Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä

Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen. 

Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.

Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista. 

Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.

Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.

Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa.  Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.

Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi.  Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää  autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.

Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.

Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Gummerus, 2019, 213 s

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kannen suunnittelu: Luke Bird, kuvat: Getty Images

Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Konbini näyttäisi olevan japanilainen vastine R-kioskille. Sayaka Muratan romaanissa se on lähikauppa, joka muistuttaa olemukseltaan pikemminkin kioskia. Konbini tarjoaa pienen marketin valikoiman lisäksi pakattuja aterioita, ja vaikka mitä muuta:

Suurin osa konbineista on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa ja niissä on laaja valikoima yleishyödyllisiä tuotteita. Konbineissa on mahdollista ostaa esimerkiksi valmiiksi pakattuja aterioita, kahvia, maitotuotteita, makeisia, tupakkaa, alkoholia ja lahjatavaroita. Lisäksi niissä on usein kopiointi- ja tulostuspalvelut, rahan nostamiseen tarkoitettuja automaatteja, latauskortteja- ja sim-kortteja kännyköihin. Kaupat järjestävät jopa erilaisia arpajaisia ja myytävänä voi olla myös teematuotteita. (lähde: Japaniin.com)

Tokiolainen 36-vuotias Keiko Furukura on akateemisesti kouluttautunut, mutta työskennellyt konbinissa, Smile marketissa osa-aikaisena jo 18 vuoden ajan, sen perustamisesta alkaen. Hän on sisäistänyt konbinin toiminnan kiinteäksi osaksi omaa elämäänsä. Kehoni oli suurimmaksi osaksi tehty tämän konbinin ruuasta. Hän on tyytyväinen arkensa sujuvuuteen, mutta lähipiiri on huolissaan. Hän ei ole heidän silmissään normaali. Hänen pitäisi tuohon ikään olla joko vakituisessa työssä tai perheellinen. Vaikuttaa, että myös työpaikan esimiesasemassa vaihtuvat miehet, hyväntuulisten kehujen lomassa, sittenkin hieman oudoksuvat Keikon omistautumista työlleen.

Mallityöntekijänä Keiko on alusta asti omaksunut työhön kuuluvat fraasit, joilla asiakasta palvellaan, myös äänensävyn ja lauseen painotukset. Irasshaimase! Tervetuloa!  Hyllyjen järjestykseen ja päivittäistavaroiden tuoreuteen Keiko kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin oikeisiin lauseisiin oikeissa paikoissa. Mistään virheestä häntä ei saa kiinni. Hän osaa huudahtaa ihmetystä tai innostusta osoittaen, pahoitella nöyrästi, opeteltuaan esihenkilöiden mallista. Rouva Izumin ballerinat ja laukku ovat toimineet mallina sopivista asusteista.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Lähipiirin silmissä on häpeällistä, että Keiko on tyytyväinen muuttumattomaan työhönsä. Ellei hän onnistu muuttamaan tilannetta, hänen on ainakin keksittävä sille kelvollinen selitys. Perheellinen sisko ja äiti murehtivat Keikon epänormaaliutta, jota hänessä on lapsesta lähtien ollut. Muita matkimalla hän on opetellut olemaan niinkuin muut. Hän tarkkailee alati muiden käytöstä pystyäkseen tavanomaisiin reaktioihin eli näytellääkseen niitä. Sisko on opettanut Keikolle, mitä sanoa entisille luokkatovereille, kun hän osallistuu tapaamisiin: että hänen on terveytensä on heikko. Muualla ulkomaailmassa joutuu nimittäin yllättäviin puolustusasemiin, kun taas konbini on naiselle turvasatama: kaikki on hallinnassa, sekä hyllyjen järjestys että asiakkaiden ja työkavereiden kohtaamiset.

Keikon tilanteen yhteisön hylkimänä luuserina hänelle toitottaa suorin sanoin uusi työntekijä, Shiraha. Mies palkataan samoihin töihin, mutta näyttää halveksuntansa työtä ja sen tekijöitä kohtaan. Hän on käänne, joka mullistaa Keikon konbiniin tahdistetun arjen. Mies on laiska ja saamaton rehentelijä, mutta joka tapauksessa mies. Keiko näkee hänessä tilaisuuden korjata oleellinen puute elämässä - mikä lukijan silmissä näyttää epätoivoiselta.

Lähikaupan naisen musta satiiri maalaa kuvaa japanilaisesta kurinalaisesta työelämästä, jossa kenenkään ei sallita poiketa kaavasta ja naisten vaihtoehdot varsinkin ovat vähäiset. Se on tragikoominen pienoisromaani ja Keiko päähenkilönä sekä ällistyttää että käyttäytyy johdonmukaisesti. Dialogi on erityisen taidokasta. Kirjailija on itse työskennellyt lähikaupassa ja se näkyy tarkasti kuvatun konbinin prosessien kuvauksessa. Kansiarvioissa kirjaa kehutaan hauskaksi. Dialogi ja tilannekuvaukset sitä paikoitellen ovatkin, mutta yksinäinen ja erilainen nainen on hyvin tosissaan ja sellaisena liikuttava. 

Pienoisromaani on ollut bestseller ympäri maailmaa. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Konbini ningen, 2016, suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus, 2020, 126 s

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu

Etsin kirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle ja löysin Sanna Ryynäsen elämäkertateoksen Meri Genetzistä, hyvin omaperäisestä ja kaikin puolin värikkäästä taiteilijasta, ekspressionismin edustajasta - ainakin myöhemmin, kun suuntaus vahvistui. Maalauksista on kirjassa muutamia värikuvia ja vielä enemmän mustavalkokuvia. Niistä näkee saman,  minkä ajan kriitikotkin: taiteilija oli temperamenttinen ja nopea, hänen väripalettinsa vahva. Maalaukset ovat epätasaisia; maisemat ja varsinkin kaupunkikortteleista maalatut kömpelöitäkin, henkilökuvat ilmekkäitä ja huolellisemmin maalattuja.  

Tämä on taas niitä kirjoja, joissa historia herää perheen ja yksilön kokemusten kautta eloon toisella tavalla kuin ainakaan 60 vuoden takaisissa koulun historian kirjoissa ikinä. Päiväkirjat ja kirjeet avaavat ajan tunnelmia. Aikajana kulkee 1800-luvun lopun Haminasta jatkosodan ajan Helsinkiin. Varakkaan suvun tytär omistautuu varhain taiteelle, avioituu Georg Ignatiuksen kanssa, saa kaksi lasta, muuttaa Venäjälle Kamennojeen/Kuvshinovoon ja sieltä Pietariin, josta vallankumous ajaa takaisin Suomeen, opiskelee Pariisissa, eroaa ja avioituu uudelleen Carl Nymanin kanssa, elää Ranskassa ja kiertää Välimeren maita. Taustalla soditaan kahdessa maailmansodassa, jotka jättävät jälkensä kaikkeen ja kaikkiin.

Venäläisen työväestön sivistystaso olikin korkea: englantilainen kirjeenvaihtaja ja matkakirjailija Maurice Baring ihmetteli, kun näki Venäjän junissa tavallisten sotamiesten lukevan Gogolia ja Pushkinia. - Ihmiset olivat myös perillä kuvataiteen uusista suuntauksista. Varakkaat kauppiaat hankkivat ranskalaisten huipputaiteilijoiden töitä museoihin, joissa venäläinen yleisö kävi niitä ihailemassa. Ranskalainen impressionismikin oli venäläisyleisölle tuttua siinä vaiheessa, kun sitä Pariisissa vielä vierastettiin.

Ei venäläinen maaseutukaan ollut vain maaorjuutta tsaarin aikana, sen voi näistä aikalaisten merkinnöistä lukea. Meri seuraa tuona aikana perheenäitinä Leo Tolstoin kipuilua suurperheen isänä ja raportoi reaktioista, kun tämä päättää jättää perheensä. 

Venäjä jää taakse, Suomessa Merin varakas suku asettui sisällissodassa valkoisten puolelle. Punaisten kulttuurivihamielisyys vahvisti valintaa taiteilijapiireissä, vaikka taiteilijat lähtökohtaisesti kapinoivatkin normeja vastaan. Ajan uudet fauvistiset, kubistiset ja abstraktit taidesuuntaukset aiheuttivat vakiintuneissa taidekriitikoissa pöyristyneitä reaktioita. On vaikea uskoa, että niitä olisi tehty vakavissaan tai normaalissa olotilassa. Ja toinen kriitikko: ... taide ei enää ole joidenkin valittujen erikoisalaa vaan taulumaalausta voi tehdä kuka tahansa, vaikkapa eläimet, niin kuin Pariisissa, jossa aasi maalasi hännällään auringonlaskun Adrianmerellä.

Pariisissa olivat kaikki: Picasso, Stein, Stravinsky, Chanel - ja suomalaisia taiteilijoita alkoi virrata Montparnassen taidekouluihin. Siellä muotoutui myös Tulenkantajien motto "Ikkunat auki Eurooppaan!" Uusi avioliitto, Pariisi ja 20-luku näyttää olleen Meri Genetzin elämässä onnellista aikaa. Sittemmin häntä aina kiinnostaneet henkimaailman asiat, teosofia, spiritismi, okkultismi, astrologia saivat yhä enemmän painoa. Näyttää kuin taiteilija olisi samalla lakannut elämästä todellisuudessa ja pitänyt enemmän yhteyttä henkimaailmaan kuin aviomieheensä tai lapsiinsa. Lapset olivatkin enemmän hänen äitinsä tai lasten isän, vakaan ja vakavaraisen Georgin hoidossa.

Yleisen käsityksen mukaan tyttöjen käytöstavat olivat huonontuneet ja moraali laskenut. He olivat ylimielisiä ja ryhdittömiä. Alkoholin käyttö, meikkaaminen ja tupakoiminen olivat piirteitä, joista aiemmin oli tunnistanut prostituoidun, nyt kunniallisten perheiden tyttäret kulkivat tupakka huulessa kapakoita kiertämässä.

Kuten aina, nuorisosta oltiin myös sata vuotta sitten huolissaan. Naisasialiike kauhisteli naistenkin viihtymistä kapakoissa. Nuorison levottomuudesta antaa elävän esimerkin Merin Nizzassa, Pariisissa ja Lontoossa juhliva tytär Virma. Tytär oli lahjakas ja kielitaitoinen, mutta mummolla oli kova työ jarrutella menoa.

Kirjaan on otettu mukaan monipuolisesti tekstejä ajan mainoslauseista ja sanomalehdistä. Genetzin perhe oli alun perin ruotsinkielinen, mutta suomalaisuusaatteen mukana suomen kieli yleistyi varakkaammassakin yhteiskuntaluokassa ja nimiä suomennettiin ahkerasti. Meri Genetz opiskeli taidetta sekä Helsingissä että Pariisissa, mutta keskeytti opiskelunsa säännönmukaisesti. Hän luki paljon, puhui useita kieliä ja oli keskusteluissa kärkäs väittelijä. 

Sanna Ryynänen taustoittaa elämäkertaa laveasti ja monesta suunnasta. Esimerkiksi hän huomauttaa, että taiteilijoiden alttius kiinnostua hurmoksellisesti monista ajan henkimaailman virtauksista spiritismistä, horoskoopeista, teosofiasta, jne selittyy myös heidän vähäisellä koulutuksellaan. Moni oli lopettanut koulun kesken. Kaiken muun lisäksi Meri ja Carl myös paastosivat ankarasti ja usein.

Kirjassa nostetaan esille vaikutusvaltainen Axel Ringström, josta muodostuu kuva jonkinlaisena suomalaisena Rasputinina, shamaanina, parantajana ja henkien viestien lähettäjänä. Hänen luonaan käy taiteilijoiden lisäksi mm Risto Ryti hakemassa vastauksia levottomille tunnoilleen. Myös Hitlerin kerrotaan olleen asiakkaana.

Ringström oli seurannut Rytin uraa vuoden 1925 presidentinvaaleista saakka. Silloin henget julistivat: "Ryti valitaan. Sinä tarvitset häntä." Kun valituksi tulikin Lauri Kristian Relander, henget totesivat vain: "Ryti olisi ollut parempi."

Toinen vastaavanlainen hahmo oli Aleksanteri Huttunen, mikkeliläinen tietäjä ja Kalevalan selittäjä, jonka luentoja helsinkiläiset taiteilijat ja näyttelijät kuuntelivat.

Meri Genetzin elämä sai loppua kohden traagisempia sävyjä, ennen itsemurhaa. Sitä ennen mies oli päätynyt samaan ja poika kaatunut talvisodassa. 

Meri Genetz. Levoton sielu toi mieleen toisen taiteilijaelämäkerran, nimittäin Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogin, muutama vuosikymmen aiemmin vaikuttaneen kosmopoliitin taiteilijan. Jos näitä kahta taiteilijaa vertaa, Danielson-Gambogi vaikuttaa persoonalta, jolle keskittyminen taiteen tekemiseen riitti ja se piti hänet myös henkisesti paremmin koossa. Meri Genetz sai kiittää hyvää fysiikkaansa, että säilyi hengissä monista henkimaailman kokeiluistaan, joihin kuului myös kokeilu punaisella kärpässienellä. Toisaalta Meri Genetzissä henkilöityy ikiaikainen itseään etsivän taiteilijan kuva, herkkä ja levoton.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu
Avain, 2019, 367 s

Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

Turussa limerikkiä Leena tavasi,

kun lasten runokirjan avasi.

Onpa ihan taikuri,

tämä Kannon Anneli!

Kikatteli äyriäistä, tinttiä ja hiirtä sekä kohdan 12. ruksasi

Kiitos hienosta vinkistä Tarukirja! Sen kerran kun kirjaston lastenosastolle sukeltaa, sieltä löytää aarteita, kuten tämä kertakaikkisen nerokas, hauska ja hienosti kuvitettu limerikkikokoelma!

Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

Kuvittanut Kaisa Rekinen
Karisto, 2014, 32 s

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Hollantilaisen 1600-luvun taidemaalarin Johannes Vermeerin maalaus Turbaanipäinen tyttö on toiminut inspiraation lähteenä yhdysvaltalaisen Tracy Chevalierin romaanille Tyttö ja helmikorvakoru. Vermeerin maalauksessa valo hehkuu tytön kasvoissa kontrastina taustan tummuudelle, kaurismainen katse kohdistuu katsojaan/taiteilijaan. Muotokuvan tuntematon tyttö  herää eloon vuosisatojen takaa tässä romaanissa. Kirjailija oli ehtinyt kypsytellä aihetta, sillä hänellä oli maalaus julisteena seinällään vuosikausia. Tuloksena on historiallinen romaani, viehko tarina, joka tuntuu vastaavan maalauksen tunnelmaa sitä paremmin mitä pidemmälle kertomus etenee. Tyyliin sopii hienovaraisesti orastava romantiikka.

Minäkertoja, Griet joutuu kaakelimestari-isänsä sokeuduttua 16-vuotiaana töihin Johannes Vermeerin viisilapsiseen perheeseen palvelustytöksi, piiaksi. Hän muuttaa perheensä kodista ja Delftin kaupungin köyhien kortteleista varakkaamman väestönosan kaupunkiin ja alkaa hoitaa taidemaalarin perheen taloutta yhdessä vanhemman taloudenhoitajan kanssa. Tämä on nimittäin aikamoinen tumpelo, taiteilijan ateljeen siivousta ei voi antaa hänelle eikä vaimo Catharina ole siihen sen soveliaampi, varsinkin kun  on lähes tauotta raskaana. Lapsia syntyikin Vermeerin perheeseen 11. 

Köyhyydessä varttuneelle Grietille kova työ on tuttua. Hänelle tuottaa eniten vaikeuksia peitellä osaamistaan vanhemmalta taloudenhoitajalta, jottei tämä tuntisi itseään huonommaksi sekä vältellä perheen vanhinta tytärtä, jolla on kova halu ilkeillä nuoren piian kustannuksella. Taiteilijan vaimo kuvataan oikukkaaksi ja omanarvontuntoiseksi, kuten kai sen ajan parempi väki yleisesti käyttäytyikin alempiarvoisia kohtaan. Kaunis tyttö joutuu myös väistelemään taidemaalarin luona käyviä taidemesenaatteja ja ostajia, joista eräs osoittautuu hyvin sitkeäksi.

Romaani alkaa hieman laahaavasti ja kielikin vaikutti ensi alkuun kömpelöhköltä, mutta myöhemmin rauhallinen rytmi alkoi vaikuttaa hyvältä tuon yli neljän vuosisadan takaisen kaupunkilaiselämän kuvaukseen. Arjen ajankuva värittyy eläväksi; Griet käy toriostoksilla, valmistaa ruokia, auttaa lasten hoidossa, käy kotonaan ja kuvailee sokeutuneelle isälleen isäntänsä tekemiä uusia maalauksia. Tyttö jää isäntäperheen luo, kun rutto riehuu pahemmin köyhien kaupunginosassa.

Kertomus tavoittaa hyvin itsenäistä elämää aloittavan nuoren tytön ajatuksia ja tunne-elämää.  Griet osaa olla ärsyttämättä niitä, joiden varassa hänen toimeentulonsa ja apunsa vanhemmilleen on. Taidemaalari liikkuu omassa ateljeessaan kunnioitettuna perheen päänä ja arvostettuna taiteilijana. Hän on kuitenkin myös suurissa veloissa ja riippuvainen asiakkaistaan, maalausten tilaajista, suuren perheensä elättäjänä.

Grietiä kiinnostavat sekä taiteilija itse että hänen työnsä. Hän päätyy myös taiteilijan apulaiseksi ja valmistaa tälle tarvittavia väriseoksia. Tytöllä on silmää väreille. Alusta lähtien Vermeerin ja Grietin yhteistyö pohjaa ääneen lausumattomalle yhteiselle salaisuudelle: ei kotiväkeä eikä varsinkaan vaimoa haluta ärsyttää taiteilijan hänelle suomalla erityisasemalla. Se salaisuus itsessään näyttää luovan hedelmälliset olosuhteet myös romanttisen latauksen syntymiselle.

Lukemani kirja on kuvitettu laitos. Vermeerin kirjaan kuvatut maalaukset on kohtuullisen sulavasti sijoitettu juonen kulkuun ja antavat lisää ulottuvuutta tarinalle. Erityisen elävästi Tyttö ja helmikorvakoru kuvaa nuoren tytön ihastumista ihailemaansa taidemaalariin. Maalaushetkissä on kihisevän latautunut tunnelma, hiljaisuuden keskellä. 

Kirkonkello löi kolme kertaa. Räpytin silmiäni. En ollut huomannut ajan kulumista. Olin kuin lumouksen vallassa. Katsoin häntä - nyt hänen silmänsä näkivät minut. Hän katseli minua. Tuijottaessamme toisiamme lävitseni kulki kuuma sykähdys. Katselin häntä kuitenkin suoraan silmiin kunnes hän viimein käänsi katseensa ja rykäisi. "Tämä riittää, Griet. Ylhäällä on sinulle luumustaa jauhettavaksi." Nyökkäsin ja livahdin huoneesta sydän jyskyttäen. Hän maalasi minua.

En ole nähnyt best seller -kirjasta tehtyä elokuvaa. Osaan kuvitella Colin Firthin vähäeleisenä taiteilijan rooliin. Ei ollenkaan hassumpi lukukokemus tämäkään, vaikka lähtökohtana oli Helmet -haasteen kohta 18, kirjan kannessa tai nimessä on koru.

11.8.24: Elokuvan nähtyäni, kävi kuten aina tapaa käydä, kirja päihitti elokuvan. Lukiessa näkee tarinan jo niin valmiina, että elokuvan roolitus useimmiten omissa silmissä epäonnistuu. Kun niin paljon minäkertojan ajatuksista jäi puuttumaan, korostui hidas tapahtumattomuus. En myöskään pitänyt päähenkilöiden ilmeettömästä tulkinnasta. Scarlett Johansson mutruili hilkkansa alta, Colin Firth tuijotteli vaitonaisena, hiippaili ja tirkisteli oven raosta. Ärsyttäviä molemmat. Vaikkapa Kate Winslet tummine silmineen olisi ainakin ollut parempi Grietin rooliin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Girl With a Pearl Earring, 1999, suomentanut Arja Gothoni
Otava, 2007, 335 s

Klassikkohaaste 19. Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki

Päällys: Urpo Huhtanen

Perjantai valkeni lauhana ja kuivana. Tuomari Arcadio, joka kehuskeli naineensa poikkeuksetta kolme kertaa yössä siitä lähtien kun oli tehnyt sen ensimmäisen kerran, tuli sinä aamuna ruhjaisseeksi poikki hyttysverkon kiinnitysnyörit ja putosi vaimoineen lattialle juuri huippukohdassa, pitsiharso ympärillään. - Jätä se siihen, mumisi vaimo. - Minä korjaan sen sitten. He nousivat ilkialastomina usvamaisesta harsoläjästä.

Este pueblo de mierda eli Tämä paska kylä oli alun perin Gabriel Garcia Marquezin romaanin nimi. Arvostetun suomentajan, äskettäin joukostamme poistuneen runoilija Pentti Saaritsan esipuheen mukaan sekä nimi että romaanin monet "tuhmat sanat" olivat kauhistuttaneet Bogotan romaanikilpailun ylituomaria. Kirjailija taipui vaihtamaan nimen ja yhden sanan. Teos kiersi sittemmin maailmaa ja palasi Espanjan matkaltaan entisestään siistittynä. Siinä vaiheessa romaani näytti kirjailijasta kuin sille olisi pantu kammottava kravatti kaulaan. Vasta meksikolainen painos palautti kirjan alkuperäiseen kieliasuunsa, varustettuna kirjailijan purevilla terveisillä sensoreille. Lukemassani kirjassa lukeekin nimilehdellä Vuonna 1966 ilmestyneestä tekijän autorisoimasta laitoksesta suomentanut Pentti Saaritsa.

Klassikkohaasteeseen nro 19 - vetäjänä Yöpöydän kirjat -blogi - lukemani Pelon hetki näyttäisi olevan edeltäjä nobelisti Marquezin kuuluisimmalle ja pääteoksena pidetylle romaanille Sadan vuoden yksinäisyys, jonka olen lukenut niin kauan sitten että se on jo häipynyt mielestä. Maaginen realismi, jonka edustajana sitä on pidetty, taitaa olla Pelon hetkessä vähäisempi tai olematon. Tapahtumien näyttämönä on tässäkin kuvitteellinen kolumbialainen kylä, jossa ihmiset elävät arkeaan lähellä toisiaan, ikkunat ja ovet avoinna, pursuavan trooppisen luonnon keskellä hikoillen. Kertomus etenee kylän henkilöiden edesottamuksia ja suhteita vuoron perään seuraten. Valikoima kansalaisia on edustava; papista parturiin, tuomarista pormestariin ja monenlaisiin herroihin ja juureviin naisiin siinä välissä. Kyläläiset tuntevat toistensa historiaa ja mitä ei tiedetä, se paikataan juoruilla ja huhuilla.

Juoruilua voimistaa uusi ilmiö: talojen seinille on alkanut ilmestyä häväistyskirjoituksia, joiden tekijää ei tiedetä. Kylän poliittinen todellisuus tuntuu puheissa tulenaralta, valta on vaihtunut, miehiä katoaa vuorille ja katuja saapastelee pormestari, eräs päähahmoista. Hän on toimelias ja äkkinäinen käänteissään. Kyläläiset suhtautuvat asioihin yrmeästi. Tapahtuneita tai taustoja ei kerrota, väkivalta sekä näkyy että kytee, mutta kirjailija ei asetu selvästi kenenkään puolelle. Hän tarkkailee henkilöidensa inhimillisiä heikkouksia raisulla huumorilla. Dialogeissa se kukkii mustana, sillä kukaan ei ole puhtoinen enkeli ja kaikki sen tietävät. Kansaa polkeva hallinto tekee ihmisistä alamaisia, kyynisiä sellaisia.

Hän painoi parran rinnalleen jatkaakseen kuorsaamistaan, mutta parturi astahti hänen eteensä kädet ristissä rinnan päällä ja sanoi: "Sanokaas helvetin turkkilainen minulle yksi asia: kenen puolella te loppujen lopuksi olette?" Syyrialainen vastasi järkkymättömänä: - Omallani.

Kylän parempiosaiset kuten tuomari ja pormestari pitävät huolen eduistaan ja solmivat tarpeen tullen sopimuksia. Tuomari voi jatkaa ympärivuorokautista juopotteluaan ja pormestari katujen mittaamista ja oletettujen syyllisten viskaamista vankilaan sekä siinä samalla omaisuutensa kartuttamista. On muutamia aktivisteja, kuten parturi, hammaslääkäri ja lääkäri vaimoineen, mutta heidän on oltava varuillaan. Pormestari taipuu väliaikaisesti hammaslääkärin armoille julmetun hammassärkynsä takia. 

Pelon hetki pitää lukijan näpeissään värikkään ja rouhean kuvauksen, terävän huumorin ja omintakeisen tyyppivalikoimansa ansiosta. Voi uskoa, että tarinoiden ja henkilökuvien runsaudessa ja - vaikka vain rivien välissä -  yhteiskunnallisessa taustoituksessa näkyy myös Marquezin kirjailijuutta edeltävä ammatti toimittajana. Romaanin rakenne tuntuu kuitenkin jotenkin jäsentymättömältä kuin trooppisen myrskyn jäljiltä. Tämä on niitä romaaneja, jossa kokonaisuus olisi saattanut kirkastua täydentävästä taustoituksesta, vaikka sitten yllätyksellisyyden kustannuksella. Nyt se on kirjoitettu äkkinäisin väläyksin, vähän brasilialaisen Luiz Ruffaton tyyliin mutta sisältää enemmän tarinoiden aihioita. Ehkäpä Pelon hetki on toiminut osin myös luonnoksena tulevalle pääteokselle.

Löysin romaanin postikojun kierrätyshyllystä mökkisaarellamme. Hyvä löytö. Marquezin kertojan lahjat ovat kestäneet aikaa. Tämän velhon matkassa kulkee vastustelematta Kolumbian tropiikin uumeniin.

Kiitos haasteen vetämisestä, täällä koontipostaus.

Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki
La Mala Hora, 1962, autorisoitu painos 1966, suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1972, 190 s

Lina Wolff: Rakastajat

Jos auto- tai biofiktio genrenä kyllästyttää, tässä on romaani, joka rakentuu lujasti kirjailijan taidolle punoa kiinnostavaa ja yllätyksellistä juonta. Ruotsalaisen Lina Wolffin Rakastajissa tuoksuu "vanhan ajan" romaanin vahva aromi, mutta kerronta ja kieli on samanaikaisesti modernia ja psykologinen henkilökuvaus armottoman hienopiirtoista. Tarkan kuvauksen taustalla häilyy arvoituksellisuus kuin Mona Lisan salaperäinen hymy. 

Rakastajien kolme osaa linkittyvät henkilöhahmojen kautta, ja kertomus liikkuu sulavasti kulloisenkin keskushenkilön mukana Tukholman vauraista merenrantamaisemista Italian rappeutuvan aristokratian palatsiin Marchen maakunnassa.

Miessukukuntahan on sellainen, että mitä paremmin siihen tutustuu, sitä huonommin sitä ymmärtää, mutta silti siitä lumoutuu yhä enemmän. Enkä tarkoita nyt vain seksiä.

Ensimmäisen osan Ellinorilla on tavallisen onnetonta mieshistoriaa kodittomaksi päätyvän Johnnyn ja päihdevetoisen Klausin kanssa ennen kuin tapaa miehen deittisivustolla ja päätyy asumaan miehen, eksentrisen kirjallisuuskriitikon Caliston luokse. Mies ihailee erästä kirjailijaa, Maxia, jonka uuden romaanikäsikirjoituksen ainoan kappaleen on saanut luettavakseen. Käsikirjoitus kulkee punaisena lankana tapahtumien taustalla. Toinen kirjailija, ranskalainen Michel Houellebecq, kummittelee myös sekä kriitikon kirjahyllyn takaosaan kätkettynä että ajatuksissa, naisvihan läpitunkemana esikuvana. Mutta hän, Houellebecq on myös sanonut että ihmisen on paljaan, sileän ihonsa vuoksi vaikea elää ilman kosketusta. Parin seksi ilmentää kamppailulajia sekin ja sillä on seurausvaikutuksia mystiselle käsikirjoitukselle.

Sitä voi piilotella koko elämänsä, eikä kukaan huomaa mitään, ei edes ihminen itse. Mutta hirviö on olemassa, ja se tahtoo ravintoa. Suosikkikirjailijani tietää, että ihminen on enimmäkseen hirviö, mutta jossain kaiken paskan keskellä piilee  jotakin. 

Ellinor on tavallinen kouluttamaton nainen, joka vaikuttaa ajelehtivan tilanteisiin ja etsivän jotain mikä hyödyttäisi häntä eteenpäin. Tunteet ovat etääntyneen rauhallisia, mutta hän kiinnostuu miehestä ja lukee hyllyn taakse piilotetut kirjatkin kuin löytääkseen niistä avaimen tuon miehen sydämeen. Millä saan hänet rakastumaan itseeni? Kysymys yllättää lukijan, koska nainen on vaikuttanut myös hallitun välinpitämättömältä tässä erikoisessa suhdepelissä.

Toisen osan keskushahmona käsikirjoituksen kirjoittaja, kirjailija Max Lamas haaveilee unelmiensa polyglottinaisesta, Lolitasta, kahdeksaa kieltä puhuvasta rakastajattaresta, koska pitkäaikainen vaimo tekee jatkuvasti selväksi, ettei mies eivätkä tämän ajatukset jaksa häntä enää kiinnostaa. Vaimo näyttää miehen silmissä muuttuvan yhä arkisemmaksi.  Sokea, mystinen kaunotar Mildred jää saavuttamatta. Yhdentekevä aulavirkailija sen sijaan kiinnostuu. Miehelle tuo nainen on sopiva ylimielisen julmuuden osoittamiseen, dramaattisin reaktioin. 

Wolff kertoo lopulta aika kliseisistäkin suhteista, itseensä ihastuneiden miesten naispuolisista haavekuvista, oudoista ja etäisistä kaunottarista ja oman erillisen tiensä löytäneistä naisista.

Kolmannen osan kertoja on Lucrezia, roomalaisen markiisittaren, nonnan lapsenlapsi. Italialaisen palatsin marmoripöly alkaa rapista lukijan päälle jo ensivilkaisulla nimestä Lucrezia. Palatsin peilisaleissa hiippailevat palvelijoiksi kutsutut eteläamerikkalaiset miehet, joilla on oma näkökulmansa riitelevän suvun sisäiseen elämään ja peilaileviin tapoihin. Kuten ruoste raiskaa raudan, itsetutkiskelu mädättää sielun, sanoi palvelija. 

Rakastajat on ruotsinkielisenä kirjoitettu nimellä De polyglotta älskarna eli monikieliset rakastajat. Tähänkin osioon liittyy kirjallisuus ja kieli ylemmän ja alemman yhteiskuntaluokan peilinä. Tytön isoäiti, isän äiti, on halunnut nostaa köyhän perheen statusta ostamalla suurteoksen. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jää seitsenosaisena kirjahyllyyn. Aristokraattisen perheen ei tarvitse todistella mitään. Perheellä on salaisuus nimeltä Claudia, Lucrezian mieleltään hauras äiti, kaunotar. Hän asteleekin näyttämölle nostaen jännitettä pienessä piirissä oikukkaana, mutta pelottavan tarkkanäköisenä.

Lina Wolffilla on virkistävän erilainen suhtautuminen naisen ja miehen välisiin suhdepeleihin, siinä on jotain saalistajan  suoraviivaista ahneutta ja röyhkeyttä. Kuitenkin kyse on vallasta, riippuvuudesta, rakkauden etsinnästä, sen menettämisestä ja seksistä. Puhe on myös valheista, joita ihmiset kertovat itselleen ja toisilleen. Suhdepelejä hän tutkii leikkisästi, sekoittaen arkisia kuvauksia ja kirjallista sivistystä kiinnostavasti. Se antaa mahdollisuuden suhtautua molempiin sukupuoliin lempeän ironisesti; tällaisia me ihmiset olemme haluinemme ja haaveinemme, arpia tulee mutta eteenpäin.

Ovelasti jo kerran lähellä tuhoa käynyt käsikirjoitus, narulle kuivumaan ripustettu, solmii yhteen monipolvisen tarinan, joka parhaimman kaunokirjallisuuden tapaan kantaa mukanaan moninaisia viitteitä kirjalliseen sivistykseen, merkityksiä ja tulkintoja kokonaisen aarrearkullisen - ollen samalla viihdyttävä, hauska ja älykäs - ja kaikki tämä loisteliaalla tyylillä.

Lina Wolff: Rakastajat
De polyglotta älskarna, 2016, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2024, 240 s

Marko Järvikallas: Saattue

Vaihteeksi luin novellikokoelman ja vielä tekijältä, johon en ollut tutustunut enkä edes muista, mistä tähän sain vinkin. Erinäisistä kesäretkistä johtuen lukemisesta on kulunut jo aikaa eivätkä novellit jättäneet kovin suurta muistijälkeä. Helppoa uskoa takakannen mainoslauseeseen, että jokaisen yksilön sisäinen maailma on yhtä suuri kuin maailma heidän ympärillään. Toinen asia on sitten, saako kirjailija sen sisäisen maailman tuntumaan kiinnostavalta. 

Kokoelma etenee realistisen sävyisistä kertomuksista kurkottamaan kohti henkisempiä sfäärejä ja epätavallisempia irtiottoja. Novelleissa pari löytää toisensa velan perinnän miehisessä näytöksessä, murrosikäiset koettelevat toisiaan ja vanhempiaan omissa riiteissään, miehen tunteet lakastuvat naisen iskiessä haarukkansa lihaan romanttisella illallisella, porraskäytävissä asustava repputyttö tunkee pariskunnan väliin, enkeliusko vie vaimon mieheltä ja eletään luonnon helmassa linkolalaisen omalaatuisen tyypin ohjaillessa luonaan yöpyviä retkeilijöitä. Niminovellissa Saattue räväkkä nainen ei piittaa hautajaissaattueen muusta väestä. Yhteistä latautunutta jännitettä vaikuttaa olevan historiassa, liittyen ilmeisesti vainajaan. Novelli kääntyy outoihin maailmoihin, pihalla odottavaan ruumisautoon.

Ihmiset epäilemättä etsivät vimmaisina merkityksellisyyttä, mutta en oikein innostunut siitä etsinnästä. Minulle novellit maistuivat hieman ikävystyttäviltä. Arvostan Marko Järvikallaksen kerrontatyyliä ja taitoa luoda eläviä tilannekuvia, dialogitkin mukautuvat luontevasti puhujaan, mutta aihemaailma ei sytyttänyt. Voin aistia novelleissa jotain vaikutteita Carverin mestarillisista novelleista ja nimikertomus nosti mieleen myös David Foster Wallacen novellikokoelman Kummatukkainen tyttö - tosin vailla sen hulvatonta mustaa huumoria. 

Marko Järvikallas: Saattue
Siltala, 2024, 159 s

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma

Kansi: Sanna Mander

Kumppanuusvanhemmuus, co-parenting, medföräldraskap - se on avainsana Kaj Korkea-ahon omakohtaisessa romaanissa lapsihaaveesta miesparin, Kajn ja Nikon perheessä. Miesparilla ainoa mahdollisuus tulla isiksi on joko adoptio - vaikeaa - tai löytää äitiehdokas, joka olisi halukas epätavalliseen vauvaprojektiin. Tähän kumppanuusvanhemmuuteen miehet päätyvät eikä sekään päätös ole helppo. Haave on alussa vahvemmin toisen. Toinen ahdistuu helposti, toinen on optimistinen ja huolettomampi. Tie on pitkä ja kivinen, täynnä lupauksia, jännittynyttä tutustumista deiteillä äitiehdokkaan kanssa, nopeita innostumisia ja pettymyksiä, aloituksia, loppuja ja uusia alkuja.

Matkalla isäksi Korkea-aho palaa omaan historiaansa uskonnollisten liikkeiden Pohjanmaalla, siinä kolkassa Suomea, missä seksuaalisella vähemmistöllä lienee maan  tukalin kasvuympäristö. KK muistaa, että tuomareista ankarin oli hän itse, uskonnollisen kasvatuksen lapsena itseensä imenyt poika, joka pyysi anteeksi syntiään. Rikkovathan homot niiden oppien mukaan sekä Jumalaa että biologiaa vastaan. Altistuminen itsekin vastavuoroisesti äitikandidaattien arvioitavaksi palauttaa mieleen kipeitä kokemuksia sekä lapsuudesta että nuoruuden arvottomuuden tunteista. 

Hur man möter en mamma on mukaansatempaava, koskettava ja hauska kuvaus monissa vaiheissaan tuskallisesta ja dramaattisesta projektista. Monista viime vuosikymmenten edistysaskelista huolimatta homopareihin kohdistuu edelleen yhteiskunnassa ennakkoluuloja, syrjintää ja vihaa. Lapsen syntymän tapaisessa hyvin intiimissä asiassa on luotettava tuntemattomaan äitiehdokkaaseen, sovitettava hänen arvonsa ja ajatuksensa, tulevat suunnitelmansa, persoonallisuutensa ja konkreettinen tapansa elää ja asua isäkandidaattien vastaaviin. Miespari löytää laajasta ominaisuuksien viidakosta aluksi yhteisen näkemyksen adjektiivista, joka parhaiten kuvaisi heidän etsimäänsa naista: äidillinen.

Heteroparit harvoin joutuvat miettimään asioita niin perin pohjin kuin tässä tilanteessa oleva miespari. Sama asia tulee esille adoptioiden kohdalla. Ihmisiä syynätään suurennuslasilla, samalla kun valtavirran lisääntyminen voi olla mitä vain; narkomaanit, rapajuopot ja psykopaatit saavat lapsia. Kun ei lapsia saa normitavalla, muita tapoja sopii säädellä sitäkin ankarammin. Nyt kun syntyvyyden vähenemisestä ollaan Suomessa huolissaan, pitäisi satsata ja auttaa enemmän heitäkin, joilla on vaikeuksia lapsihaaveen toteuttamisessa. Siinä on epäilemättä iso potentiaali, kun kerran normiavioliitot ovat vähentyneet. 

Under några dygn känns det som att jag upptäckt vår svaga punkt, och i de mörkaste stunderna är jag övertygad om att vårt förhållande inte kommer att klara det här.

Se mikä tässä kirjassa erityisesti koskettaa ja paikoin myös naurattaa on nimenomaan KKn avautuminen kaikista tunnetiloistaan. Ne ovat niin paljaita ja avaavat oivallisesti koko prosessin solmukohtia, niitä haasteita. Osaa kuvitella, että tässä tilanteessa parisuhdetta koetellaan aivan uusilla tavoilla. Miksi toinen innostuu deitistä, joka toiselle ei käy lainkaan? Kuinka suhtautua tavattujen naisten seksuaaliseen elämään, polyamoriaan esim?  Kumman spermaa käytetään ensin? 

Först är hans mamma och pappa förvirrade, men så fort det klarnar vad som är på gång går det liksom en varm vind runt bordet. Svärfar börjar le brett. Svärmor blir så till sig att hon föreslår att vi öppnar en flaska champagne.

Miesparin vanhempien suhtautuminen uudessa tilanteessa antaa edustavan kuvan kahdesta hyvin erilaisesta lähtökohdasta ja erilaisista temperamenteistakin. KK ruotii vanhempiensa suhteita ja hänen homoutensa tuottamia tunteita heissä omasta näkökulmastaan ja osin hyvinkin kriittisesti. Luulisin, että kirjan lukeminen on ollut äidille kova paikka. Niin paljon äidin ja pojan välisiä hyvin henkilökohtaisia asioita paljastuu. Vanhemmat ovat jäyhällä tavallaan olleet poikansa tukena, sen jälkeen kun poika tuli ut ur garderoben. (Tämä garderob -sana nauratti minua, kun en ole aiheesta ruotsiksi lukenut. Garderob kuulostaa fiinimmältä paikalta olla piilossa kuin skåp.) Pojalle se ei ole aina ollut selvää; harvapuheisuus jättää usein paljon varaa tulkinnoille. Uusi tilanne lähentää vanhempia ja poikaa myöhemmin. Joka tapauksessa on selvää, että seksuaalisen vähemmistön ihmiselle on helpotus lähteä pieneltä herätysuskovaisuuden kyllästämältä paikkakunnalta suurkaupunkiin, saada lopulta olla oma itsensä ja iloita siitä.

Kaj Korkea-aho kertoo kaikista vaiheista rennosti, avoimesti ja samalla monenlaisia vanhemmuuden ja kasvatuksen periaatteita syvällisesti pohtien. Lämmin huumori ja välillä armoton itsekritiikki raikastaa. Lukijana tempautuu mukaan järisyttävään koitokseen. Löytyykö sopivaa äitiä lainkaan? Mikä vaivaa isäkandidaattia, kun sperman väri muuttuu omituisen oranssiksi? Päätyykö toinen heistä hermoraunioksi ja pariskunta eroon kaikesta stressistä?  Monen naisen kanssa päästään pitkälle ja kuitenkin päädytään umpikujaan, ennen kuin se oikea tipahtaa kuin taivaasta, innostuneena ja yhteistyöhaluisena.

Pienen ihmisen syntymä tuntuu tärkeältä ja luonnolliselta näinkin. Kuinka iloista! Ja se tarkoittaa, että kirjailija antaa anteeksi sille naiselle, joka lehdessä kehotti lapsia haluavaa miesparia hankkimaan koiran. Tämä kirja taas voi rohkaista muitakin pariskuntia samassa tilanteessa - ja toimia oppaanakin. Ilmeisesti Kaj ja Niko ovat tässä vanhemmuuden mallissa Suomessa edelläkävijöitä.

Eftersom du finns, Kaius, så gick allt precis som det skulle.

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma
Förlaget, 2024, 243 s

Kukkien ja myrkyn kauneus. Varapresidenttiehdokas kirjatuttuna.

Kesälaitumet tai paremminkin -saaret ovat taas perinteiseen tapaan vähentäneet kirjoihin uppoutumista. Laitumien vallassa oli meidänkin kesäsaaremme Iniössä vuosikymmeniä, mutta nyttemmin kylä on tyhjentynyt ensin hevosista, karjasta, kanoista ja pelloista, sittemmin myös ihmisistä - paitsi kesäisin, kun kesäasukkaat saapuvat. 

Tuorein suurempi muutos on parin viikon takainen tulipalo, jossa kahden mökkiämme lähimmän maalaistalon pihapiiri muuttui perusteellisesti: toinen talo paloi maan tasalle asukkaan, yli 90-vuotiaan papan huushollatessa. Saariston palokunta saapui puolen tunnin sisällä eikä vanhukselle käynyt kuinkaan. Paitsi että olosuhteet pakottivat hänet Iniön kirkonkylän vanhainkotiin, jota asukas oli loppuun asti vastustanut, poikansa taas olivat sitä kovasti yrittäneet. 

Kylässä pientareet kukkineen tuoksuvat vielä silloinkin kun ne kaupunkien viherpalveluiden toimesta on parturoitu kuolleiksi nurmikoiksi. 

Meren sini saattaa saada yllättäviä välimerellisiä turkoosin sävyjä sinilevästä, joka tuulisen päivän jälkeen sään tyyntyessä nousee pintaan ällistyttävällä vauhdilla. Lehdestä on voinut lukea, että meren tila on muuttunut vain huonommaksi kaikista maa- ja metsätalouden päästöistä puhumisesta huolimatta. Puhe ja kirjoittelu ei näytä riittävän. Saaristossa on se hyvä puoli, että useimmiten saarta kiertäessä löytyy se kirkaskin poukama, jossa on hyvä pulahtaa uimassa.

Kyykäärmeitä on täällä päin ollut runsaasti, mutta niin vain me ihmiset olemme onnistuneet nuijimaan suurimman osan niistä hengiltä. Tällä kertaa havaitsimme pitkästä aikaa käärmeen uimassa rantavedessä ja olimme kyllä helpottuneita, että oli ehditty sieltä jo nousta rantakalliolle kuivattelemaan. Nauttii siitä veden viileydestä käärmekin hellepäivänä. 

Lintuja on ilahduttavasti, ehkä jonkin verran ovat haahkat tuolla päin lisääntyneet. Merikotkan huomaa aina lisääntyvästä lokkien kailotuksesta. Aina sitä joku niistä perskärpäsenä seuraa. Harmaahaikaroitakin näkyy silloin tällöin. Pihapiiriämme sulostuttavat monet pikkulinnut, tervapääskyt, haarapääskyt, pensaskerttuseksi päättelemämme tipunen ja punavarpunen kysyvine nuotteineen.

Vuosi sitten kirjoitin samoihin aikoihin kesän vietosta saaristossa ja Bidenin vierailusta Suomessa. Edelleen revitään Bidenista ja Trumpista kiihkeitä otsikoita - eikä syyttä. Tänään kerrottiin eilisestä republikaanien kokouksesta, jossa Trump nimettiin virallisesti puolueen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Varapresidenttiehdokkaan nimi soitti kelloja päässäni. Luin J.D. Vancen Hillbilly Elegyn 7 vuotta sitten, koska "lue tämä kirja, niin ymmärrät miksi Trump valittiin". Ja nyt Yhdysvaltojen ruostevyöhykkeellä kaoottisissa perheoloissa kasvanut duunariperheen poika on jo edennyt jo varapresidenttiehdokkaaksi Trumpille, vaikka vertasikin tätä jokunen vuosi sitten Hitleriin. Ei enää.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Kansi: Elina Warsta, solmu.nu

Äiti oli pitkä. Hän oli kietaissut neuletakin harteilleen. Hän oli tehnyt töitä koko aikuisikänsä ja hänellä oli ajokortti, mutta muinaisessa Kreikassa hän ei olisi ollut kansalainen eikä liioin muukalainen. Hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia oikeuksia antiikin raunioissa, kokonaisen kulttuurin jäännöksissä, sillä siinä kulttuurissa hän oli täytettävä astia. Minä olin hänen tyttörensä ja olin heittänyt astian lattialle ja hajottanut sen pirstaleiksi.

Kansikuvassa leijuu meduusa polttiaislonkeroineen. Niitä, myrkyllisiä ja polttavia esiintyy  Espanjan Almerían rannikkovesistä. Sinne ovat rantautuneet myös Deborah Levyn romaanin Kuumaa maitoa päähenkilö Sofia ja hänen äitinsä Rose Britanniasta. Äiti ja tytär vaikuttavat  meduusojen lailla ajelehtivan epämääräisine ongelmineen. Rose potee mystistä tautia, joka on vienyt häneltä kävelykyvyn, puuduttanut jalat tunnottomiksi. Siihen ei ole löytynyt diagnoosia. Turistirannikolla sijaitsee tohtori Gómezin yksityisklinikka, jonka potilaaksi Rose on korkeaa maksua vastaan kirjautunut. Rosen tauti vaikuttaa ennen kaikkea neuroosilta, luulotaudilta ja pakkomielteeltä. Äiti on oireineen ja oikkuineen kahlinnut tyttären vaivalloiseen elämisen tapaansa. Kävelykyvyttömyys vaikuttaa vaihtelevan, toisinaan unohtuvan. Tohtori aloittaa hoidot määräämällä kaikki toista kymmentä lääkettä lopetettavaksi.

Sofia on jättänut etnologian/antropologian - mikä noiden ero sitten on, en tiedä - alan väitöskirjansa kesken ja elättää sittemmin itsensä Coffee Housen tarjoilijana. Äiti ja tytär ovat läheiset, osin äidin oireiden pakottamana tilanteena. Tytär on alkanut ontua äidin heikkoja jalkoja myötäillen, tuntien niiden kivut ominaan. Sofian isä on häipynyt maisemista jo tämän murrosiän aikana. Varakas kreikkalainen isä elää Ateenassa tyttärensä ikäisen naisen kanssa, tuoreen vauvan vanhempana.

Eksentrinen tohtori Gómez ja hänen apulaisensa ja tyttärensä Julietta aloittavat tutkimukset raskaasti lääkityn Rosen dilemmasta. Klinikan kupolin malliseen ulkopintaan on joku tekstannut puoskari. Sofia päätyy äidistä vapaina hetkinään selvittelemään omia tunteitaan vastaan tulevien saksalaisen ompelijattaren Ingridin ja espanjalaisen hengenpelastajan Juanin kanssa. Molemmat vetoavat häneen eroottisesti. Suhde Ingridiin näyttää kätkevän väkivallan uhkaa, kun taas Juan edustaa klassista etelän romanssia yötaivaan alla rannalla rakasteluineen. Sofia on epävarma ja helposti alemmuudentuntoinen ihmisten kanssa.

Kuumaa maitoa etenee tiheänä ja tarkkanäköisenä kuvauksena moninaisista suhteista ja olosuhteista Espanjan kuumassa kesässä. Saksalainen Ingrid harrastaa paikallisten vaatteiden tuunausta ja kirjontaa. Hänen poikaystävänsä on varakas yritysvalmentaja Matthew. Tohtori Gómez on kiinnostuneempi tiineestä kissastaan kuin potilaistaan. Hänen tyttärensä Julietta tekee hoitotyön ohella taidetta ja nauttii alkoholia kaikkina vuorokaudenaikoina. Sofiaa kuormittavat ihmiset, meduusat meressä, paikallinen loputtomasti haukkuva kahlekoira, kuumuus ja hyttyset. Paine purkautuu, kun hän heittää lattialle maljakon, väärennös antiikin kreikkalaisesta. Se on kuin symboli isän hylkäämän tyttären haavasta. Hän lähtee vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Ateenaan. 

Deborah Levy kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti Sofian silmin kaikesta kohdatusta ja nähdystä, naisen äiti- ja isäsuhteista, odotuksista ja pettymyksistä, velvollisuudesta ja oman identiteetin etsinnästä. Varsinaista juonta ei ole näiden kohtaamisten lisäksi - äidin taudinkuva jatkaa mielikuvituksellista kehitystään. Ammattikriitikot ovat verranneet Man Booker -palkintoehdokkaana ollutta romaania sekä Elena Ferranten Tyttären varjoon että Virginia Woolfiin. Kyllä, sama outo ja ahdistavakin tunnelma kuin Ferrantella ja sama sisäisten mielenliikkeiden sekoittuminen unenomaisiin näkyihin kuin Woolfilla. Kaikessa on myös feministinen katsanto; naisten on riuhtaistava itsensä irti. Lisäksi monet myytit ja mytologiat, meduusat, käärmeet ja symbolit värittävät antropologin maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista.

Lukukokemus oli erikoinen, outo ja häilyvä ennen kuin pääsin tähän sisälle - juhannuskin saattoi vaikuttaa keskittymiskykyä heikentävästi. Ylimalkaan koko ihanasti kukkiva kesäkuu ei oikein suosi lukemista. Myöhemmin osasin taas arvostaa Deborah Levyn kiehtovaa tapaa katsoa maailmaa ja ilman muuta viihdyttävääkin tapaa kertoa siitä.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Hot milk, 2015, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S, 2023, 319 s

Louis-Ferdinand Céline: Sota

Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 

Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs

Siltala, 2024, 155 s.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Minette Walters: Ristiaallokko

Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

Yū Miri: Uenon asema

Olin kahdentoista, kun sota loppui. Sen sijaan, että olisin surrut sodan häviämistä tai pitänyt sitä kurjana, pystyin vain miettimään, miten saisin ruokaa ja voisin ruokkia muita. Yhdenkin lapsen ruoassa pitäminen oli työlästä, ja minulla oli seitsemän nuorempaa sisarusta. Siihen aikaan rannikolla ei vielä ollut Tokion metropolin sähköyhtiön ydinvoimaloita tai Tōhokun sähkön kivihiilivoimaloita, ei Hitachin tai Delmonten tehtaita. Isot maatilat pärjäsivät omalla tuotannollaan, mutta meidän peltotilkkumme oli pikkuruinen. Heti kansakoulusta päästyäni menin Iwakin Onahamaan töihin.

Japanin yhteiskunta, Tokion maisema ja sen maailman muutokset ajan saatossa nähdään Uenon asemassa hiljaisen miehen, kuolleen Kazun silmin. Kuollut kummittelija muistelee elämäänsä. Hän on pienestä asti puurtaja, nuorena aikuisena perheellinen ja vanhana koditon, joka asustaa kaltaistensa osattomien lailla Tokion Uenon rautatieaseman läheisessä puistossa. Kerronnan sävyssä on kohtaloon alistunutta melankoliaa, sillä kaikkea leimaa elämän ankaruus ihmiselle, joka ei saa mitään mukaansa synnyinkodistaan, monilapsisesta ja köyhästä perheestä. Köyhyys on rangaistus,  riippakivi, josta ei pääse irti. Velat kasvavat, uusi ansio kuluu vanhoihin velkoihin. Siihen Kazu on tottunut; köyhän lapsi joutuu valehtelemaan velkojille vanhempiensa poissaolosta, ja se ajaa jo lapsena väistämättä rikoksiin.

Vähään tyytyväinen mies on ylpeä poikansa Kōichin syntymäpäivästä. Se on sama kuin Japanin keisarillisen perheen kruununprinssillä. Muuta etua siitä ei  kuitenkaan tule, murusia ei putoa siltäkään pöydältä. Päin vastoin vuosikymmenten jälkeen kodittomien pahviasunnot siivotaan pois Uenon puistosta, kun keisari seurueineen ohittaa alueen. Kodittomat palaavat ja operaatiot toistuvat.

Kuollut muistaa elämän, joka on täynnä lohduttomia vaiheita. Pahinta on työssä raatavan miehen sivullisuus omasta perheestäänkin. Hän ei ehdi olla kotona, ei ehdi tutustua lapsiinsa työltään käydessään kotona vain kahdesti vuodessa, juhlapäivinä. Tosin tämähän näyttää olevan yhteinen ongelma paljon varakkaammilla vanhemmilla meilläkin. Tätä miestä ei tosin pakota menestyksen ja paremman aseman jahtaaminen vaan pakko. Nuorena isänä, poikansa synnyttyä mies työskenteli Tokion olympialaisten rakennustyömailla. Ennen kuin isä ehtii tutustua poikaansa, tämä menehtyy selittämättömästi. Sen tuskan kuvaus on satuttavaa, isä ei ota uskoakseen niin tylyä käännettä elämässä. Se ei silti jää viimeiseksi ja niinpä miehen ratkaisu näyttää minusta hyvin japanilaiselta, hän ei halua jäädä tyttärelleen taakaksi. Hän lähtee jättämättä mitään tietoa itsestään, katoaa kodittomien joukkoon suurkaupungin varjoihin. Siinä on sitä samaa ankaruutta, jota on voinut nähdä monessa japanilaisessa romaanissa: ihminen syyttää vain itseään siitä että epäonnistuu, ja se on häpeällistä. Vaikka olisi tehnyt kaiken mihin pystyy.

Uenon aseman lohduttomuuden tekee siedettävämmäksi sen vahva myötätunto ja kirkas, pelkistetty kieli. Ja kuten onnesta sanotaan, se voi koostua pienistä hetkistä, ne on osattava nähdä. Kuten koditon mies näkee sateenvarjojen avautuvan sateella kuin kukat tai toisen kodittoman rakkauden kissaansa.

"Hei Tiikeri, alkaa sataa" mies sanoi ja avasi vihreän sateenvarjon, jonka levitti pahvilaatikkomökin päälle. "Kastumisesta tulee flunssa, mennään sisälle." Hän nosti eläimen syliinsä ja vei sen varjon alle suojaan. Kissa nuolaisi isäntänsä aataminomenan alla olevaa kuoppaa karhealla kielellään. Miehen kasvoille levisi hymy. "Kutittaa!" hän naurahti paljastaen rikkonaiset hampaansa.

Uenon asema voitti USA:ssa National Book Award -palkinnon, ja New York Times nosti sen vuoden 2020 merkittävimpien kirjojen listalleen

Yū Miri: Uenon asema

JR Ueno-Eki Koen-Guchi, 2014, suom. Raisa Porrasmaa
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2023, 152 s

Sara Al Husaini: Huono tyttö

Jos olisi jatkanut katua saman matkan toiseen suuntaan, olisi päätynyt Eufrat-joen partaalle. Ihailin sitä valtavaa, hallitsematonta luonnonvoimaa, sen vesi kimalteli paahtavassa ja kuivassa säässä, aivan kuin se protestoisi kaikkea ympärillään. Villi, vapaa ja viileä.

Sara Al Husainin omakohtaisen romaanin minäkertoja kokee samoja kuin Nadia Murad, Isisin kaappaama jesidityttö. Nuori tyttö pakotetaan miehelle ja hän joutuu toistuvien raiskausten kohteeksi. Siihen yhtäläisyydet loppuvat,  kaikki muu on täysin vastakkaista. Sara Al Husaini on syntynyt vuonna 1992 saudiarabialaisella pakolaisleirillä, josta on vielä vauvana muuttanut perheen mukana Kuopioon. Romaanissa Huono tyttö kuopiolainen Saara pakkonaitetaan serkulleen lomamatkalla Irakissa.

Siinä missä Nadia Murad oli elänyt nuoruutensa jesidien vanhaa patriarkaalista kulttuuria kyseenalaistamatta - tietenkään kun ei muusta tiennyt - Saara on kasvanut tasa-arvoisessa ympäristössä ja on jo murrosiässä alkanut ärsyyntyä uskonnon tuella tapahtuvasta naisten oikeuksien polkemisesta. Me täällä syntyneet ja aina asuneet näemme tasa-arvossa edelleen parannettavaa, mutta suomalaiset naiset ovat valovuosia edellä muslimimaiden naisten tilanteesta. Sen Saara ja ainakin neljä hänen sisaristaan on nähnyt jo ennen Huonon tytön kuvaamaa ratkaisevaa käännettä. He ovat jättäneet islamin naisen elämää rajoittavat säännöt, mm huivin käytön. Se kertoo hyvää tästä maasta. Naisilla on täällä valinnanvapaus.

Olen lukenut Al Husainin kertomista musliminaisten vastaavista kokemuksista jo monia kirjoja ja artikkeleita, nähnyt dokumentteja. Jokainen kertomus on silti omanlaisensa ja yksityiskohdat valaisevat naisten kohtaamaa absurdia ja brutaalia todellisuutta paremmin kuin uutiset. Räikeimpiä väärinkäytöksiä on uutisoitu Saudi-Arabiasta, Iranista ja Afganistanista, missä vallassa olevat hallitukset vaikuttavat suorastaan vihaavan naisia. 

Lapsiavioliitot on lailla kielletty Irakissa. Osoittaa hallinnon heikkoutta sekin, että laki näyttää olevan kuollut kirjain. Huono tyttö kuvaa tapahtumia kahdessa ajassa, Saaran ollessa 12-15 -vuotias ja pakkoavioliittoa vuonna 2016, hänen ollessaan 23-vuotias. Jo murrosikäisenä hänelle valkenee, mistä asiasta hänen äitinsä on kiinnostunein polkupyörätapaturman jälkeen: onko immenkalvo edelleen ehjä? Se on nuoren naisen tärkein omaisuus ja perheen kunnian tae. Häiden jälkeen Saara keskustelee intiimeistä kokemuksista viisi vuotta nuoremman serkkutyttönsä kanssa, joka naitettiin 12-vuotiaana. Tämä joutui hääyön jälkeen paikattavaksi sairaalaan.

Arabimaissa arki on parhaimmillaan perhekeskeistä ja yhteisöllistä, lapsiakin on yleensä paljon. Se paikkaa osin myös puutteellista sosiaaliturvaa - ja yhdistää länsimaissa sinne muuttaneita muistamaan juurensa. Al Husainin tytöt ja poika muistelevat kaiholla Irakissa nauttimiaan uunituoreita sammuuneja. Äiti kokkailee herkkujaan perheelle. Hyvän tyttären on vaikeaa murtaa traditiota vaarantamatta lämpimiä suhteita perheeseen. Saaran on lähestyttävä asiaa, huivin käyttöä ja uskonnon vaatimuksia äidin kanssa varovasti. Hän ei tiedä, että juuri häneen äiti näyttää ladanneen suuria toiveita: häät Irakissa suvun kesken - jota sukua Saara ei tunne. Sinne Saara lähtee perheen mukana suunnitelmista tietämättä, palattuaan yksinäisestä, huivittomasta kapinointijaksostaan takaisin perheen yhteisöön.

Suomessa kasvaneen Saaran silmin nähtynä paljastuu järjetön naisten syrjintä, jota patriarkaalinen systeemi tiukan islamin tulkinnan avulla pitää yllä. Serkkujen köyhemmässä perheessä talon huoneet ovat raakaa betonia, mutta yksi huone on miesten vierailuhuone, kauniisti maalattu ja koristeltu, talon viileällä ja varjoisalla puolella. Siellä miehet rupattelevat iltaisin ja nauttivat naisten tuomia herkkuja. Miehiä voi tulla lisää illan mittaan, jonka jälkeen herkut on syöty - rippeitä saattaa jäädä naisillekin. Lääkärin vastaanotto tulvii naisia - lapsineen. Eivät miehet hoida lapsia silloinkaan. Eno sallii Saran käydä kaupassa, kunhan miespuolinen sukulainen tulee mukaan. Kolmevuotias Ahmad riemuitsee kauppareissusta.

Naiset ovat arabimaissa miesten omaisuutta ja kuin lapsina kohdeltuja holhokkeja. Koulutetun Saaran uusi peruskouluakaan loppuun käymätön aviomies Rasheed sallii vaimonsa käyttävän housuja - ja pitää siis itseään liberaalina. On surullista ymmärtää, kuinka kaukana miehet naisista ovat tuossa kulttuurissa. Mieheksi kasvaminen näyttää noissa maissa karsivan kaiken yhteisymmärryksen naisten kanssa. Tulee mieleen, eivätkö miehet naisvihamielisessä kulttuurissa edes osaa lähestyä naista muutoin kuin väkivalloin? Opittu naisten halveksunta tekee sen ainakin helpoksi. Saara ei koko pakkoaviohankkeen aikana jätä kenellekään kertomatta omaa kantaansa: hän ei halua tätä miestä. Suurin pettymys on äiti, jolta tytär viimeiseen asti anelee apua. Sitä ei tule.

Äiti lähtee ja minä seison keskellä hotellihuonetta, iso prinsessamainen häämekko laskeutuneena ympärilleni, saatanasti pakkelia naamassa. Olen minä, mutta en oikeasti ole minä. Olen joku toinen ihminen tai ehkä jopa nukke.

On kammottavaa nähdä, kuinka vaikeaksi rasistinen kohtelu tekee eri näköisille, siis esim irakilaistaustaisille suomalaisille heidän omat pyrkimyksensä tulla suomalaisiksi. Ei riitä, että oma yhteisö ensin hylkää ihmisen, joka kieltäytyy noudattamasta islamin rajoituksia. Ympäröivä yhteiskunta jättää hänet myös yksin, koska hän ei ole "meikäläisiä". Ypöyksin maailmassa, kaikkien syrjimänä. Onneksi Al Husainin perheessä on useita tyttäriä samassa tilanteessa. He ainakin tukevat toisiaan.

Muslimimaiden miesdiktatuuri on kaikin puolin kaksinaamaista. Naiset eivät saa pukeutua länsimaisittain; se on oman kulttuurin hylkäämistä. Mutta kun heitä valmistellaan häitä varten kauniiksi, heidän hiuksiaan blondataan ja ihoa vaalennetaan, koska se vastaa miesten fantasioita.

Saara voittaa ja saa oman elämänsä takaisin, kovan taistelun jälkeen. Hän sai myös vanhempansa tukemaan vaatimaansa avioeroa Suomessa. Se hoidettiin maksamalla miehen perheelle. Olihan Saara huijannut heidän poikansa avioon.

Eroprosessin lopussa tulee vastaan erityisen absurdi tilanne, jossa ei lukijakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ennen kuin imaami suostuu käsittelemään eroprosessia Saaran kanssa, hän vaatii saada tietää, onko nainen puhdas. Eihän sinulla ole kuukautiset tällä hetkellä? Emme voi suorittaa avioeroa, jos et ole puhdas.

Ajattelin lukiessa, että oikoluku on jäänyt pahasti kesken, mutta jälkikirjoituksesta luen, että kielivirheet on tarkoituksella jätetty mukaan. Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä... Totta onkin, että ne antavat kirjalle vimmaisen ja raivokkaan äänen. Lukijana ymmärrän sen täysin ja toivoisin vain, että Saran tapaiset rohkeat naiset saisivat kaiken tuen. Ja että kirja rohkaisisi muitakin vastaavassa asemassa olevia ihmisiä, musliminaisia tai kantasuomalaisia uskonlahkojen kiusaamia ihmisiä.

Aivan samoin kuin Silvia Hosseinin esseekokoelmaa lukiessa, mieleen nousee taas se ajatus, mikä vääryys on viedä naisilta ihmisarvoisen elämän ohella mahdollisuus nauttia noiden maiden upeista maisemista, sellaisia kuin ne ovat jossain Eufratin rannoilla tai Iranin uljaissa vuoristometsissä.  Voi uskoa, että niitä on ikävä, vaikka Kuopio tai Tampere ovatkin kauniita kaupunkeja.

Sara Al Husaini: Huono tyttö
Like, 2023, 295 s