sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Klassikkohaaste. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

 

Karannut orja, Sethe ja hänen tyttärensä Denver, heidän elämänsä noin kaksi vuosikymmentä, avaavat näkymän Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen historiaan, orjuuden pimeisiin syövereihin. Millaista on syntyä kauppatavarana, elää kaikin mahdollisin tavoin hyväksikäytettynä, menettää vanhempansa, puolisonsa, sisaruksensa ja lapsensa minä hetkenä hyvänsä vailla selitystä. Kuinka elää kun maankamara ei lakkaa huojumasta, kun metsä ei lakkaa palamasta eikä mistään löydy suojaa eikä kiinnekohtaa. Kuinka elää muistojen kanssa, joita ei voi unohtaa, joita ei haluaisi muistaa. Kuinka löytää oma ihmisarvo, kun sitä ei ole koskaan tuntenut. Kun vapautettu ottaa nimen Leima Maksettu.

Onko Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani vuodelta 1987 klassikko? Minulle se on sitä ainakin jo nyt. Viime vuosikymmeninä on syntynyt uusia kertojia, jotka kertovat Amerikan mustan väestön kohtaloista, sen edustajina, kuten Colson Whitehead, Angie Thomas, Andrea Levy tai Yaa Gyasi. Heitä edeltävän sukupolven kirjailijan, Nobel-palkitun Morrisonin eepos on väkevä kertomus orjuuteen julmalla väkivallalla alistetun kansanosan kokemuksista. Ne kokemukset ovat elimellinen osa Yhdysvaltojen historiaa. Romaani nostaa tuskan hien pintaan, sekä itse kirjan rakenteeseen liittyvästä pirstoutuneisuudesta että sen kertomasta johtuen. Mutta minä voin lukea tuosta historiasta, he elivät sen nahoissaan. 

Jotain kauheaa on tapahtunut vuosia sitten, mutta sen kertominen on vaikeaa. Tapahtumat säpsähtelevät vastaan epäkronologisesti ja sattumanvaraisesti kuin Sethen mielenliikkeet. Sethe asuu talossa 124 Ohion Cincinnatissa, kuolevan anoppinsa Baby Suggsin, tyttärensä Denverin ja kuolleen tyttärensä, kaunaisen vauvan haamun kanssa. Painajainen kytee hänen mielessään 18 vuotta sitten tapahtuneista asioista, joiden välähdyksiä paljastuu sieltä täältä, kuin repeämiä maastossa. Kuolleen vauvan haamu on vaikeasti hahmotettava asia, se näyttäytyy muillekin kuin äidille. Myös talolta turvapaikkaa hakevalle Paul D:lle, toiselle karanneelle orjalle, joka saa sen katoamaan.


Myöhemmin taloon saapuu outo nuori nainen, nimeltään Rakkain. Beloved on koko romaaninalkuperäinen nimi. Suomennoksen nimi muuttaa aika tavalla painopistettä ja tuntuu siksi vähän arveluttavalta ratkaisulta. Rakkain tarrautuu Setheen ja jää taloon. Hän on häirikkö, joka sekoittaa kaikkien elämää, hänestä tulee tytär, sisar ja viettelijä. Hän on äitinsä trauma, joka säteilee kostonhimoisesti ympäristöön. Maaginen realismi sekoittuu tässä suhteellisen realistiseen kerrontaan ja hämmentää entisestään vaikeaselkoista menneen ja nykyhetken solmuista kudelmaa.

Talolle saapuneiden polkuja aikaisemmasta, 18 vuoden takaisesta yhteisestä Kultaisesta talosta, jossa orjat olivat herra ja rouva Garnerin omaisuutta, seurataan neljän eri kokijan hajanaisista näkökulmista: Sethen, Paul D:n, Denverin ja Baby Suggsin. 

"Nuo valkoset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut "ja katkasseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset".

Kaikki hahmot kantavat mukanaan yhteistä painajaista, johon mielivaltainen orjanomistaja on heidät syössyt. Pahuutta eivät vielä edusta "tavalliset" asiat: se että hyväntahtoinen Garnerin pariskunta suhtautuu orjiinsa kuin koiranpentuihin. Haluavatko Sethe ja Halle naimisiin? Siitä vain, mutta että ihan häätkö pitäisi olla tai hääpuku. Sinä olet herttainen tyttö...Tai se että herra Garner ei käytä orjapoikiaan siitosoriina. Pimeämpi pahuus astuu taloon kun herra Garner kuolee ja ohjat ottaa Opettaja. 

Romaani ei kerro asioista mustavalkoisesti. Baby Suggs, poikansa vuosien työllä vapaaksi  ostama vanha nainen kokee erityisesti nahoissaan mustien yhteisön paheksunnan lemun, kun hän on vapaudestaan niin riemastunut että haluaa jakaa kaikesta onnestaan "liian" anteliaiden syöminkien muodossa. Muutenkin hänen hahmonsa paljastaa kaiken sen kätketyn kuorman, mitä orjuus, väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti ihmisen sisällä kasvattaa, pinnalla näkyvän alla. Jatkuva kuoleman uhka saa ihmisen aistit  hälytystilaan, aavistukset ja enneunet, kuolleiden kanssa seurustelu täyttävät mielen. Vainotut ihmiset etsivät turvaa toisistaan, mutta toisten muistot ja teot saattavat olla ylivoimaisia sietää. Kuten Sethen, joka on eristäytynyt omaan yksinäiseen taloonsa, yhteisönsä, pois lähteneiden lastensakin hylkäämänä.

Ja nämä "miehet" joille naarasketutkin nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toista kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta. Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta.

Paul D:n pakomatka kahleissa mutavyöryn peittämästä kaivannosta kohtalotovereineen ja sinne päätyminen vertautuu keskitysleirikuvauksiin. Hänen ja Sethen kohtaamisen jälkeen alkaa molempien vääjäämätön koettelemus; katsoa uudelleen yhteistä menneisyyttä, väkivaltaa ja kunkin tapaa selvitä omista kauheista muistoistaan, muistoista jotka ovat täynnä häpeää ja nöyryytystä. Onko heillä vielä tulevaisuutta, onko heillä yhteistä tulevaisuutta? 

- - - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Toni Morrisonin kertomana amerikkalainen orjuus ei näytä vauraan kartanon hyvävointisen palveluskunnan elämältä Tuulen viemän tapaan, vaan rikkirevittyjen ja pahoinpideltyjen ihmisten kamppailulta mitä pimeimpiä voimia vastaan. Romaani voitti Pulitzer palkinnon vuonna 1988 ja se pohjaa osittain Margaret Garner -nimisen afro-amerikkalaisen naisen kokemuksiin. 

Kiitos Anki 15. klassikkohaasteen vetämisestä, tässä koontipostaus.


Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Beloved, 1987, suomentanut Kaarina Ripatti
Tammi, 1988, 330 s

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Merete Mazzarella: Den violetta timmen


Merete Mazzarella kertoo, että hänen tapansa ajatella asioita on kirjoittaa niistä. Se on meidän lukijoiden onni, sillä hänellä on ainutlaatuisen tarkkanäköinen ja vaikeitakaan asioita kaihtelematon, suora lähestymistapa. Kirjassa on rauhallisen pohdiskeleva, keskusteleva tunnelma. Veljen, Martin Schreckin elämää ja kuolemaa muisteleva teos Den violetta timmen on intiimi, lämmin ja kaunis, mutta samalla se nostaa kirjailijalle itselleen hankalia kysymyksiä.

Luin vuosia sitten hänen teoksensa Otrohetens lockelse, jossa hän keskusteli monen kirjallisuuden klassikon kanssa rakkauden, uskottomuuden ja parisuhteiden jännitteistä. Siinä hän ammensi kirjallisuuden professorin oppineesta arkusta monenlaisia virkistäviä ja hauskoja analyyseja. Saman käsittelytavan kohtaa tässä tuoreimmassakin teoksessa. Hän lukee Arvid Järnefeltin autofiktiivistä Vanhempieni romaania ja vertailee tämän näkökulmia omiin havaintoihinsa omasta perheestään. Siinä näyttäisi esiintyneen saman tapainen jäykän ja korrektin isän ja epäsovinnaisen temperamenttisemman äidin suhde. Kuinka monessa lapsiperheessä mahtavatkaan lapset tehdä sivusilmällä näitä pelottavan tarkkoja havaintoja: Till Arvids egna minnesbilder hör melankoliska kvällar runt matsalsbordet då föräldrarna samtalar med barnen men aldrig med varandra.

Elli Järnefeltin traagisessa elämässä kohdataan Mazzarellan edellisen teoksen päähenkilö Alma Söderhjelm Pariisissa, jossa molemmat viettivät aikaansa.  Rinnan lukemansa kanssa Mazzarella noukkii omia muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajalta. Heidän perheensä ei ole mikään tavallinen suomalainen perhe, vaan tanskalais-suomalainen diplomaattiperhe, jonka isän työt kuljettavat perhettä ympäri maailmaa. 

Veli Martin, kirjan vuonna 2021 keuhkofibroosiin kuoleva päähenkilö, on homoseksuaali ja Setan perustajajäseniä. Hän muutti Tanskaan jo 1970-luvulla. Suomi on ollut varsinainen takapajula seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa, kun Tanska sen sijaan oli ensimmäinen maa, joka salli samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröimisen. Samaan aikaan Suomessa oli psykiatreja, jotka varoittivat homoseksuaalisuuden 'kiusauksista'. Man kan ju inte låta bli att fråga sig vad som egentligen låg bakom att herrar som Stenbäck (Asser) uppenbarligen uppfattade homosexualitet som en farlig frestelse?

Vuoden 2021 Yhdysvaltojen Trumpin presidenttikauden kuolinkouristelut taustoittavat Merete M:n ja hänen miehensäkin päiviä Tammisaaressa, mutta hiljalleen veljen nopeasti vakavaksi muuttunut tila nousee päällimmäiseksi asiaksi. Sen myötä hän joutuu kysymään yhä uudelleen, mitä hän oikeastaan tietää veljestään ja miksi veli on jäänyt etäisemmäksi kuin hän olisi halunnut. Samalla hän joutuu kohtaamaan monenlaisia epämukavia ajatuksiaan. Martinin myöhempi elämä on helppo nähdä nuhjuisten lasien läpi: nuoria thaimaalaisia homomiehiä, jotka käyttävät häikäilemättä hyväkseen vanhempaa miestä. Mazzarella käy läpi omaa häpeäänsä, vähättelyään ja epäuskoaan veljen rakkaudesta. Hänen on vaikea käsittää toisen valintoja. Emme voi tuntea ja tietää toisen rakkauselämästä, meidän ei tarvitse, meidän ei pidäkään. Kliseet ovat helppoja, mutta toisen kokemusta ei voi kyseenalaistaa.

Jag har inte kunnat förstå att han valt att bo i den byn utan en enda människa som stöder honom, som inte utnyttjar honom.

Mies on älykäs ja hyvin toimeentuleva, Teknillisen korkeakoulun käynyt diplomi-insinööri. Hänellä on hyvin omistautunut ystäväpiiri, entisiä rakastettuja, ystäviä, veljiä siskoja. Näiden muodostama Bekymmergruppen vastaa siitä, että Martinin viimeisistä päivistä tulee sellaiset kuin hän on toivonut. Merete M. on ymmällään - ja mustasukkainen - miksei veli ole kertonut hänelle, miksi ystävät ovat niin omistautuneita, onko hänellä tällaisia ystäviä? Käy selväksi, että siskolle ei korona-aikana ole mahdollista päästä mukaan veljen viimeisiin hetkiin. Mutta haluaisiko veli edes sitä?

Vi bråkade mycket. 'Ingen annan har barn som bråkar så mycket som ni två'.

Ymmärrän veljeä, sitä miksi sisko ei ole päässyt lähemmäs. - Te tapatte toisenne, totesi meidänkin äitimme synkästi, kun silmäili ovelta minun ja siskoni painiskelua lattialla. Se on teini-ikäisille sisaruksille tavallista, mutta ymmärrän hyvin, ettei näin tarkkakatseista, analyyttistä ja selityksiä etsivää siskoa kuin Merete M. ole helppoa pitää lähellä, kun elämässä muutenkin joutuu vähemmistön edustajana puolustamaan itseään ja omia oikeuksiaan. On rauhallisempaa, kun saa tehdä omat valintansa joutumatta niitä setvimään. Isosisko on näkevinään, että veli yrittää jopa suojella hänen puolisoitaan siskonsa määräilyltä. Mazzarella päättelee, että he molemmat ovat tunteneet itsensä iloisemmiksi ja hauskemmiksi muiden kuin toistensa seurassa. Semmoisia ne perhe- ja sukuroolit voivat olla; rajoittavia vanhoja asetelmia, joista haluaa päästä eroon aikuisessa elämässä. 

The Violet Hour.Great writers at the end on Katie Roiphen nimen tällekin muistelmalle antanut teos, jossa käsitellään tunnettujen kirjailijoiden kuolemia, Sigmund Freudista Susan Sonntagiin. Mazzarellan mukaan pyrkimyksenä on ollut selvittää, om det finns något man kan lära sig om döendet.

Lukiessa tulee toki mieleen myös, kuinka päähenkilö itse suhtautuisi tähän intiimiin oman elämän läpikäyntiin, kirjeitä ja allakkamerkintöjä myöten, mutta kuoleman jälkeen ei ainakaan vastalauseita ole odotettavissa.

Vuodenajat vaihtuvat rauhallisesti Tammisaaren talvesta kevääseen ja syksyyn, kirjaukset auringon nousu- ja laskuajoista vaihtuvat päivästä toiseen. Martinin kaunis ja arvokas kuolema päättyy ystävien ja sukulaisten muisteloon puutarhassa, jossa nautitaan savulohta, kanttarellikastiketta ja mustikkapiirakkaa. Merete M ei voi enää muistella lapsuuttaan kenenkään kanssa, mutta veljen ystäväpiiristä muodostuu vahva side veljeen, kuoleman jälkeen.

Vi som sitter där i den lilla gästlägenheten enas om att det som för många människor, kanske de flesta, är förknippat med nedgång, antiklimax i förhållande till det liv som varit, det som kan vara både utdraget och ensamt - döden - för Martin blev något av en höjdpunkt.

Merete Mazzarella: Den violetta timmen

Schildts & Söderströms, 2022, 203 s




tiistai 26. heinäkuuta 2022

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

Kansi: Elina Warsta

Vain taukoamaton yhteistominta sai kaiken elämään ja janoamaan elämää ja vielä enemmän elämää. Eri lajien väliin pystytetyillä seinillä oli kaksi puolta, ja ne molemmat kuuluivat yhteen. Tiesin nyt, että mökkini seinät oli vuorattu muurahaisilla ja mehiläisillä, ja katto oli lintujen lattia samalla tavalla kuin lattiasta oli tullut kettujen katto.

Putosin mustaan korona-aukkoon, josta olen vaivalloisesti räpiköimässä ylös silmät sirrillään ja muutenkin murjotun oloisena, kuin mikäkin vanha koppakuoriainen. Eikä sitä vanhaa koppakuoriaistakaan pidä ollenkaan vähätellä. Tähän aikaan onkin sopinut seurustella sivistyneen Nina Burtonin, tietokirjailijan ja esseistin kanssa. Hän laajensi tuntuvasti perspektiiviäni näinä voimattomina päivinä, sillä tutkija suhtautuu mökillään kaikkeen oppineen tyyneydellä, niin muurahaisten kekoon seinän eristeenä kuin vesivahinkoon vastakkaisessa seinässä.

Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen, runoilija ja esseisti Nina Burton osti kesämökin luonnon helmasta ja sitä suvulleen ja itselleen kunnostaessaan hän sekä jakaa luonnontieteellistä ja historiallista faktaa että turisee mökin pihapiirissä tekemistään havainnoista, mehiläisistä, muurahaisista, oravista, ketuista ja mäyristä. Osa faktoista oli jo tuttua - vain pinnallisesti toki - kuten alkuräjähdys, ihmisen kauden lyhyys tällä planeetalla, dinosaurusten katoaminen, mehiläisten ja muurahaisten nerokkuus, mutta suurempi osa uutta - tai luettua, mutta taas unohtunutta. Runoilija hurmioituu luonnosta ja iloa vahvistaa tieteellinen fakta ja lämmin huumori, jolla hän pienimpiäkin lähimmäisiään seuraa.

Koiraat sivelivät varovasti naaraiden tuntosarvia, kunnes kosiskeluun vastattiin myöntyvästi, ja pariteltuaan ne lepäsivät pitkään vierekkäin. - Hyvä malleja tarjoavat muurahaisetkin! Mehiläisetkin pitivät medestä ja juopuivat siitä, sillä käyneen meden alkoholipitoisuus on lähes 10 prosenttia. Juopuneita mehiläisiä on jopa tutkittu alkoholismin syitä selvitettäessä. Hyönteisten, mehiläisten ja muurahaisten, tutkimus osoittaa ehkä parhaiten ihmisen perusteettoman ylimielisyyden: niiden maailma on täynnä hienoa viestintää ja luonnossa tasapainottelua. Ja kuten tiedetään, meidän suuri kekseliäisyytemme ja älymme, jonka seurauksena hyönteiset voivat entistä huonommin, voi kaataa lopulta meidätkin. Kuinka Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee liittyy muurahaisiin? Burton sukkuloi yllättävästi kirjallisuudesta luonnontieteisiin ja takaisin. Sillä seinät ovat ohuita, tai niitä ei ole.

Merenpohjassa oli nähty miten pieni sinikala kaiversi hiekkaan kauniita kukkakuvioita evillään. Lopuksi se kantoi suussaan näkinkenkiä ison hiekkakukan koristeiksi, sillä valmis taideteos saattoi houkutella paikalle naaraan.

Maalta Burton siirtyy mereen ja historiaansa purjehtijana, jossa ei näe vahvuuttaan. Sen sijaan mustekaloihin hän perehtyy perusteellisesti ja huumorilla, josta tuli mieleen 70-luvun hauska ohjelma Kenny Everett -show ja sen sketsi säkkipilliin rakastuneesta mustekalasta... Öljyn tahrimat rantakalliot kertovat taas kerran nykytilanteesta meitä itseämme vastaan kääntyvästä Prometheuksen tulesta.

Oma inhokkini ja jatkuvan protestoini kohde, nysäksi leikatut ja kuolleet nurmikotkin saavat osansa Burtonilta. Ne olivat vielä 1700-luvulla statussymboleja palatsien ympärillä, mutta nyt ne peittävät USA:ssa kolme kertaa niin suuren alueen kuin mantereen kaikki maissipellot. Niiden kunnossapito vaati miljardeja dollareita, miljoonia kiloja torjunta-aineita ja suurimman osan omistajien makeasta vedestä.


Nina Burton: Elämän ohuet seinät
Livets tunna väggar, 2020, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S& S, 2022, 256 s


torstai 14. heinäkuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Graafinen suunnittelu: Tuomo Parikka

Kerta toisensa jälkeen kaupunki oli tuhottu ja pystytetty uusiksi, A sanoi, niin kuin kerta toisensa jälkeen hänenkin oli pitänyt pystyttää itsensä, kivi kiveltä raivattava jäänteet ja aloitettava alusta. Silkkaa mutavyöryä ja jälleenrakennustyötä, koko hänen niin sanottu elämänsä - - -

Turun Ylioppilaskylästä öisiä juoksulenkkejään juokseva A on todella yksin. Niin yksin, että vain patsaana mietteliäänä tai alakuloisena istuva Henrik Gabriel Porthan tuntuu läheiseltä. Niin kauas, 1700-luvulle, on jäänyt myös Turun humanistinen traditio. Sittemmin Turkua on runneltu Pohjolan aikansa suurimmassa tulipalossa 1827, jonka jälkeen on tuhottu siitä säilyneitä vanhoja rakennuksia aina meidän päiviimme asti. Turun taudiksi diagnosoitiin historiaton arvorakennusten ja raitioteiden purku, viimeisimpänä visionaan edelleen rakenteilla oleva toriparkki, automiesten kaupungin tarpeisiin. Voi meidän vanhaa Turkua!

Oli ironista, A sanoi, että kaupunki, joka oli poikkeuksetta puolustanut vanhan raivaamista uuden tieltä, esitteli itseään 2000-luvulla kuvilla siististä ja ja hyvin hoidetusta jokirannasta ja sen muutamista säästyneistä arvokiinteistöistä.

Suomen vanhimman kaupungin kaltoin kohtelun sopii hyvin rinnastaa kammottavaan kouluhistoriaan, kun Iida Rauman Hävityksen päähenkilö A käy koulua 90-luvulla lähiseudulla, Kaarinassa, entisessä maalaiskunnassa, nyttemmin kaupungiksi nimetyssä lähiössä. Se on vähän Espoon tai Vantaan tyyppinen keskuskaupungin kupeeseen kasvanut taajama. A mainitsee jossain kohtaa synkkää yksinpuheluaan, kertomustaan, että hänen historiaansa väkivallan kohteena koulussa ei pidä nähdä yksilöiden kautta, vaan kyseessä on yleispätevä tapauskertomus. Se on varmasti totta hierarkisen organisaation ja laumakäyttäytymisen psykologian näkökulmasta, mutta siinä yleistyksessä minusta kohdellaan sittenkin epäoikeudenmukaisesti opettajia. Tässä tapauskertomuksessa opettaja ei ole edes passiivinen tai välinpitämätön, vaan räikeän epäreilu ja puolueellinen, suoranainen primus motor koko traumaattiselle koulukokemukselle, luokan kahden hyljeksityn tytön, A:n ja Iran kiusaamiselle.

On nautinnollista lukea Rauman kuvausta Turun nykyisistä kaupunkinäkymistä ja niiden samojen seutujen entisestä elämästä - eikä mitenkään yllättävästi - niiden korruption sekaisesta maankäyttöpolitiikasta. Turun Science Parkin lasiteräksiset tornitalot voi nähdä A:n juoksulenkillä juuri sellaisina painajaismaisina luotaan työntävinä ympäristöinä, missä ihmiset lasikopeissaan eivät ole paljon sen alakerrosten laboratoriorottia vapaampia.

Hävitys etenee kahdessa aikatasossa. A hakee kanssakärsijäänsä, kohtalotoveriaan, nyttemmin kirjailija Iraa tässä ajassa, peruskoulun historian opettajana, sijaisena, nyt itsekin, ja muistelee lapsuuden kujanjuoksujaan kaupungin kujia juostessaan. Turun murretta ei tässä lukukokemuksessa pääse pakoon, se sanos, on perusrakenteita. Eikä se tietenkään tässä häiritse ollenkaan, se on autenttista ääntä. Jotenkin lempeä rakkaus kovia kokenutta kaupunkia kohtaan valelee balsamia nuoren naisen haavoille. Hän on muistelussaan vimmaisen vihainen eikä aio antaa anteeksi kenellekään. Sen opin hän kyseenalaistaa nyt entistä vahvemmin. Hän ottaa kärsimyksiinsä mukaan myös menneiden sukupolvien kaltoin kohdellut itsenäiset naiset, Freudin aikaisten hysteriakokeiden sadismi eräänä esimerkkinä. Samalla tavoin saa A:han kohdistuva väkivalta jatkua äärimmilleen, koska koululla ei ole rohkeutta valita puolta; ei ole sittenkään selvää kuka on syyllinen, uhri nähdään aina osallisena. 

A:n kärsimys oireilee vuosienkin jälkeen kuin raju ihottuma sisällä ja pintakerroksessa. Mahahapot kurkussa, unettomuus seurana, jatkuva ahdistus ja purkautumistaan hakeva viha koetusta päivittäisestä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, johon ei ole saanut tukea. Ei vaikka kodissa oli yritystä pitää yhteyttä kouluun. 

Eikä häpeä ikinä jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan kouluista, eivät koskaan opettajista tai yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa vallitsevata jatkuvasta, painostavasta kilpailuhengestä, ikään kuin olisi ollut suurikin ihmet, että kun heitä jatkuvasti kyykytettiin, kuritettiin ja pistettiin arvojärjestykseen, he oppivat itsekin tekemään samoin.

Opettaja Anna-Maija, Ansku lietsoo omia suosikkejaan yhä uudelleen tukemaan omaa ärtymystään silmätikuiksi valitsemiaan kohtaan ja toimii näin kuin paraskin kiusaaja. Alitajuisena motiivina voisi nähdä pelon, uhan omalle auktoriteetille: lukutoukka A on omatoiminen eikä ope katso hyvällä kyseenalaistuksia, kun sattuu että oppilaalla on eväitä siihen. Sen sijaan opettaja palkitsee anteliaasti häntä imartelevat ja tottelevat tyypit. Heistä muodostuu luokan yhteishenki, jonka sisällön käskynantaja määrittelee. Minulla ei ole kokemusta näin puolueellisesta ja epäreilusta opettajasta, lastenikaan koulunkäynnin ajalta. Heitä varmaan on, mutta olisivatko he niin tavallisia että tätä ei tarvitsisi nähdä yhtenä ratkaisevana tekijänä tapauskertomuksessa?

Hävityksessä voimakastahtoinen Ansku saa tosi paikan tullen aina myös potentiaaliset kiusatun tukijat lopulta puolelleen. Kuraattori ja musaope näyttävätkin sitten heikoilta myötäilijöiltä, lauman mukana räksyttäjiltä hekin. Ansku sen sijaan uhriutuu välittömästi, kun hänelle yritetään osoittaa epäkohta omassa toiminnassa. Mä en ny yhtään jaksa tämmöstä...mä oon kuuden lapsen yksinhuoltaja.

Siinä missä tapauskertomus minusta näyttää myös onnettomien yhteensattumien summalta, yleinen kritiikki koulua ja opetuksen sisältöjä kohtaan tuntuu pätevämmältä. Jos siis edelleen vielä 90-luvullakin historiaa esimerkiksi opetetaan vanhaan tyyliin, eikä näkökulmia ole sitten 50-luvun muutettu ja nykyaikaistettu, kuten näyttää kaarinalaisen koulun esimerkin valossa. 

Sivuhenkilö, vastavirran kiiski, vanha historian lehtori Teijo Nordin on positiivinen suojelusenkeli A:lle. Hän käy omaa henkilökohtaista taistoaan totuuden puolesta, paljastaakseen vapaamuurareiden, kaupunginarkitehtien, gryndereiden toimet nyt ja ennen. 

Tapauskertomus on havainnollinen kertomus siitä, kuinka lapsista ja nuorista helposti kasvaa lampaiden ja susien lauma, kun tarpeeksi moni aikuinen ei laiskuuttaan tai arkuuttaan saa puhallettua pilliin. Mielenkiintoisesti Iida Rauma yhdistää karuun kouluhistoriaan kaupungin kortteleiden entistä elämää, taustalla kulkevat kuvat rakkaan kotikaupunkini historiasta. Uudenmaankadulla on joskus ollut Pyhän Kerttulin kiltatupa. Kerttulinkadulle pyöräilen nykyään kampaajalle.

Kirja kävi saaristossa, rannalla seurana meriasteri.
 


Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Siltala, 2022, 400 s

tiistai 5. heinäkuuta 2022

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki


Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilmaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä en tule toimeen ilman sitä.

En tiedä, mitä ovat helpot kaupungit, mutta vuonna 1935 Bronxissa syntynyt Vivian Gornick tuntee New Yorkin ja rakastaa sitä, se on hänelle koti, ilma jota hengittää. Tämä muistelmateos on ylistyspuhe New Yorkin ilmapiirille ja sen elämää sykkiville kaduille, joita Gornick on kävellyt nuoresta pitäen ja edelleen, tarkasti ympäristöä, ohikulkijoiden suhteita ja irrallisia puheen pätkiä rekisteröiden. 

Erityistä huomiota Gornick kiinnittää parisuhteisiin, omiin entisiin ja tuttaviensa aviosuhteisiin. Hän analysoi miehen ja naisen valta- ja riippuvuuspelejä samaan tyyliin kuin vasta lukemani Deborah Levy. Gornickin nykyhetken uskollinen ystävä on Leonard, homomies, jonka kanssa hän keskustelee siihen malliin, ettei kumpikaan jaksa toista enempää kuin kerran viikossa, molempien älystä ja laajasta sivistyksestä huolimatta. Ongelma on siinä, että meillä molemmilla on viehtymystä kielteisyyteen. Meille lasi on aina puolityhjä, olosuhteista riippumatta.

Ehkä tässä näkyy se kyynisyys, jonka usein sanotaan leimaavan suurkaupungin asukkaita

- mutta kun menen hissillä kotiin, alan tuntea nahoissani, että ilta on ollut täynnä ironiaa ja negativisia näkemyksiä. Ei mitään vakavaa, pelkkiä pintavaurioita - tuhat pientä neulanpistämää käsivarsissa, kaulassa, rinnassa -

Erikoisen naisen kaupunki on sympaattinen, mutta samalla myös omituisen laimea. Siinä on poissulkeva sävy, koska newyorkilaisilla on siihen varaa. Ei kai heille maailmassa ole muita kaupunkeja, siellä on jo koko maailma. Gornick ymmärsi lapsena asuneensa kylässä, koska maailman keskipiste oli vasta Manhattanilla. Irrallisissa kohtauksissa, joihin sekoittuvat omat muistot ja kokemukset, on paljon samaa kuin Woody Allenin elokuvissa. Elämä kuohuu kaduilla, tuolta ja tuolta voi napata kiinnostavan kohtauksen, ohikulkijan repliikin vauhdissa. Samankaltaisuutta on hyvässä ja pahassa: kuivaksi käyvää analyysia aiheista, joihin ei lukijan kiinnostus ole ehtinyt herätä, on hippunen liikaa. Kuten eräs hieno näyttelijä jossain vaikuttavassa roolissa jollain teatterinäyttämöllä.

En ole lukenut Gornickin tunnetumpaa teosta, Toisissamme kiinni, jossa hän kertoo äitisuhteestaan. Tässäkin äiti vilahtaa, mutta pääosa muistoista liittyy rakkauksien historiaan. (Näköjään häneltä on julkaistu myös teos The Men in My Life) Hän toteaa, että äiti ja hän ovat yhdessä asiassa samanlaisia: molemmat ovat kaivanneet sitä ainoaa oikeaa. Raastavia suhteita, pettymyksiä ja uusia ihastuksia on riittänyt. Feministinä Gornick ei ole suostunut sopeutumaan ikiaikaiseen miehen valta-asemaan. Ei hän vailla itseironiaa historiaansa esitä. Kerran 70-luvun lopulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla...Olipa eräskin alkoholisti, joka jätti hänet, vaikka tietenkin hänen piti jättää tyyppi. 

Kirjallisesti sivistyneenä ihmisenä Gornickilla on monia kirjailijoita, joita hän ohimennen referoi. Niistä päällimmäisenä George Gissingin The Odd Women, jonka sankarittareen hän samaistuu ja jolta on peräisin kirjan nimi. 

Heidän tuntemansa keskinäinen vetovoima juontuu klassisesta vastakkainasettelusta, jota seksuaalinen viehätys vangitsevimmillaan ja uuvuttavimmillaan aiheuttaa.

Gornick palvoo älykkyyttä ja kertoo parikin esimerkkiä ulkopuolisten vahvistuksesta omalle älykkyydelleen. Kirja vilisee määritelmiä ja analyyseja parisuhteista ja ystävyydestä, joiden kanssa voi olla samaa mieltä ilman että ne kuitenkaan antavat aihetta iloiseen oivaltamiseen. Muistelma rakentuu niin tiheään vaihtuvista katkelmista, että jännite ja mielenkiinto uhkaavat jatkuvasti lopahtaa. Pienestä sivumäärästä huolimatta minulla oli vaikeuksia saada tämä luettua loppuun. Eikä Woody Allenin pilkahtaminen rivien välistä varsinaisesti auttanut asiaa. 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki
The Odd Woman and the City, 2015, suomentanut Arto Schroderus
Gummerus, 2022, 165 s

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

 



Omistuskirjoituksissa, omaelämäkerrallisen trilogiansa viimeisessä osassa Deborah Levy kuljettaa lukijaa kosmopoliitin kirjailijan reittejä ja nimeää luvut kaupunkien mukaan, New Yorkista Lontooseen, Pariisista Berliiniin, Mumbaista takaisin Eurooppaan, Kreikkaan. On rentouttuvaa kulkea mukana Levyn matkalla kulturelleilla kirjailijatapaamisilla, maistelemassa vodkatoniceja kutsuilla, valmistelemassa illallisia tyttärien ja ystävien kanssa, uiskentelemassa Kreikan merisiilien asuttamilla rannoilla ja setvimässä hänen parhaan miespuolisen ystävänsä vaihtuvia naissuhteita, joista kirjailija vetäytyy ulkopuolisen tarkkailijan asemaan. Matkustelun lomassa Levy annostelee sivistystään, itselleen tärkeiden kirjailijoiden ajatuksia, havaintojaan maailmasta, vahvalla feministisellä katseella.

Englannin kielinen nimi on Real Estate, ja viittaa taloon, omaan kotiin ja omistuksiin. Niitä ovat 60- vuotissyntymäpäiviään lähestyvälle naiselle sekä kokemukset, jotka on jalostettu kirjoiksi että kodit, entiset ja tulevat. Kuten jatkuvasti vanheneva ihminen, niin on hänen kotinsakin alati muutoksessa. Lapsuuden koti Johannesburgissa elää nyt hänen sisällään violetteine jakarandapuineen.

Levy rakentaa lisäksi haaveiden kotiaan. Avioeron jälkeisestä kodista tyttäret ovat jo muuttaneet omilleen. Haaveissa on vanha talo, persialaismatot ja pihalla granaattiomenapuu. Muita välttämättömyyksiä omaisuusportfoliossa ovat silkkilakanat ja sähköpyörät. Asuisiko hän siellä yksin, vai olisiko joku hänen kanssaan? Korvaamaan maailmalle lentäneet poikaset, he, tyttäret antavat hänelle kolmanneksi lapseksi banaanipuun - ja vaikuttaa että se saa riittää.

Deborah Levy on elegantti, hänessä voi aistia ripauksen diivaa - kuten ystävätärkin luonnehtii - hänen kenkä- ja silkkivalinnoissaan ja hänen omanarvontuntoisissa arvioissaan piiristään, jossa hän käy jatkuvaa taistoa omasta ja muiden naisten puolesta miehisiä vähättelypyrkimyksiä vastaan. Hänen huumorinsa on lempeää mutta epäsovinnaista ja leikkisää. Vaikka Agnes oli ylösalaisin, oli yhä totta, että vihreät kristallikorvakorut saivat hänet näyttämään eräällä tavalla majesteettiselta. 

Deborah Levy on minusta kirjailijana sukua Rachel Cuskille, mutta Levy on itse mukana näkyvämmin, siinä missä Cusk kätkee itsensä. Levy vaikuttaa suoremmalta, hauskemmaltakin. Ikä ei ole hänelle vain numero, vaan selvästi pohdittava asia. Joka tapauksessa hän ei suostu vanhenevalle naiselle varattuihin viisaisiin ja tylsiin rooleihin, vaikka yksinäisyys näyttääkin olevan se mikä jää. Hän kohdistaa kritiikkiä naisiin, jotka liittoutuvat miesten kanssa ja nujertavat näiden puolesta naisia, jotka haluavat ottaa itsensä vakavasti. Beauvoirin teos Murtunut nainen nousee kirjailijan mieleen hänen seuratessaan parhaan miespuolisen ystävänsä ja tämän puolison kamppailua vallasta ja riippuvuudesta. Onko onnellisuus toisen osapuolen ansiota? Kirjailija on kiinnostunut tematiikasta, mutta teeskentelee välinpitämätöntä, koska en halunnut antaa ystävälleni sellaista valtaa. Tämän tapaista leikkimielistä ironiaa ja kaikkia osapuolia ymmärtävää asennetta Levy kohdistaa ystäviinsä. 

Omistuskirjoituksissa tapasin vanhoja kirjailijatuttavuuksia ja Pariisissa taas vuoden -68 mielenosoitusten sloganin Sous les pavés, la plage ! Katukivetyksen alla on rantahiekka, jonka Leena Krohn kertasi Turun kirjamessuilla. Tässä se on suomennettu hiekkarannaksi. Krohn puhui rantahiekasta, joka kuulostaa enemmän arkaaiselta maaperäainekselta eikä niin ihmisen tarpeisiin muokatulta kuin hiekkaranta.

Levy lukee Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjaa ja huomaa kuuluvansa siihen pitkään jatkumoon kirjailijoita, jotka ovat emigroituneet toiseen maahan. Kundera omaksui ranskalaisen identiteetin Prahasta lähdettyään. Se kahtalainen identiteetti näkyy minustakin selkeästi Kunderan romaaneissa ja antaa niille aivan oman maustensa. 

Deborah Levy päätyy hyvästelemään ja muistelemaan elämänsä hyvästejä Hydran saarella, joka onkin oikea paikka muistella myös Leonard Cohenin ja Mariannen hyvästejä. Odotellessaan rakkaita tyttäriään vierailulle hän kuvaa saaren ikiaikaista elämää auringon ja meren syleilyssä niin houkuttelevasti, että oitis herää halu päästä tuonne nautiskelijoiden paratiisiin - vaikka dokumentissa Cohenin elämästä nähtiin myös sen varjopuolet. 

Muistin oman ensimmäisen Kreikan matkani Rhodokselle, jossa  tepastelin sitruunankeltaisissa bikineissäni Tsambikan rannalla helteisenä päivänä. Meri oli turkoosi ja tyyni, rannalla syötiin grillattua kalaa, mainingit kerivät merta rannalle verkalleen. Kun aalto murtui, sen läpi näkyivät pohjan pienet kivet. Ne helisivät kuin helmet ennenkuin asettuivat taas hiekalle. Voilà la plage!

Kuusikymppisenä Deborah Levyllä on kirjallista sivistystä ja tyyliä, verkostoja ja paljon maailmaa nähneen ihmisen kokemusta, että siitä omaisuusportfoliosta voi vaivattoman oloisesti puristaa nämäkin henkilökohtaiset timantit, trilogian osat. Lukija jaksaa hyvin flaneerata mukana ja virkistyy samalla.

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia
Real Estate, 2021, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 2022, 219 s