet tämän kokoelman Jarkko Laineen tekstejä ja runoja hänen syntymänsä 70-vuotisjuhlavuonna 2017.
Etuliepeen mukaan Laine on ainoa suomalainen kirjailija, joka on saanut sekä valtion kirjallisuus-, kääntäjä- että näytelmäkirjallisuuspalkinnon.

Kokoelmassa kuljetaan pitkin Jarkko Laineelle tärkeitä katuja ja paikkoja, joista hän on kirjoittanut runoissaan, romaaneissaan, novelleissa, näytelmissä, aforismeissa, sanoituksisa, kolumneissa ja artikkeleissa. Ensimmäinen on Agrikolankatu ja viimeinen Öljytehdas - Suomen Öljytehdas E. Grönblom OY - Finska Oljefabriken E. Grönblom AB. Tämä on avausosa eli Aboa. Laajemmat turkulaisuutta kuvaavat tekstit on koottu toiseen, parinkymmenen sivun Homo Aboensis-osaan.

Ent. Martin koulu - ei ehkä homeongelmaa?

Entinen Norssi ja piha, nykyinen Steiner-koulu

Laineen nuoruudenpaikat ovat tuttuja, asuimme samalla puolella jokea eli tietenkin täl pual jokke - ja kävimme samoja kouluja: Martin kansakoulua ja myöhemmin Norssia. Laine oli kolme vuotta edellä, mutta meillä oli näköjään ainakin sama historian ope ja rehtori, Sampo Haahtela, armoitettu opettaja ja nuorten ymmärtäjä, kouluun tuli teinineuvostot ja välitunnilla oli joskus Hyde park-tyyppinen puhujalava pihalla. Hillityn oloinen mies, rohkea uudistaja opetustyössään.

Kupittaankatu

Tekstit kulkevat osoitteiden aakkosjärjestyksessä, ajassa poukkoillen. Idea on Laineen Soutajat Aurajoella-teoksesta, josta on paljon otteita. Turku on kirjailijalle tärkeä ja rakas kaupunki, ihan samalla tavalla kuin kelle hyvänsä Stadin friidulle ja kundille Helsinki. Turusta hän lähtee, sinne hän palaa. Siellä on hänen muusansa Eeva, joka taisi olla rinnakkaisluokallani. Laineen Turku ulottuu meren rannalla Ruissaloon ja tulee jokea pitkin keskustaan, Martin kaupunginosaan, sieltä pitkin Kupittaankatua Tuomiokirkon suuntaan, välillä käydään Pitkämäessä, Raunistulassa, Varissuolla.

Betaniankatu. Keltaisessa talossa oli kemikalio. Se tarkoitti kosmetikkaa, puuteria ja ripsiväriä. Toisessa ikkunassa oli kiiltokuvia ja muuta tarpeellista. Pysähdyin usein tutkimaan tuota ikkunaa kotimatkalla kansakoulusta. 

Vanhimmat nostalgiset muistot vievät 50-luvulle. Näistäkin teksteistä näkee sen, minkä jokainen sen ajan lapsi tietää: on kuin siitä olisi sata vuotta, se oli samanlaista aikaa kuin edeltävät vuosikymmenet (elokuvien perusteella), köyhää ja vaatimatonta, jotenkin niin viatonta radion kuunteluineen, parsittuine villasukkineen, pulpetteineen ja mustepulloineen, isoine lapsilaumoineen pihoilla. Ja vossikat! Ruotsalaisen teatterin vieressä saattoi nähdä pari vossikkaa kyydittäviä odottamassa. Laine vieraili - ihan vain sosiologisen tutkimuksen nimissä tietenkin - vuonna -63 tukholmalaisessa pornokaupassa: siellä kurkittiin kuvia View master-koneilla, jotka roikkuivat ongensiiman varassa katosta! Hengitys oli kiihkeää ja ilma kosteaa. Se oli korkeamman potenssin Puutorin vessa.

Turun ja Eevan lisäksi Laineen löytökissa Ruissalosta saa monta hellää mietettä osakseen, eläytyvää ymmärrystä myös

katso miten aurinko helmeilee kohmeisella ruoholla,
katso kuinka sen säteet sytyttävät minun karvani hehkumaan,
astu aamuilmaan joka koskettaa ihoa kuin viileä henkäys,
älä yritä ymmärtää minua, älä lukea minua, minä en ole sinun kirjojasi,
riittää kun itse tiedän miksi itken miksi iloitsen miksi elän, tulen teidän parvekkeellenne mutta vain siksi että se on siinä

Laineen nuoruuden tekstit kuplivat nuoruuden iloa ja elinvoimaa; kaikki on seikkailua, kävi hän sitten Naamabaarissa kuulemassa Ilpo Tiihosen piisamirunoa, omakotitalon vinttihuoneessa nauttimassa vin rouge d'Algerieta tai Eerikinkadun maailman pienimmässä levymyyntiliikkeessä.

Hamburger Börs ja iso nainen: Se oli kaunis nainen ja teki Lauriin saman vaikutuksen kuin isot naiset aina, sellaisen vähän kakaramaisen olon ettei hän tiennyt missä olisi käsiään pitänyt

Poikavuosien hulmuileva elämän riemu tarttuu teksteistä. Eräs varhainen salainen rakkaus asui polkupyörämatkan päässä. Se oli pohkeiden kesä. Eeva sen sijaan tuli jäädäkseen ja noista runoista kehittyy jo kaihon jälkeen ilkikurisen kamppailun tantereita, kuten Lollipop Lolitassa

Kattokruunun sammuttua 
hän luki peitteen alla
sarjakuvia
taskulampun valossa.
Ja minun riisuessa kalsareita
hän kikatti
puhekuplien tekstille
...
Jarkko Laine ei tullut tunnetuksi erityisen yhteiskunnallisena kirjailijana. Se saattoi liittyä politiikan läpikyllästämään aikaan, ja ainakin 70-luvulla lähes myrkylliseksi muuttuneeseen. Hän oli nuoruudessaan anarkistiliikkeen ehdokas jossain kouluvaaleissa, ja oli Kokoomuksen kansanedustajaehdokas vuonna 1999. Vasemmistolainen kulttuuriväki paheksui syvästi, ja Laine perusteli kantaansa: Olen kokeillut LSD:tä ja hassista, miksen siis Kokoomusta? Individualisti ja lokeroinnin vastustaja hän varmasti oli, kuten kaverinsa M.A. Numminenkin.

Vanhaa Turkua hän joka tapauksessa rakasti niin väkevästi, että moni muutos aiheutti suurta ärtymystä. Kuinka ollakaan, raitiovaunut ovat taas ajankohtainen aihe Turussa. Laineelle tuotti tuskaa seurata kuinka vanhat raitiotiekiskot irrotettiin asfaltista. - Sota vissiin pitäis tulla että raitiovaunut sais takaisin, mies jatkoi yksinpuheluaan. - Sota-aikana kaikki ookasivat raitiovaunussa, autoista ei ollut mihinkään. Kyllä tempun tekivät, kaupungin herrat. Vaikka kauan ne sitä suunnittelivatkin. Ja nyt nauttivat lahjusrahoistaan. (Nick Naantali itäisillä mailla) Aiheesta hän kirjoitti lisää Turun Sanomissa, jossa pohdiskeli kuinka raha ja hyvä maku eivät kulje käsikoukkua ja kaipasi 1800-luvun mesenaatteja. Siinä mielessä Jarkko Laine taitaa hyvinkin olla Kokoomuksen miehiä, sen humaanimmassa siivessä toki.

Turkulaiselle paluumuuttajalle tämä kirja oli oikein virkistävä kurkistus lapsuuden ja nuoruuden Turkuun - ja Jarkko Laineen kirjalliseen tuotantoon. Täytyy myöntää, etten siihenkään ollut tähän mennessä tutustunut. Tämä kooste on siihen oivallinen teos. Nuoruuden teksteissä on tunnelmointia kaupunkien kaduilla ja meren tuntumassa, vanhempana melankoliaa ja monisyisempää kieltä. Tässä maistiainen mainiosta agricolavaikutteisesta runoelmasta Ensimmäinen kronikka Turusta:

Voi. Jos Minul olis Pennä. Ja Pläcki. Ja Papperi.
Nijn minun Sydän ei Fangeudes olis.
Waan se vois Culkia, ja waicka Maanculkiaxi tulla.
Mutta nyt se on Minun cans
nijncuin Håppia äyri
joca Miecan cautta waihdetan.
Voi. Tuoca minul Pennä. Ja Plecki. Ja Papperi.
Minä kirjoitan Bladin täys
meidän Rackauden muistoxi
Se on Wijsu. Se on Ilon Wijna minun Syngeydes.

Jussi Keinonen & Joni Pyysalo: Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Sammakko 2017, 211 s

Andrea Levy: Pitkä laulu

Kultaseni, kaikkihan tietävät, että orjat soittavat paremmin nukkuessaan kuin hereillä.

Lukijani. Hmm.. Haluanko tulla puhutelluksi kesken uppoutumisen toisiin maailmoihin? Mutta sitten huomaankin, että Andrea Levyn Pitkässä laulussa kehyskertomus ja puhuttelu solahtavat tarinaan luontevasti ja ne istuvat tähän tarinaan erinomaisesti. Prologin on kirjoittanut kustantaja ja kirjanpainaja Thomas Kinsman Jamaikalla vuonna 1898. Muistelija on hänen vanha äitinsä, mama, nuorena yksi monista mustista orjista valkoisten isäntien Amityn sokeriruokoplantaasilla. July on harvinainen tapaus, koska on oppinut kirjoittamaan ja sitä hänen poikansa panee hänet tekemään, kirjoittamaan oman tarinansa osana Jamaikan vuosisataista orjuuden historiaa. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen orjuuden virallista loppumista ja sen jälkeiseen aikaan.

Siirtomaaorjuus kuoli vuonna 1838 kestettyään 276 vuotta. Se historia on tietenkin yhtä häikäilemätöntä hyväksikäyttöä ja julmuutta, jota kesti virallisen orjuuden ajan ja pitkälti sen yli. Sen jälkeinen aika oli mustille yhtä ahdinkoa sekin, koska valkoiset isännät eivät luopuneet asemastaan ja keksivät keinot estää mustien itsenäinen toimeentulo.

Onko romaani sitten yhtä murheellista raahautumista halki sen kurjuuden? Ei. Se on värikylläinen eloonjäämisseikkailu, intohimoisten tunteiden tanssi ja kevyt niskalenkki orjuuden kammottavasta historiasta. Jamaikalaistaustainen nainen panee meidät näkemään ja tuntemaan sen häpeän, valkoisessa nahassamme. Taitavaa on syöttää se niin mielenkiintoisen ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan kautta, ettei auta kuin niellä. Nokkelaa huumoria ja sarkasmia, sitäkään ei puutu - keskellä puistattavaa julmuuden kuvausta. Kuinka se on edes mahdollista? Luoja iskeköön mut tähän paikkaan jos mää puhun palturia. 

July syntyy valttarin eli tilanhoitajan raiskaaman äitinsä, Kittyn  tyttärenä suoraan sokeriruokopellolle. Tyttö on kahdeksanvuotias, kun plantaasin omistajan sisar, englantilainen Caroline Mortimer nappaa hänet äidiltä ohi kulkiessaan, sisäorjaksi kasvatettavaksi. Caroline on hienostelulle perso missus, joka nimeääkin tytön palvelijalleen sopivammin Margueriteksi. Myöhemmin orjakapinan alkaessa plantaasin kuviot muuttuvat ja sisätiloissa näytellään kolmiodraama, josta ei puutu farssin aineksia.  Rakkaus puhkeaa kukkaan kuin yön kuningatar. Tässä sankaritar on musta orja, joka on monessa liemessä keitetty ja aina varuillaan, kuten syytä onkin. Eikä Levyn hahmoista kukaan oikeastaan ole kovin sankarillinen, kaikki ovat moniulotteisen vivahteikkaasti ihmisiä vikoineen ja puutteineen, niin baptistipapin poika, romanttisia haaveita elättelevä missus kuin tätä aika ovelasti lukeva musta palvelija.

Mutta se keveys, jolla rankka aihe, julma orjuuden aika kuvataan, siihen on osaltaan vaikuttamassa välikkeissä kulkeva äidin ja pojan henkinen mittelö siitä, mitä kerrotaan, miten kerrotaan, mitä muistetaan - ja mikä oli totta. Tässähän lukijan hilpeähkössä puhuttelutavassa nousi yllättäen mieleen Tristram Shandy. Mama kehottaa tarkempaa selvitystä haluavaa perehtymään kirjaseen nimeltä Tosiseikkoja ja asiakirjoja Jamaikan Suuresta orjakapinasta (1832). Toisaalta hän neuvoo ehdottomasti välttämään pamflettia nimeltä Konfliktista muutokseen. Suuren kartanon näkökulma orjiin, orjuuteen ja brittiläiseen imperiumiin. Jos kuitenkin luet sen ja tapaan sinut nyökyttelemästä hyväksyvästi päätäsi sen kirjoittaneen miehen uholle, voit laputtaa tiehesi - sillä en enää halua sinua lukijoitteni joukkoon.

Lukijasta vaikuttaa, että vain holokaustin läpikäyneet voisivat ymmärtää orjuuden - ja sen jälkeisen ajan, joka ei oikeastaan eronnut paljon edeltävästä ajasta - kokemusta. Siksi tämäkin tarina oli kirjoitettava. Sitä mama kyselee pojaltaan lopussa.

Täytyykö minun näyttää kaikki ne vaivat ja vaikeudet, joita vapaat neekerit joutuivat kestämään? Pitääkö minun herättää henkiin se sama pelko ja ahdistus, jota he tunsivat plantaasinomistajien vainotessa heitä lähes päivittäin? Pitääkö tulipalot sammuttaa taas, rakentaa majat uudelleen, ajaa hevosillaan satoa tuhoavat valkoiset miehet jälleen kerran tiehensä? Onko välttämättä katseltava ladattua pistoolia viidakkoveitsellä ja kuokalla varustautuneena? Pitääkö minun ehkä antaa valaistusta siihenkin, kunka pitkään pieni maatilkku pystyy tuottamaan, ennen kuin se aivan ehtyneenä ja köyhtyneenä kasvaa pelkkää ohdaketta? - - -
Kyllä mama, juuri niin. Meidän on saatava tietää tuo kaikki.

Loistava romaani, kiitos Kirsi Kinnuselle hyvästä suomennoksesta. Tämän jälkeen kestää ennenkuin löydän mitään näin vaikuttavaa, luulisin.

Andrea Levy: Pitkä laulu
The Long Song, 2010, suomentanut Kirsi Kinnunen
Into, 2014, 359 s

Elokuvissa: Roma

Sofiankatu Helsingissä, siellä Kino Engel

Joskus elokuva pakahduttaa tunteisiin, myötätuntoon, suruun ja sitten taas - onneksi - tajuaa sen hellittävän, voi nähdä iloa ja lämpöä. Palaset asettuvat uuteen asentoon eikä elämä tarvitse jatkuakseen juuri sitä järjestystä, mikä ensin näytti ainoalta mahdolliselta. Tämmöisen tunnemyrskyn tarjosi palkittu, 10 oscarehdokkuuden elokuva Roma, jonka on ohjannut, käsikirjoittanut, leikannut ja kuvannut meksikolainen Alfonso Cuarón. Elokuva pohjaa ohjaajan lapsuuden kokemuksiin. Pakahduttava elokuva.

Roma on nimeltään Méxicon hyvin toimeentulevan keskiluokan kaupunginosa. Elokuva kuvaa sellaisen perheen kotiapulaisen Cleon arkea, ilmeisesti noin 1970-luvun Meksikossa. Perheenisä on lääkäri, joka peruuttaa ison jenkkirautansa millintarkasti talon sisäpihalta kapean käytävän kautta ulos kadulle. Isä on perheen neljän lapsen, äidin ja kahden palvelijan kovasti kunnioittama, etäinen ja kärttyisä hahmo. Ulkona meluaa Méxicon katujen rosoinen elämä, kaupustelijoineen, köyhineen, paraateineen, kapinoivine opiskelijoineen. Talon sisällä Cleo hoitaa lapsia kuin omiaan, herättelee laululla, nukuttaa illalla. Talossa köpöttelee äidinäitikin.

Elokuva on mustavalkoinen, mutta ei sisällöltään. Kirjavine miljöineen ja moniulotteisine tyyppeineen se tekee autenttisen vaikutelman; siinä näkyy taitavan ohjaajan jälki. Perhe- ja ihmissuhteet käynnistävät draaman ja elokuvassa kuvataan samanaikaisesti sekä perheen avioparin että Cleon kohtaamia tapahtumia. Kahden naisen vaiheet ovat tavallaan stereotyyppisiä, ennalta arvattaviakin, mutta hyvin tuoreesti yksityiskohdissaan kuvattuja. Pohjoismaisena katsojana näkee edelleen patriarkaalisen, naisia syrjivän maailman, jossa huolettomat miehet kävelevät kohti uusia seikkailuja ja naisten osana on siivota jäljet, hoitaa uusi sukupolvi, löytää oma uusi tapansa elää. Tämä on naisten elokuva, feministimiehen ohjaama, voisi kai sanoa. Solidaarisuus tuli mieleen. Siinä yksi vanhanaikainen, unohdettu sana, puolalaisten telakkatyöläisten nimekseen ottama joskus 80-luvulla. Naisten keskeinen solidaarisuus pelastaa elokuvassa monen elämät, lasten ennen kaikkea, mutta myös naisten itsensä.

Puhe on espanjaa, mutta elokuvassa kuullaan myös ei-käännettyä alkuperäiskieltä, misteekkien kieltä. Myös lasten roolit ja puhe on ohjattu taitavasti. Pienin lapsi, vaaleahiuksinen poika katsoo meren rannalla korkeita maininkeja ja toteaa olleensa aiemmin merimies, mutta hukkuneensa aluksen upottua kovassa aallokossa. Musiikki on taiten ja hilliten käytetty elementti, hiljaisuus elokuvan traagisimmassa kohdassa pakahduttavaa. Kuinka kätketään tunteiden myrsky teatterin pimeässä ja hiljaisessa katsomossa? Kaikki yrittävät, niiskutus karkaa välillä.

Tätä on elokuva: kaikki on kuvassa lähellä. Perheen koiran kakkakikkarat ulosmenokäytävällä, pesuvesi joka ne huuhtoo. Auton peili, joka osuu käytävän seinään. Cleon sivuun kääntynyt katse, joka kohdistuu vastasyntyneeseen takana pöydällä. Lapsen taipunut pää ruokapöydässä, nyyhkytykset olkapäissä. Meren valtavat mainingit, joissa joku nousee näkyviin ja katoaa taas. Kuvaus imee mukaansa ja katsoja on kokija.

Tätä leffaa piti oikein jahdata. Luin Pertti Avolan kehut lehdestä, jossa hän kehoitti pitämään kiirettä. Netflixin tuotantoa oleva elokuva ei tullut ollenkaan monopolimme levitykseen. Käväisi Turussa Kino Dianassa pari viikkoa. Heräsin liian myöhään, mutta onnistipa vielä Kino Engelissä.

Roma, 2018, Meksiko, Yhdysvallat
Ohjaus: Alfonso Cuarón

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Takakannen mukaan J. Ryan Stradal on ennen esikoisromaaniaan Keskilännen keittiöt tullut tunnetuksi novellistina. Hyvin lähellä novellikokoelmaa tämä romaanikin on. Jokainen luku on luettavissa erillisenä kertomuksena omine juonenkulkuineen, jotka eivät oikeastaan liity toisiinsa muutoin kuin siinä, että Eva Thorvaldilla, ensimmäisen luvun pikkuvauvalla ja viimeisen luvun gourmetkokilla on kytkös vastaantuleviin tyyppeihin, mutta se linkki paljastuu vaivihkaa ja toisinaan kuin välähdyksenä taustalla. Sitä kautta selviää pikku hiljaa, kuinka tästä nuoresta naisesta epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta kehittyy julkkiskokki, jonka illallisille jonotetaan lippuja, vuosia ja maksetaan päättömiä summia. Kerrontatavasta johtuen Eva itse jää nousevan maineensa myötä lukijallekin vieraammaksi kuin kukaan hänen tutuistaan kirjassa.  Sen ymmärtää, että hänen poltteensa kokkaamiseen on tulisintakin chiliä tulisempaa ja se sinnikkyys hänet maineeseen sitten siivittää. Eva itse on kokijana vain luvussa nimeltä Suklaahabanero.

Kaikki lähtee Larsista ja norjalaisperäisen suvun lipeäkalasta, mutta aika pian päästään chiliin ja Evan poikkeavan erottelukykyiseen makuaistiin. Tässä nimittäin revitellään kunnolla ruokahifistelylle, mutta sen ohessa Stradal kertoo rennolla otteella pari- & perhesuhteista, hyvin amerikkalaisesta arjesta Yhdysvaltojen Keskilännen pikkukaupungeissa, high schoolissa, opiskelijakapakoissa ja pubeissa, hampurilaisbaareissa ja leivontafestivaaleilla. Lopussa ollaan jo luksusravintoloissa ja sommelierien pöydissä sekä tilattavilla yksityisillallisilla. Gastronominen taso nousee lipeäkalasta suklaahabaneron ja valkosilmäkuhan kautta peuraan ja lopussa tarjotaan yllätysillallinen, sekä ateria että juonellinen.

Jokaisella luvulla on paitsi reseptinsä myös vaihtuva päähenkilönsä, jonka silmin tapahtumat koetaan. Parasta tässä romaanissa onkin noiden tyyppien laaja kirjo, naseva dialogi ja sutjakkaasti etenevät tapahtumat. Maisemat ovat taas kerran tuttuja amerikkalaisista elokuvista ja kirjallisuudesta. Maistoin  siellä täällä Raymond Carveria, Sideways-elokuva vilahti viiniluonnehdinnoissa maistelupöydissä, Bridget Jones -tyyppinen räväkkä nainen tarjoili jossain perinnetomaattivuokaansa horjuen onnistumisen ja katastrofin veitsenterällä, leivontafestivaaleilla oli jopa hippunen David Foster Wallacen hummerifestivaalia - noin niinkuin yleisen tunnelmakuvauksen tasolla. Mausteissa on paljon lämpöä, semmoista kotiseuturakkauden ilmenemistä: tämmöistä tämä meidän porukka on, välillä naurettavaa, välillä ihan liikuttavaa.

Ruoka- ja viinisnobbailu ja sen satiiri lisääntyy kun ateriat kallistuvat. Petite Noisette -leivontafestivaaleille osallistuvan Patrician peltileivän ainekset ovat lähikaupasta, joka alkuperäselvitys antaa puristeille aihetta twiitteihin kun viereisellä kilpailijalla ne ovat 'gluteenittomia GMO-vapaita kaurahiutaleita myrkyttömään luomutuotantoon sitoutuneelta Semour ja Peonie Schmidtin tilalta Minnesotan Faribaultista, itse kaurajauhoksi jauhettuna'.  Ja luksusillallisilla tarjottava täydellisen puhdas vesi on voimakkaasti liuottavaa. Pullotuksessa siihen päästetään bakteereita, ja se asettuu juotavaksi.' Illallisen osallistujat itkevät hysteerisinä, epäselvää onko kyse jumalallisesta nautinnosta vai sen suhteesta rahalliseen panostukseen.

Gourmet'n lisääntyessä tarina makuuni laimeni, vähän samalla tavalla kuin voi käydä jos sattuu lennolla joutumaan bisnesluokkaan: seura on liian tärkättyä ja viimeisteltyä että sitä jaksaisi kauan tarkkailla. Samoin yksittäiset luvut olivat sinällään mielenkiintoisempia kuin romaaniin punottu Evan perhedraama, joka solmi alun ja lopun yhteen.

Keskilännen keittiöt tarjoaa mukavan viihdyttävän lukuhetken ja parhaimmillaan tarkan sosiologisen ajankuvan seudulta, sillä mukana tulee kevyesti tarjoiltuna myös analyysia yhteiskunnallisista rakenteista, eriarvoisuudesta ja vanhustenhoidosta. Dialogi on taitavaa, suomennos onnistunut, varsinkin nuorten läppä.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Kitchens of the Great Midwest, 2015, suomentanut Mari Hallivuori

Tammi, 2016, 394 s

Klassikkohaaste: Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa nro 8 luin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian.

Kun luin George Saundersin teoksen Lincoln Bardossa, en tiennyt sen läheisestä suhteesta Spoon Riveriin. Molemmissa on sama lähtökohta: vainajat kertovat menneestä elämästään, unelmistaan, haaveistaan, rakkauksistaan, suruistaan, pettymyksistään. Mastersin hahmot kulkevat elonkierrossa sen loppua kohden ihmisen osassaan tekopyhyyden ja teeskentelyn painolastista vapautuneina. Ja onneksi vailla bardo-välitilaa, joka minua Saundersin teoksessa ärsytti. Kieli on paikoitellen  koukeroista, mistä seurasi että välillä oli palattava lukemaan jotain tarinaa uudelleen alusta. Tai sitten syynä oli sittenkin - kahdensadan runon loppupuolella - tietty monotoonisuus tässä kuolleiden pikkukaupunkilaisten kavalkadissa.

Aiheet runoihinsa Masters on poiminut hautausmaan muistokivien kirjoituksista. Runot on otsikoitu vainajan nimellä. Kukin heistä on lueteltu sivunumeroineen henkilöhakemistossa lopussa. Ne, runot, ovat pieniä tiivistelmiä eletystä elämästä. Sävy kertoo olennaisen ihmisen tiestä: oliko hän elämäänsä tyytyväinen, onnellinen vai pettynyt ja katkera. Tunnustuksia, katumusta tai kiitollisuutta hyvästä elämästä, mutta myös syytöksiä, itsesyytöksiä ja -ironiaa. Havainnot ihmispsyykestä ovat ajattomia. Kirjoille on yhteistä myös Abraham Lincolnin mahtihahmo, taustalla, muistoissa. Edgar Lee Masters vietti lapsuutensa samoilla seuduilla kuin Lincoln, Petersburgissa, Illinoisin osavaltiossa.

Runojen kiinnostavuus ja koskettavuus vaihteli. Jotkut tulivat ja menivät kuin parvi naakkoja, vailla sen kummempia jälkiä. Toiset koskettivat, kuten sotaan lähteneen Harry Wilmansin sankariaatosten huuhtoutuminen veripuroissa Manillan riisivainioilla. Hauskojakin runoja kokoelma sisältää kuten David Matlock, joka vertaa ihmistä ja mehiläistä eikä oikeastaan tule muuhun lopputulokseen kuin että kannattaa elää Jumalan lailla varmana kuolemattomuudesta, vaikka sitten epäilisi. Tai runo taidevalokuvaaja Penniwittin kohtalonhetkestä. John Hancock Otis varoittaa köyhyydestä nousseesta öykkäristä, miehestä joka aloittaa parilla housunkannattimia mutta päätyy työläisten verenimijäksi. Runoissa esiintyy pikkukaupungin asukkaita, rouvia ja herroja, mutta titteleitä on harvakseltaan, tohtorit ja professorit ja jokunen ironisesti puhuteltu, kuten kunnianarvoisa Henry Bennett, joka kertoo nuoren vaimon kuihduttavasta, suorastaan tappavasta vaikutuksesta. Jotkut esiintyvät pareittain, antaen kaksi näkökulmaa yhteiseen kokemukseen, kuten mainitun David Matlockin puoliso, Lucinda, kaksitoista lasta kasvattanut elämän rakastaja.

Edgar Lee Masters toimi parikymmentä vuotta omassa asianajotoimistossaan ennen kirjailijan uraansa ja näki siinä työssä monenlaisia poliittisia ristiriitoja, yhteiskunnallista ja rodullista eriarvoisuutta, se kaikki näkyy ammattien ja tyyppien kirjossa. Loppua kohden lukemiseni alkoi hieman takkuilla. Näin iso otanta pikkukaupungin ihmiskohtaloista, joita tipahteli tasaiseen tahtiin, ei jaksanut ihan loppuun asti kiinnostaa. Kuoleman jatkuva läsnäolo saattoi myös painaa.

Tämä kokoelma plus epilogi - joka muistuttaa vielä enemmän Lincoln bardossa teosta -lyhyine keskusteluineen kuin itse antologia - on suomennos vuoden 1924 versiosta ja sisältää ilmeisesti sekä vanhempia että uudempia runoja. Jonkinnäköinen muutos niissä onkin havaittavissa. Alkupuolella runoissa oli enemmän pelkistettyä lausetta, herkkyyttä tai rentoa kerrontaa vailla mahtipontisuutta tai julistavuutta. Ajan mittaan runoissa tuli siellä täällä esille viittauksia johonkin aiemmin tavattuun jättäen aavistuksen jostain tavoittamattomasta.

Ensimmäinen versio antologiasta ilmestyi jo 1915 ja oli suuri sensaatio suorasukaisen yhteiskuntakritiikkinsä, korruption, rappion, kielletyn rakkauden ja seksin kuvausten takia. Se herätti konservatiivisissa piireissä närkästystä; sen pikkukaupunkikriittisyys nähtiin epäamerikkalaisena. Suurempi taisi silti olla ymmärtäjien joukko, joka näki sen nimenomaan kuvaavan tavallisten ihmisten Amerikkaa, Keskilännen pikkukaupungissa. Myös runojen vapaa muoto herätti kritiikkiä, se oli uutta eikä vielä salonkikelpoista. Mainetta se joka tapauksessa niitti ja jäi Mastersin kuuluisimmaksi teokseksi, vaikka hän sen jälkeen jatkoi kirjailijan uraansa.

Tähän vielä maistiaisena edellämainittu Taidevalokuvaaja Penniwitt:

Menetin asiakaspiirini Spoon Riverissä, 
koska yritin antaa sieluni kameralle
vangitakseni valokuvattavien sielun.
Paras kuva, minkä koskaan otin,
oli yleisestä syyttäjästä tuomari Somersista.
Hän ryhdistäytyi edessäni ja pyysi minua odottamaan,
kunnes saisi kieron silmänsä katsomaan suoraan. 
Onnistuttuaan siinä hän sanoi "Valmis",
mutta minä kiljaisin "Kanne kumottu" -
ja hänen silmänsä rävähti takaisin kieroon,
ja minä otin hänet juuri sellaisena
kuin miltä hän tapasi näyttää sanoessaan "Vastustan".

Suomennos on Arvo Turtiaisen, joka on kirjoittanut kirjaan esipuheen taustoituksineen. Komeasti soiva nimipari Edgar Lee Masters & Spoon River avautui minulle sata vuotta syntymänsä jälkeen.

Edgar Lee Masters: Spoon River Anthology, 1915-24
Suomentanut Arvo Turtiainen
Tammi, 1975 (6. painos), 308 s

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Lukijana voi samaistua yllättäviin hahmoihin kirjassa - tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan tai eläytyä heidän kohtaloonsa. Jäähai sai sympatiani edellisessä lukemassani kirjassa, jonka sitten jätinkin kesken. Oli miten myrkyllinen peto hyvänsä. Noiden pinnan yläpuolellä häärivien jahtimiesten meditoinnit ja muut askareet jäivät. Piti löytää jotain ihan muuta. Kaipasin vetävää romaania, joka upottaa kuin suohon, vie mukanaan kuin tangoon trooppisen meren rannalla. Tässä janossa törmäsin ranskalaisen Pierre Lemaitren uusimpaan romaaniin, ja muistin oitis hänen taitonsa punoa tarina, murhatarinat omimpina, mutta Näkemiin taivaassa vakuutti myös perinteisen historiallisen romaanin saralla. Ja oikeinhan tämä meni, päädyin toiseen äärilaitaan, vanhanaikaiseen juonittelevaan seikkailuromaaniin, jossa kosto elää  - ja uhri käy pyydykseen.

Tulen varjot on takakannen mukaan itsenäinen jatko-osa tuolle Näkemiin taivaassa. Jatko-osa ilmenee vain päähenkilön sukunimessä: Madeleine Péricourt. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vuosina 1927-33, Berliinissäkin käväistään oopperassa ja orastavaa natsivaltaa nuuhkimassa. Romaani alkaa hautajaisista, Marcel, pankkiiri, suvun patruuna on kuollut. Hautajaisista muodostuu uuden tragedian näyttämö, kun 7-vuotias Paul heittäytyy kesken kaiken ikkunasta isoisänsä arkulle ja halvaantuu. Tapahtuma sysää liikkeelle suuren mullistuksen suvun sisällä, joka sittemmin tehostuu alkavassa pörssiromahduksessa ja talouskriisissä. Ökyrikkaan suvun ympärillä pyörii monenlaisia tyyppejä, jotka haistavat hetkensä tulleen, on prokuristia ja kotiopettaja-rakastajaa, on sukua, setää ja sedän perhettä, ja eri asteista uutta asemaa hekumoivaa hännystelijää.  Skandaaleja metsästävää päätoimittajaa ja tilejään paisuttavaa pankkiiria.

Lemaitren kirjailijanura etupäässä dekkaristina näkyy selkeästi: juoni etenee monivaiheisena petosvyyhtenä, jota siivittää hyvin suunniteltu kosto. Välineinä käytetään väärennöksiä, tekaistuja rikoksia ja puolivillaisia alamaailman kätyreitä. Dialogi kulkee sujuvasti, mutta henkilöhahmot kärsivät eri asteisesta stereotypiasta, vaikka kukaan ei pääsekään vetämään puhdasotsaisen sankarin viittaa harteilleen. Alkuun romaani ei oikein vedä mukanaan, vaan kaikki sähläys vaikuttaa jotenkin liian nopeasti eteenpäin syöksyvältä ja samalla väkinäiseltä. Keheenkään ei oikein ole ehtinyt tutustua, kun ollaan jo aika omituisissa kuvioissa. Kuten pieni Paul-raukka, joka pyörätuolissaan on kuunnellut musiikkia ja lyhyessä ajassa on kehittänyt läheisen tuttavuuden oopperadiiva Solange Gallinatoon, vain lähettämällä tälle ihailijakirjeen. Tämä ihmissuhde romaanissa on kuin ylimääräinen rönsy, jota jää vain ihmettelemään, sen verran epäuskottavat mittasuhteet se saa.

Minua rasitti myös tietty operettimainen roolijako, vakavasti otettavat hahmot ja subrettiosat. Se on ehkä tarkoitettuakin tämmöisessä veijariromaanissa vai miksi tätä kutsuisi. Puolalainen palvelijatar Vladi, joka ei koskaan opi sanaakaan ranskaa, kihertää jokaisen vastaan tulevan miehen kanssa ja on saman tien tyypin kanssa kuhertelemassa tai erityisen rumat kaksossisarukset, jotka yrittävät päästä naimisiin isän löytämän sulhokandidaatin kanssa. Heitä verrataan kanoihin, niin tyhmiä he ovat, mutta silti seksuaalisesti halukkaita. Kehtaavatkin. Tai likaisen työn tekijä Robert, joka ei älyä mistään mitään, mutta hoitaa murrot ja naisen. Ääh.

Yhteiskunnallinen ajankuva on huolellisesti tutkittu. Lehtiä lukevat kirjailijan lisäksi hänen henkilöhahmonsa ja lehtimaailma median ytimessä tuona aikana tulee monin tavoin valaistuksi. Rikastuminen veronkierron kautta on yksi mätäpaise, joista Madeleine uhrejaan käristää. Ilmailuteollisuus sodan kynnyksellä ja sen keksinnöt on punottu mukaan vakoojatrillerin tyyppisesti.  Natsi-Saksan tunnelmiinkin päästään Berliinin oopperaretkellä. Tässäkin kohdassa minusta uskottavuus hieman horjahteli. Sen verran on dokumenttia tuosta hallinnosta nähty, että se helppous, jolla natsiministeri teki sopimuksia herätti lukiessa epäilyjä.

Pierre Lemaitre  osaa punoa petoksia ja juonenkulkuja ja kertoa ne vetävästi. Loppua kohti romaani ryhdistäytyy - epäilen että se osittain johtuu oopperadiivan katoamisesta näyttämöltä - ja aloin ihan kiinnostua, kuinka tässä lopulta käy. Seikkailuromaaneja luin murrosikäisenä, ja semmoinen kokemus tämä minusta lähinnä oli. Mieleen tuli Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Yhtä armottomasti Madeleine kulkee koston tiellä vihansa kohteille ansoja virittelemässä. Enkä siis yllättynyt kun näin Alexandre Dumas'n nimen Kiitokset-osiossa ensimmäisellä rivillä! Lemaitre kiittää opettajaansa. Armoitettuja kertojia molemmat.

Mutta samaistuinko Madeleineen ja hänen kostoretkeensä?  En, vaikka kostolle on hyvät syynsä. Sen sijaan loukkaannuin noiden rumien kikattavien kaksosten puolesta, jotka eivät erota Botticellia jostain toisesta B:stä. Myös loukkaannuin aina peppuaan vilauttavan puolalaisen naisen puolesta, joka ei koskaan oppinut ranskaa. Loukkaannuin muuten myös J.M. Coetzeelle, jonka romaanihenkilö alistui siihen, ettei koskaan voisi saada rakastetukseen taiteilijaa vaan hänelle oli tarkoitettu vain lastentarhanopettajat. Tässä loukkaannuin lastentarhanopettajien puolesta. Lisäksi olen loukkaantunut Tuomari Nurmiolle laulusta, jossa hän laulaa että 'navetan piika kikattaa liikaa ja nukahtaa jos ei sitä kutiteta' - taas piian puolesta.  Senkin sovinistit! Meni vähän ohi aiheen mutta tulipa purettua nämä tunteet.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Couleurs de l'incendie, 2018, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2018, 522 s