tiistai 31. elokuuta 2021

Colm Tóibín: Nora Webster


Hetkiä jolloin elämä karkaa uomastaan.
Irlannin etelärannikolla Enniscorthyn pikkukaupungissa asuvalle perheenäidille, nelikymppiselle Nora Websterille sellainen vedenjakaja on puolison kuolema. Maurice oli opettaja, sympaattinen mies ja nelilapsisen perheen toimeentulosta vastaava. Kuusikymmenluvun Irlannissa elämä on uomassaan, kun mies on töissä, vaimo kotona ja suurperheen lapset käyvät pappien johtamaa katolista koulua. 

Irlantilainen Colm Tóibín vie aikailematta lukijan Nora Websterin arkeen ja se on yllättävän mielenkiintoista. Eniten yllättää kirjailijan sukupuoli. Jos pitäisi arvata, ilman muuta lukisin tässä naisen kuvauksen naisen arjesta, niin eläytyvää se on. Hiljalleen omia voimiaan keräävän ja itsestään uutta löytävän naisen elämää kuvataan suurella herkkyydellä. 

Nora Webster lähtee liikkeelle hautajaisten jälkeisestä ajasta, jolloin Noraa alkavat väsyttää hyvää tarkoittavien ihmisten huomio ja sen mukaisen tarkkailun kohteena oleminen. Pieni konservatiivinen yhteisö pakottaa odotusten mukaiseen käytökseen ja neljä lastakin omine persoonineen tuovat kukin oman ikävänsä perheen yhteiseen menetykseen. Nora joutuu myymään perheen rakkaan kesäpaikan, ja se on hänen ensimmäinen kapinansa. Kesäpaikka on myytävä sekä perheen talouden takia että tunnesyistä. Talo ilman sen entistä isäntää tuo liikaa kipeitä muistoja.

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Ihailtavan tarkasti mutta vähäeleisesti Tóibín kuvaa Noran henkistä vankistumista surun haurastuttamasta kotirouvasta päättäväiseksi naiseksi, joka toimii epäröimättä lapsensa puolesta koulun johtajan mielivaltaista kohtelua vastaan. Varattoman lesken on myös palattava töihin ja kohdattava toimistoa tyrannisoiva neiti Kavanagh, joka on tottunut pitämään alaisiaan pelossa. Yrityksen pomot luottavat ylhäältä johdetun hierarkian voimaan. Nora kerää taistelutahtonsa ja näyttää kyntensä kovassa paikassa.

Kuusikymmenluvun Pohjois-Irlannin ja Belfastin levottomuudet kumisevat  taustalla ja lyövät laineita ympäri Irlantia. (Tästä tuli mieleen lähiaikoina tvssä esitetty historiadokumentti Irlannin nälkävuosista 1800-luvun puolivälissä. Briteillä on siinä raskas syntitaakka.) Noran tyttäristä Aine, nuori opiskelija tempautuu mukaan politiikkaan. Ay-liikkeen edustajakin käy agitoimassa työpaikalla. Noralle aihe on uusi, entisen miehen heiniä ja se jääkin Noran oman yksityisen selviytymisen taustalle. Hän seuraa sivusta mutta silti valppaana lastensa polkuja ja antaa esimerkin viisaan harkitsevasta äidistä, joka käy puolustamaan lapsiaan silloin kun he sitä tarvitsevat, ei ennen. Dublinissa opiskelevat tyttäret Fiona ja Aine vaikuttavat etääntyneen äidistä, kun taas kotona asuvat pojat ovat vielä koululaisia ja äidilleen läheisiä. Änkyttävä, valokuvaukseen hurahtava Donal vaatii erityistä huolenpitoa, mutta toisaalta myös eteenpäin tuuppimista. Äiti annostelee molempia tarkasti.

Nora on kiinnostava hahmo, hänessä on monenlaista särmää ja epävarmuutta suhteessa lapsiinsa ja lähisukuunsa, miehensä sisaruksiin Margaretiin ja Jimiin. Hän on ison perheen äiti, suvun huomion kohteena ja samalla entistä omaa aikaansa kaipaava nainen, ei mikään kutsujen kakun leipoja. Hän on tottunut pitämään etäisyyttä, hänen mielipiteitään arvostetaan, pelätäänkin lähipiirissä.

Koko lähisuku tarjoaa eläviä ja tarkasti tutkittuja luonnekuvia, joissa Tóibín loistaa. Kuten esimerkiksi raskaasti kuorsaava Josie-täti, joka onnistuu riuhtaisemaan vastentahtoisen Noran mukaansa Espanjan lomalle Sitgesiin. Se on hauskakin episodi tässä kuvauksessa surun murtaman naisen selviytymisestä. Sittemmin Nora löytää uusia elämän alueita, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon. Niistä tärkeimpänä musiikki ja laulu, joiden pariin ystävät hänet tuloksellisesti johtavat. Bachia, Schubertia ja Straussia tulikin sitten enemmän kuin tarpeeksi, romaaniin kirjoitettuna säveltäjien tuotokset eivät ehkä ole parhaimmillaan. 

Uusi uoma elämälle löytyy, jos sille antaa mahdollisuuden, kertoo Colm Tóibín, hämmästyttävän tarkkanäköinen naisen arjen kuvaaja romaanissa, josta välittyy vahva ajan ja paikan tunnelma. Nora Webster on suomennettu mallikkaasti.


Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2016, 410 s

tiistai 24. elokuuta 2021

Elokuvissa: Peruna - ja muut ateriat elokuvissa


Uudessa kotimaisessa komediassa, Perunassa on herkullinen idea: startup-yrittäjyys siirrettynä 1600-luvulle ja perunan markkinoille tulon aikaan. Sitä ennen valtajuures oli ollut nauris. Siihen sopii hauskasti nykyinen bisnesterminologia pitchauksesta open sourceen. Mukaan on saatu iso joukko valovoimaisia suomalaisia komedian taitajia Joonas Nordmanista (jonka Pelimiehen voittanutta ei tvssä sittemmin ole nähty. Niiin hauska!) Antti Luusuaniemeen, joka valitettavasti esiintyy turhan pienessä osassa komeine otsasarvineen. Semmoinen kasvaa miljoonamyynnin jälkeen otsaan... Tommi Korpela on vaikuttava enkelisijoittaja. Startup-pöhinä tarjoaa monenlaista, sittenkin kilttiä parodian aihetta.

Elokuva alkaa meluisasti, keskiajan markkinoilla hälinää riittää. Se on ok, mutta nykyinen Dolby systems on ihmispolon Aatamin ja Eevan ajoista muuttumattomina pysyneille korville ylen tehokas ja elokuvamusiikin tekijöillä epäilemättä suuri houkutus kasvattaa rooliaan. Joonas Nordman, Hevonperän puhtaanapitotiimin kovia kärsivä Untamo, vetää roolinsa perunan ilosanoman tuojana oikein hyvin eikä muissakaan näyttelijöissä ole moittimista. Huojentavaa, että näyttelijäohjaus on niin paljon parantunut kotimaisissa elokuvissa.

Nauraakin sai, mutta enemmän tuli hymähdettyä. Odotukseni olivat korkeammalla. Käsikirjoitus ei oikein jaksa pitää jännitettä yllä. Jotain lisää olisi tarvittu. Naisten potentiaali oli jätetty käyttämättä, kun siellä sentään taustalla tepasteli Mimosa Willamo, temperamenttinen näyttelijä, josta olisi irronnut sekä startup-yrittäjäksi että jonkun tulisen romanssin osapuoleksi, mikä olisi mukavasti maustanut leffaa. Eräs viisas nainen pienessä roolissa heittää ideoita ja saa tietenkin vähättelyä osakseen, mutta kuuluu sittemmin ulkomailla menestyneen. Ei naisistakaan tarvitsisi aina leipoa viisaita ja osaavia, saavat hekin epäonnistua ja olla hauskoja. Tässä valitettavasti hauskuutta ei ihan riitä loppuun asti. Perunan ohella mieleen hiipi toinen perinneherkku: pitkä piimä.


Peruna, 2021, Suomi
Ohjaus Joona Tena

Perunasta muuhun syötävään elokuvissa. Finnkinon puolentoista vuoden tauon aikana edelleen kasvaneista herkkukaukaloista tyrmistyneenä kirjoitin Hesariin mielipiteeni tästä trendistä. Tällä kertaa se julkaistiin, mutta julkaisen sen siitä huolimatta täälläkin. Onhan tämä minun oma kanavani. Otsikkoni oli alun perin kysymyksen muodossa (lehdessä Elokuvasaliin ei pidä mennä syömään) ja olivat siivonneet pois Ikea-mainintani, mutta muuten juttu on sama, HS 23.8.

Elokuviin syömään?

Kävin elokuvissa vihdoin, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se oli ihanaa, sillä oikean elokuvaelämyksen voi kokea vain pimennetyssä elokuvateatterissa ison valkokankaan edessä. Helsinkiin ollaan saamassa uusi elokuvateatteri vanhan linja-autoaseman rakennukseen. Se on tervetullutta, sillä kilpailua alalla tarvitaan. Yksi hallitseva toimija vie tarjonnan yksipuolistumiseen, kassamagneetit jyräävät muut.

Se mikä vanhan elokuvissa kävijän silmiin eniten pistää on se valtava ero, mikä parin kolmenkymmenen vuoden takaisten teattereiden ja nykyisten elokuvasalien herkkutarjonnassa on. Vielä 80- ja 90-luvuilla teattereiden kassoilta sai ostaa suklaapatukan tai lakupussin mukaansa. Sittemmin jättikokoiset karkkihyllyt, popcorn- ja nachokaukalot, juustokastikkeet ja ranskalaiset ovat jatkaneet leviämistään elokuvasalien auloihin. Niitä ei ole edes kovin helppo väistää, yleisöjono pakko-ohjataan niiden ohi Ikea-tyyliin. Ostosten jälkeen kukin istuu saaliinsa kanssa elokuvasaliin.
 
Eikö tälläkin ole yhteys väestön lihomiseen? On helppoa ennustaa, että tapa iskostuu myös seuraaviin sukupolviin, kun pikkunaperot kulkevat vanhempiensa ohjauksessa jättiannostensa kanssa elokuviin.

Syöminen elokuvaa katsellessa häiritsee sekä katsomista että syömistä. Elokuva ansaitsee keskittymisen, samoin hyvä ruoka. Syöminen katsoessa on tapa, johon meitä nyt kasvatetaan. Ehkä siitä voi oppia myös pois? 

Nykyisestä väestöstä kenties vain vanhimmat eivät ole ottaneet tapaa omakseen, kun eivät ole siihen koskaan oppineet.  Miksi elokuvateattereiden on kilpailtava baarien ja pizzerioiden kanssa ja osallistuttava näin ihmisten lihottamiseen ja huonon tavan ujuttamiseen normiksi? Eikö voitaisi paremminkin kehittää elokuvateattereiden yhteyteen viihtyisiä pikkuravintoloita musiikin ja tanssin kera ja tarjota vasta siellä ruokaa ja juomaa? Seurusteluravintoloita vanhojen elokuvien tyyliin? Onko kehitys vääjäämätöntä vai voisiko uusi toimija tehdä asian fiksummin? 

tiistai 17. elokuuta 2021

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan



Tietäen, ettei kannattanut odottaa rakkautta niin välinpitämättömän aviomiehen taholta, hän kuitenkin oli elätellyt salaista haavetta, että tämä tavalla tai toisella nostaisi esteitä hänen tunteidensa tielle. Mutta kun hän kysyi neuvoa, mies vain huokaisi: "En tiedä..." ilmaisematta mitään tyytymättömyyttä Ason vierailuihin tai vaimon yhä tiheneviin ja piteneviin poissaoloihin. Misakon oli yksin selviydyttävä uudesta intohimostaan, elämänsä ensimmäisestä.

Kaname ja Misako, mies ja vaimo, eivät enää rakasta. Se tarkoittaa tässä vuonna 1928 ilmestyneessä japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanissa, etteivät he enää rakastele eivätkä tunne toisiinsa seksuaalista vetovoimaa tai ainakin se on vuosien mittaan laimentunut niin, että he ovat enää ystäviä. He ovat kuitenkin edelleen nuoria, noin kolmissakymmenissä, joten virallinen avioero näyttäisi oikealta ratkaisulta. Misakolla on uusi suhde, josta Kaname on tietoinen, hän jopa suorastaan näyttää vaimoaan siihen rohkaisseen. He eivät kuitenkaan uskalla tehdä päätöstä monista syistä, joista vähäisin ei ole poika Hiroshi. Hän on, kuten lapset yleensäkin, pelottavan herkkävaistoinen ja näkee vanhemmistaan enemmän kuin nämä haluaisivat. Myös tuomitseva ilmapiiri vaikuttaa jarruttavasti. Tuleeko Misakosta hylkiö, tuleeko Hiroshista hylkiön lapsi, kuinka poikaan suhtaudutaan?

Tanizakin tapa kuvailla pariskunnan tunne-elämää on ällistyttävän modernia ja ajatonta, vaikka on puhe lähes sadan vuoden takaisesta Japanista. Mutta mihinpä ihmissuhteet sen kummemmin muuttuisivat; intohimo ja rakkaus, kyllästyminen, uskottomuus, itsekkyys, ympäristön tavat ja normit. Omissa ja toistensa tunteissa ihmiset luovivat ajasta toiseen. Kanamea huolettaa monen tutun asian menettäminen. Ukko, Kioton lähistöllä asuva vaimon isä on toisaalta rasittava ja ärsyttävä, toisaalta jotenkin kadehdittava kymmeniä vuosia nuoremman rakastettunsa kanssa ja Kanamelle oikeastaan vaimoa läheisempi.

Sekä eksoottisia traditioita että muuttumattomia tapoja valaistaan parisuhdedramatiikan taustalla. On aika huvittavaa lukea, kuinka ukko närkästyy julkisesti meikkaavasta tyttärestään, joka vetää suutelonkestävän huulipuikon kauneusvälinerasiastaan. Sen sijaan sadan vuoden takaista Japania löytyy ukon harrastamista nukketeatteri-esityksistä, bunrakesta, jossa muuttumattomuus, kaavamaiset muodot ovat oleellisia. Koko seurue lähtee esitykseen jo aamupäivällä eväineen ja sakejuomineen. Esitys käy iltaa kohti yhä levottomammaksi, koska katsojat ovat kaikki ehtineet siihen mennessä nauttia runsaasti väkijuomia ja myös nukkein käsittelijät näyttävät kallistaneen lasia

Vaimon isän lisäksi Kaname kaipaa neuvoja tilanteeseensa Shanghaista vierailulle tulevalta serkultaan Takanatsulta, joka vaikuttaa molemmille osapuolille oikealta avioliittoneuvojalta, varsinkin kun hän ainoana sukulaisena tietää pariskunnan tilanteen. Takanatsun ja Misakon keskustelu on aika syvällistä parisuhteen pohdintaa.

- Mutta eikö rakkaus voi avioliitossa jäädä leikiksi?  - Jos voi, niin sen parempi. - Miksei sitten jäisi? Eikö pahinta juuri ole se, että ihmiset ottavat avioliiton liian vakavasti?

Tapahtumat on kerrottu miehen näkökulmasta eikä miehen päättämättömyys herätä myötätuntoa, varsinkaan ajan mukaisten pohdintojen valossa, jossa Kaname kokee naisen tunteet ja ajattelun lähinnä rasituksena. Siinä näyttää piilevän taustalla mukavuudenhalu, ihminen ei haluaisi menettää mitään vaan ajelehtii ja odottaa ratkaisua jostain. Hän tunsi purjehtivansa tyventä merta, jossa myrskyvyöhyke oli vaanimassa. Voihan tuossa nähdä itseironiaakin.

Misako jää enemmän taka-alalle eikä ole selvää, onko uskottomuus alun perin yritys herättää mustasukkaisuutta ja pelastaa avioliitto. Vanhemman sukupolven kimonossaan häärivä ja suitsukkeitaan leyhyttelevä ukko ei taas näytä oivaltavan ristiriitaa oman parisuhteensa ja seuraavalle sukupolvelle kohdistamiensa vaatimusten välillä. Kukin makunsa mukaan on tarkasti ja herkkävireisesti kerrottu, hyvin aikaa kestänyt romaani.

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan
Tade kuu mushi, 1928, 
englannista ja ranskasta suomentanut Yrjö Kivimies 
Tammi, 1983 (2. painos, 1. ilmestyi 1959), 202 s


torstai 12. elokuuta 2021

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa


Vasta Grand Hotel Europa kuulemma nosti hollantilaisen Ilja Leonard Pfeijfferin maailmanmaineeseen hänen edellisen, palkitun romaaninsa La Superba jälkeen. Minulla ei tähän mennessä ollut tästä kirjailijasta mitään havaintoa. Hän asuu nykyisin Italian Genovassa. Pfeijffer on omalla nimellään romaanin päähenkilö. Minäkertoja, kirjailija, runoilija, entinen klassisten kielten tutkija purjehtii Grand Hotel Europan käytävillä ja kirjoittaa tätä kirjaa hotellissa. Purjehtii koska hänen ympärillään leijailee tietty elitismin ja omahyväisyyden tuoksu. Grand Hotel Europa Venetsiassa on myös vertauskuva vanhasta Euroopasta, haurastuvasta, nostalgiasta elävästä maanosasta. 

Kirjailija Ilja on asettautunut hotelliin kirjoittaakseen eurooppalaisen kulttuurin nykytilasta, massaturismin tappavasta vaikutuksesta ja projektistaan tehdä siitä samalla dokumenttielokuva pienen tiimin kera. Intohimon punaista väriä tuo rakkaussuhde Iljan ja Clion välillä. Clio on tuleva markiisitar Chiavari Cattaneo della Volta, genovalaisen aristokraattisen suvun jälkeläinen ja taidehistorioitsija. He tapaavat sattumalta, mutta löytävät toisensa eurooppalaisen kulttuurin aarteenetsinnässä. Caravaggion kadonnut Maria Magdalena tuo heille henkistä yhteyttä syventäen vielä entisestään eroottista nautiskelua. Clio on nimittäin niin kaunis, gasellisäärinen italialainen, että vaikka kirjailija vaikuttaakin omaavan aika vankan itseluottamuksen, hän ihmettelee, kuinka hänelle on suotu niin tasokas nainen rakastetuksi. Adjektiivi tasokas ihmisestä käytettynä haiskahtaa tunkkaiselta deitti-ilmoitukselta.

Romaani tapahtuu kahdessa aikatasossa, hotellissa Ilja kirjoittaa nykyhetkessä ja purkaa mennyttä rakkaustarinaa. Kokonaisuus, jossa käydään läpi Euroopan museaalista, loisteliaaseen historiaan katsovaa kulttuuria ja esitelmöidään siitä monella suulla ja sekoitetaan siihen kiiltäväpintaisia menestyksen merkkejä, kalliita ravintoloita, Armani-pukuja ja mehuisia seksikohtauksia sekä moukkamaisen kansan, tavallisen turistin halveksuntaa on hämmentävä sekoitus. Varsinkin kun kirjailija esittää purevaa kritiikkiä konsumerismista ja rahamaailman itsekkäästä menestyksen metsästyksestä. Olisiko Grand Hotel Europa jonkinnäköinen sivistyneen ja humaanin, mutta omastaan ylpeän aristokratian puheenvuoro?

Pariskunta ajautuu tiheään vuolaisiin verbaalisiin riitoihin, joissa Clio vaikuttaa kohtuuttomalta ja Ilja pitkäpinnaiselta uhrilta. Onneksi kirjailija osoittaa myös piristävää itseironiaa ja on paikoitellen oikein hauska. Kuten piileskellessään ruusupensaissa kahta muuta hotellivierasta, ja tultuaan huomatuksi puhuu ruusuille latinaa. Lisäksi hän on ehdottoman myötämielinen afrikkalaisille venepakolaisille ja heidän pyrkimyksilleen, mikä paikkaa irti todellisuudesta olevan norsunluutornin vaikutelmaa. Kieli on runsasta eikä kirjailijaa vaivaa turha vaatimattomuus. Kirjan sanoma on kaikessa suulaudessaan ja pröystäilyssään vakava. 

Kirjailija Iljan kaksi projektia, yhdessä Clion kanssa metsästettävä Caravaggion  taulu ja dokumentti turismista tuovat muassaan matkoja Maltalle, Balkanille ja Italian Cinque Terreen muun muassa. Kuvaus Maltalta on kylmäävä mutta terävä.

Massaturismi, lyhytlahkeisten invaasio, sivistymättömien tapa nähdä ja kerätä kokemuksiinsa ja selfieihinsä eurooppalaisen kulttuurin kauneimpia hedelmiä on tuhoisampaa kuin barbaarien Rooman valloitus. Kirjailija ja hänen hengenheimolaisensa - hotellin majordomus, sivistynyt hotellivieras, Clio - puhuvat kuin yhdellä suulla massaturismin hinnasta arvokkaimmille kulttuurikohteille. Siinä on hieman liikaa dialogiksi naamioitua luentoa. Ja turistin noidankehästä, kun mikään ei enää ole autenttista, koska turisteja on kaikkialla ja kaikki etsivät sitä, missä ei vielä kukaan olisi käynyt, pilatakseen senkin. Illalliselle viimeisen päälle pukeutuvat Ilja ja Clio kutsuvat tavallisia turisteja lyhytlahkeisiksi.

Itse kannattaisin tietoisuuskampanjaa, jollaisia meillä  on ollut vaikkapa ympäristölle haitallisesta toiminnasta. Airbnb´ltä on riistettävä sen hilpeä, viaton imago. Meidän on saatava ihmiset ymmärtämään, että kun he joko tarjoavat asuntoa vuokralle tai vuokraavat itselleen asunnon ulkomailta tämän sivuston kautta, he tukevat järjestelmää, jonka amerikkalaiset kapitalistit ovat kehittäneet ainoana tavoitteenaan rikastua itse ja joka horjuttaa Euroopan kaupunkikeskusten sosiaalista rakennetta. He edesauttavat hyvin säännellyn ja kontrolloitavan hotellisektorin murenemista ja ovat osasyyllisiä harmaan, puolilaillisen piirin hallitsemattomaan kasvuun, missä turvallisuusnormeille viitataan kintaalla ja veroja kierretään, sekä historiallisten kaupunkikeskusten asukaskatoon ja lopulta tuhoon.

Yhteiskunnallisista puheenvuoroista voi hyvinkin olla samaa mieltä ja teemasta löytyy paras esimerkki Venetsiasta, jonne kirjailija Ilja ja Clio asettuvat asumaan. Samaa tuhoisaa kehitysta tapahtuu myös Grand Hotel Europassa, jonka uusi kiinalainen omistaja panee uuteen uskoon ja korvaa ala-aulan Paganini-maalauksen Pariisin maisemalla sekä rakentaa sisätiloihin aidon englantilaisen pubin. Ajatus, että jollakin on arvoa vasta kun se on tarpeeksi vanha on hyvin eurooppalainen, muu maailma haluaa päästä roinasta eroon ja korvata sen tuliterällä tavaralla.

Grand Hotel Europan runsaudensarvi käsittelee kirjailijan käymissä lukuisissa keskustelusessioissa mitä moninaisimpia aiheita, filosofiaa, yksilönvapautta, uskontoa, Italian aivovuotoa, venepakolaisia, eliittiä- joka ei voi älylleen mitään - kreikkalaisuutta ja avoimen väittelyn historiaa vastakohtana uskonnolle, Euroopan integraatiota - ainoa toivo - kapitalismia - perverssi kuluttamisen korkea messu,  kirjoittamista ja tarinoiden merkitystä.

Parisuhde Carvaggion etsintöineen tarkentaa näkökulman globaalista yksityiseen ja tuo mukaan ripauksen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hetkittäin jotain Da Vinci -koodi bestsellerin maailmasta.

Kirjailijan taidekäsitys on hyvin tiukasti kiinni Carvaggion aikaisessa ja klassisessa kuvataiteessa, sillä Venetsian modernin taiteen biennaali, jopa Duchampin pissapottakin saa kyytiä oikein parhaaseen persutyyliin, kun taas klassisessa musiikissa kirjailija Ilja ihmettelee pitäytymistä samassa lyhyen ajan traditiossa ja kaipaa uudistamista. Mutta mikä sai hänet lopullisesti luopumaan pidäkkeistä ja heittäytymään suureelliseen tarinankertomisen tapaan Grand Hotel Europassa? Se on Damien Hirstin näyttely Treasures from the Wreck of the Unbelievable (josta löytyy noin 5 minuutin esittely youtubesta).  

Tällä tavalla minunkin pitää kirjoittaa, ajattelin, tämän voimannäytteen, tuhlailevuuden ja seikkailunhalun hengessä. En saa karttaa klassisia muotoja ja monumentaalisen täydellisyyden tavoittelua pelosta, etten silloin vaikuttaisi modernilta, vaan minun on uskallettava pukea aika, jossa elän, marmorisiksi lauseiksi, pronssisiksi sanoiksi ja kullasta, hopeasta ja jadesta tehdyiksi kielikuviksi, pystyttää muistomerkki nykyhetkelle käyttäen menneisyyden parhaita keinoja ja materiaaleja. 

Grand Hotel Europa on suuri rakkaudentunnustus vanhalle Euroopalle. Se on niin vahva, että kirjailija Iljan ja Clion suhde joutuu vaakalaudalle, kun sitä koetellaan vanhan Euroopan äärimmäisessä vastakohdassa on this earth, Abu Dhabissa ja sen rakennetussa keinotodellisuudessa, jonka onttoa sisältöä paikataan ostamalla kulttuuria öljyrahoilla. Siirtotyöläiset kiillottavat ostoskeskusten käytäviä 24h. Aavikko ei anna periksi, hienoa hiekkaa tunkee pienistä raoista.

Suomennos on loistava.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa, 2018
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2021, 597 s

torstai 5. elokuuta 2021

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä


Oli tarkoitus lukea Lauri Timosen uusi teos Federico Fellinistä. Timosen kirja Jean Sebergistä oli mielenkiintoinen katsaus elokuvahistoriaan tuon tähden elämän läpi nähtynä. Kuinka ollakaan, Federico Fellini: uneksijan sirkus pullisteli kirjaston hyllyssä yli 1000-sivuisena. Ei kiitos. Tapanani on kesäisin kantaa luettavana olevaa kirjaa kassissa mukana, mutta en kotonakaan mielelläni lue 1000-sivuista teosta. Kokemusta on muutamasta. En ymmärrä, miksi ei voi julkaista tämän kokoista kirjaa kahtena osana. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu. Fellini jäi hyllyyn. Siinä kun elokuvien lumottu maailma kirjojen välityksellä alkoi kuitenkin houkutella, nappasin mukaani suomalaisen elokuvan grand old manin, Matti Kassilan muistelman. Suurten elokuvaohjaajien jäljillä on hänen muistelmistaan viimeinen. Hän kuoli vuonna 2018. 

Kirja on jaettu lukuihin maittain. Kerrottuaan aluksi omasta polustaan elokuvien maailmaan, ohjaaja kertaa omia kokemuksiaan ja havaintoja tekijöistä ja ilmiöistä. Elokuvan tekemisen teknisiä yksityiskohtiakin käsitellään esimerkkien valossa. Kotimaan jälkeen Kassila nostaa esiin ihmisiä, muistoja ja elokuvia Ruotsista, USAsta, Neuvostoliitosta, Ranskasta, Italiasta, Tsekkoslovakiasta ja Unkarista. Lukiessa vetreytyi moni omakin muisto elokuvasalien nostalgisista ensikokemuksista. Tässä kirjavalinnassa taitaa heijastua myös vahva kaipaus elokuvateattereihin, sekin suuri ilonaihe kun on näivettynyt pandemian kourissa.

Kassila on nykyään eniten esillä Komisario Palmu-elokuvien takia, joiden uusintoja Yle kiitettävästi esittää. Sietää niitä esittääkin, eläväisiä ja viihdyttäviä ovat, kaikkine menneine elokuvakasvoineen ja sen aikaisen Suomen/Helsingin maisemineen ja interiööreineen.

Kassila on  tehnyt elokuvia monipuolisesti ja monessa genressä, palkittujakin. Vuonna 1972 hän ohjasi elokuvan Haluan rakastaa Aila Meriluodon romaanin Peter, Peter pohjalta, josta hän kertoo. Meriluoto ei hyväksynyt hänen ratkaisuaan muuttaa elokuvassa loppuratkaisu kevyempään suuntaan. Rakkauden loppumisen tuskat ovat aina kovia, sen tietää moni omasta kokemuksestaan, mutta ne menevät ohi kuten kaikki tässä maailmassa, halusi ohjaaja sanoa omassa versiossaan. Tea Ista ja Paul Osipow olivat pääosissa, elokuvan oikeudet ovat Ylellä, mutta sitä ei ole vielä kertaakaan tvssä esitetty, toteaa Kassila ehkä hieman happamena.

On lisäksi pidettävä mielessä, että Hollywoodin perustivat Itä-Euroopasta paenneet juutalaiset, jotka 1900-luvun alussa tulivat ensin New Yorkiin, pääsivät elokuvabisneksen alkuun siellä, muuttivat aurinkoiseen Kaliforniaan ja perustivat sinne studioitaan, joista kasvoi Hollywood. He pakenivat Venäjän ja Itä-Euroopan juutalaisvainoja, pogromeja, ja toivat mukanaan vahvan kulttuuriperintönsä, lämpimän ja perinteisen perhe- ja kyläkulttuurin...

Ruotsin Ingmar Bergmanin jälkeen Hollywoodin mahtava elokuvateollisuus on myös Kassilalle suuren inspiraation lähde. Hän analysoi ibseniläistä ja tsehovilaista dramaturgiaa verrattuna amerikkalaiseen tai anglosaksiseen ja toteaa amerikkalaisen filmiteollisuuden sulattaneen itseensä monia eurooppalaisia kulttuurivaikutteita nimekkäiden ohjaajien elokuvissa. Omasta hyvin menestyneestä elokuvastaan Radio tekee murron hän johtaa jäljet film noiriin, Frank Capraan, Hitchcokiin ja Carol Reediin. Niiden kaupunkikuvausta hän pohti parhaan ystävänsä ja kuvaajansa Ossi Harkimon, Hjalliksen isän kanssa ja otti niistä vaikutteita.

Neuvostoliiton ja Kekkosen ajan jäykäksi kipsautuneelle yhteistyölle voi jälkikäteen nauraa, mutta ei se elokuva-alallakaan helppoa ollut. Kieli keskellä suuta piti esimerkiksi annettuja yhteistyöprojekteja toteuttaa. Siitä on kirjassa hauskaa historiikkia, vodka tietenkin virtasi ja entisellä alkoholistilla, raitistuneella ohjaajalla oli tekemistä sen vieraanvaraisuuden torjumisessa. Se nähtiin helposti vihamielisenä eleenä. Onneksi Kassilalla oli mukana kavereita, jotka hoitivat sen puolen isäntiä tyydyttävästi. Ossi Harkimo saa siitäkin kehuja, hänelle viina sopi, tuli vain entistä hilpeämmäksi. 

Hyvä, huono ja yhteistyöelokuva -asteikko kuultiin jo silloin. Kassila antaa kuitenkin suurta arvoa monelle sen aikaiselle neuvostoohjaajalle. Siellä oli paljon lahjakkuutta. Elokuva oli Leninille tärkeä kulttuurimuoto, massojen liikuttaja, siihen satsattiin ja järjestettiin rahoitusta tekijöille. Propagandaelokuvien ohessa ja sensuurista huolimatta tehtiin myös hienoja elokuvia, kuten Kurjet lentävät ja Tyttö ja vanki, jonka Kassila nostaa Citizen Kanen rinnalle. Projektien yhteydessä Kassila muistelee myös muutamia kohdalleen sattuneita "pikaromansseja", naisia joilla oli ehkä pyrkimyksiä päästä sitä kautta maasta. Ne olivat naisille vaarallisia tilanteita ja suomalaiset elokuvantekijät kauhistelivat valtiollista vainoharhaisuutta ulkomaalaisten suhteen. Kassila ei muistele hyvällä omaa Neuvostoliitossa tilauksesta tehtyä dokumenttia. En ole mikään dokumentaristi.

Kassila, kuten moni hänen ikäisensä kulttuurialan toimija, joutui myös aikanaan törmäyskurssille Suomessa taistolaisajan ehdottomien "ylimpien tuomareiden" kanssa. Peter von Bagh oli elokuva-alalla taustahahmo ja ylimmäinen laadun siunaaja. Matti Kassila tuntee niihin aikoihin tulleensa vähätellyksi eikä anna paljon arvoa sen ajan suurimmalle nimelle Risto Jarvalle, eikä varsinkaan Työmiehen päiväkirja -elokuvalle. Kyllä, minusta sen puumainen näyttelijäntyö on täydellinen vastakohta Kassilan taitavalle näyttelijäohjaukselle. Ja rakkauttaan näyttelijöitä kohtaan Kassila jaksaakin painottaa. Ranskassa hänen elokuvansa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, pääosassa Lasse Pöysti palkittiin vuonna 1989 Grand Prix'llä ja se nosti hänen arvoaan taas suomalaistenkin silmissä. 

Kirjan loppupuolella Kassila innostuu väittelemään Peter von Baghin näkemysten kanssa ja voi aistia, että paljon jäi hampaankoloon mainitulla 70-80-luvulla, jolloin porvarillinen oli kulttuuripiirien käytetyin haukkumasana ja hänellä oli tunne, että häntä pidettiin vanhojen latujen tallaajana. Hän näyttääkin tuntevan suurta tyydytystä saadessaan muistelmissaan mätkiä Risto Jarvan lisäksi ajan teatterimiesten Kalle Holmbergin, Jouko Turkan ja Ralf Långbackan elokuvaosaamista.  Nyt voi nähdä, että Kassilan taito on kestänyt aikaa. Hän oli ennen kaikkea elokuvan asialla, ja laajalla skaalalla, sekä kotimaassa että kansainvälisten kontaktien ja vaikutteiden kautta. 

Matti Kassilan oma intohimo elokuvaan tulee kirjassa hyvin esille ja monet henkilökohtaiset kokemukset ja tunnelmat liikuttavat. Mielenkiintoinen kirja elokuvan ystävälle.


Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä
Teos, 2012, 288 s