Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Amanda Craig: Petollinen maa

Kansi: Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy

Saksan maaseudulta Englannin Devoniin ja vähän, mutta vain vähän saman tapaisiin muuttokuvioihin vei lukupolkuni. Edellisen lukemani romaanin Yli-ihmisiä päähenkilö muutti Berliinistä maaseudulle koronan ja parisuhdeahdistuksen ajamana. Muutto pakotti kohtaamaan myös toisenlaisen yhteiskunnallisen ilmaston. Amanda Craigin Petollisen maan pariskunta, Quentin ja Lottie Bredin ovat ajautuneet avioliitossaan lopun ajan tunnelmiin. Avioero kuitenkin veisi molemmat ja kolme lasta köyhyyden partaalle, kun perheen talous on muutoinkin alkanut kiristyä. Hulppea Lontoon talo laitetaan vuokralle ja perhe muuttaa Devonin maaseudulle, jossa miehen vanhemmat asuvat. Sieltä heillä on varaa vuokrata talo ja katsoa, mitä uusi ympäristö tuo mukanaan. Samalla Lottie jää arkkitehdin työstään työttömäksi eikä räväkällä toimittajalla, Quentinillakaan näytä ura oikein hyvältä.

Yhtäläisyyksiä näiden romaanien alkuasetelmissa siis on, mutta ero on yhtä kliseinen kuin on sterotypia saksalaisuudesta ja englantilaisuudesta: huumori. Sitä löytyy runsain mitoin Amanda Craigin perhedraamasta, taitavan iskevästä dialogista ja henkilöistä, kun taas saksalaisen Juli Zeh'n kertomus on jäyhempää kerrontaa, samalla tavalla kuin saksalaiset tv-sarjat eroavat brittisarjoista. Kylläpä Petollinen maa olikin vetävä ja viihdyttävä romaani, monista kolkoista juonen käänteistään ja mysteereistään huolimatta. Mitä parhain kirja lämpöisessä sohvan nurkassa viltin alla luettavaksi, kun ulkona marraskuun pimeys peittää tienoon.

Kotitila -niminen kulahtanut mutta riittävän tilava talo sijaitsee Devonin maaseudulla ja on yllättävän edullinen vuokrata. Myöhemmin ilmenee, että siihen on selitys, jonka paikalliset hyvin tuntevat: selvittämätön murha. Pihalta löytyi vain vuotta aiemmin päätön miehen ruumis. Vainaja tiedetään, mutta päätä tai tekijää ei löytynyt. Perhe, riitaisat vanhemmat, alakouluikäiset tyttäret ja Lottien poika, 18-vuotias tummaihoinen Xan ovat kuitenkin jo asettautuneet asumaan peltojen, puiden ja pensaiden ympäröimään taloon, jonne vie mutainen tie. Vauraan ja energiaa sykkivän Lontoon elämän jälkeen todellisuus hiljaisella ja talven hämärtämällä pikkupaikalla tuntuu lohduttomalta. Koulutytöt tottuvat ensimmäisinä.

Arvoituksellinen tapahtuma jää pitkäksi aikaa taka-alalle ja kertomus keskittyy perheen tulehtuneisiin suhteisiin. Pariskunnan on ajanut avioeron partaalle miehen uskottomuus. Mies on katuvainen, mutta Lottie ei näe yhteiselämää enää mahdolliseksi, vaikka harmillisesti edelleen pitää Quentinia puoleensavetävänä. Sitä hän ei ääneen sano. 

Pääparin lisäksi kuvioita täydentää iso liuta värikkäästi ja kiinnostavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Omaa polkuaan etsii Xan, Lottien nuoruuden yhden illan seikkailusta alkunsa saanut nuorukainen. Hän on kauhuissaan maaseudulle muutosta ja Cambridgen haaveiden romuttumisesta. Paikallinen ruokatehdas tarjoaa riistotyötä vuoroissa. Välit isäpuoleen ovat kylmät, sillä pojalle mies on äidin pettänyt egoisti, rasittava isukki. 

Bredinin pariskunnan vanhempien roolit omine piirteineen ja perintöineen tuovat päähenkilöihin uusia näkökulmia. Quentinin isä vaikuttaa antaneen huonon mallin parisuhteisiin, hän on kilttiä vaimoaan käskyttävä, syöpään kuoleva runoilija, itseään korostava virtahepo olohuoneessa.  Lottien ja Quentinin kotia käy siivoamassa mystinen Janet tyttärineen. He asuvat paikkakunnan kuuluisuuden, menestyneen, nyt jo 7-kymppisen rocktähden kartanon portinvartijan talossa. Vielä yksi sivupersoona tuo tarinaan paikallisväriä: Sally, kiertävä terveydenhoitaja tietää enemmän kuin moni muu mitä köyhissä perheissä seinien sisäpuolella tapahtuu. 

Amanda Craig avaa mysteeriään nautittavasti ihmissuhdeverkostoa uskottavasti ja kekseliäästi rakentaen. Paikallisväri välittyy väkevästi, varsinkin lumoavasti kuvatusta Devonin maisemasta, säätiloista, puista ja kukkivista pensaista Dartmoorin nummilla. 

Dartmoorin nummilla mekin käppäilimme
yli 10 vuotta sitten (me ei kuvassa)

Laitumelle vapautetut lampaat hohtavat vihreillä rinteillä kuin helmet sametilla. Taempana kasvavat puut, ryhmyinen tammi, orapihlaja ja saarni, ovat jo vehreitä uudessa lehtipuvussaan. Dartmoorin nummi on avara kudelma rinteitä ja kallioita, puita ja vettä, sametinpehmeää nurmea, jota kirjavoittavat keltaiset piikkiherneen kukat, ja ilta-auringossa kimmeltäviä pieniä hopeaisia puroja. Käki kukkuu alempana laaksossa.

  Näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, pariskunnan väleistä, nuorukaisen tehdastyöhön ja Sallyn työntäyteiseen elämään terveydenhoitajana ja lampurin vaimona. Kaikessa on hyvin sisäistynyt tunnelma, jossa voi aistia, että kirjailija tuntee ihmiset ja seudut. Amanda Craig on syntynyt Etelä-Afrikassa ja asuu nykyisin Lontoossa ja Devonissa.

Petollinen maa on on julkaistu Britannian Brexit-äänestyksen jälkeisenä aikana. Se on enemmän yhteiskunnallinen kuvaus, perhe- ja parisuhdedraama kuin jännitysromaani. Loppua kohden mysteerin solmu alkaa vaatia avaamista ja jännitys nostaa pulssia. Jossain vaiheessa myrskyisät aallot alkavat jo loiskua makuuni hieman liian korkealle ja trillerin kehittely hipoa uskottavuuden rajoja. Mukaansatempaava romaani joka tapauksessa. Kiitos myös hyvästä suomennoksesta. 

Amanda Craig: Petollinen maa

The Lie of the Land, 2017, suomentanut Maikki Soro

WSOY/Minerva Kustannus 2023, 445 s

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Kansi: Tuomo Parikka

Koronatyhjyys oli laskeutunut Berliininkin kaduille kevättalvella 2020, kuten tauti pakotti koko maailman samaan tilaan kaikkialla. Kaduilla oli tyhjää ja seinien sisäpuolella apaattista, ahdistunutta, riitaisaa. Dora, alle 4-kymppinen menestyvä mainostoimittaja alkaa oireilla henkisesti, koska Robert, avopuoliso, heittäytyy täysillä koronan tuomioprofeettojen maailmaan, oltuaan aiemmin yhtä fanaattinen Greta Thunbergin kannattaja, ilmastonmuutos-aktivisti. Toisen täydellinen kurinalaisuus ja puhdasoppisuus toimii huonosti Doralle, hän alkaa ärsyyntyneenä provosoida. - Yritätkö kieltää ilmastonmuutoksen, vai mikä on? - Tilanne ylikuumenee eikä Dora näe muuta ulospääsyä kuin lähteä lätkimään. Maalle, Brandenburgin maaseudulle, josta löytyy edullinen talo villiintyneen maapalstan ympäröimänä.

Juli Zeh'n Yli-ihmisiä leikkii saksan kielellä nimen kahdella merkityksellä. Über Menschen voisi kääntyä myös Ihmisistä. Yli-ihmiset nostaa mieleen Hitlerin arjalaiset ja seuraavaksi nykyajan natsit. Siinä ollaankin jo romaanin ytimessä, ja siksi se onkin hyvä nimi suomeksi. Kertomus törmäyttää Berliinin "suvakkiälymystön" ja paikallisen populistipuolueen AfDn (Alternative für Deutschland) kannattajat, joita maakunnassa löytyy joka pihasta Doran uudella kotiseudulla. Doran mukana muuttaa myös hänen pikkukoiransa Roope, jota kuvataan hellyydellä joka käänteessä. (Tämä aiheutti päässäni pienen sekaannuksen. Meillä oli parikymmentä vuotta sitten koira, the one and only, Dora -niminen mäyräkoira. Kirjan Dora ja koira -pari aiheutti lukiessa pientä hämmennystä ennen kuin totuin ihmis-Doraan.)

Brackenin kylä on AfDn vahvaa aluetta; natsilaulut kaikaavat naapurin Gootin, Gottfriedin grilli-illanvietosta, tontteja rajaavan muurin takaa. Hän on ladonoven tyyppinen kaljupää, joka ei osaa käytöstapoja, mutta osoittautuu avuliaaksi asioissa, joiden näkee kaipaavan hänen tukeaan, sen enempiä kyselemättä. Hänen tyttärensä Franzi asuu eronneiden vanhempiensa luona vuoron perään. Tosin Gootin vuorolla ei vanhemmuudesta kovin paljon merkkejä näy. Doran tulo yhteisöön ei ole kivutonta, sillä ennakkoluulot ovat vahvoja ja tulevat osittain vahvistetuksi, mutta pelot voivat myös hälvetä. Samaa AfDtä kannattava puutarhuri-homopari ei istu mihinkään ennakkokäsitykseen. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, ettei löydy sitä sopivaa lokeroa?

Koronakurjuudesta maaseutu tarjoaa vapaampaa olemista. Sen sijaan toinen ajassa kipeästi kaikuva huuto 'I cannot breathe', George Floydin murha, kääntävät veistä myös Doran haavassa. Voiko hän asua tällaisessa yhteisössä, jossa mutiaiset on yleisesti hyväksytty ja käytetty sana?

Etsiessään uutta maaseutuidentiteettiään perunan viljelyineen ja natsinaapurin auttamana Dora tekee uutta mainoskampanjaa etätyönä toimistolleen. Berliiniläiset tuttavat tai kirurgi-isä eivät ymmärrä ratkaisua ollenkaan eikä väärin ajatteleva lähiympäristö tee muutosta helppoa. Jojoksi kutsuttu isä tuo identiteettiprobleemaan lisää näkökulmia kriittisellä katseella, jonka hän kohdistaa yleisesti ihmisten vaatimuksiin, subjektiivisiin oikeuksiin, jatkuvaan kriisin tunteeseen.

Ajan pulssilla tiukasti liikkuva romaani haluaa kertoa, että on vaivan väärti tutustua erilaisiin ihmisiin. Konkreettinen toiminta, toisin ajattelevien kanssa yhdessä: muuttoapu, sadetakin lainaaminen, viljelykokemusten vaihto, seinän maalaus ym naapuriapu - ja puhuminen, vaikka sitten muista asioista rakentaa siltoja, päin vastoin kuin omiin kupliin vetäytyminen ja viholliskuvien rakentelu somessa. 

Jokainen tarvitsee joskus apua ja maaseudulla niitä tilanteita kehkeytyy usein. Naapuri voi olla natsi tai suvakki, mutta Yli-ihmisissä nuo molemmat oletetut saavat apua ja myös vuorollaan tarvitsevat sitä. Dora ei arvosta Gootin ajatuksia eikä ala rakastaa häntä, mutta näkee toisessa tavallaan hyvänkin ihmisen. Tarina kasvaa traagisine käänteineen liikuttavaksi ja Brandenburgin maaseutu koirineen, kissoineen, närhineen ja bratwursteineen tuoksuu muhevalta.

Yli-ihmisiä on palkitun kirjailijan viimeisin menestysromaani Saksassa.

Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Über Menschen, 2021, suomentanut Anne Kilpi
Kustantamo Huippu, 2023, 424 s

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Päivitys 4.12.23: Niko Hallikaiselle Kalevi Jäntin palkinto romaanista Suuri märkä salaisuus

4.12.2023 10:00:00 | Kustannusosakeyhtiö Otava 

Pudotuksissa houkuttelevinta on loputon vetovoima.

Eletään 90-luvun laman aikaa Itä-Helsingin lähiössä, postinumero 00940 esim. Kontulaa, Myllypuroa, Mellunmäkeä ei mainita nimillä, vain postinumerot. Minä-kertoja, 8-vuotias poika asuu vuorotöitä tekevän sairaanhoitajaäitinsä kanssa ja on usein yksin öisin. Isää ei päästetä edes oven sisäpuolelle, hänen juopon alennustilansa on täydellinen. Poika elää tvn kanssa öitään, vuokraa äidin kanssa lisää sopivaa ja epäsopivaa katsottavaa Filmtownista. Äiti on ostanut kaapin täyteen herkkuja, makeisia ja limuja pojan lohduksi. Mummu on aluksi apuna, mutta pian poika saa kohdata öiset pelkonsa yksin. Säleverhon takaa voi seurata, kuka milloinkin könyää Bar Kurkiaurasta ulos. Meno on räkäistä ja räävitöntä. Sama pariskunta lyö ja nai ulkosalla rituaalinomaisesti baarista poistuttuaan.

Niko Hallikainen on kirjailija ja esitysrunoilija, jonka sooloesityksiä on nähty monissa tapahtumissa Helsingissä. Runon voi maistaa kielessä ja Suuren märän salaisuuden fragmentaarisessa ja paikoitellen tajunnanvirtamaisessa kerronnassa. Itä-Helsingin lähiö näyttää pojan silmin nähtynä groteskilta kuin Sodoma ja Gomorra - Bar Kurkiaurakin palaa myöhemmin mustaksi nokikasaksi - mutta siellä on kuitenkin koti ja äiti. Äiti korvaa täysimääräisesti isän perinnön sekä karun korttelin todellisuuden. Äidin ja pojan suhde lämmittää ja liikuttaa, se on harvinaisen luottamuksellinen ja läheinen. Siellä hän menee meidän molempien puolesta. 

Pojan kasvukertomus ja sen runous nousee siivilleen, kun murrosikä kaikkine haluineen, himoineen ja houkutuksineen painaa päälle. Omintakeinen rytmi nakuttaa eteenpäin kuvaten tarkkanäköisen kertojan silmin harvinaisen tuoreesti tuota elämänjanoista porukkaa, sen vaarallisen oloista sekoilua, mutta samalla riemastusta kaiken uuden, koko maailman ihanuuden edessä. Ystävyys väkevöityy yhteisissä kokeiluissa, seksin ja viinan varsinkin. Teinit ovat isoja lapsia mutta sitäkin kokeneempia kieleltään. Maailma on heidän, jos ei heti, niin kohta. Rakkaus on suurin, hän on täällä sitä varten. Iho on lähinnä ja se sinua niin ravistaa.

Poika on nimennyt kaverinsa harrastusten mukaan: pelaaja, urheilija, telinevoimistelija, hiusmalli, Cheerleader 2, kovanaama, ja peruskoulun päättäjäisten hillittömissä bakkanaaleissa jokainen ottaa käyttöön englannin tunnilla annetut nimet. Paitsi Heinz, joka muistaa vain saksankielisen nimensä. Bileissä ja luokkakavereidensa kanssa kauppakeskuksissa luuhatessaan poika tekee teräviä huomioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Nuorten todellisuudet ovat sittenkin kaukana toisistaan, mutta poikaa ei varsinaisesti kiusata. Ei edes muiden aavistaman homouden takia. Vain rakastuminen toiseen poikaan karahtaa kiville toisen arkuuden takia. Poika korvaa varakkuuden fiksulla läpällä ja mielikuvituksellaan.

Lasten mehuhetkistä on karseaa lukea, toisaalta sikailupidot naurattavat, koska kaikessa on siekailematonta ja viatonta elämisen riemua. Vain kerran voi ensimmäisen humalan tuntea, ja se on nyt. Kertoja paahtaa mukana, itseään ja kavereitaan kannustaen, muita köyhempänä, muita viekkaampana. Minusta kauppakeskukset ovat tylsyyden keskittymiä, mutta Hallikainen runoilee niistä kuin moderniin aikaan ja teollistumiseen ihastuneet Tulenkantajat sata vuotta sitten.

Kauppakeskuksen valot saavat sen näyttämään pienen kaupungin kokoiselta kasinolta, joka imitoi keidasta, se on oikeasti kuunhohdon huuhtoma. Kuu tuntuu arvaamattomalta, koska sen ilmestymisen rytmi on niin järjetön suhteessa kaikkiin aikatauluihin, joihin elämämme on pakotettu.

Autofiktiota tämäkin taitaa olla suureksi osaksi eikä se sitä tippaakaan huononna. Hieno romaani pojan kasvusta lapsesta nuorukaiseksi. Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla toteaa kertoja monimerkityksellisesti.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus
Otava, 2023, 392 s

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys

Kansi: Heikki Rönkkö
 (kannessa Juvelius jerusalemilaisen valokuvaajan kuvaamana paikallisessa asussa)

Liitonarkun etsintä asettui merkillisellä tavalla tieteellisen tutkimusmatkan, uskonnon, arkeologian, salatieteen ja aarteenetsinnän välimaastoon aikakaudella, jolloin näiden väliset raja-aidat olivat suhteellisen huokoisia. Ehkä ne ovat edelleenkin huokoisempia kuin haluamme huomata.

Nimestä Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys tulee mieleen nuorten seikkailukirjat. Mystiseltä seikkailulta Valter Juveliuksen elämän tärkein hanke nyt luettuna vaikuttaakin. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Timo R. Stewartia, valtiotieteen tohtoria ja historian tutkijaa, haastateltiin noin viikko sitten tvssä Lähi-idän tuoreimmasta konfliktista. Hän teki vaikutuksen hyvin perehtyneenä ja selväsanaisena asiantuntijana. Hän on kirjoittanut myös tämän tietokirjan, joka vuonna 2020 sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden.

Valter Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kielenkääntäjä, Viipurin Työväenopiston ja myöhemmin kaupunginkirjaston johtaja. Sitä ennen hän toimi isänsä antaman esimerkin - ja painostuksen - johdosta maanmittarina. Kirjassa kerrotaan ensin taustaa päähenkilön perheestä, nuoruuden opiskeluajoista, työstä ja muusta lähipiiristä. Sen jälkeen ei ollutkaan niin yllättävää, että juuri hän päätyi erikoiseen teoriaansa, joka erotti hänen elämänpolkunsa kokonaan sisarustensa "järkevien" valintojen tiestä, ainakin tämän uhkarohkean, hyvin kunnianhimoisen hankkeen ajaksi. Kansainvälinen retkikunta lähti vuonna 1909 Juveliuksen aloitteesta ja hänen Raamatusta löytämänsä salakielisen viestin pohjalta matkaan tekemään kaivauksia Jerusalemin Temppelivuorelle. Hanke ilmentää Juveliuksen uskomatonta sinnikkyyttä. Hän ei hankkeen toteutusvaiheessa ollut enää vain maanmittari vaan myös väitellyt filosofian tohtori.

Vanhasta testamentista, mm Hesekielin kirjasta J löysi keksimänsä avaimen avulla lauseita, jotka kertoivat hänelle pyhän esineen, myyttisen liitonarkun sijainnin Jerusalemin Temppelivuoren alla, kaupungin vanhimmassa osassa. (Nimessä on liitonarkki mutta myöhemmin siitä on puhuttu liitonarkkuna.) Liitonarkku on uskontojen mukaan Jumalan valtaistuin maan päällä, se sisältää pyhiä esineitä ja kirjoituksia. Sen epäiltiin tuhoutuneen Salomonin temppelin mukana tai olevan edelleen jossain kätkettynä. J oli vakuuttunut, että tieto sen sijainnista oli piilotettu Raamattuun.

Juveliuksen kiinnostus aiheeseen ei kummunnut uskonnosta, vaan hän kiinnostui nimenomaan Vanhan testamentin kronologiasta ja salaisuuksista, jotka hän uskoi paljastaneensa ja ratkaisevansa. Ne oli määrä osoittaa toteen kaivauksilla Jerusalemissa. Kaivaukset alueella eivät olleet uusi idea. Alueella kaivetaan edelleen. Myöskään salakirjoitukset ja niiden tutkimukset eivät olleet uusia, mutta niiden yhdistäminen Vanhaan Testamenttiin oli. Niinpä Juvelius kohtasi suurta epäluuloa siltä pieneltä piiriltä asian harrastajia mm Ruotsissa, joihin hän oli alkujaan yhteydessä.

Salatieteet ja kryptografiset menetelmät olivat tuttuja ja kirja kuvaa myös sitä harmaata aluetta tieteen ja harrastamisen välillä, jossa rajoja haettiin ja ylläpidettiin. Ideasta toteutukseen tarvittiin rahoittajia, missä J onnistui monen mutkan jälkeen. Löytyi riittävän iso joukko englantilaisia ja amerikkalainen, eläköityneitä upseereita, varakkaita aatelismiehiä, myöhemmin retkikunnassa toimi ranskalainen munkki ja selvänäkijäkin. Retkikunnasta muodostettiin syndikaatti ja osakeyhtiö, jolla rahaa oli lopulta niin että kaikkia rahoittajiksi kiinnostuneita ei edes hyväksytty. Palestiina kuului Osmani-imperiumiin ja lupa kaivauksille piti hakea Konstantinopolista. Syndikaatti päätyi sopimuksessaan tiukkaan vaitiololupaukseen, mikä aiheutti myöhemmissä vaiheissa ongelmia. 

Otto von Bourg oli kaikesta päätellen mukana juuri näiden kykyjensä vuoksi, minkä voi nähdä hienoisena epäluottamuslauseena Juveliuksen karttoja ja selvityksiä kohtaan. Juvelius ja von Bourg eivät tulleetkaan toimeen, sillä jälkimmäinen mainosti alusta asti tietävänsä täsmälleen liitonarkun sijaintipaikan omien kykyjensä ansiosta.

Stewart kertoo suomalaisen omaperäisen ajattelijan Juveliuksen tarinan seikkaperäisesti, sujuvasti ja sopivissa paikoissa pienellä huumorin tuikkeella. Kirja on hauskimmillaan kertoessaan tuon retkikunnan sisäisestä dynamiikasta ja noista itsevarmoista seikkailijoista, jotka tuovat mukaan menneen maailman tuntua, G.A. Wallin tai Arabian Lawrence -tyyppejä. Varsinkin syndikaatin näkyvin toimija, brittiläinen aatelismies kapteeni Montagu "Monty" Parker johti kaivauksia Jerusalemissa eikä näyttänyt kaihtavan riskinottoa. Niinpä hän lähtikin kaivausluvan ulkopuolelle kaivauttamaan öiseen aikaan ja retkikunnan työ päättyi paikallisten mellakointiin ja "ryöstö" päätyi kansainvälisiin lehtiin. Parker retkikuntineen purjehti pois paikalta. Sinne palattiin vielä.

Kaivajien ei katsottu edustavan niinkään tiedettä ja arkeologiaa kun liiketoimintaan perustuvaa aarteenmetsästystä. Tämä tulkinta oli puolestaan jossain määrin ristiriidassa kritiikin toisen, vähemmän huomiota saaneen linjan kanssa, joka kyseenalaisti sen, olivatko retkikunnan etsimä liitonarkku ja muut Jerusalemin temppelin aarteet ylipäänsä löydettävissä.

Kirjassa pohditaan arkeologian ja aarteenmetsästyksen, tieteen ja uskonnon näkemyksiä aiheesta. Erilaisia näkemyksiä oli jo retkikunnan jäsentenkin välillä. Auktoriteettien välillä oli kilpailua ja epäluuloa. Syndikaatin jäseniä pidettiin monien pyhän maan kaivauksia tehneiden keskuudessa amatööreinä ja seikkailijoina. Stewart huomauttaa, että suuri yleisö saattoi pettyä saviastioiden sirpaleisiin odottaessaan kultaa ja arvoesineitä kun taas arkeologeille tieteellinen arvo saattoi olla käänteisessä suhteessa niiden muuhun arvoon. 

Juveliuksen teoria alkaa näyttää lukijastakin haperolta, hänen löytäessään kaivausten aikanakin jatkuvasti Raamatusta yhä uusia salakielisiä tietoja. Valter Juveliuksesta (sittemmin Juva) on jäänyt elämään laulu Karjalan kunnailla ja retkikunnasta sen kaivausten tuloksena edelleen käytössä oleva Siloan tunneli.

Kapteeni Parker tuhlasi sukunsa rahat siihen pisteeseen, että kotikartano jouduttiin hänen kuoltuaan luovuttamaan valtiolle. Sittemmin siellä kuvattiin elokuva Järki ja tunteet (1995).

Kirjan nimessä on ja-sana (Helmet kohta 15)! Se ei ole kovin tavallinen sittenkään, kun sitä erikseen hakee. Toinen vaihtoehto ennen tätä löytöä olikin Risto Räppääjä ja... Lista on pitkä.

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Gaudeamus, 2020, 390 s

Helsingin kirjamessut verkossa

Nyt kävi niin, että lannistuin tupaten täysistä junista, odotettavissa olevasta ruuhkasta ja vain muutamasta itselleni erityisestä esiintyjästä. Lisäksi kuulin edeltävänä aamuna outoja radiouutisista: koronan tuomioprofeettojen kellot kumisivat taas. Joten jäin kotiin ja siirsin junalippuni tammikuulle. Vähän otti päähän nössöilyni, kun olin jo miettinyt ekaa äänikirjaa matkalle, oikeaa vaatetusta, sopinut jotakin jne.

Reissun sijaan seurasin läppäriltä kotona muutamaa haastattelua. Tänä vuonna kiinnostavin oli venäläinen, Sveitsissä asuva Mihail Šiškin, jolta olen lukenut kolme teosta. Pidin enemmän vähemmän tunnetusta teoksesta Sinun kirjeesi kuin muhkeasta Neidonhiuksesta, mutta voin sanoa, että kirjailija on minulle tärkeä - kuten muuten aika moni venäläinen kirjailija. Maailman kirjallisuus menettäisi paljon ilman venäläisiä kirjailijoita, sen voi sanoa ilman paatosta, kuten tietenkin muukin kulttuuri, kuvataide, musiikki, tanssi.

 

Šiškin on tunnettu Putin-kriitikko ja hänen viimeisintä kirjaansa Sota vai rauha on kehuttu Ukrainan hyökkäyssodan ja muutenkin Venäjän toiminnan ennustamisesta oikein. Kuka on näkyvin Putin-kriitikko Suomessa? Tietenkin Heidi Hautala, joka oli sitä jo silloin, kun suurin osa poliitikoista piti kritiikkiä hysteerisenä ja turhan vihamielisenä. Olimmehan hyötymässä monenlaisista bisnessuhteista Venäjään. Samoin kuin Šiškin myös Heidi Hautala on saanut sittemmin oikeassa olleen visionäärin viitan ansaitusti harteilleen.

Korjaus 30.10.: Vaikka en kovin montaa haastattelua kuunnellut, nekin näköjään menivät päässäni sekaisin. Eivät  ja Hautala ja Šiškin keskustelleett Anna Politkovskajan tyttären Vera Politkovskajan äidistään kirjoittamasta kirjasta. Siinä keskustelivat Heidi Hautala, kustantajan edustaja Iida Siimes ja Amnestyn Frank Johansson aiheena Sananvapaustaistelija Anna Politkovskajan elämä.

Heidi Hautala ja Šiškin keskustelivat perjantaina aiheesta Venäjä sodan jälkeen, jonka siis myös kuten edellä mainitun kuuntelin. Verkkomessut eivät selvästikään sovi minulle...

Šiškiniä haastateltiin uusimmasta kirjastaan lauantaina, jolloin oli tarkoitukseni olla paikalla. Hyvin keskustelun seuraaminen sujui verkossakin. Haastattelijana toimi selväsanainen Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen. Messuhaastattelut ovat vajaan puolen tunnin mittaisia. En ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Tuleeko sitten paljon kalliimmaksi, jos nyt ainakin kauempaa tullutta kirjailijaa haastatellaan vaikka tunnin ajan?  Parissakymmenessä minuutissa ei kovin syvällisesti ehditä mitään aihetta käsitellä. Puhumattakaan esim kysymyksestä, mikä on Venäjän tulevaisuus. Siitä huolimatta, Šiškinin vastaukset paljastivat sellaisen ihon alle menevän tuntemisen tason kuin vain emigranttikirjailijalta voi odottaa.

Ensin oli puhe kielestä.  Miksi kirjailija on kirjoittanut tietokirjansa saksaksi. Hän vastasi, ettei voi kirjoittaa romaania, proosan taidetta muuta kuin venäjäksi, omalla kielellään. Sen sijaan kun hän kirjoittaa tietokirjaa Venäjän historiasta ja nykyisyydestä, hän haluaa välttää normia, sanoja, joita hänen mielestään ilmeisesti käytetään väärin nyky-Venäjän ymmärtämiseksi. Siksi saksa, hänen nykyisen kotimaansa Sveitsin kieli. Hän liikkuu in a grey zone, mikä ei tässä oikein auennut minulle. Vaikuttaa, että hänen on ollut vaikea sietää länsimaisten poliitikkojen yritystä ymmärtää Putinin hallintoa, rakentaa siltoja. Sota vai rauha on kirjoitettu 4-5 vuotta sitten, ennen hyökkäyssotaa.

Venäläisiä on Šiškinin mukaan two nations, on maaorjien asemassa edelleen elävä väestö ja on demokratiaa arvostava länsimyönteinen väestö. Ennen hyökkäyssotaa kirjoitettuun kirjaan sisältyy lopussa kaksi kappaletta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, toinen realistinen, toinen optimistinen. Realistiseksi kutsuttu on kylmäävä: pyramidirakenteinen maan hallinto, nykyinen ja entiset, pohjaa tsaarin valtaan. Tsaari on jumala, vakaan elämän takaaja. Hän on diktaattori, joka voittaa viholliset. Viholliset uhkaavat kansakuntaa kaikkialta ja kaikki on diktaatorille sallittu vakauden ylläpitämiseksi. Kansan tuki edellyttää, että diktaattori voittaa taistelunsa. Jos ei voita, hän on fake johtaja ja hänen tilalleen tulee toinen. Siksi, kun Putin joskus kuolee - todistetusti, koska sekään ei tule käy kovin nopeasti ilmi (vaikeus kuvataan hyvin elokuvassa Stalinin kuolema) - hänen tilalleen tulee uusi diktaattori valtataistelun jälkeen. Kirjailija on pessimisti. Venäläinen kulttuuri on häviäjän asemassa, mutta optimistisin lausunto tai lupaus häneltä on se, että hän ja muut venäläiset kirjailijat ja demokratian kannattajat jatkavat taistelua, koska Venäjän kieli, kulttuuri ja taide ei kuulu Putinille, vaan heille, hänelle.

Kabulin kauppiaan (vanha arvioni, ennen blogiaikaa on lyhyt ja jyrkkä. Ymmärrän nyt, että nykyinen vallitseva islamin tulkinta on konservatiivien käsissä, tilanne on aiemmin ollut toinen muslimimaissa.) kirjoittaja Åsne Seierstad on kirjoittanut uuden kirjan Afganistanista nimeltään Afgaanit. Nasima Razmyar, meidän "virallinen" afgaanimme, haastatteli häntä.  Päin vastoin kuin Venäjä, jolla loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän vaihtelua tsaaripohjaisessa hallintomallissaan, Afganistan oli sata vuotta sitten liberaali valtio, jossa naiset kävivät koulua, burghat oli kielletty ja nuoret kuuntelivat 60-luvulla vielä Beatlesiä.

Nyt talibanin aikana kaikki on naisilta kielletty ja kehitys kääntynyt päinvastaiseksi. Kirjassa kerrotaan kolmen afgaanin tarina. Jamila on polioinvalidi, joka vain halvaantumisensa takia sai käydä koulua, koska ei kelvannut avioliittoon. Hän ehti edetä talibania edeltäneessä hallituksessa korkealle, mutta on nyttemmin paennut maasta ja elää Norjassa. Toinen tarina on talibanin korkea-arvoisen upseerin tarina ja kolmas nuoren vuosituhannen vaihteessa syntyneen naisen, jolta on kaikki tulevaisuuden näkymät peitetty. Tilanne Afganistanissa on kuin Venäjällä, synkkä.

Silvia Hosseini, iranilaistaustainen, nyttemmin tamperelainen, esseisti, kirjailija ja opettaja on kirjoittanut tietoteoksen Kirjallisuuden kiihottava historia, josta HSn toimittaja Arla Kanerva haastatteli. Historia tästäkin aiheesta on hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Vaikka nykyään mikään ei ole kirjallisuudessa sensuroitua, vaikuttaa että erotica on joinakin aikoina vuosisatojen vaihtuessa ollut ilon lähteenä sallitumpaa kuin nykyisin. Kontrasti on varsin suuri esim arabimaiden historiassa. Eurooppalainen kirjallisuus on ottanut vahvasti vaikutteita arabiankielisestä kirjallisuudesta, koska osa Eurooppaa kuuluikin siihen kulttuuriin aikoinaan. Sieltä on löydettävissä riettaita ja hauskoja kertomuksia, naistenkin kirjoittamaa vihjailevaa runoilua.

Hosseini painotti, että eroottisessa kirjallisuudessa on aina mukana vaaran elementti, vain siten se on kiinnostavaa, se ei voi olla "turvallinen alue". Se on fantasiaa eikä ole väärin, jos kummallinen ja vaarallinen kiihottaa. Sanat ja teot ova eri asioita. Hän suree islamistisessa kulttuurissa vallalla olevaa tukahduttavaa trendiä, joka kieltää jo nykyään oman historiansa. Länsimaissa taas käydään tällä hetkellä läpi seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön asioita. Se on tarpeellista, mutta ei jätä nyt paljon tilaa riemukkaan seksin käsittelylle kirjallisuudessa. Sitä odotellessa.

Näitä haastatteluja esim olin ajatellut käydä kuuntelemassa messuilla. Niinpä ne on nyt kuultu verkossa. Mielenkiintoista näinkin, mutta on kuitenkin aina ollut vielä hauskempaa messuilla. Ensi vuonna taas paikan päälle, toivottavasti.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Kansi: Satu Enstedt

Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.

Mielenkiintoinen lähtöasetelma Pastellien maantieteessä: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. - johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.

Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.

Anna Hollingsworthin kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.

Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.

Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.

Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede
Aviador, 2023, 259 s

Ernö Szép: Ihmisen haju

(myöhemmin talvella tämäkin hieno mies tapettiin)

Vieläkin löytyy uusia näkökulmia juutalaisten vainoon toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Unkarilaisen runoilijan, näytelmäkirjailijan ja esseistin Ernö Szépin Ihmisen haju kuvaa päiväkirjanomaisissa lyhyissä, kronologisesti etenevissä pätkissä Budapestin juutalaisten arkea ja myöhemmin kamppailua pakkotyöleirillä saksalaismiehityksen aikana loka-marraskuussa 1944. Kirjailija oli yksi kaupungista häädetyistä, pitkälle marssille tietymättömään kohteeseen osallistuneista.

Takakannen mukaan kirjailijan muistelmat eivät sopineet aikanaan (1945) sosialistiseen kirjallisuuskäsitykseen ja ne ovatkin saaneet suuremman huomion vasta viime vuosina - ja suomennettu tänä vuonna.

Ennen työleiriä romaani kuvaa juutalaisväestön kutistuvaa elintilaa ja ahdistelua Budapestissä. He joutuivat Budapestissäkin käyttämään näkyvää  merkkiä vaatetuksessaan, heistä tuli keltatähtisiä. Unkarin natsimieliset käyttivät omaa merkkiään hakaristin sijaan, heitä kutsuttiin nuoliristiläisiksi. 

Kuten muualla maailmassa, monet juutalaiset olivat Budapestissäkin menestyneitä yrittäjiä, usein vauraita ja sivistyneitä -  ja kadehdittuja. Szép kuvaa lämmöllä asuinkorttelinsa Pozsonyi-kadun asukkaiden taustoja, tapoja ja persoonallisuuksia.

Sen ohella, että herra F. oli kauppias ja toimitusjohtaja, joka möi tavaraa merten taa, hänen päätyönsä ja kutsumuksensa oli kasvinjalostus.Nyt hän joutui täällä kotona olemaan toimettomana, suljettuna tähän taloon äitinsä ja sisarensa kanssa, jonka aviomies oli viety pois. On mielenkiintoista, että niin uudenaikainen, nuori ihminen noudattaa mitä ortodoksisimpia juutalaisdogmeja. Hän on saanut syvästi uskonnollisen kasvatuksen. F:n perhe syö vain kosheria.

Korttelissa asuu värikästä väkeä, sekä hienoja ihmisiä että pölkkypäitä. Szép ei rakenna omistaankaan sankareita. On riitoja vääristä vävyistä, on Hitleriä ihaileva rouva, jonka pojat oli viety pakkotyöleirille. Toteavasti Szép raportoi juutalaisten valmistautumisesta odotettavissa oleviin tapahtumiin, heikompia yritetään tukea ja säästää heitä kaikilta tiedoilta, syanidia pitäisi olla pahimman varalle. En tiedä, en usko, en voi kuvitella muuta kuin elämän. 

Ruotsin Unkarin lähetystö oli rakentanut juutalaisille mahdollisuuden pakoon: Ruotsi piti Ruotsin kansalaisena juutalaista tai kristittyä, jolla oli Ruotsissa sukulainen ja lupasi järjestää kuljetuksen sinne. Kirjeistä syntyi tulva ja määrittely sukulaisuudestakin laajeni käsittämään ystävät ja liikekumppanit.

Rivit suoriksi, korkea-arvoiset herrat! Liikettä, liikettä Abel, ei raahata koipia! - Kun kirjassa päästään saksalaisten saapumiseen kortteliin ja varsinaiseen pakkotyöleirille marssittamiseen, alkaa lukijallekin kurjempi aika. Nuoret virkaintoiset sotilaat nöyryyttävät ja näännyttävät juutalaisia, nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, herroja ja köyhiä loputtomalla marssilla vailla vettä ja ruokaa. Eikä perillä kaivuutyömaalla ole helpompaa. Päämääränä näyttää olevan juutalaisten kiduttaminen, kunnes paikalle saadaan lisää saksalaisia hoitamaan lopullisen kuljetuksen.

Kurjuuden keskellä Szép ei luovu tarkkailemasta ihmisyhteisöä, vaan piirtää siitä edelleen moninaista kuvaa, ovelista keinottelijoista, ystävällisistä ja epäitsekkäistä, vaivoista ja sairauksista, toiveikkuudesta ja toivon menetyksestä. Ja kuinka loka/marraskuu kohteli ankarasti kolmen metrin syvyistä ojaa kaivavia ihmisiä. Samalla moralisoimattomalla tavalla kirjailija kuvaa myös saksalaisia, heidän joukossaankin voi nähdä tyyppejä, jotka eivät halua tuottaa kärsimystä. Huumori kukkii mustana, kun sadat ihmiset yöpyvät sateen kastelemilla tiilillä lomittain, raajojaan toisiinsa sovitellen, unettomat onnellisesti nukkuvien kuorsausta kuunnellen. Kuin huomaamattomana heittona, Szép mainitsee usein suluissa, kuinka juuri kuvattu värikkään anekdootin päähenkilö tapetaan myöhemmin. Niin halpa oli ihmisen henki.

Rakas lukija, tämän tarinan täytyy jo kyllästyttää teitä. Mutta kuten huomaatte, pian tulee loppu, jäljellä ei ole kuin muutama sivu. Totta, olin väsynyt lukemaan tästä kammottavasta historiasta - ehkä nykyhetki tekee siitä vielä raskaamman - vaikka näen Ihmisen hajun poikkeuksellisen kerrontatavan. Tällä kauhukertomuksella on kirjoittajalle ja usealle muulle onnellinen loppu, ruotsalaisen diplomaatin Raul Wallenbergin järjestelemän suojelupassin ansiosta. Olimme kotona yhdeksäs marraskuuta.

Kiitos hyvästä suomennoksesta ja alaviitteiden tietoiskuista, joita oli juuri sopivasti.

Ernö Szép: Ihmisen haju
Emberszag, 1945, unkarista suomentanut Anssi Halmesvirta
Basam Books, 2023, 174 s

Sata sivua QAnonista - osaluettu

QAnon -niminen salaliittokultti tuli maailman uutisten seuraajille tutuksi 6. tammikuuta 2021 Yhdysvalloissa tapahtuneen presidentinvaalien jälkeisen kongressihyökkäyksen aikoihin, yhdessä Proud Boys -nimisen äärioikeistolaisen trumpistien joukon kanssa. Kuten tiedetään, Trump ei halunnut jarruttaa kongressiin hyökänneitä fanejaan kuten hän ei myöskään ole halunnut tuomita QAnonin seinähulluja teorioita. Koska, kuten tiedetään, Trumpin vahvin teesi on se, että hänen pitää olla ihailtu ja jos joku porukka on asialle vihkiytynyt, he ovat pohjimmiltaan hyviä.

Maailman pahuuden ja siis demokraattien ja Hillary Clintonin, pääpahiksen takana on kansainvälinen salaliitto, jonka jäsenet ovat pedofiilejä, jotka pitävät lapsia vankina kellareissa ja juovat heidän vertaan pysyäkseen nuorina ja tekevät lapsilla saatanallisia rituaaleja. Pahisten joukkoon kuuluu myös demokraatteja kaikkialla maailmassa rahoittava miljonääri George Soros. Siinä tiivistys kultin maailmanselityksestä.

Toimittaja Will Sommer kirjoittaa asiantuntevasti ja sujuvasti. Hän on myös rohkea, koska marketissa aseita myyvässä maassa nämä salaliittoteoreetikot eivät ole mitään vaarattomia pellejä vaan herkästi väkivaltaan turvautuvia ja asialleen omistautuneita cowboyta, kaikissa sukupuolissa. He ovat valmiita tappamaan perheenjäseniään. Some ja internet auttavat maalittamisessa ja vihollisten löytymisessä. En jaksa näiden kaistapäiden edesottamuksista enempää lukea. 

Yhdysvaltain kahtiajakautunut ilmapiiri takaa sen, että salaliittoteoriat tulevat pysymään meidän poliittisessa järjestelmässämme, etenkin nyt, kun vuoden 2024 vaalit lähestyvät. Vaikka kyseessä ei olisi QAnon, vastaava totalitaarinen, väkivaltainen salaliittoteoreettinen ajattelu tulee pysymään silti kanssamme.

Will Sommer: QAnon. Salaliittokultin ytimessä, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen, Bazar, 2023,  377 s, osaluettu

 

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain

Tukholmalaisia mieltä osoittamassa 70-luvulla (Aftonbladet)

Kiitän Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia vinkistä. On hienoa kohdata kirjallisuudessa erilaisuutta ja vieraita maailmoja, mutta on se vaan kivaa löytää myös hengenheimolaisia! Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain/Maken on lisäksi ajaton klassikko. Sellainen siitä on tähän päivään mennessä ainakin Ruotsissa kehkeytynyt. Suomennoksen nimi on minusta alkuperäistä parempi (suomentanut Marja Alopaeus), vaikka onhan tuo en förhållanderoman mainittu alaotsikossa ruotsinkielisessä nimessä. Suhteista parhain on sopivasti arvoituksellinen ja (itse)ironinen.

Romaani kertoo rakkaudesta, rakastumisesta, vapaudesta vs sitoutumisesta, kasvamisesta aikuiseksi, parikymppisen nuoren naisen näkökulmasta. Ajanjakso on noin 7 vuotta. Aika, 1960/70-luku on sen muutoksen seuraamiselle erityisen hedelmällinen, koska se oli suuren murroksen aikaa. Euroopan hulluna vuonna 1968 opiskelijat nousivat barrikadeille, järjestettiin sodan vastaisia mielenosoituksia, poliittiset keskustelut kuumenivat, eurooppalaista elokuvaa juhlittiin ja radikaalivasemmisto lateli tiukkenevia ohjeistuksiaan. Että romaani sijoittuu Tukholman yliopiston opiskelijamaailmaan, siitä tuli minulle vielä erityinen kultareunus. Noihin aikoihin vietin kaupungissa neljä kesää. Kesiä täynnä uusia kokemuksia ja ihmisiä, jännitystä, värejä, ihastuksia ja pettymyksiä.

Martina opiskelee englantia ja kuuntelee filosofian luentoja. Myöhemmin hän jatkaa väitöskirjaan asti. Opiskelukuvioissa hän tapaa Gustavin, joka oitis rakastuu tai paremminkin hurmioituu hänestä. Alku kuvaa jo hyvin heidän eroavaisuuksiin. Nainen on innostunut filosofisista ja kirjallisista keskusteluista, mies on valmis parisuhteen seuraavaan pykälään, avioliittoon, perheen perustamiseen. Martina ei osaa niin suuresta rakastumisesta innostua, vaan vastustelee ehtimiseen, vaikka tuntee heidän myös "kuuluvan yhteen". Tätä parisuhteen veto/työntövoimien tempoilua nuoressa rakkaudessa Sundström kuvaa monipuolisesti ja huumorilla.

Martina ei osaa itselleenkään oikein selittää nyreyttään. Gustavin varaukseton tulevaisuuden suunnittelu avioliittokuvioineen ja jatkuva kimpussa roikkuminen sammuttaa Martinassa halut vastaavaan. Mikään ei innosta minua yhtä vähän kuin naiminen. Jopa niin, että kun kokkaavan Gustavin jalat - vanhoissa kumipohjaisissa tohveleissa - Saari-mökillä äkillisesti herättävät hänessä innostusta minussa lainehtii synkeä halu vietellä hänet.

Kipakkoja yhteenottoja lieventääkseen nuori pari päätyy ajan hengessä vapaampaan suhteeseen; ollaan yhdessä mutta toisten tapaaminen sallitaan. Martinalle se sopii, hän tapaa yllättäen kadonneen suuren rakkautensa Aronin. Mustasukkaisuus herää kuitenkin, se minkä sallii itselleen, ei ole kuitenkaan helppoa niellä toisen tekemänä. Uskottomuus on inhottavaa, vaikka uskollisuutta ei ole vannottu.

Vanhempien sukupolvi on jo valmis naittamaan parin, he kun viettävät juhlapyhät ja kesälomat yhdessä ja Gustavin kesäpaikka, Saari, muodostuu Martinalle paratiisiksi - kunhan ei tarvitsisi purjehtia. Eikä hänen tarvitsekaan. Gustavin veli ja sovinnainen avioliitto, vaimo kotirouvana, herättää Martinassa kylmiä väreitä. Avioliitto näyttäytyy hänelle ansana naisen vapaudelle, vaikka Gustav kuoriikin perunoita ja kokkailee. Yhteiskunnan, vanhempien paine jatkuu ydinperheen suuntaan, mutta Martina ei saa omia ajatuksiaan sopimaan siihen.

Martinan ja Gustavin vaikeasti sovitettavien parisuhdetavoitteiden ohessa 70-luvun opiskelijaelämä ja työelämä saa hykerryttävän kuvauksensa. Tähän oli helppo samaistua. Muistan kuinka opiskeluajan jälkeen työelämä, toimistotyö oli ikävystyttävää ja ainakin ensimmäinen työpaikka pettymys. Tätäkö elämä on tästä lähtien, kysyy Martinakin. Gustav ja tämän ajatteleminen, kun toinen ei ole paikalla, tai välttely, kun hän on siinä, pitää nuoren naisen valppaana, mutta työelämä osoittautuu niin kuolettavaksi että opintojen jatkaminen ja väitöskirja on ainoa mahdollisuus. 

Voiko oikeistolaisen miehen sänkyyn mennä, Jan Myrdal on kirjannut tällaisen vaimonsa esittämän kysymyksen. Mikäli minä ymmärrän vastaus on ei.

Seitsemänkymmenluvun Tukholmassa opiskelijat käyvät poliittisissa tapahtumissa, keskustelevat filosofiasta ja kirjallisuudesta, käyvät elokuvissa, mielenosoituksissa; opiskelu ja valmistumisen paine taisi tosiaan siihen aikaan olla huomattavasti vähäisempää kuin nykyisin. Hihhulivasemmistolaiset latelevat kumouksellisia kaavamaisuuksia. Verrattuna siis meihin sopuvasemmistolaisiin. (Tämä toi elävästi mieleen tutun Tukholmassa, meitä oli siellä samaan aikaan enemmänkin  turkulaisnuoria. M kulki pyöreät rillit nenällä, pitkä villatakki yllään ja asusteena kainalossa Marxin Pääoma. - Olen iloinen jos voin olla dogmaattinen, sanoi M, kun kantamuksesta hieman piikittelin.) Asunnoista oli kuitenkin sama hätä kuin nykyäänkin, rahasta oli puutetta. Martina ja Gustav keskustelevat Kierkegaardista ja lähettelevät toisilleen raamatunjakeiden viitteitä kirjeissä. Merkitsevien sitaattien tulkitsemiseen piti avata raamattu. 

On-off -suhde jatkuu kauan ja dramaattisena. Neljänsadan sivun verran siinä alkaa olla liikaa Gustavia loppua kohden, vaikka Martinan pohdiskelu suhteistaan syvenee suorastaan akateemiseksi diskurssiksi.  Paikalliskuvaus - Skeppsbron, Humlegården, Åhlens, Lidingö, Jerum - vuodenaikojen vaihtelu, uusien tuttavuuksien nasevat kuvaukset kypsentävät kuitenkin kertomuksen niin monipuoliseksi ajankuvaksi, itseironisella huumorilla ja feministisellä asenteella, että en voinut kuin riemumielin kahlata läpi tätä raastavaa parisuhdetta. Romaani on harvinainen yhdistelmä vakavaa filosofista itsetutkiskelua, yhteiskunnallista ajankuvaa ja hykerryttävän hauskaa, tragikoomista rakkauskertomusta.

Kärsimättömyys tekee minusta pikkutarkan: mielestäni elämä on niin lyhyt ettei sitä saa tuhlata etsiskelemällä esineitä jotka itse on hukannut, eikä liioin uhraamalla pitempää kuin ehdottoman välttämättömän ajan rutiiniaskareille joita elämän jatkuminen vaatii. - Kaikki paikoillaan ja Gustav nojatuolissa, säästää paljon aikaa.

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain
Maken. En förhållanderoman, 1976, suomentanut Marja Alopaeus
Tammi, 1979, 399 s

 

 

Lauantai kirjamessuilla

Yhteen A4een tiivistetty ohjelma taskussani sukelsin taas Turun kirjamessujen vilinään. Enkä siitäkään näköjään onnistunut osallistumaan kaikkiin. Juha Itkosen teoria perheestä sekä myös hänen ja Amman lukuhetken Ysäridisko putosivat pois, samoin Juhani Branderin Amerikka ja köyhien ihmisten voima. Klo 15 kilpailivat Kirjasome juhlii seksuaalisuutta ja Timo Harakan Datakapitalismi. Löysin viimeksimainitun ensin. Harmi, koska Silvia Hosseiniakin olisin mielelläni kuunnellut.

Päivästä tuli kuitenkin näinkin riittävän pitkä ja hengen antimiltaan oikein virkistävä. Messukahvilan sämpylästä ei voi sanoa samaa (saman aikaisten ruokamessujen tarjontaan jonotti näännyttävän pitkä jono nälkäisiä). Kuinka nykyään osataankin tehdä niin hyvän näköisiä muovin makuisia tuotteita! 

Turkulaisena piti tietenkin heti syöksyä houkuttelevasti otsikoituun Turku vastaan Tampere - teemaiseen kisaan, jossa runoilijat lauloivat toisiaan suohon. Molemmissa kaupungeissa asunut messujen ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen juonsi kannustavasti.

Leikkimielisen alun jälkeen jaksoikin paremmin ottaa vastaan Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Opettamisen ilo & uupuminen.

Koulukeskustelua ei kukaan uutisia seuraava ole voinut välttyä näkemästä/kuulemasta. Opettajien ja samalla oppilaiden tilanne on jo pitkään vaikuttanut lähes epätoivoiselta. Nämäkin opet ovat työssään uupuneet. Rytisalo jätti ne työt kokonaan, kun taas Kinnunen palasi rakastamiinsa töihin, vaikka vakuuttikin olevansa oikeastaan pessimistisempi kuin Rytisalo. - Kaikissa koulua koskevissa uudistuksissa on ärsyttänyt eniten se, että opetushallinnolla näyttää olevan loputtomasti selvityshankkeita ja suunnittelua niiden takana, mutta harvinaisen huonosti on opettajia kuunneltu, koskivat uudistukset sitten liiallista intoa digitalisaatioon tai opetusohjelmia. (Mikä ei tule oikeastaan yllätyksenä työelämän taakseen jättäneelle: kaikissa organisaatiouudistuksissa vaikuttaa, että harvoin kuullaan niitä, joiden työhön muutokset eniten vaikuttavat.)

Esimerkkinä opetusohjelmien omituisuuksista haastateltavat mainitsivat uuden oppiaineen: Merkityksellinen neuvottelu, jonka opetuksesta ei ole annettu sen kummempia evästyksiä. Mielenkiintoista oli myös kuulla lukutaidon romahduksen taustatekijöistä. Käyttöön on otettu jonkin näköinen muiden taitoaineiden kompensaatio. Sen seurauksena peruskoulun voi läpäistä vailla kunnollisia perustaitoja, eli luku- ja kirjoitustaitoa. Kuulostaa suorastaan vastuuttomalta uudistukselta.

Ostin joka tapauksessa ensimmäisen joululahjan: Huokauksia luokasta - signeerauksilla.

Seuraavana vuorossa oli Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta. Elisa Aaltola on eläinoikeusasioissa ollut jo näkyvä aktivisti ennen kuin veljensä Mika tuli julkisuuteen Venäjän hyökkäystä päivittäin kommentoivana asiantuntijana (Mika A. messuilla sunnuntaina). Elisa Aaltola peräänkuuluttaa kokonaisvaltaista asennemuutosta suhtautumisessa eläimiin. Heistä on puhuttava, ei niistä. Heillä on mieli ja tunteet. Sillä on merkitystä, kuinka eläimistä puhutaan, kohdellaanko heitä hyödynnettävinä esineinä vai tuntevina olentoina. Aaltola kannustaa ajattelemaan myös sikoja, lehmiä ja hirviä sellaisina eläiminä kuin minä pidämme perheen lemmikkejä, kuitenkaan heitä inhimillistämättä. - Aaltola on epäilemättä eläinfilosofiassa etujoukoissa. Silti sekasyöjänä - vaikka lihaa yhä vähemmän syövänä - tätä kuunnellessa tulee huono omatunto ja se surullinenkin tunne, että hänen ajatuksensa ovat niin kaukana enemmistöstä meidän teollistuneen lihantuotannon aikakaudella. Hyvä että on energisiä vaikuttajia, joilla on tavoitteita paremmasta maailmasta.

Yleisöstä joku esitti kysymyksen, kuinka hänen mielestään tulisi suhtautua vieraslajeihin. Myös tässä tappaminen on hänen mielestään turhan helppo ratkaisu. Meidän on mahdollista kehittää uusia tapoja kohdata sekin ilmiö. 

Seuraavaksi löysin itseni epätyypillisestä seurasta, nimittäin estradilla istui arkkipiispa Tapio Luoma yhdessä Sixten Korkmanin kanssa. Keskustelussa oli pohjana Korkmanin teos Talous ja humanismi. Arkkipiispa onnistui yllättämään. Korkmanin älykäs ja huumorintajuinenkin tapa puhua yhteiskunnallisista asioista on tullut mediasta tutuksi, mutta Luoma oli myös yllättävän rento ja hyvä keskustelija. Riitta Monto juonsi asiantuntevasti. Keskustelijat päätyivät yhteiseen näkemykseen kristinuskon reformaation merkityksestä nykyiselle markkinataloudelle ja varsinkin sen pohjoismaiselle versiolle markkinaliberalismin vaihtoehtona. Se miten tähän päädyttiin tietenkin erotti kirkon miehen ekonomistista. Korkman painotti valistuksen merkitystä, Luoma toi Jeesuksen sanaa esille. Korkman näki Lutherin epäluulon pankkeja kohtaan edelleen terveellisenä, varsinkin nyt kun pankit ovat niin jättimäisiä, valvonta on vaikeaa, mutta valtioiden on ne konkurssilta pelastettava.  Korkman totesi myös hyväntuulisesti, että taloudelliset katastrofinäkymät ovat ekonomisteille jokapäiväistä leipää. Näin on aina ollut ja epäilemättä jatkossakin. 

Juha Itkonen jäi siis toiseksi, kun kiinnosti enemmän teema Puolueet kirjailijoiden tentissä. Puolueita edustivat Kike Elomaa, ps, Saara-Sofia Siren, kok ja Li Andersson, vas. 

Virpi Hämeen-Anttilalla oli asiaa kirjailijoiden olemattomista eläkkeistä, miksi heitä ei saada MYELin piiriin? Apurahat ovat kirjailijoiden palkka, tähän pitäisi tähdätä Li Anderssoninkin mielestä, joka oli taas todella hyvin perillä taiteilijoiden elantoon liittyvistä asioista, ehkä myös kuvataiteilijaisänsä kautta. - Halutaanko puhua ALVista? kysäisi ajankohtaisesti Karo Hämäläinen Parnassosta. Hallituksen edustajat Siren ja Elomaa painottivat taas, että joka puolelta leikataan vähän, siksi kirjailijoita ja kirjoja kurittava alvin nousu on vain yksi monista puroista. - Miksi oluen alvia lasketaan mutta kirjojen nostetaan, ihmetteli Andersson. En ymmärrä, mitä tässä haetaan. Tai ymmärrän kyllä, korjasi Li yleisön aplodeeratessa.

Apurahojen merkitystä painotti Salla Simukkakin kertoessaan omasta menestyksestään maailmalla. Hänen Lumikki-sarjaansa luetaan kansainvälisesti ja siitä ollaan suunnittelemassa tv-sarjaa Hollywoodissa.

Timo Harakka epäili 20 tunnin lennon näkyvän hänestä

Kirjamessuni jatkuivat tiukasti yhteiskuntateemaisissa keskusteluissa. SDPn kansanedustaja Timo Harakka oli saapunut kirjamessuille 20 tunnin lennon jälkeen. Hän oli osallistunut kansainväliseen kongressiin tulikuumasta aiheesta, tekoälystä, algoritmeistä. Niitä teemoja käsittelee myös hänen tuore kirjansa Datakapitalismi kriisien maailmassa. Kansainvälisesti Suomi on kärkimaiden joukossa tällä alalla, me olemme niitä, joiden säännöksiä kopioidaan Euroopassakin, kun tämän alueen lainsäädäntöä laaditaan. Se onkin pienen maan ainoa keino selvitä Harakan mukaan, olla ketterä ja ajan hermolla eli koulutettuja. Haastattelija (nimi unohtui) ylisti kirjaa selkeänä ja hyvin luettavana.

Koska en ollut vielä saanut kuunnella riittävästi tuota Sixteniä, riensin vielä kuuntelemaan paneelikeskustelua Miten ajatella paremmin - luovuus ja politiikka. En ole ihan varma, liikkuiko keskustelu sittenkään ihan tuossa teemassa, mutta Suvi Auvinen mainosti kepulaista ystäväänsä, jonka mielipiteet ovat kaukana hänen omistaan eli toisten mielipiteiden kuuntelemista. 

Kike Elomaalle voi nostaa hattua rohkeudesta, koska tässäkin seurassa kävi selvästi ilmi, että persujen kannatus ei kulttuurialalla ole kovin korkealla. Kike E. on kuitenkin rehellisen ja maltillisen oloinen omassa viiteryhmässään. Kirjailijat muistelivat käänteentekeviä kirja/elokuvakokemuksiaan. Satu Rämölle se oli suomalainen Sisu-elokuva, hänestä se oli hieno ja hän tunsi ylpeyttä suomalaisuudestaan. Sixten Korkmanin sosiaalisen eetoksen eli empatian herätti aikoinaan Harry Martinsonin Nokkoset kukkivat, jossa hän ymmärsi mitä köyhyys merkitsee lapselle. Oli toinenkin merkitsevä teos, mutta se on jo ehtinyt livahtaa mielestä.

Kiitos Turun kirjamessut, kivaa oli kuunnella viisasta puhetta. Sen verran kuluttavaa on päivänkin verran pitää korvat avoinna ja pää valppaana sekä metsästellä seuraavaa foorumia ruuhkassa, että tänään oli vain sulateltava.

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jihadisti vai sittenkin norjalaisen vierastaistelijan metsästäjä jossain Lähi-idässä? Natsi vai Norjan vastarintaliikkeen jäsen sodan lopulla Norjan Hurtigrutenilla uponneessa laivassa? Salaisuuksia ja epäilyjä riittää norjalaisen Aslak Noren sukutarinassa, jossa Falckin laivanvarustajasuvun historia kätkee vaiettuja käänteitä ja tarkkaan piilotetun/kadonneen käsikirjoituksen nimeltä Meren hautausmaa. Sen on kirjoittanut Vera Lind, kirjailija ja mainitusta laivasta pelastautunut nuori nainen. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, hän on tehnyt yli 70-vuotiaana itsemurhan.

Falckin suvulla on kaksi keskenään riitelevää sukuhaaraa, vauras itäinen ja köyhtynyt bergeniläinen. Suvun SAGA-säätiötä johtaa itsevaltainen patruuna Olav, Veran poika, joka ei enää ollut äitinsä kanssa väleissä. Sen sijaan hänen veljensä, bergeniläinen Hans, hyväntekijälääkäri, seikkailija ja naistenmies on ollut Veralle läheinen. Säätiön museota johtaa Alexandra, kutsumanimeltään Sasha, Olavin tytär, perheenäiti ja varakkaan sukuhaaran määrätietoinen perillinen.

Sukutarinaan lomittuu toinen tarina: Lähi-idässä vankilassa viruvaa Johnnya epäillään jihadistiksi ja hän on jäänyt kurdien Peshmerga-joukkojen vangiksi. Toisaalta hän saattaa olla myös Norjan tiedustelupalvelun värväämä ja siis vastakkaisissa tehtävissä. Hän on Hans Falckin, vaarallisissa maisemissa viihtyvän lääkärin, ystävä ja niinpä hänet värvätään jossain vaiheessa tuon värikkään tyypin muistelmien kirjoittajaksi. Mutta onko sekin vain peitetarina totuuden, mereen hautautuneen salaisuuden paljastamiseksi? Kuinka paljon perheen vuoksi voi sietää valheita ja totuuden peittelyä?

Näillä eväillä koossa on perhedraama, historiallinen rikoskertomus ja poliittinen trilleri. Aslak Nore saa ainekset pyöräytettyä vauhdikkaaksi seikkailukertomukseksi, jossa on sekä jännitystä, repiviä ihmissuhteita että hippunen romantiikkaakin, sekä nykyistä että sodanaikaista. Juonen käänteitä on liiankin kanssa, ja siitä juontuvia henkilöhahmoja uusine nimineen. Tipautin muutaman mielestäni pään ylikuumentumisen takia. Henkilöhahmojen psyyken luotaamisessa ei kovin syvälle mennä, pikemminkin pientä kliseisyyttä on nähtävissä suvun päämiehen itseriittoisessa käskijässä tai hänen poikansa Sverren "heikkouden" kuvauksessa.

Kirjailijan tausta Norjan eliittijoukoista Lähi-idästä näkyy ja tämä romaani asettuukin vaikkapa Pierre Lemaitren vastaavien, sotahistoriasta ammentavien sukutarinoiden jatkumoon, jossa varakkaiden sukujen moraali sumenee rahan kiillossa. Nore kieputtaa ihmisverkostoaan lahjakkaasti ja onnistuu kiristämään jännitystä loppua kohden - ja solmii langat lopulta tyydyttävästi. 

Kannessa lukee Osa 1 eli jatkoa seurannee.

Aslak Nore: Meren hautausmaa
Havets kirkegård, 2021, suomentanut Aki Räsänen
Gummerus, 2023, 480 s

Maihinnousu Normandiaan. Lontoo-Portsmouth-Caen

Bunkkereita ja Calvados'ta

Muutaman vuoden pituinen tauko tuli matkusteluun vallinneista poikkeustiloista. Vanhemmiten vaarana on jämähtää nojatuoliin niin, että matka alkaa etukäteen tuntua enemmän rasitukselta kuin seikkailulta. Meiltä peruuntui ensin keväälle suunniteltu matka alppimaisemiin liian vähäisen osanottajamäärän takia ja seuraava matka täyttyikin ennen kuin ehdin evääni heilauttaa. Mutta lopulta istuttiin koneessa matkalla Lontooseen. Matkan teemana oli seurata toisen maailmansodan liittoutuneiden jälkiä Britanniasta Ranskan Normandiaan. Sodan kielellä se oli Operaatio Overlord, Normandian maihinnousu D-daynä 6.6.1944.

Sotahistoria tuli vähän kuin pyytämättä, ajatus oli tutustua seutuun, jossa ei ole tullut käytyä. Selväksi tuli, että toisen maailmansodan historia on tärkein elementti seudun turismissa. Luonto on kuitenkin kaunista, maineikkaiden maihinnousurantojen hiekka hienoa ja rannat jatkuvat silmän kantamattomiin. Lehtipuiden reunustamat pikkutiet halkovat vanhoja kyliä puutarhoineen, lehmät laiduntavat kumpuilevilla niityillä, kottaraisparvet lentelevät kirkontorneissa.

Matka alkoi Churchillin komennossa Lontoosta. Kuinka ollakaan, satuimme Lontooseen vuoden lämpimimpänä päivänä, yli + 33 astetta kaupungilla ja metrossa taatusti muutaman asteen lisää. Lontoolaisten kohteliaisuus metrossa ja sen kiemurtelevissa onkaloissa ällistytti ja teki kokemuksesta miellyttävämmän. Oxford Streetiä kun siinä lämmössä tallusteli, museoiden viileys oli tervetullutta. 

Ruusut vähän pehmentävät Imperial War Museumin militaristista kokonaisuutta tykkeineen ja panssarivaunuineen.

Täällä saatiin ensimmäinen annos tuhdista sotahistoriapaketista, johon liittyvää rekvisiittaa levittäytyi vitriineissä ja filmin pätkissä monessa kerroksessa - ja monessa muussakin museossa. Museot ovat nykyään niin hienoja kaikkine nykyaikaisine ääni- ja valotekniikoineen, että historia tulee entistä helpommin maallikollekin lähestyttäväksi.

Pohjakerroksessa esiteltiin I maailmansodan historiaa, seuraavassa II ja kolmannessa Pohjois-Irlannin konfliktia. Valitsimme teemaan sopivasti keskimmäisen. 

Siirryimme museosta Churchill War Roomiin, maanalaiseen bunkkeriin, josta Winston Churchill johti kabinettinsa ja sotilashenkilöstön kanssa puolustusta Lontoon pommitusten aikana. 

Tämä museo oli ahdettu todella täyteen yksityiskohtaista tietoa päähenkilöstä, pieni karsinta olisi saattanut jäntevöittää asiaa. Henkilökohtainen keskusyksikköni alkoi täyttyä pahan kerran.  Muun muassa Churchillin hattuvalikoima eri tyyleineen oli esillä. Churchill harrasti myös maalausta koko elämänsä ajan ja kehittyi oikein taitavaksi. Se varmaan rentoutti sopivasti kriisiajan valtion päämiestä.

Tiloissa oli autenttisesti kalustettuja huoneita, joissa erilaisissa tehtävissä toiminut henkilöstö teki työtään. Myös lady Clementine Churchillillä oli oma makuuhuone, josta käsin valvoa miehen unta ja muita tekemisiä. Churchill kuulemma hiippaili töihin, vaikka oli rouvalle luvannut ettei yöllä työskentelisi.

Normandian maihinnousuun osallistunut, ensimmäisen tykkitulen Atlantin muurille ampunut HMS Belfast meidän oli taisteluväsymyksen takia jätettävä väliin. Tyydyimme ihailemaan sitä ulkoa rantaravintolasta käsin, herkullisen fish pien ja kylmän oluen tyynnyttäminä.

Sieltä oli hyvä näkymä yli Thamesin Lontoon cityn vaikuttaviin pilvenpiirtäjiin.

Raahauduimme vielä National Galleryyn, jossa tämä nuori inspiraation saanut taiteilija keskittyi omaan teokseensa ympäröivistä jalkapareista välittämättä.

Seuraava päivä oli omistettu Bletchley Parkille, jossa toimi liittoutuneiden salainen kryptoanalyysikeskus. Siellä matemaatikot onnistuivat purkamaan saksalaisten salaisia viestejä. Paikka oli puistomainen lampineen, kartanoineen ja monine pienempine rakennuksineen. Tehtävään valitut joutuivat salaamaan työnsä kaikilta ulkopuolisilta. 

Saksalaisten Enigma, sähkömekaaninen salauslaite, jonka lähettämiä viestejä täällä purettiin.

                                                        ja brittien vastaus, Bombe! Alan Turingin johdolla kehitelty laite puolalaisten alun perin kehittämästä viestien purkulaitteesta.

Matka jatkui Portsmouthin satamakaupunkiin, josta lähdettiin seuraavana aamuna lähes 6 tunnin matkalle kohti Normandiaa ja Caenin kaupunkia.

Good morning ja bye bye Portsmouth!

Vive la France! Omituista miten kotoinen olo tuli, kun saavuttiin EUn alueelle. Oikein sydäntä lämmitti Ranskan trikolorin näkeminen kun raja oli ylitetty, roaming-maksut ja punnat takana etc.

Tästä alkoivat käynnit monilla maihinnousurannoilla, jotka edelleen kantavat sodan aikaisia koodinimiään. Ensimmäisenä päivänä Sword Beach ja Juno Beach, joissa britit ja kanadalaiset nousivat maihin.

Arromancessa tutustuttiin operaatioihin maihinnousumuseossa ja rannalla, jossa näkyy vielä  keinotekoisten Mulberry-satamien jäänteitä. Niiden avulla kuljetettiin maihin joukkojen tarvitsemat materiaalit.

Illalla pääsimme lepäämään hotelliin Caenin viehättävässä ja eloisassa yliopistokaupungissa. Kodikas pieni hotelli sijaitsi keskustassa. Hissiin mahtui n 2 hoikkaa henkilöä matkalaukkuineen. 

Onneksi huoneemme oli pihan puolella, josta avautuikin aamuvalaistuksessa oikein kaunis kattojen ja seinien rytmittämä graafinen näkymä.

Sota jatkui aamulla Pegasus-sillalla. Se oli ensimmäinen maihinnousupäivänä saksalaisten hallinnasta vapautettu alue.

Täällä toimii edelleen Mme Gondréen kahvila. Madame oli saksalaisten miehityksen aikana 4-vuotias ja on edelleen hyvin hengissä.

Täältä jatkettiin rannikkopatteri Mervilleen, jossa koluttiin saksalaisten bunkkereita ja juoksuhautoja. Yhteen niistä oli loihdittu pommituksen aikainen ääni- ja valomaisema, jonka jälkeen en enää jaksanut bunkkereita, vaan tyydyin silmäilemään niiden ruohottuneita olemuksia ulkoa päin.

Rauhanomaiset ruohoa mutustelevat ponit muodostivat selkeän kontrastin uhkaaville metallista leikatuille sotilassilueteille.

Lounastauko Trouvillen aurinkoisessa rantakaupungissa antoi lepotauon ankarasta sodasta. Söin makrillitartarin ollakseni ennakkoluuloton. Hyväntuulinen patron vakuuttikin sen olevan hyvin local. Menetteli se ja saimme seurailla terassilla ranskalaisen lomakaupungin tunnelmaa. Sen päätyttyä tarjoilija valitteli, että vessakäyntiä ei suositella - korjaaja on tulossa. Hän kuitenkin myöntyi, kunhan menemme one by one. Sanoin, että niin me kotonakin teemme. Jäi sitten kollegan kanssa hekottelemaan. Tarjoilijalta omaperäinen tapa kertoa, että vain toinen wc on käytössä.

Onneksi sota loppui kohdallamme tältä päivältä ja palailimme hotelliin Pays d'Augen calvadostislaamon kautta. Siellä maisteltiin tuotetta camembertin ja muiden juustojen keralla. Perinteisesti rakennettuja vanhoja hirsitaloja ympäröivät hedelmälliset omenapuut. 

Calvados-tynnyrit hankitaan käytettyinä, jolloin niistä tulee lisäaromia eikä liian hapokasta tammiaromia haluta.

Kelpasi täällä nauttia calvados'ta ulkonakin, jonne meidät häädettiin, kun Ranskan ulkomaankauppaministeri oli yllättäen tulossa vierailulle mustien autokolonnien tuomana. Turvajärjestelyt vaativat meiltä nopeaa läpikäyntiä itse tislaamon puolella. Joitakin kiire häiritsi, minusta tynnyreitä nuuhkittiin riittävästi. Päivä oli kaunis ja oli miellyttävää maistella juomaa ja juustoja omenapuiden tuoksussa.

Seuraavana päivänä taas uusin voimin kohti sotatantereita: Point du Hoc ja Omaha Beach, jonne yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin, suurin tappioin. (Pelastakaa Sotamies Ryan katsottiin eilen.) 

Oli ensimmäinen viileä päivä. Ostin hieman militaristisen hupparin, jota on ilmeisesti tuunattava että voin sitä käyttää. Airborn Screaming eagles on amerikkalaisten 101. maahanlaskudivisioona, maineikas Normandia takia. Se on kuitenkin sotinut myös Vietnamissa ja Irakissa, joten on lisättävä tuohon Normandia-spesifinen rajoitus. Näköjään on opiskeltava koruompelua.

Saintè-Mère-Églisen kylässä on erikoinen kirkon koriste. Tornista roikkuu laskuvarjo ja laskuvarjohyppääjä-nukke. Se on muistona John Steelestä, joka laskeutuessaan jäi torniin kiinni. Hän joutui sieltä seuraamaan, kun saksalaiset teurastivat hänen sotilastovereitaan. Hän päätti esittää kuollutta, mutta saksalaiset huomasivat hämäysyrityksen. He ottivat hänet vangiksi, mutta Steele onnistui myöhemmin pakenemaan ja säilyi hengissä sodan loppuun asti. Kylä kunnioittaa sankarin muistoa tällä tavoin. Laskuvarjo ja nukke uusitaan vuosittain.

Amerikkalaisten hautausmaalla Collevillessä valkoisten marmoriristien rivit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Saksalaisten La Camben hautausmaalle on haudattu tuplaten kuolleita, mutta se on vaatimattomampi. Sen infokeskus kertoo julmia tarinoita tiettyjen natsiupseerien toiminnasta miehitetyissä ranskalaiskylissä. Omalta osaltaan nekin ovat osoitus saksalaisten  tavasta kertoa peittelemättä natsihistoriastaan.

                             

Matkalla Omaha-beachille kävimme Bayeuxissa, jossa turistikohde on 70 m pituinen seinävaate. Se on ehkäpä vanhin sarjakuva, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan pojan retkeä kostamaan rikottua lupausta ja voittoa Hastingsin taistelussa. Museo oli toteuttanut seinävaatteen katselun ovelasti: turistijono eteni hitaasti numeroidusta kohtauksesta toiseen luurit korvillaan. Luurista kuunneltiin selostus kustakin vaiheesta.

Rakennus  kuvissa ei ole museo, vaan kaupungin komea katedraali.

Caenin kaupungissa olisi voinut viettää aikaa kauemminkin, mutta matka-ohjelma oli täyteen pakattu.

Kaupungilla on myös oma historiansa sodan näyttämönä. Jonkinnäköinen viestintähäiriö aiheutti sen, että britit pommittivat kaupunkia heti maihinnousun jälkeen. He olettivat kaupungin olevan evakuoitu, mutta näin ei ollut, vaan siviilejä kuoli yli 2000 ja vanhoja rakennuksia tuhoutui paljon.

Caenin linnakkeen kaupungin yläpuolella rakennutti Vilhelm Valloittaja ja sieltä pääsee katselemaan kaunista kaupunkia joka suuntaan.

Palattiin kotiin Pariisin kautta valtaisassa liikennesumassa. Käynnissä olivat rugbyn MM-kisat ja matelimme kohti lentokenttää pariisilaisten luovia liikenneratkaisuja bussin ikkunasta todistaen. Pieni lisäys (18.9.): Bussin ikkunasta bongasin myös isohkon mainoksen Kaurismäen tuoreimmasta elokuvasta Kuolleet lehdet, mainospömpelissä keskellä Pariisia.