Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Saara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazovin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazovin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazovin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa

'Maailman eteen oli ripustettu legendoista kudottu maaginen esirippu. Kun Cervantes lähetti don Quijoten matkaan, hän repäisi tuon esiripun kahtia. Maailma avautui harhailevan ritarin edessä koko proosansa koomisessa alastomuudessa.'

Seitsemän erillisotsikon alle kootun esseekokoelman päähenkilö on Romaani. Syntyjään tšekkiläinen Milan Kundera, nykyään Ranskassa asuva ja ranskaksi kirjoittava kirjailija, tutkii esseissään romaanin olemusta, sen kosketuspintoja taidekentässä, sen historiaa ja maantiedettä, menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Kunderan romaani on vapaa ja vallaton, rajaton, alituisesti uutta etsivä ja muotoaan muuttava, se on synonyymi virtaavalle elämälle. Se saa voimansa huumorista ja naurusta tärkeilylle, teatraalisuuden ja suuruuskultin epäilystä.

Romaanihenkilöt eivät pyydä tulla ihailluiksi hyveidensä tähden. He haluavat tulla ymmärretyiksi, ja se on jotakin aivan muuta. - Romaanitaiteen tarkoitus on yrittää ymmärtää elämää.

Sodallekin romaani nauraa. Sellaista ei oteta vakavasti millä ei ole mieltä. Kundera kohdistaa terävän mutta rakastavan katseensa muun muassa näihin kirjailijoihin: Cervantes, Fielding, Broch, Proust, Flaubert, Kafka, Musil, Marquez, Fuentes, Dostojevski, Tolstoi, Gombrowicz ja Hašek. Esseissäään hän poikkeaa ohimennen myös kuva- ja elokuvataiteen maailmaan, Fellinin elokuviin ja Picasson maalauksiin.

Keski-Euroopan saksankielinen traditio on se kotipesä, mistä Kundera katsoo ympärilleen. Hän löytää sen modernismin historiasta suuria eroja ranskankieliseen modernismiin: Ranskassa modernismi löysi vahvimmat väylänsä maalaustaiteesta ja runoudesta, kun taas hänen mukaansa Keski-Euroopassa, saksankielisella alueella modernismi murtautui esille romaanitaiteessa.

Arjen banaaliudesta kasvavasta draamasta - joka on proosan ruisleipää - esimerkkinä Tolstoin itsemurhan proosa. Anna Kareninasta:

'Hänet valtasi samantapainen tunne kuin mennessään uimaan ja valmistautuessaan heittäytymään veteen.' 'Vielä kuolemansa pateettisella hetkelläkin Anna on kaukana Sofokleen traagisesta tiestä. Hän ei jätä proosan salaperäistä tietä, jossa rumuus käy rinnan kauneuden kanssa, rationaalinen antaa tietä epäloogiselle ja arvoitus pysyy arvoituksena.'

Kundera kirjoittaa provinsialismista, 'asiantuntijoiden' yrityksista omia romaani suppeaan kontekstiin. Romaanitaide ei ole paikallista, vaan universaalia samalla tavoin kuin kuvataide. Kundera havaitsee, että kirjallisuuden ylimmät auktoriteetit, tutkijat, ovat romaanitaiteen suppeuttajia. Esitelläkseen asiantuntemustaan, he samastuvat pakkomielteenomaisesti opettamiensa kirjallisuuksien kansalliseen suppeaan kontekstiin, omaksuen sen näkemykset, mieltymykset ja ennakkoluulot.

Elokuun 21. vuonna 1968 - syntymäpäivänäni, jonka takia muistan aina tasan kuinka monta vuottta kulloinkin on tuosta tapahtumasta -  Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. 'Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais', kommentoi aika kuluneesti meidän yläkerran naapurimme. Se päivä merkitsi Milan Kunderan elämän suurpaloa, se on haava, jonka verellä hän kirjoitti kuuluisimman romaaninsa Olemisen sietämätön keveys. 

Kundera kirjoittaa Esiripun seitsemännessä osiossa 'Romaani, muisti, unohdus' romaanista utopiana maailmasta, jossa ei tunneta unohdusta. Taideteokset näyttäytyvät meille ihannemaailmana, joka - päinvastoin kuin todellinen maailma joka ansaitseekin tulla unohdetuksi - on 'luja, jossa kaikki, jokainen sana, ja lause, ansaitsee tulla unohtumattomaksi ja on myös sellaiseksi tehty'. Lyyrinen runous on muistin linnake. Sitä ei ainoastaan muisteta sana sanalta, vaan sitä myös opetellaan ulkoa. Romaani taas on unohdusta vastaan perin viheliäisesti varustettu linna, sanoo Kundera. Me kävelemme sen linnan läpi ihastuneina, mutta uudessa salissa emme enää muista edellisen salin yksityiskohtia. Siitä huolimatta kirjailija kirjoittaa lauseitaan yhtä tarkasti kuin runoilija sonettejaan, hän antaa tulevalle unohdukselle piutpaut.

Olemisen sietämättömän keveyden luin joskus 80-luvulla. Valitettavasti olen ne loisteliaat salit enimmäkseen unohtanut, yksityiskohdat. Muistan ajan ja paikan ja syvän vaikutuksen. Siinä esimerkki eräästä unohduksesta, yksi monista. Toisaalla hän puhuu maalaustaiteen kehittymisestä pois valokuvan jäljentämisestä ja näkee saman kehityksen romaanissa.

Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan 'romaani voi sanoa'.

Tässä kohtaa päässäni sanoi kling vai oliko se pimpom. Joka tapauksessa nimenomaan näin kävi Olemisen sietämättömän keveyden filmatisoinnissa, by Philip Kaufman. Romaanista siirtyi filmille vain kuori, Prahan levottomuus, seksi, ajankuva mutta se oli pelkkää pintaa, koko romaanin olemus puuttui. Saattoi olla vaikea elokuvattava, mutta joka tapauksessa muistan ison pettymyksen.

Esseet ovat tuhtia tavaraa. Kyse on silti yhden henkilön, Kunderan näkemyksestä siitä mikä on romaani tai mikä on hyvälle romaanille tunnusomaista. Sivistyneen ja lukeneen ihmisen seurassa on virkistävää, vaikkei kaikki menisikään perille, sekä ymmärtämisen että samaa mieltä olemisen merkityksessä. Naisena pistää silmään, että Kundera marssittaa paraatissaan esille vain miespuolisia kirjailijoita. Naisten mahdollisuudet olivat entisinä aikoina vähän paremmat kuin kotieläimillä mutta eivät paljon.

Merete Mazzarellan esseeteos Uskottomuuden houkutus skannaa samalla tavoin virkistävästi romaanikirjallisuutta valitusta näkökulmasta. Se tuli mieleen myös siitä, että molemmat käsittelevät esseissään Flaubertin Madame Bovarya. Vähän samantyylisesti ruoti elokuvan syvempää olemusta Slavoj Zizek TV-esseissään 'Elokuvan kätketty kieli'.

Ja minäkin vapauduin varsin myöhäään ihanasta tietämättömyydestäni saadessani kuulla, että Albertinen innoittajana oli ollut mies, Proustin rakastettu. Mitä puhetta tällainen on? Huolimatta siitä, oliko saanut innoituksensa naisesta vai miehestä, Albertine on Albertine, ja piste! Romaani on alkemian tuote. Alkemian, joka muuntaa naisen mieheksi, miehen naiseksi, mullan kullaksi ja anekdootin draamaksi! Tämä jumalainen alkemia on romaanikirjailijan voimanlähde, hänen salaisuutensa, hänen taiteensa kruunaaja!

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa, 2005
Le rideau. Essai en sept parties. Suomentanut Ville Keynäs
Siltala 2013, 151 s

Turkuunkin tuli sitten lumipeite, vihdoinkin!

GRANTA Uuden kirjallisuuden areena / 1
Otava 2013, 304 s

Näppärää. 22 kirjailijan tekstejä yksissä kansissa. Nappasin tämän Suomen Grantan ensimmäisen kirjan Yrjönkadun divarista viime Helsingin visiitilläni. Tämmöinen kokoelma eri kirjailijoiden lyhyistä teksteistä on oikein omiaan junamatkalle tai levottomalle lukijalle, jonka on tuon tuosta poukkoiltava ylös lukutuolista jonkun vieterin heivaamana. Suurin osa oli minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia, mukava tapa tutustua tämän kevyen ja nopean kattauksen kautta. Teemana on ruoka, useammin vielä jonkin syöminen, onko se sitten ruokaa tai ihan jotain muuta.

1. Antti Tuuri: Leipä. Tuuri leipoo, etsii parasta leivän juurta, jauhoja, kohotusastiaa, etsii parasta koostumusta ainesosille, kokeilee paistoaikoja ja -lämpötiloja. Hiljalleen hiipii nenään vastapaistetun ruisleivän muheva tuoksu. Loppu on onnellinen.

2. Kazuo Ishiguro: Herkkusuu. (The Gourmet). Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu makaaberia lähentelevä jännäri raskaan sarjan herkuttelijasta. Hemmoteltu gourmand on jo maistanut kaikkea. Nyt olisi tarjolla jotain raflaavaa lontoolaisen kirkon kryptassa.  Ettei vain Peter Greenaway olisi tökännyt lusikkaansa tähän soppaan! Haistan käryä.

3. Riikka Alaharja: Nälkä. Ankea näytös yksinhuoltajan arjesta, puutteesta ja siansorkista mutta yllättäen tarjoillaan myös suklaafondantia. Ulkona on kylmää, lunta ja kuollut veli. Jotenkin aika suomalaista tuon fondantin jälkeen.

4. Philip Teir: Mansikka 1979. Isoisä ja isoäiti asuivat lähellä, ja kävin usein heidän luonaan. Minä viihdyin siellä, mutta pelkäsin aina että minulle tarjottaisiin päivällistä. Kun isoäiti muuttaa vanhainkotiin,  autoon pakataan pakastimesta Kekkosen aikaisia karjalanpiirakoita. Sodan nähnyt isoäiti on säästänyt paljon.

5. George Perec: Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä aikana. Se alkaa kahdeksasta annoksesta naudanlihalientä ja sivuja on kolme. Saman kirjailijan romaani pariisilaisesta kerrostalosta 'Elämä. Käyttöohje' oli kyllä luettava ja mielenkiintoinen.

6. Leena Parkkinen: Turska. Runoilija, jonka kokoelma 'Näin kasvot wc:n peilissä' ei nouse siivilleen, lähtee residenssiin Ranskaan, jossa tapaa portugalilaisen Josen. Tämä perehdyttää hänet kädestä pitäen turskan suolauksen saloihin. Suudelmakin maistuu suolaiselta.  Jose kertoo olevansa naimisissa.

7. Roberto Bolano: Everstin poika. Kertoja kertoo b-luokan zombie-elokuvasta, jonka oli nähnyt telkkarissa. Elokuva on kuin hänen elämäänsä. Siinä everstin poika kamppailee takaa-ajavia nälkäisiä, pureskelevia zombieita vastaan, meksikolaisia. Tyttöystävä on jo saanut pureman ja siksi hänellä on alituinen nälkä. Kyseessä on toimintaelokuva, jossa on rakkautta, jännitystä, ja jatkuvaa nälkää zombien kesken.

8. Rosa Liksom: Isän 50-vuotisjuhlat. Tepa-täti tulee Göteborgista Ylitornioon Audilla valmistelemaan veljensä 50-vuotisjuhlia. Tepa on maankuulu pitokokki. Seitsemän päivää täti ja siskontyttö pesevät poronsuolia, leipovat rieskaa ja sen seitsemää sorttia. 'Se ei kuulu sulle', vastaa Tepa kaikkiin kyselyihin mitä tulee hänen elämäänsä Ruotsissa, mutta tulee ruoanlaiton ohessa kertoneeksi elämäntarinansa. Siihen sisältyy avioliittoja eri maalaisten miesten kanssa eri puolella Ruotsia ja lapsiakin. Kotivaris Veikko ja Aada-kissa luovat tunnelmaa.

9. Ryszard Kapuscinski: Jouluaatto Ugandassa. Mikä ihanuus törmätä tässä kokoelmassa vanhaan rakastettuuni, Kapuscinskiin. Afrikassa jälleen. Mutta Idi Aminin Uganda on painajainen maan päällä. Port Bell on järvi, jonne kidutettujen ruumiit heitetään. Kun torille tuodaan sieltä pyydetty lihava kala, kauhun väristys hiljentää ihmiset.

10. Juha Itkonen: Torstai. Henrik ja Hanna, nälkäiset opiskelijat syövät yhdessä kerran viikossa Helsingin Forumissa. Heitä ahdistaa, on nälkää ja epävarmuutta. Kun rasvainen pizza on syöty, kaikki vähän hymyilyttää.

 

11. Karin Johannisson: Tapaus Ellen West. Psykiatrian epärajoista. Kirjoittaja on ruotsalainen aatehistorian professori, joka on erikoistunut lääketieteen historiaan. Sata vuotta sitten kuuluisat 'tähtipsykiatrit' pallottelivat naispotilaitaan, leimasivat heidät koko arvovallallaan hysteerisiksi, testasivat hoito-ohjelmia, ja ajoivat potilaitaan itsemurhaan. Ellen Westin tapaus oli musertava. Hänelle annettiin lupa ei-enää-olla-olemassa. Ellen West oli muun muassa syömishäiriöinen. - Ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013.

12. Miki Liukkonen: Marokon jälkeen. Peter on surullinen kun Anna on lähtenyt, ehkä lopullisesti. Hän saa muuta ajateltavaa kaverien järjestämässä baari-illassa, sillä siellä, baarissa häneen ottaa yhteyttä Sitruunoiden Valvomon Sebastian. Oven päällä kyltissä sitruunalla on kruunu. Se on arvokasta, Peter ajattelee, kaikki selviää vielä.

13. Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Pikkutyttö on 11-vuotias, suku valmistelee juhlia Accrassa, kaikki pynttäytyvät, naiset kilpailevat miesten suosiosta, kaikilla on salaisuuteensa, ilmassa on petosta ja uhkaa ja pettymystä. Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.

14. Merja Virolainen: Runoja. Hauskoja runoja elintarvikkeille kuten Munalle, Perunalle, Kaalille, Sipulille, Sinihomejuustolle, Omenalle. Pätkä runosta Sinihomejuustolle:

markiisi, mitä olet joutunut kärsimään

on tehnyt sinusta ilkeän, ymmärrän,

sinä elähtänyt irstailija, ihastuttavan pöyristyttävä,

kosteudessasi pelottava: uskaltaneeko sinua maistaa,

suu painautuu lihaan, ah, tunnut huulilla, kielenpäässä,

riettaan pehmeä, sulava, homekohdat erottuvat kovina,

törkeä tuntu suussa, hieno pilaantumisen löyhkä, rannan röhnä

15. Olga Tokarczuk: Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi). Tyhjäntoimittaja-poika jatkaa elämäänsä entiseen malliin siistin ja säilövän äidin kuoltua. Pojankin olisi voinut marinoida, äiti pääsi jo pesusieneen, 'Pesusientä tomaattikastikkeessa 2001'. Muuta perintöä ei löydy kuin säilykkeet. Lopulla vastaan tulee 'Sieniä marinaatissa 2005'.

16. Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Ote romaanista. Amerikkalainen on kutsumanimi vauvalle, muita ovat Susette ja Hermanni, alkkiksia molemmat ja Hermannin äiti Hertta Haikala, joka yrittää puuttua tolkuttomaan touhuun.

17. Nicole Krauss: Kivet ja artisokat. 'Kuolin muurahaisen' sanoo 3-vuotias pariisilainen Montparnassen hautausmaalla. Hänen äitinsä vie häntä juutalaisten muistojen luo. Eräs juutalainen päätti sodan jälkeen jäädä Ranskaan, koska tarjoilija opetti ravintolassa hänelle kuinka artisokka syödään.

18. Miina Supinen: Luovan myrskyn ruokalista. Kirjailija kertoo ruokavaliostaan silloin kun kirjoittaminen ohittaa syömisen. Silloin hän syö eineksensä kylminä ja e-koodillisina, sillä mikään ei tue taiteellista prosessia yhtä hyvin kuin lievä pahoinvointi. 

19. Doris Lessing: Kanat ja kananmunat. Äidin odotukset niskassa 17-vuotias tytär jää yksin hoitamaan 96 munan hautomista Etelä-Rhodesiassa, keskellä Rhodesian kylmää talvea. Apuna on hautomakone ja taljoihin kääriytynyt kokkipoika Isaac. Hautomishaluinen kana saa sherrytilkan, se pysyi hyvällä mielellä, sekin. Kanoja hoidetaan hyvin, niissä on leipä, mutta äitien ja tyttärien välit ovat solmuissa ja niitä setvii kukin tykönään. Osa solmuista aukeaa historian kautta.

20. Anu Silfverberg: Ylimääräiset kilot

Johannes ja Laura tekevät taidetta, uutta ja kantaa ottavaa, provokatiivista. Kaikki on ihmissyöntiä. Laura lentää Japaniin, molemmat tahollaan saavuttavat mainetta. Johannes tekee taidetta omasta lihastaan. Lopulta kamppailulaji riittää hänelle. Hän on sittenkin taiteesta nauttija. Öhh.

21. Mo Yan: Viinamaa (Ote romaanista) Erikoistarkastaja Ding Gou'er lähtee tarkastuskäynnille Luoshanin hiilikaivokselle selvittämään soijassa marinoitujen vauvojen syytettä. Surrealistisella matkalla viinaa juovat kaikki, kuskista alkaen. Kaivoksen puolueosaston turvallisuusosastolla tarkastajaa juotetaan lisää. Ulkona myös pääskyt tekevät juopuneita kaarroksia. Tarkastaja joutuu nöyrtymään kaivoksen maagisessa miljöössä. Hän päätyy hekottelevien kaivoksen johtomiesten kanssa lounaspöytään. Näin Kiinassa. (Mo Yan on vuoden 2012 kirjallisuuden nobelisti.)

22. Pirjo Hassinen: Äyriäisbuffet. Tea harrastaa avantouintia ja ikävöi mereen menettämäänsä Samiria. Hänen kylmänkestävä kroppansa sopii äyriäisbuffetin tarjoiluun. 

Mazzarella, Merete: Otrohetens lockelse
Luettu 05/2011

Merete M. on viisas, oppinut ja huumorintajuinen kirjallisuuden professori jolla on vahva naisnäkökulma kirjoituksissaan, julkaissut myös useita muistelmia. Tässä kirjassa hän käy sekä kirjallisuuden klassikoiden että uudempien romaanien kautta läpi avioliitto-, rakkaus- ja uskollisuusteemaa; Mme Bovary, Anna Karenina, Yrsa Steniuksen 'Makten och kvinnligheten etc. 

Viisaasti ja oppineesti hän purkaa naisten ja miesten erilaisia odotuksia, eri aikoina eläneiden naisten ja miesten mahdollisuuksia toteuttaa salarakkauksiaan, ikuisesti toisen naisen roolia. Hyvinkin tasapuolisesti ja ymmärtäväisesti hän puhuu vastarakastumisten lumoista, ei tuomitse, mutta keskustelee ja kyselee, virkistää muistelemaan luettuja klassikkoja ja pohtimaan. Päätyy ehkä sittenkin kevyesti puoltamaan pitkän avioliiton ja ystävyyden merkitystä ja arvostamista syvän punaisten intohimokokemusten rinnalla. Kaunista ruotsia, ja paljon akateemisia sanoja, jotka oli sanakirjasta haettava: hypokondrisk, infam (halpamainen). Myös mielenkiintoisia siteerauksia muiden aihetta koskevista teoksista, kuten esim. Janet Malcolmin kirjasta joka koskee Ted Hughesin ja Sylvia Plathin suhdetta:

 'I sina läsares ögon kommer Sylvia Plath alltid att förbli ung och rasande över Hughes otrohet. Hon når aldrig den ålder där man kan blicka tillbaka på sina tidiga vuxenårs turbulens med överseende i stället för hämndlystnad. Ted Hughes har nått den åldern - han nådde den ren för ett tag sen - men Plaths postuma berömmelse har berövat honom den sinnesfrid som tiden hade kunnat bringa.'