Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?" Deborah Levy  vastaa kirjoittavansa siitä, mitä ei halua tietää ja avaa ikkunoita historiaansa, lapsuuteen ja nuoruuteen, naisena kirjoittamiseen sekä rasismin ja perheen hajoamisen jälkiin. Omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa hän poimii muistoistaan ne, joihin on ollut pakko palata. Se kun isä katosi, se kun Josephin sormet purtiin irti, se että Sisar Joan ei ehkä usko Jumalaan. Nämäkin hän kirjoitti listalleen kuulakärkikynällä 7-vuotiaana.

Esseeromaani olisi ehkä kuvaava sana, ja siihen pitäisi vielä lisätä sana pienois... Kirjailija kutsuu trilogiaansa eläväksi elämäkerraksi. Sen lauseet ovat ilmavia mutta samalla painavia. Vaarana on, että sanat livahtavat silmien ohi liian nopeasti ennen kuin niistä on ehtinyt kaiken havaita. Sama ilmiö kuin Aki Ollikaisen pienissä romaaneissa: kun sanoja on vähän, ne on nautittava hitaasti. Se ei ole ongelma, koska sanojen kutomat mielikuvat ovat kiinnostavia ja yllätyksellisiä. Suppeus selittää myös yllätyksellisyyttä: lukijaa ei valmistella seuraavaan. Muisto pomppaa aivoista nopeammin kuin mikään tiedosto koneen muistista.

Kehyskertomuksessa väsynyt, masentunutkin kirjailija matkustaa Mallorcan Palmaan, seuranaan Garcia Marquezin romaani Rakkaudesta ja muista riivaajista sekä George Sandin Talvi Mallorcassa, joka kertoo Sandin ja tämän rakastajan Frederick Chopinin, sen ajan eliitin omanarvontuntoisesta lomailusta. Tämän ajan kirjailija Levy näkee pensionaatin pitäjässä epätavallisen valinnan: Maria oli rakentanut itselleen turvapaikan Perheeltä, perheen muodostamisen normilta. Tässä erityisessä, vakituisten vierailijoiden pensionaatissa kirjailija pohtii naisen kirjailijuutta, kodin ja äitiyden moninaista merkitystä satimesta utopian tyyssijaksi yhdessä Marguerite Durasin kanssa.

Jos nainen on peili vain äitinä, tiedämme, että terve ja hyvin hoidettu sylivauva kääntyy lopulta poispäin rinnasta ja näkee jonkun muun.

Mallorcan kylmässä talvessa Duras ja Beauvoir palauttavat kirjailijan mieleen arjen nielemiä naishahmoja, jotka erehtyvät pitämään vihaa rakkautena. Yksinäisen naisen kokemuksia kertyy henkisessä pöytätaistelussa espanjalaisen tarjoilijan kanssa. Tarvitaan kiinalainen mies täyttämään kolmen hengen pöytä. Tarvitaan vielä maininta saksalaispariskunnan vaelluskengistä, kun lukija jo näkee edessään tämän hetken espanjalaisessa ravintolassa ja sen muutaman turistin. 

Deborah Levy on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Etelä-Afrikan Johannesburgissa. Hänen isänsä joutui apartheidin vastaisen aktivisminsa vuoksi vankilaan vuosiksi. Toinen luku, Historiallinen käyttövoima, kertoo tästä ajasta ja rasismista lapsen silmin. Reisille lyövän valkoisen rehtorin tai mustia lapsia kivillä heittävien valkoisten lasten seurassa ei ole turvassa. Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. 

Levyn perhe on optimaalisessa tarkkailuasemassa, he ovat juutalaisia ja poliittisesti epäilyttäviä, niinpä tyttökin näkee ja kuulee ympäristönsä herkällä korvalla. Hän kuulee kummitätinsä miehen huutavan palvelijaa. Palvelijan nimi on hae sukkani ja toisen hae pyyhe. Heidän Durbanin talonsa portin pielessä ei lue Tervetuloa, vaan Aseellinen vastaus. Durbanin kodin 17-vuotias Melissa on elävä barbie, mutta samalla tyttö joka opettaa Levylle kovaa puhumisen ja olemassaolon oikeutuksen maailmassa. Sitä naiskirjailija tarvitsee.

Isän vapauduttua vankilasta perhe muuttaa Englantiin. 

Äidin mukaan olimme maanpaossa ja palaisimme joskus synnyinmaahani. Minua kauhistutti ajatus siitä, että elin Maanpaossa enkä Englannissa. Murrosikäisen tytön maailmassa keskellä Englannin kuppiloiden raa'aksi jätettyjä pekoneita ja hajoavaa perhettä tukea antaa Andy Warholin, toisen maanpakolaisen sanat ja keittotölkit. Kirjoittaminen alkaa englantilaisista lautasliinoista.

Mitä en halua tietää palaa lopussa Mallorcan retriittiin. Levy kuvaa omaa etsintäänsä kirjailijana, rikkinäisyyttään maanpakolaisena ja perheensä kovia kokemuksia vähäeleisesti mutta vavahduttavasti. Ihmeellisen väkevä pieni kirja, joka on sekä surullinen että hauska. Hän kuvaa naisen ja kirjailijan elämän ristiriitaisuuksia näinkin:

Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi. Jos hän tekee niin, hän kirjoittaa raivon vallassa, kun hänen tulisi kirjoittaa tyynesti.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää
Things I don't want to know, 2013, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 2021, 125 s