Marko Järvikallas: Saattue

Vaihteeksi luin novellikokoelman ja vielä tekijältä, johon en ollut tutustunut enkä edes muista, mistä tähän sain vinkin. Erinäisistä kesäretkistä johtuen lukemisesta on kulunut jo aikaa eivätkä novellit jättäneet kovin suurta muistijälkeä. Helppoa uskoa takakannen mainoslauseeseen, että jokaisen yksilön sisäinen maailma on yhtä suuri kuin maailma heidän ympärillään. Toinen asia on sitten, saako kirjailija sen sisäisen maailman tuntumaan kiinnostavalta. 

Kokoelma etenee realistisen sävyisistä kertomuksista kurkottamaan kohti henkisempiä sfäärejä ja epätavallisempia irtiottoja. Novelleissa pari löytää toisensa velan perinnän miehisessä näytöksessä, murrosikäiset koettelevat toisiaan ja vanhempiaan omissa riiteissään, miehen tunteet lakastuvat naisen iskiessä haarukkansa lihaan romanttisella illallisella, porraskäytävissä asustava repputyttö tunkee pariskunnan väliin, enkeliusko vie vaimon mieheltä ja eletään luonnon helmassa linkolalaisen omalaatuisen tyypin ohjaillessa luonaan yöpyviä retkeilijöitä. Niminovellissa Saattue räväkkä nainen ei piittaa hautajaissaattueen muusta väestä. Yhteistä latautunutta jännitettä vaikuttaa olevan historiassa, liittyen ilmeisesti vainajaan. Novelli kääntyy outoihin maailmoihin, pihalla odottavaan ruumisautoon.

Ihmiset epäilemättä etsivät vimmaisina merkityksellisyyttä, mutta en oikein innostunut siitä etsinnästä. Minulle novellit maistuivat hieman ikävystyttäviltä. Arvostan Marko Järvikallaksen kerrontatyyliä ja taitoa luoda eläviä tilannekuvia, dialogitkin mukautuvat luontevasti puhujaan, mutta aihemaailma ei sytyttänyt. Voin aistia novelleissa jotain vaikutteita Carverin mestarillisista novelleista ja nimikertomus nosti mieleen myös David Foster Wallacen novellikokoelman Kummatukkainen tyttö - tosin vailla sen hulvatonta mustaa huumoria. 

Marko Järvikallas: Saattue
Siltala, 2024, 159 s

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma

Kansi: Sanna Mander

Kumppanuusvanhemmuus, co-parenting, medföräldraskap - se on avainsana Kaj Korkea-ahon omakohtaisessa romaanissa lapsihaaveesta miesparin, Kajn ja Nikon perheessä. Miesparilla ainoa mahdollisuus tulla isiksi on joko adoptio - vaikeaa - tai löytää äitiehdokas, joka olisi halukas epätavalliseen vauvaprojektiin. Tähän kumppanuusvanhemmuuteen miehet päätyvät eikä sekään päätös ole helppo. Haave on alussa vahvemmin toisen. Toinen ahdistuu helposti, toinen on optimistinen ja huolettomampi. Tie on pitkä ja kivinen, täynnä lupauksia, jännittynyttä tutustumista deiteillä äitiehdokkaan kanssa, nopeita innostumisia ja pettymyksiä, aloituksia, loppuja ja uusia alkuja.

Matkalla isäksi Korkea-aho palaa omaan historiaansa uskonnollisten liikkeiden Pohjanmaalla, siinä kolkassa Suomea, missä seksuaalisella vähemmistöllä lienee maan  tukalin kasvuympäristö. KK muistaa, että tuomareista ankarin oli hän itse, uskonnollisen kasvatuksen lapsena itseensä imenyt poika, joka pyysi anteeksi syntiään. Rikkovathan homot niiden oppien mukaan sekä Jumalaa että biologiaa vastaan. Altistuminen itsekin vastavuoroisesti äitikandidaattien arvioitavaksi palauttaa mieleen kipeitä kokemuksia sekä lapsuudesta että nuoruuden arvottomuuden tunteista. 

Hur man möter en mamma on mukaansatempaava, koskettava ja hauska kuvaus monissa vaiheissaan tuskallisesta ja dramaattisesta projektista. Monista viime vuosikymmenten edistysaskelista huolimatta homopareihin kohdistuu edelleen yhteiskunnassa ennakkoluuloja, syrjintää ja vihaa. Lapsen syntymän tapaisessa hyvin intiimissä asiassa on luotettava tuntemattomaan äitiehdokkaaseen, sovitettava hänen arvonsa ja ajatuksensa, tulevat suunnitelmansa, persoonallisuutensa ja konkreettinen tapansa elää ja asua isäkandidaattien vastaaviin. Miespari löytää laajasta ominaisuuksien viidakosta aluksi yhteisen näkemyksen adjektiivista, joka parhaiten kuvaisi heidän etsimäänsa naista: äidillinen.

Heteroparit harvoin joutuvat miettimään asioita niin perin pohjin kuin tässä tilanteessa oleva miespari. Sama asia tulee esille adoptioiden kohdalla. Ihmisiä syynätään suurennuslasilla, samalla kun valtavirran lisääntyminen voi olla mitä vain; narkomaanit, rapajuopot ja psykopaatit saavat lapsia. Kun ei lapsia saa normitavalla, muita tapoja sopii säädellä sitäkin ankarammin. Nyt kun syntyvyyden vähenemisestä ollaan Suomessa huolissaan, pitäisi satsata ja auttaa enemmän heitäkin, joilla on vaikeuksia lapsihaaveen toteuttamisessa. Siinä on epäilemättä iso potentiaali, kun kerran normiavioliitot ovat vähentyneet. 

Under några dygn känns det som att jag upptäckt vår svaga punkt, och i de mörkaste stunderna är jag övertygad om att vårt förhållande inte kommer att klara det här.

Se mikä tässä kirjassa erityisesti koskettaa ja paikoin myös naurattaa on nimenomaan KKn avautuminen kaikista tunnetiloistaan. Ne ovat niin paljaita ja avaavat oivallisesti koko prosessin solmukohtia, niitä haasteita. Osaa kuvitella, että tässä tilanteessa parisuhdetta koetellaan aivan uusilla tavoilla. Miksi toinen innostuu deitistä, joka toiselle ei käy lainkaan? Kuinka suhtautua tavattujen naisten seksuaaliseen elämään, polyamoriaan esim?  Kumman spermaa käytetään ensin? 

Först är hans mamma och pappa förvirrade, men så fort det klarnar vad som är på gång går det liksom en varm vind runt bordet. Svärfar börjar le brett. Svärmor blir så till sig att hon föreslår att vi öppnar en flaska champagne.

Miesparin vanhempien suhtautuminen uudessa tilanteessa antaa edustavan kuvan kahdesta hyvin erilaisesta lähtökohdasta ja erilaisista temperamenteistakin. KK ruotii vanhempiensa suhteita ja hänen homoutensa tuottamia tunteita heissä omasta näkökulmastaan ja osin hyvinkin kriittisesti. Luulisin, että kirjan lukeminen on ollut äidille kova paikka. Niin paljon äidin ja pojan välisiä hyvin henkilökohtaisia asioita paljastuu. Vanhemmat ovat jäyhällä tavallaan olleet poikansa tukena, sen jälkeen kun poika tuli ut ur garderoben. (Tämä garderob -sana nauratti minua, kun en ole aiheesta ruotsiksi lukenut. Garderob kuulostaa fiinimmältä paikalta olla piilossa kuin skåp.) Pojalle se ei ole aina ollut selvää; harvapuheisuus jättää usein paljon varaa tulkinnoille. Uusi tilanne lähentää vanhempia ja poikaa myöhemmin. Joka tapauksessa on selvää, että seksuaalisen vähemmistön ihmiselle on helpotus lähteä pieneltä herätysuskovaisuuden kyllästämältä paikkakunnalta suurkaupunkiin, saada lopulta olla oma itsensä ja iloita siitä.

Kaj Korkea-aho kertoo kaikista vaiheista rennosti, avoimesti ja samalla monenlaisia vanhemmuuden ja kasvatuksen periaatteita syvällisesti pohtien. Lämmin huumori ja välillä armoton itsekritiikki raikastaa. Lukijana tempautuu mukaan järisyttävään koitokseen. Löytyykö sopivaa äitiä lainkaan? Mikä vaivaa isäkandidaattia, kun sperman väri muuttuu omituisen oranssiksi? Päätyykö toinen heistä hermoraunioksi ja pariskunta eroon kaikesta stressistä?  Monen naisen kanssa päästään pitkälle ja kuitenkin päädytään umpikujaan, ennen kuin se oikea tipahtaa kuin taivaasta, innostuneena ja yhteistyöhaluisena.

Pienen ihmisen syntymä tuntuu tärkeältä ja luonnolliselta näinkin. Kuinka iloista! Ja se tarkoittaa, että kirjailija antaa anteeksi sille naiselle, joka lehdessä kehotti lapsia haluavaa miesparia hankkimaan koiran. Tämä kirja taas voi rohkaista muitakin pariskuntia samassa tilanteessa - ja toimia oppaanakin. Ilmeisesti Kaj ja Niko ovat tässä vanhemmuuden mallissa Suomessa edelläkävijöitä.

Eftersom du finns, Kaius, så gick allt precis som det skulle.

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma
Förlaget, 2024, 243 s

Kukkien ja myrkyn kauneus. Varapresidenttiehdokas kirjatuttuna.

Kesälaitumet tai paremminkin -saaret ovat taas perinteiseen tapaan vähentäneet kirjoihin uppoutumista. Laitumien vallassa oli meidänkin kesäsaaremme Iniössä vuosikymmeniä, mutta nyttemmin kylä on tyhjentynyt ensin hevosista, karjasta, kanoista ja pelloista, sittemmin myös ihmisistä - paitsi kesäisin, kun kesäasukkaat saapuvat. 

Tuorein suurempi muutos on parin viikon takainen tulipalo, jossa kahden mökkiämme lähimmän maalaistalon pihapiiri muuttui perusteellisesti: toinen talo paloi maan tasalle asukkaan, yli 90-vuotiaan papan huushollatessa. Saariston palokunta saapui puolen tunnin sisällä eikä vanhukselle käynyt kuinkaan. Paitsi että olosuhteet pakottivat hänet Iniön kirkonkylän vanhainkotiin, jota asukas oli loppuun asti vastustanut, poikansa taas olivat sitä kovasti yrittäneet. 

Kylässä pientareet kukkineen tuoksuvat vielä silloinkin kun ne kaupunkien viherpalveluiden toimesta on parturoitu kuolleiksi nurmikoiksi. 

Meren sini saattaa saada yllättäviä välimerellisiä turkoosin sävyjä sinilevästä, joka tuulisen päivän jälkeen sään tyyntyessä nousee pintaan ällistyttävällä vauhdilla. Lehdestä on voinut lukea, että meren tila on muuttunut vain huonommaksi kaikista maa- ja metsätalouden päästöistä puhumisesta huolimatta. Puhe ja kirjoittelu ei näytä riittävän. Saaristossa on se hyvä puoli, että useimmiten saarta kiertäessä löytyy se kirkaskin poukama, jossa on hyvä pulahtaa uimassa.

Kyykäärmeitä on täällä päin ollut runsaasti, mutta niin vain me ihmiset olemme onnistuneet nuijimaan suurimman osan niistä hengiltä. Tällä kertaa havaitsimme pitkästä aikaa käärmeen uimassa rantavedessä ja olimme kyllä helpottuneita, että oli ehditty sieltä jo nousta rantakalliolle kuivattelemaan. Nauttii siitä veden viileydestä käärmekin hellepäivänä. 

Lintuja on ilahduttavasti, ehkä jonkin verran ovat haahkat tuolla päin lisääntyneet. Merikotkan huomaa aina lisääntyvästä lokkien kailotuksesta. Aina sitä joku niistä perskärpäsenä seuraa. Harmaahaikaroitakin näkyy silloin tällöin. Pihapiiriämme sulostuttavat monet pikkulinnut, tervapääskyt, haarapääskyt, pensaskerttuseksi päättelemämme tipunen ja punavarpunen kysyvine nuotteineen.

Vuosi sitten kirjoitin samoihin aikoihin kesän vietosta saaristossa ja Bidenin vierailusta Suomessa. Edelleen revitään Bidenista ja Trumpista kiihkeitä otsikoita - eikä syyttä. Tänään kerrottiin eilisestä republikaanien kokouksesta, jossa Trump nimettiin virallisesti puolueen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Varapresidenttiehdokkaan nimi soitti kelloja päässäni. Luin J.D. Vancen Hillbilly Elegyn 7 vuotta sitten, koska "lue tämä kirja, niin ymmärrät miksi Trump valittiin". Ja nyt Yhdysvaltojen ruostevyöhykkeellä kaoottisissa perheoloissa kasvanut duunariperheen poika on jo edennyt jo varapresidenttiehdokkaaksi Trumpille, vaikka vertasikin tätä jokunen vuosi sitten Hitleriin. Ei enää.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Kansi: Elina Warsta, solmu.nu

Äiti oli pitkä. Hän oli kietaissut neuletakin harteilleen. Hän oli tehnyt töitä koko aikuisikänsä ja hänellä oli ajokortti, mutta muinaisessa Kreikassa hän ei olisi ollut kansalainen eikä liioin muukalainen. Hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia oikeuksia antiikin raunioissa, kokonaisen kulttuurin jäännöksissä, sillä siinä kulttuurissa hän oli täytettävä astia. Minä olin hänen tyttörensä ja olin heittänyt astian lattialle ja hajottanut sen pirstaleiksi.

Kansikuvassa leijuu meduusa polttiaislonkeroineen. Niitä, myrkyllisiä ja polttavia esiintyy  Espanjan Almerían rannikkovesistä. Sinne ovat rantautuneet myös Deborah Levyn romaanin Kuumaa maitoa päähenkilö Sofia ja hänen äitinsä Rose Britanniasta. Äiti ja tytär vaikuttavat  meduusojen lailla ajelehtivan epämääräisine ongelmineen. Rose potee mystistä tautia, joka on vienyt häneltä kävelykyvyn, puuduttanut jalat tunnottomiksi. Siihen ei ole löytynyt diagnoosia. Turistirannikolla sijaitsee tohtori Gómezin yksityisklinikka, jonka potilaaksi Rose on korkeaa maksua vastaan kirjautunut. Rosen tauti vaikuttaa ennen kaikkea neuroosilta, luulotaudilta ja pakkomielteeltä. Äiti on oireineen ja oikkuineen kahlinnut tyttären vaivalloiseen elämisen tapaansa. Kävelykyvyttömyys vaikuttaa vaihtelevan, toisinaan unohtuvan. Tohtori aloittaa hoidot määräämällä kaikki toista kymmentä lääkettä lopetettavaksi.

Sofia on jättänut etnologian/antropologian - mikä noiden ero sitten on, en tiedä - alan väitöskirjansa kesken ja elättää sittemmin itsensä Coffee Housen tarjoilijana. Äiti ja tytär ovat läheiset, osin äidin oireiden pakottamana tilanteena. Tytär on alkanut ontua äidin heikkoja jalkoja myötäillen, tuntien niiden kivut ominaan. Sofian isä on häipynyt maisemista jo tämän murrosiän aikana. Varakas kreikkalainen isä elää Ateenassa tyttärensä ikäisen naisen kanssa, tuoreen vauvan vanhempana.

Eksentrinen tohtori Gómez ja hänen apulaisensa ja tyttärensä Julietta aloittavat tutkimukset raskaasti lääkityn Rosen dilemmasta. Klinikan kupolin malliseen ulkopintaan on joku tekstannut puoskari. Sofia päätyy äidistä vapaina hetkinään selvittelemään omia tunteitaan vastaan tulevien saksalaisen ompelijattaren Ingridin ja espanjalaisen hengenpelastajan Juanin kanssa. Molemmat vetoavat häneen eroottisesti. Suhde Ingridiin näyttää kätkevän väkivallan uhkaa, kun taas Juan edustaa klassista etelän romanssia yötaivaan alla rannalla rakasteluineen. Sofia on epävarma ja helposti alemmuudentuntoinen ihmisten kanssa.

Kuumaa maitoa etenee tiheänä ja tarkkanäköisenä kuvauksena moninaisista suhteista ja olosuhteista Espanjan kuumassa kesässä. Saksalainen Ingrid harrastaa paikallisten vaatteiden tuunausta ja kirjontaa. Hänen poikaystävänsä on varakas yritysvalmentaja Matthew. Tohtori Gómez on kiinnostuneempi tiineestä kissastaan kuin potilaistaan. Hänen tyttärensä Julietta tekee hoitotyön ohella taidetta ja nauttii alkoholia kaikkina vuorokaudenaikoina. Sofiaa kuormittavat ihmiset, meduusat meressä, paikallinen loputtomasti haukkuva kahlekoira, kuumuus ja hyttyset. Paine purkautuu, kun hän heittää lattialle maljakon, väärennös antiikin kreikkalaisesta. Se on kuin symboli isän hylkäämän tyttären haavasta. Hän lähtee vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Ateenaan. 

Deborah Levy kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti Sofian silmin kaikesta kohdatusta ja nähdystä, naisen äiti- ja isäsuhteista, odotuksista ja pettymyksistä, velvollisuudesta ja oman identiteetin etsinnästä. Varsinaista juonta ei ole näiden kohtaamisten lisäksi - äidin taudinkuva jatkaa mielikuvituksellista kehitystään. Ammattikriitikot ovat verranneet Man Booker -palkintoehdokkaana ollutta romaania sekä Elena Ferranten Tyttären varjoon että Virginia Woolfiin. Kyllä, sama outo ja ahdistavakin tunnelma kuin Ferrantella ja sama sisäisten mielenliikkeiden sekoittuminen unenomaisiin näkyihin kuin Woolfilla. Kaikessa on myös feministinen katsanto; naisten on riuhtaistava itsensä irti. Lisäksi monet myytit ja mytologiat, meduusat, käärmeet ja symbolit värittävät antropologin maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista.

Lukukokemus oli erikoinen, outo ja häilyvä ennen kuin pääsin tähän sisälle - juhannuskin saattoi vaikuttaa keskittymiskykyä heikentävästi. Ylimalkaan koko ihanasti kukkiva kesäkuu ei oikein suosi lukemista. Myöhemmin osasin taas arvostaa Deborah Levyn kiehtovaa tapaa katsoa maailmaa ja ilman muuta viihdyttävääkin tapaa kertoa siitä.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Hot milk, 2015, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S, 2023, 319 s

Louis-Ferdinand Céline: Sota

Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 

Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs

Siltala, 2024, 155 s.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymyksen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Minette Walters: Ristiaallokko

Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

Yū Miri: Uenon asema

Olin kahdentoista, kun sota loppui. Sen sijaan, että olisin surrut sodan häviämistä tai pitänyt sitä kurjana, pystyin vain miettimään, miten saisin ruokaa ja voisin ruokkia muita. Yhdenkin lapsen ruoassa pitäminen oli työlästä, ja minulla oli seitsemän nuorempaa sisarusta. Siihen aikaan rannikolla ei vielä ollut Tokion metropolin sähköyhtiön ydinvoimaloita tai Tōhokun sähkön kivihiilivoimaloita, ei Hitachin tai Delmonten tehtaita. Isot maatilat pärjäsivät omalla tuotannollaan, mutta meidän peltotilkkumme oli pikkuruinen. Heti kansakoulusta päästyäni menin Iwakin Onahamaan töihin.

Japanin yhteiskunta, Tokion maisema ja sen maailman muutokset ajan saatossa nähdään Uenon asemassa hiljaisen miehen, kuolleen Kazun silmin. Kuollut kummittelija muistelee elämäänsä. Hän on pienestä asti puurtaja, nuorena aikuisena perheellinen ja vanhana koditon, joka asustaa kaltaistensa osattomien lailla Tokion Uenon rautatieaseman läheisessä puistossa. Kerronnan sävyssä on kohtaloon alistunutta melankoliaa, sillä kaikkea leimaa elämän ankaruus ihmiselle, joka ei saa mitään mukaansa synnyinkodistaan, monilapsisesta ja köyhästä perheestä. Köyhyys on rangaistus,  riippakivi, josta ei pääse irti. Velat kasvavat, uusi ansio kuluu vanhoihin velkoihin. Siihen Kazu on tottunut; köyhän lapsi joutuu valehtelemaan velkojille vanhempiensa poissaolosta, ja se ajaa jo lapsena väistämättä rikoksiin.

Vähään tyytyväinen mies on ylpeä poikansa Kōichin syntymäpäivästä. Se on sama kuin Japanin keisarillisen perheen kruununprinssillä. Muuta etua siitä ei  kuitenkaan tule, murusia ei putoa siltäkään pöydältä. Päin vastoin vuosikymmenten jälkeen kodittomien pahviasunnot siivotaan pois Uenon puistosta, kun keisari seurueineen ohittaa alueen. Kodittomat palaavat ja operaatiot toistuvat.

Kuollut muistaa elämän, joka on täynnä lohduttomia vaiheita. Pahinta on työssä raatavan miehen sivullisuus omasta perheestäänkin. Hän ei ehdi olla kotona, ei ehdi tutustua lapsiinsa työltään käydessään kotona vain kahdesti vuodessa, juhlapäivinä. Tosin tämähän näyttää olevan yhteinen ongelma paljon varakkaammilla vanhemmilla meilläkin. Tätä miestä ei tosin pakota menestyksen ja paremman aseman jahtaaminen vaan pakko. Nuorena isänä, poikansa synnyttyä mies työskenteli Tokion olympialaisten rakennustyömailla. Ennen kuin isä ehtii tutustua poikaansa, tämä menehtyy selittämättömästi. Sen tuskan kuvaus on satuttavaa, isä ei ota uskoakseen niin tylyä käännettä elämässä. Se ei silti jää viimeiseksi ja niinpä miehen ratkaisu näyttää minusta hyvin japanilaiselta, hän ei halua jäädä tyttärelleen taakaksi. Hän lähtee jättämättä mitään tietoa itsestään, katoaa kodittomien joukkoon suurkaupungin varjoihin. Siinä on sitä samaa ankaruutta, jota on voinut nähdä monessa japanilaisessa romaanissa: ihminen syyttää vain itseään siitä että epäonnistuu, ja se on häpeällistä. Vaikka olisi tehnyt kaiken mihin pystyy.

Uenon aseman lohduttomuuden tekee siedettävämmäksi sen vahva myötätunto ja kirkas, pelkistetty kieli. Ja kuten onnesta sanotaan, se voi koostua pienistä hetkistä, ne on osattava nähdä. Kuten koditon mies näkee sateenvarjojen avautuvan sateella kuin kukat tai toisen kodittoman rakkauden kissaansa.

"Hei Tiikeri, alkaa sataa" mies sanoi ja avasi vihreän sateenvarjon, jonka levitti pahvilaatikkomökin päälle. "Kastumisesta tulee flunssa, mennään sisälle." Hän nosti eläimen syliinsä ja vei sen varjon alle suojaan. Kissa nuolaisi isäntänsä aataminomenan alla olevaa kuoppaa karhealla kielellään. Miehen kasvoille levisi hymy. "Kutittaa!" hän naurahti paljastaen rikkonaiset hampaansa.

Uenon asema voitti USA:ssa National Book Award -palkinnon, ja New York Times nosti sen vuoden 2020 merkittävimpien kirjojen listalleen

Yū Miri: Uenon asema

JR Ueno-Eki Koen-Guchi, 2014, suom. Raisa Porrasmaa
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2023, 152 s

Sara Al Husaini: Huono tyttö

Jos olisi jatkanut katua saman matkan toiseen suuntaan, olisi päätynyt Eufrat-joen partaalle. Ihailin sitä valtavaa, hallitsematonta luonnonvoimaa, sen vesi kimalteli paahtavassa ja kuivassa säässä, aivan kuin se protestoisi kaikkea ympärillään. Villi, vapaa ja viileä.

Sara Al Husainin omakohtaisen romaanin minäkertoja kokee samoja kuin Nadia Murad, Isisin kaappaama jesidityttö. Nuori tyttö pakotetaan miehelle ja hän joutuu toistuvien raiskausten kohteeksi. Siihen yhtäläisyydet loppuvat,  kaikki muu on täysin vastakkaista. Sara Al Husaini on syntynyt vuonna 1992 saudiarabialaisella pakolaisleirillä, josta on vielä vauvana muuttanut perheen mukana Kuopioon. Romaanissa Huono tyttö kuopiolainen Saara pakkonaitetaan serkulleen lomamatkalla Irakissa.

Siinä missä Nadia Murad oli elänyt nuoruutensa jesidien vanhaa patriarkaalista kulttuuria kyseenalaistamatta - tietenkään kun ei muusta tiennyt - Saara on kasvanut tasa-arvoisessa ympäristössä ja on jo murrosiässä alkanut ärsyyntyä uskonnon tuella tapahtuvasta naisten oikeuksien polkemisesta. Me täällä syntyneet ja aina asuneet näemme tasa-arvossa edelleen parannettavaa, mutta suomalaiset naiset ovat valovuosia edellä muslimimaiden naisten tilanteesta. Sen Saara ja ainakin neljä hänen sisaristaan on nähnyt jo ennen Huonon tytön kuvaamaa ratkaisevaa käännettä. He ovat jättäneet islamin naisen elämää rajoittavat säännöt, mm huivin käytön. Se kertoo hyvää tästä maasta. Naisilla on täällä valinnanvapaus.

Olen lukenut Al Husainin kertomista musliminaisten vastaavista kokemuksista jo monia kirjoja ja artikkeleita, nähnyt dokumentteja. Jokainen kertomus on silti omanlaisensa ja yksityiskohdat valaisevat naisten kohtaamaa absurdia ja brutaalia todellisuutta paremmin kuin uutiset. Räikeimpiä väärinkäytöksiä on uutisoitu Saudi-Arabiasta, Iranista ja Afganistanista, missä vallassa olevat hallitukset vaikuttavat suorastaan vihaavan naisia. 

Lapsiavioliitot on lailla kielletty Irakissa. Osoittaa hallinnon heikkoutta sekin, että laki näyttää olevan kuollut kirjain. Huono tyttö kuvaa tapahtumia kahdessa ajassa, Saaran ollessa 12-15 -vuotias ja pakkoavioliittoa vuonna 2016, hänen ollessaan 23-vuotias. Jo murrosikäisenä hänelle valkenee, mistä asiasta hänen äitinsä on kiinnostunein polkupyörätapaturman jälkeen: onko immenkalvo edelleen ehjä? Se on nuoren naisen tärkein omaisuus ja perheen kunnian tae. Häiden jälkeen Saara keskustelee intiimeistä kokemuksista viisi vuotta nuoremman serkkutyttönsä kanssa, joka naitettiin 12-vuotiaana. Tämä joutui hääyön jälkeen paikattavaksi sairaalaan.

Arabimaissa arki on parhaimmillaan perhekeskeistä ja yhteisöllistä, lapsiakin on yleensä paljon. Se paikkaa osin myös puutteellista sosiaaliturvaa - ja yhdistää länsimaissa sinne muuttaneita muistamaan juurensa. Al Husainin tytöt ja poika muistelevat kaiholla Irakissa nauttimiaan uunituoreita sammuuneja. Äiti kokkailee herkkujaan perheelle. Hyvän tyttären on vaikeaa murtaa traditiota vaarantamatta lämpimiä suhteita perheeseen. Saaran on lähestyttävä asiaa, huivin käyttöä ja uskonnon vaatimuksia äidin kanssa varovasti. Hän ei tiedä, että juuri häneen äiti näyttää ladanneen suuria toiveita: häät Irakissa suvun kesken - jota sukua Saara ei tunne. Sinne Saara lähtee perheen mukana suunnitelmista tietämättä, palattuaan yksinäisestä, huivittomasta kapinointijaksostaan takaisin perheen yhteisöön.

Suomessa kasvaneen Saaran silmin nähtynä paljastuu järjetön naisten syrjintä, jota patriarkaalinen systeemi tiukan islamin tulkinnan avulla pitää yllä. Serkkujen köyhemmässä perheessä talon huoneet ovat raakaa betonia, mutta yksi huone on miesten vierailuhuone, kauniisti maalattu ja koristeltu, talon viileällä ja varjoisalla puolella. Siellä miehet rupattelevat iltaisin ja nauttivat naisten tuomia herkkuja. Miehiä voi tulla lisää illan mittaan, jonka jälkeen herkut on syöty - rippeitä saattaa jäädä naisillekin. Lääkärin vastaanotto tulvii naisia - lapsineen. Eivät miehet hoida lapsia silloinkaan. Eno sallii Saran käydä kaupassa, kunhan miespuolinen sukulainen tulee mukaan. Kolmevuotias Ahmad riemuitsee kauppareissusta.

Naiset ovat arabimaissa miesten omaisuutta ja kuin lapsina kohdeltuja holhokkeja. Koulutetun Saaran uusi peruskouluakaan loppuun käymätön aviomies Rasheed sallii vaimonsa käyttävän housuja - ja pitää siis itseään liberaalina. On surullista ymmärtää, kuinka kaukana miehet naisista ovat tuossa kulttuurissa. Mieheksi kasvaminen näyttää noissa maissa karsivan kaiken yhteisymmärryksen naisten kanssa. Tulee mieleen, eivätkö miehet naisvihamielisessä kulttuurissa edes osaa lähestyä naista muutoin kuin väkivalloin? Opittu naisten halveksunta tekee sen ainakin helpoksi. Saara ei koko pakkoaviohankkeen aikana jätä kenellekään kertomatta omaa kantaansa: hän ei halua tätä miestä. Suurin pettymys on äiti, jolta tytär viimeiseen asti anelee apua. Sitä ei tule.

Äiti lähtee ja minä seison keskellä hotellihuonetta, iso prinsessamainen häämekko laskeutuneena ympärilleni, saatanasti pakkelia naamassa. Olen minä, mutta en oikeasti ole minä. Olen joku toinen ihminen tai ehkä jopa nukke.

On kammottavaa nähdä, kuinka vaikeaksi rasistinen kohtelu tekee eri näköisille, siis esim irakilaistaustaisille suomalaisille heidän omat pyrkimyksensä tulla suomalaisiksi. Ei riitä, että oma yhteisö ensin hylkää ihmisen, joka kieltäytyy noudattamasta islamin rajoituksia. Ympäröivä yhteiskunta jättää hänet myös yksin, koska hän ei ole "meikäläisiä". Ypöyksin maailmassa, kaikkien syrjimänä. Onneksi Al Husainin perheessä on useita tyttäriä samassa tilanteessa. He ainakin tukevat toisiaan.

Muslimimaiden miesdiktatuuri on kaikin puolin kaksinaamaista. Naiset eivät saa pukeutua länsimaisittain; se on oman kulttuurin hylkäämistä. Mutta kun heitä valmistellaan häitä varten kauniiksi, heidän hiuksiaan blondataan ja ihoa vaalennetaan, koska se vastaa miesten fantasioita.

Saara voittaa ja saa oman elämänsä takaisin, kovan taistelun jälkeen. Hän sai myös vanhempansa tukemaan vaatimaansa avioeroa Suomessa. Se hoidettiin maksamalla miehen perheelle. Olihan Saara huijannut heidän poikansa avioon.

Eroprosessin lopussa tulee vastaan erityisen absurdi tilanne, jossa ei lukijakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ennen kuin imaami suostuu käsittelemään eroprosessia Saaran kanssa, hän vaatii saada tietää, onko nainen puhdas. Eihän sinulla ole kuukautiset tällä hetkellä? Emme voi suorittaa avioeroa, jos et ole puhdas.

Ajattelin lukiessa, että oikoluku on jäänyt pahasti kesken, mutta jälkikirjoituksesta luen, että kielivirheet on tarkoituksella jätetty mukaan. Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä... Totta onkin, että ne antavat kirjalle vimmaisen ja raivokkaan äänen. Lukijana ymmärrän sen täysin ja toivoisin vain, että Saran tapaiset rohkeat naiset saisivat kaiken tuen. Ja että kirja rohkaisisi muitakin vastaavassa asemassa olevia ihmisiä, musliminaisia tai kantasuomalaisia uskonlahkojen kiusaamia ihmisiä.

Aivan samoin kuin Silvia Hosseinin esseekokoelmaa lukiessa, mieleen nousee taas se ajatus, mikä vääryys on viedä naisilta ihmisarvoisen elämän ohella mahdollisuus nauttia noiden maiden upeista maisemista, sellaisia kuin ne ovat jossain Eufratin rannoilla tai Iranin uljaissa vuoristometsissä.  Voi uskoa, että niitä on ikävä, vaikka Kuopio tai Tampere ovatkin kauniita kaupunkeja.

Sara Al Husaini: Huono tyttö
Like, 2023, 295 s

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kansi: Mikko Branders, Mikko Rikala

Joel oli hänen sylissään ja piti hänen hiuksistaan kiinni. Se oli hankala asento, mutta mahdollinen. Ja he saivat olla siinä yhdessä, eikä kukaan tullut tekemään mitään hoitotoimenpiteitä.  Hän ihmetteli, miten hyvältä hänestä yhtäkkiä tuntui. Sitten hän ymmärsi: Joel silittää minua. Pieni sormi kulkee kämmenselkää pitkin. Se piirtää käteen pientä katkonaista viivaa.

Harvoin saa lukea näin intensiivistä tekstiä. Perheenisä kertoo nuoren perheensä äkillisestä tilanteesta, jossa kaikki hälytykset näyttävät punaista ja piippaavat taukoamatta. Harry Salmenniemen omakohtainen romaani Sydänhämärä oli ilmiselvästi kirjoitettava ja se on lukijallekin tunnekylläinen elämys.

Nyt ei ole ajattelun aika. Ei, kirjailijan, joka kirjoittaa vuoroin minäkertojana, vuoroin sivustakatsojana isän konkreettisista liikkeistä, on edettävä varovaisesti kuin särkyvän lasisessa maailmassa. Hänen taaperoikäinen poikansa Joel on sairastunut, muuttunut veltoksi, ja veriarvot osoittavat vaarallisen korkeaa sokeritasoa samalla kun hänen vaimonsa Maria lähestyy raskauden viimeistä vaihetta ja synnytystä. Romaanin mies näyttää kuin tasapainottelevan pitääkseen lähestyviä tuhoisia liekkejä irti kummastakin eri tavoin avuttomasta läheisestään. Ymmärrän persoonan vaihtumisen kerronnassa kuin ruumiista irtoamisen kokemuksena; aikajänne tavallisesta arkiaamusta kotona teho-osaston hiljaisuuteen on niin lyhyt, että se on epätodellista.

Minäkertoja muistuttaa itseään kaikesta, mitä häneltä odotetaan samalla kun isä toimii lähes mekaanisesti. Hänen on painettava näkymättömiin se kauhun tunnelma, joka nostaa päätään kaikista huolestuttavista merkeistä: teho-osaston kuolleesta äänettömyydestä, joka vaihtuu lapsen hirveään huutoon. Isän on seurattava lapsen mieltä; rauhoitettava, lohdutettava, puolustettava lasta liian riuskalta hoitajalta

Kädet tärisivät koko ajan. Liian paksu reppu. Älä kuole. Älä nyt rakas poika kuole. Isi vain laittaa repun tänne ja tulee sitten vahtimaan että elät.

Kaiken huolen ympärillä leijuu rakkaus voimallisena. Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään. Sitä sairautta olisi hoidettava levolla, jota nyt ei ole tarjolla, kun kotona on pieni diabetes-potilas, joka on öisinkin herätettävä hedelmäsoseelle ja sokeriarvojen mittaukseen - sekä vastasyntynyt. Kertomus vuorottelee kahdessa ajassa, aikaisempi kertoo sairauden hyökymisestä kotiin ja toinen noin kuukautta myöhäisemmästä vaiheesta, kun taapero ja vauva ovat molemmat taas kotona. Isä on varma, että kaikesta kohdatusta huolimatta hän on parantunut perheettömän ihmisen elämästä, jota hän ei enää itselleen halua. Kaikki ravintolat on nähty, harrastukset ja elokuvat koettu. Mikään ei enää voita sitä, kun saa nauttia höyryävää linssikeittoa taaperon kanssa ja vauva napottaa omassa new born-tuolissa.

Pikkulapsen rajaton optimismi ja kipujen unohtuminen tuo kuvaukseen iloa ja lämpöä, kuin chili keittoon. Teho-osastolta lapsi pääsee sängyssään lasten osastolle. - Äiti ei näe mitä me tehdään. Äiti ei näe, että me matkustetaan sängyllä. Isä valvoo sairaalassa ja opettelee lapsen sairauden hoitoa. Valvomisesta ja väsymyksestä ei tule loppua pitkään aikaan. Keskellä väsymystä isä saa äkillistä energiaa puolustustaistelusta diabetesneuvojaksi määrätyn hoitajan kanssa. 

Kaiken keskellä kirjailija käy sisäistä monologia kirjailijuudestaan, runoistaan, joista Salmenniemi onkin palkittu ja tunnettu. Isä ruoskii itseään "turhista" kyvyistään ja vaikeuksistaan suoriutua käsillä tehtävistä asioista. Mutta hän oppiii. He selviävät.

Sydänhämärä liikuttaa ja koskettaa. Se lähes hypnotisoi seuraamaan noita dramaattisia hetkiä henkeä pidätellen. Pitää olla todella kyyninen, jos näkee tämän aiheen: rakkauden perhettään kohtaan ja vaikean kriisin kohtaamisen kliseisenä. Silloin kai elämä ylipäätään näyttää kliseiseltä. Kenties näin suuren rakkauden kuvaus vailla ironian häivää herättää myös kateuden siemeniä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala, 2024, 215 s

Uskollinen ystävä: Turun Työväenopisto

Kevät on lopputöiden ja näyttelyiden aikaa. Niinpä on minunkin aika luoda katsaus kuviin, joiden parissa olen päässyt leikkimään tänä keväänä. Värit ovat pääasiallinen intohimoni näkemässäni. Siksi uuden vihreä toukokuu ja omenankukat on vuoden ihanin kuukausi, toisaalta ovathan kesäkuukaudetkin, ja sitten se syysruska, ja toisaalta marraskuun askeettiset sävyt ja helmikuun taivas ja valkoinen lumi... 

Maalatessa on mielenkiintoista testailla, mitä värejä pitää sekoittaa tiettyyn sävyyn. Värit jyräävät kaikki havaintoni. - Auto oli punainen, voin kuvata näkemääni, kuin  noin 5-vuotias, niin triviaalia asiaa kuin auton merkki tms noteeraamatta. Valitettavasti harrastus sisältää myös tuskallisia hetkiä, mutta onneksi tässä on harrastus jota voi vain jatkaa, niin kauan kuin sivellin pysyy kädessä. Ja siinä tulee samalla paremmaksi. Kurssillani on ollut samanaikaisesti 3-4 lähes 9-kymppistä naista ja jokainen heistä oli todella taitava. Muutenkin voi sivusta ihailla, kuinka joku oppilas rakentaa kankaalleen teosta kuin ammattitaiteilija.

Samovaariasetelma

Åselholm, Iniö

Hanhet Ruissalon rannassa

Toivolankatu 13 1950-luvulla

Viimeinen on toivottavasti vasta ensimmäinen sarjassa "Turun tärkeitä rakennuksia". Sarja on hyvin subjektiivinen ja kuvaan tulee mukaan aikaa vastaava kuva päähenkilöstä. 

Turun Työväenopisto onneksi pelastui täpärästi - toistaiseksi - purkutuomiolta, kun kuntotutkimus paljasti yllätyksen: rakennus onkin luultua paremmassa kunnossa eikä mitään suurempaa remonttia tarvita. Jippii, lisää armonaikaa hyvälle talolle ja kursseja tiedossa tulevinakin vuosina. Seitsemänkymmentäluvulla kävin sekä croquis-piirrostunneilla että venäjää opiskelemassa. Sittemmin kieli vaihtui italiaksi ja opistokin vaihtui Helsingin vastaaviin. Nyt olen palannut nuoruusvuosilta tuttuun taloon. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 

Caravaggio: Judit leikkaa Holoferneen pään irti (Kuva: Wikipedia)

Michelangelo Merisi da Caravaggio on Italian renessanssin maalaustaiteen suuria nimiä. Hän eli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa ja näyttää inspiroituneen monista raamatun aiheista, kuten suuri osa ajan nimekkäistä taiteilijoista. Tämänkin aiheen - Judit leikkaa Holoferneen pään irti - taiteilija on maalannut useana versiona. Niistä viimeisin (virallista aitoutusta vailla ymmärtääkseni) löytyi vuonna 2014 Ranskan maaseudulta Toulousen läheltä, iäkkään pariskunnan kolutessa vanhan maatalonsa ullakkoa. Taideteos ei ole yllä oleva, mutta aihe on sama. Kuva löydetystä on tässä HS jutussa. 

Caravaggio tuli tunnetuksi chiaroscuron, valohämyn kehittäjänä. Taiteilija pohjusti töitään sittemmin kielletyllä ja myrkyllisellä lyijyvalkoisella värillä. Myöhemmin hänen on uskottu samalla myrkyttyneen itsekin, koska hän tuli tunnetuksi myös ylen aggressiivisesta käytöksestään ja pakeni elämänsä lopulla murhasyytteitä.

Arkkitehti, kirjailija Jyrki Erra käytti uutista uuden Caravaggion löytymisestä pohjana palkitulle romaanilleen Lyijyvalkoinen (vuoden 2021 dekkarina palkittu). 

Helsinkiläinen taidemaalari Axel Wallas saa kutsun ystävänsä, taidehistorian professorin luo tutustumaan tuntemattomaan teokseen, jota tämä epäilee Caravaggion tekemäksi. Mitä kautta nainen on saanut teoksen haltuunsa ja kuka soitti tapaamisen aikana salaperäisen puhelun jää selvittämättä, sillä Axelilla on kiire lentokentälle vastaanottamaan vaimoaan. Vaimo on arkkitehti, joka on palaamassa ryhmänsä mukana Roomasta. Paitsi ettei hän palaa ja aamulla professorikin löytyy murhattuna. Maalaus on myös kadonnut.

Axel kokee paniikin tunteita poliisin aloittaessa hänen hyvän ystävänsä murhatutkimuksen, samalla kun vaimo on kadonnut vailla selitystä ja jäänyt palaamatta kotiin matkalta. Axel ynnäilee tapahtumia mielessään ja toteaa, että hänen on parasta lähteä saman tien ja vähin äänin Roomaan - ennen kuin poliisi kuulustelujen edetessä sen häneltä kieltää - selvittämään, mitä puolisolle on tapahtunut.

Axel Wallas on kansainvälisestikin tunnettu Caravaggio-tuntija ja rekonstruoija, mikä avaa hänelle ovia mm Suomen Rooman instituuttiin, Villa Lanteen, jonka henkilökuntakin on hänelle tuttua. Käy ilmi, että yhteydenotto paikalliseen poliisiin, mikä muualla olisi ensimmäinen toimenpide kun henkilö on kadonnut, ei tässä nimenomaisessa tapauksessa olekaan välttämättä viisasta. Kun on kyse Caravaggion hintaluokan taideaarteesta, jäljet johtavat todellakin sylttytehtaalle eli Sisilian Palermoon, jossa Axel on jo aiemmassa elämässään joutunut kohtaamaan traagisen menetyksen ja nimenomaan samaisen kohtalokkaan Judit-maalauksen tutkimustyön yhteydessä. Harvinainen aitouttamisen asiantuntija ja hänen tutkimustensa tulokset ovat aivan ehdottoman tärkeitä, ennen kuin vääntö omistajuudesta voi alkaa. Taiteilija joutuukin kahden vanhan sisilialaisen mahtisuvun keskinäisen kamppailun välikappaleeksi, sen lisäksi että myös Vatikaanin taideaarteista vastaavat ovat kiinnostuneita. Caravaggio herättää suuria intohimoja ja provenienssi-tutkinta herättää eloon myös Italian historiaa.

Taiteilijan kujanjuoksun kuvaus vuorottelee kirjassa Caravaggion apulaisen ja mallin Francesco Bonerin, kutsumanimeltään Cecco, päiväkirjamerkintöjen kanssa. Siinä hän kertoo mestarinsa viimeisestä pakomatkasta Napoliin ja takaisin Roomaan. Nämä Caravaggion viimeisiä aikoja valaisevat sivut Axel ehti saada murhatulta ystävältään viimeisenä iltana Helsingissä. Päiväkirjamerkinnät ovat onnistunut lisä juonessa. Ne syventävät kertomusta oivallisesti, vaikka antavat toki taiteilijasta sekopäisen kuvan. Joka hän ilmeisesti tässä vaiheessa jo oli, kuuluisuuden, juopottelun ja myrkytyksen väkevän seoksen tuloksena. Caravaggion ja Ceccon dialogit poreilevat temperamenttisesti.

Tämän sujuvasti italiaa puhuvan ja maata erinomaisen syvällisesti tuntevan taidemaalarin seurassa oli kiinnostavaa kulkea roomalaisia katuja, päätyä Gianicolo-kukkulalle Villa Lanteen tai Villa Borgheseen sekä vanhojen palatsien suljetuille pihoille. Paikallistunnelma välittyi onnistuneesti, vaikka vähempikin Rooman turistiopasmainen korostus olisi riittänyt; Rooman aamu valkeni, Rooman yö pimeni, Rooman valo valaisi etc. Samoin oli kiinnostavaa tutustua taidetuntijoiden terminologiaan, kun puhutaan aitouttamisesta ja provenienssista. 

Taideaarteet tässä ovat vanhoja ja niin on romaanikin jotenkin vanhahtava tyyliltään. Jopa niin, että kun luin yhtä kämmenselkää peittävästä iljettävästä, mustasta karvoituksesta, epäilin jo siinä varhaisessa vaiheessa, että käden on pakko kuulua pahalle tyypille. Sen lisäksi siitä tuli mieleen nyky-Suomen rasistinen ilmaus karvakäsi. Kädestä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen taidehistoriallinen sukellus Roomaan, ei niinkään hiuksia nostattavan jännittävä, mutta miellyttävän valohämyinen sisilialaisine herttuoineen ja hiippailevine benediktiinipappeineen.

Lyijyvalkoiselle inspiraation antanut, vuonna 2014 löydetty uusi Caravaggio oli liian kallis Louvrelle. Siitä päätettiin järjestää huutokauppa Lontoossa, mutta ennen sen toteutumista yksityinen ostaja hankki sen itselleen. Ilmeisesti hän ainakin kuului niihin, jotka olivat vakuuttuneet aitoudesta.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava, 2020, 488 s

Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Paras ystävä (alkuperäinen nimi The Friend) viittaa yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin palkitussa (National Book Award for Fiction 2018) romaanissa kahteen hahmoon. Toinen on sinä-muotoisen kertomuksen puhuteltava, itsemurhan tehnyt kirjailija ja kirjallisuuden opettaja yliopistossa. Mies on myös kolme avioliittoa taakseen jättänyt donjuan. Toinen on miehen jälkeensä jättämä tanskandoggi Apollo, löytökoira kadulta. Minäkertoja on miehen pitkäaikainen ystävä, joka suree  menetystä yhdessä koiran kanssa, sillä miehen viimeisin vaimo pitää yksinäistä naista juuri sopivana uudeksi koiran hoitajaksi. Suru yhdistää naista ja koiraa, heistä tulee toisilleen tärkeät. Heidän uusi suhteensa on vaarassa loppua lyhyeen, sillä naisen vuokra-asunnossa lemmikit eivät ole sallittuja. Säännöistä löytyy kuitenkin pykälä, johon vetoamalla häätöuhka on vältettävissä.

Kansikuvan perhosta seuraava koira tekee hahmosta elävän. Järkälemäinen dogi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärrystä muissa. Koiran jätösten siivoaminen on tragikoomista ohikulkijoiden kommentoidessa pökäleiden kokoa. Koira on kiltti, mutta murheesta sulkeutunut ja apaattinen. 

Paras ystävä on kuitenkin ennen kaikkea esseetyyppistä kerrontaa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, taiteesta, surusta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjoittamisen vaikeudesta ja sen epäilyttävistä motiiveista, sen yksinäisyydestä, lukemisesta, kirjallisuusihmisistä ja -opiskelijoista. Kaikista aiheista kertoja keskustelee kuolleen ystävänsä kanssa. Etsimättä mieleen nousee vertailukohta tälle kirjallisten teemojen ja arkisempien tapahtumien ajatusvirralle Rachel Cuskin romaaneista, kirjallisuustapahtumia myöten.

Nunez ei kuitenkaan sukella niin syvälle kohdattujen henkilöiden tarinoihin, vaan pitäytyy enemmän kertojan kokemuksissa ja havainnoissa. Lukuisat kirjalliset sitaatit kertovat vuosikymmenten perehtyneisyydestä. Näin tarjoiltuna ne syvensivät oivallisesti lukukokemusta ilman mitään jäykkää elitismin vivahdetta. Minulle Nunez välittyy myös Cuskia astetta humoristisempana ja lämpimämpänä. Siihen aste-eroon saattoi myötävaikuttaa koiran sulokkuus. On tosi sympaattista, kun akateeminenkin keskustelu kirjallisuusaiheista yhdistyy naisen ja koiran yhteiseen suruun, josta he toisiaan tukien virkistyvät vähitellen. Koiran olemuksen kuvauksesta välittyy suuri rakkaus ja ymmärrys - ja huumorintaju.

Kirjailijuus niin, siitä saa tuskaisen vaikutelman; se on psykoanalyytikkojen keksimää valkoisen paperin kammoa Freudin tapaan ja Baudelairen lanseeraamaa prostituutiota, joka kertojalle välähtää mieleen hänen tuntiessaan luentatilaisuudessa myötähäpeää. Silkkaa masokismia. Ja naiskirjailijan osana on tupla-annos, sanoi Edna O'Brien: sekä naisen että taiteilijan masokismi. - Olipa kivaa törmätä tässä vanhaan tuttuun, ihanaan Edna O'Brieniin... 

Ja kirjailijat todellakin ovat vampyyreja, huudahtaa ystävä osapuolet uudelleen asemoivassa luvussa, jossa tutkaillaan fiktion/autofiktion rajoja. Kirjailijat pohtivat Svetlana Aleksijevitsin ankaraa periaatetta itsensä häivyttämisestä ja puheenvuoron antamisesta sorretuille.

Kirjassa on kutkuttavia havaintoja nykyopiskelijoista, jotka kirjoittavat kuin koko internettiä ei olisi olemassa vaikka viettävät somessa kymmenenkin tuntia vuorokaudessa. Kaunokirjallisuuden tulee ilmeisesti olla teknologiatonta. Kertoja raportoi tehtävänantojaan ja analysoi tekstejä mm hyväksikäytöstä.

Teksti on hyvää, ja tärkeimpiä syitä oli kolme: siinä ei ollut tunteilua eikä itsesääliä, mutta siinä oli huumoria. (Jos tuo jälkimmäinen kuulostaa epätodennäköiseltä, koettakaa keksiä hyvä kirja, jossa ei olisi mitään koomista, oli aihe kuinka synkkä tahansa. Jos ihmisellä on huumorintajua, meistä tuntuu että häneen voi luottaa, sanoo Milan Kundera.)

Muitakin tuttuja kirjailijoita Paras ystävä referoi. Knausgaardin (englantilaisittain kirjoitettuna) pokkari kelpasi koiralle leuoissa jauhettavaksi, mutta uuden kappaleen se kantoi suussaan luettavaksi. Ääneen lukeminen koiralle tulee yhteiseksi viihdykkeeksi. Kertoja näyttää rakastuvan koiraan kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tanskandogin elinikä jää paljon vajaaksi verrattuna pienempiin lajitovereihin, ja Apollo on 4-vuotias. Menetyksen pelko kuristaa naista, joka loihtii rakkaudestaan, tähänastisesta ja tulevasta kaipauksestaan sydäntä raastavan kauniin viimeisen luvun. Siinä molemmat rakkaudet tuntuvat sulautuvan yhteen.

Sanna-Reeta Meilahden kansi on harvinaisen onnistunut kuvaamaan suuren koiran hämmennystä ja hiljaista murhetta.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
The Friend, 2018, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2024, 215 s

Andrea Abreu: Pilvipeitto

Taloja alkoi nousta ylärinteeseen kuin multasieniä neulasmaton alle sateen kostuttamaan maahan. Ensimmäiset talot nousivat maasta männikköön tulivuoren juurelle, vulkaanin helmaan; vulkaaniksi mummu sitä kutsui ja puhui aina helmasta, ihan kuin vulkaani olisi Shakira. Ylimpänä olevien talojen katot ja terassit täyttyivät männynkävyistä ja monesti näytti etteivät ne mitään ihmisasumuksia olleet, vaan noitien ja haltijoiden koteja. Loput alueesta, se puoli missä ei ollut enää taloja, oil pelkkää syvänvihreää ryteikköä. Tulivuoren erotti ainoastaan niinä päivinä kun taivas oli pilvetön, eli käytännössä ei koskaan. Siitä huolimatta kaikki tiesivät, että pilvimassan takana asui 3718 metriä korkea jättiläinen, joka saattoi halutessaan sytyttää kylän tuleen.

Päästyäni Andrea Abreun kanssa Teneriffan maisemiin lukujumini helpotti vihdoin. Lukujumi manifestoitui neljän kirjan pinon palauttamisessa kirjastoon, joita kaikkia nakersin haluttomasti. Miksi lukisin elämäkertaa runoilijasta jonka runoja en ole lukenut?  Jostain blogista innostuin eräästä 90-luvun Keltaisen kirjaston romaanista, joka maistui ummehtuneelta. Vielä yksi runokirjakin lisäsi tuskaani. Mikä siinä on, että sisäinen algoritmini tarjoaa jatkuvasti Venäjää? Putinin alttaripoika ei enää napannut. Šiškin kirjoitti jo aiheesta - Venäjän ortodoksikirkon ja diktaattorin suhteesta - sekä tyylikkäästi että informatiivisesti. 

Tämän jälkeen pääsin hyrisemään kissamaisesti lukutuolissani, sillä Abreun Pilvipeiton tapaista en ole lukenut koskaan - siitä näkökulmasta, sillä tyylillä, siitä ympäristöstä. Sen maailma on kaukana turisteille tutusta Teneriffasta. Se vie köyhään kylään jyrkillä vihreillä rinteillä, joiden kaikkien takana, enimmäkseen sumuisen pilvipeiton alla lymyää tulivuori. Teiden alueelle Teneriffan turisteja kuljetetaan päiväretkille. Vuoren nimeä ei kirjassa mainita, mutta se on kylän asukkailla kaikilla takaraivossa. Pilvipeitto lepää rinteiden yläpuolella ja toisinaan sitä täydentää Saharan hiekkamyrskyistä nouseva Calima-sumu. Ranta on kaukana, liftausmatkan päässä.

Kahdelle noin kymmenvuotiaalle tytölle, Isoralle ja minäkertojalle, turistit, ulkkarit, grigit ovat vain taustalla näkyvää rekvisiittaa, tyhmiä ja osaamattomia, punaiseksi palaneita. Tytöt sen sijaan pujottelevat kuin vuorikauriit kotimaisemissaan, imeskelevät käenkaalia saniaismetsässä, pujahtavat hieman hullun Carmenin keittiöön syömään, leikkivät Juanita Banaanin - joka on kai virallisesti Juanito - kanssa, katsovat telenoveloita, tanssahtelevat, hyräilevät Aventuraa, ja hinkkaavat itseään ja toisiaan, pimperojaan. 

Isora on räväkkä ja paha suustaan ja sitä toinen ihailee, Isoran rohkeutta ja itsevarmuutta. He ovat parhaat kaverit, mutta Isora on se joka päättää ja johtaa. Isoralla alkoivat menkatkin jo 9-vuotiaana, joten hän on kaikessa edellä, rinnan mitalla. Ainoa, mistä kertoja ei ole kateellinen, on Isoran äidittömyys. Isora asuu komentelevan mummonsa kanssa, joka panee hänet säännöllisesti sipulikeittokuurille, koska tyttö on lihava. Isora taas on päätynyt oksentelemaan aterioitaan. Telenoveloiden kaunottaret ja barbiet määrittelevät ihannetta. Kertojan äiti siivoaa turistien jätöksiä etelän hotelleissa, isä rakentaa siellä loma-asuntoja. Etelä tekee miehet alakuloiseksi, vahvistavat kylän naiset. 

Tytöt tekevät havaintojaan, tutkivat itseään ja toisiaan. Hinkuttavat keskenään, telenoveloista ja tirkistyksistä on saatu oppia. Kertomus hengittää kasvavien tyttöjen mukana. Heitä kiinnostaa seksi, hinkutusta harrastetaan kun siltä tuntuu, usein. Köyhyyden vastapainona voi nähdä, että lapset kasvavat vapaina syyllisyydestä, jota ainakin luterilaisissa maissa on osattu masturbointiin liittää. Isora on pitelemätön. Häntä eivät pelota opettajan varoitukset. Mummoa hän kutsuu bitchiksi, se on mummo englanniksi, hän valistaa kieltä taitamatonta. Paras kaveri, minäkertoja taas on hänelle nimeltään shit - ja se on toisesta rajua ja ihanaa.

Eritteiden tahma, ruokailut mojokastikkeineen, nylkyttävät koirat, ristinmerkkejä tekevät vanhat naiset rukousnauhoineen, viiniä ryystävät miehet, pihoilla rönsyävät puutarhat ruusuineen, sammakoineen - kaikesta kasvaa elämälle tuoksuva/haiseva virta, jota Abreu kuvaa ällistyttävällä voimalla. Se on taustamaisemaa nuorten tyttöjen mielenmaisemalle, kaiken nielevälle uteliaisuudelle ja elämän kiihkolle. Lapset kasvavat kuin piikkipensaat, villeinä ja ympäristölle alttiina, aikuiset ovat kaukana, heistä ei ole tukea, siksi heidän neuvojaan ei edes kaivata. Läsnä olevat aikuiset ovat liian vanhoja, hulluja tai sitten opettaja. Seksuaalisuus vaanii kaikkialla vaarallisena ja viekoittavana. Kaikkea kokeillessa väkivallan uhka ja pelon tunnelma tiivistyy kuin kasvava sadepilvi, rakkaus vaihtuu vihaan äkillisesti. Vulkaanin tuhon minäkertoja maalaa jo unessaan, koko saari häipyy sen mukana. 

Kiivaasti kasvavien lasten seikkailujen, tunteiden vuoristoradan ja paikalliskuvauksen lisäksi Pilvipeitossa ei oikeastaan ole juonta, paitsi lopun yllätyskäänne - tyylikkäästi kuvattu tulivuoren purkaus tyttöjen mikrokosmoksessa.

Anni Valtosen (HS) arviossa romaania verrattiin meksikolaiseen  FernandaMelchoriin. Jotain yhteistä tuossa virtaavassa vimmaisessa kielessä onkin. Minusta Pilvipeitto on kuitenkin kevyempi tunnelmaltaan kuin lukemani Hurrikaanien aika, se ei ole niin toivoton. Johtunee sekä päähenkilöiden iästä että maantiedosta: Teneriffan köyhätkin seudut lienevät  hivenen paremmassa jamassa kuin Meksikon vastaavat. 

Sari Selander on suomentanut romaanin loistavasti. Uskon että hän on tavoittanut alkuperäisen kielen sävyt, tyttöjen oman kielen, kiroilut, laulujen sanat, tunnemyrskyjen monologit täydellisesti.

Andrea Abreu: Pilvipeitto
Panza de burro, 2020, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2024, 192 s

Sarjakuvaa ja elokuvaa - Pjongjang ja Siskoni

Sain kolmannen osan Guy Delislen piirtämistä matkakirjoista luettua/katsottua. Pjongjang oli Jerusalemia ja Burmaa vähätekstisempi, ilmeisestä syystä: maailman suljetuimmassa diktatuurissa puhetta on vähän. Pohjois-Korean Kimit ovat kolmen sukupolven aikana onnistuneet naulimaan kansansa sellaiseen kuriin, että siinä stalinit ja hitlerit joutuvat kateudesta haudoissaan pyörimään. Henkilökultti on saanut megalomaaniset mitat. Sen tiivistävät hyvin massiiviset johtajan patsaat, jotka ainoina kohteina valaistaan yöaikaan pimeässä kaupungissa. Tyhjään katuun heijastuu suuri varjo. Missään muualla nykymaailmassa yksinvalta ei taida näyttäytyä niin groteskina kulissina. Siis satunnaisille vierailijoille, koska kansa on peloteltu ja näännytetty nälällä ja köyhyydellä uskomaan tähän vaihtoehdottomuuteen. Vain pakenemaan onnistuneet pystyvät muutokseen.

 

Maassa  on jo ehditty hylätä marxismi-leninismi ja kehitetty tilalle juche-aate. Siitä löytyy netissäkin tekstiä, sisältäen viittauksia monen Kimin ajatteluun.

Tämän matkan piirtäjä/animaattori tekee yksin ilman perhettään ja siinä on ymmärtääkseni kyse Ranskan valtion tv-yhtiön tilaamista töistä, joita Delisle tarkistaa/ohjaa (?) paikallisessa animaatiostudiossa. Työt tulevat epäilemättä edullisiksi teettää siellä. Jotain yhteistyötä lännen kanssa siis on. Entisen itäblokin tyylisesti täällä kohdistetaan turistiin tarkkaa valvontaa: oppaita on usein kaksi. Heidän harhauttamisestaan esim YK-virkailijoiden joukossa - joihin kohdistuu lievempi valvonta - tulee pientä viihdearvoa Delislelle ja muutamalle kollegalle. Tosin oppaiden kuolemaa lähentelevän paniikin näkeminen sittemmin kaduttaakin tätä huonosti diktatuuriin sopeutuvaa matkaajaa. Matkalukemistona Delislellä on luonnollisesti George Orwellin Vuonna 1984. Sille tuskin löytyy autenttisempaa lukuympäristöä tässä maailmassa.

Kaikissa kohteissaan Guy Delisle säilyttää huumorintajunsa, jota lukijan onneksi ryydittää annos anarkismia. Sen ansiosta hän onnistuu hankkiutumaan alueille, joille ei hänenlaisiaan länsimaisia tarkkailijoita haluta, sananmukaisesti kuolemaa halveksuen. Kynä on vahva ase, piirtäjän kynä varsinkin!

Guy Delisle: Pjongjang, 2003, suomentanut Saara Pääkkönen 

WSOY, 2009, 176 s

                                     *********************************************

Kävin katsomassa uuden ruotsalaisen kehutun ja palkitun elokuvan Siskoni, alkukielellä Paradiset brinner. Se kuvaa kolmen alaikäisen, ilman vanhempiaan elävän siskoksen arkea. Vanhempien poissaolo näkyy kaikessa, myös se että  siihen kaaokseen lapset ovat kasvaneet jo pidemmän ajan. Vanhin tyttö valvoo miten kuten murrosikäistä pikkusiskoaan ja 7-vuotiasta veljeä. Päivien rytmi on ajelehtimista vailla rutiineja,  nimet koulun lappuihin väärennetään rutiinilla. Päämääränä on tilanteen peittely niiltä aikuisilta, jotka saattaisivat panna tälle asiantilalle pisteen. Vanhin, Laura pelkää sosiaalitoimen puuttumista asioihin ja siskosten joutumista eroon toisistaan. Heillä on vain  toisensa. Lähiön kaveriporukka, teinitytöt hoilaavat ja tanssivat ulkona, toisinaan murtautuvat jonkin omakotitalon pihalle, jossa on uima-allas ja asukkaat muualla. Murrosikäisillä on omia riittejään, esimerkiksi kun kuukautiset alkavat, purskutellaan punaviinillä. 

Miksi vanhempia ei näy tai mihin he ovat lähteneet, sitä ei tässä ja nyt, hetkessä elävä kuvaus kerro. Kiertävästä sirkuksesta löytyy täti. Laura yrittää löytää sijaisäitiä sosiaalitoimen käynnin ajaksi. Tädistä ei siihen ole, mutta se miksi vanhemmat ovat kadonneet, ei tätiä katsellessa ihmetytä enää niin paljon. Laura kohtaa kiperässä tilanteessa nuoren naisen. Hanna on hyvin toimeentuleva ja halukas tutustumaan Lauran elämään. Hän hakee ikään kuin uutuuden viehätystä ja on utelias oppimaan esimerkiksi kuinka murtautua vieraisiin koteihin. Vähän jännitystä turvattuun elämään. Laura vaikuttaa ihastuvan Hannaan, hänen hallittuun elämäänsä, hetkiin olla ilman vastuuta pienemmistä - ja ehkä tästä aikuisesta on sijaisäidiksikin?

Aikuiset ovat elokuvassa sivuosassa ja he kaikki vaikuttavatkin teini-ikäisten silmin nähtynä hieman omituisilta. Keskimmäinen tytöistä tukee naapurin karaokeharrastajaa, joka hyväksyy tytön "managerikseen". Niistä yhteisistä hetkistä syntyy lämpöisiä katveita, vaikka tyypit baarissa ovat resuisia juoppoja ja köyhiä. 

Laura kuitenkin näkee päivittäin, kuinka hauraalla pohjalla heidän olemisensa on. Hänen katseestaan ahdistus ei vähene. Musiikkivideon omaiset kuvaukset teini-ikäisten pirskeistä rannalla eivät onnistuneet luomaan minulle kuvaa ihanasta elämästä ja vapaudesta (jonka tapaista kuvausta kritiikistä luin). Lasten kaoottinen elämä ilman vanhempia on traagista, elämältä on pohja poissa liian aikaisin. Ristiriita kesäisen ilottelun ja taustalla väijyvän maailman välillä kasvaa. Joten jäin ihmettelemään, että mikä tässä on pointti. Lapset tukevat toisiaan, yrittävät selvitä siinä elämässä mikä heille on tuttua, ja pitävät hauskaa aina kun voivat. Aikuisia on vaikeampi käsittää, varsinkin tuota hyväosaista, joka kiinnostuu teini-ikäisestä villistä tytöstä kuin seikkailuna. Vieläkin hullumpien aikuisten armoille lapsi voi viidakossa joutua. Oh baby it's a wild world... 

Siskoni (Paradiset brinner).
Ruotsi, 2023, ohjaus Mika Gustafson