Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.

 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s