Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Vaikka on omien sanojensa mukaan introvertti ja vähäpuheinen, lukijalle Mia Kankimäki on sympaattinen ja hauska opas matkalla yönaistensa historiaan. Yönaisia voisi kutsua myös esikuviksi. Nimityksessä näkyy kirjailijan yöllinen levottomuus ja univaikeudet, joiden seurauksena hän on viettänyt öitä näiden naisten elämänkulkuja miettien ja omia polkujaan heihin peilaten. Polut ovat vieneet samoille seuduille, haudoille, maalausten luo. Kirja on Mia Kankimäen esikoisen, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tapaan rakennettu: omat kokemukset lomittuvat historiallisten naishahmojen elämänvaiheiden kanssa. Niitä MK on tutkinut historiallisten dokumenttien kautta, naisten oma käsiala tulee näkyviin kirjeissä. Kokonaisuus on mielenkiintoinen, sivistävä ja hauska.

MK esittelee lähtökohtiaan matkustamiselle, joista ensinnä nousevat esille ikä (kirjoitusaikana 43 v), perhestatus (miehetön, lapseton) ja ura (työtön, omasta aloitteesta). Tilanne toisaalta pakottaa riuhtaisemaan, tekemään nyt tai ei koskaan haaveista totta, toisaalta mikään ei pakota jäämään paikoilleen kun maailma houkuttaa.

Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan.  (Mary Kingsley)

Tämä on yksi useimmin toistuvista neuvoista, joita eri aikoina eläneiltä yönaisilta löytyy: lähde.  Monia naisista, varsinkin matkaajanaisia, on yhdistänyt myös masennus, joka äkillisesti on hellittänyt matkalle lähtiessä. Matka on antanut uutta elämänhalua ja voiman tunnetta, kun sitä ennen on raahauduttu apaattisina aamusta iltaan. Näin silloinkin, kun matka on ollut täynnä vastoinkäymisiä ja taistelua. Maailma on lumonnut seikkailuillaan. Se mikä eniten on näyttänyt masentavan, on naisen arki kaikkina aikoina ja onhan tutkimusmatkailijanainen ollut 1800-luvulla kummajainen. Ja vielä erikseen sellainen nainen, jolla ei oikeastaan ole ollut edes koulutusta. Sillä semmoinenkin nainen tuli vastaan, jonka piti verhota perimmäinen motiivi tutkimusmatkailuun: halu vain olla matkalla ihan vain sen matkustamisen ja uusien maailmojen löytämisen takia.

Yönaisia ja heidän jalanjälkiään on kahdenlaisia: maailmanmatkaajat ja taiteilijat. Tanskalaisesta Karen Blixenistä ja Tansaniasta aloitetaan, jatketaan brittiläisellä Isabella Birdillä, 1800-luvun alkupuolen maailmanympärimatkaajalla, sitten tulevat Ida Pfeiffer, Itävalta (s. 1797) ja Mary Kingsley, Britannia, Alexandra David-Néel Belgiasta ja amerikkalainen Nellie Bly, 1800-luvun matkustajia kaikki.

Yönaiset ovat naimattomia, ammatti vanhapiika lukee monien esittelyssä ajan hengen mukaisesti, leskiä, mutta on joukossa lapsikatraan kasvattanut Idakin, jonka piti irti päästäkseen esittää matkansa pyhiinvaellukseksi. Naisten kirjeistä hahmotellut henkilökuvaukset ovat MK:n omia ja myös hänen kirjeensä heille, puhuttelunsa, ihmettelynsä esim sovinnaisuudesta ovat nykyajan normien mukaisia. Voi olla, että naiset itse eivät tulkintoja ja yönaisten nimitystä protestoimatta nielaisisi, mutta kuolleilla ei ole äänioikeutta. Näissä kansissa he ovat Mia Kankimäen yönaisia ja sellaisena kirja heidät esittelee. He ovat hänen omia voimanaisiaan, vähän kuin pikkutytön aarteinaan pitämiä kiiltokuvia - vaikka hän heidät nyt meille lukijoille jakaakin.

Karen Blixenin osuus on seikkaperäisin ja MK matkustaa Karenin jäljissä, lukee kirjeitä ja kirjoittaa omiaan rakkaalle Karenille - joka osoittautuu vähemmän sankarilliseksi kuin mitä kirjailija oli olettanut. Afrikka lumoaa sekä kirjailijan että lukijan, vaikka MK:lla on vaikeuksia safarioppaan kanssa; vähäpuheisuus tulkitaan väärin. Jokainen ymmärtää, että vatsan toiminta on avainasia varsinkin Afrikassa, jos aiotaan yöpyä savannilla leijonan karjunnan ja leopardin hiiviskelyn maustaessa matkaa. MK pääsee lopulta eroon vatsan psykosomaattisesta, leopardiperäisestä pysähtyneisyydestä.

Kunkin yönaisen historia päättyy k.o naisen elämästä ja kirjeenvaihdosta pääteltävissä oleviin neuvoihin, joissa korostetaan poikkeuksetta rohkeutta olla hyväksymättä ympäristön asettamia rajoituksia vapaudelle, lähdölle. Ne ovat vain tekosyitä olla toteuttamatta haaveitaan, seuraamatta intohimoaan.

Ajattelen, miten kummallisia intohimon kohteita ihmisillä on: länsiafrikkalaiset kalat, Kilimanjaron rinteiden yöperhoset, kaikenlaiset yönaiset. Asiat, jotka ovat toisille yhdentekeviä, outoja tai kerrassaan vähäarvoisia, ovat toisille elämän ja kuoleman kysymyksiä, sellaisia, joiden vuoksi on valmis uhraamaan kaiken. 

Matkustamisen rinnalla siitä kirjoittaminen yhdistää näitä naisia, MK:ta ja yönaisia. Yönaisten neuvoja: Kirjoita joka ilta. Omaa matkustamistaan ja kirjoittamistaan MK pohtii myös kriittisestä näkökulmasta, jossa kyseenalaistetaan 'rikkaan valkoisen' eli kolonialisoiva katse tai eksotisointi. Onko sallittua katsoa kaikkea ulkopuolisen ja muukalaisen silmin? Saanko yhtään anteeksi siksi että edes yritän ymmärtää? Tuomareita tulee löytymään jos mitään tekee, se on varmaa.

Kulkijoiden rinnalle Mia Kankimäki on löytänyt inspiroivat kuvataiteilijat. Tästä tulee mieleen Forgotten women. Artists joka on panokseni Turun kirjaston hankintoihin. Luin heistä Pirkko Kotirannan kolumnista HS:stä ja ehdotin hankintaa. Kirja saapui ja lainasin sen. Valitettavasti se oli  historiikki, muutamalla piirroksella varustettu. Olin ajatellut inspiroitua nimenomaan maalauksista, kuvista. Joka tapauksessa MK:n kuvataiteilijanaiset: Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi ovat historiikkinsa ansainneet samoin kuin kirjailijan omat kokemukset kirjailijaresidenssistä Mazzanossa, Italiassa. On kuin olisin ollut siellä, italialaisten herkkujen äärellä, puheensorinassa, piazzalla. Lopussa päästään vielä kirjailijan lempimaahan eli Japaniin avantgardetaiteilija Yayoi Kusaman kautta - Japanista taiteilija kyllä lopullisesti muutti pois jo nuorena.

Yönaiset-nimitys tökki loppuun asti. Se oli vain nieltävä, jos mielin Mia Kankimäen teoksen lukea. Sivuasia se onkin, kirja innosti ja vei mukanaan. Monen luvun välissä mietin sopivampaa nimeä koko kirjalle. Päädyin tulokseen, jossa on hieman vanhahtava maku kuvastamaan kirjan historiapainotusta: 'Maailmanmatkaajanaisia, taiteilijanaisia. Esikuvia ja ohjeita'. Hyviä ohjeita tulikin roppakaupalla. Seuraavan neuvon Mia Kankimäki on hionut Artemisia Gentileschin, Firenze, 1593-1654, sen kaikkein kuuluisimman yönaisen elämää tutkittuaan. Nuorena raiskattu taiteilija kieltäytyi uhrin osasta.

Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan.
Mene eteenpäin. 

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava, 2018, 447 s

P.s. Kirjan loppuun on lisätty valokuvaliite noista esikuvallisista naisista, tutkimusmatkaajista ja taiteilijoista.

Hälsningar från Stockholm

Varhainen lintu jyvän löytää. Kun Tukholmaan saapuu Turusta, laivalta häädetään kello seitsemän maissa ja illalla laivaan pääsee kello 19 maissa, joten aikaa kaupunkiflaneeraukseen on noin 12 tuntia. Aamiaistakaan ei kannata hotkaista laivalla, vaan kävellä Bageri Skeppsbrolle, jossa voi nauttia täydellisen aamiaisen kympillä ja nauttia auringon kimalluksesta Mälarenilla. Samalla voi tutkailla tukholmalais- ja turistimuotia.

Må som en prins på restaurang Prinsen! Prinsen näyttää nykyään hyvin hienolta ja onhan osoitekin ihan cityssä. Mutta 60-luvulla tämä oli boheemin oloinen taiteilijaravintola, jossa kuulin ensimmäinen kerran ihanan perulaisen sävelmän El condor pasa pan-huilulla. Sittemmin puhkikulunut. I'd rather be a sparrow than a snail, lauloivat Simon & Garfunkel.

Tukholmassa portitkin on nätisti koristeltu.

Tukholmalainen nokikana poikasineen.

Määränpäänä taas kerran Prins Eugens Waldemarsudde, jonka omien kokoelmien näyttely jäi tällä kertaa vaisuksi. Siinä porukassa Prins Eugen on itse parhaimmasta päästä, Anders Zornin rinnalla. Olihan siellä joku Edward Munchkin, mutta ei silti sytyttänyt. Tähän aikaan kesästä se ei ole niin oleellista, koska kävelyreitti tuonne on mitä upein ja puutarha täynnä tuoksua ja perhosia.

Näkymä Waldemarsuddelta: Saksalainen Mein Schiff risteilijä vierailulla. Viking Line näyttää aika vaatimattomalta. Valtavia hirviöitä nuo. Voisivat vain kiertää keskellä Atlanttia, kun ei noista kaupungeissa ole kuin haittaa. Eivät kuulemma edes jätä paljon tuloja paikalle, kunhan vain jätteensä.

Versaillesmaista muotoilua puutarhassa.

Lounastauon aikaa Dramatenin edustalla. 

Gamla Stanin kaduilla oli paljon erikoista rahapeliä.  Lieneekö edes laillista, vähän haiskahti filunkitouhulta.

Appelsiinimehuun erikoistunut liike.


Vanhoina Tukholman kävijöinä emme siskon kanssa tutkineet reittejämme, ei karttaa eikä nettikään toiminut puhelimissamme, joten onnistuimmekin hieman eksymään paluureitiltämme Södermalmin kaupunginosassa. Tulimme sitten kiertäneeksi koko Södermalmin, mutta ehdimme sentään paluulaivaan.

Söimme lounaan Östermalmin hallissa, joka muuten toimii samantapaisissa väistötiloissa remontin aikana kuin Hakaniemen halli. Hakaniemen korvaava kyllä oikeastaan tyylikkäämpi, 1-0 Suomelle. Hötorgetilta ostimme evääksi pari kiloa turkkilaisia kirsikoita, joita parempia ei maailmasta taida löytyä. Tukholmassa löytyy ihania rantareittejä käveltäväksi aamusta iltaan.

Jan & Maria Berglin: Det är den som möter som ska backa

Vanha mummonmökkimme ulkosaaristossa (ei kuvassa) on ruotsinkielinen. Tuvan yhdeltä seinältä katsoo äidinäitini Hilda ja puolisonsa Emil - kylläkin suomenkielinen - joka siellä kuulemma usein valitti että bloosaa, bloosaa aina vain bloosaa. Siellä on hyvä jatkaa projektiani, sarjakuvaa ruotsiksi. Sarjakuva on näppärä tapa pitää tuntuma rakkaaseen naapuriin, nuoruuteni unelmamaahan, hunajan ja maidon maahan, kuten eräällä entisellä työkollegallani oli tapana Ruotsia ylistää.

Tämä Det är den som möter som ska backa tuli taas vastaan kirjaston hyllystä. Gävleläisen Berglinin pariskunnan sarjakuva-stripit ovat semmoista aamukahvijutustelua kaikesta: parisuhteesta, perheestä, päivän politiikasta, sukupolvista, vanhenemisesta. Piirrokset ovat humoristisia, mutta kriittisiä pienellä satiirisella mausteella ja kuvaavat usein ihmettelevän ihmisen tarpomista ajan muutosten virrassa, monimutkaisessa maailmassa. Tämä kirja on vuodelta 2013.

Kuningashuoneeseen, aatelissukujen dilemmoihin tai Ruotsin sisäpolitiikkaan liittyvät yksittäiset stripit saattoivat jättää hieman ulkopuolisen olon, kun taas kaikkein puheliaimmat ruudut edellyttäisivät ahkerampaa Ruotsin arjen seuraamista että pysyisi kielessä mukana. Mutta eipä haittaa, näinkin tapahtuu pientä päivitystä. Teemat ovat ajattomia, pieniä ja suuria kuten esim nimeksi valittu: vastaantulevan autoilijan perustelu siihen, miksei hänen tarvitse peruuttaa jäisellä metsätiellä vaan tuon toisen. Dylanin kirjallisuuden nobelista äänikirjojen kuunteluun, ajan luonteesta rottaan lemmikkinä.

Entinen pääministeri Göran Persson on ilmeisesti ruvennut sijoittajaksi ja sopii esimerkiksi vallan sokeuttamasta henkilöstä, joka ei enää ymmärrä itseensä kohdistuvaa kritiikkia.

August Strindberg on antanut otsikon tälle sarjalle vanhan pariskunnan avioliiton ilmiöistä: toista ei enää nojatuolista erota.

Ruotsin hyvinvointivaltiossa ollaan tietoisia siitä, ettei meillä kohta enää ole varaa nykyiseen hyvinvointiin.

JAS-hävittäjäkaupat onnistuivat Sveitsin kanssa, mutta mitä se maksoi vastakauppoina?













Jan och Maria Berglin är de omåttligt populära serietecknarna från Gävle som låter sina stornästa figurer utforska och kommentera såväl stora som små fenomen i samtiden. Det är den som möter som ska backa är deras tjugoandra seriealbum.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.

Hän tiedostaa, että heidän on todistettava "luotettavuutensa" uusille isännilleen. Heidän on täytettävä vankilat. "Kaikkien aikojen 'verettömin' vallankumous tarvitsee uhrinsa", kuten hän sanoo. On 28 helmikuuta 1933. Valtiopäivätalo on palanut edellisenä iltana.

New York Cityn yliopiston historian professori Benjamin Carter Hett muistelee Hitlerin valtaannousua valottavassa kirjassaan kylmän sodan loppumisen optimistisia aikoja 1989-91 ja toteaa, että nykyinen aikamme muistuttaa noita aikoja enemmän 1930-lukua. Se on eräs teoksen kirjoittamisen motiiveja: ettei samoja katastrofaalisia virheitä tehtäisi uudelleen. Luin lehtiarvion ja sitten kirjan, vaikka tuntuikin että onhan tästä jo tullut luettua kirjoja ja nähtyä elokuvia - riittävästi? Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudes osakin sisälsi pitkähkön esseen Hitleristä.

Benjamin Carter Hett on kuitenkin  historioitsija, mikä tarkoittaa että tässä oli minulle osin turhankin yksityiskohtaisesti (runsas nimistö ajan poliittisia vaikuttajia) selvitetty sitä poliittista peliä ja juonittelua, millä Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa raivasivat itselleen tien yksinvaltaan, ensin laillisia väyliä, sitten muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä hyväksi käyttäen. Vuoteen 1934 mennessä poliittiset vastustajat, myös perinteisen oikeiston johtohahmot, oli siivottu pois, murhattu, teloitettu, siirretty vankiloiden kautta ensimmäisille keskitysleireille - tai ns hyödylliset idiootit siirretty vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Tämä kirja onkin valaiseva maailman menosta kiinnostuneelle siksi, että juuri tuo natsien yksinvaltaa edeltävä vaihe on jäänyt suurelle yleisölle enemmän piiloon, koska elokuvat, kirjat ja muistelmat ovat keskittyneet natsihallintoon, sodan ja keskitysleirien kauhuihin.

Usein, ja Saksankin tapauksessa on sanottu edellisestä sodasta kasvavan seuraavan siemen eli epäoikeudenmukaiseksi koetusta rauhansopimuksesta. Hett osoittaa sen vain yhdeksi selittäväksi tekijäksi muiden, monien taustatekijöiden ohella. Ensimmäisen maalmansodan jälkeinen Saksa, Weimarin tasavallaksi nimetty parlamentaarinen Saksa oli valmiiksi kahtiajakautunut: oikeisto piti rauhansopimusta häpeällisenä, kommunistit olivat Stalinin talutushihnassa ja taistelivat enemmän maltillista vasemmistoa kuin oikeistoa vastaan. Konservatiivinen maaseutuväestö vihasi liberaalia ja vapaamielistä, kaupunkilaisten demokratiaa. Keskustapuolue oli myös leimallisesti katolilaisten puolue, kun taas protestantit kannattivat oikeistoa. Meidän päiviemme pakolaiskriisiä vastasi Neuvostoliitosta paenneiden virta Eurooppaan. Ns itäjuutalaiset saivat ensinnä tuntea olevansa ei-toivottuja. Kaksikymmentäluvun Yhdysvallat rajoitti maahanmuuttoa, jolloin paine Euroopassa lisääntyi.

Weimarin tasavalta pyrki vaurastumaan kansainvälisen kaupan kautta, elintarvikkeiden tuontitullit laskivat, mikä taas merkitsi maaseudun asukkaille laskevia hintoja tuotteista. Saksan pääkaupunki Berliini taiteilijoineen, kirjailijoineen, vapaan seksuaalisuuden ja suvaitsevaisuuden kehto oli konservatiivien inhokki. Saksan armeija oli myös edellisessä sodassa värvännyt riveihinsä enemmän nuoria maaseudulta kuin kaupungeista. Kaupungistuminen oli uutta, ja teollistuminen oli myös vihattua. Moni haaveili paluusta maalle.

Hitler ja kansallissosialistit löysivät saumansa. Palopuhuja Hitler, kaiken vastustaja sytytti liekkejä samoja keinoja käyttäen kuin populistit nykyään: rakentamalla viholliskuvia, valehtelemalla, vähättelemällä perustuslakia, halveksumalla ylipäätään lakeja ja sivistystä, uhkailemalla vastustajia ja lehdistöä, käyttämällä väkivaltaa, lietsomalla irrationaalisia pelkoja ja vihaa -  ja pelaamalla poliittiset vastustajansa pussiin, toisiaan vastaan. Saksasta oli natsien komennossa tuleva suuri ja omavarainen, ja sitä varten piti vallata Neuvostoliitto. Kansallissosialistit kävivät taisteluun globalisaatiota vastaan - vaikka sitä sanaa ei silloin kai käytetty. Muita vastaan piti rakentaa muuri! Kyllä, haluamme rakentaa muurin, suojamuurin, kirjoitti Joseph Goebbels vuonna 1932. Sillä talouden käänteet, finanssikriisi ja lama johtuivat heidän mukaansa kansainvälisestä, juutalaisesta salaliitosta.

Kuinka väkivaltainen roskajoukko onnistui kampeamaan itsensä Saksan johtoon, kun vielä 1919 yli kolme neljännestä saksalaisista kannatti edistyksellistä, demokraattista politiikkaa? Weimarin tasavallassa oli saatu aikaan työlainsäädännön muutoksia, 8 h työpäivä ja muita teollisuustyöväestöä hyödyttäviä muutoksia, taide ja kirjallisuus kukoistivat. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin ahtaalla, he olivat sekä oikeiston, suuryritysten, kansallissosialistien että äärivasemmiston vihan kohteena. Heidän suosionsa laski, kommunistien valtaa pelkäsivät kaikki, ja oikeisto ajautui yhä lähemmäs Hitlerin sanelemia ehtoja. Niiden ytimessä oli saksalaisten joutuminen väärin kohdelluksi uhriksi edellisen sodan jälkeen. Hitlerin puhujanlahjoista on saatu lukea, sanoma oli yksinkertaista, mustavalkoista ja iskulauseenomaista. Propagandasta vastasi Joseph Goebbels, joka ei ottanut mallia poliittisesta propagandasta vaan kaupallisesta mainonnasta.

Natsit provosoivat väkivaltaa, uhkailivat lehdistöä, vetosivat kansallistunteeseen ja uskontoon,  mutta saattoivat vastustaa myös keskenään ristiriitaisia asioita. Silla faktoilla ei ollut merkitystä, tärkeää oli tunne että oltiin saman saksalaisheimon jäseniä. Ei haitannut, vaikka johtajat itse eivät läpäisseet omia rotuvaatimuksiaan. Irrationaalisuus ja taikausko kukoistivat salaliittoteorioiden myötä. Eurooppalaiset ajattelijatkin kiinnostuivat ilmiöstä. Sigmund Freud mm väitti, että kaiken inhimillisen motivaation juuret olivat sukupuolivietissä eivätkä rationaalisessa ajattelussa. (Tämä tulee aika lähelle nyt kun on lukenut Isisin houkutuksesta nuorille miehille ja naisille. Ja ne 70 neitsyttä paratiisissa...)

Natsit asemoivat itsensä protestanttien keskelle, vastustivat ensin katolilaisia ja vasemmistoa ja saivat hiljalleen taakseen keskiluokkaa, jolloin vaalimenestys parani ja valtiopäivätalon palon jälkeen oli aika tehdä poikkeustilan mahdollistavia lakimuutoksia. Vastustajat olivat pettyneitä, mutta avuttomia natsien kasvavan suosion edessä. Hitlerin ympärillä pyöri kosiskelijoita, mutta luin myös rohkeista vastustajista, jotka eivät siinä vaiheessa tienneet kuinka raa'an hallinnon kanssa olivat tekemisissä. Martha von Papen oli entisen valtakunnankanslerin vaimo, joka oli miestään rohkeampi: hän kieltäytyi koskaan tekemästä natsitervehdystä, myöskään Hitlerin läsnäollessa.

Harvat saksalaiset pystyivät vuona 1933 kuvittelemaan Treblinkan tai Auschwitzin, Babyn Jarin joukkoteloitukset tai toisen maailmansodan viimeisten kuukausien kuolemanmarssit. Heitä on vaikea syyttää siitä, että he eivät ennakoineet asiaa, jota he eivät voineet edes kuvitella. Mutta heidän viattomuutensa oli pettävää, ja heidän kuvansa tulevaisuudesta oli katastrofaalisen väärä. Meillä myöhempien aikojen ihmisillä on se etu, että heidän tarjoamansa esimerkki on edessämme.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.
The Death of Democracy, 2018, suomentanut Tommi Uschanov
WSOY, 2019, 372 s

Rachel Cusk: Ääriviivat

Miljardööri oli hanakasti hahmotellut minulle elämäntarinaansa, joka oli alkanut vaatimattomasti ja päättynyt - luonnollisesti - siihen, että hänestä oli tullut se rento ja rikas mies, joka istui minua vastapäätä pöydässä. Mietin, oliko hänellä nyt tähtäimessä kirjailijanura ja oliko kirjallinen aikakauslehti ensi askel sitä kohti. Moni ihminen haluaa kirjailijaksi: mikä siis estää ajattelemasta, että ammattiin voi hankkiutua rahan avulla?

Rachel Cusk saapui Suomeen Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman esiintyjäksi samoihin aikoihin kun minulle ilmaantui kirjaston varauslistaltani hänen maineikkaan trilogiansa - josta viimeinen osa vielä suomentamatta - ensimmäinen osa, paljon luettu ja kehuttu Ääriviivat. 

Ääriviivoissa monen kohdatun henkilön tarinat suodattuvat minäkertojan, kirjailija Fayen kautta kuin sarjaksi novelleja. Henkilöt tulevat vastaan Fayen matkalla Englannista Ateenaan, jonne hän matkustaa opettamaan luovan kirjoittamisen 'Kuinka kirjoittaa' -kurssille. Ensimmäinen heistä kohdataan jo ennen matkaa ja seuraava lentokoneessa, häntä kutsutaan loppuun asti vain vierustoveriksi. Faye on kokenut avioeron kuten myös vierustoveri, kreikkalaisen laivanvarustajasuvun jäsen.  Myös Ryan, opettajakollega, kertoo menneistä parisuhteistaan ja sitä seuraa runsas tarinoiden vuo, kun Faye antaa oppilailleen kurssiin liittyviä tehtäviä, jotka purkautuvat kuvaelmina.

Kertoja on mykkä todistaja kaikelle näkemälleen ja kuulemalleen, kuin taustalle häivytetty. Hänen nimensäkin paljastuu ohimennen vasta loppupuolella. Kuitenkin hiljainen nainen lähtee vierustoverin kyydissä veneretkelle, kulkee Ateenan katuja, käy ravintolassa kustannustoimittajan kanssa, kohtaa ateenalaisessa, kurssin opettajille vuokratussa asunnossa kollegansa - ja kuuntelee kurssin oppilaiden tarinoita. Päivittäiset tapaamiset, Ateenan kuumuus ja välimerellinen tunnelma lomittuvat kohdattujen henkilöiden puheeseen omista kokemuksistaan, unistaan ja rakkauksistaan, lapsistaan ja vanhemmistaan, eroistaan ja peloistaan, identiteetistään ja sen murroksista, toisten valheista ja itsepetoksesta.

Tajusin, että joku saattaisi pitää minua tyhmänä, koska lähdin veneilemään vieraan miehen kanssa. Mutta toisten ihmisten ajatuksista ei ollut enää minulle apua. Nuo ajatukset olivat olemassa vain tietyissä rakenteissa, ja nuo rakenteet olin ehdottomasti jättänyt taakseni.

Romaanin etuliepeessä Cuskia verrataan mm Virginia Woolfiin ja W.G. Sebaldiin. Minusta varsinkin viimemainittu tulee mieleen tästä matkaamisen ja kuljetun maiseman tuomasta ajatusvirrasta. Mutta siinä missä Sebaldin hieman kuivakiskoinen ja etäännytetty, jotenkin autistisen oloinen monologi tuntuu 'miehiseltä', Cuskin monia kohtaamisia sisältävä ja levottomasti suuntaa vaihtava havainnointi tuntuu läheiseltä, tutulta tavalta katsoa maailmaa. Cusk on myös kirjoittajana rennompi. Hänen tekstistään huokuu yllättävä yhdistelmä haavanlehden herkkyyttä ja komiikan tajua, hymyilyä. Siksi lukuhetket Ääriviivojen parissa tuovat välillä tuoksuja ja tunnelmia kuin istuisi merenrantatavernassa: pöydässä keskustellaan vilkkaasti ja sinne on katettu kreikkalaista salaattia, moussakaa ja jääkylmää valkoviiniä. Jätän Sofokleen väliin, vaikka Ateenan pitäisikin valittuna tapahtumapaikkana herättää vanhat kipsipäät eloon.

Kuuntelin sittemmin Yle Arenasta Rachel Cuskin ja Philip Teirin keskustelun. Keskustelu syvensi tuoreeltaan luetun romaanin jälkeä. Cusk mm kertoi, että päähenkilön hiljaisuus tässä on tilapäistä, se kuvaa menetyksen jälkeistä mielentilaa. Valitsemastaan autofiktiivisestä kertomisen tavasta hän sanoi, ettei koe omakseen tai ei osannut sanoa sanottavaansa sillä tavalla, joka tällä hetkellä on vallitseva kaunokirjallisuudessa eli näkökulman vaihdoksen kautta, toisen tietoisuuteen uppoutumalla. Että tämä ei ole fiktiota, ei mielikuvitusta, vaan totta. Totuudesta on niin monta versiota kuin on kertojiakin, tai muistelijoita, voisi tuohon sanoa.

Tasa-arvo ja naisen roolit perhe- tai parisuhteissa tulevat ennen pitkää esille monissa kirjan elämäntarinoissa, vaikka ensin olisikin kuvailtu laivanvarustajan suvun omituisuuksia ja erojen kautta kadonneita omaisuuksia. Luin myös rivien välissä aika pessimististä miesnäkemystä: kreikkalainen kolmasti eronnut, reippaasti kertojaa vanhempi mies, joka aikansa tarinoituaan ja oman roolinsa kauniiksi maalaten osoittautuu varsinaiseksi syvänmeren saalistajaksi. Kertoja suhtautuu ennakkoluulottomasti, vaikka lukijan tekisi mieli varoittaa moisesta. Kollega Ryan edustaa itsekeskeistä puhujaa, josta ei kuuntelijaksi ole. Eronneet naiset näkevät identiteettinsä olleen mieheen perustuvaa. Eron jälkeen se on tyhjentynyt pelkiksi ääriviivoiksi. Murroksen jälkeen sisältöä kerätään.

Eroteemat, tasa-arvo ja roolit, identiteetit ja itsen löytäminen ovat kantavia aiheita Ääriviivoissa.  Rachel Cusk kertoo ketjuuntuvissa kertomuksissaan tuoreita havaintoja, arkisia yksityiskohtia, mutta  varsinkin lumoaa tapa, jolla hiljainen kertoja lypsää keskustelukumppanistaan muistoja ensin pieninä puroina ja sitten vuolaina kuohuina - päästämättä irti omasta tarkkailuasemastaan.

Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, muta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ainaisesti juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.

Rachel Cusk: Ääriviivat
Outline, 2014, suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S, 2018, 207

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Pierre Lemaitre osaa tottavie punoa koukuttavia rikostarinoita, niin että viisisataa sivua tulee ahmaistua hetkessä. Sen jälkeen herää hölmistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui, mikä maa, mikä valuutta. No Ranska tietenkin, Pariisi. Koukku muodostuu useasta komponentista: napakka kieli, kirjava, mielenkiintoisesti luonnehdittu tyyppivalikoima ja tietenkin tihenevä jännitys tarinassa, jonka juonen kieputuksissa joutuu välillä pelkäämään sen puolesta, löytääkö se ylipäätään enää ulos kapenevista sokkeloistaan. Sen verran kiivaassa rytmissä tapahtumat rullaavat yllättävien käänteiden kautta kohti - tuhoa vai pelastusta?  Mutta ei, kyllä Lemaitre kaikki irtonaiset lankansa punoo kiristyväksi köydeksi. Inhimilliset heikkoudet, itsekkyys, ahneus, kateus ja moraalittomuus purskahtelevat pintaan kun toiset taistelevat paikasta auringossa, toiset pitävät omastaan kiinni. Ihailtavaa on Lemaitren taito kehitellä nokkelaa ja hauskaa dialogia. Se näyttää helpolta.

Hän kohottaa vasenta kättään hieman intiaanien tapaan. Eleessä voi aavistaa tietyn hänelle tyypillisen pidättyväisyyden. Ujon intiaanin ele. Silloin hänen rannekellonsa valahtaa aina kyynärpäähän saakka.
- Miten menee, Charles?
- Parhaat päivät ovat takanamme.
Pakko myöntää, että toisinaan Charles puhuu kuin oraakkeli.

Petoksen hinnassa kohta kuusikymppinen Alain Delambre on työelämässään ajautunut irtisanomisen jälkeen laskevalle uralle, vuosikymmenten esimiesaseman jälkeen. Neljän vuoden työttömyyden aikana hän tekee varastotyötä aamuvuorolla, siivoustöitä yöllä - ja hakee nimellisesti töitä. Ranskalaiselle miehelle ei kai ole mikään ole nöyryyttävämpää kuin joutua turkkilaisen Mehmetin alaiseksi. Delambrella on ymmärtävä vaimo Nicole ja hyvin pärjäävät tyttäret sekä vävy, joka luulee itsestään liikoja. Vastoin odotuksia Alain saa vastauksen yhdestä hakemastaan työpaikasta ja kutsun hakijoiden valintatestiin. Se on suuren konsulttiyrityksen asiakkaalleen ideoima roolipeli, jossa lavastetaan panttivankitilanne tarkoituksena testata hakijoiden paineensietokykyä ja muita kykyjä ankarassa ja nopeasti muuttuvassa stressitilanteessa. Kyse on vieläpä kaksoistestistä, sillä johtotason toimen hakijoita haastattelevat henkilöassistentin tointa hakevat.

Lemaitre on kytkenyt Petoksen hintaan tosi-tv-tyyppisen pudotusleikin tarkastellessaan purevasti nykyistä yritys- ja työelämää irtisanomisuutisineen. Rikkaiden pörssiyritysten voittoja ja niiden johtajien muhkeita palkkoja uutisoidaan kursiivilla vastakohtana työttömän Alainin kujanjuoksulle. Kaikki ei mene putkeen, vaan Alain aloittaa yksinäisen cowboyn taistelun, jossa panokset kovenevat. Vastassa on suuryritys ja sen johtaja, monessa liemessä keitettyjä väkivallan osaajia ja kanssakilpailijoita. Kaikilla on omat tavoitteensa eikä kukaan ole valmis niistä tinkimään, yhden vanhenevan työttömän miehen edessä varsinkaan.

Jännitys tiivistyy ja meno lähestyy loppupuolella amerikkalaisen leffan klassista romurallia takaa-ajoineen. Vähän tulee mieleen, että Lemaitrella ei ole mitään ongelmia kehitellä ja nostaa jännitystä, lähempänä on liiallisen kiihdytyksen vaara, juonenkin tasolla. Parhaimmillaan kirjailija on tarkoissa yksityiskohdissa - sekä hahmojensa että ympäristönsä -  päähenkilönsä sisäistä monologia, ajatuksenjuoksua ja motiiveja peratessaan. Toiminnan voi jotenkin ymmärtää ja samalla nähdä häikäilemättömän ja itsekkään toiminnan johtavan katastrofista toiseen.

Tämä on moraalinen tarina työttömyyden onnettomuudesta, miehen menestyksen mittareista, jotka tekevät hänestä kuuron ja sokean lähipiirilleen. Petoksen hinta - suomennokselle on annettu liikuttavan vanhanaikainen nimi - kritisoi ankarasti suuryritysten toimintaa, raakaa kapitalismia. Samalla rivien välistä pilkistää aika sovinistinen kuva miehestä, joka on valmis mihin hyvänsä läheistensä puolesta, paitsi kuuntelemaan ja näkemään heitä. Pieniä rasismin hiekanjyviä  ja konservatiivisen maailman pilkan kohteita  jäi myös kirskumaan hampaisiin. Kuten erään menestyneen miehen häpeällinen salaisuus: naisten alusvaatteet. Se riittää tekemään hänestä hylkiöistä pohjimmaisen, jolle ei minkäänlaista onnea voi suoda.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta
Cadres noirs, 2010, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus Oy, 2019, 510 s

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa

Yleisradion Pariisin kirjeenvaihtaja Annastiina Heikkilä on työskennellyt Ranskassa vuodesta 2013. Hän on kuin uuden sukupolven Helena Petäistö, joka myös on kirjoittanut useita kirjoja tuosta maailman tyylikkäimmästä brändistä, ranskalaisuudesta. Onhan Pariisi kai maailman suosituin turistikohde, hääparien unelma, taideopiskelijoiden mekka ja mitä näitä on. Euroopan ja EU:n itsetietoinen sydän. Onko kuitenkaan ranskattaristakaan enää mitään yleistä myyttiä, jonka mureneminen nyt heijastaisi yhteiskunnan murrosta? Kaikkialla teollistuneessa maailmassa muutos on jatkuvaa, niin perhe- ja parisuhderintamilla kuin työ-  ja muussa yhteiskunnallisessa elämässä.

Ranskattaren (= pariisittaren?) imago on muodikas ja huolettoman elegantti. Se on klisee samalla tavoin kuin suomalainen tuulipukukansa, jota loppuunkulunutta kuvaa Heikkilä käyttää verratessaan suomalaista käytännöllistä pukeutumista ranskalaiseen eleganssiin. Hän käy läpi Ranskassa ja globaalisti ajankohtaisia tapahtumia ja puheenaiheita feminismin ja rasismin näkökulmasta sekä klassisisia käsityksiä ranskattarista syventäen teemoja enimmäkseen naispuolisten tutkijoiden haastatteluin.

Flirtti kuvataan usein smalltalkin tapaan semmoiseksi elämänalueeksi, joka suomalaisilta ei vain oikein suju kuten ranskalaisilta. Ei olekaan mikään ihme, että #metoo-liike synnytti naisten vastareaktion juuri Ranskassa, jossa omasta häiriköinnistään raportoivia naisia syytettiin hysteerisiksi tosikoiksi. Heikkilä kertoo, mikä voitto vastakirjelmän kirjoittajille oli saada ikoninen näyttelijätär Catherine Deneuve allekirjoittajien joukkoon. Asiaa tutkijan kanssa ruotiessaan hän myös kertoo keskustelun etenemisestä ja kuinka selvää oli, että näiden kanssasisariaan ymmärtämättömien naisten ryhmä edusti selkeästi varakkaita ja etuoikeutettuja naisia, joilla ei voinut olla kokemusta päivittäisestä häirinnästä metrossa.

Ranskattarien tyylikkyydessä seksikkyys ja hoikkuus ovat prioriteetti numero yksi. Lihavuutta vastaan taistellaan raskaudenkin aikana eivätkä äitiyden roolipaineet koskaan ylitä sitä tärkeydessä.  Naisen elämässä omat valinnat, työ, parisuhde katsotaan tärkeimmiksi eikä äitiys saa niitä häiritä. Imettämistä ei suosita ja lapset jätetään lastenhoitajalle tai päiväkotiin muutaman kuukauden ikäisinä. Päivähoidon traditio on pitkä: maan ensimmäinen päiväkoti perustettiin vuonna 1844. Elämän pitää jatkua mahdollisimman samanlaisena lasten hankinnan jälkeen. Tässäkö yksi syy Ranskan korkeaan syntyvyyteen? Tämä oli uusi ja mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta sama asia, josta kirjoitettiin jo muutaman vuoden takaisen Kuinka kasvattaa bébé ilmestyttyä. Bébén kanssa mennään ravintolaan kuten ennenkin jne. (En kyllä lukenut, koska omat kasvatusmokat ovat jo kaukana takana.)

Törmäsin kirjassa nimeen, joka ei minussa herätä positiivisia tunteita: Catherine Millet, joka on kirjoittanut kaksi puuduttavaa kirjaa omasta seksielämästään (osaluettuja), joka koostui pahimmillaan satojen nimettömien miesten kanssa harjoitetusta seksistä missä hyvänsä - ja josta tunteet oli tarkasti rajattu sivuun. Toisessa kirjassa hän kertoo sairaalloisesta mustasukkaisuudestaan, siitä ainoasta jota rakasti. Millet'n mukaan seksi ja suhteet ovat yksityisasia, muu on moralisointia. Millet'n kirjoista tuli tietenkin bestsellereitä ja "eroottisen kirjallisuuden klassikoita". Todella ikävystyttäviä minusta ja kaukana erotiikasta. Naisella ei ole minkäänlaista huumorintajua eikä lämpöä, ja pakonomainen seksi vaikuttaa sairaskertomukselta. Heikkilä toteaa, että ranskalaisten mielestä anglosaksinen käsitys seksistä on liian hygieenistä, kun se heille on olemukseltaan rivoa ja hallitsematonta. Siksi ranskalaiset suhtautuvat mm uskottomuuteen ja syrjähyppyihin muita välinpitämättömämmin.

Minusta vaikuttaa, että Annastiina Heikkilä on viettänyt nyt niin paljon aikaa Ranskassa, että muutokset Suomessa ovat saattaneet jäädä huomaamatta. Kyllä nuoret kaupunkilaisnaiset tai bisnesnaiset osaavat täälläkin pukeutua ja kulkea korkokengissä, ettei sitä tuulipukujuttua enää tarvitse kerrata. Esimerkiksi uutisankkureilla näkee hyvin naisellisia asusteita, mutta ehkäpä pukeutumistyylillä on täällä suurempi vaihteluväli. Lihavuudesta, kosmetiikasta, näyttelijöiden sponsorityöstä, julkkisjuttuja kertoessaan kirja muistuttaa paikoitellen naistenlehden kolumnia, ja alkaa pitkästyttää.  On ihailtavaa, että hän on niin hyvin verkostoitunut ja ovet ovat avautuneet haasteellisempiinkin kabinetteihin - mikä Ranskassa on varmasti vaikeaa -  mutta toimittaja on vielä aika nuori (s. 1982), semmoinen tuntuma tuli näistä jutuista.

Burkiniin eli musliminaisten peittävään uima-asuun päästään asian ajankohtaiseksi tuoneen uimarantamellakan uutisoinnista. Burkinit kiellettiin ja sittemmin sallittiin. Niiden myynti moninkertaistui, sillä kohu toimi hyvänä markkinointina. Ranska ei maallisena valtiona salli uskonnollisia symboleita olivatpa ne minkä uskonnon hyvänsä, ja siksi kouluissa ja virastoissa on huivikielto. Samalla se edesauttaa muslimien kohtaamaa rasismia, joka Ranskassa on rakenteissa laajalle levinnyttä.

Monet koulutetut nuoret naiset, jopa tohtoriksi väitelleet ovat huivin käytön takia jääneet ilman työtä. Piti ihan taas googlata, miksi se on niin tärkeää. Koraani ei sitä vaadi, pään peittäminen mainitaan profeetan vaimojen kohdalla. Se on ilmeisesti taas seuraavan sukupolven kapinaa edellistä kohtaan, koska vanhemmat muslimifeministit kannattavat huivikieltoa. Miksi siis nuoret naiset kamppailevat ulkopuolista vapaampaa yhteiskuntaa vastaan, mutta eivät neljän seinän sisällä istuvaa patriarkaalista ja epätasa-arvoista perhettään vastaan? Nuori marokkolaistaustainen musliminainen sanoo, että "meitä estetään pääsemästä juuri niihin paikkoihin, joiden pitäisi olla emansipatorisia, kuten kouluihin". Kuka estää? Pitäisi vain ottaa huivi pois? Ei kai huivi ole iho. No, näihin kysymyksiin tuli lisävalaistusta, kun haastateltavaksi tulee huntukiellon vastustaja, dokumentaristi ja sosiologi Agnès De Féo. "Huntukielto lisää sen houkutusta, koska kyseessä on nuorten naisten kapina. "

Se voisi olla minihame, hakaneula nenässä tai jotain muuta, mutta tällä hetkellä hunnun käyttö on varmin tapa herättää Ranskassa paheksuvia reaktioita."

Jihadismi on monelle vierastaistelijalle lupaus aktiivisesta sukupuolielämästä. --- Vierastaistelijoiden päivät kuluivat tietokoneen ääressä naisten viestejä selaillen. Tästä jihadistien avioelämästä ja naisten asemasta tässä kuviossa on meilläkin uutisoitu, mm suomalaisen Sannan tapaus. Kun tästä lukee lisää, ei voi olla ällistymättä Isisin, epäilemättä vanhojen miesten taitoa tehdä propagandaa syrjäytyneiden nuorten keskuudessa. Nuoret naiset kulkevat lampaina haaremeihin uskoen päätyvänsä vahvan ja viriilin miehen aviovaimoksi. Sen sijaan heistä tulee nopeasti vaihtuville miehille lapsentekokoneita. Huh!

Bibi on  rouva Brigitte Macronin kutsumanimi, Ranskan ykkösnainen. Häneen päästään Simone Veilin muistoparaatin kautta.

Tämän luettuani tuntuu niin kodikkaalta ja rennolta olla suomalainen nainen.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018, 224 s