Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.
Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja. Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä.
Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.
Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä.
Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.
Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.
Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin.
Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.
Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.
Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.
Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta, joka ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä. Äidille muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.
Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.
Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.
Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa.
Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag
Förlaget, 2025, 375 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti