Ernesto Sábato: Tunneli

Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s