torstai 23. maaliskuuta 2023

Lina Wolff: Många människor dör som du



Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s

tiistai 14. maaliskuuta 2023

Quing Li: Shinrin-Yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla

 



Japanin maatalous-, metsä- ja kalastusviraston pääjohtaja Tomohide Akiyama kehitti metsäkylpytermin vuonna 1982. Hän totesi, että japanilaiset tarvitsevat lääkkeeksi luontoa. Idea oli osa metsänsuojelukampanjaa. Ajateltiin, että ihmiset haluaisivat suojella ja pitää huolta metsistä, jos heitä kannustettaisiin käymään niissä terveytensä vuoksi.

Japani on Suomen ja Ruotsin ohella suhteessa pinta-alaan maailman metsäisimpien maiden joukossa. Se metsien kannalta huomattava ero on, että Japanissa ne kasvavat vuoristoisilla seuduilla eikä niitä hyödynnetä samalla teollisella mittakaavalla kuin meillä. Siksi siellä metsäkylvyt ja metsäfilosofia voivat hyvin. Ne tuntuvat muutenkin sopivan japanilaiseen traditioon hiljentymisineen, keskittymisineen, teeseremonioineen. Shinrin-yokun kirjoittaja on Nipponin lääketieteellisen yliopiston tohtori Quing Li. Kirja on impulssilainaus, koska

  • Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Helmet haaste kohta 10)
  • Kirja oli nostettu esittelypöydälle (kohta 50. Kirjaston työntekijä on suositellut..)
  • Kirjassa on kartta (kohta 1). 
Kirjoja, joissa on ohjeita ja neuvoja en yleensä lue, joten se epämukavuusalue listasta (ja scifi..) jäi mieleen. Yhdistettynä metsään tuo genre, itsehoito-oppaat, on jo helpompi vastaanottaa. 

Opetukset metsässä olemisesta tuntuvat tosin suomalaisesta vinkkelistä aika turhilta. Meidän "metsäläisyytemme" on vielä aika lähellä ja urbaani kaupunkielämä uutta verrattuna muihin länsimaihin. Toisaalta kun kaupungistuminen on selvästi vääjäämätön trendi, meilläkin metsässä kävely saattaa harvinaistua - eikä vähiten näivettyvien metsien takia. Työpaikan ns seminaarissa meillä oli pari kolme vuosikymmentä sitten luentojen jälkeen ohjelmassa metsäkävely. Oppaana oli silloin ranskalainen Dominick Arduin, joka esitelmöi meille suomalaisille - kuka mistäkin pikkukylästä ja maaseudulta kotoisin - kuinka olla metsän hiljaisuudessa. Vähän siinä hihiteltiin, kohteliaasti ja salaa, ettei kansainvälinen eräopas loukkaannu. Hän asui silloin Suomessa ja koki sittemmin traagisen kohtalon kadottuaan Pohjoisnapa -retkellään.

Kaikki puheenvuorot metsän puolesta, myös japanilainen metsäkylpy, ovat hyväksi nyt kun metsät on meilläkin parturoitu henkihieveriin. Hömötiainen ei löydä pesäpuuta ja moni muukin visertelijä kuukahtaa puupellon köyhtyneessä luonnossa. Jo 80-luvulla Japanissa on näköjään herätty puhumaan metsien vaikutuksesta ihmisten terveyteen. Meillä tätä puolta on alettu korostaa vasta viime vuosina, siltä se on näyttänyt. Oman terveyden motiivi saattaa olla tehokkain metsien suojelussakin.

Kirjassa on runsas kuvitus mitä ihanimpia metsänäkymiä lampineen ja putouksineen, joten sen katsominen jo rentouttaa. Ainakin siihen asti kun päästään japanilaistyyppiseen seremoniallisuuteen, jossa määritellään aikoja ja asentoja. Ja varsinkin siihen asti, kun alkaa esiintyä aromaterapeuttisia ja muita terveysväitteitä, joihin en osaa suhtautua tarkoitetulla vakavuudella. Mikään lääke ei vaikuta terveydentilaan yhtä paljon kuin kävely kauniissa metsässä, vakuuttaa tohtori pokkana.

Vielä pahemmin rauhallinen mielentila järkkyi, kun luin lauseen: Noin 1 300 000 vuotta sitten kirjoitettu Izumi no Kuni Fudoki (Izumon maan kronikat) kuvasi Tamatsukurin kuumia lähteitä... Ihminen on sentään elänytkin täällä vasta 300 000 vuotta ja vanhimmat kirjoitukset ovat 5-6000 vuotta vanhoja (nuolenpää- etc?). Ehkä tuo on joku käännöskukkanen.

Japani on teknologian alalla pitkälle kehittynyt. Mutta että tarjolla on myös maadoitusmattoja, joilla voi luoda yhteyden maaperän sähkövaraukseen. Sitä voi pitää myös tietokoneen alla tai hiirimattona! Syvälle metsän uumeniin ja puiden voimaan kirjassa sukelletaan, aina fraktaaleista mikrobeihin, maaperään ja puiden erilaisiin tuoksuihin sekä niistä tehtäviin parantaviin öljyihin.

Sahalininpihtaa pidetään voiman symbolina - sen oksat näkyvät lumenkin alta. Aromaterapiassa sahalininpihtaa käytetään hermojen rauhoittamiseen ja stressin lievittämiseen. Sillä helpotetaan myös hengitystieongelmia.

Vaikka en 'ostakaan' - monessa mielessä - kaikkea kirjassa ehdotettua, kirja herätti halun käyskennellä Tokion hienoissa puistoissa ja päästä Japanin vanhoihin metsiin, hengittää syvään japaninsetrin makeahkoa tuoksua. Täytä keuhkot uudelleen raikkaalla metsäilmalla. Onnistuu Suomessakin. Meidän metsämme mainitaan maailman metsien kartalla, taiga-metsinä. Huonekasvitkin näyttäytyvät nyt entistä tärkeämpinä hapekkaina ystävinä.



Quing Li: Shinrin-yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla
Shinrin-Yoku - The Art and Science of Forest-Bathing, 2018, suomentanut Jade Haapasalo
Readme.fi, 2018, 309 s


torstai 9. maaliskuuta 2023

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen


Miksi tyytyä vain yhteen sukutarinaan, kun niitä voi kertoa kaksitoista ja samalla kauhaista mukaan historiaa ja nykyhetkeä ja antaa äänen vaiennetuille vähemmistöille? Bernardine Evaristo kirjoittaa  proosarunoa, pienin kirjaimin, ilmavasti asetelluin lausein, välimerkkien pysähdyksistä piittaamatta. Jokunen pilkku löytyy. Tyyli kantaa hienosti tätä värikästä kudelmaa ja ällistyttävää on, että kokonaisuus on niin helppolukuinen. Dialogi uppoaa tekstiin kevyesti, puhuja vaihtuu hetkessä ja kuitenkin on selvää kuka puhuu. Niin vaivattoman tuntuista ja siinä se taito piileekin. 

Tässä välkehtivässä virrassa fokukseen nousee vuorollaan lesbonaisia, homomiehiä, muunsukupuolinen, äitejä, isiä ja lapsia, ystäviä ja rakastettuja, enimmäkseen mustia ja ruskeita. Ei-binäärinen aktivisti ja radikaalifeministi tuovat kertomukseen omat historiansa ja valintansa. Kadonneet vanhemmat ja lastaan yli kaiken rakastava sperman luovuttaja kertovat vanhemmuuden laajasta spektristä. Odotusten vastaisesti opettajaksi kouluttautunut lontoolainen nainen kipuilee hämmästyttävän samanlaisten ongelmien kanssa, joista meillä näinä päivinä puhutaan tulenpalavasti.

Amma ei kertonut hautajaisvieraille että oli pitänyt
isää itsestäänselvyytenä ja säilyttänyt kapeakatseisen,
omahyväisen näkemyksensä isästä lapsuusvuosista isän
kuolemaan saakka, vaikka isässä ei itse asiassa ollut muuta
vikaa kuin se, ettei hän kyennyt vastaamaan Amman
feministisiin odotuksiin

Tyttö, nainen, toinen tuo sukupolvet keskustelemaan herkullisesti eivätkä roolit aina pysy, osapuolet joutuvat tarkistamaan omia asenteitaan, hauskasti piruilevat dialogit pureskelevat liian ylivoimaisena itseään pitäviä, repivät alas totemeja. Mikään ei seuraa ennustettavaa lentorataa. Äidin feminismi kalpenee tyttären humanitarismin rinnalla, uudet tuulet puhaltavat vanhoja ajatuksia nurin. Radikaalifeministi kangistuu ehdottomien määrittelyjensä loukkuun. ... joka oli eri mieltä ja sanoi että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemattömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom  Kertomus ehtii yhden hahmonsa mukana ruotimaan amerikkalaisuudenkin olemusta brittiläiseen verrattuna.

Kukaan ei putoa tänne taivaasta ja siksi näiden mustien ja ruskeiden nykybrittien tarinat kantavat mukanaan kolonialismin ja rasismin historiaa. Siihenkin taustaan Evaristo heittäytyy huolella ja intohimolla. Myöhemmässä ajassa se antaa mahdollisuuden tutkailla brittiläistä yhteiskuntaa afrikkalaisen pakolaisen silmin. Kirjailijan humanistinen katsanto puolustaa jokaisen oikeutta valita tiensä; kukaan ei synny edustamaan ihmisjoukkoa, jokainen on yksilö. Näin suhtaudutaan valkoisiin, miksei mustiin? Paatosta ei silti Evariston tyylivalikoimasta löydy, ironinen huumori sinkoilee murjottujen kesken. Uhriksi ei auta heittäytyä, energisyys ja kovakin nauru vievät eteenpän. Eikä auta kuin nauraa mukana, sen verran riemastuttavasti juttu kulkee parhaimmillaan, milloin ei veny liian pitkälliseen lesbofeminismin ihasteluun.

Roland on kuitenkin aivan liian sofistikoitunut
järjestääkseen kohtausta ja hän katsahtaa ympärilleen
huoneessa, jossa on entistä äänekkäämpää ja eloisampaa kun
prosecco päästää kaikkien sisäisen teatraalisuuden valloilleen
keittiöstä näyttämön oikealta puolelta tuodaan sisään
kanapeet, niitä kantavat kullatuilla tarjottimilla herkullisen
näköiset nuoret miehet, jotka astuvat esiin rivissä kuin
atleettinen tanssiryhmä

Kirja alkaa lesbotaiteilijan ja aktivistin teatteriesityksen ensi-illasta ja siihen se myös sulkeutuu. Tällä tyylillä kuvattuna, melkein voi haistaa ja maistaa lontoolaisen teatterin ensi-illan tunnelman. Hyvin kauniisti Tyttö, nainen, toinen myös lopettaa rönsyilynsä erilliseen epilogiin, lohdulliseen kuvaan pitkän etsinnän päättymisestä. Loistava suomennos tekee kunniaa romaanille, kiitos ja kumarrus Kaijamari Sivill.

Bernardine Evaristo voitti romaanillaan vuonna 2019 jaetun Booker-palkinnon yhdessä Margaret Atwoodin kanssa ja siitä tuli myyntimenestys. Viime vuoden tammikuussa talouslehti Forbes valitsi Evariston listalle, joka nimesi maailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta yli 50-vuotiasta naista. 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
Girl, Woman, Other, 2019, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY, 2022, 528 s

lauantai 4. maaliskuuta 2023

Sic transit gloria mundi ja vanha sairaala

 


Yhden noista ensimmäisen kerroksen ikkunoista takana hoidettiin vuonna 1956 polioepidemian aikana kolmea pikkutyttöä, joista olin yksi. Turun entistä Kunnallissairaalan nimellä tunnettua rakennusta puretaan nyt uusien laajennustarpeiden tieltä. Purkaminen on hidasta jopa nykyisillä murskaimilla, se näkyy kauas, sillä rakentaminen oli perusteellista, rakenteet järeitä, ei mitään pahvimaisia elementtejä missään kohtaa.

Äitini mielestä olin imeskellyt kirsikoita edellisenä päivänä ja siksi lapsihalvaukseksi kutsuttu oire asettui toiselle puolelle naamaa. Tämä oli hänen epätieteellinen versionsa. En koskaan kertonut, mitä kerran harrastimme toisen 5-vuotiaan ipanan kanssa. Keräilimme kadulta purukumin jämiä. Lopulta pyöritimme suissamme isoja harmaita palloja, joita hädin tuskin saimme jauhettua.

Minut sijoitettiin sairaalassa ensin isoon kylpyhuoneeseen, koska paikkaa ei heti löytynyt. Istuin yöllä sängyssä pimeässä kylpyhuoneessa, ikkunan takana mustat oksat heiluivat tuulessa, itketti ja pelotti. Seuraavana päivänä koin elämäni edelleen pahimman kipuelämyksen, selkäydinpunktion, jonka aikana oma huutoni kiiri pitkin sairaalan seiniä. Ehkä sekin tehdään nykyään toisin, koska luin netistä jokin aika sitten että se ei välttämättä aiheuta kipua. Minä muistan sen koko selkärangan läpi kulkevana leimahduksena, kuin kirveen iskuna.

Pääsin noiden kahden muun pikkupotilaan kanssa samaan huoneeseen. Harmi oli suuri, kun he, vaikeammin sairastuneet, pääsivät uima-altaaseen osana hoitoaan, minä en. He eivät pystyneet liikuttamaan alavartaloaan. Sen sijaan he olivat olleet yhdessä sen verran pidempään jo, että he saattoivat myös kimpaantua toisilleen. Tässä tilanteessa sain ohjeen auttaa toista kääntämään toiselle riitapukarille selän. Tunsin itseni viralliseksi hoitajaksi. 

Perheeni pääsi katsomaan minua vain tuon ikkunan ulkopuolelle, jossa kulki avokäytävä. Jonain päivänä, monen viikon eristyksen jälkeen, tauti hellitti otteensa minusta. Tohtori Wikström oli mukava, myös kutitohtoriksi kutsuttu, ja pääsin taas kotiin.

Iloinen toipilas kuvassa kotipihalla muskreettaa pelaamassa. Jonkin aikaa nautin kotona prinsessan roolista, olin huomion keskipiste, aistin itseäni ympäröivän anteliaisuuden ilmapiirin. Epäilemättä olisin saanut monia asioita, jos olisin tiennyt haluta. Piikkisuoraan tukkaani sain permanentin otsatukkaan. Siltä ajalta jääneiden valokuvien perusteella tulos oli lähinnä outo. Jäävät nyt julkistamatta.

Myöhemmässä elämässäni työterveyslääkäri Wallinheimo suhtautui skeptisesti tähän terveyshistoriaani, epäili tokkopa minulla sitä tautia koskaan on ollut. Hieman yllätti moinen epäuskoisuus, kyllä 50-luvulla poliovirus tunnistettiin, varsinkin epidemian aikana. Wallinheimon poika on nykyinen kokoomuksen kansanedustaja, Sinuhe Wallinheimo.

On tullut vastaan myös muita, onnellisesti halvaukselta välttyneitä poliopotilaita. Ensimmäinen on Inari Krohn, jonka muistelman luin joskus ennen blogiaikaa. Olisiko ollut Muusa kirjahyllyssä. Toinen on Maarit Hurmerinta, jonka haastattelua kuuntelin radion musiikkiohjelmassa Näistä levyistä en luovu - tai vastaavassa muutama vuosi sitten.