Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä

 

He olisivat oikeasti voineet päättää tehdä kaiken toisella tavalla ja korjata suuren osan siitä, mikä Facebookissa on aiheuttanut niin paljon tuhoa. Jokaisessa käännekohdassa oli mahdollisuus valita toisin: Kiinan, Myanmarin, vaalien, vihapuheen ja haavoittuvien teinien kohdalla. He olisivat voineet oikaista asiat ja valita erilaisen tien. Pitkän ajan kuluessa se olisi ollut myös heidän oman etunsa mukaista. Facebook liiketoimintana, brändinä ja yrityksenä olisi hyötynyt siitä. Me kaikki olisimme hyötyneet siitä.

Mutta minun pomoni vaikuttivat täydellisen välinpitämättömiltä tämän suhteen. Oikeastaan päin vastoin, he kerran toisensa jälkeen lietsoivat kehitysta. Kiinassa he nimenomaan rakensivat heiltä tilatun ohjelmiston. Yhdysvalloissa he antoivat yhtiön työntekijöitä Trumpin kampanjatiimille ja näin auttoivat valjastamaan väärän tiedon, trollauksen ja valheet vaalivoiton saavuttamiseksi. Ja Myanmarissa he sallivat järkyttävään seksuaaliväkivaltaan ja kansanmurhaan johtaneet julkaisut. Heidän edesvastuuttomuutensa oli tappavaa.

Ennen Facebookille siirtymistään uusiseelantilainen Sarah Wynn-Williams oli diplomaatti ja kansainvälinen juristi. Edesvastuutonta väkeä kertoo hänen seitsemästä vuodestaan lähellä Facebookin, nykyisen Metan, johtoa, yhtiön globaaleista yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana. Facebookille hän halusi ja tyrkytti itseään sitkeästi tehtävään, jota siellä ei vielä siinä vaiheessa ollut. Ja onnistui rakentamaan itselleen uran jo siinä vaiheessa miljonääreiksi rikastuneiden nörttien ja bisnesihmisten keskuudessa.

Kirjansa Sarah WW aloittaa teini-iän karseasta kokemuksesta hain hampaissa. Hän joutui hain pahasti raatelemaksi ja oli kuoleman kielissä. Kodista syntyy tässä tilanteessa melko suurpiirteinen ja boheemi vaikutelma. Facebook-uran aikana hyökkäyksistä vastasi hänen esimiehensä Joel Kaplan (Vice President for Global Public Policy), jota ei ollut aina helppoa vältellä.

Facebookin johdossa oli muitakin tyrannisoivia johtajia, mm Sheryl Sandbergin korkeamoraaliset juhlapuheet kolisevat tyhjyyttä törmätessään arjen käsittämättömän epäinhimilliseen käytökseen. Periaatteella fake it till you make it. Sarah WW ei naisen feministisistä puheista huolimatta kohtaa mitään sympatiaa päätyessään synnytyksen jälkeen lapsivesiembolian takia koomaan. Viesteihin olisi pitänyt vastata nopeammin. Synnytyksen aikana se vielä onnistui,  mutta ei enää koomassa. Kaikki tietävät liehitellä Sheryliä, jos haluavat menestyä urallaan.

Alussa koko organisaatio vaikuttaa innostuneelta ja niin on myös Sarah WW, siksi hän uuden ajan tiennäyttäjäyritykseen töihin halusikin, yhdistämään ihmisiä yli rajojen, parantamaan maailmaa. 

Pyydä anteeksi, ei lupia. - Tämä Googlen viime aikoina Suomessa havainnollistama sääntö on myös Facebookin maailmanvalloituksen kulmakiviä. Länsimaisissa demokratioissa elävät ihmiset eivät varmaankaan näe väärinkäytösten voimaa samalla tavalla kuin maissa, joissa yksinvalta asemansa pitääkseen joutuu koko ajan valvomaan kansalaisia, kuten Venäjällä, Kiinassa tai Myanmarissa. Länsimaissa näemme toki vihapuheiden vaikutuksen. ---raivo on Facebookille tuottoisaa bisnestä. Diktatuureissa Facebook noudattaa niiden lakeja eikä aja sorretun opposition asiaa. Yksityisyyden suoja ja käyttäjäprofiloinnit joustavat vallanpitäjien toiveiden mukaisesti.

Kirjassa kuvataan Facebookin maailmanvalloitusta ja Zuckerbergin tiimin yksityiskoneella tekemiä matkoja ympäri maailmaa, tapaamisia presidenttien ja globaalin eliitin kanssa. Samalla Sarah WW yrittää rauhoittaa miehensä, Financial Timesin toimittajan huolia esim, kun viimeisillään raskaana oleva nainen lähetetään yksin avaamaan yhteyksiä Myanmariin, aika toisenlaisessa yhteiskunnallisessa vaiheessa olevaan valtioon. Ja toki hain hampaista selvinnyt nainen löytää pimeässä oikeaan osoitteeseen, vaikkei taksikuski puhukaan englantia eikä nainen burmaa. 

Tärkeiden ja tärkeilevien ihmisten festivaali Davosissa, Maailman talousfoorumi saa mehukkaan satiirisen kuvauksen naiselta, joka yrittää tehdä siellä töitä ja salakuljettaa imetysikäisen vauvansa mukaan.

Mark Zuckerbergin filosofia tihkuu esiin monen eri käänteen kautta. Hän on täysin välinpitämätön ihmisoikeuksille, silloin kun ne ovat bisneksen tiellä. Hän näyttää olevan valmis heittämään työntekijänsä vankilaan oman nahkansa pelastaakseen milloin ja missä hyvänsä. Trumpin kampanja hänen ensimmäisissä presidentinvaaleissaan ei näytä saaneen Facebookilta huomattavaa tukea sattumalta. Oikeistopopulistien suosima historian presidentti Andrew Jackson on myös Zuckerbergin suosikki.  Yhdysvaltojen avoin vaalirahoitus on myös yllätys uusiseelantilaiselle, sen tapainen isolla rahalla saatu näkyvyys on monessa demokratiassa kielletty. Zuckerbergille mikään ei riitä, hän haaveilee New York Timesin ostamisesta ja viidennen digitaalisen valtiomahdin luomisesta. Hänellä on presidenttisuunnitelmia.

Sarah WW sai potkut vuonna 2017. Kirjan mukaan hän oli suunnitellut irtisanoutumista jo aiemmin sekä vakavien mielipide-eroavuuksien että seksuaalisen ahdistelun takia, mutta terveydentila ja sairausvakuutuksen välttämättömyys Yhdysvalloissa saivat hänet lykkäämään päätöstä.

Vetävästi kerrottu kuvaus maailman kenties vaikutusvaltaisimmasta yrityksestä on runsas yksityiskohdista ja kammottavista käänteistä, tärkeä puheenvuoro. Kirjailijasta muodostuu hyvin ihanteellinen ja rohkea kuva, mikä voi tietenkin pitää paikkansakin. Sittemmin Sarah Wynn-Williams työskentelee tekoälyn parissa, jossa riskit ovat samankaltaiset kuin Facebookin esille tuomat ja panokset aivan liian korkeat, toteaa hän. 

Meta on nostanut kirjasta oikeusjutun sopimusrikkomukseen vedoten ja kieltänyt kirjailijalta teoksen markkinoinnin ja mainonnan. Se on tietenkin kasvattanut kirjan myyntiä tehokkaammin kuin mikään kampanja.

En ole vieläkään Facebookissa tai Instassa, eikä syynä ole mikään ylevä periaate. En vain ole saanut aikaiseksi ja mitä pidemmälle aika kuluu, sen vähemmän se kiinnostaa. Ehkä jonain päivänä vielä.

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä
Careless People: A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism, 2025, suomentanut Taru Luojola 

- Teoksen alkuperäistä nimeä ei löydy suomennoksesta!
Kosmos/WSOY, 2026, 427 s

Marina Abramović: Seinien läpi. Muistelmat

Kun yleisö jonotti sisään, tiibetiläisen messuamisen matala ääni täytti paikan ja esiintyjät koppien päällä liikkuivat arvokkaan hitaasti: yksi heilutteli puun oksia, yksi piteli kättään juosevan vesihanan alla, kaksi syleili ja yksi kiipeli tikapuita. Puolen tunnin päästä kuului gongin ääni ja mallit alkoivat esitellä Riccardon upeita, elegantteja vaatteita eri maailmankulttuurien - juutalaisten ja muslimien hymnien, perinteisen balkanilaisen kurkkulaulun ja oopperaksi sovitetun "Ave Marian", jota esitti Svetlana Spajic - musiikin tahtiin.

Maailman tunnetuin performanssitaiteilija jugoslavialais/serbialaistaustainen Marina Abramović  avustajanaan James Kaplan kirjoitti muistelmansa Seinien läpi kymmenen vuotta sitten 70-vuotiaana. Hänen elämänsä ja taiteensa avautuu huolellisesti kuvitetussa teoksessa lukijan tajuntaa myllertävällä tavalla. Onhan performanssitaide, aineeton taide, sen tapainen alue, jossa tuntuu kuin sekä täydellinen huijaus että hulluus leijuisi kätten ulottuvilla. Niin väkevästi Abramovićin performanssit kyseenalaistavat normeja ja tabuja, tapoja katsoa toista ja kohdata ihmisiä ja ilmiöitä. Kaiken aikaa keskiössä on taiteilija itse, hän altistaa itsensä ideoilleen.

Taiteilijan voi uskoa antaneen kanssakulkijoilleen syvällisiä elämyksiä, jakaneen transformatiivista voimaa - jota hänen mukaansa ei muilla taiteilla ole. Aineettoman taiteen instituutistakin tuli lopulta vaeltava instituutti. Esityksillään Abramović tarjoaa yleisölle peilin, josta katsoa itseään. Hänen näytöksensä mullistavat ihmisten aikakäsityksen, ne ovat lähes vastakohta tämän hetken nykivälle ajalle: hän venyttää esityksensä kuukausien mittaisiksi. Riisilaskenta-performanssissa lasketaan riisejä ja linssejä.

Selityksiä usein ankaran kivun sietoon perustuviin performansseihin keittiöpsykologinen lukija nappaa oitis lapsuuden historiasta: ankara äiti, esimerkillinen pioneeri ja kommunisti Titon ajan Jugoslaviassa, löi tytärtään niin että Marina oli jatkuvasti mustelmilla. Kipu tuli tutuksi varhain. 

Kodissa riideltiin paljon, niin sotasankareita ja toistensa hengen pelastaneita kuin olivatkin, vanhemmat erosivat eikä tytär saanut missään vaiheessa kaipaamaansa huomiota ja hellyyttä. Äiti kasvatti hänestä kaltaistaan sotilasta. Kuitenkin äiti tuki tyttärensä taiteellista harrastusta. Abramović vaikuttaa vuosikausia vihanneen äitiään, vasta kuoleman kynnyksellä - ja sen jälkeen - taiteilija vakuuttaa rakkauttaan. Rakkauden puutteessa ja väkivallan seurauksena syntynyt viha näyttää hyvinkin perustellulta. Yrittäessään nuorena aikuisena pitää äitinsä etäällä ja vapautua tämän vaatimuksista, Abramović löysi performanssin, itsensä osana taideteosta ja alkoi ottaa yhteyksiä maailmalle, gallerioihin ja taidemaailmaan. Kuin hätähuutona, tulee mieleen näistä kokemuksista lukiessa. Vanhana hän lukee osan menestyksestään äidin kovan kasvatuksen ansioksi.

Kipu oli kuin seinä, jonka läpi kävelin ja tulin ulos toiselta puolelta.

Joistakin performansseista tulee mieleen Stanfordin vankilakoe. Abramović sallii yleisön tehdä itselleen mitä vain, aseitakin on tarjolla hänen alastoman kehonsa vahingoittamiseen. Ja yleisö yltyy yhä lähemmäs väkivaltaa. Kokeen lopussa verinen ja likainen taiteilija kävelee kohti yleisöään, joka pakenee pelästyneenä. Sillä taiteilijan tulee antaa kaikkensa. Siinä on hänen tekemisensä ydin, hän menee yli sen rajan, missä kipu lakkaa tuntumasta. Abramović haluaa vakuuttaa yleisönsä ihmisen oletettua väkevämmästä kestokyvystä. 

Taiteilijalla ja hänen taiteilijamiehellään on taloudellisia vaikeuksia, mutta hiljalleen kasvavan verkostonsa myötä hän lopulta raivaa itselleen aseman, jossa rahan puute ei enää ole esteenä. Maailma on pieni Marina Abramovićille. Hänen maineensa kasvaa kaikkialla ja hän saa luvan asua sekä Tiibetin munkkien että Australian aboriginaalien keskuudessa. Sisilian mafia antaa luvan rakentaa Terra deli Dea Madren performanssin, johon kaksi punastelevaa 8-kymppistä neitsyttä osallistuu. Frankfurtissa Delusional -teoksessa taiteilija pukeutuu rottakuningattareksi ja kyseessä on aihe, jossa hän käsittelee häpeää perheessään koetusta väkivallasta.

Ei ole sattumaa, että Abramović etsi yhteyksiä Tiibetin Dalai Lamaan tai Australian aboriginaaleihin. Hänen taiteessaan on paljon aineksia buddhalaisuudesta, meditaatiosta ja myös luonnonkansojen rituaaleista ja myyteistä. Hänen oleskelunsa heidän parissaan on retriitin luonteista, puhumatonta, ravinnoltaan rajattua, aikatauluun sidottua, keskittymiseen rauhoittumista.

Performanssit on kuvattu elävästi seudun ja ihmisten keskellä taiteilijan tehdessä havaintoja sekä itsestään että ympäristön reaktioista. Muistelmat etenevät kronologisesti ja seuraavat samalla hänen henkilökohtaista elämäänsä ja varsinkin hänen kahta pitkäikäistä suhdettaan. Molemmat ovat taiteilijoita. Ikäisensä Ulayn kanssa he tekivät yhdessä performansseja kaikkialla maailmassa. Kauan suunniteltu kävely toisiaan vastaan Kiinan muurilla saa traagisen lopun, eron toisen naisen takia.

Eron jälkeen masentunut Abramović löysi toivuttuaan italialaisen 17 vuotta nuoremman Paolon. Asuinpaikka vaihteli Belgradista Amsterdamin kautta New Yorkiin. Siinä vaiheessa hänellä oli jo tuttuja kaikkialla taide- ja muotimaailmassa ja hänen nimensä oli synonyymi performanssitaiteelle.

Seinien läpi on kiinnostava henkilökuva ainutlaatuisesta taiteilijasta. Se on myös pienine anekdootteineen hauskakin kuvaus poikkeuksellisesta elämästä. Täytyy kiittää kustantajaa, graafista suunnittelijaa Aino Niemistä, joka toimi kuin oman elämänsä marinaabramovic perustaessaan kustantamon saadakseen ihailemansa taiteilijan muistelmat suomennetuksi ja julkaistuksi.  Kiitos!

Marina Abramović ja James Kaplan: Seinien läpi. Muistelmat
Walk Through Walls, 2016, suomentanut Lauri Lattu
Last Tuesday Books, 2026, 383 s

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

Luulin kuulleeni lintujen ääniä aamunkoiton aikaan, kun säpsähdin hereille juuri ennen päivänvaloa ja pelkäsin miehiä, jotka olivat niin valkoisia että sinersivät. Olin nähnyt unia sinisistä miehistä, joilla oli sininen hengitys, ja lintujen piipitys oli hitaasti rullaavien pyörien nitinää, kun vuoristohaupitsit lähestyivät leiriä aamunsarastuksessa.

Tommy Orange on Harhailevat tähdet -romaanin kirjoittajana oikeaoppinen, ei ole tapahtunut kulttuurista omimista. Romaani kertoo Amerikan  cheyenne-alkuperäisheimon historiaa sukusaagana. Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Tommy Orange on cheyenne- ja arapahoheimojen jäsen, joka nimeää nykyisen identiteettinsä cityintiaaniksi. 

Prologissa muistetaan Sand Creekin verilöylyä Coloradossa vuonna 1864. Amerikkalaiset sotilaat hyökkäsivät intiaanien leiriin tappaen noin 200 edellä mainittujen heimojen  jäsentä. Presidentti Theodore Roosevelt piti tapahtuneen yksityiskohtia vastenmielisinä, mutta kokonaisuudessaan hyödyllisenä. Joukkotuhossa ainoana jää henkiin romaanin Bear Shield/Red Feather -suvun kantaisä Jude Star. 

Kirjan alussa on sukutaulu, josta onkin lukiessa apua sukupolvien vaihtuessa kirjan ensimmäisen osan Ennen ajasta toisen osan vuoteen 2018, nimeltään Jälkipuinti. Kolmas osa on Tulevaisuuksia.

Ensimmäisen osan yli sata vuotta kiitävät eteenpäin väärinkäytösten kautta eikä henkilöihin ehdi tutustua enempiä.  Se on kuin nopea otos kaikesta siitä elämien typistämisestä, jota alkuperäiskansat joutuivat kokemaan valkoisten taholta. Samaan vankilaan kuin isänsä Jude joutuu myös Charles Star. Vankila on siinä vaiheessa Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, jossa intiaaneilta kitketään identiteetti ja traditiot. 

Alkuperäiskansat, intiaanit, joutuivat Amerikassa vuosisatojen aikana kansanmurhan, sorron ja väkivallan kohteeksi. Lähtökohtana oli heidän oman kulttuurinsa ja elintapojen pois juuriminen, intiaanien sulauttaminen väkivalloin. Surmattakoon intiaani, säästettäköön ihminen (Richard Henry Pratt). Saamelaiset meilläkin ovat kohdanneet saman tapaisia sortotoimenpiteitä, mutta vapaan maailman esikuvana ihannoidun valtion toiminta näyttää raakuudessaan irvikuvaltaan. Näinä päivinä sen kuva maailmalla näyttää jo pahasti rapistuneen.

Kun cheyennet pakotetaan luopumaan yhteisöstään ja traditioistaan, mm powwow - seremonioista ja peyote-nimisestä kasvista rituaalien osana, he ajautuvat omasta kulttuuristaan vieraantuneina helposti alkoholisteiksi ja päihderiippuviksi. Toisessa osassa, Jälkipuinnissa kertomus seuraakin nykyajassa viimeisimmän sukupolven kamppailua opioidi- ja huumekriisin koettelemassa Oaklandissa. Isoäideistä tulee huumeiden viemän äidin lapsille korvaamattomia. Musiikki ja taide auttavat vuosikymmenten saatossa eri tavoin oireilevia suvun jäseniä kokoamaan hajonnutta identiteettiä, mutta matka on pitkä ja ohdakkeinen.

Perheestä ja suvusta henkiin jääneet yrittävät koota repaleista vahvempaa yhteisöä, ja se vaikuttaa toimivan, vaikka herkin ja nuorin heistä katoaakin pitkäksi aikaa. Tulevaisuuksia, viimeinen osio päättyy nuorimman, Lonyn kirjeeseen perheelleen, jossa hän toivoo heille selviämistä, että he pysyisivät elossa, lakkaisivat jatkuvasti kuolemasta. 

Tommy Orangella on heimonsa edustajana syytä syvään suuttumukseen. Se kaikki on ymmärrettävää ja romaani on tärkeä puheenvuoro. Koin toisen osan - joka muodostaa suurimman osan kirjasta - kuvauksen Orvil Red Featherin vaikeista päihdesyövereistä ja elämän liukumisesta kohti ennenaikaista loppua huumekertomuksena, yhtenä monista. Siinä on varsinkin alkuosan etäiseen ja pikakelauksella läpikäytyyn historiaan verrattuna hyvin yksityiskohtaista ja pitkällistä huume-elämän kuvausta. Se jätti epätasapainoisen vaikutelman romaanista.

Harhailevat tähdet on voittanut palkintoja ja saanut myös Booker-ehdokkuuden.

Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Wandering stars, 2024, suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2025, 335 s

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus

En kuitenkaan pystynyt keskittymään runoihin. Halusin - tunsi pakottavaa tarvetta - lukea saamani viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida, jakaa sijaintini ja niin edelleen, jotta en olisi täysin enkä kokonaan siinä missä olin; vähintään vuodesta 2008 lähtien minulle oli ollut joko liikaa tai liian vähän olla vain siinä missä olin.

Maggie Nelsonin vain osittain lukemani Kuin rakkautta ehti antaa kaksi hyvää lukuvinkkiä, Vernon Subutex ja Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus. 

Fiktiivinen tallenne todellisesta elämästä mainitaan kirjan etuliepeessä, ja se tuntuu oikein osuvalta kuvaukselta. Kirja on omalaatuinen pienoisromaani, jonka minäkertoja on Ben Lerneriä muistuttava kirjailija, puoliso ja tyttären isä. Kirjassa on kolme lukua, jotka on nimetty hotellien mukaan.

Hotelli Providencessa mies on matkalla haastattelemaan mentoriaan, maineikasta kirjailija ja elokuvaohjaaja Thomasia, 90 v, New Yorkin Rhode Islandilla sijaitsevaan Providenceen. Haastattelusta on määrä tulla lähes hänen testamenttinsa. Lukiessa tuli hämmentävä maantieteellinen sekaannus: oltiinko sittenkin Pariisissa? Hämmennykseen vaikutti kertojan Pariisin muistojen sekoittuminen nykyhetkeen. Lisäksi koko kertomuksessa on jotenkin "eurooppalainen" tunnelma, johtuisiko se kerrontatyylistä, josta tulee mieleen Lernerin Madridiin sijoittuva Atochan asema, ehkä myös keskushenkilöstä, saksalaistaustaisesta Thomasista, joka edustaa eurooppalaista sivistystä ja kantaa vanhuksena mukanaan myös Euroopan kauheimpia muistoja. Hänen huoneensa on täynnä taidetta ja kirjallisuutta Atlantin takaa.

Arvostetun kirjailija Thomaksen  - sekoitus Willy Wonkaa ja Ingmar Bergmania -ympärillä menneisyys peittää nykyhetken. Taiteen  ja kulttuurin historiasta laaja-alaisesti sivistynyt Thomas ammentaa kulloiseenkin hetkeen sopivan esitelmän. Thomasille tarinan kuunteleminen tarkoitti sekaantumista sen kertomiseen. Puhelimen sovelluksiin nykyihmisen voimalla ripustautuneen kirjailija-kertojan on tarkoitus haastatella viimeisen kerran mentoriaan. Käy kuitenkin niin, että puhelin putoaa lavuaariin eikä enää toimi. Haastattelun tallennus ei onnistu. Puhelin on kuollut. Haastattelu kaikkine polkuineen taiteeseen ja kulttuuriin tapahtuu kaikesta huolilmatta. Kirjailija ei halua menettää tilaisuutta eikä paljastaa hölmöyttään, joten hän päättää teeskennellä vanhukselle, että puhelimen tallennus on päällä. Tallennusta ei kuitenkaan synny eikä sen puhtaaksikirjoitusta. 

Kun olin kävellyt mäkeä ylös menneisyyteen, kehoni oli kyennyt  muuttamaan ruuduttoman olotilan omituisuuden jonkinlaiseksi superherkkyydeksi, mtta nyt kun olin määränpäässäni (olet perillä, navigaattori sanoi brittiaksentilla päässäni), olin vikatilassa, kaipasin puhelintani solutasolla ja suhtauduin hävettävän välinpitämättömästi vanhaan mediaan ympärilläni: kirjoihin, maalauksiin, analogisiin valokuviin, jossain päin mentorini taloa soivaan vinyylilevyyn.

Ennen vanhuksen - jolla epäillään alkavaa muistisairautta - eri suuntiin soljuvia monologeja kertoja kuvailee omia liikkeitään konkreettisesti ja humoristisella itseironialla. Puhelimen kuolema ajaa näkemään menneisyyden ja nykyisyyden uudella tavalla. Mitään ei voi tarkistaa. Haastattelussa sukelletaan sekä sotaisaan historiaan että edellisen sukupolven edesottamuksiin, joihin kuuluvat mennyt media ja vanhentunut teknologia.

Hotel Villa Realissa, Madridissa kirjailija joutuu kohtaamaan kritiikin kyseenalaisesta tavastaan tehdä haastattelu ja sen puhtaaksikirjoitus. Uusi tapa - tallennus - kohtaa vanhan: muistiinpanot. Kumpi on oikeampi, todempi?

Hotelli Arbez sijaitsee Sveitsin ja Ranskan rajalla. Hotellin sisällä voi käydä molemmissa maissa. Pääpuhuja luvussa on Thomasin poika Max, kertojan ystävä, joka matkustaa paikalle tapaamaan koronan tehohoidossa olevaa isäänsä. Luvussa tutustutaan vanhuksen jälkikasvuun ja pojan perheen suurimpaan ongelmaan, lapsen syömishäiriöön. Tytön pelastukseksi osoittautuu rajoittamaton ruudun katselu, kuten myös rajoittamaton syöminen ruudun äärellä.

Vanhus vaikuttaa ilkikuriselta keski-ikäisten lastensa ennakko-odotusten kohteena. Pojalla on kuitenkin arvostettuun isäänsä kompleksinen asenne, loukkaantuminen sävyttää monia muistoja. Kuin kohtalon ivana, pojan isälleen puhelimessa ensi kertaa tilittämä tunnustus ei olekaan välttämättä mennyt perille. Koko viimeinen luku on Maxin kertomusta viimeisestä kohtaamisestaan isänsä kanssa. Puheen keskeyttää kertojan kommentti, jonka Max säännönmukaisesti keskeyttää. 

Fiktiiviseltä tallenteelta todellisesta elämästä tämä maistui. Virkistävältä sellaiselta. Digitaalista ja reaalimaailmaa ei aseteta kilpailuun, päin vastoin puhelimen suoma etäisyys voi avata tulppia, ruutu voi ohjata ajatukset pois ahdistavasta suorittamisesta.

Puhtaaksikirjoitus on tiivis pieni teos, täynnä ovelaa filosofointia sukupolvista menneiden muistoissa ja todellisissa kohtaamisissa, ja siitä kuinka niihin vaikuttavat tapamme tallentaa ne. 

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus
Transcription, 2026, suomentanut Markku Päkkilä
Siltala, 2026, 154 s

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin

Maailman vaarallisin mies on tarina maailman näkyvimmästä ja vaikutusvaltaisimmasta perheestä. Ja minä olen ainoa Trump, joka on valmis kertomaan sen.

Ei tässä kirjassa varsinaisesti mitään yllättävää enää ollut, sen verran kauan Trump on jo esiintynyt uutisissa ja eri tyyppisissä poliittisissa tai psykologiaviritteisissä analyyseissä tässä vaiheessa toista presidenttikauttaan.  Mielenkiintoista ja selittävää perhehistoriaa se kuitenkin tarjoaa - eikä tänään luettuna ole todellakaan yhtään sen vähempää ajankohtainen kuin ilmestyttyään, 6 vuotta sitten.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin paljon huomiota herättänyt suku- ja perhehistoriaa sisältä päin valaiseva Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, jolloin Trumpin ensimmäinen kausi oli loppumassa. Toista kautta ei tämäkään kirja Trumpin kolmansissa vaaleissa pystynyt estämään, vaikka sen kuva suvusta tai vielä vähemmän Donald Trumpista ei mairittele.

Mary Trump on kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori ja se näkyy myös kirjassa. Siksi hänen kirjoittamanaan narsisti- ja sosiopaattimääritelmät tuntuvat hieman painavammilta näinä aikoina, kun jokainen meistä heittää noita diagnooseja entistä huolettomammin. 

On ironista, että suvussa tunnutaan arvostettavan vähiten suvun määrätietoisesti kouluttautunutta Fred Jr. Trumpia, Maryn isää, joka kuoli 42-vuotiaana alkoholisoituneena ja vailla muun suvun miljoonaomaisuuksia. Mary Trump maalaa suvustaan ja varsinkin isoisästäään Fred Trumpista hirviömäisen kuvan. Täydellinen empatian puute ja tunteettomuus verhotaan toksiseen positiivisuuteen. Kaikkihan on mainiosti. Eikö niin, muru? Kirjailijan mielestä kukaan perheessä ei säästynyt isoisän sosiopatialta.

Ainoa perheessä arvostettava asia on raha, omaisuuden kerryttäminen ja siinä kaikki keinot ovat luvallisia, korruptiosta veropetoksiin. Joka siinä pelissä ei pärjää, on luuseri. Sen filosofian Mary T. kuvaa Donaldin imeneen itseensä jo varhain. Varoittavana esimerkkinä on toiminut hänen isoveljensä, Freddyksi erotuksena isoisästä kutsuttu Maryn isä.

Isoisä oli kaavaillut esikoisesta seuraajaansa Trumpin bisnesimperiumin johdossa, mutta esikoinen ei osoittanut niitä "tappajan" ominaisuuksia, joita Fred Trump arvosti. Poika oli kiinnostunut muista asioista, kalastamisesta, purjehduksesta ja etenkin lentämisestä, johon hän kouluttautui. Hän työskenteli myös Boeingin lentäjänä. Sitä ei kukaan suvusta arvostanut, mutta Donald alkoi jo lapsena halveksia isoveljeään, isänsä mallin mukaisesti, opiskeli sen minkä jaksoi ja käytti sijaisia loppukokeissakin, väittää Mary. Suuruudenhulluudessaan hän ohitti myöhemmin isänsä. Fred Trump ihaili Donaldissa myös sitä mikä häneltä puuttui, brändäyskykyä, itseluottamusta uhkuvaa esiintymistä, playboymainetta.

Kuten monissa lehdissäkin, mm New York Timesin tutkimuksissa, on kerrottu, Trump ei varsinaisesti Trump imperiumia kasvattanut. vaan teki omilla bisneksillään, mm Atlantic Cityn pelikasinoilla useita konkursseja. Pankit hän kuitenkin sai aina rahoittajikseen, velka- ja konkurssitaakoistaan huolimatta. Pesämunan bisneksille oli kuitenkin kasvattanut isä Fred Trump, jonka omaisuus arvioitiin hänen kuollessaan yli 700 miljoonaksi dollariksi. Koska esikoispoika Freddy oli ehtinyt kuolla, hän jätti testamentissaan tämän kaksi lasta, Maryn ja tämän veljen perinnöttömiksi.

Mary Trumpin kirjan perusteella Donald Trumpin presidenttiys osoittaa kenties tähän astisista Yhdysvaltain presidenteistä parhaiten sen mihin kaikki perustuu: rahaan. Kaikkialla tiedetään jo nykyään, että yksikään maan senaattoreista tai kongressiedustajista ei ole päässyt asemaansa ilman miljoonia. MT käyttää paljon sivuja Donald Trumpin mitättömyyden ja halpamaisen luonteen esittelyyn. Siihen hänet on kirjan mukaan kasvatettu kotona ja kaiken  takana on pelko. Pelko siitä, ettei sittenkään kelpaa isälle, jonka hän on lapsena nähnyt hylkäävän veljen. Tämä näkemys tiivistyy kirjoittajan, psykologin analyysistä.

Ei isä yritä satuttaa Freddyä. Hän vain yrittää opettaa meitä olemaan oikeita miehiä. Eikä Freddy onnistu siinä. (sitaatti Donald Trumpilta)

Pelko ja epävarmuus tuntuukin uskottavalta. Miksi muuten Trump kyseli äskeisen Kiinan vierailunsa aikana, onko niin että vain harvat pääsevät tähän puutarhaan? Trumpille on vakuutettava jatkuvasti, että kaikki hänen tekemänsä on poikkeuksellista ja upeaa. Ero Donaldin ja isoveljensä Freddyn urapolussa tulee nimenomaan koulutuksesta. Isoveli toimi monissa yhteyksissä korkeasti koulutettujen parissa ja järjestöissä, ja oli sitä myötä kulkenut kauas kiinteistömoguli-isästään ja Donaldin sitä seuraavasta diilin tekijän tiestä. 

Epävarmuus isän hyväksynnästä vauhditti Freddyn alkoholismia eikä hän koskaan onnistunut saamaan sitä. Kirja antaa perheen patruunasta, mutta myös vaimosta ja koko miljonääriperheestä todella kalsean ja armottoman kuvan. Rahaa riittää paikkaamaan Donaldin huonoja bisneksiä. Hirviö oli päästetty valloilleen. Isä ei suostunut näkemään poikansa huonoa bisnesosaamista, se ei sopinut hänen tarinaansa.

Suvun joulu- ja muut juhlapäivälliset synnyttävät makaaberin vaikutelman, paitsi syömisiltään - lehmän ruhoa (kuvailee kasvissyöjä) - ja juomisiltaan - pöytä pullollaan kokista - myös tunnelmaltaan. Ingmar Bergman, Pasolini tai Visconti olisi osannut kuvata niistä veret seisauttavia näkymiä... Lähipiiriä, uusia puolisoita jne kuvataan herkullisesti, Mary Trumpilla on terävä katse ja kynä. 

Kirjan loppupuolen testamenttiselvittelyt ja Fred Jr:n lasten perinnöttömäksi jääminen nostaa vääjäämättä lukijan mielessä motiiviksi kirjaan kostonhimon ja rahastuksen, vaikka kirjailija ehdottomasti sen prologissa kieltää. Minun puolestani ei motiivista väliä, ymmärrän loukkaantumisen isänkin puolesta.

Kirja ilmestyi koronaepidemian aikaan ja sen aikana Trump kirjoittajan mielestä syyllistyi satoihin tai tuhansiin turhiin kuolemiin, olemalla uskomatta asiantuntijoihin ja hoitaen pandemiaa huonosti. Mary Trumpin silmissä Donald ja perhe syyllistyivät myös hänen isänsä tuhoon - eikä hän toivo maan tuhoa, mutta kirjalla hän ei siis onnistunut estämään Trumpin toista kautta. Se olisikin ollut aikamoinen saavutus. Mahtava suku ei onnistunut estämään tämän kirjan julkaisua, sitä he ymmärrettävästi yrittivät.

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin
Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man, 2020, suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2026, 271 s

Patti Smith: Enkelten leipää

Kuva Lynn Goldsmith

Patti Smith on noita monialaisia taiteilijoita, joista voi sanoa että hänen koko elämänsä on se taideteos. Kirjailija, runoilija, muusikko ja valokuvaaja muistelee viimeisimmässä kirjassaan Enkelten leipää elämänsä rönsyilevää polkua. Taiteilijanimikkeiden ohella hän on todellinen kosmopoliitti, joka kulkee samalla rentoudella Bogotan vuoristoseudulla, Istanbulissa kuin sillä kotoisimmalla seudullaan New Yorkissa.

Patti Smithin proosa, Antti Nylénin suomentamana on paikoitellen lumoavan  kaunista proosarunoa. Hänellä näyttää olevan poikkeuksellinen kyky haltioitua. Jossain vaiheessa hän epäilee kantavansa äidinäitinsä hulluusgeeniä. Perhe oli köyhä ja jatkuvasti muuttamassa kotia, mikä sekin selittää jo lapsena kehittyneen tottumuksen uusissa ympäristöissä liikkumiseen. Muistan lapsena vierastaneeni jo meidän kotitalostamme viidettä kerrostaloa ja korttelia siitä eteenpäin. Pattin ja hänen kahden nuoremman sisaruksensa lapsuus on ollut villiä ja vapaata, mutta rakkauden täyteistä.

Kohtalon arvaamattomuus oli kuitenkin vanhempiemme pulma, meillä ei ollut huolenhäivää - tulevaisuus oli aikuisten ongelma. Meillä lapsilla oli omat koettelemuksemme rottien, kiusaajien ja kirpputurkkisten koirien kanssa sekä runsas joukko tauteja taltutettavanamme. Meillä oli oma julma mutta maaginen todellisuutemme.

Pihapiireissä näkyy Yhdysvalloissakin toisen maailmansodan jälkeinen todellisuus, köyhyyden keskellä uuden rakentaminen. Köyhyys ei ole ollut lukemisen tiellä, runoilija-kirjailijan tie hahmottuu jo varhaislapsuudessa. Lapsuuden kaveripiiri on samankaltaisia köyhiä ja liikkuvia perheitä, kaverit vilkuttavat auton takaikkunasta kadotessaan perheen mukana muille seuduille. Jotkut menehtyivät lastentauteihin. Patti hoiti yrteillä ja omilla konsteillaan sisaruksiaan tarpeen tullen, ja he selvisivät myös hoidoista. 

Sodan nähnyt isä oli rauhan mies eikä halunnut nähdä leikkipyssyjä lasten leikeissä. Äidin suvun puolella oli uskovaisuutta, sisko jäi jehovalaisten piiriin. Patti Smith sen sijaan luopui uskostaan tai paremminkin löysi oman tapansa uskoa, buddhalais-panteistisen voisi kai sanoa, maailman ihanuuksia ihmetellessään. Kapinallisuuttaan hän kuvaa omaksi kapinakyttyräkseen, jota ei voi itsestään irrottaa. Se tulee ilmi jo seurakunnan opetuksessa, jossa ei suosittu kyseenalaistuksia.

Kuusikymmenluvulle tultaessa kuvaan tulevat kaikki ne nimet, jotka Patti Smithin ohella ovat jääneet muistoina rauhan ja rakkauden julistusten ajasta, flower powerista, vanhemmat William Burroughs ja Allen Ginsberg edellisestä beatnik-sukupolvesta ja nuoremmat, ensimmäinen rakkaus Robert Mapplethorpe, valokuvaaja, joka menehtyi AIDSiin. Ja tietenkin ajan näkyvin nimi, Bob Dylan. New Yorkin taidepiirit olivat selvästi avoinna monenlaisista taustoista tuleville tyypeille ja Patti Smith tuntuu tehneen vaikutuksen vain olemalla oma itsensa, kaikesta lumoutuva runoilija ja muusikko. 

Muistelma vilisee mainintoja ajan kulttuuri-ihmisistä Bruce Springsteenistä Simone Weiliin - ja kaikki he vaikuttavat olleen läheisiä Patti Smithin kanssa. Elämän rakkauden Fred Sonic Smithin tapaaminen muutti keikoilla ja festivaaleilla ahkerasti kiertäneen muusikon elämää, kun hän myöntyi miehen toiveeseen lapsista.  

Muusikkopariskunnan elämä vaikuttaa olleen täynnä yhteisiä inspiraation aiheita. Purjevenehaave päättyi pihalle parkkeerattuun veneeseen, josta ei koskaan tullut merikelpoista. Monenlaisia tapaturmiakin sattui muusikon tiellä, mutta raskaat menetykset tulivat yhdessä nipussa, kun sekä mies että rakas veli kuolivat lyhyen ajan sisällä. Läheiset ystävät tukivat pyytämättä, ja niin Patti Smith alkoi uudelleen suuntautua ulospäin ja hänestä tuli taas se kantaa ottava punk/rockmuusikko, jona hänet vieläkin tunnetaan. 

Muistelman loppupuoli on olevaisuutta pohtivaa esseetä, mietittyä ja kauniisti ilmaistua elämän rakkautta. Vanhoja valokuvia - joita on ripoteltu myös kirjaan - ja muistoja läpikäydessään alkaa myös kirkastua suvussa vain huhuista ja epäilyistä muodostunut tieto Patti Smithin isästä, joka ei ollutkaan hänen lapsuuden perheensä isä. Hän löytää myös yhteyden 19-vuotiaana adoptioon antamaansa tyttäreen. Biologinen isä oli aškenasijuutalaisia.

Kukaan ei ojenna kättään eikä näytä tietä, eikä historian valtavassa kellossa ole viisareita. Katselen ihmisten virtaavan avaran tasangon halki, näen kuinka isäni kansa vaeltaa paikasta toiseen. Ajattelen heitä, kuten ajattelen kaikkia, jotka on pakotettu lähtemään Tiibetistä, Syyriasta ja Palestiinasta. Ehkä tässä on verenperintöni suurin arvo, myötätuntoni maanpakolaisia kohtaan.

Tässä ajassa suunnilleen samoja aikoja eläneelle menneiden  vuosikymmenten muistelu herättää haikeutta. Todellakin where have all the flowers gone, rauhaa, rockia ja rakkautta ei enää julisteta mielenosoituksissa. Nyt hankitaan aseita, ainoat mielenosoittajat ovat elokapinan katujen valtaajia. Heitäkin pidetään suunnilleen haihattelijoina, vaikka edustavat silkkaa realismia.

Patti Smith: Enkelten leipää
The Bread of Angels, 2026, suomentanut Antti Nylén
Siltala, 2026, 307 s

Leila Mottley: Yökulkijat - ja osaluettu

Näen myös pari naista joilla on samanlainen katse kuin mulla, ja ne on varmaan kaikki matkalla omaan huoneeseensa täyttämään jonkun tietyn fetissin herättämiä tarpeita. Näen myös pari pukuun tai univormuun pukeutunutta naista ja mietin, tietääkö ne, mitä varten mä oon täällä, mutta kukaan niistä ei katso mua silmiin enkä tiedä, johtuuko se siitä, ettei ne huomaa mua, vai siitä, että ne yrittää olla katsomatta.

Käsitys Yhdysvalloista oikeusvaltiona ei ole koskaan ollut Euroopassa kovin hyvä, se ei ole ollut sen päällimmäisiä vahvuuksia. Orjuuden historian jäänteenä vähäisempi ihmisarvo toistuu edelleen rodullistettujen kokemuksissa ja monissa aseellisen väkivallan tapauksissa, joista säännöllisin väliajoin uutisoidaan. Kun katsetta tarkennetaan, löytyy joukosta vieläkin enemmän katveeseen, vaille turvaa jääviä, nimittäin ei-valkoiset naiset ja seksuaalivähemmistöt. Heidän omissa kodeissaan naisten harteille jää vastuu perheestä ja miehenkin ylläpidosta.

Leila Mottleyn Yökulkijat sijoittuu Kalifornian Oaklandiin ja kertoo sydän vereslihalla Kiara Johnsonin, minäkertojan katu-uskottavalla kielellä - loistavasti suomennettuna - teini-ikäisen tytön kujanjuoksusta, yrityksestä pitää pinnalla itsensä, isoveljensä Marcuksen ja vielä naapurinkin pojan, Trevorin, huumeaddiktin äidin kotiin unohtaman.

Arki on Ki'lle vuokraisännän pakoilua, naapurin pojan vientiä kouluun, yrityksiä etsiä töitä itselle ja veljen patistamista samaan. Isoveli haaveilee räppärin urasta, setänsä esikuvan mukaan....Marcus vaan suoltaa riimei studiossa kun mä yritän saada meiän vuokran maksettuu. Sedän maineesta ja menestyksestä on kantautunut huhuja tähän huonomaineiseen kortteliin, jonka pölyt Ty-setä karisti. Sisaruksilla on ankara perhehistoria, isä on kuollut ja äiti laitoshoidossa tragedian seurauksena.

Kiaran lähipiiriin kuuluu tosirakkaus, skeittaava Alé ja Tony, sitkeä ihailija sekä laitoksessa asuva äiti, epäluotettava ja rasittavan oloinen nainen, joka on valmis kaatamaan kaiken vastuun alaikäiselle tyttärelle.

"Mulla on vielä sen numero", äiti sanoo, ja tunnen sen kasvoille takertuneen virneen. "Suku pitää huolta omistaan, vai mitä?" - Aika ironista, että se jaksaa saarnata perhearvoista niin kuin se ei olisi itse tuhonnut meidän perhettä. Meidän perhe alkoi ja loppui äitiin, samaan ääneen, joka kertoo mulle, että me pidetään toisistamme huolta, vaikka se ei koskaan ite pystynyt samaan. Joskus tuntuu siltä, että isi on ainoa, jota se koskaan rakasti.

Kiara ajautuu vuokrarahoja haaliessaan prostituutioon. Poliisien väliintulo ei johda parempaan, sen sijaan tyttö päätyy poliisiringin hyväksikäyttämäksi, maksua vastaan tai ilman. Teini-ikäisenä aikuisen vastuuseen pakotetulla ei ole keinoja, ei löydy vaihtoehtoja. Viranomaisten huolenpito lakkaa juuri siinä, jossa intressit ovat ristiriidassa heikompiosaisen kanssa. Tuomioistuimet, poliisi ja vankilalaitos on seinä johon törmää, joka vaaran uhatessa löytää keinot omiensa tukemiseen.

Kerron sille siitä, miten kadut repii meidät auki ja poistaa sen osan, joka olisi kaikkein eniten pitämisen arvoinen: meissä jäljellä olevan lapsen.

Todelliseen tapaukseen pohjaavassa Yökulkijoissa alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on se viranomaisten koetinkivi. Se pitää määritellä joksikin muuksi, vaikka vapaaehtoiseksi. Nyt kun tämän luin, mieleen palaavat loputtomat poliisiväkivallan kuvaukset USA:sta, viimeisimpänä Minneapolisin tapahtumat. Ja se kuinka oleellista on, että luottamus viranomaisiin on vahva ja että ne ovat sen arvoisia.

Ilmestyttyään Yökulkijat nimettiin Booker-ehdokkaaksi, mikä teki Leila Mottleysta listan nuorimman Booker-ehdokkaan kautta aikojen (s 2002). Romaani on noussut myös New York Timesin bestsellerlistalle.

Leila Mottley: Yökulkijat
Nightcrawling, 2022, suomentanut Helka Sivill
Kustantamo S&S, 2025, 350 s

Osaluettu: Tässä vaiheessa klassikon metsästykseni johti taas yhteen keskeytykseen. Lainasin Jane Austenin Arkailevan sydämen innostuneena ajatuksesta, että saan nauttia Kersti Juvan uudesta suomennoksesta. Loistavaan suomentajaan tutustuin luettuani Henry Jamesin Washingtonin aukion samaiseen haasteeseen.

Valitettavasti Jane Austenin kertomat suhdekiemurat eivät kiinnostaneet. Siinä vatvotaan samaan tyyliin kuin nyt tvssä esitettävissä espanjalaisissa saippuasarjoissa. En löytänyt samaa syvyyttä kuin Henry Jamesin psykologisessa ihmismielen kairauksessa. Olisin halunnut innostua Arkailevasta sydämestä. Uudesta suomennoksesta on tehty siveltävän kaunis kirja. Ehkä alkuperäisteos on vain liian kaukana nykyajasta ja sen ajan varakkaan perheen tavat ja ongelmat tuntuvat laimeilta.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Harlan Coben: Saalistaja

Sain siskolta suosituksen Harlan Cobenin dekkareista, kun piti ottaa taukoa sodan ja sortovallan ikeestä. Saalistaja viekin oikein lupaavasti New Yorkin kiinnostavaan ja elämää sykkivään ilmapiiriin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2014, joten se on ajalta, jolloin Trumpin vaikutus ei vielä näkynyt. Kaupunkikuvaus onkin tämän dekkarin parasta herkkua, kirjailija kun tuntuu arvostavan juuri sitä puolta, joka on kansalliskonservatiivien hampaissa kaikkialla. Eli monenlaiset vähemmistöt, mukaanluettuna seksuaaliset vähemmistöt ja alakulttuurit elävät kirjan sivuilla omastaan ylpeinä ja tietoisina, suurkaupungin vapautta hengittäen. 

Myös päähenkilö, rikosetsivä Kat Donovan joutuu yksityiselämänsä historiaa selvittäessään kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Huolimatta jo 10 vuoden iästään, Saalistaja on ajassa edelleen hyvin kiinni. Verkon deittisovellus YouAreJustMyType on sen ytimessä. Lumoavan ystävättärensä Stacyn - jonka suloja on kuvattu turhankin ahneella mieskatseella - aloitteesta yksin elävä Kat päätyy selailemaan deittisivustoa. Suureksi yllätyksekseen hän löytää sivuilta entisen kihlattunsa Jeffin, joka on jättänyt rikospoliisi Katin sydämeen syvän haavan lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Samanaikaisesti tapahtuu hänen isänsä, myös rikosetsivä Henry Donovanin, murhaan liittyvää. Pidetty ja arvostettu isä murhattiin ja hänen väitetty murhaajansa on tekemässä kuolemaa vankilassa. Kat ei ole hyväksynyt jutun selvitystä, vaan lähtee tutkimaan asiaa uudelleen, kollegoidensa ja esimiehensä kielloista välittämättä.

Katin toinen tärkeä ystävä on Aqua, puistossa joogaa ohjaavaa transseksuaali, herkkä ja epävakaa tyyppi, joka sairastaa skitsofreniaa ja jonka kunto vaihtelee. Tärkeäksi henkilöksi tulee myös nuori mies Brandon, joka haluaa Katin tutkivan omasta mielestään kadonneen äitinsä reittejä. Äidin kanssa elävän pojan levottomuuden voi tulkita myös omistushaluksi, kun äiti näyttäisi päin vastoin nauttivan lomamatkasta uuden rakkauden kanssa.

Saalistajalla on monia ansioita. New Yorkin kadut hengittävät - elokuvahan tästä on jo näköjään tehtykin - eikä myöskään henkilöhahmojen luontevuudesta voi valittaa. Kaikessa näkyy kokeneen kirjoittajan jälki, siinäkin että osaa pitää monta palloa ilmassa samanaikaisesti. Jopa niin, että murhatun isän kuvio tuntuu hieman tarpeettomalta kokonaisuudessa. Roistojen puuhat ovat tietenkin hyytäviä, mutta sen ei dekkarin lukijaa pidä hätkäyttää. Valeprofiilien petollisuus ovat tätä päivää. Catfish -sanaa käytetään englannin kielisessä maailmassa. Netissä uivat ne isoimmat kalat.

Harlan Coben: Saalistaja
Missing You, 2014, suomentanut Salla-Maria Mölsä
Minerva Kustannus, 2015, 489 s

JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi Tommi Tukiainen

Apatiaa vastaan annoksella maskuliinista seikkailuromaania! Tällaiseen päätelmään saatoin tulla luettuani hyvän matkaa JP Koskisen historiallista romaania Haukansilmä. Lajityyppi on lukuhistoriassani poikkeus, mutta tähän valintaan siivitti - tietenkin siivitti - aiemmin kirjailijalta lukemani Tulisiipi, perustellusti palkittu historiallinen romaani amerikansuomalaisten idealistien tiestä Neuvostoliiton paratiisiin. Tulisiipi on nimittäin ensimmäinen osa trilogiasta, viimeinen on Ukkoslintu. Mutta että päädyin suorastaan länkkärin tyyppiseen maailmaan, se oli pienoinen yllätys.

Luulin, että ajassa edetään, mutta Haukansilmä palaakin sivilvoorin aikaan ja kertoo, kuinka Kuuran perhe alun perin seilaa Atlantin yli Amerikkaan 1860-luvulla. Åiti, isä ja kaksi poikaa ottavat käyttöön englantilaiset nimet ja yrittävät löytää töitä Nyy Joorkista. Kun isä Edward Frost tekee satulaa läntloordin mielestä liian huolellisesti kun se pitäisi tehdä nopeasti, isä saa tarpeekseen ja perhe lähtee kohti länttä ja preeriaa. Tappelevat veljekset Veikko eli Wilhelm ja Yrjö eli George eivät tee asioita vanhemmille helpoiksi. Veikko oli jo suunnitellut tulevaa jobia putserina eli lihakauppiaana. Yrjö kertoo perheen kohtaloista minäkertojana.

Kertomuksessa ollaankin pian jo uudisraivaajien tasangoilla keskellä sisällissodan ja intiaanisotien melskeitä, kaaddämmit. Putseri, peikkeri, fii - ja muita fingliskan sanoja uudet amerikansuomalaiset viljelevät arjessaan. Perhe saa tuta kovan kohtalon, kun pojat kohtaavat intiaaniväijytyksen ja Yrjö kaapataan lakota-intiaanien heimoon. Poika adoptoidaan kovan kautta kymmenvuotiaana. Hyvän näkökyvyn ansiosta hän saa nimensä Haukansilmä ja hyvän hevosten käsittelytaidon kautta myöhemmin lisänimen Mies jota hevoset kuuntelevat. 

Elokuvien ystävänä on tullut westernejäkin, myös ns spagettilänkkäreitä katsottua riittämiin, joten Haukansilmä nosti mieleen lukuisia tuttuja kohtauksia ja juonikuvioita länkkäreistä. Pertti Avolan tietokirjan Ruutia valkokankaalla luin vuosia sitten, ja se taustoitti mainiosti elokuvien maailmaa. Tämä kertomus on siinä mielessä tutun oloinen eikä tarvitse kuin istuttaa John Waynen tai Clint Eastwoodin perinteisten roolihahmojen tilalle sankariksi suomalaissyntyinen siirtolainen, josta kuuden vuoden aikana kehittyy kelpo intiaani, kielineen, taitoineen ja elintapoineen. Sankari pärjää luonnossa, ratsastaa mustangilla, metsästää antilooppeja ja on arvostettu kyvyistään. Omassa mielessään hän on silti ulkopuolinen vaeltaja, muille vähäpuheinen, jurokin.

Nuolilla ampuvien intiaanien ahdinkoa kaikkialle levittäytyvien, tuliaseilla ampuvien valkosilmien keskityksessä heidän omilla maillaan kertomus kuvaa myötäeläen. Intiaanireservaatteja perustetaan tappion kärsineille. Niissä intiaanit näkevät nälkää, koska ruokatoimituksissa hämärät välikädet näkevät omat mahdollisuutensa. Biisoneita valkoiset tappavat ylen määrin, jotta intiaaneilta loppuisi sekin ravinto alkuperäisessä elinympäristössä. Joten, JP Koskinen ei tyydy kliseiseen sankarikuvastoon, taustalla on selvästi yhteiskunnallista tutkimusta, kuten tässä ajassa voi jo odottaa. Tässä se lähestyy Sergio Leonen westerneitä, joissa mikään ei ole mustavalkoista. Enemmän ilmassa leijuu eloonjäämisen kamppailu ja veren haju.

Muutama jäpäkkä naishahmokin löytyy saluunoista, vähän kuin Jane Calamity, johon tutustuin aikanaan Pecos Bill-sarjakuvassa. Dianan oljen väriset kiharat pettävät; hänen ampumistaitonsa kelpaa sirkusnäytöksiinkin. Naiskuva on kyllä aika kliseinen. Muutoinkin henkilökuvien hahmottelu jää hieman pahviseksi.

JP Koskinen kirjoittaa tässäkin romaanissa mukaansatempaavasti ja osaa nasevan dialogin. Aihemaailma on kuitenkin sen verran kaukainen ja - vuosikymmenten tarjonnan jälkeen - mielessäni jo hieman kulahtanut, joten olin hieman väsähtää tällä mutkittelevalla lännen tiellä. Meksikosta ja Sierra Madresta lukiessani päässä alkoi soida ikimuistoinen Meksikon pikajuna ja tyylilaji vaihtui lennossa...

Täydensin tätä maskuliinista seikkailua sopivasti parilla tunnilla Led Zeppeliniä dokumenttielokuvassa Becoming Led Zeppelin. Saattoi tulla yliannostus testosteronia, sen verran väkevää tuo nuorten rokkikukkojen performanssi vanhemmalle rokkikanaselle.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like Kustannus, 2021, 466 s

Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s

E.L. Doctorow: Ragtime. Klassikkohaaste 20.

Luin klassikkohaasteeseen yhdysvaltalaisen E.L. Doctorowin romaanin Ragtime, jota luulin paljon vanhemmaksi. Julkaisuvuosi on 1975, mutta sen tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden takaiseen maailmaan. Kirja voitti useita palkintoja ja nosti kirjailijan maailmanmaineeseen. Milos Forman ohjasi siitä elokuvan Ragtime - toivon ja vihan aika. Joten eiköhän se ole klassikko.

Ragtime liippaa läheltä yhtä aiempaan klassikkohaasteeseen lukemaani,  nimittäin Henry Rothin romaania Vaikkapa unta. Molemmissa ollaan viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa, New Yorkissa ja sinne muuttaneiden siirtolaisten, varsinkin juutalaistaustaisten parissa. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Henry Rothin kirjallinen lahjakkuus päihittää minusta Doctorowin perinteisemmän, vaikkakin hyvin luettavan ja kaikin puolin sujuvan tyylin. Roth häikäisi ällistyttävän modernilla kerronnalla, joka tulvi kielellistä ilottelua ja surrealismia nuoren pojan kasvuvuosien kuvauksessa. Ragtime onnistuu myös loistavasti luomaan värikylläisen panoraaman ja sen tässä vaiheessa jo kymmenistä elokuvista tutun elämää kihisevän ilmapiirin, jonka tuohon kaupunkiin liittää - hänkin joka ei siellä edes ole käynyt.

Ragtimea, jazzin edeltäjää soitettiin newyorkilaisissa kapakoissa yli sata vuotta sitten. Sen ajan New York oli - ja on kai edelleen (vai kuinka vaikuttaa Trump?) - sellainen kansojen sulatusuuni, että kelpaa sieltä kehitellä tarinoita kaikkien Ellis Islandin kautta kaupunkiin saapuneiden kohtaloista. Vaikuttaa kuin Ragtime olisi ottanut vauhtia aikakauden sanomalehdistä, tärkeimmistä uutisista ja ilmiöistä. Kertomus seuraa yhden fiktiivisen tehtailijaperheen elämää; äitiä, isää, poikaa, isoisää ja Äidin Nuorempaa Veljeä. Muita nimiä keskushenkilöistä ei käytetä. Romaanin lopussa ollaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

New Rochellessa asuvan perheen kokemukset sivuavat todellisia tapahtumia, joissa esiintyy oikeita julkisuuden henkilöitä, sellaisia kuten kahlekuningas Harry Houdini, naparetkeilijä Robert Peary, arkkitehti Stanford White, palvottu kaunotar ja mustasukkaisuusdraamoja sytyttävä Evelyn Nesbit, anarkisti Emma Goldman, miljonääri J P Morgan, teollisuusmoguli Henry Ford - ja fiktiivinen henkilö Coalhouse Walker, musta mies (josta käytetään säännöllisesti n-sanaa), joka antaa kasvot värillisen ihmisen kokemalle rasismille ja muuttaa samalla perheen elämän peruuttamattomasti. Fiktiivisiä ovat  myös köyhä sosialistitaiteilija Tate ja hänen kaunis tyttärensä, äidin menetyksestä alakuloinen.

Highland Parkissa, Michiganissa, lähti ensimmäinen liikkuvalla kokoonpanolinjalla valmistettu T-mallinen Ford vierimään luiskaa alas ja pysähtyi nurmikolle pilvettömän taivaan alla. Se oli musta ja kömpelön näköinen ja sillä oli korkea maavara. Sen keksijä katseli sitä jonkin matkan päästä. Hän piti knallihattuaan takaraivollaan. Hän pureskeli oljenkortta. Vasemmassa kädessään hänellä oli taskukello. Hänellä oli paljon työntekijöitä, näistä monet syntyään vierasmaalaisia, ja hän oli jo kauan ollut sitä mieltä että useimmat ihmiset olivat liian tyhmiä pystyäkseen ansaitsemaan hyvin.

Runsaasta henkilökavalkadista Doctorow punoo kiinnostavan ajankuvan ja tarkan yhteiskunnallisen dynamiikan kuvauksen. Köyhillä on vaikeaa nousta kurjuudesta, mutta rahakaan ei tuo onnea, kauneus jonkin aikaa, köyhä ja värillinen - se on kaikkein vaikeinta. Perheen isä pystyy vaurastuneena yrittäjänä kustantamaan osallistumisen Pearyn naparetkelle, josta hän palaa pettyneenä ja muuttuneena miehenä. Äidin Nuorempi Veli nääntyy rakkaudesta Evelyniin, joka yrittää löytää miehistä myös helppoa elantoa. Kukoistuksensa aikana Evelyn jättää polkunsa varrelle kaipaavia miehiä.

Kertomuksen henkilöt kohtaavat sattumanvaraisesti ajan saatossa, vaikka vain raitiovaunusta katsoen. J P Morgan ja Henry Ford kohtaavat, mutta Morgan ei saa Fordia mukaansa innostumaan sielunvaelluksesta ja matkasta Egyptin pyramideille, vaikka Morganin mielestä muistuttaa erästä faaraota. Heille jää yhteisenä Pyramidi -niminen salainen ja suljettu seura.

Ystävyys säilyy. Yhteiset ihanteet, kunnioitus ihmisyksilön koko persoonallisuutta kohtaan. Mikset voi hyväksyä omaa vapauttasi? Miksi sinun pitää riippua kiinni toisessa ihmisessä ennen kuin pystyt elämään? - Emma Goldman, anarkisti ei turhaan ole jäänyt pysyvästi historian lehdille. Hänestä piirtyy romaanissa karismaattinen henkilökuva. Hänellä on ohjeita kaikkiin elämän käänteisiin, olivat ne sitten rakkauselämään tai yhteiskuntaan liittyviä. Muidenkin vallankumouksellisten polut risteävät romaanissa, Sigmund Freud käväisee kaupungissa ja poistuu pikimmiten, Meksikon Emiliano Zapatakin astelee jostain joukkoineen. 

Coalhouse Walker soittaa arvostettuna pianistina ravintolassa ja luulee voivansa ajaa uutta hienoa autoa rauhassa. Kun hän vaatii oikeutta kokemalleen väkivallalle,  se on traaginen erehdys, jonka myötä perhekin sotkeutuu tihenevään draamaan lynkkaustunnelman valtaamassa  kaupungissa. Perhe pakenee Atlantic Cityyn. (Ymmärsin kuvauksesta, missä kaupungissa ollaan ennen kuin se kerrottiin, thanks to Boardwalk Empire - tvsarjan.) 

Tässä vaiheessa romaania voi hämmästellä, kuinka taidokkaasti kirjailija on osannut kuvata myös äidin tunteiden ailahtelua. Erotiikkaa on muutoinkin romaanissa tarjolla häpeilemättömästi ja hauskasti; me ihmispolot saatamme tunnemyrskyissämme olla liikuttavia. Atlantic City valoineen ja rantoineen on kirjassa ihanasti kuvattu, ei uskoisi että ensimmäinen maailmansota odottaa nurkan takana - ja se Boardwalk Empirekin, kieltolain aika. Ennen sitä elokuva ottaa ensiaskeleitaan, innostuneet tekijät tuovat yleisölle viihdettä.

Elämä heijastuu valkokankaalle kuin ihmismielen hämärästä. Tämä on tärkeä ala. Ihmiset haluavat tietää mitä heille tapahtuu. Muutaman lantin maksusta he voivat istua ja nähdä itsensä liikkumassa, juoksemassa, ajamassa autoilla kilpaa, tappelemassa ja - suottehan anteeksi - syleilemässä toisiaan. Tämä on nykyään hyvin tärkeää tässä maassa, missä kaikki ovat vasta äsken tulleita. Ymmärtämisen tarve on niin suuri.

20. klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Tuulevin lukublogista.

E.L. Doctorow: Ragtime, 1975
suomentanut Kalevi Nyytäjä
Tammi 1976, 290 s

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler osaisi opettaa kirjoittamista, kuinka dialogi onnistuu esimerkiksi. Hän ei kuitenkaan pidä julkisuudesta, ehkä ei opettamisestakaan. Voisi hän opettaa paljon muutakin kirjoittamisesta, henkilöhahmoista, psykologiasta ja siitä, kuinka kertomusta kuljetetaan vaivattomasti, ilman venyttämistä ja maalailua, tarkkojen havaintojen ja yllättävien, mutta luontevien tapahtumakäänteiden kautta. Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) lukija tuntee heti olevansa vankan kertojan kyydissä. Ensi tutustumiseni kirjailijaan, Kellotanssi sujui miellyttävästi ilman kompasteluja.

Päähenkilöön, Willa Drakeen tutustutaan neljässä ajanjaksossa. Hän on 11-vuotias kun äiti katoaa vuonna 1967, hän tapaa Derekin kymmenen vuotta myöhemmin ja kihlautuu, hän jää leskeksi vuonna 1997 ja vuonna 2017 hän muuttaa Baltimoreen auttaakseen yksinhuoltajan perhettä, johon hänellä ei oikeastaan ole yhteyksiä. Hänen poikansa on jo eronnut naisesta, eikä lapsi ole lapsenlapsi.

Elämän käänteet tekevät Willasta lempeän, joustavan, myötäelävän, mutta samalla myös itsensä ja rajansa unohtavan naisen. Perheen, kodin sisälle ja lähipiiriin tarkentaen Tyler luo elävän ajankuvan amerikkalaisesta elämäntavasta vuosikymmenten vaihtuessa. Se voisi olla sovinnainen ja tylsäkin kehys tarinalle, mutta Kellotanssi näyttää, että taitavan ja tarkkakatseisen kirjailijan käsissä siitäkin, keskivertokansalaisen elämästä tulee värikäs ja monenlaisia ajatuksia herättävä romaani. Kenenkään elämä eikä kukaan ole lopulta tavallinen. Jokaisella on oma ainutkertainen tapansa katsoa maailmaa.

"Tiedätkö, mikä ilkeiden äitien lapsissa on kaikkein surullisinta? Se, että äidin sylistä haetaan jälkeenpäin lohtua kaikesta huolimatta. Eikö ole säälittävää?" "Elaine. Elämä jatkuu", Willa sanoi.

Willalla on pikkusisko Elaine ja kiltti isä, opettaja, joka koettaa pitää perhettä kasassa, kun äiti, perheen draamakuningatar, oikukas ja ailahtelevainen, saa äkillisiä puuskiaan. Siitä jo alkaa Willan tie varovaiseksi tarkkailijaksi, joka ei halua lisää konflikteja. Lapset sopeutuvat, muita vaihtoehtoja ei ole, vaikka äiti raivostuisi laatikkoon viikattujen alusvaatteiden sotkemisesta. Siksi avioliittokin näyttää kuin sinne ajelehtimiselta, ilman omaa valintaa. Nuorena sitä tapahtuu. 

Jättikaktukset olivat tyyniä ja hillittyjä, ne olivat kestäneet stoalaisesti kaiken mahdollisen apassien nuolista kauppakeskusten rakentamiseen.

Ei liene sattumaa, että Willa on erityisen viehättynyt jättikaktuksista, jotka viihtyvät Arizonassa, mutta niitä saadaan vauvoina ruukuissa Baltimoreenkin. Viimeisessä osassa, kesässä 2017- joka on muita osia laajempi - sattuma vie jo kuusikymppisen Willan ja tehokkaan oloisen aviomiehen Peterin toiseen osavaltioon ja vieraisiin olosuhteisiin. Olosuhteisiin, joissa häntä tarvitaan enemmän, vaikkeivät tarvitsijat itse ole osanneet hänen apuaan edes odottaa. 

Vieraassa ympäristössä kaikki näyttää toiselta, köyhempi naapurusto on vahva yhteisö, joka toimii kuin idyllinen maalaiskylä kissoineen ja koirineen, juoppoineen ja yksinhuoltajineen. Idylliä on ehkä pisara liikaa, mutta siirappiseksi kuvaus ei mene, sen verran persoonissa on särmää ja huumoria. Baltimoresta on olemassa aika vastakkaistakin kuvastoa eräässä hienoimmista tv-sarjoista mitä on tehty: The Wiren urbaani gangsterimaailma ei näy näille pihoille. Mutta on sentään aseita täälläkin, ja yksi vahinkolaukaus laittaakin liikkeelle kaikki Willan maailman mannerlaatat.

Ulkoisten tapahtumien ohella Tyler kuvaa hienosti Willan yksityisiä muistoja, ääniä menneisyydestä. Muistikuvia äidistä, kauas etääntyvästä siskosta, kiltistä isästä, poikien koulussa hoilaamista lauluista "oon vieras parasiitin".  Omat aikuiset pojatkin ovat kaukana ja vieraita, tyttöystävät vaihtuvat. Vaikka Willasta muodostuu kuva erityisen kilttinä, liiankin lammasmaisena tyyppinä, hän osaa pitää puolensa, hänessä on komiikan tajua ja vahvaa ymmärrystä erilaisuudelle. Eikä haaveilu, uneksinta ole turhaa sekään, kuusikymppisellä on jo kertynyt filminauhaa...

Niinpä romaani rohkaisee riuhtaisemaan irti kaavamaisista, sovinnaisista rooleista, ja löytämään rakkautta ja ystävyyttä epätyypillisistä suunnista, riittää että näkee ne. Kaiken lisäksi kertomuksen loppu ei lässähdä vaan jää mukavasti poreilemaan mieleen: tie on edelleen avoinna uudelle.

Lue Kellotanssi, jos kaipaat optimistisia näkymiä synkkyyden keskellä.

Jos hän olisi keksinyt kellotanssin, se ei olisi samanlainen kuin pikkutyttöjen esittämä versio. Hänen tanssissaan nainen viilettäisi näyttämöllä vasemmalta oikealle hullun  lailla pyörien, niin että yleisö näkisi pelkkää värisumua, ja sitten hän katoaisi sivunäytttämölle. Puf! Silmänräpäys vain ja hän olisi poissa.

Anne Tyler: Kellotanssi
Clock Dance, 2018, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2024, 272 s

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.

Det här är en kort berättelse om ett stort land. Den handlar om varför det är så lätt att förälska sig i USA och så svårt att leva här. - Eli lyhyt kertomus suuresta maasta, johon on niin helppo rakastua ja jossa on niin vaikea elää.

Sattumalta jäinkin lukemisissani pidemmäksi aikaa New Yorkiin, ja näkökulmissakin on oikeastaan paljonkin yhteistä. Siis Martin Gelinin ja Olivia Laingin  kuvauksissa New Yorkin lumosta. Martin Gelin, ruotsalainen toimittaja, sittemmin Dagens Nyheterin palveluksessa, saapui New Yorkiin lähes samaan aikaan kun maailmaa ravistaneet terrori-iskut osuivat kaupunkiin, syyskuussa 2001. Hän asui New Yorkin Brooklynissa parikymmentä vuotta, tämän vuoden heinäkuuhun asti. Amerikkalainen vaimo, pieni poika ja Gelin muuttivat Pariisiin.

Perheelliselle New York näyttää ilmeisesti aivan toisenlaiset kasvot kuin aktiivi-ikäiselle ja hyvin toimeentulevalle, yksin elävälle aikuiselle. Vastaan nousevat isompien asuntojen hinnat, lasten päivähoito- ja koulumaksut, jotka kasvavat yliopistoaikaan asti. Turvallisuus, sairausvakuutusmaksut, työelämä, joka ei jätä aikaa elämiseen - vain ansaitsemiseen, olemattomat vanhempainlomat, lyhyet lomat ylipäänsä jne. Aika inhottava yksityiskohta on sekin, että kaupungin eliitin liberaali ja tasa-arvoinen eetos näyttää sittenkin ohuelta pintakerrokselta. Kaupungin koulut ovat hyvin segregoituneita, valkoisilla on omansa, mustilla toiset koulut, ja valkoiset pitävät tarkasti huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina.

Gelin siteeraa James Baldwinia, joka on kirjoittanut, että valkoinen USA asettaa vain kaksi ehtoa mustille naapureilleen: Hyväksy myytti USAsta as the land of the free. Pysy sen jälkeen turvallisen välimatkan päässä.

Martin Gelin on kirjoittanut useita yhteiskunnallisia teoksia Yhdysvalloista, alkaen vuoden 2012 kirjasta Den amerikanska högern. Imorgon är jag långt härifrån on henkilökohtainen historiikki kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta. Se on samalla rakkauden tunnustus New Yorkin kaupungille sellaisena kuin se tähän asti on sinne muuttaneille näyttäytynyt: vapaamielisenä ja kaiken aikaa muuttuvana metropolina, ykkösenä maailman metropolien joukossa. 

Tänä vuonna Trump sai äänivyöryn myös New Yorkissa. New York är inte USA men det håller på att förvandlas till USA. Kirjassa käydään läpi USAn natsimielisen oikeiston historiaa Charles Lindbergistä ja Henry Fordista Capitoliumin rynnäkköön. Jo 90-luvulla puhuttiin käänteisestä rasismista, jossa itse asiassa valkoiset olisivat rasismin kohteina. Silmänkääntötemppu joka luettunakin on vaikea käsittää. Valkoisen väestön, Trumpin kannattajien frustraatioita kohdellaan pyhänä, som en närmast helig känsla, kun taas mustien kokemia vääryyksiä vähätellään. Rasismiahan ei enää ole...

Miljoonat ovat muuttaneet New Yorkiin, heidän joukossaan suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, homoseksuaaleja,  eri uskontojen edustajia, vähemmistöjä, jotka ovat tehneet kaupungista sen mikä se on. Siksi kirja on ylistys maahanmuutolle, ihmisen vapaudelle muuttaa. Kuten peruna kasvaa huonosti, jos sitä aina kasvatetaan samassa köyhtyneessä maassa, samoin käy ihmiselle, siteerataan Nathaniel Hawthornea. Pariisi häviää New Yorkille kielisuvaitsevaisuudessa: Pariisissa ei ymmärretä huonoa ranskaa, New Yorkissa hyvää englantia kuulee harvemmin, huonoa ymmärtävät kaikki.

Gelin kertoo lämpimästi rakkauksistaan muitakin Yhdysvaltain osia kohtaan, kuten Seattlen pohjoisia rantoja ja George Straitin countrymusiikkia Texasin Austinissa. Siellä hän näki ensi kertaa radikaalioikeiston keräävän voimiaan Obaman oppositiona ja ilmapiirin muuttumisen.

Vakituisena suuren sanomalehden toimittajana Martin Gelin ehti kahdenkymmenen vuoden aikana kasvattaa kontaktejaan. Hän tutustui eturivin amerikkalaisiin kirjailijoihin, kuten Don DeLilloon,, Jhumpa Lahiriin, Vivian Gornickiin ja moniin kulttuurialan vaikuttajiin kuten Fran Lebowitziin. Kirjasta saakin ammentaa sen kokoon nähden runsaasti kirjallisia viisauksia, Laingin teoksen tapaan. Vähemmän viisaita Gelinin mielestä ovat ranskalaiset filosofit  Jean Baudrillard tai Roland Barthes kirjoittaessaan Yhdysvalloista tai Japanista, sen sijaan Ranskan he osaavat.

Paljon myös Yhdysvaltojen etelävaltioissa matkustavana, Gelin on nähnyt myös ilmastonmuutoksen Texasin ja Arizonan tapaisissa osavaltioissa, jotka vastustavat puuttumista rikkauksiensa, fossiilisten polttoaineiden tuotantoon. Monet lämpöön viehättyneet perheet muuttavat öljyntuotantokaupunkeihin, isoihin taloihin, jotka ovat edullisia verrattuna pieniin asuntoihin pohjoisissa suurkaupungeissa. Arizonan Phoenixissa lämpötila pysytteli koko kesän 2023 yli + 40℃ ssa. Taloihin on usein asennettu viilennysjärjestelmiä jopa joka huoneeseen. Energiaa kuluu.

Kirjan ajanjaksoon osuu pandemia, joka jätti vaikutuksensa New Yorkiin. Sen jälkeen kaupungissa koettiin uusi yhteisöllisyyden kausi, saman tapainen kuin terrori-iskujen jälkeen. Kirjailija Adam Kopnik on asunut sekä Pariisissa että New Yorkissa ja hän ylistää suurkaupunkien kykyä elpyä kriiseistä. - Jag tror inte det finns någon stad som dödförklarats så många gånger som New York, men staden kämpar sig alltid tillbaka.

Kiitos Mrs Karlsson tästä vinkistä, tosi mielenkiintoinen ja elävästi kerrottu New York/Amerikka -teos, täynnä syvällistä asiantuntemusta ja sivistystä. Sain hankintaehdotukseni aika nopsasti Turun kaupunginkirjastoon ja kirjan lainattua.

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.
Natur & Kultur, 2024, 190 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Hollantilaisen 1600-luvun taidemaalarin Johannes Vermeerin maalaus Turbaanipäinen tyttö on toiminut inspiraation lähteenä yhdysvaltalaisen Tracy Chevalierin romaanille Tyttö ja helmikorvakoru. Vermeerin maalauksessa valo hehkuu tytön kasvoissa kontrastina taustan tummuudelle, kaurismainen katse kohdistuu katsojaan/taiteilijaan. Muotokuvan tuntematon tyttö  herää eloon vuosisatojen takaa tässä romaanissa. Kirjailija oli ehtinyt kypsytellä aihetta, sillä hänellä oli maalaus julisteena seinällään vuosikausia. Tuloksena on historiallinen romaani, viehko tarina, joka tuntuu vastaavan maalauksen tunnelmaa sitä paremmin mitä pidemmälle kertomus etenee. Tyyliin sopii hienovaraisesti orastava romantiikka.

Minäkertoja, Griet joutuu kaakelimestari-isänsä sokeuduttua 16-vuotiaana töihin Johannes Vermeerin viisilapsiseen perheeseen palvelustytöksi, piiaksi. Hän muuttaa perheensä kodista ja Delftin kaupungin köyhien kortteleista varakkaamman väestönosan kaupunkiin ja alkaa hoitaa taidemaalarin perheen taloutta yhdessä vanhemman taloudenhoitajan kanssa. Tämä on nimittäin aikamoinen tumpelo, taiteilijan ateljeen siivousta ei voi antaa hänelle eikä vaimo Catharina ole siihen sen soveliaampi, varsinkin kun  on lähes tauotta raskaana. Lapsia syntyikin Vermeerin perheeseen 11. 

Köyhyydessä varttuneelle Grietille kova työ on tuttua. Hänelle tuottaa eniten vaikeuksia peitellä osaamistaan vanhemmalta taloudenhoitajalta, jottei tämä tuntisi itseään huonommaksi sekä vältellä perheen vanhinta tytärtä, jolla on kova halu ilkeillä nuoren piian kustannuksella. Taiteilijan vaimo kuvataan oikukkaaksi ja omanarvontuntoiseksi, kuten kai sen ajan parempi väki yleisesti käyttäytyikin alempiarvoisia kohtaan. Kaunis tyttö joutuu myös väistelemään taidemaalarin luona käyviä taidemesenaatteja ja ostajia, joista eräs osoittautuu hyvin sitkeäksi.

Romaani alkaa hieman laahaavasti ja kielikin vaikutti ensi alkuun kömpelöhköltä, mutta myöhemmin rauhallinen rytmi alkoi vaikuttaa hyvältä tuon yli neljän vuosisadan takaisen kaupunkilaiselämän kuvaukseen. Arjen ajankuva värittyy eläväksi; Griet käy toriostoksilla, valmistaa ruokia, auttaa lasten hoidossa, käy kotonaan ja kuvailee sokeutuneelle isälleen isäntänsä tekemiä uusia maalauksia. Tyttö jää isäntäperheen luo, kun rutto riehuu pahemmin köyhien kaupunginosassa.

Kertomus tavoittaa hyvin itsenäistä elämää aloittavan nuoren tytön ajatuksia ja tunne-elämää.  Griet osaa olla ärsyttämättä niitä, joiden varassa hänen toimeentulonsa ja apunsa vanhemmilleen on. Taidemaalari liikkuu omassa ateljeessaan kunnioitettuna perheen päänä ja arvostettuna taiteilijana. Hän on kuitenkin myös suurissa veloissa ja riippuvainen asiakkaistaan, maalausten tilaajista, suuren perheensä elättäjänä.

Grietiä kiinnostavat sekä taiteilija itse että hänen työnsä. Hän päätyy myös taiteilijan apulaiseksi ja valmistaa tälle tarvittavia väriseoksia. Tytöllä on silmää väreille. Alusta lähtien Vermeerin ja Grietin yhteistyö pohjaa ääneen lausumattomalle yhteiselle salaisuudelle: ei kotiväkeä eikä varsinkaan vaimoa haluta ärsyttää taiteilijan hänelle suomalla erityisasemalla. Se salaisuus itsessään näyttää luovan hedelmälliset olosuhteet myös romanttisen latauksen syntymiselle.

Lukemani kirja on kuvitettu laitos. Vermeerin kirjaan kuvatut maalaukset on kohtuullisen sulavasti sijoitettu juonen kulkuun ja antavat lisää ulottuvuutta tarinalle. Erityisen elävästi Tyttö ja helmikorvakoru kuvaa nuoren tytön ihastumista ihailemaansa taidemaalariin. Maalaushetkissä on kihisevän latautunut tunnelma, hiljaisuuden keskellä. 

Kirkonkello löi kolme kertaa. Räpytin silmiäni. En ollut huomannut ajan kulumista. Olin kuin lumouksen vallassa. Katsoin häntä - nyt hänen silmänsä näkivät minut. Hän katseli minua. Tuijottaessamme toisiamme lävitseni kulki kuuma sykähdys. Katselin häntä kuitenkin suoraan silmiin kunnes hän viimein käänsi katseensa ja rykäisi. "Tämä riittää, Griet. Ylhäällä on sinulle luumustaa jauhettavaksi." Nyökkäsin ja livahdin huoneesta sydän jyskyttäen. Hän maalasi minua.

En ole nähnyt best seller -kirjasta tehtyä elokuvaa. Osaan kuvitella Colin Firthin vähäeleisenä taiteilijan rooliin. Ei ollenkaan hassumpi lukukokemus tämäkään, vaikka lähtökohtana oli Helmet -haasteen kohta 18, kirjan kannessa tai nimessä on koru.

11.8.24: Elokuvan nähtyäni, kävi kuten aina tapaa käydä, kirja päihitti elokuvan. Lukiessa näkee tarinan jo niin valmiina, että elokuvan roolitus useimmiten omissa silmissä epäonnistuu. Kun niin paljon minäkertojan ajatuksista jäi puuttumaan, korostui hidas tapahtumattomuus. En myöskään pitänyt päähenkilöiden ilmeettömästä tulkinnasta. Scarlett Johansson mutruili hilkkansa alta, Colin Firth tuijotteli vaitonaisena, hiippaili ja tirkisteli oven raosta. Ärsyttäviä molemmat. Vaikkapa Kate Winslet tummine silmineen olisi ainakin ollut parempi Grietin rooliin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Girl With a Pearl Earring, 1999, suomentanut Arja Gothoni
Otava, 2007, 335 s