lauantai 31. lokakuuta 2020

Kirjoja ulapalta haaste. Sally Salminen: Katrina


Osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Sally Salmisen Katriinan sata vuotta sitten.  Kuuntelin Turun kirjamessuilla 2018 innostunutta Juha Hurmea, joka oli suomentanut uudelleen Katrinan. Siinä vaiheessa Sally Salmisen kirjailijanura ja koko jännittävä elämä rohkeine käänteineen nostettiin muutenkin uudelleen valokeilaan. Intoa puhkuen Hurme kertoi jatkavansa Salmisen kirjojen suomentamista. Seuraavana tulisi vuoroon Salmisen Amerikan muistelma Min amerikanska saga, jonka sitten luinkin alkuperäisessä muodossa. Ei tarvinnut siinä pettyä. Mahdottoman mielenkiintoinen ja värikkäästi kerrottu se oli.

Kuten on myös uudestisyntynyt Katrina. Suorastaan hotkaisin kirjan parissa päivässä, niin hyvin kerronta imaisee mukaansa. Ei ole mikään ihme, että Waltarin Sinuhe vasta päihitti Katrinan kansainvälisten käännösten määrässä. Se on kyllä ihme, että se Suomessa lähes unohdettiin. Syynä oli (Hurmeen mukaan) väärä aika ja kieli: Suomessa oli Katrinan julkaisun aikoihin (1936) meneillään vahva nationalistinen virtaus. Sen lisäksi suomenruotsalaisella puolella juhlivat modernistit, kun taas Katrina edustaa vanhempaa realistista suuntausta. Siinä suuntauksessa se on kaikkea muuta kuin vanhahtava, se puhuu ajan normeja uhmaavan, omaan ajatteluunsa luottavan nykyaikaisen naisen suulla.

Katrina vie lukijan merelliselle Ahvenanmaalle ja ajallisesti 1800-luvun loppupuolelta noin 1920-luvulle. Katrina, vauraan pohjalaisperheen päättäväinen tytär lähtee suinpäin rakastuneena ja häthätää avioituneena ahvenanmaalaisen merimiehen, Johanin matkaan. Perillä miehen puheet valkoisesta talosta omenapuutarhan keskellä osoittautuvat pilvilinnoiksi. Tölli, harmaa rötiskö nököttää Torsön pienen saaristokylän köyhimpien joukossa kuivalla kallionnyppylällä. Mies ei jää kuulostelemaan nuoren vaimon tunnelmia vaan pestautuu samantien töihin laivalle ja häipyy pitkälle purjehdukselle. Ilmenee, että mies on paikalliselle väestölle jatkuvan pilkan ja naurun kohde, taivaanrannan maalari, nahjus ja armoton valehtelija.

Katrina kuvaa sitkeän pohjalaisen naisen lannistumatonta kamppailua ennen kokemattomassa köyhyydessä, uudessa ympäristössä, jossa hänen asemaansa voi verrata nykyisiin maahanmuuttajiin, vailla omaa yhteisöä. Sitä vierautta ja ulkopuolisuutta täydentää köyhyys, se aikaan kuuluva itsestäänselvyys, että köyhän tölli on maanomistajan maalla ja kaikki siinä maanomistajan omaisuutta, myös ihmiset, heidän päivänsä ja yönsä, kaikki heidän tekemisensä.

Romaani on monta. Se on historiallinen yhteiskuntakuvaus; työn, viljelyn, ruoanlaiton, arjen ja juhlienkin kuvaus ja samalla psykologinen kasvukertomus ja rakkauskertomus. Katrina ei kerro vain fyysisesti vaan ennen kaikkea psyykkisesti lujasta tyypistä, joka ei alistu yleisen mielipiteen paineessa, vaan punnitsee tykönään, kädet mudassa, omia arvojaan. Ja toteuttaa sittenkin unelmiaan vähäisistä aineksista. Siinä saaren vaurain kartanonherrakin näkee kunnioitusta herättävää omanarvontuntoa sellaisessa ihmisessä, jonkalaisilta on tottunut ottamaan vastaan vain nöyryyttä ja anteeksipyytelyä.

Pari pientä, rehevää tainta kasvoi peltilootassa ikkunalaudalla. Ne olivat omenapuuntaimia, jotka hän oli saanut panemalla kypsien omenoiden siemeniä itämään. Kun ne kasvaisivat suuremmiksi ja hänen maansa saisi enemmän täytettä, hän siirtäisi ne ulos. Ihmiset varmaankin tekisivät hänestä pilaa, mutta hän näyttäisi heille! Miksi ei ainakin yksi omenapuu voisi itää lämpimässä auringonpaisteessa tuvan suojassa, jos hän hankkisi oikein paljon maata ja hoitaisi tainta hyvin.

Katrina näkee pehmeässä ja pilkatussa Johanissa muutakin, hyvän miehen, vaikka haaveilevan ja lapsenomaisen. Roolit eivät ole perinteiset, molemmat sen tietävät. Epätyypilliset naisen ja miehen roolit tekevät tästä rakkaudesta liikuttavan, se on sisältä lujaa, vastoinkäymisten hiomaa; kukaan ei odota siltä mitään. Katrinan neljän lapsen kohtalot kertovat ajan köyhien historiaa, tautien julmasta tuhotyöstä ja merimiehen ammatin riskeistä, jatkuvan merillä olon lisäksi. Erilaiset luonteet kuvataan taitavan tarkkanäköisesti eteen tulevissa tapahtumissa, rakastumisissa, menetyksissä ja menestyksessä. Heiveröisestä pojasta sukeutuu sulavakäytöksinen, naisten ihailema tanssikavaljeeri, vahvasta ja seurallisesta pojasta suuren pettymyksen murtama levoton sielu, jurottavasta ulkopuolisesta hitaasti asemaansa rakentava.

Vastaan tuli myös kohtaus, joka toi mieleen toisen, paljon myöhemmän palkitun romaanin. Katrina ja pikkutytär Sanna tulevat kotiin pimenevässä talvi-illassa petollisen jään yli. Jää pettää. Tässä kohtaa mieleen nousikin Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. En tiedä, oliko tämän Finlandia-palkinnon yhteydessä puhetta asiasta, mutta minusta se on ottanut kokonaisuudessaan hyvin vahvasti vaikutteita Katrinasta, jopa pääparin luonnehdinta muistuttaa. Katrinan monivivahteista ihmisluonteen syväluotausta siitä ei löydy. Sally Salmisen kertojanääni on ainutlaatuinen, jännite ei putoa sähköisestä tilastaan kertaakaan. Lukija on lumottu. Juha Hurmeella on vahva osuutensa romaanin tuomisessa uudelleen nykylukijan tietoisuuteen. Katrinan ei pidä unohtua kellarivaraston pimentoihin.

Kiitos haasteesta ja listauksesta, jossa on paljon luettavaa. Sain nyt vain tämän yhden luettua, mutta olen siitä sitäkin innostuneempi.


Sally Salminen: Katrina, 1936
Suomentanut Juha Hurme
Teos, 2018, 448 s

perjantai 30. lokakuuta 2020

Lokakuuta

 


Nyt ei tarvitse taidenäyttelyyn mennä kauniita maisemia nähdäkseen. Menimme kuitenkin Ateneumiin. Siellä sai vetää maskin naamalleen ja sen jälkeen ihmetellä muiden maskeja. Siinä jäi Magnus Enckell toiseksi kun jäin seuraamaan sitä yhtä komeaa nokkaa, joka ylväästi tuhisi maskin yläpuolella kun sieltä sisältä taas kuului köhinää. Helposti tulee taide vain hajamielisesti silmäiltyä, kun tarkastelee maskikäytänteitä ja mittailee turvavälejä. 




Jos jotain jäi mieleen, niin toki välimerellinen valo hehkui Enckellinkin maalauksissa pastellin sävyissä, vähän kuin aurinko Töölönlahdella lokakuisena päivänä. 


Viime aikoina Turun kirjaston varausjononi ovat käyttäytyneet hallitsemattomasti, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Olin jo palauttamassa lukematta aika isonkin kasan, mutta Olive Kitteridge saa sittenkin jäädä, vaikka mietin että olenhan minä nähnyt siitä mainion tv-sarjan. Romaani kuvaa amerikkalaisen pikkukaupungin tunnelmaa.  Onhan noita kuvauksia tullut kahlattua - ja nyt mielikuviini sekoittuu jotenkin epäsopivasti tulevat presidentinvaalit. Olen ehkä katsonut muutaman Trump-dokumentin liikaa. Mutta jatkan siis Oliven seurassa, koska kirjailija Elizabeth Strout on tähän mennessä ollut miellyttävä uusi tuttavuus.


Sen sijaan keskeytän huojentuneena Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkiston. New York Times mainostaa sitä takakannessa kaavat rikkovana klassikkona, jossa romaanimuoto todella uudistuu sähköiseksi, elastiseksi, houkuttelevaksi, uudenlaiseksi. Romaanissa pariskunta matkustaa halki Amerikan. (Jotain rajaa kuinka usein jaksan matkustaa halki Amerikan.) Molemmilla mukana oma tutkimusprojekti. Myös romaani tuntuu projektilta, väliotsikoineen, sanastoineen, kirjailijaviitteineen, laatikkoineen. Keskeytin tämän opinnäytteen noin sadan sivun jälkeen.

Samoin Kate Elizabeth Russellin Vanessa on nyt pedofilia-aiheineen liian karvas pala. Luin viime vuonna kaikkien pedofiliaromaanien äidin/isän eli Lolitan, vain koska Nabokov. Uuteen romaaniin tästä aiheesta en ole sittenkään valmis. 
Näin voi käydä mainion kirjastomme kanssa. Valikoimaa on ja sitten tulee ahnehdittua. 


maanantai 26. lokakuuta 2020

Angelika Klüssendorf: Tyttö




Äiti kulkee hitaasti heidän ohitseen, heihin katsomatta. Tyttö tuntee sydämensä jyskeen kaulasuonissaan, hän sulkee silmänsä, ei toivo muuta kuin pääsevänsä pälkähästä, ja toisinaan se onnistuu.

Tyttö kulkee Dederonmekko yllään. (Dederon on DDR:n oma nylon tai perlon, DDR ja -on -pääte, kertoo wikipedia.) Entisen Itä-Saksan, DDR:n historiaa on tullut esille kaunokirjallisuudessa aina silloin tällöin. Mm Eugen Rugen Vähenevän valon aika teki vaikutuksen. Angelika Klüssendorfin Tyttö sijoittuu 60-70-lukujen aikaan. Tausta on kuvauksista tuttua niukkuutta; kankea järjestelmä näivettää ihmisiä, kaikesta on puute, kaikkea länsimaista, kiellettyä halutaan. Seinille kehystetty Erich Honecker valvoo tiloja. Laitosmaisuus korostuu varsinkin, kun tyttö päätyy lastenkotiin. Syy siihen ei enää liitykään yhteiskunnalliseen järjestelmään. Näitä koteja löytyy maapallon eri puolilta, eri aikoina. Kotihelvetin kuningattarena häärii epävakaa alkoholisoitunut äiti, jota hirviömäisempää sadistia saa jo romaanikuvauksistakin hakea. 

Kuin erityisen epänormaalin normalisointina, kertomus etenee toteavalla epäsentimentaalisella tyylillä. Tyttö kasvaa tyttönä, hänelle ei anneta kirjassa nimeä, hän ei ole kenenkään lapsi, koska hänellä ei ole äitiä. Hänellä on enkelikiharainen pikkuveli Alex, joka pitää mielellään snorklausnaamaria. Isä, jonka isyydestä tyttö ei ole varma, on vasta vankilasta vapautunut ja haetuttaa kapakasta lisää olutkuormia, mutta katoaa taas omille teilleen. Tarjoilijaäidin raivokohtaukset, lasten huoneisiin tai kellariin lukitsemiset lisääntyvät sen myötä - kunnes ajaa alaikäisen lapsen ulos. Tyttö kehittyy myymälävarkaana ja tarinoiden keksijänä, sillä katu kasvattaa. Poliisin kuulustelussakin on aikaa miettiä seuraavaa siirtoa ja tutkia tarkkaan vastapuolen ilmeitä ja eleitä. Tyttö ei kasva pumpulissa.

Kuinka vaikeaa on katkaista kasvatuksellisen väkivallan ketju, kasvaa kaltoinkohdellusta lapsesta muuksi, olla toistamatta omaa kohteluaan, sen Tyttö näyttää taitavasti. Vaikeaa kehittää myötätuntoa, kun ei sitä koskaan osakseen saa. Mitä tapahtui äidille sen jälkeen kun hän vanhassa valokuvassa polskii iloisena taaperona peltiammeessa, ihmettelee myöhemmin tyttökin. Tasapainoton äiti kiusaa molempia lapsiaan tasapuolisesti. Mutta niin hullu ei äiti ole, etteikö viranomaisten tarkastuskäyntiä varten panisi lapsia kuuraamaan lattiat. Eikä tyttö vielä niin menetetty, etteikö uusi vauva herättäisi hänessä rakkaudellisia tunteita. Pikkuveljen huojunta snorkkeli päässä kertoo pahemmasta.

Lastenkotikin voi olla pelastus, kuten tälle tytölle. Vaikka tyttö onkin saanut kodissaan ensiluokkaista manipuloinnin ja kiusaamisen opetusta, ja väläyttää aika ajoin osaamistaan kanssasisarilleen, romaani näyttää myös optimismin valoläikkiä, rakastutaan, kasvetaan, maailma aukeaa, Andy näyttää vetävältä, Rolling Stones soittaa paremmin kuin itäsaksalainen orkesteri. Lastenkodissa saa lukea, Monte Criston kreiviä, Hemingwayta, Zolaa.  Voi olla, että se minkä äiti jätti antamatta, sitä vajausta kirjat paikkaavat. Tyttö oppii ihmettelemään omia pilkkahuutojaan. Tarinoilla on häneen järisyttävä vaikutus ja romaanihenkilöitään hän rakastaa hellästi.

Angelika Klüssendorf on kotimaassaan monesti palkittu kirjailija ja Tyttö on näköjään trilogian aloitus. Toivottavasti muutkin osat saavat suomennoksensa. Kirjailija kuvaa eläytyvällä herkkyydellä tytön tunnelmia ja mielenliikkeitä, mutta tekee sen ankaran toteavalla kielellä. 

Angelika Klüssendorf: Tyttö
Das Mädchen, 2011, suomentanut Olli Sarrivaara
Kannen kuva: Rax Rinnekangas, kansi ja taitto: Kim Söderström
Lurra Editions, 2019, 211 s

torstai 22. lokakuuta 2020

D.T. Max: David Foster Wallace


Nyt kun Tero Valkonen on suoriutunut valtavasta urakasta ja suomentanut David Foster Wallacen yli tuhatsivuisen pääteoksen Infinite Jest, suomennettuna Päättymätön riemu, on aika optimaalista lukea  D.T. Maxin kirjoittama elämäkerta tästä yhden sukupolven idoliksi kehittyneestä kirjailijasta, joka teki itsemurhan vuonna 2008, 46-vuotiaana. Sukupolvensa Sieppari ruispellossa, Päättymätön riemu on uuden sukupolven Sieppari.

Wallace on hyvässä ja pahassa nykyhetken tietoinen ja tarkkaavainen ääni - eikä hänellä ole painolastinaan nostalgiaa vanhaa maailmanjärjestystä kohtaan (Sven Birkerts, Wigwag-lehti).

Takaliepeessä todetaan, että kirja ei rakenna sankaritarinaa. Se on aivan totta, sellaista ei tästä kirjailijasta saa aikaan, niin arvostettu kuin hän näyttää Yhdysvalloissa jo kuolemansa aikaan olleenkin. Muualla ja  meillä maine lähti kasvamaan vasta kuoleman jälkeen, luulisin. Kirjasta muodostuu kuva  DFWn persoonallisuudesta, joka on sekoitus älykkyyttä, lahjakkuutta ja kunnianhimoa, toisaalta itsekeskeisyyttä, addiktioita ja masennusta, jonka syyksi ilmeisesti diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus sävyttää kirjailijan nousuja ja laskuja, onnistumisia, suosion nousua, addiktioiden upottavuutta. Kamppailu herättää myötätuntoa ja varsinkin sen loppu harmittaa. Näyttää kuin se olisi ollut vältettävissä, jos ei DFW olisi aika nopeasti lopettanut kymmenen vuotta käyttämäänsä lääkitystä. Sekä uran että yksityiselämän parhaassa vaiheessa kirjailijan edessä on masennuksen suo.

Masennus on iso mutta vain yksi osa DFW kertomusta. Mielenkiintoista on lukea kirjailijaksi aikovan opiskelusta ja kustannustoimittajien roolista. Millä ajalla kirjoittaa, kun pitää elääkseen tehdä töitä? Kysymys on sama meilläkin, mutta Yhdysvalloissa on se iso kummitus: sairausvakuutus ja sen puuttuminen. Ilman sitä ihminen on kai siellä kuin aavikolle ilman vettä pudotettu. Psyykkisten ongelmien hoito maksaa yhtä lailla kuin fyysisten. DFW kirjoitti lehtikirjoituksia, esseitä, novelleja, mutta romaani oli hänelläkin koko ajan tähtäimessä. Ja muut "suuret" idoleina, ja myöhemmin myös läheisinä ystävinä, kuten Jonathan Franzén ja Don DeLillo, jotka molemmat vastasivat DFWn usein epätoivoisiin kirjeisiin, tasaisen oloisina, luotettuina ystävinä.

Yhdysvaltojen tuon (ja tämänkin) ajan kirjallisuuskenttä vilisee tunnettujen ohella nimiä, joista iso osa kirjassa esitetyistä on minulle tuntemattomia. Sen sijaan kun vedetään linjoja DFWn ja Nirvanan Kurt Cobainin välillä, olen hereillä. Eikä kyse ole itsemurhasta. (Löysin Nirvanan keski-ikäisenä: tyttären poikaystävä valisti minulle, kuka oli tekijä kun Heartshaped Box hiveli korviani eräänä aamuna.) DFW ei hyväksy grungen vieraantumisen julistusta, eikä halua liittyä sen kauppaamaan periksiantavaan toivottomuuteen. Tämä toteamus näyttää kirjailijan itsemurhan jälkeen aika murheelliselta. 

Kyse on ironiasta, josta DFW sittemmin halusi irrottautua ja toteuttaa "vilpittömyyttä". Ironinen huumori, varsinkin itseironinen on parasta DFWn teksteissä. "Olen korvannut kipulääkkeet kroonisella valituksella, ja toistaiseksi se toimii kohtalaisesti". Tutulle lapselle hän selittää päähuivin tarkoituksen olevan estää hänen päätään räjähtämästä. Kirjassa kuvataan jonkinlaista urbaanin ja maanläheisen välistä kamppailua DFWn mielessä. Maanläheistä edusti lapsuuden maisema Keskilännessä ja se vilpittömyys, "negatiivisen" ironian vastakohtana. Hänen omat fyysiset maisemansa vaihtuivat yliopistojen, opiskelun ja opettamistöiden kautta synnyinseudulta mm Arizonaan ja Los Angelesiin, New Yorkista Bostoniin. 

Päättymätöntä riemua pureskellaan pieniä palasia siellä täällä, joten pientä valaistumista tapahtui sen suhteen tätä elämäkertaa lukiessa. Erityisen kiinnostavaa oli lukea taustoja niistä kertomuksista ja tapahtumista, jotka esiintyivät meillä jo julkaistuissa novellikokoelmissa Hauskaa mutta ei koskaan enää ja Vastenmielisten henkilöiden haastatteluja. Esimerkiksi vierailut Mainen hummerifestivaalilla, aikuisviihdetapahtumassa tai loistoristeilyllä. Television katselu oli yksi hänen addiktioistaan ja peili hajanaiseen olemiseen. (Eikä internet ollut edes vielä räjähtänyt nykyiseen laajuuteensa...)

Kirjailijana hän oli arkistoija ja kerääjä, maksimalisti joka halusi kuvata Amerikan kaikessa monimuotoisuudessaan.

DFWllä oli runsaslukuinen ystäväjoukko tukijoina, kymmenien naissuhteiden ohella. Kirjailija ehti raitistua ja osallistua kymmenen vuoden ajan säännöllisesti vieroitusryhmien toimintaan. Samalla tavoin hän sanoi olleensa seksiin addiktoitunut. Hurmoshenkiset rakastumiset muuttivat miehen elämää aina uudelleen. Siinäkin näyttää kohtuullisen tyyni satama löytyneen muutamia vuosia ennen kuolemaa.

D.T. Max nostaa esille sekä kirjoittamisen että julkaisun jälkeisiä aikoja kirjailijan elämässä. Siinä kritiikit isoissa sanomalehdissä horjuttavat ja kannustavat. Niin paljon kuin olenkin nauttinut noista tähän asti suomennetuista novellikokoelmista, on kielteisissäkin lausunnoissa samaistuttavia oivalluksia. Ne liittyvät juuri samaan "maksimalismiin", joista Päättymätön riemu on selvä todiste. "Hän yritti niin kovasti olla älykäs, että se esti häntä sanomasta mitään", päättelee ex-naisystävä runoilija Mary Karr. Samaan viittasi muutama muukin särmikkäämmän kritiikin esittäjä. Myötämielisenä lukijana näen jotenkin sen karsimisvaikeuden johtuvan samasta mielen kakofoniasta. David Foster Wallacea on luettava kaikkine rönsyineen ja alaviitteineen, jos häntä haluaa lukea.

Tässä Suketuksen lukukokemus samasta.

D.T. Max: David Foster Wallace, 2012, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2020, 398 s


torstai 15. lokakuuta 2020

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin


Yksinäinen nainen kulkee italialaisen kaupungin katuja. Olisiko Rooma? Nimiä ei mainita, mutta jostain väläyksistä se tunnelma syntyy. Kuin siellä vilahtaisi jopa Villa Lante Gianicolo-kukkulalla ja toisaalla Trasteveren kaupunginosan trattoria. Jhumpa Lahiri ei kerro paikannimiä. Olen tutustunut kirjailijaan nimenomaan italian kielen kautta ja lukenut hänen ensimmäisen uudella kielellään kirjoittamansa kirjan In altre parole. Tämä on hänen toinen italiaksi kirjoittamansa teos. Kieli on kirkasta ja selkeää. Tulee mieleen, että pitäisi tutustua hänen vanhempiin englanniksi kirjoittamiinsa teoksiin, että näkisi onko tyyli uuden kielen tuomaa pelkistystä. Tämäkin olisi sopinut luettavaksi alkukielellä tämmöiselle pitkäaikaiselle kielen harrastajalle, vaikkakin pahasti laiskistuneelle. Pitäisi siinä tapauksessa hankkia omaksi, meidän kirjastostamme ei löydy italiankielistä teosta, eikä näköjään Helmetistäkään.

Nainen katsoo kaupunkia ja itseäänkin kuin sumuverhon läpi, hieman melankolisena, ulkopuolisena, mutta rekisteröi samalla kaiken ympärillään hyvin tarkasti, sekä maiseman, interiöörit että puheen, hänelle osoitetun tai ohimennen kahvilassa kuullun keskustelun. Luvut ovat hyvin lyhyitä, puolentoista tai parin sivun pituisia. Jalkakäytävällä, Kadulla, Työhuoneessa, Trattoriassa, Keväällä, Terapeutilla, Ei missään, Junassa jne. Yksikseen toistuu pari kertaa.

Sillä nainen toteaa olevansa: Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton; siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Romaanista ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tätä tulee peilattua vasten kirjailijan aika radikaalia elämänmuutosta: asettua asumaan aivan uuteen maahan ja kieleen, johon ei ole aiemmin ollut yhteyksiä. Missä milloinkin näyttää ahdistuneen ihmisen mielen maisemalta enkä voi olla ajattelematta tällaisen suuren muutoksen merkitystä tässä kodittomuudessa, kun kielikin on yksi koti. Lahirin kotipaikka taitaa olla ainakin tällä hetkellä taas muualla, hän opettaa Princetonin yliopistossa.

Romaanin naisella on ollut suhde, joka paljastui valheelliseksi, hän unelmoi - aika laimeasti tosin - toisesta, toisen miehestä. Hänellä on hankala äiti ja etäinen suhde tyttäreen. Kaiken kaikkiaan kaupunkilaisnainen heijastaa monia urbaaniin elämään liitettyjä piirteitä, epämääräistä kaipausta läheisyyteen, vaikeutta löytää keinoja, jatkuvaa itsen ja toisen etsimistä levottomassa maailmassa.  

Tietystä alistuneesta melankoliasta huolimatta kirja ei ole synkkä,  pieniä lämpimän sävyjä löytyy. Onneksi kaupungista voi ammentaa ohimennen kuullustakin. Tähän kaupunkielämän virtaan nainen osaa uppoutua ja löytää siitä mielenkiintoista havainnoitavaa. Itsekin vuosikymmeniä baareissa ja junissa vieraita seurueita niin tarkalla korvalla kuunnelleena kuin vain kykenee - joutumatta syytteeseen häirinnästä - ymmärrän tämän viehätyksen hyvin. Kadulla -luvussa nainen seuraa pariskunnan ajautumista yhä äänekkäämpään riitaan.

Seuraavassa risteyksessä hän kuitenkin pysähtyy, ja vaimo saavuttaa hänet. - Kuinka ihmeessä sinä et halunnut kävellä kotiin tässä ihanassa auringonpaisteessa? - Nämä uudet kengät puristavat. -No, olisit voinut sanoa sen. - Sinä olisit voinut kysyä. Jätin heidät siihen kuunneltuani jo aivan liikaakin.

Jhumpa Lahirin naisen kuva toi mieleen Elena Ferranten Ledan Tyttären varjossa, välillä Patrick Modianon katuja vaeltava hahmot, alakulossa ja rakkauden kaipuussa oli ripaus Raija Siekkistäkin, mutta sittenkin hieman valoisampana. Missä milloinkin jätti kuitenkin turhan kevyen jäljen, sen irralliset tuokiokuvat täydensivät kuvaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden leimaamasta naisesta, mutta olisin kaivannut jotain syventävää punaista lankaa, kun nyt sentään kuljettiin niin houkuttelevissa maisemissa.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Dove mi trovo, 2018, suomentanut Helinä Kangas
Tammi, 2020, 148 s

lauantai 10. lokakuuta 2020

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa





Marko Juntunen
on Helsingin yliopiston Lähi-idän ja islamin tutkimuksen dosentti sekä arabian kielen kääntäjä ja tulkki. Hänen esimiehensä oli aiemmin laitoksen professorina toiminut ja viisi vuotta sitten tapahtuneen suurimman pakolaiskriisin aikana usein mediassa kuultu asiantuntija Jaakko Hämeen-Anttila. En olisi luultavasti tähän kirjaan tarttunut, ellei tässä tutkimusprojektina esiintyisi paikallinen seutu, Turun Varissuo eli asukkaiden kielessä Vakke, Suomen monikulttuurisin lähiö. Sen rakentaminen alkoi 1970-luvulla ja sinne muuttivat Turkuun saapuneet ensimmäiset pakolaiset Vietnamista ja Chilestä. Eli lähiön tarina ei ala muslimeista.

Monikulttuurisuus -sanana jo kertoo siitä vaikeudesta, mitä erilaisista taustoista saapuneiden pakolaisten asuttaminen uuteen ympäristöön merkitsee. Se on suomalaisten viranomaisten ja vapaaehtoisten käyttämä sana, jolla yritetään viestittää ystävällistä suhtautumista vieraisiin. Kuitenkin Juntunen kertoo heti alussa siitä vaikeudesta, mikä ihmisille syntyy kun heitä kohdellaan tietyn kulttuurin edustajina, homogeenisena ryhmänä. Esimerkiksi Suomen irakilaisten joukossa on sekä Saddamin hallintoa paenneita että sittemmin hallinnossa toiminneita, Baath-puolueen entisiä jäseniä. Monet ovat paenneet juuri sitä kulttuuria, jonka edustajiksi heidät nyt nimetään.

Toinen ongelmallinen seuraus yksilöiden kulttuuristamisesta oli se, että pakolaisten kokemukset kotimaassa koetusta konfliktista ja traumaattisista muistoista jäivät pitkälti pimentoon. Nämä raskaat ja kivuliaat kysymykset katsottiin toissijaisiksi, kun keskityttiin luomaan siltoja kantaväestön ja pakolaisten välillä. Tämän päivän näkökulmasta asetelma tuntuu hämmentävältä: eivätkö juuri kovia kokeineiden kuvaukset vainosta ja menneisyyden painajaisista olisi voinet toimia yleisinhimillisenä sidoksena eri ihmisryhmien välillä? Vieraat säilyivät toisille eksoottisina ja toisille uhkaavina, koska kulttuuristava lähestymistapa pakolaisiin ei tarjonnut tilaa henkilökohtaisten tarinoiden julki tulemiselle.

Suomalaisten harrastama tabuaiheiden, uskonnon ja politiikan, välttely on Juntusen mukaan merkinnyt pakolaisten kohdalla avainkysymysten lakaisemista pimentoon. Koska todellisuus ei siitä muutu, suomalaiset ovat itse jääneet pimentoon ja ymmärtämättä sitä, mitä pakolaisten kesken tapahtui. Asuntopolitiikalla varmistettiin Varissuollakin, että sinne syntyi samantapainen sijoittajaparatiisi, jota Hanna-Riikka Kuisma kuvaa hienossa romaanissaan Kerrostalo. Asuntoja ei kunnosteta, halpahintaiset myydään sosiaalitoimelle, joka jatkossa maksaa asukkaiden vuokrat. Tuotto on varma.

Juntunen on tutkinut historiallisia dokumentteja arkistoissa, mutta pääosa tutkimuksesta on oikeaa kenttätutkimusta: hän on vieraillut Varissuolla vuodesta 2005 alkaen ja asettui sinne asumaan vuonna 2015. Niinpä hän on kotonaan paikallisessa olohuoneessa, Pub Karhunpesässä ja pelaamassa biljardia irakilaisen kurdin, shia- ja sunnimuslimin kanssa. Näiltä kuulee monesta arjen yksityiskohdasta, jotka median uutisoinnissa jäävät kertomatta. Monelle varissuolaiselle kotimaan kaaoksen, kärsimysten syiden ja seurausten selvittäminen jälkikäteen on ollut mahdoton urakka. 

Isä, olemmeko me shiioja vai sunneja? kysyvät yhden kodin lapset koulusta tullessaan. On koteja, jossa uskontoa ei ole erotettu kansanperinteestä ja toisessa päässä kaikista rituaaleista ja rukoushetkistä tarkkoja muslimeja. Suomalainen koulu pyrkii huomioimaan ns kulttuurin, mutta ei millään voi onnistua yhdellä ohjeella. Kotien ulkopuolella esiintyy painostusryhmiä, jotka korostavat tiukan islamin vaatimuksia.

Kirja käy läpi varsinkin Irakin muutoksia Saddamin kukistamisen jälkeen. Tuloksena oli ojasta allikkoon -tyyppinen kehitys, kuten tiedetään. Varsinkin naisten ja kaikkien seksuaalivähemmistöjen asema heikkeni islamin fundamentalistisen suunnan vahvistuessa sielläkin. Naisten piti antaa kasvot uudelle avoimelle Irakille, mutta he päätyivätkin peittämään kasvonsa.

Kiistanalainen islam-luku käsittelee muslimimaailman sisäistä valtakamppailua, jossa nykyään Saudi- Arabian edustama wahhabilainen vanhoillinen suunta on vallalla, kiitos valtavien öljyvarojen.  Esimerkein kerrotaan sen sitkeästä työstä ympäri maailmaa. Suomessa vanhastaan asuneet, maallistuneet tataarit eivät wahhabilaisen suuntauksen edustajien silmissä ole edes muslimeja, kuten eivät monet muutkaan harhaoppisiksi leimatut, kuten suufilaiset. Tiukkaoppisuus on kasvanut uusien siirtolaisten mukana ja myös valtaväestön muslimikäännynnäiset ovat antautuneet mielellään tiukkojen käskyjen ja rajoitusten elämälle. Ehdoton varmuus on helpompaa kuin epävarmuus. Sitä on tiukka uskonnollisuus; ainoan oikean totuuden omistamista ja muiden tuomitsemista. Internet on täynnä ohjeita kunnon muslimille. Juntunen aloittaa tutustumisensa siihen IslamOnline-sivustolta. Mitä islam sanoo plastiikkakirurgiasta? Siihenkään ei tarvitse vaivata päätään, vastaus löytyy isompiin ja pienempiin kysymyksiin. Halukkaita opettajiakin löytyy, paikallisesti esiintyy parin kirjan lukeneita "imaameja".

Kun luen islamin erilaisista suunnista, alan olla sopivan pehmeää ainesta kenelle hyvänsä populistille. Sharialakiako täällä ennen pitkää toteutetaan? Toisaalta, ei minua islam kauhistuta, vaan uskonnollisuus. Uskontojen lähtökohtainen autoritatiivisuus, oikeassa oleminen ja vapauden rajoittaminen. Miksi ihmiset alistuvat siihen, vapaaehtoisesti? Ymmärrän, että pakolaiset tarvitsevat yhteisön johon samaistua, jonka piirissä on kotoista, mutta miksi sen pitää olla rajoittavan uskonnon määrittämä? Yhtä kauhuissani olisin, jos lestadiolaisten tai jehovalaisten, mormonien tai ihan vain perusluterilaisten säännöt alkaisivat vähitellen saada yhä enemmän vaikutusvaltaa jokapäiväisessä elämässä. Marko Juntunen ei arvota uskontoja, hän kuvaa niiden vaikutusta Varissuon ihmisten arjessa.  

Varissuon pakolaisten seuraavalla sukupolvella, nuorilla "vakkelaisilla" on omat selviytymiskeinonsa, heillä on siellä kasvaneina epäilemättä rennompi asenne ympäristöönsä. Joidenkin mukaan Varissuon uskontojen, kielten ja kansojen sekamelskassa viihdytään liiankin hyvin, eletään omassa kuplassa, jossa rasismiin ei ole kellään varaa. Irakilaisen entisen opettajan on vaikea ymmärtää suomalaista koulua, jossa opettajaa ei kunnioiteta. Eikä opettaja saa lyödä.

Päätä alkaa särkeä, kun miettii niitä kaikkia ongelmia, ei vain haasteita, joita hyvää tarkoittavatkin viranomaiset joutuvat ratkaisemaan tässä yhteisössä. Huumoria siinä  totisesti tarvitaan. Ironia on nuorten yleisesti käyttämä keino, kertoo Juntunen.  Sitä kautta jokainen yksilö pystyy halutessaan etäännyttämään itsensä annetuista luokituksista...

- Hei mites Afganistanin maajoukkueella menee?
- Ei oo paljon kertomista.
- No hei, mutta te teette sen omalla tavallanne. Tekikö tuomari virheen? Aina voi ampua sen.

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa
Vastapaino, 2020, 228 s

P.S. Entinen oppikouluni Norssi, Turun Normaalikoulu sijaitsee nykyään Varissuolla! Ei ole mikään huono koulu, opettajankoulutuslaitos myös. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut



Liv Strömquist kohdistaa tällä kertaa tutkivan katseensa rakastumiseen, rakastamisen loppumiseen, intohimon kaipaukseen ja sen tunnehässäkän ympärillä pelattavaan uhkapeliin. Historiallisessa perspektiivissä hän tarkastelee yhteiskunnallisten muutosten heijastumia parisuhteeseen, omalla humoristisella, satiirisella ja rennolla otteellaan. Rakkauden ruusuisia käytäviä kuljetaan Platonin antiikista 1800-luvun Lordi Byronin ajan kautta myöhäiskapitalismiin eli nykyaikaan.

Nykyajasta Strömquist on valinnut esimerkkikohteeksi mahdollisimman coolin Leonardo di Caprion ja hänen muutaman vuoden välein päivittyvät uimapukumalli-tyttöystävänsä. Onko hänen tapansa: olla pidempään sitoutumatta eli oikeasti rakastumatta yleistymässä tavallistenkin kuolevaisten  kohdalla? Onko viileän rationaalinen ja narsistinen elämäntapa syrjäyttämässä romanttisen ja intohimoisen rakkauden, sen jossa ollaan valmiita kuolemaan toisen puolesta, koska juuri se toinen on niin ihana? En  minä vaan sinä. Luvun nimi onkin sopivasti: Det känns inte. Ei tunnu miltään. 


Etelä-korealainen filosofi Byung-Chul Han valaisee nykyilmiöitä: meitä kiinnostaa enemmän oma seksikäs selfie kuin toisen vastaava. Tässä jää tuntematta toiseen rakastumisen polte, toisen ainutlaatuisuus, juuri sellainen kuin Sokrates oli Alkibiadekselle. Hmm. Toisaalta, onko Sokrates sittenkin hieman huono vertauskohde? Tinderihminen luonnehditaan kulutusyhteiskunnan muovaamaksi, hän haluaa deittaillessakin karsia pois epäsopivia ominaisuuksia, varmistua tuotteesta. Samalla hän etääntyy yhä kauemmas rakastumisesta ja hullaantumisesta, hallinnan menetyksestä. Hän ei halua enää fall in love. Hän on kuluttaja markkinoilla. Ja kun hankitussa tuotteessa ilmenee puutteellisuuksia, se voidaan vaihtaa parempaan, kenties. 

Enimmäkseen ruudut täyttyvät filosofien ja sosiologien teksteistä ja puhuvista päistä, mutta puhehan on niistä aika painavaa. Platonin lisäksi äänessä ovat Eva Illouz, Sören Kierkegaard, Eric Fromm, Slavoj Zizek, Roland Barthes, Lou Andreas-Salomé ja muita, mielenkiintoisia oppineita sekä historian rakastuneita naisia ja miehiä, kuten runoilija H.D., lordi Byronin rakastettu Caroline Lamb ja heidän aikalaisiaan. Hauskinta kavalkadissa on Liv Strömquistin oma mainio synteesi kulloisestakin teesistä. Byronin ja runoilija H.D.n yksittäisesimerkkien ohella verrataan nykyisen suoritusyhteiskunnan tapaa suhtautua päättömän rakkauden tekoihin, joita romantiikan aikakaudella ihannoitiin. 




Rakkauden ihanuus ja hulluus pilkahtelee vahvana tekstissä, mutta hullujen rakastujien, runoilija H.D.n ja Byronin paasipukuisen lemmityn - jonka myöhempi toiminta vaikuttaa vainoamiselta - jälkeen hän kuin varmuuden vuoksi selventää feminististä ohjetta: sinun ei pidä  "self-empowerment"-menetelmillä yrittää tehdä itsestäsi yhtä kylmää ja rakkauteen kykenemätöntä kuin se nilkki, joka on sinua suhteessa sillä tavalla kohdellut.

Sitä paitsi en ole varma, pidetäänkö esim Leonardo di Caprion tapaa vaihtaa aina uuteen näyttävään nuoreen naiseen kovin uljaana maskuliinisuuden näyttönä. Tarpeeksi kauan jatkuessaan se vaikuttaa minusta epäilyttävältä ja mitä vanhemmaksi mies tulee, sitä enemmän siihen hiipii pieni säälittäväkin maku.

Tässä esimerkki vanhan "kuri"yhteiskunnan meiningistä, jossa ihminen pääsi kätevästi synneistään


ja suoritusyhteiskunnan armottomuudesta, jossa yksilön pitää syyttää vain itseään huonosta pärjäämisestä


Kommunikaatio- ja kohtaamistavat ovat Platonin ajoista muuttuneet, mutta rakkauden punainen ruusu tuoksuu aina yhtä viekoittavasti. Hulluja sarjarakastujia riittää ja myös rationaalisempia tyyppejä, taatusti nykyäänkin. Eli en nyt ole ihan varma, jäikö minulta Liv Strömquistin sanoma tässä huomaamatta, kun hän näytti vetävän maton alta lukijalta, joka oli jo nyökyttelemässä kainosti romanttisen, päättömän rakkauden suuntaan, mutta joka tapauksessa hän herätti tässäkin monenlaisia ajatuksia ja oli taas oikein viihdyttävä.

Runoilija H.D. (Hilda Doolittle) rakastui suinpäin 74-vuotiaana sairasvuoteelleen saapuneeseen nuoreen lehtimieheen Lionel Durandiin. 

Varför kom du och störde mitt förfall? Jag är gammal (jag var gammal tills du kom) Den rödaste rosen slår ut (vilket är löjligt, vid denna tid, på denna plats) opassande, omöjligt...

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut
Galago, 2019, 171 s