Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Kansi Salla Keskinen, Outi Vihlman

Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluivat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista.

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja kytkeytyy kahteen historialliseen tapahtumaan, ensinnä Pinochetin diktatuurin aikaan, toiseksi  vuonna 1985 tapahtuneeseen maanjäristykseen Chilen pohjoisosissa. Kokijana on nimetön kertoja, alussa 9-vuotias poika Maipún kaupungissa, Santiagon, pääkaupungin metropolialueella. Lapsuuden kokemukset täydentyvät episodeilla myöhemmistä nuoruuden ja keski-iän vuosista.

Lapsi on tapahtumissa sivuhenkilö, joka elää lapsuuttaan kykenemättä ymmärtämään aikuisten diktatuurin aikana omaksumia eloonjäämisen tapoja, valheita, vaikenemista, peittelyjä, uusia identiteettejä.  Poika seuraa mystistä naapurin miestä, enoksi sanottua, 12-vuotiaan ihastuksensa Claudian ehdotuksesta. Raúl on kuitenkin jotain muuta kuin eno. Ajan ilmiöitä on myös se, että ihmiset lähtevät äkkiä yöllä, katoavat jälkiä jättämättä. 

Pojan kotona luetaan kirjoja ja poika löytää varhain kirjoittamisen tavan, mutta nykyhetki näyttää aina epäselvältä. Mennyt aika on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin, maanjäristys herättää koulun opettajassa vanhan trauman. Taistelu Chilestä, dokumentti maan väkivallan vuosista, kuuluu nuoremman sukupolven opintoihin. Kirjoista tulee vastaan Madame Bovary, Selma Lagerlöf - ja yllätyksenä nuori mies pakkaa laukkuunsa myös Kaurismäen elokuvia.

Viisitoista vuotta myöhemmin kertoja palaa vanhempiensa kotiin, kirjailijana, joka etsii itseään ja pohtii suhteitaan, sekä vanhempiinsa että rakastettuihinsa. Kirjailija kirjoittaa samalla romaanin kirjoittamisestaan. Se on tuskallista, liian paljon on jäänyt pimentoon. Rivien väleissä on luettavissa pojan mykkä syytös vanhempien toiminnasta pimeänä aikana. Toisaalta välit ovat lämpimät ja aikuisen pojan voi nähdä myös haluavan ymmärtää vanhempiensa toimintaa ahdistavassa todellisuudessa.

Kertojan menneet rakkaudet, erot, nuoruuden ihastus Claudia ja nykyhetken tärkein M - josta hän on jo eronnut? - kuplivat kertojan ajatuksissa. Tässä vaiheessa Alejandro Zambra toi mieleen Milan Kunderan, nimenomaan tämän Ranskassa kirjoittamat romaanit. Naiset näyttäytyvät samalla tavalla houkuttavilta, jännittäviltä mutta vaikeasti käsitettäviltä, julmiltakin. Kertoja uppoutuu rakkauselämäänsä eikä oikein onnistu siinä herättämään mielenkiintoa.

Zambra kirjoittaa kuitenkin herkkävaistoisesti, hiljaisella äänellä Chilen historian räikeiden tapahtumien vaikutuksesta perheeseen ja perheenjäsenten väleihin, siitä kuinka kansakunnan muistot kietoutuvat omiin muistoihin. Muistot rakkauksista kiemuroineen, keskustelut Mn kanssa värittyvät melankolisiksi, koska on ilmeistä että pariskunta on etääntynyt, mukana on alakuloa.

Tunne kaiken katoamisesta seuraa väistämättä menneen muistelemisesta. Näin tulehtuneesta menneisyydestä ei ole helppoa kirjoittaa, ja kuitenkin se on kirjailijalle tärkeintä.  Kotiinpaluun tapoja lienee vahvasti autofiktiota. Tiet kotiin ovat monenlaisia, osa niistä eksyttäviä.

Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan.

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Formas de volver a casa, 2011, suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on yksi niistä teoksista, joihin tarttuminen on kuin hakisi luettavaa moneen kertaan kolutusta alennuslaarista. Se on niitä kirjablogimaailman seuraamisen vitsauksia: uutuus luetaan samanaikaisesti monessa monessa blogissa, sitten esiintymistiheys pikkuhiljaa harvenee, tulee uusia suosikkeja. So last season -tunnelma hiipii päähän, mikä on älytöntä - jos ei kirjaa ole lukenut. Alennuslaari ja last season kertoo ajan armottomasta virrasta: uutuudet kasautuvat edellisvuotisten päälle. Ei muusta.

Tämä Siivoojan käsikirjan ja Tanssia ruusuilla -kokoelman jälkeen suomennettu viimeinen novellikokoelma on epätasaisempi kuin nuo edelliset novellitaivaan tähdet. Tunnistettavaa on edelleen Berlinin värikylläinen maailma, täältä katsoen eksoottiset maisemat Chilestä, Meksikon kautta Yhdysvaltojen etelään. New Yorkiin asti päästään jazzin säestyksellä, Missisippi ylitetään. Myös se rakkaudellinen ja armollinen tapa, jolla kirjailija kuvaa elämän kontrasteja, narkkareita, juoppoja, tähtiä ja taviksia, äitejä ja lapsia. Hän ei tuomitse eikä moralisoi, koska on itse helppo kohde. Toisaalta riveiltä ja rivien välistä voi nähdä, että alkoholismin varjossa kulkenut äitiys on - sittemmin entisen - alkoholistin kuvauksissa vaatinut sen käsittelyä ja ollut keskeinen osa elämää. Monissa boheemeissa, alkoholi- ja huumehuuruisen arjen kuvauksissa kerrotaan, kuinka lapsista on kaikesta huolimatta välitetty, on selviydytty, vaikka täpärästi. Päällimmäisenä kaikessa kulkee kuitenkin rakkaus elämään, lumoutumisen kyky ja se, kuinka taidokkaasti ja tarkasti Lucia Berlin onnistuu kirjoittamissaan kertomuksissa sen lumon välittämään.

Andado. Goottilainen romanssi menee turhan lähelle romanttista viihdettä. Se on teini-ikäisen tytön unelmointia. Vanha hidalgo ratsun selässä. Taustalla voisi soida Perfidia. Pakahduttavaa, liian. Voi olla, että sekin pohjaa Berlinin omakohtaiseen kokemukseen, mutta tieto tai epäily siitä ei riitä nostamaan kertomusta. Esimerkki toisesta ääripäästä on Joulu, Texas 1956. Älytöntä kännistä joulunviettoa, josta puuttuu kaikki säkenöinti. Paitsi kertojan ote. Se on aina niin hienoa, vaikka kertomus olisi mudassa ryömimistä. Jouluna 1974, yksi novelleista, meno on muuten aika samanlaista. Mihin nyt piilotinkaan sen täysinäisen viskipullon?

Sen sijaan nimikertomus Ilta paratiisissa on viehko kertomus Hollywood-staroista Mexikon Puerto Vallartassa. Ava Gardner ja hänen nuori rakastettunsa, Richard Burton ja Liz Taylor astuvat Hotel Oceanon baariin - kuin kranaatti olisi lentänyt ikkunasta sisään. Meneillään on Liskojen yö -elokuvan kuvaus. Näkökulma on baarinpitäjän, Hernánin, köyhästä kadun kasvatista filmitähtien uskotuksi ponnistaneen vaatimattoman miehen. Onnellinen juuri nyt. Kontrasti on juuri tässä onnessa: kimalluksen keskellä piehtaroivat tähdet, mustasukkaisuuden ja menestyksen riivaamina ja tämä baarinpitäjä, tyytyväinen, onnekas mies.

Kaikkien viinahuurujen jälkeen, pitkällisen hapenpuutteen vaivaamana pääsin viime tipassa pintaan, kun Eksyksissä Louvressa -novellissa ei enää lotrattu viinalla. Siinä vanha nainen pohtii omaa kuolemistaan ja siirtyy hautausmaalta kuolemattoman taiteen äärelle. Samothraken Nike siivittää naisen askelia Louvren käytävillä. Tässä novellissa välittyy jo Lucia Berlinistä klassistakin sivistystä, oman elämän ja sen havaintojen kypsyttämien kuvausten lisäksi, niin hienoja kuin nekin ovat. Nainenhan oli myös oppinut. Ei tätä epätasaisempaa kokoelmaakaan voi missään vaiheessa väittää ikävystyttäväksi. Sekin on seikkailu.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Evening in Paradise, 2018 (novellit ilmestyneet 1981-1999)
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2019, 304 s