Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen