David Mitchell: Luukellot

Ennen Luukelloja olen lukenut David Mitchelliltä romaanin Jacob de Zoetin Tuhat syksyä, joka historiaan ja eksoottiseen itään sijoittuvana, runsasteemaisena mutta silti hyvin näpeissä pysyen teki vaikutuksen. Löysin romaanin Suketuksen luotettavasta blogista, kuten myös tämän jälkimmäisen. Niinpä sukelsin innolla Luukellojen syövereihin, siitä huolimatta että kannessa mainitaan romaani silatun 'fantasiarouheella'. Epämukavuusalue -merkkivalo syttyy päässäni. Enkö juuri päässyt sammuttamasta sitä...

No, kertomus alkaa lupaavasti ja jotenkin tutunkin oloisesti, noin niinkuin kerrontatavaltaan. Kate Atkinson (2 romaania häneltä luettuna) sieltä taitaa vilahtaa. Ei kai hän ole imeytynyt Mitchellin päähän, tai päin vastoin - luukellomaisesti? Jotain saman tapaista tuossa monien sukupolvien ketjussa, joista nostetaan aina uusia persoonia esille yllättävissä yhteyksissä ja siinä rempseässä dialogissa, josta heti tunnistaa brittiläisen huumorin.  Mutta siinä missä Atkinson pysyy tiukasti Englannin maankamaralla,- käykö hän korkeintaan kanaalin toisella puolen Keski-Euroopassa? - Mitchell liihottelee ympäri palloa Torontosta Islantiin, Sveitsin Alpeilta Kolumbiaan - kokaiinia, kokaiinia - Englannin Gravesendistä Australiaan. Ajassa liikutaan paitsi tuhatvuotisten sielujen matkassa meidän tavallisten tallaajien vuodesta 1984 jo romaanin neljännestä osiosta (s. 419) alkaen tulevaisuudessa.

Alkuun ei ole nikottelemista. On tavallista perhe-elämää, Holly on 15-vuotias. On vastarakastunut, äitinsä kanssa kamppaileva teini-ikäinen. Suuria pohdintoja rakkauden kestämisestä, vanhempien elämän peilaamista; perhe raataa Captain Marlow-pubin pitäjänä. Pikkuveli katoaa. Aika kääntyy, paikat vaihtuvat, uudet sankarit astuvat areenalle, vanhoja tuttuja putkahtaa esille uusissa maisemissa vuosikymmenen vanhempina. Fantasiarouhe alkaa kuitenkin ennen pitkää kirskua hampaissani, kun ankoriitit, tarkemmin Sidelhornin solan tomasiittiluostarista, alkavat temppuilla normikansalaisten keskuudessa. Ketkä ovat Käsikirjoituksessa, ketkä eivät, sen pitäisi alkaa kiinnostaa.

Olin erityisen pettynyt sen jälkeen kun fantasiarouhe peitti Hollyn aviomiehen, Irakissa työskentelevän ulkomaan kirjeenvaihtajan. Se osio oli hienosti kirjoitettu ja paljon mielenkiintoista poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta sisältävä dramaattinen kertomus, joka valaisi oivallisesti Yhdysvaltain epäonnistumista Irakin sodan jälkimainingeissa. Mitchell on ahkera ja tarkkakatseinen maailman ilmiöiden raportoija. Monenlaista historiaa ja faktaa, jopa pieni Sibelius-patsas, on ripoteltu lisääntyvän fantasia-aineksen joukkoon, yhteiskunnallista todellisuutta, kirjailijuutta. Se antoi happea samoin kuin taitavasti tyypitelty porukka, luistava ja hauska dialogi. Sanalla sanoen loistava kirjoittaja tämä Mitchell.

Mutta: sivulla 473 tunsin kuinka tuhatvuotiset sielut, ankoriitit, horologit, psykoesoteerikot ja kaikki heidän häivevirkkeensä kuristivat kurkkuni umpeen. Ilmaa haukkoen suljin kirjan ja totean, että epämukavuusalueella on todella epämukavaa. Yritin kyllä. Jossain välissä Hollylle sanottiin, että 'Ihmiset palavat halusta uskoa johonkin suurempaan...'. En pala. Olen sitä mieltä, että kaikkeen löytyy looginen selitys - ennemmin tai myöhemmin. Enneuniin ja näkyihinkin, eikä siinä ole mitään ikävystyttävää.  Nyt jotain ihan muuta.

David Mitchell: Luukellot
The Bone Clocks, 2014, suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko 2017, 644 s

David Mitchell: Jacob de Zoetin Tuhat Syksyä

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet

Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä

Kannen puupiirros Utagawa Hiroshige

Ulkoasu Riikka Majanen

Sammakko, 2014, 560 s

Seikkailua, jännitystä, romantiikkaa. Tarinan kertomisen riemua. Historiallinen romaani Hollannin ja Englannin siirtomaavallan ajoilta, kertomus vanhoista fregateista, japanilaisista rituaaleista, merenkulkijoista, herroista ja orjista, samuraisotureista ja akoluuteista, hartaista uskovaisista, uskonnon suojissa tehdyistä rikoksista, kieroista ja vilpittömistä, valtapeleistä ja juonittelusta - ja salaisesta rakkaudesta. Ohessa tarjotaan kosolti historiallista faktaa, ruokia, eläimiä, kasveja, tapoja ja myyttejä. Romaani on vailla rakenteellista kikkailua; tämä tarina vetää ja kantaa omillaan loppuun asti kuin juureen leivottu ruisleipä. Jos kaipaat pakoa arjesta, talvesta, tästä ajasta ja paikasta, tässä on se romaani, jonka siivillä se on mahdollista - ja myös väistämätöntä. Historia kytkeytyy silti katkeamatta nykypäivään, eivätkä ihmisen intohimot ole erilaisia 1700/1800-luvun vaihteessa kuin nyt.  Siitä kertoo yhtä lailla Sinuhe Egyptiläinen kuin tämä parin sadan vuoden takaista aikaa kuvaava romaani.

David Mitchell on tämän ajan kirjailija (s. 1969). Vaikka hän on kirjoittanut menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenten klassikkoteosten vertaisen teoksen, hänen sankarinsa, päähenkilönsä eivät ole kuninkaita, keisareita tai samuraita, vaan tilintarkastaja, ylivalvojan apulaisia, virkailijoita ja tulkkeja, joiden käsissä on poliittisten neuvottelujen ja juonitteluiden avaimet. Myöskään emme näe hyviksinä länsimaiden edustajia ja pahiksina japanilaisia vieraan kulttuurin edustajia, vaan monenkirjavaa yrittäjää tai moraaliltaan jalompaa tyyppiä löytyy kaikilta suunnilta.

Hollantilainen nuorimies Jacob de Zoet, domburgilainen, saapuu vuonna 1799 Japanin Nagasakin edustalla olevalle Dejiman saarelle, jossa sijaitsee Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian asema. Hänen tavoitteenaan on vaurastua täällä kauppakomppanian virkalijana muutaman vuoden ajan ja saavuttaa täten kotona odottavan Anna-kihlattunsa varakkaan suvun hyväksyntä. Nuorimies on hurskasta pappissukua, idealistinen ja rehellinen, liiankin. Dejima, suljetun Japanin edustalle keinotekoisesti rakennettu saari, on näet varsinainen käärmeenpesä, jossa vääristelty kirjanpito on osa vallassa olevien huolellisesti ylläpidettyä säännöstöä, kirjoittamatonta mutta juurtunutta. Jacob saa nopeasti huomata, että hänen lainkuuliainen ja turhantarkka työtapansa ei ole toivottua. Kauppakomppanian vastavalitulla johtajalla, varajohtajalla, virkailijoilla ja työläisillä on kaikilla oma nokkimisjärjestyksensä eikä rehellisyydellä saavuta muuta kuin vihollisia. Vain valistuksen ajan opit sisäistänyt tohtori Lucas Marinus lääketieteineen ja puutarhanhoitoineen on vapaa juonittelusta, samoin hänen koulutettavanaan oleva kätilö Orito Aibagawa, nuori aloitteleva tiedenainen. Oriton kasvot, vaikka osittain palossa vammautuneet, saavat Jacobin piirtämään ne viuhkaan ja tuntemaan syyllisyyttä kotona odottavan Annan takia. Kulttuurin, lain ja omatuntonsa kieltämästä rakkaudesta tulee Jacobin oma salaisuus, samoin kuin on hänen salakuljettamansa psalttari. Japani on tänä Edo-kaudeksi nimettynä aikana tiukasti suljettu maa, vieraiden uskontojen tekstit ovat kiellettyjen listalla.

Kirjassa luvut päivätään vaihtelevasti joko gregoriaanista kalenteria tai japanilaista kuukalenteria (tuhat syksyä siitä) seuraten sen mukaan, ollaanko hollantilaisten majapaikassa, englantilaisessa fregatissa tai Shiranui-vuoren pyhätössä, Japanin maaperällä. Dejiman asema toimii näköalapaikkana sekä merelle, josta englantilainen fregatti ja sen kapteeni John Penhaligon purjehtii brittiläisen imperiumin etuja puolustamaan että Japaniin, jossa feodaalinen yhteiskunta säätelee paitsi omien kansalaistensa myös kilpailevien Hollannin ja Englannin valtapyrkimyksiä.

Alussa viivytään kauan Jacobin yksityiskohtaisten kirjanpitotarkastusten parissa ja tarina on jo tikahtua runsaaseen paikallishallinnon henkilömäärään; johtajat, varajohtajat, orjat ja tulkit omine historioineen, rötöksineen ja juonitteluineen vilisevät. Uutta johtajaa valitaan ja entinen tuomitaan samoista rikoksista, joihin uusi ryhtyy samalla päättäväisyydellä. Tässä kohtaa ei pidä väsyä. Kun Jacob näkee Dejiman portin sulkeutuvan edessään, hän ymmärtää myöhästyneensä. Orito katoaa pimeyden ytimeen, joka kätkeytyy Shiranui-vuoren lumisen huipun taakse. Siellä pyhätön lordi apotti Enomoto hallitsee omaa valtakuntaansa, munkkien ja hyväksikäytettyjen, alistettujen naisten laumaa. Se pidetään nuhteessa oopiumilla, väärillä lupauksilla ja uskonnon harjoituksella.

Kuinka uusin sisaremme voi tänä iltana? Mestari Suzakusta saa mielikuvan miehestä, joka on pysyvästi naurun partaalla, mutta sitä naurua ei koskaan tule. Vaikutelma on pahaenteinen.

Alkaa taistelu vapauden puolesta, vääriä apotteja vastaan. Sitä ei käydä sapeleilla päivänvalossa, vaan oveluudella. Enomotolla on vastassaan sitkeä ja työteliäs Jacob, ja muurien sisällä yhtä kova peluri, kätilö Orito, joka alkaa sylkeä päivittäistä Lohtuannostaan hamppukankaisen vaatteensa hihoihin. Eikä Jacob ole ainoa, joka haaveilee Oritosta.

Samanaikaisesti merellä avautuu toinen rintama: englantilaisten fregatti HMS Phoebus lähestyy Dejimaa tarkoituksena vaihtaa japanilaisten kauppakumppani ja lopettaa voitokkaasti hollantilaisten valtakausi. Fregattia johtaa pahan kihdin vaivaama kapteeni John Penhaligon, joka yrittää pitää kirjavataustaista miehistöään kurissa ja nuhteessa … pyydä Jonesia tarjoilemaan niitä kanoja, jotka eivät muni enää. Minulla ei ole tilaa laiskottelijoille laivallani, ei edes höyhenpeitteisille.

Englannin merivoimat tykkeineen ovat uhkaava vastustaja hollantilais-japanilaiselle yhteistyölle, jonka puolesta hyveellinen sankari Jacob on valmis antamaan henkensä. Kysymys on ajoituksesta ja välissä uiskentelevien tuulenhaistajien sijoittelusta. Jacobin tukena ja ystävänä myrskyissä seisoo valistuksen airut, tohtori Marinus.

Mikroskoopit ja teleskoopit syntyvät tieteestä; niiden käyttö miesten, ja missä sallittua, naisten, käsissä synnyttää lisää tiedettä, ja luomisen salaisudet purkautuvat tavoilla, joista ei aiemmin uskallettu edes uneksia. Näin tiede laajenee, syvenee ja levittää itseään – ja sen keksimällä kirjapainolla sen itiöt ja siemenet saattavat itää jopa tämän eristäytyneen keisarikunnan sisällä.

Kuten Suketus ja MarikaOksa, olin vaikuttunut. Kääntäjille kiitos, iso urakka. Kieli on taitavaa, siinä on murteita, tyylejä, tasoja. Joitakin pieniä kömmähdyksiä sieltä bongasin, joista HS:n Pertti Avolakin mainitsi arviossaan Historiallinen romaani ja paljon enemmän.

Dialogit keskeytyvät samanaikaisten ajatusten ja ympäristön kuvailuun:

'Joten...' Ogawa ottaa siemauksen teestään vältellen edelleen Jacobin katsetta. 'Miksi herra de Zoet antaa?' Tämä on pahempaa kuin keskusteleminen Oriton kanssa puutarhassa, Jacob ajattelee. 'Koska', virkailija viuhtoo, 'no syy miksi haluan antaa hänelle lahjan, tarkoitan, sen halun lähde, mikä motivoi naruista pitelijää on tavallaan kuten tohtori Marinus saattaisi asian ilmaista, toisin sanoen... yksi suurista arvaamattomista kysymyksistä.' Mitä kehittymätöntä sekasotkua, Ogawan ilme vastaa, te oikein paasaatte? Jacob riisuu silmälasinsa, katsoo ulos ja näkee koiran kohottavan jalkaansa.