Lina Wolff: Många människor dör som du

Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s

Quing Li: Shinrin-Yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla

 

Japanin maatalous-, metsä- ja kalastusviraston pääjohtaja Tomohide Akiyama kehitti metsäkylpytermin vuonna 1982. Hän totesi, että japanilaiset tarvitsevat lääkkeeksi luontoa. Idea oli osa metsänsuojelukampanjaa. Ajateltiin, että ihmiset haluaisivat suojella ja pitää huolta metsistä, jos heitä kannustettaisiin käymään niissä terveytensä vuoksi.

Japani on Suomen ja Ruotsin ohella suhteessa pinta-alaan maailman metsäisimpien maiden joukossa. Se metsien kannalta huomattava ero on, että Japanissa ne kasvavat vuoristoisilla seuduilla eikä niitä hyödynnetä samalla teollisella mittakaavalla kuin meillä. Siksi siellä metsäkylvyt ja metsäfilosofia voivat hyvin. Ne tuntuvat muutenkin sopivan japanilaiseen traditioon hiljentymisineen, keskittymisineen, teeseremonioineen. Shinrin-yokun kirjoittaja on Nipponin lääketieteellisen yliopiston tohtori Quing Li. Kirja on impulssilainaus, koska

• Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Helmet haaste kohta 10)
• Kirja oli nostettu esittelypöydälle (kohta 50. Kirjaston työntekijä on suositellut..)
• Kirjassa on kartta (kohta 1). 

Kirjoja, joissa on ohjeita ja neuvoja en yleensä lue, joten se epämukavuusalue listasta (ja scifi..) jäi mieleen. Yhdistettynä metsään tuo genre, itsehoito-oppaat, on jo helpompi vastaanottaa. 

Opetukset metsässä olemisesta tuntuvat tosin suomalaisesta vinkkelistä aika turhilta. Meidän "metsäläisyytemme" on vielä aika lähellä ja urbaani kaupunkielämä uutta verrattuna muihin länsimaihin. Toisaalta kun kaupungistuminen on selvästi vääjäämätön trendi, meilläkin metsässä kävely saattaa harvinaistua - eikä vähiten näivettyvien metsien takia. Työpaikan ns seminaarissa meillä oli pari kolme vuosikymmentä sitten luentojen jälkeen ohjelmassa metsäkävely. Oppaana oli silloin ranskalainen Dominick Arduin, joka esitelmöi meille suomalaisille - kuka mistäkin pikkukylästä ja maaseudulta kotoisin - kuinka olla metsän hiljaisuudessa. Vähän siinä hihiteltiin, kohteliaasti ja salaa, ettei kansainvälinen eräopas loukkaannu. Hän asui silloin Suomessa ja koki sittemmin traagisen kohtalon kadottuaan Pohjoisnapa -retkellään.

Kaikki puheenvuorot metsän puolesta, myös japanilainen metsäkylpy, ovat hyväksi nyt kun metsät on meilläkin parturoitu henkihieveriin. Hömötiainen ei löydä pesäpuuta ja moni muukin visertelijä kuukahtaa puupellon köyhtyneessä luonnossa. Jo 80-luvulla Japanissa on näköjään herätty puhumaan metsien vaikutuksesta ihmisten terveyteen. Meillä tätä puolta on alettu korostaa vasta viime vuosina, siltä se on näyttänyt. Oman terveyden motiivi saattaa olla tehokkain metsien suojelussakin.

Kirjassa on runsas kuvitus mitä ihanimpia metsänäkymiä lampineen ja putouksineen, joten sen katsominen jo rentouttaa. Ainakin siihen asti kun päästään japanilaistyyppiseen seremoniallisuuteen, jossa määritellään aikoja ja asentoja. Ja varsinkin siihen asti, kun alkaa esiintyä aromaterapeuttisia ja muita terveysväitteitä, joihin en osaa suhtautua tarkoitetulla vakavuudella. Mikään lääke ei vaikuta terveydentilaan yhtä paljon kuin kävely kauniissa metsässä, vakuuttaa tohtori pokkana.

Vielä pahemmin rauhallinen mielentila järkkyi, kun luin lauseen: Noin 1 300 000 vuotta sitten kirjoitettu Izumi no Kuni Fudoki (Izumon maan kronikat) kuvasi Tamatsukurin kuumia lähteitä... Ihminen on sentään elänytkin täällä vasta 300 000 vuotta ja vanhimmat kirjoitukset ovat 5-6000 vuotta vanhoja (nuolenpää- etc?). Ehkä tuo on joku käännöskukkanen.

Japani on teknologian alalla pitkälle kehittynyt. Mutta että tarjolla on myös maadoitusmattoja, joilla voi luoda yhteyden maaperän sähkövaraukseen. Sitä voi pitää myös tietokoneen alla tai hiirimattona! Syvälle metsän uumeniin ja puiden voimaan kirjassa sukelletaan, aina fraktaaleista mikrobeihin, maaperään ja puiden erilaisiin tuoksuihin sekä niistä tehtäviin parantaviin öljyihin.

Sahalininpihtaa pidetään voiman symbolina - sen oksat näkyvät lumenkin alta. Aromaterapiassa sahalininpihtaa käytetään hermojen rauhoittamiseen ja stressin lievittämiseen. Sillä helpotetaan myös hengitystieongelmia.

Vaikka en 'ostakaan' - monessa mielessä - kaikkea kirjassa ehdotettua, kirja herätti halun käyskennellä Tokion hienoissa puistoissa ja päästä Japanin vanhoihin metsiin, hengittää syvään japaninsetrin makeahkoa tuoksua. Täytä keuhkot uudelleen raikkaalla metsäilmalla. Onnistuu Suomessakin. Meidän metsämme mainitaan maailman metsien kartalla, taiga-metsinä. Huonekasvitkin näyttäytyvät nyt entistä tärkeämpinä hapekkaina ystävinä.

Quing Li: Shinrin-yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla
Shinrin-Yoku - The Art and Science of Forest-Bathing, 2018, suomentanut Jade Haapasalo
Readme.fi, 2018, 309 s

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Miksi tyytyä vain yhteen sukutarinaan, kun niitä voi kertoa kaksitoista ja samalla kauhaista mukaan historiaa ja nykyhetkeä ja antaa äänen vaiennetuille vähemmistöille? Bernardine Evaristo kirjoittaa  proosarunoa, pienin kirjaimin, ilmavasti asetelluin lausein, välimerkkien pysähdyksistä piittaamatta. Jokunen pilkku löytyy. Tyyli kantaa hienosti tätä värikästä kudelmaa ja ällistyttävää on, että kokonaisuus on niin helppolukuinen. Dialogi uppoaa tekstiin kevyesti, puhuja vaihtuu hetkessä ja kuitenkin on selvää kuka puhuu. Niin vaivattoman tuntuista ja siinä se taito piileekin. 

Tässä välkehtivässä virrassa fokukseen nousee vuorollaan lesbonaisia, homomiehiä, muunsukupuolinen, äitejä, isiä ja lapsia, ystäviä ja rakastettuja, enimmäkseen mustia ja ruskeita. Ei-binäärinen aktivisti ja radikaalifeministi tuovat kertomukseen omat historiansa ja valintansa. Kadonneet vanhemmat ja lastaan yli kaiken rakastava sperman luovuttaja kertovat vanhemmuuden laajasta spektristä. Odotusten vastaisesti opettajaksi kouluttautunut lontoolainen nainen kipuilee hämmästyttävän samanlaisten ongelmien kanssa, joista meillä näinä päivinä puhutaan tulenpalavasti.

Amma ei kertonut hautajaisvieraille että oli pitänyt

isää itsestäänselvyytenä ja säilyttänyt kapeakatseisen,

omahyväisen näkemyksensä isästä lapsuusvuosista isän

kuolemaan saakka, vaikka isässä ei itse asiassa ollut muuta

vikaa kuin se, ettei hän kyennyt vastaamaan Amman

feministisiin odotuksiin

Tyttö, nainen, toinen tuo sukupolvet keskustelemaan herkullisesti eivätkä roolit aina pysy, osapuolet joutuvat tarkistamaan omia asenteitaan, hauskasti piruilevat dialogit pureskelevat liian ylivoimaisena itseään pitäviä, repivät alas totemeja. Mikään ei seuraa ennustettavaa lentorataa. Äidin feminismi kalpenee tyttären humanitarismin rinnalla, uudet tuulet puhaltavat vanhoja ajatuksia nurin. Radikaalifeministi kangistuu ehdottomien määrittelyjensä loukkuun. ... joka oli eri mieltä ja sanoi että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemattömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom  Kertomus ehtii yhden hahmonsa mukana ruotimaan amerikkalaisuudenkin olemusta brittiläiseen verrattuna.

Kukaan ei putoa tänne taivaasta ja siksi näiden mustien ja ruskeiden nykybrittien tarinat kantavat mukanaan kolonialismin ja rasismin historiaa. Siihenkin taustaan Evaristo heittäytyy huolella ja intohimolla. Myöhemmässä ajassa se antaa mahdollisuuden tutkailla brittiläistä yhteiskuntaa afrikkalaisen pakolaisen silmin. Kirjailijan humanistinen katsanto puolustaa jokaisen oikeutta valita tiensä; kukaan ei synny edustamaan ihmisjoukkoa, jokainen on yksilö. Näin suhtaudutaan valkoisiin, miksei mustiin? Paatosta ei silti Evariston tyylivalikoimasta löydy, ironinen huumori sinkoilee murjottujen kesken. Uhriksi ei auta heittäytyä, energisyys ja kovakin nauru vievät eteenpän. Eikä auta kuin nauraa mukana, sen verran riemastuttavasti juttu kulkee parhaimmillaan, milloin ei veny liian pitkälliseen lesbofeminismin ihasteluun.

Roland on kuitenkin aivan liian sofistikoitunut

järjestääkseen kohtausta ja hän katsahtaa ympärilleen

huoneessa, jossa on entistä äänekkäämpää ja eloisampaa kun

prosecco päästää kaikkien sisäisen teatraalisuuden valloilleen

keittiöstä näyttämön oikealta puolelta tuodaan sisään

kanapeet, niitä kantavat kullatuilla tarjottimilla herkullisen

näköiset nuoret miehet, jotka astuvat esiin rivissä kuin

atleettinen tanssiryhmä

Kirja alkaa lesbotaiteilijan ja aktivistin teatteriesityksen ensi-illasta ja siihen se myös sulkeutuu. Tällä tyylillä kuvattuna, melkein voi haistaa ja maistaa lontoolaisen teatterin ensi-illan tunnelman. Hyvin kauniisti Tyttö, nainen, toinen myös lopettaa rönsyilynsä erilliseen epilogiin, lohdulliseen kuvaan pitkän etsinnän päättymisestä. Loistava suomennos tekee kunniaa romaanille, kiitos ja kumarrus Kaijamari Sivill.

Bernardine Evaristo voitti romaanillaan vuonna 2019 jaetun Booker-palkinnon yhdessä Margaret Atwoodin kanssa ja siitä tuli myyntimenestys. Viime vuoden tammikuussa talouslehti Forbes valitsi Evariston listalle, joka nimesi maailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta yli 50-vuotiasta naista. 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Girl, Woman, Other, 2019, suomentanut Kaijamari Sivill

WSOY, 2022, 528 s

Sic transit gloria mundi ja vanha sairaala

 

Yhden noista ensimmäisen kerroksen ikkunoista takana hoidettiin vuonna 1956 polioepidemian aikana kolmea pikkutyttöä, joista olin yksi. Turun entistä Kunnallissairaalan nimellä tunnettua rakennusta puretaan nyt uusien laajennustarpeiden tieltä. Purkaminen on hidasta jopa nykyisillä murskaimilla, se näkyy kauas, sillä rakentaminen oli perusteellista, rakenteet järeitä, ei mitään pahvimaisia elementtejä missään kohtaa.

Äitini mielestä olin imeskellyt kirsikoita edellisenä päivänä ja siksi lapsihalvaukseksi kutsuttu oire asettui toiselle puolelle naamaa. Tämä oli hänen epätieteellinen versionsa. En koskaan kertonut, mitä kerran harrastimme toisen 5-vuotiaan ipanan kanssa. Keräilimme kadulta purukumin jämiä. Lopulta pyöritimme suissamme isoja harmaita palloja, joita hädin tuskin saimme jauhettua.

Minut sijoitettiin sairaalassa ensin isoon kylpyhuoneeseen, koska paikkaa ei heti löytynyt. Istuin yöllä sängyssä pimeässä kylpyhuoneessa, ikkunan takana mustat oksat heiluivat tuulessa, itketti ja pelotti. Seuraavana päivänä koin elämäni edelleen pahimman kipuelämyksen, selkäydinpunktion, jonka aikana oma huutoni kiiri pitkin sairaalan seiniä. Ehkä sekin tehdään nykyään toisin, koska luin netistä jokin aika sitten että se ei välttämättä aiheuta kipua. Minä muistan sen koko selkärangan läpi kulkevana leimahduksena, kuin kirveen iskuna.

Pääsin noiden kahden muun pikkupotilaan kanssa samaan huoneeseen. Harmi oli suuri, kun he, vaikeammin sairastuneet, pääsivät uima-altaaseen osana hoitoaan, minä en. He eivät pystyneet liikuttamaan alavartaloaan. Sen sijaan he olivat olleet yhdessä sen verran pidempään jo, että he saattoivat myös kimpaantua toisilleen. Tässä tilanteessa sain ohjeen auttaa toista kääntämään toiselle riitapukarille selän. Tunsin itseni viralliseksi hoitajaksi. 

Perheeni pääsi katsomaan minua vain tuon ikkunan ulkopuolelle, jossa kulki avokäytävä. Jonain päivänä, monen viikon eristyksen jälkeen, tauti hellitti otteensa minusta. Tohtori Wikström oli mukava, myös kutitohtoriksi kutsuttu, ja pääsin taas kotiin.

Iloinen toipilas kuvassa kotipihalla muskreettaa pelaamassa. Jonkin aikaa nautin kotona prinsessan roolista, olin huomion keskipiste, aistin itseäni ympäröivän anteliaisuuden ilmapiirin. Epäilemättä olisin saanut monia asioita, jos olisin tiennyt haluta. Piikkisuoraan tukkaani sain permanentin otsatukkaan. Siltä ajalta jääneiden valokuvien perusteella tulos oli lähinnä outo. Jäävät nyt julkistamatta.

Myöhemmässä elämässäni työterveyslääkäri Wallinheimo suhtautui skeptisesti tähän terveyshistoriaani, epäili tokkopa minulla sitä tautia koskaan on ollut. Hieman yllätti moinen epäuskoisuus, kyllä 50-luvulla poliovirus tunnistettiin, varsinkin epidemian aikana. Wallinheimon poika on nykyinen kokoomuksen kansanedustaja, Sinuhe Wallinheimo.

On tullut vastaan myös muita, onnellisesti halvaukselta välttyneitä poliopotilaita. Ensimmäinen on Inari Krohn, jonka muistelman luin joskus ennen blogiaikaa. Olisiko ollut Muusa kirjahyllyssä. Toinen on Maarit Hurmerinta, jonka haastattelua kuuntelin radion musiikkiohjelmassa Näistä levyistä en luovu - tai vastaavassa muutama vuosi sitten.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Otto Dix: Bildnis der Tänzerin
Anita Berber, 1925. Otto Dix oli natsien
rappiotaiteeksi nimeämän tyylisuunnan 
edustaja. Kortti Berliinin modernin taiteen
museosta.

Pitelet tämän poltetun romaanin ensimmäistä suomennosta paraikaa käsissäsi. Näin toteaa Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaanin suomentaja Vesa Tapio Valo jälkisanoissaan. Fabian. Die Geschichte eines Moralisten poltettiin Berliinin Ooppera-aukiolla 10.5.1933 natsien kirjaroviossa. Kästner oli ainoa aikalaiskirjailija, joka syytelistalla mainituista oli itse paikalla. Kirjailija sai seuraavan teoksensa julkaistua vasta 15 vuotta myöhemmin.

Erich Kästner tuli sittemmin tunnetuksi laajalle levinneistä lastenkirjoistaan. Alkuperäinen Fabian -teos oli jo osittain sensuroitu ennen kirjarovioita. Vuonna 2013 toimitettiin Saksassa alkuperäisen käsikirjoituksen mukainen romaani Der Gang vor die Hunde, joka nosti Kästnerin nimen uuteen maailmanmaineeseen ja on nyttemmin käännetty kymmenille kielille. Tämä satiirikoksi luonnehditun Kästnerin pääteos liitetään aikalaisten Christopher Isherwoodin Cabaret'n ja Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ohella aikansa klassikoihin. Nimi voisi yhtä hyvin olla Tuuliajolla tappion maisemissa, Christer Kihlmanin romaanin - pieni helmi sekin - mukaan. Tappion maisemia romaanihenkilöt joutuvat todistamaan.

Päähenkilö Jacob Fabian, kirjailijan alter ego, korkeakoulutettu nuorimies on pestautunut tupakkatehtaan mainostoimittajaksi laman viedessä kaikenlaisilta ihmisiltä työn. Kolmekymppinen mies asustaa vuokrahuoneessa ja vaeltaa iltaisin ja öisin parhaan ystävänsä Stephan Labuden kanssa pitkin Berliinin baareja, seksiklubeja ja bordelleja. Varakkaan perheen poika Labude valmistelee väitöskirjaansa. Romaani etenee lyhyinä episoideina seuraten Fabianin reittejä kaoottisen oloisessa Berliinissä, jossa natsit ja kommunistit ottavat yhteen öisillä kaduilla. Myrskyn silmässä aikatasoja ei ole, kaikki tapahtuu nyt ja etenee kronologisesti. Numeroidut luvut tiivistävät kursivoiduin alaotsikoin keskeiset tapahtumat, vinon huumorin mausteella. Tarjoilija ennustajana. Mies päättää sittenkin mennä sinne. Henkisen lähentymisen laitos.

Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin kadut ja osoitteet, sen korttelit ja arvorakennukset, Alexanderplatz ja raatihuone heräävät henkiin elokuvallisissa kohtauksissa, samoin ajan interiöörit, vuokrahuoneet piironkeineen, uteliaat vuokraemännät ja toimiston kenkut pomot. Osoitteita, nimiä ja tapahtumia suomentaja avaa jokaisesta luvusta kirjan lopussa Selityksiä romaaniin - osiossa. Se taustoittaa ja syventää mainiosti romaania. Oli helppoa lukea tietoisku ennen kutakin lukua.

"Satuin tänä aamuna paikalle kun valtionkirjastossa pidättivät yhden professorin. Sinologin. Mies oli vuoden mittaan varastanut ja myynyt kirjaston harvinaisia painatteita ja kuvia. Pidätyshetkellä hän valahti liidunvalkeaksi ja istahti ensihätään portaille. Hänelle juotettiin kylmää vettä. Sitten mies vietiin." "Väärä ammatinvalinta", Fabian sanoi. "Miksi ihmeessä ensin opiskella kiinaa, jos lopulta hankkii elantonsa varastamalla? Ajat ovat kehnot. Filologitkin ryhtyvät jo ryöstelemään."

Kaverukset Fabian ja Labude heijastavat kahta erilaista asennoitumista yhä kuristavammaksi muuttuvaan ilmapiiriin, kyynistä ja idealistista. Kyynikko luovii läpi palavien esteiden, idealisti polttaa itsensä ennenaikaisesti. Nuorten miesten yölliset vaellukset, dialogit homobaareissa ja pimeissä kabareissa, juhlinnat kuin viimeistä päivää - Sodoma ja Gomorra oli kirjailijan nimiehdotus romaanille jossain vaiheessa - tekevät alkuun vaikeasti hahmotettavan vaikutelman. Fabianin surrealistinen uni sukeltaa syvälle sotaa lähestyvän maan maisemaan. Vaikka eihän siitä silloin tiedetty. Punainen lanka alkaa kuitenkin löytyä ja juoni tiivistyä. 

Kun nuoret miehetkin ovat työttömiä, naiset ovat sitäkin enemmän riippuvaisia miehistä, usein vanhemmista. Fabian tapaa Cornelian ja rakastuu, vaikkei kyynisyyttään olisi uskonut rakastuvansa. Nuorelle naiselle aukeava elokuvatähden ura vaatii palveluksia tietylle vaikutusvaltaiselle miehelle, eikä Fabian ylläty, vaikka on pettynyt. Labude kärsii myös tahollaan rakkaussuruista. Fabian ei peittele ylimielisyyttään pomoltaan eikä siitäkään hyvää seuraa. 

Natsismin ja kommunismin vetovoima näkyy kaupungin kaduilla, eikä tässä kuvata jälkiviisauden imelässä valossa, vaan keskellä tapahtumia:

Univormupukuinen köyhälistö, kypärähihnat tiukasti leuan alla, odotti siviiliasuisen köyhälistön saapumista. Kuka heidät usutti toisiaan vastaan?

Kaupungin liekehtiessä vapaassa pudotuksessa nuoret miehet kamppailevat rakkaussuhteissaan, nuorilla miehillä saattaa bordelleissa olla sama arvo ja tapa selvitä kuin naisillakin. Labuden väitöskirjan kohtalo sysää tapahtumat uuteen käänteeseen, josta kukaan ei selviä ilman suuria muutoksia.

Oliko hän aina haistanut vain sen valheen, joka kierteli koulun käytävillä, ja sen vaivihkaisen julman väkivallan joka teki kokonaisista lapsisukupolvista kuuliaisia valtion virkamiehiä ja ahdasmielisiä kansalaisia?

Fabian palaa kotiseudulleen Dresdeniin, muistelemaan lapsuus- ja kouluaikojaan ja pohtii omaa osallisuuttaan, sivustakatsojan roolia. Se on itsetutkiskelua, kirjailijan, joka ei koskaan lähtenyt maanpakoon, vaan jatkoi lastenkirjojen kirjoittamista. Jälkisanoissa kerrotaan, että Kästner sai jopa käsikirjoittaa Münchhausen-elokuvaa Goebbelsin luvalla. Lastenkirjoihin Erich Kästner kirjoitti optimisminsa, lapsiin hän halusi uskoa. Romaanin loppulause on tyrmäävä, mutta sitä ennen nähdään, että tämän romaanin ainoa lapsi osaa uida.

Suomentajan romaanin selvennyksiä -osiota seuraa tuoreessa suomennoksessa kiinnostava ja monipuolinen essee kirjailijasta: Toiveikas pessimisti, epäuskoinen optimisti - Erich Kästner 1899-1974.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä
Der Gang vor die Hunde, 1931, käsikirjoituksesta toimittanut Sven Hanuscheck 2013, suomentanut Vesa Tapio Valo
Aviador, 2022, 294 s

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1

Naapurin Kerstinit menivät ensin päässäni sekaisin. Ruotsin kirjallisuudessa on ainakin kaksi vahvaa Kerstiniä: Kerstin Ekman ja Kerstin Thorvall, molemmat palkittuja kirjailijoita. Kerstin Ekman ponnahti näkyviin sanomalehden arviosta, viimeisestä suomennoksesta Suden jälki, joka on kohta 90-vuotiaan kirjailijan laajan tuotannon tuorein, viime vuodelta. Lehtijutussa mainittiin Sudentalja-trilogia. Luen tuoreimman myöhemmin. Se näyttää muutenkin aiheuttaneen ryntäyksen kirjastoon, kuten kaikki uutuudet, joista kirjoitetaan lehdessä. Susikuvista putkahti mieleen muitakin kirjailijoita, esim Åsa Larsson ja Aki Ollikainen. Sudessa on jotain tosi tehokasta, sen myyttisyys, uhka ja kauneus. Sen olemukseen tiivistyy ihmisen ikiaikainen "taistelu" luontoa vastaan - joka nykyään alkaa näyttää voitetulta, omaksi tappioksi.

Herran armo avaa aarrearkun ja lukemisen ihanuuden heti ensimmäisestä sivusta lähtien ; kuinka lumoavaa onkaan heittäytyä tämän kirjailijan seuraan, mikä nautinto lukea tätä rikasta, väkevää kieltä ja tarinan kertomisen taitoa. Kehyskertomuksessa Kristen/Risten minäkertojana kuvaa tapahtumia ja omaa lapsuuttaan suunnilleen nykyajassa (2000). Hän on Hillevin kasvattilapsi ja toinen polku seuraa nuoren Hillevin elämää ensimmäisen maailmansodan ajasta eteenpäin.

Hillevi Klarin on opiskellut kätilön ammatin ja muuttaa Uppsalasta rakastettunsa, nuoren papin perässä Keski-Ruotsin Svartvattnetin kylään Jämtlantiin. Papin kauhtana vaimentaa yhä tiukemmin tunteita, joita nuori nainen yrittää miehestä tavoitella. Kieltoja ja sääntöjä sen sijaan ropisee. Tulevaisuutta ajatellen olisi tietysti pitänyt pysyä erossa rahvaasta. Rahvas oli pappissäätyyn aikovalle liian rentoa ja säädytöntä. Se rakkaus kuihtuukin kun lappalaismies, kauppias Trond Halvorsen peittelee naisen sudentaljallaan rekeensä. 

Kätilön ammatti tuo lähelle sadan vuoden takaiset naisen kohtaamat vaarat, äkillisen kuoleman mahdollisuuden nuoruuden kukkeimpinakin aikoina.

Jos se oli lapsivuodekuume, hänen äitinsä ei olisi saanutkaan sitä. Ei jos neiti Viola Liljeström olisi ollut paikalla puhtaaksi kuurattuine käsineen, pesumekkoineen, valkoisine esiliinoineen ja huolellisesti pyykättyine sideliinoineen ja palttinasiteineen, jotka otti esiin väskystään.

Kohtalokkaalla retkellä hoitamaan lapsenpäästöä Hillevi, paarmuska (barnmorska, kätilö) päätyy syrjäseudun mökkiin. Sen talvisesta pimeästä paljastuu köyhistä köyhin perhe. Mökki kätkee seiniensä sisälle  väkivaltaa ja väärinkäytöstä, jonka jäljet katoavat jäähän ja lumeen. Sieltä lähtee myös kertomuksen kolmannen päähenkilön, Eliksen elämänpolku yli Norjan rajan ja tuberkuloosiparantolan kautta taiteiden tekijäksi Berliiniin, jossa natsit alkavat nousta. Herran armon tuberkuloosiparantolassa törmäsin Aki Ollikaisen Kristuksen toisen tulemisen vastaavaan. Sattumaako, että tämäkin romaani on ottanut nimensä uskonnollisesta henkimaailmasta. Sama aika ja tauti. 

Halvorsen pyöri väkkäränä huoneessa. Sytytti tulen hellaan ja laittoi itse kahviveden kiehumaan. Sitten hän otti povitaskustaan pienen nahkapussosen ja kysyi salaperäisesti, missä Hillevillä oli kaffemylly. Hillevi ymmärsi siitä, että hänellä oli pussissa oikeita papuja, semmoisia, joita sai tuskin lisenssilläkään enää.

Sudentaljan liikuttavimpia on päähenkilöiden rakastumisen kuvaus, se henkii lämpöä ja on ajattomalla tavalla koskettava. Sekin rakkaus arkipäiväistyy, mutta syttyvien tunteiden juhlan voi tuntea lukiessaan.

Herran armo tulvii tapahtumia ja henkilöitä, 500 sivunsa myötä ehkä hieman liikaakin, varsinkin monet sukulaisuussuhteet nimineen johtivat tilanteeseen, jossa en enää yrittänytkään pitää niitä mielessä, en piirtänyt sukupuuta. Norjan ja Ruotsin rajaseutu tulee eläväksi Ekmanin kielestä. Lappalaiset ja työn perässä kulkevat metsämiehet puhuvat sekaisin Jämtlannin murteita, norjaa, osittain saamea. Osa on suomennettua, osa yhteydestä selvää, ja puhekieli kaikkiaan paikantaa ihmiset, heidän ammattinsa ja taustansa todella taitavasti. Herran armo ottaa kantaa myös saamelaisten alistamiseen valtakulttuureille. Pirkko Talvio-Jaatinen on suomentanut romaanin hienosti, en usko että haluaisin lukea näin kielellisesti liikkuvaista tekstiä ruotsiksi.

Ja kuka onkaan se kirjailija, joka tästä erityisen taidokkaasta kerronnasta, humanismista, viisaudesta loppujen lopuksi tuli mieleen? Sally Salminen ja hänen romaaninsa Katriina. Kyllä. Jotain samaa siinä paneutumisessa naisen tunne-elämään ja arjen työhön eksistentiaalisia pohdintoja unohtamatta. Yhteistä ovat myös hienot luontotunnelmat, Ekmanilla metsät ja tunturit, Salmisella meri.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1
Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2002, 509 s

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa

Vanha rakkaus ei ruostu, eikä minun Ruotsi-rakkauteni. Tarkemmin se taitaa tosin olla nimenomaan Tukholma-rakkautta. Sieltä käsin, Suur-Tukholman Kistasta Juhani Niemikin, ruotsinsuomalainen 7 vuoden ajan kertoo sekä omista kokemuksistaan että kulttuuri-ihmisen ja Suomen kirjallisuuden emeritusprofessorin perehtyneisyydellä monista nyky-Ruotsin ilmiöistä ja ihmisistä ja nimenomaan ruotsinsuomalaisten yhteydestä uuteen kotimaahansa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kun parikymppisenä lähtee useana vuotena kesätöihin toiseen maahan, on suuri mahdollisuus/vaara? että jää sille tielle. Lähellä oli minullakin se polku - jäädä Ruotsiin kasvattamaan Ruotsin suurinta vähemmistöä. Kun nyt luen Juhani Niemen esseitä/matkakertomuksia rakkaasta naapurista, huomaan entistä selvemmin, että Tukholman runsas kulttuuritarjonta on jäänyt minulta valtaosin nauttimatta. Suomesta rantautuneena sukelsin intoa puhkuen tukholmalaisiin suuren maailman diskoteekkeihin ja päivät täyttyivät siitä kesätyöstä. Mutta en sittemminkään ole oikeastaan korjannut tuota vajetta, vaikka Tukholma on täynnä upeita museoita. Ainoastaan Moderna Museet ja Prins Eugens Waldemarsudde ovat ne paikat, joissa päivävisiiteillä käyn. 

Laivamatka on pakollinen luku Ruotsiin mentäessä. Meille 60-luvun nuorille se oli nimenomaan pakollinen, ei mikään huvi, kansipaikoilla ja halvalla kun mentiin. Tunnelbana oli siihen aikaan suomalaiselle sekin uutta ja öiset tyhjätkin asemat tulivat tutuiksi. Ihmeellisen pelotta tuli liikuttua eikä mitään koskaan tapahtunut. Ehkä se oli vain hyvää tuuria. Näissä kulkuvälineissä Niemikin matkustaa, mutta pääsee sitten ripeästi kulttuuritarjontaan ja museoihin. Rita Rubinstein åker tunnelbana i den bästa av världar, mikä mainio nimi novellikokoelmalle!

Asemuseo ja tekniikan museo tai spårvagnsmuseet eivät välttämättä tulekaan Tukholman matkaohjelmaani, mutta Astrid Lindgrenin kotimuseo pitää vielä nähdä, varsinkin sen jälkeen kun luin Jens Andersenin elämäkerran hänestä. Peppi Pitkätossu on tosiaan aika vapaa käännös, Pippi Långstrump kuvataankin niissä pitkissä sukissa eikä missään pitkissä tossuissa. Sen verran monipuolisesti Niemi käsittelee myös August Strindbergin elämää, teoksia ja museota Blå Tornet, että heräsi tarve käydä museossa ja lukea Strindbergiä. Ruotsinsuomalaisista kirjailijoista Kulttuuripamaus mainitsee Susanna Alakosken ja Asko Sahlbergista on juttua enemmänkin. Jo esipuheessa mainitaan  Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä. 

Ruotsin kirjallisuudesta puhuttaessa ei tietenkään voi jättää mainitsematta kaikken pyhintä: Ruotsin Akatemiaa ja Nobelia. Sitä Niemi pöyhii virkistävästi suomalaisten kirjailijoiden näkökulmasta. Sietääkin pöyhiä, kuten taannoinen skandaali noissa pylväiköissä osoitti. Suomelta Nobel-ehdokkaita on riittänyt Mika Waltarista Sofi Oksaseen. Kustaa III:n kauden poikkitaiteellista kustavilaisuutta pidetään yhä 'ruotsalaisen maun' ytimenä. Sekö tässäkin jyllää? kysyy professori.  Lissu, jos luet tämän, sinut on mainittu (s 98)! Sinut ja väitöskirjasi ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Siihen aikaan kuulemma näytti, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi hiipumassa, mutta toisin kävi.

Kirja on runsas kattaus, Kulttuuripamaus onkin hyvä nimi kirjalle. Esseet ovat lyhyitä ja lukijaystävällisiä, kirjailijalla ei ole tarvetta tuoda itseään esille. Perehtyneisyys tuo rentoa kerrontaa. Käsitellyksi tulevat ruotsinsuomalaisten ja kirjallisuuden ohella Greta Garbo, Ikea, päivälehdet, ruotsidemokraatit, Olof Palmen murha, koronapandemia ja lopulta Ruotsia riivaava terrorismi, joka sai Juhani Niemenkin palaamaan Suomeen pommi-iskun tapahduttua perheen kotitalossa.

Tack för tipset, Mrs Karlsson!

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa
Ntamo, 2020, 251 s

Satu Rämö: Hildur

Päällys: Ville Laihonen

Hyvin markkinoitu dekkari tämä Hildur, joka keikkui sekä kirjastojen varauslistojen että myyntitilastojen kärjessä viime vuonna. Minunkin kirjastovarauslistallani jonotusnumero näytti isommalta kuin ikinä, satoja lukijoita ennen. Vaikka olen huomannut että dekkareita ylipäänsä luetaan paljon enemmän kuin muuta fiktiota, arvelin, että merkittävä lukukokemus olisi odotettavissa. Hämmästys oli sitäkin suurempi, kun tulin lukeneeksi tavallista pitkäpiimäisemmän dekkarin tässä vähemmän lukemassani genressä. Olen sentään onnistunut löytämään vetäviä dekkareita, kuten esim norjalaiselta Karin Fossumilta, ruotsalaiselta Åsa Larssonilta ja suomalaiselta Arttu Tuomiselta lukemani teokset.

Hildur näyttää jatkavan tvstä tuttua Nordic noir-perinnettä sijoittuessaan lumen ja jään talviseen Islantiin, vielä muita pohjoismaita eksoottisempine maisemineen. Kadonneiden lasten yksikön rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir kulkee oman traumansa, kadonneiden kaksossiskojensa jälkeen, nimenomaan sen viitoittamaa polkua kotiseudullaan. Ensimmäinen luku pohjustaakin tätä tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen siirrytään parikymmentä vuotta myöhempään aikaan ja uusiin rikoksiin. Kolme toisiinsa näennäisesti kytkeytymätöntä murhaa tapahtuu seudulla.

Hildur purkaa ahdistustaan perusteelliseen kuntoiluun ja surffailee Islannin jäisissä vesissä. Kaverina on talon toisessa päässä asustava Freysi, jonka kanssa on kiva harrastaa muutakin nautiskelua tarpeen tullen. Poliisiasemalla päivystää mukava pomo, perheenäiti Beta ja uutena harjoittelijana poliisin vahvuuksiin saadaan Suomesta Jakob, oman avioeronsa haavoittama symppis, joka kutoo islantilaisia villapaitoja ja saa Reykjavikista saapuvat ylimieliset machopoliisit kohottelemaan kulmiaan. Naiset sen sijaan hyväksyvät sekä miehen että hänen harrastuksensa, vaikka Hildur on itse karskiksi kasvanut nainen joka ei puikkoja kilisyttele.

Arkiset asetelmat säilyvät samankaltaisina kauan, välillä juodaan kahvia, syödään paikallisia haudutettuja lihakeittoja, käydään taas surffailemassa ja lenkillä. Islannin maisemia Hildur kuvailee minusta esitetyyliin, tuulee ja lumi kinostuu, aallot vyöryvät. Arjen lomassa ruumiita kertyy sinne tänne, ja oudon tuntemattoman mietteet kursiivilla katkovat harvakseltaan kertomusta. 

Jännitys ja jännite loistavat poissaolollaan liian kauan. Sen lisäksi kieli notkahtelee paikoitellen kankeissa sanonnoissa tai sanavalinnoissa, joista tuli mieleen, että onko pitkä poissaolo Suomesta kuitenkin hieman jo etäännyttänyt kielestä. Satu Rämö on asunut Islannissa perheineen jo vuosikausia. - Yhteiset tuttavat loivat yhteisen kontekstin, jossa he molemmat pystyivät tuntemaan olonsa kotoisiksi.

Luin kirjan ja aivan lopussa uteliaisuus heräsi, mutta kovin myöhään ja laimeasti sittenkin. Murhan motiivi oli vaikeasti nieltävissä. Ihmettelen todella tätä suosiota ja päättelen että WSOY ja KTM Satu Rämö ovat onnistuneet myös markkinoinnissa sen lisäksi, että kirjamakuni on poikkeava. Enimmäkseen lukijat ovat olleet ihastuneita, joten yksi soraääni ei paljon paina. Rämö on kirjoittanut myös tietokirjoja Islannista. Niitä en ole lukenut. Islantia kierreltiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Voi että islantilaiset kalaherkut maistuivat hyviltä ja issikat maaseutumaisemassa olivat suloisia!

Hildur: Satu Rämö
WSOY, 2022, 363 s

Klassikkohaaste 16. Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo on eräs Yhdysvaltojen nykykirjallisuuden kivijaloista ja siksi hänen läpimurtoteostaan Valkoinen kohina vuodelta 1985 voi jo pitää klassikkona. Niinpä luin tämän postmodernismin klassikon, amerikkalaisen elämänmuodon satiirin ja tragikomedian kuoleman pelosta tämänkertaiseen  klassikkohaasteeseen.

Melkein hämmästyttää havaita, kuinka kauan on meilläkin jo nähty amerikkalaisen keskiluokan arkea ja elämisen tapaa sen tv-sarjatuotannon ansiosta, joka on vyörynyt koko television aikakauden alusta lähtien. Perhekomediat, aikoinaan valmiiksi nauretut, kattoivat näkymiä aina meitä hieman varustellumpaan kotiin, keittiöön koneineen, vanhempien ja lasten suhteisiin, ja elämään amerikkalaisissa pikkukaupungeissa siistine nurmikoineen ja autotalleineen.

Kuvat nousevat tutusti esiin Valkoisessa kohinassa. Minäkertojalla, Jack Gladneyllä on vilkas perhe-elämä, hyvä avioliitto Babetten kanssa, neljäs järjestyksessä, lapsia sekä yhteisiä että edellisistä avioliitoista. Aamiaispöydässä tai autossa matkalla supermarkettiin keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Näsäviisaat teini-ikäiset heittelevät vanhempia äimistyttäviä väitteitä, varsinkin Heinrich, esikoispoika, kaiken kyseenalaistaja ja synkkä futuristi. Vanhempia kiinnostaa kotona lähinnä toistensa kanssa seurustelu, vaikka lapsikatraan viimeisenä muovisella kolmipyöräisellään hurisuttelee taapero Wilder.

Jack Gladney on pikkukaupungin, Blacksmithin yliopiston Hitler-laitoksen tutkija. Hän yrittää kollegoiden - New Yorkin emigrantteja, älykköjä, ryövärin näköisiä, elokuvahulluja - kesken peitellä saksan kielen osaamattomuuttaan ja käy salaa kielikurssia. Mielenkiintoisin kollega Murray Jay Siskind toimii hänen terapeuttinaan ja uskottunaan, he tekevät yhdessä "eurooppalaistyylisiä" puistokävelyjä ja filosofoivat henkevästi. Murray on vieraileva luennoitsija, tutkimuskohteenaan nykyhetken idolit. Akateemisen maailman satiiri kukkii herkullisesti collegen opettajien lounastauolla kampuksen ruokalassa. Babette-vaimo käy lukemassa pornolehtiä vanhalle miehelle ja antaa koulutusta elämän perusasioista sekä jumppaohjausta muille vanhuksille. 

Mainiot supermarket -kuvaukset täydellisyyden tunteineen viimeistelevät maiseman pikkukaupungin hyvinvoivien kansalaisten arjesta. Ne ovat sekä ällistyttäviä että hauskoja yksityiskohdissaan, vuorotellessaan akateemisten ystävysten aiheiden kanssa; toinen tutkii Elviksen äitisuhdetta, toinen raskaamman jäljen ihmiskuntaan jättäneen tyypin ja fasistisen tyrannian jatkuvaa vetovoimaa massoihin. Eiköhän tutkimuksessa olisi edelleen iskuvoimaa.

Kaikkialla ja kaiken aikaa taustalla kuuluu tv:n mainospätkiä, kun perheenjäsenten ajatustenvaihto hyppelee irrallisesti aiheesta toiseen. Dialogi kulkee yllätyksellisesti ja tavoittaa mainiosti autenttisen tunnelman eri sukupolvien ja roolien välillä. Elintarvikkeiden, lääkkeiden, brändien ylitsepursuava paljous kuvaa sekä amerikkalaisen elämisen tavan energisyyttä, dynaamisuutta, kaikkivoipaisuutta että sen vinksahtanutta suhdetta elämisen peruselementtiin, vanhenemiseen ja kuolemaan. Sillä virikeasioissa me olemme maailman johtava maa, toteaa sosiaalisesti ongelmainen huippututkija Winniekin. Valkoinen kohina merkitsee tyhjää hetkeä, tvn ohjelman taukoamista, lumisadetta - ennen älytvtä.

Uomassaan kulkevan arjen katkaisee äkillisesti uhkaava myrkkypilvi, virallisesti ilmassa liikkuvaksi myrkkytapahtumaksi nimetty. Se on peräisin rikkoutuneesta junavaunusta. Pikkukaupungin asukkaat on evakuoitava. Kaikkien perusturvallisuus horjuu, Jackin ja Babetten piilevänä hallinnassa pysynyt kuolemanpelko kasvaa uusiin ja ahdistaviin mittasuhteisiin. Kumpi kuolee ensin? - heidän onneaan repivä kysymys syttyy sekin palamaan valokirjaimin heidän väliinsä. Molemmat piilottelevat toisiltaan salaisuuttaan, joka paljastuessaan kärjistää draamaa. Kemikaalit Nyodene, myrkkypilvestä ja Dylar, lääke kuolemanpelon lieventämiseen, nousevat uhkina ja mahdollisuuksina horisontista. Pariskuntaa repii pelko ja myöhemmin esiin hiipivä mustasukkaisuus, jota ei akateemisesti sivistynyt Jack haluaisi myöntää. 

Katastrofi ja evakuointi antaisivat mahdollisuuden kokea todellisuus suorana edessä, mutta Valkoinen kohina kuvaa ihmisten epävarmuutta omista havainnoistaan; katastrofit näytetään tvssä, niitä seurataan sohvilta. Evakuointiviranomaiset tekevät tilanteesta oman johtopäätöksensä: 

- Teillä on erikoinen käsivarsinauha. Mitä tuo SIMUVAC tarkoittaa? Kuulostaa tärkeältä.
- Lyhenne simuloidusta evakuoinnista. Uusi valtiollinen ohjelma jonka rahoituksesta yhä kiistellään.
- Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.
- Me olemme selvillä siitä. Mutta ajattelimme että sitä voitaisiin käyttää mallina.
- Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?
- Me lähdimme välittömästi liikkeelle.

Murray ja Gladney jatkavat toisiaan arvostaen keskustelujaan tapahtumien edetessä ja tuovat perheen arkiseen puhelätinään filosofisen tason, joka saattaa myös olla ironian kohteena. Murray analysoi poikki ja pinoon ilmiöitä Gladneyn tyytyessä neutraaliin säestämiseen ja lisäkysymyksiin. Heidän dialoginsa ovat nautittavan herkullisia. Siksi tervehdin aina ilolla Murrayn ilmestymistä kulman takaa perhejutustelun keskelle.

- Kukaan ei näe latoa, hän sanoi lopulta. Seurasi pitkä hiljaisuus. Murray ja Gladney tutustuvat paikalliseen turistikohteeseen, Amerikan eniten valokuvattuun latoon. Tällä massaturismin ja lauman käytöksen kuvauksella näyttää olevan suora yhteys meidän some-aikaamme, jolloin ihmiset eivät enää ehdi kokea kuvaamiseltaan ja kuvien jakamiseltaan. (Pikemminkin ihmiset tarvitsisivat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, totesi Yuval Noah Harari kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta.) 

Ei mitenkään yllättävästi amerikkalaisen pikkukaupungin maisemassa, tappaminen ja ase nousee erääksi vaihtoehdoksi kuolemanpelon nujertamisessa. Kun sitä ajatusta vielä vauhdittaa mustasukkaisen mielen jatkuvasti syöttämät kuvat, seurauksena on quentintarantinomainen splatternäytös.

Jo Valkoisen kohinan alussa tunnistin déjà vu -aistimuksia (ennen saastelaskeumaa, jonka ensimmäisiä oireita kirjassa on juuri déjà vu -kokemus). Ja sieltähän nousi mieleen David Foster Wallace ja nimenomaan Päättymätön riemu, Valkoista Kohinaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Infinite Jest. Sekä kerrontatyyli, yksityiskohtien konkretia, ironinen huumori että osa aiheista: yritysbrändit, tvn vaikutus, lääkeriippuvuus ja lopulta Wallacen tappavan viihteen ja DeLillon Dylar-psykofarmakan rooli. D. T. Maxin elämäkerran mukaan DeLillo olikin Wallacelle tärkeä esikuva ja ystävä.

Loistavissa dialogeissa DeLillo vetää pidemmän korren. Osuvasti sekä DeLillo että Wallace maalaavat aikaansa, jossa tv, massaviihde ja brändit vahvistavat valtaansa ja muokkaavat ihmisten käytöstä haluamaansa suuntaan. Ja jossa kuolemalle ei haluta antaa sijaa tuotteistetussa elämässämme. DeLillo on edelleen keskuudessamme näkemässä fyysisen todellisuuden etääntyvän yhä kauemmas nykyisten välineiden myötä, kuluttajien eläessä algoritmien ja älypuhelinten tauottomassa seurannassa. 

Valkoista kohinaa ympäröi sen ankarista aiheista huolimatta perherakkauden ja ystävyyden lämpöinen aura, joka tekee siitä keveämmän luettavan. Eikä kohtuullista sivumäärääkään voi ohittaa, kun noita kahta vertaa. Romaanista tehtiin näköjään viime syksynä Netflix-elokuva, jota aloittelin eilen. Koko kielellinen ilotulitus ei oikein siirry elokuvaksi ja siksi se vaikuttaa tylsähköltä kirjaan verrattuna.

Klassikkohaasteen 16 koonti on Kirjaluotsi -blogissa. Kiitos!

Don DeLillo: Valkoinen kohina
White Noise, 1985, suomentanut Helene Kortekallio
Tammi, 1986, 358 s

Alex Schulman: Malma station

Perhe- ja sukusuhteista Alex Schulman on kirjoittanut jo monta autofiktiivistä romaania, jotka ovat saaneet paljon näkyvyyttä ja suosiota meilläkin. Polta nämä kirjeet pyörii parhaillaan elokuvana *) teattereissa. Kirjat ovat paljastaneet suvun kätkettyjä traumoja, despoottisen isoisän, alkoholisoituneen äidin, hallitsemattomia vihan tunteita, joilla laiminlyödyt lapset oireilevat. Niistä samoista on Malma stationkin rakennettu, nyt ilmeisesti pääosin fiktiivisesti. Kerrontatapa on sama; Schulman osaa eläytyä lapsen herkkyyteen, sen ikäisen ihmisen kaikkiin näkymiin, kukoistukseen tai pettymyksiin. Ja siihen loputtomaan sitkeyteen, jolla lapsi etsii hyväksyntää ja läheisyyttä vanhemmiltaan. Luottamuksen kadotessa hylätyksi tulemisen tunne vie perustan kaikelta hyvältä edessä olevassa elämässä. Tässä romaanissa ei ole henkilöä, joka ei olisi kohdannut vanhempiensa taholta kylmää asennetta tai suorastaan kiusaamista. 

Barndomen är en oförklarlig installation, som ett modernt konstverk. Obegripligt och onödigt. Man vill bara sparka sönder hela skiten. 

Malman juna-asemalle vie kolmen sukupolven reitti, kun he purkavat edellisen suojakseen pystyttämää vaikenemisen muuria: Harriet ja hänen isänsä, Harriet ja mies Oscar ja heidän lapsensa Yana. Kolmessa aikaikkunassa seurataan ensimmäisen eroperheen kodin perintöä - ja samalla edetään raidetta pitkin kohti Malman asemaa. 

Varför vill du inte ta Harriet? frågade mamma. 

Lapsi kuulee oven takaa eron kynnyksellä vanhempien riitaisan keskustelun. Sama asetelma, jota hieno venäläisohjaaja Andrei Zvjagintsev kuvasi elokuvassa Rakkautta vailla, jossa välinpitämättömät vanhemmat keskittyvät riitoihinsa näkemättä poikansa hätää, kun ulkoa aukeaa talven kylmä maisema.

Schulman osaa rakentaa romaaninsa trillerimäisiksi, vaiettujen asioiden takia niihin kertyy lisääntyvän uhkan tunne. Pirstoutuneen ajan ja vaihtuvien näkökulmien palapeli noudattelee nykyromaaneissa tavallista mallia. Malma stationissa uhka purskahtelee vähän väliä näkyviin rajuina tapaturmina tai väkivaltaisina tapahtumina, jotka näyttävät hieman epäuskottavilta ja korneilta. Junan edetessä henkilöt kokemuksineen kasvavat ja selityksiä, uskottaviakin nousee kuusimetsän takaa. Maisemoinnissa on tuttuja elementtejä edellisista autofiktiivisistä romaaneista. 

Minun makuuni tässä romaanissa oli liikaa nopeasti tempaistua dramaattista käännettä, henkilöt tekivät aikuisille epäuskottavia hautaamisretkiä ja muita vinksahtaneita temppuja. Varsinkaan Ruotsin tapaisessa maassa, jossa lähes jokaisen omakotitalon pihaa somistaa Ruotsin lippu ja kaikki on sata kertaa siistimpää kuin Suomen maaseudulla, on vaikea kuvitella että ulkopuoliset lampsivat kaivamaan hautaa lemmikille omenapuun juurelle, toisten pihamaan tuntumassa.

Bara en gång i livet kommer det hända att man får syn på sig själv, säger hon. Och detta, bara det, kommer att vara antingen den lyckligaste eller bittraste stunden i ens liv.

Tämä Harrietin lausumaksi kirjoitettu miete on loppukiitosten mukaan sovellettu Pablo Nerudan runosta. Minusta se ei ole kovin hieno oivallus, vaan nimenomaan ihminen tajuaa itseään hiljalleen ja tarkistaa käsitystä itsestään kokemuksissaan pitkin matkaa. Ei ole yhtä ratkaisevaa hetkeä, niitä on monta, välillä onnellisia, välillä vähemmän. Mutta tietenkin kirjailija osaa sijoittaa tuon lauseen lopun dramaattiseen hetkeen, sillä sellainen se on. Ja toinen osapuoli on siinä juuri tämmöinen epäilevä juudas, joka ei kyynisyyttään näe toisen aitoa epätoivoa.

Tässä kävi minulle Schulmanin kohdalla kuin Knausgårdin: kun autofiktio oli ammennettu - jos niin on - taso laski. Loistavasti kerrottu, mutta minusta hieman laskelmoitu uhkakavalkadi. Uhkaavuus oli viritetty niin ylös, että aavistelin/pelkäsin inhottavia käänteitä jo hyvissä ajoin. Kuohuvia tunteita ylimalkaan oli annosteltu niin runsaasti, että välillä jalat maassa olisi tehnyt terää.

Alex Schulman: Malma station
Albert Bonniers Förlag, 2022, 250 s

*) Katsoin elokuvan Polta nämä kirjeet tänään. Se on onnistunut filmatisointi romaanista, tyylikkäästi toteutettu enkä huomannut sitä turhaa venyttämistä keskivaiheilla, josta joku kriitikko huomautti hs arviossa. Kirjailija Alexin roolissa pohjoismaisen elokuvan tämän hetkinen hurmuri Sverrir Gudnason.

 

F. Springer: Bougainville

Bougainville on Salomonin saariston suurin saari Tyynellä valtamerellä. Toiset saaret ovat Choiseuil, Santa Isabel, San Cristobal ja Guadalcanal, mutta kolmen neljän aikaan yöllä Bougainville on minun pakopaikkani. Harjoituksen myötä pääsen sinne nykyään neljässäkymmenessä minuutissa. Makaan siellä hiekalla aamuun asti.

F. Springer, viralliselta nimeltään Carel Jan Schneider syntyi siirtomaa-aikaisen Alankomaiden Itä-Intiassa ja työskenteli myöhemmin diplomaattina suurlähettiläänä ympäri maailmaa. Hän on kirjoittanut monia omiin kokemuksiinsa perustuvia romaaneja ja novellikokoelmia, joista on saanut sekä elämäntyö- että tästä viime vuonna suomennetusta erillisen palkinnon. Kirjailija kuuluu nykyään Alankomaiden suuriin klassikoihin ja on siellä hyvin suosittu. Suomentaja Titia Schuurmanin nimi kaikui tutunoloisena päässäni ja muistinkin mistä: hän on suomentanut oivallisesti - ja koonnut - myös aiemmin lukemani hienon kokoelman intialaisia novelleja, Aito huijaus.

Saattaa johtua tuosta ympäristöstäkin, 1970-luvun Bangladeshista, että tässä yllätyksellisessä kolmeen eri ajanjaksoon ja näkökulmaan leikatussa kertomuksessa aistin paljon samaa. Mahtaako maailmassa olla toista ammattia, jossa yksi ihminen voi elämänsä aikana kerätä niin monipuolisen kuvan maailmasta, sen valtioista, yhteiskunnista, ihmisistä ja kielistä, maantiedosta, kulloisestakin yhteiskunnan tilasta puhumattakaan - kuin diplomaatin ura? Kun siihen yhdistyy kirjallista lahjakkuutta ja huumorintajua voi tuloksena kasvaa Bougainville, eksoottinen kudelma täydennettynä ripauksilla vallankumouksellista intoa, paikallisväriä ja jopa Tuulen viemän tyylistä kirvelevän haikeaa rakkautta.

Pääkertojana toimii Bo, Alankomaiden asiainhoitaja, Chargé d'affaires of the Netherlands, Bangladeshin Daccassa, toisena kertojana tämän lapsuuden ystävä Tommie ja kolmantena viimemainitun äidin isä, Johan de Leeuw. Viimeinen tuo kertomukseen historian tapahtumia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta ja sammumattoman innon marxilaiseen vallankumoukseen, jonka seuraajien vääjäämättömän vähenemisen ukko vanhoilla päivillään joutuu kokemaan. Siinä vaiheessa nuoruuden muisto salaisesta pitkän laivamatkan aikaisesta suhteesta erääseen Mata Hari -nimellä tunnettuun naiseen on jo haalistunut.

Aivan parasta Bougainvillessä ovat herkulliset kuvaukset erilaisten kulttuurien törmäyksistä aika kaoottisessa maassa, jonka länsimaat - ja Neuvostoliitto - olivat valinneet erääksi kehitysmaa-avun kohteeksi. Esimerkkinä Hollannin kansan lahja Bangladeshin kansalle: 200 tonnin painoinen imuruoppaaja, joka rauhallisesti purjehti satamaan saksalaisessa aluksessa, kyljissään punaisella maalattu asiainhoitajan hotellin osoite, huonenumeroa myöten.

"Do you see what I see, sir?" sanoi minun amiraalini innostuneesti. "There she is." Merimiehelle imuruoppaajatkin ovat laivoja ja siis naispuolisia. "Yes",  minä sanoin, "there she is. The address is correct."

Kun diplomaatti, paikallinen amiraali ja pokkurointia odottaneet venäläiset olivat yhteistoimin hoitaneet ruoppaajan satamaan, ei hotellihuoneeseen, kertoja huomaa, että on todellakin autuaampaa antaa kuin ottaa.

Eri näkökulmien vaihtelevat luvut on kirjassa eroteltu tekstityypein, ja isoisän sekä Tommien luvuissa otsikoihin on lisätty paikka ja aika, Malang, Jaava, 1934... Siitä huolimatta minulle tuotti pieniä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka nyt on äänessä ja mikä suhde hänellä on noihin toisiin. Kirja on nimittäin suhteessa historiallisiin tapahtumiinsa, aikajänteeseen ja monenlaisiin risteäviin kohtaloihin ohut. Diplomaatin elämään niitä käänteitä todellakin taitaa mahtua moninkertainen määrä enemmän paikallaan pysyvän ihmisen rajalliseen elämään verrattuna eikä siitä kirjoittaessa jouda tuhlaamaan aikaansa jonninjoutavaan höpötykseen.

Rakkauskertomus kietoutuu kaverusten Tommien ja Bon kouluaikaiseen ihastukseen Madeleineen. Luokkakokous kerää entiset luokkatoverit yhteen 25 vuoden jälkeen, mutta siinä vaiheessa Tommie on hukkunut Bengalinlahden aaltoihin. Romaani alkaa tästä onnettomuudesta. Sittemmin siihen kiertyy kokemuksia niin monialaisesti, että kirjaa voi lukea vain hämmästyneenä. Paikallisseikkailuihin, Japanin sodan aikaiseen miehitykseen, isoisän vallankumousajatuksiin, ruotsalaisen kollegan mustasukkaisiin ajatuksiin vaimosta kotona sekoittuu diplomaatinkin omakohtaista eksistentiaalista pohdintaa siitä, mitä hän itse asiassa on tekemässä täällä, kaukana perheestään. Ammatti vaikuttaa olevan samanlainen koskaan sammumaton kipinä kuin on yksinpurjehtijalla jatkuva halu päästä merille.

Mielenkiintoinen ja hauska lukukokemus tämä Bougainville ja loistava suomennos.

F. Springer: Bougainville, Een Gedenkschrift, 1981, suomentanut Titia Schuurman
(Kirjoitettu Teheranissa/Luandassa 1978-80)
Aviador, 2022, 144 s

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kansi: Jussi Karjalainen

Jos kone tekee jonkun duunin paremmin kuin ihminen, niin pärjätäkseen ihmisen pitää tehdä sitä, mikä koneelta jää yli.

Jostain syystä minulta on jäänyt - toistaiseksi - väliin Noora Vallinkosken esikoinen, paljon huomiota saanut Perno Mega City. Samoissa maisemissa ilmeisesti liikutaan myös Koneen pelossa, pohjoisessa turkulaislähiössä. Minulle se on lähes yhtä vieras kuin mikä hyvänsä osa pohjoisempaa Suomea, kun olen elämästäni nyt jo suurimman osan viettänyt tois pual jokke eli etelämpänä. Lähiseutu jää usein tutustumatta kun on kiire kauemmas.

Vallinkoski maalaa kirjansa maiseman ja sen ihmiset tarkasti. Se on hyvin yleispätevä työväenluokan arjen ja yhteiskunnan rakennemuutoksen - kuten sosiologipuheessa kehitys nimetään - kuvausta, samaa käydään läpi muuallakin. Romaanit näyttävät saman elettynä, ihmisen kokoisena. Susanna Alakoski kuvaa historian muutosta pidemmällä aikavälillä ruotsinsuomalaisten kokemana, Edouard Louis melko samaa aikaa Ranskassa ja Hanna-Riikka Kuisma hieman raadollisemmin, jossain teollisuuslähiössä Suomessa. Mikä yhdistääkään näitä kirjailijoita aiheen - yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden - lisäksi? Todella vaikuttavia kirjoittajia minusta, jokainen heistä. Lakonisissa dialogeissakin on jotain samaa, osuvaa ja autenttista. Koneen pelossa lämmintä väriä, huumoria, sympatiaa ja empatiaa esiintyy sittenkin enemmän kuin noissa 'sukulaisteoksissa', vaikka köyhyys on työttömyyttä, osattomuutta, päihteitä. Lämpö tulee tässä lähipiiristä, jossa on kaikesta huolimatta mukana iso annos sitä rakkautta.

Yllä mainituista verrokeista Koneen pelko tulee mielessäni kenties lähimmäksi Edouard Louisin näkökulmia siinä mielessä, että varsinkin näitä miehiä kuvataan uudessa ajassa naisia avuttomamman oloisina. Perinteinen raavaan työmiehen kuva on kokenut ison romahduksen, kone tekee duunarin hommat tehokkaammin. Minäkertoja Johanna tarkkailee perheensä miehiä, karismaattista, räväkkää, dominoivaa isäänsä ja läheistä isoveljeään Jereä. Isällä on ollut töitä mitä paiskia. Niitä ei enää ole, ei hommia eikä oikein voimiakaan ajan myötä, ei isällä eikä pojalla.

Lähiö kantaa nimeä Aukko. Siellä on 90-luvulla samat liikkeet kuin muissa vastaavissa, marketti, pubi, kebabravintola, videovuokraamo Makuuni. Se on lopettamassa, koska se kone, joka muuttaa kaiken nolliksi ja ykkösiksi on syömässä senkin.

En aikonut osallistua vanhojentanssikurssille, mutta Suski nosti asiasta metelin. Johonkin pitää osallistua, hän väitti, mutta minä värisin ajatellessani vieraita käsiä joihin joutuisin kurssilla tarttumaan. Sellaisten ihmisten hikeä, jotka eivät olleet vuodessa sanoneet minulle sanaakaan, eivät eleelläkään rekisteröineet olemassaoloani. 

Sisaruksissa näkyy paitsi sukupuoli vaikuttavana tekijänä myös nuoremman mahdollisuus tehdä korjausliikkeitä, olla tekemättä samoja virheitä. Johannalla on matemaattinen lahjakkuus, joka kantaa koulussa lukioon asti. Jopa sen verran hienoon kouluun, että sieltä vasta saa ensimmäisen kokemuksen ulkopuolelle jäämisestä. Se on noita hienovaraisia eleitä, katseita, puheita ja puhumattomuutta, joita vuosien aikana kertyy. Ja opettajan lähes automaattista alemmaksi aseteltua odotustasoa.

Nuoren Johannan silmissä oikeat ihmiset asuvat Aukossa, lähiössä. Hienommissa piireissä kaikki on laskettu ja kaupan, ihminen myös. Sittemmin näkökulmaan tulee mustavalkoisen sijaan harmaan sävyjä, ei Aukostakaan kannata utopiaa luoda, vaikka siellä omat ihmiset ovatkin siedättyneet monelle. Köyhyys ei ole kaunista, mutta pientä lämpöä tihkuu aina jostain rakosesta, Jaxonista ja tämän raapivista freteistä, isän tavasta tarttua toimeen tosi paikan tullen heti eikä myöhemmin. Moninaista keinovalikoimaa löytyy, arkkitehti- ja ekonomipariskunnan lapsenvahdista prostituutioon - jota ei nuori tyttö aina osaa siksi nimetä. Herkkä on nuoren isänkin, Jeren mieli. Kaikki saattaa romuttua pieneen valheeseen ja pojan nielemään leluun. 

Fragmentaarinen kerronta hyppelee välillä Johannan lukiovuosissa, palatakseen muutamia vuosia myöhempään ja taas johonkin muistikuvaan. Niin vain käy että sirpale kerrallaan kirjan hahmot kasvavat kokonaisiksi, vivahteikkaiksi tyypeiksi ja jokainen sirpale on oleellinen näyttäessään elämän ainoan pysyvän elementin, muutoksen ja mitä se on merkinnyt näille ihmisille. Samalla Koneen pelko onnistuu näyttämään elämän juuri semmoisena kuin se oikeasti tapahtuu, yllättävänä, arvoituksellisena tapahtumien vuona, jonka pyörteisiin välillä painuu ja taas pompahtaa pinnalle, kun maisema ympärillä jatkaa vääjäämätöntä muutostaan.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Atena Kustannus, 2022, 359 s

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazonin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazonin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazonin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s