Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Betonibunkkerissa, tässä lähiössä ei nukuta. Jossain kämpässä on joku aina aloittamassa uutta trippiä kun toisaalla sammutaan. Jossain painitaan, toisaalla kuristetaan ja kiristetään, joku pistää suoneen, toinen sniffaa nenään. Ovet käyvät, käytävässä nujakoidaan, seinän takana huudetaan. Joku äiti ottaa vastaan asiakkaita ja tytär kykkii sen aikaa piilossa. Kaiken keskellä asuu myös yksi toisiaan rakastava vanha pariskunta, mutta on selvä - kahdessa mielessä - poikkeus ja ihme on, että jaksavat asua Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalossa.

Kansainvälinen sijoittajayhtiö on hankkinut omistukseensa rapistuneen, kaupungin ulkopuolelle jääneen lähiön. Siellä on baari, pubi, ruokajonot ja uskovaisten kahvilat. Lähiön kuvaus on sellainen kurjuuden ylistys, että se vaikuttaa suorastaan eksoottiselta. Onko näin tiivistä ja laajaa köyhyysloukkua jossain Suomessa vai olisiko se sittenkin dystooppinen tulevaisuuskuva? Jos siis annetaan eriarvoisuuden kasvaa, työttömyyden lisääntyä, ja koulutuksen katsotaan kuuluvan vain parempiosaisille. Luulisin, että tällainen lähiö, näin ekstreemi, voisi löytyä jostain Pariisin, New Yorkin tai Moskovan slummista, ehkä Tukholmankin pahimmilta alueilta. Pariisissa jyrättiin jo maan tasalle eräs ongelmalähiö joitakin vuosia sitten. Mutta ehkä me kuljemme samaa tietä, vähän perässä?

Kuinka kehittyy ja jatkuu ylisukupolvinen köyhyys ja näköalattomuus, sitä romaani kuvaa inhorealistisella naturalismilla. Kun äiti ja tytär ryyppäävät yhdessä aamulla keittiössä. Päähenkilö vaihtuu kerrostalon asukista seuraavaan; yhä syvemmälle huumediilereiden puristuksiin päätyy Jessica, jonka lapsi on otettu huostaan, Miko lisää volyymiä kuulokkeisiin ettei kuulisi äidin bisneksiä makuuhuoneesta, Teppo ei muista mitään tänäkään aamuna, Jadea kiusataan koulussa, Miikka tulee vankilasta ja herättää pelkoja, Sara ja Ossi löytävät toisensa ja ulkomaalaisvihan. Vanha Terttu on heitetty ulos vuokra-asunnosta, hän ei ole juoppo, hän on vain vanha ja köyhä. Orastavaa rakkautta voi joku tuntea, mutta se hukkuu toisen aamuiseen ryypiskelyyn. Lähistöllä, työmaakoppien ja parakkien keskellä rypee myös vanhin polvi alkoholisteja. Kahvilaa pitää entinen alkoholisti Sakke, joka päivittää blogiinsa joka aamu tarkan lukeman raittiista aamuistaan. Kestääkö se? Siinäpä pieni jännite. Toinen tulee siitä, keiden kanssa Miikka on tehnyt lapsia ja tietävätkö lapset isästään.

Joukossa kulkee myös Keijo, joka tutkii kerrostalon omistus- ja hyväksikäyttösuhteita. Hän ja Krisu, it-velho, pääsevät jyvälle haisevista bisneksistä lähiön kansainvälisten sijoittajaomistajien keskuudessa, mutta nämä ainoat, joilla on energiaa muuhun kuin päihde-elämään, jäävät häviävän vähäiseksi valon pilkahdukseksi tässä kamppailussa, jossa pienet pojat ja tytötkin tuomitaan kulkemaan betonoitua polkua synkässä viidakossa.

Kun viimeinen pussi on myyty, hän suuntaa kakkostorille. Jo kaukaa hän bongaa jätkiä, jotka on tuntenut tarhasta asti. Vaikka mitä tapahtuisi, hän näkee aina tatuointien, arpien, murtuneiden nenien ja päihteiden kovettamien kasvojen läpi ne kirkassilmäiset pikkupojat, joista osa oli villejä ja osa lähes mykkiä. Pusikko kahahtaa. Hän kääntyy katsomaan. Torin kulmalla huonossa piilossa on pari alaikäisen näköistä tyttöä fiksaamassa. Ne ovat viikon vetämisen jälkeen olevinaan koviakin kuosaajia, hän huokaa ja ohittaa tytöt vaimeasti nyökäten, koska kokee olevansa viimeinen ihminen saarnaamaan.

Romaani oli Finlandia-ehdokas vuonna 2019. Se on taidokkaasti kirjoitettu. Masentava kuvaus tyrmäsi ensin niin, että olin läväyttää talon oven kiinni. Sittemmin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus ja näiden ihmisten kohtalo alkoi kiinnostaa, niin lohduttomalta kujanjuoksulta kuin se monen kohdalla näyttikin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019, 333 s