Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus

Kannen kuva: Bundesarchiv/Bernd Settnik

Silloin, tarkalleen kello 20.45, hän antaa miehilleen käskyn vallata Itävallan. Viis Seyss-Inquartin kutsusta. Homma hoidetaan ilman sitä! Viis oikeuskäytännöistä, viis peruskirjoista, perustuslaeista ja kansainvälisistä sopimuksista, viis laeista, noista abstrakteista ja kaikkea sääntelevistä syöpäläisistä, yleisistä ja persoonattomista, Hammurabin petikavereista, ne kuuluvat kuulemma kaikille, mokomat lutkat! Eikös toteutunut fakta ole kaikista oikeuksista pitävin! Me valtaamme Itävallan ilman kenenkään lupaa, ja me teemme sen rakkaudesta.

Lyonissa asuvan Éric Vuillardin (s. 1968) Päiväkäsky voitti vuonna 2017 Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin. Kirjailija on muustakin palkittu ja työskentelee myös elokuvaohjaajana. Elokuvallisuus näkyy kirjassakin taidossa, jolla kirjailija kuvittaa tietyn tapahtuman, kokouksen, neuvottelun, hyökkäysmanööverin ympäristöineen, säineen, valaistuksineen, salongit ja interiöörit, taikoo sanoilla hyvin intensiivisen tunnelman. Päiväkäsky on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Kiitos siitä, vaikuttavaa, vahvaa. 

Kertomuksen valokiila osuu historialliseen kohteeseensa terävästi ja paljastaa kätketyt varjokohdat kuin tähystystornista suunnattu säde, joka lakaisee vankilaa ympäröivää luontoa. Tiivistunnelmainen kertomus etenee niukan taitavasti annostellun draaman kaaren myötä loisteliaaksi kuvaukseksi erään maailman julmimman historian avainhetken tapahtumista. 

Kertomus syventää ja tarkentaa samaan historialliseen ajankohtaan, jota Benjamin Carter-Hett historioitsijana tarkastelee kirjassaan Demokratian kuolema. Aikaan, jolloin ei vielä aavistettu, mihin asti mielettömän pillipiiparin tahdissa voidaan päätyä marssimaan. Aika on helmikuu 1933 ja paikka Berliini. Kuinka tyhmällä tavalla voitiinkaan imeytyä tapahtumien vyöryyn, kuinka naurettavaa ja kuinka itkettävää!

Heitä oli jokivarren kuolleiden puiden luona kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäneljä mustaa, tummanruskeaa ja konjakinväristä päällystakkia, kaksikymmentäneljä villalla topattua olkapääparia, kaksikymmentäneljä kolmiosaista pukua ja saman verran prässättyjä housuja leveine upslaakeineen. Varjot menivät valtiopäivien puhemiehen palatsin avaraan eteishalliin, mutta pian ei olisi enää valtiopäiviä, ei olisi enää puhemiestä, eikä muutaman vuoden kuluttua olisi enää parlamenttiakaan, pelkkä savuava rauniokasa vain.

Noissa 24 arvokkaassa, matelevasti kohdatussa merkkimiehessä, yhteiskunnan tukipilarissa on tuttuja nimiä. Krupp, Siemens, Vögler, Opel, Reuter - yksi ja toinen myös von-etuliitteellä rikastettu. Suurpääoman imperiumeja. Nyt nuo samat yritykset ovat isoja brändejä, BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Allianz, Telefunken. Heiltä Hitler haluaa rahallista tukea ja sitä hän myös saa, runsain mitoin. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan. Lobbaus oli tehokasta eikä varainkeruu ollut liike-elämälle silloinkaan uutta. Vastinekin tuli aikanaan, ilmaista orjatyövoimaa vuosiksi.

Valaistessaan Hitleriä valtaan kohottanutta voimakehää Vuillard löytää Britanniasta Lordi Halifaxin, mykän kuin klemmarin, ja hänestä esimerkin selkärangattomasta myötäilijästä. Samaa sukua oli aiemmassa historiassa myös eräs varakreivi, joka kielsi avun Irlannin nälkää näkeville. Englannin myötäsukaisen reaktion jälkeen Hitleriä alkaa ahdistaa entistä enemmän, hän kaipaa Lebensraumia Itävallan suunnalta, ja se on operaatio johon Päiväkäsky kulminoituu. Päiväkäsky on kutsuksi naamioitu uhkaus miehittää Itävalta, ellei Saksan kanslerin ehdotuksiin taivuta.

Erityisen herkullinen, myrkyllisen komedian huippuhetki kirjassa on kuvaus Hitlerin ulkoministerin Ribbentroppin jäähyväislounaalta Englannin pääministerin Chamberlainin luona. Ribbentroppin pariskunnan pyrkimys viivyttää pääministeri lounaalla samanaikaisesti kun Saksan joukot etenevät Itävaltaan, onnistuu. Jälkiruokaveitsi kilahtaa lasinkylkeen, Ribbentrop nyökkää, hymyilee. Ulkona on satanut, puut ovat märkiä, jalkakäytävät kiiltävät.

Kun on historiansa opiskellut, kuten Vuillard näkyy raporteista, Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, kirjeistä, nauhoituksista, valokuvista, uutisfilmeistä tehneen, pystyy menneestä historiasta kutomaan monisyisen kertomuksen manipuloinnista ja mielivallasta. Pelokkaat ministerit Itävallassa Hitler nöyryytti äärimmäiseen linkkuveitsiasentoon, kirjoitutti kutsun saapua liittämään Itävalta Saksaan, ja kun ei kutsua kuulunut, tuli kutsusta välittämättä. Puhdistusten jälkeen kansa oli saapunut siinä vaiheessa hurraamaan katujen varsille natsilippujen kanssa, toivottamaan miehittäjä tervetulleeksi.

Morsian on suostuvainen, tämä ei ole raiskaus, kuten jotkut ovat väittäneet, nämä ovat häät. Itävaltalaiset kiljuvat äänensä käheiksi, tekevät parhaansa mukaan natsitervehdyksen toivottaakseen tulijat tervetulleiksi, he ovat harjoitelleet sitä jo viisi vuotta.

Ministerit eivät myöhemmin löytäneet omasta heikkoudestaan selitystä, vaan Hitler oli heistä kauhistuttava ja jumalallista voimaa edustava. Mahtipontisesta suunnitelmasta, naapurimaiden alistumisesta ja kansan auliudesta huolimatta Blitzkrieg oli oikeasti pannukakku. Krupp-yhtymän Versaillesin sopimuksen vastaisesti kehittämät pienet tankit, sardiinipurkit missä kaksi ukkoa istui kuin joogaopettajat paljaalla metallilattialla, piiputtivat ja jouduttiin tuomaan Wieniin junalla.

Kieltämättä Vuillard maalaa Itävallan ministereiden kiemurtelun Hitlerin suunnitelmien edessä niin mehukkaasti, että mieleen tulee muutaman vuoden takainen mustan satiirinen elokuva Stalinin kuolema. Faktoissa Vuillard pitäytyy kuitenkin tiukasti. Natseista nauhoitetut filmit ovat valitettavasti Goebbelsin lavastamia, joten heistä on jäänyt ryhdikkäämpi kuva kuin mitä toinen kuvaaja olisi niistä esittänyt. Elokuvateollisuuteen natsit panostivat.

Lopussa palataan vielä alun yritysjohtajiin ja siihen hyötyyn, mitä he ilmaisesta orjatyövoimasta keräsivät. Mauthausen, Dachau, Papenburg, Sachsenhausen, Buchenwald ja Auschwitz toimittivat sitä katkotta. IG Auschwitz, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa. Se lienee verrattavissa Yhdysvaltojen mustien orjien ilmaistyövoimaan, vaikka ajanjakso jäikin lyhyemmäksi.

Vieläkin on uutisoitu lähes satavuotiaiden elossa olevien natsirikollisten oikeudenkäynneistä ja kyselty niiden oikeutusta. Päiväkäsky on upea teos, joka muistuttaa karmeasta rikoksesta ja kuinka se eteni pysäyttämättömäksi hulluudeksi. Se kertoo olennaisen upean runollisella melankolialla ja loistavalla tyylillä, laskee fokuksen estradeilta yksilön katseen  tasolle. Näkeekö hoitolaitoksen vanhus nyt itsensä historiallisen uutisfilmin hurraavana lapsena television ruudulta?

--- sillä sukupolvet vaihtuvat niin kuin vahtia vaihtavat vartiosotilaat yön pimeydessä - miten pitää eletty nuoruus, hedelmäntuoksu ja tuo hengästyttävä mahlannousu erillään niistä kauheuksista? En tiedä.

Mahtava suomennos, kiitos ja kumarrus Lotta Toivanen.

Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus
L'ordre du jour, 2017, suomentanut Lotta Toivanen
Siltala, 2019, 149 s

Deborah Levy: Elämisen hinta

Kannen kuva Jean-Luc Godardin elokuvasta Vivre sa vie (1962)

Ihminen ei ole vapaa, jos hän kasvaa sellaiseksi kuin joku toinen on hänet kuvitellut - sillä tavoin jättää elämänsä toisen pelkojen panttivangiksi.

Mitä tarkoittaa olla vapaa? Muun muassa tätä kysymystä Deborah Levy pohtii toisessa osassa omaelämäkerrallista trilogiaansa, jossa Mitä en halua tietää on ensimmäinen. Mietin jossain vaiheessa kirjan nimeä ja ajattelin, että onko eläminen tässä synonyymi vapaudelle. Vapauden hinta taas tuntuisi nimenä ehkä hieman järeältä ja mahtailevalta. Ohuessa esseetyyppisessä tajunnanvirtamaisessa kirjassa teoksen nimi ja erillisten lukujenkin nimetkin alkavat korostua, sanoilla on painavuutta.

Jos Mitä en halua tietää sisälsi enemmän ulkoistakin dramatiikkaa, sellaista mitä Etelä-Afrikan apartheidin läheltä näkevä lapsi kasvaessaan tajuaa, Elämisen hinta lähestyy länsimaisen yhteiskunnan naisen kokemusmaailmaa, vanhemmuutta, parisuhdetta, kirjailijuutta, kaikkea tätä nimenomaan feministisestä näkökulmasta. Klassikot Beauvoir ja Duras ilmestyvät pilvimaailmoistaan silloin tällöin antamaan tukea Levyn havainnoille naisellisuuden harhoista ja aaveista.

Ensin saadaan maistiaisia Karibian mereltä, mikä on hieno avaus ja näky maailmaan, missä varakas mies olettaa omaavansa kaiken mitä nuori ruskettunut nainen voi haluta eikä ymmärrä mitään naisen kokemuksesta. 

Kaaosta pidetään ihmisten pahimpana pelkona, mutta minulle on valjennut, että saatamme janota sitä enemmän kuin mitään.

Avioeron hämmennys tuottaa kenties mukanaan erityisen tavan havainnoida rooleja, sen verran tarkkaan Levy rekisteröi miesten ja naisten käyttäytymisen eroja. Sellaista miehille tavanomaisempaa itsevarmuutta, jolla halutaan pysyä keskustelun keskiössä, mutta ei niinkään osapuolena kysellä toisen, naisen näkökulmaa - tai edes nimeä. Ja kuinka ollakaan siitä ajatus kulkee luontevasti James Baldwiniin, sillä - kuten John Lennon runoili "woman is the nigger of the world". Jotta opettelisin nimesi, sinun täytyy opetella minun nimeni, kirjoitti Baldwin.

Kirjailijuus solmiutuu Elämisen hinnassa mukavasti kerrontaan, on haastatteluja Uiden kotiin romaanista, sen elokuvaamisesta ja sen jälkeen taas espressobaaria ennen kuin kirjailija päätyy vanhan ystävän Celian puutarhavajaan kirjoittamaan, korvaamattoman uuden sähköpyörän kuljettamana. Kotia asuttavat myös tyttäret, aikuistuvat nuoret naiset, kirjailija tarvitsee oman tilan.

Levy ripottelee omia ja esikuviensa huomioita naisellisuuden olemuksesta ja sen kohtalokkaasta kärsivällisyydestä pyöränsä satulan selästä. Ja havaintoja siitä vaihtokaupasta, jossa miehen rakkaus ehdollistuu taloudellisessa riippuvuudessa naiseen, miehen epäonnistuminen muiden miesten silmissä tulee näkyväksi. 

Avioeron jälkeen äidin kuolema sekoittaa Levyn kompassin Lontoossa eikä nykyajan taksi satelliittipaikannuksineen siihen auta. Päin vastoin, siinä kyydissä joutuu murehtimaan myös taksikuskien asemaa: heistähän on tullut juurettomia ja historiattomia. He eivät enää näe siltaa tai jokea, kerää tietoa. Olen kohdassa X.

Viisasta pohdintaa koko pieni teos kantaa sisällään, tämän ajan polttopisteitä. Levy on tyylikäs kirjoittaja, jälkimaku tästä on aika kevyt.

Deborah Levy: Elämisen hinta
The Cost of Living, 2018, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 142 s

Ville Ranta Ranskassa ja Virginia Woolfin huoneet

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta kertoo teoksessaan Kuinka valloitin Ranskan siitä, kuinka hän ei valloittanut Ranskaa. Kaikki tietävät, että Ranska on sarjakuvan mahtimaa ja Angoulêmen kansainväliset sarjakuvafestivaalit jokaisen vakavasti otettavan piirtäjän must ja Mekka. Se on Ville Rannallekin eräs etappi kovassa työssä matkalla maineeseen.

Mutta onhan se pikkukaupunki ja Pariisi on Pariisi eli se kaupunki, jossa verkostoidutaan, juodaan punkkua siinä samalla ja yritetään tehdä vaikutus alan suuriin nimiin, esimerkiksi Lancelotiin ja Richartiin. Ja muutenkin ainoa paikka, jossa vakavasti otettavaa taiteilijaelämää voi elää.

Se, menestys, osoittautuu yhtä vaikeaksi saavuttaa kuin millä tahansa alalla, jossa tärkeiden henkilöiden ympärillä pyörii menestyksen janoisia henkilöitä. Jokainen ranskalainen on Rannan silmissä yksi ja sama Gallian kukko, nokkineen kaikkineen, ja semmoista höykytystä Ranta saa osakseen, että siinä on vaikea aamuisin unelmaansa palasista kerätä. Puhutaan ja luvataan paljon, mutta ei siitä paljon käteen konkreettista jää. 

Vaimo ja lapset jäävät joka tapauksessa kotiin, miehen tärkeää tehtävä ymmärtäen. Arkinen koti versus suuri maailma tuo vähän mieleen  kuuluisan Kalle Tappisen kohtalokkaan samban. Sen josta Loiri niin eläytyvästi laulaa.

Piirrokset Pariisin bistroista ja kadunkulmista ovat tosi hauskoja ja aidon tunnelmaisia, silmä lepää niissä, vaan ei Rannan hikoiluttavan nöyryyttävissä tunnelmissa. Sen verran perusteellisesti hän menestyksen nälkäänsä ja nöyryytyksiään esitellen itseään ruoskii.

Ranskan kielinen baarikeskustelu on kuvattu oivaltavasti. Tämmöistä se varmaan on, vaikka kielitaitoa olisikin. Kun puheensorinaa ja taustahälyä piisaa, mikään muu kuin äidinkieli ei ymmärtämiseen riitä. Radiohaastattelukin tulee mutta sielläkin on edessä nöyryytystä. Joista suurin ei ole että nimi lausutaan Vilööksi.

Itseironia on hauskaa, ja piirtäjän jälki rentoa, vaikka kokemus vaikuttaa kaikelta muulta. Rohkeutta on ollut, ja nyt sekin nöyryytyksineen kaikkineen on piirretty ja kerrottu. Yrittänyttä ei laiteta eikä taiteilijaa voi syyttää siitä, ettei olisi ainakin jälkeenpäin nähnyt omaa itsekeskeisyyttään. Tätä hän korostaa suhteessa perheeseensä, ja siksi tässä on mukana pientä puhdistautumisriittiä.

Kirjastossa viimeksi hengaillessani näin hyllyssä esille nostettuna söpön pienen kirjan: Virginia Woolf: An illustrated Biography. Tekijät: Zena Alkayat & Nina Cosford. Kirja kertaa lyhyesti Virginia Woolfin elämän vaiheet, osoitteineen, ystävineen ja teoksineen. Leikkisä ja lämminhenkinen kuvitus sai minut nappaamaan tämän mukaani.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Luin viime vuonna Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Se jätti vahvan jäljen, joten oli helppo tarttua tänä vuonna julkaistuun  #Syylliseen. Siitä huolimatta, että nimi ja hashtag eivät varsinaisesti innostaneet, sometunnisteet kun herättävät minussa lievää ällötystä, vaikka blogia lukuunottamatta somemaailma ei ole omaani. Tai ehkä siksi. 

Alussa ollaan jo pandemiavuoden 2020 syyskuussa ja nainen istuu vankilassa henkirikoksesta epäiltynä. Tarina etenee takaumana saman vuoden tammikuusta. Minäkertoja on nelikymppinen parisuhteessa elävä nainen, joka yrittää kehittää itselleen ansioita somevaikuttajana. Hän on siinä ajautunut pyramidihuijauksen tyyliseen riippuvuussuhteeseen epäterveellä pohjalla toimivan luontais-lisäravinneyrityksen kanssa. Sen lisäksi että hän on sitoutuessaan joutunut velkakierteeseen, hän on myös lähellä tuhota terveytensä, koska somettajat toimivat Felodese-tuotteiden esittelijöinä ja kasaavat päivittäiset ateriansa niistä. Vain niistä. Ne kuvataan Instagramiin. Vaimonsa "urasta" tietämätön mies - joka kertomuksessa on puhuteltu sinä - lähtee töihinsä naisen laittaman aamupalan jälkeen ja jättää asunnon naisen loputtoman kuvaamisen näyttämöksi. Pandemian lähdettyä vauhtiin, miehen etätyöt muodostavat naiselle uuden ongelman.

Naisen arki tapahtuu kännykässä. Postauksia sinne tänne, videoita, imartelevia filttereitä. Nettiyrityksen hierarkinen maailma karsii huonot eli vähemmän seuratut somettajat alimmalle tasolle, kun tiiminvetäjä matkustelee Balilta Malediiveille ja palkitsee parhaimmat kaverinsa, joihin kertojakin haluaa lukeutua. Somen tyly maailma, kamppailu paikasta auringossa, teeskentely ja petollinen toiminta, jossa vain kovin pokerinaama pärjää tulee liiankin selväksi. Jokainen haluaa rakentaa itsestään brändiä. Ystäviksi luullut paljastuvat lihaa repiviksi hyeenoiksi. Alatyyliset nimittelyt ja herjat ovat arkista kielenkäyttöä. Toisen menestys on ahdistavaa, toisen tappio sitäkin riemukkaampaa. Tervetuloa todellisuuteen. Siihen, jossa ei läheskään aina saa, mitä haluaa. 

Yhä repaleisemmaksi käy naisen elämä, kun velkakierre ja terveyden tila uhkaavat paljastua myös toistaiseksi siltä varjellulle miehelle. Naisen tausta entisenä anorektikkona ja bulimikkona, alkoholistiperheen tyttärenä, jonka filmaattinen äiti asuu vastapäisessä kerrostalossa, heittää lisää varjoa yhä pimenevälle mielelle. Solmuja löytyy jo parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, jonne nainen on kätkenyt traumaattista seksuaalista historiaa. Koulukiusattukin hän on ollut, läskiksi haukuttu. 

En ole pystynyt kuvaamaan itseäni sen jälkeen, kun täytin helmikuussa neljäkymmentä kaikessa hiljaisuudessa. Tänään oli pakko, koska kaikki alkoi tuntua unelta. Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pariskunnan suhde on ollut rakastava, mutta sitä kuormittaa elämän hallintansa täysin kadottanut nainen. Suhde on perinteinen, melkein kuin 50-luvulta, nainen keittiön hengettärenä, silloin kun mies on paikalla. Mutta yksin häärätessään, nainen ennen kaikkea esittää, siivoustakin. --- kierrätän tietenkin kaiken biojätteistä lasin ja muovin kautta metalliin. #zerowaste #nollahukka #ekoteko. 

Voi sanoa, että #syyllinen on ajassa kiinni. Mutta onko aika todella näin synkeää? Olen uskonut kaiken negatiivisen, mitä somemaailmasta olen lukenut, mutta tämä menee jo senkin yli nihilistisessä kuvassaan todellisuudesta. Lukukokemus tämän mieleltään pimenevän naisen klaustrofobisesta maailmasta on raskas. Se on myös kovin monotoninen, koska syöksykierrettä ei oikeastaan valaise mikään, ei huumori - ellei naisen mielipuolisiin kuvioihin suhtaudu hyvin mustana huumorina - eikä lämpö. Itsensä arvottomaksi tunteva päähenkilö ja hänen kujanjuoksunsa on varsinainen synkkä yksinpuhelu.

Lopussa pilkahtaa jonkinnäköinen toivo vapaudesta, vankilassa siis. Kovan kautta on pitänyt nähdä tyhjien kulissien tarpeettomuus.

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Like, 2021, 287 s

Elokuvissa: Yhdessä

Rakkaus on aina kaunista katsottavaa. Varsinkin kun sitä säestää italialainen iskelmä, joka elokuvateatterin äänentoistolla hivelee korvia ja sielua. Ja kun se rakkaus on kiellettyä, salaista. Se on romantiikan tiheintä ydintä. Vihaa vahvempi rakkaus. Romeo ja Julia, West side story, mitä niitä onkaan.  Niin myös silloin kun toisiaan rakastavat vanhat lesbonaiset, lepakot, kuten Barbara Sukowan näyttelemä Nina heidät asunnonvälittäjälle nimeää. Siinä he tanssivat avonaisen verannan takana musiikin tahdissa. Pari on suunnittelemassa muuttoa Roomaan, yhdessä, ja musiikki vie etukäteen trattorioiden pikkukujalle. Heidän salattu rakkautensa on 20 vuoden ikäinen.

Mutta siinä he ovat, vanhenevat naiset, toinen vahva ja riippumattoman oloinen, toinen pehmeä ja perheestään, lapsistaan ja heidän mielipiteistään peloissaan. Aikuiset veli ja sisko eivät ole koskaan saaneet vihjettäkään siitä, että äiti ja vastapäinen naapuri, Nina ovat rakastavaisia. Heidän mielestään äidin elämässä ei ole ollut muita kuin isä, jonka kuolemankaan jälkeen ei ketään tullut. Niin paljon äiti rakasti. Vaikka oikeasti ei rakastanut. Siksi Madeleine (Martine Chevallier) ei vaan saa kakistettua totuutta suustaan ja Nina on taas kerran raivoissaan. Kunnes tapahtuu jotain mikä kaiken muuttaa.

Kyllä vain 7-kymppisille naisillekin löytyy rooleja valkokankaalla, sillä rakkaus ei katso ikää eikä väriä eikä sukupuolta, se hehkuu yli kaikkien rajojen ja on aina yhtä kiehtova aihe. Barbara Sukowaa on aika riemukasta katsoa. Hän ei ole mikään seniorikansalainen. Hän on vanha syvästi tunteva nainen, hyvissä voimissa ja valmis toimintaan, oikeutettuun ja kaikin tavoin motivoituun. Eikä se ole helppoa, kun ei naisilla yhteiskunnan silmissä ole muuta suhdetta kuin naapuruus ja korkeintaan ystävyys. Pitäisikö heidän vielä viimeiset vuotensakin teeskennellä olevansa muuta kuin ovat lapsiaan ja ulkopuolisia miellyttääkseen? 

Elokuva on loistavien kokeneiden näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Barbara Sukowa, jonka rooli on antoisampi, näyttää hienosti lempeytensä, raivonsa ja turhautumisensa. Se on myös erityisen napakasti leikattu, hyvässä rytmissä kulkeva elokuva. Mitään kohtausta ei ole venytetty, draama ja jännite pysyy ja pitää. Ja harvoin nykyään näkee/kuulee näin maltillisesti käytettyä, onnistuneesti ajoitettua musiikkia elokuvassa. Yhdessä on Ranskan virallinen Oscar-ehdokas vuonna 2021.

Kun lopussa soi Se verrai con me su un carro tra le nuvole... (Betty Curtis & Tony Dallara),  elokuvan maailma on taas lumonnut. Kuten käy aina kun on nähnyt hyvän elokuvan.

Deux, ohjaus Filippo Meneghetti
Ranska 2019

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Simone de Beauvoirin postuumisti vuonna 2020 julkaistu Erottamattomat on kirjoitettu jo vuonna 1954. Kirjailija ei halunnut sitä elinaikanaan julkaista sen intiimin henkilökohtaisuuden vuoksi. Tästä voi olla yhtä lailla nykylukijana tyytyväinen kuin Tove Ditlevsenin 50-luvulla julkaistujen teosten suomennoksesta vasta nyt. Kieli kun on ajassa muuttuvaista. Lotta Toivasen suomennos on kirkasta ja selkeää, mutta onnistuu samalla kuvaamaan autenttisen ja tuoreen tuntuisesti elämää ja tapoja sadan vuoden takaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Nuoret tytöt teitittelevät toisiaan, käyvät messussa ja huviretkillä, joissa he huvittelun sijaan joutuvat aputöihin, Andrée tekee itselleen paperista ja lakasta lierihatun leningin vyön sävyyn. Sotilasmuoti näkyy koulupuvuissa; ne ovat aitoa upseerikangasta, pienet tampitkin selässä.

Katolisessa koulussa ensi kertaa alle 10-vuotiaina tavanneet Sylvie ja Andrée ovat ne erottamattomat. Sen nimen he saavat jo koulussa opettajilta. Gallardin perheen äidin tiukasta kurista ja valvonnasta huolimatta Andrée osoittautuu koulussa itsenäiseksi ja muutoinkin niin omanlaisekseen, että Sylvie häikäistyy ja kohdistaa häneen palvontaa lähenevää ihailua ja rakkautta. Se vaikuttaa intohimoisuudessaan lähes eroottissävyiseltä. Molemmat joutuvat kamppailemaan sekä koulunsa että kotinsa ahdasmielisen kasvatuksen kourissa. Sylvie selviää siinä paremmin, koska on jo hylännyt lapsen uskonsa ja on kapinoinut ennenkin, kotikaan ei ole niin ankaran uskonnollinen kuin Gallardit. Andréeta sen sijaan repii totinen syyllisyys ja synnintunto; ei Jumala eikä äiti hyväksy hänen kasvavan nuoren naisen elinvoimaansa ja rakastumista mieheen, jota äiti ei ole valinnut. 

"Äitiä pitää ymmärtää. Hän kantaa vastuuta sielustani. Ei hänkään kai aina tiedä, mitä Jumala häneltä odottaa. Kenelläkään ei ole helppoa." - "Ei kai", minä sanoin ympäripyöreästi. Olin raivoissani. Rouva Gallard kidutti Andréeta ja oli muka itse uhri!

Sata vuotta sitten ainakin varakkaampien kotien vanhemmat puuttuivat hanakasti lastensa seurustelusuhteisiin. Rouva Gallard on joutunut itse aikoinaan taipumaan järjestettyyn avioliittoon, vastoin tunteitaan. Kasvatusperiaate siirtyy seuraavaankin sukupolveen. Sen voi nähdä kurinpidollisena menetelmänä, joka pannaan kiertämään: jos minä sain siitä kärsiä, et sinäkään siitä pääse. Tämä on aikuisten elämää, pilke silmistä katoaa. Uskonnon ohjesäännöillä sille annetaan perustelu ja oikeutus. Äidin hyväksyntää loputtomasti kaipaavalle Andréelle ei tule mieleenkään uhmata äidin päätöksiä. Äiti naitattaa menestyksekkäästi isosisko Maloun, sillä ainoa muu vaihtoehto säädylliselle naiselle on luostari.

Sota ja saksalaiset lähestyvät Pariisia ja perheet muuttavat pommitusten tieltä. Sylvie viettää kesää maaseudun rauhassa ja isovanhempien hyvässä hoidossa. Hänelle sota on kaukana ja kaikki epätavallinen tohina mielenkiintoista. Ystävyys vahvistuu uudelleen myöhemmin ja Sylvie alkaa taas myötäelää kiihkeän ystävänsä rakkauden tuskissa, joille hän ei enää ole mustasukkainen. Hän toivoo vain toisen onnea, ja näkee avuttomana Andréen näivettyvän omien sisäisten synnintuntojensa, äitinsä tiukkojen vaatimusten ja jarruttelevan rakkauden kohteensa tunteiden ristitulessa. 

Erottamattomat seuraa kahden kasvavan nuoren naisen elämää noin kymmenen vuoden ajan. Andrée ja Sylvie joutuvat usein järjestelemään yhteista aikaa salaa, toisaalta koska rouva Gallard alkaa suhtautua myös Sylvien ystävyyteen epäluuloisesti, toisaalta Andrée on ison lapsikatraan vanhimpia ja opintojen jälkeinen aika täyttyy velvollisuuksilla kotona. Molemmat tytöt kirjoittavat ylioppilaiksi ja Andréellekin sallitaan kolmen vuoden opinnot Sorbonnessa.  

Beauvoir kertoo värikkäästi, konkreettisesti, eloisasti elämästä kaupungissa ja maaseudulla, puistoista ja puutarhoista, tanssiaisista ja retkistä, ystävysten keskusteluista viikunapuun alla tai yöllä Gallardin perheen kirjastossa, salaa samassa huoneessa Andréen kanssa nukkuvalta mummolta. Tytöt pohtivat uskontoa, rakkautta, avioliittoa. Dialogi osoittaa taitavasti heidän luonteidensa eroavuuden; toisen rohkeuden omaehtoiseen vapauteen, toisen räpistelyn häkissään, jossa suuret tunteet roihuvat mutta sammuvat hapen puutteeseen. Sylvie yrittää auttaa Andréeta, mutta häneltä puuttuvat keinot. Andrée on liian monen läheisen nurkkaan saartama, ja lisäksi sisäisen syyllisyytensä vanki. Myöhempi rakkaus, filosofiaa opiskeleva Pascal on harras katolinen hänkin. Se viimeistelee toivottoman kehän. Umpikujaan ajautunut nuori nainen alkaa riutua klassisten runotyttöjen tavoin.

Haudalla oli runsaasti valkeita kukkia. Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi. Ennen junalle lähtöä laskin tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.

Ankaran uskonnollinen elämänkatsomus rakentaa erityisesti naisen ympärille vankat muurit, sen Beauvoir näyttää pienoisromaaninsa Andréessa, joka vahvasta elämän liekistä huolimatta uupuu ja kuihtuu pois alle parikymppisenä. Erottamattomat pohjaa omakohtaiseen historiaan. Sylvie on Beauvoir itse, Andréen vastine on hänen ystävättärensä Élisabeth Lacoin. Kirjassa on Beauvoirin kasvattityttären, Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuhe ja lopussa runsaasti valokuvia ja ystävättärien kirjeenvaihtoa.

Esipuheen mukaan Beauvoir kirjoitti romaanin valmiiksi, mutta suhtautui siihen kriittisesti. Siihen liittynee trauma sydänystävän kuolemasta ja itsesyytökset siitä, että hän käytti tragediaa romaaniinsa. Zaza on hänen vapautumisestaan maksettu lunnasraha, kirjoittaa tytär. Joka tapauksessa nykylukija kiittää ja näkee jo tässä esikoisromaanissa Beauvoirin elämäntehtävän hienosti kiteytettynä. Sukupuoli ei määritä ihmisarvoa ja vapaus päättää omasta elämästä kuuluu jokaiselle.

Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Les Inséparables, 2020 (1954), suomentanut Lotta Toivanen
Kosmos, 2021, 165 s

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

Miksi en keskeyttänyt tätä romaania ajoissa? Luin sen yllättäen loppuun, varmaan koska se on niin lyhyt. Usein nukahdin. Minun oli vaikea innostua päähenkilöstä. Hän on nuorehko tai keski-ikäinen hifisti.  Mies, Cui, joka tietää kaiken laadukkaasta äänentoistosta ja siihen tarvittavista laitteista. Pekingissä sille osaamiselle on rajoitettu mutta sitäkin asiantuntevampi kysyntänsä, mutta mies ei ole päässyt sillä rikastumaan. Vaimo on jättänyt, kuten äiti oli ennakoinut tapahtuvan. Yufei oli kaunis mutta levoton. Eikä mies lakkaa häntä kaipaamasta. Muut naiset  mukaan lukien sisko ovat rumia tylsimyksiä. Ystävä, Songping etsii hänelle väsymättä uutta naista, mutta hän ei ole onnistunut löytämään yhtäkään, jota voisin olla katsomatta nenänvarttani pitkin. Myös siskon naama inhottaa Cuita.

Miehellä on eron jälkeen raha- ja asunto-ongelmia joihin yrittää saada apua parhaalta ystävältään, liikemieheltä. Hänen asiakkaakseen tulee yllättäen myös varakas mystinen mies, Ding Caichen Kiemurtelevan lohikäärmeen laaksosta. Salaperäinen mies alkaa näyttää varsinaiselta pelastukselta ja vastaukselta Cuin taloushuoliin.

Cui on aika eksyksissä oleva tyyppi. Sen hän verhoaa tylyyn käytökseen. Kaikki ihmissuhteet tuntuvat olevan hyödyn tavoittelua varten, nyt kun ihana nainen on menetetty. Haavenaistaan hän vertaa huippuluokan hifilaitteistoon, ja kuvaa muitakin naisia ulkomuodon kautta. Mies on ahdistunut, mutta pitää itseään pohjimmiltaan ylivoimaisena hifi-osaamisensa takia. Hän tietää, että Autograph näyttää loistavat ominaisuutensa kun kuuntelee levyä, jolla italialainen kvartetti soittaa Mozartia tai Walter Giesenking Maurice Ravelia. Luvut on otsikoitu hifilaitteiden mukaan. Miehen tylyyden alla pilkahtelee jatkuvasti halveksunta muita tavallisia ihmisiä kohtaan. Hänen pitäisi olla paremmin menestynyt, hän kun tietää, mistä musiikista ja kuinka siitä pitää nauttia.

Näkymättömyysviitta ei nimenä perustele itseään. Aavistuksen surrealistinen, mainitaan takakannessa. Mystiikkaa on ripoteltu rikkaan miehen olemukseen häviävän vähäisesti - en kyllä kaivannut lisääkään. Jotain tasaantumista Cuin elämässä tapahtuu naisen kautta, joka rikkaan miehen huushollista löytyy. Naisella on huivilla verhotut kasvot, ei-uskonnollisista syistä. Selkärangaton mies tapaa kasvottoman naisen. 

Cui kertoo tarinaansa sinuttelemalleen lukijalle. Epäinnostava tyyppi arvostelee yhteiskunnallisia asiantuntijoita ja tutkijoita käsittämättömän yleisillä ja perustelemattomilla mielipiteillä, jotka ovat kuin suoraan jostain meikäläisestä persu-somesta. Hänestä muodostuu kuva ikävänä öykkärinä. Mutta vaikeaa on elämä Kiinassakin, kovaa kamppailua kommunistipuolueen johtamassa kapitalismissa. Kommunistinen on vain puolueen nimi, kapitalismi sanelee todellisuuden ehdot. 

Kielestä pitää kirjailijaa kiittää. Hieno kerronta lupasi aluksi paljon enemmän kuin mitä sain tästä lopulta irti. Onhan Ge Fei yksi Kiinan lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä nykykirjailijoista. kuten kirjan etuliepeessä mainitaan.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Yinshenyi, 2012, suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co, 2021, 144 s