keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta


Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymyksen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta
Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Minette Walters: Ristiaallokko



Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Yū Miri: Uenon asema



Olin kahdentoista, kun sota loppui. Sen sijaan, että olisin surrut sodan häviämistä tai pitänyt sitä kurjana, pystyin vain miettimään, miten saisin ruokaa ja voisin ruokkia muita. Yhdenkin lapsen ruoassa pitäminen oli työlästä, ja minulla oli seitsemän nuorempaa sisarusta. Siihen aikaan rannikolla ei vielä ollut Tokion metropolin sähköyhtiön ydinvoimaloita tai Tōhokun sähkön kivihiilivoimaloita, ei Hitachin tai Delmonten tehtaita. Isot maatilat pärjäsivät omalla tuotannollaan, mutta meidän peltotilkkumme oli pikkuruinen. Heti kansakoulusta päästyäni menin Iwakin Onahamaan töihin.

Japanin yhteiskunta, Tokion maisema ja sen maailman muutokset ajan saatossa nähdään Uenon asemassa hiljaisen miehen, kuolleen Kazun silmin. Kuollut kummittelija muistelee elämäänsä. Hän on pienestä asti puurtaja, nuorena aikuisena perheellinen ja vanhana koditon, joka asustaa kaltaistensa osattomien lailla Tokion Uenon rautatieaseman läheisessä puistossa. Kerronnan sävyssä on kohtaloon alistunutta melankoliaa, sillä kaikkea leimaa elämän ankaruus ihmiselle, joka ei saa mitään mukaansa synnyinkodistaan, monilapsisesta ja köyhästä perheestä. Köyhyys on rangaistus,  riippakivi, josta ei pääse irti. Velat kasvavat, uusi ansio kuluu vanhoihin velkoihin. Siihen Kazu on tottunut; köyhän lapsi joutuu valehtelemaan velkojille vanhempiensa poissaolosta, ja se ajaa jo lapsena väistämättä rikoksiin.

Vähään tyytyväinen mies on ylpeä poikansa Kōichin syntymäpäivästä. Se on sama kuin Japanin keisarillisen perheen kruununprinssillä. Muuta etua siitä ei  kuitenkaan tule, murusia ei putoa siltäkään pöydältä. Päin vastoin vuosikymmenten jälkeen kodittomien pahviasunnot siivotaan pois Uenon puistosta, kun keisari seurueineen ohittaa alueen. Kodittomat palaavat ja operaatiot toistuvat.

Kuollut muistaa elämän, joka on täynnä lohduttomia vaiheita. Pahinta on työssä raatavan miehen sivullisuus omasta perheestäänkin. Hän ei ehdi olla kotona, ei ehdi tutustua lapsiinsa työltään käydessään kotona vain kahdesti vuodessa, juhlapäivinä. Tosin tämähän näyttää olevan yhteinen ongelma paljon varakkaammilla vanhemmilla meilläkin. Tätä miestä ei tosin pakota menestyksen ja paremman aseman jahtaaminen vaan pakko. Nuorena isänä, poikansa synnyttyä mies työskenteli Tokion olympialaisten rakennustyömailla. Ennen kuin isä ehtii tutustua poikaansa, tämä menehtyy selittämättömästi. Sen tuskan kuvaus on satuttavaa, isä ei ota uskoakseen niin tylyä käännettä elämässä. Se ei silti jää viimeiseksi ja niinpä miehen ratkaisu näyttää minusta hyvin japanilaiselta, hän ei halua jäädä tyttärelleen taakaksi. Hän lähtee jättämättä mitään tietoa itsestään, katoaa kodittomien joukkoon suurkaupungin varjoihin. Siinä on sitä samaa ankaruutta, jota on voinut nähdä monessa japanilaisessa romaanissa: ihminen syyttää vain itseään siitä että epäonnistuu, ja se on häpeällistä. Vaikka olisi tehnyt kaiken mihin pystyy.

Uenon aseman lohduttomuuden tekee siedettävämmäksi sen vahva myötätunto ja kirkas, pelkistetty kieli. Ja kuten onnesta sanotaan, se voi koostua pienistä hetkistä, ne on osattava nähdä. Kuten koditon mies näkee sateenvarjojen avautuvan sateella kuin kukat tai toisen kodittoman rakkauden kissaansa.

"Hei Tiikeri, alkaa sataa" mies sanoi ja avasi vihreän sateenvarjon, jonka levitti pahvilaatikkomökin päälle. "Kastumisesta tulee flunssa, mennään sisälle." Hän nosti eläimen syliinsä ja vei sen varjon alle suojaan. Kissa nuolaisi isäntänsä aataminomenan alla olevaa kuoppaa karhealla kielellään. Miehen kasvoille levisi hymy. "Kutittaa!" hän naurahti paljastaen rikkonaiset hampaansa.

Uenon asema voitti USA:ssa National Book Award -palkinnon, ja New York Times nosti sen vuoden 2020 merkittävimpien kirjojen listalleen

Yū Miri: Uenon asema
JR Ueno-Eki Koen-Guchi, 2014, suom. Raisa Porrasmaa
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2023, 152 s

perjantai 24. toukokuuta 2024

Sara Al Husaini: Huono tyttö



Jos olisi jatkanut katua saman matkan toiseen suuntaan, olisi päätynyt Eufrat-joen partaalle. Ihailin sitä valtavaa, hallitsematonta luonnonvoimaa, sen vesi kimalteli paahtavassa ja kuivassa säässä, aivan kuin se protestoisi kaikkea ympärillään. Villi, vapaa ja viileä.

Sara Al Husainin omakohtaisen romaanin minäkertoja kokee samoja kuin Nadia Murad, Isisin kaappaama jesidityttö. Nuori tyttö pakotetaan miehelle ja hän joutuu toistuvien raiskausten kohteeksi. Siihen yhtäläisyydet loppuvat,  kaikki muu on täysin vastakkaista. Sara Al Husaini on syntynyt vuonna 1992 saudiarabialaisella pakolaisleirillä, josta on vielä vauvana muuttanut perheen mukana Kuopioon. Romaanissa Huono tyttö kuopiolainen Saara pakkonaitetaan serkulleen lomamatkalla Irakissa.

Siinä missä Nadia Murad oli elänyt nuoruutensa jesidien vanhaa patriarkaalista kulttuuria kyseenalaistamatta - tietenkään kun ei muusta tiennyt - Saara on kasvanut tasa-arvoisessa ympäristössä ja on jo murrosiässä alkanut ärsyyntyä uskonnon tuella tapahtuvasta naisten oikeuksien polkemisesta. Me täällä syntyneet ja aina asuneet näemme tasa-arvossa edelleen parannettavaa, mutta suomalaiset naiset ovat valovuosia edellä muslimimaiden naisten tilanteesta. Sen Saara ja ainakin neljä hänen sisaristaan on nähnyt jo ennen Huonon tytön kuvaamaa ratkaisevaa käännettä. He ovat jättäneet islamin naisen elämää rajoittavat säännöt, mm huivin käytön. Se kertoo hyvää tästä maasta. Naisilla on täällä valinnanvapaus.

Olen lukenut Al Husainin kertomista musliminaisten vastaavista kokemuksista jo monia kirjoja ja artikkeleita, nähnyt dokumentteja. Jokainen kertomus on silti omanlaisensa ja yksityiskohdat valaisevat naisten kohtaamaa absurdia ja brutaalia todellisuutta paremmin kuin uutiset. Räikeimpiä väärinkäytöksiä on uutisoitu Saudi-Arabiasta, Iranista ja Afganistanista, missä vallassa olevat hallitukset vaikuttavat suorastaan vihaavan naisia. 

Lapsiavioliitot on lailla kielletty Irakissa. Osoittaa hallinnon heikkoutta sekin, että laki näyttää olevan kuollut kirjain. Huono tyttö kuvaa tapahtumia kahdessa ajassa, Saaran ollessa 12-15 -vuotias ja pakkoavioliittoa vuonna 2016, hänen ollessaan 23-vuotias. Jo murrosikäisenä hänelle valkenee, mistä asiasta hänen äitinsä on kiinnostunein polkupyörätapaturman jälkeen: onko immenkalvo edelleen ehjä? Se on nuoren naisen tärkein omaisuus ja perheen kunnian tae. Häiden jälkeen Saara keskustelee intiimeistä kokemuksista viisi vuotta nuoremman serkkutyttönsä kanssa, joka naitettiin 12-vuotiaana. Tämä joutui hääyön jälkeen paikattavaksi sairaalaan.

Arabimaissa arki on parhaimmillaan perhekeskeistä ja yhteisöllistä, lapsiakin on yleensä paljon. Se paikkaa osin myös puutteellista sosiaaliturvaa - ja yhdistää länsimaissa sinne muuttaneita muistamaan juurensa. Al Husainin tytöt ja poika muistelevat kaiholla Irakissa nauttimiaan uunituoreita sammuuneja. Äiti kokkailee herkkujaan perheelle. Hyvän tyttären on vaikeaa murtaa traditiota vaarantamatta lämpimiä suhteita perheeseen. Saaran on lähestyttävä asiaa, huivin käyttöä ja uskonnon vaatimuksia äidin kanssa varovasti. Hän ei tiedä, että juuri häneen äiti näyttää ladanneen suuria toiveita: häät Irakissa suvun kesken - jota sukua Saara ei tunne. Sinne Saara lähtee perheen mukana suunnitelmista tietämättä, palattuaan yksinäisestä, huivittomasta kapinointijaksostaan takaisin perheen yhteisöön.

Suomessa kasvaneen Saaran silmin nähtynä paljastuu järjetön naisten syrjintä, jota patriarkaalinen systeemi tiukan islamin tulkinnan avulla pitää yllä. Serkkujen köyhemmässä perheessä talon huoneet ovat raakaa betonia, mutta yksi huone on miesten vierailuhuone, kauniisti maalattu ja koristeltu, talon viileällä ja varjoisalla puolella. Siellä miehet rupattelevat iltaisin ja nauttivat naisten tuomia herkkuja. Miehiä voi tulla lisää illan mittaan, jonka jälkeen herkut on syöty - rippeitä saattaa jäädä naisillekin. Lääkärin vastaanotto tulvii naisia - lapsineen. Eivät miehet hoida lapsia silloinkaan. Eno sallii Saran käydä kaupassa, kunhan miespuolinen sukulainen tulee mukaan. Kolmevuotias Ahmad riemuitsee kauppareissusta.

Naiset ovat arabimaissa miesten omaisuutta ja kuin lapsina kohdeltuja holhokkeja. Koulutetun Saaran uusi peruskouluakaan loppuun käymätön aviomies Rasheed sallii vaimonsa käyttävän housuja - ja pitää siis itseään liberaalina. On surullista ymmärtää, kuinka kaukana miehet naisista ovat tuossa kulttuurissa. Mieheksi kasvaminen näyttää noissa maissa karsivan kaiken yhteisymmärryksen naisten kanssa. Tulee mieleen, eivätkö miehet naisvihamielisessä kulttuurissa edes osaa lähestyä naista muutoin kuin väkivalloin? Opittu naisten halveksunta tekee sen ainakin helpoksi. Saara ei koko pakkoaviohankkeen aikana jätä kenellekään kertomatta omaa kantaansa: hän ei halua tätä miestä. Suurin pettymys on äiti, jolta tytär viimeiseen asti anelee apua. Sitä ei tule.

Äiti lähtee ja minä seison keskellä hotellihuonetta, iso prinsessamainen häämekko laskeutuneena ympärilleni, saatanasti pakkelia naamassa. Olen minä, mutta en oikeasti ole minä. Olen joku toinen ihminen tai ehkä jopa nukke.

On kammottavaa nähdä, kuinka vaikeaksi rasistinen kohtelu tekee eri näköisille, siis esim irakilaistaustaisille suomalaisille heidän omat pyrkimyksensä tulla suomalaisiksi. Ei riitä, että oma yhteisö ensin hylkää ihmisen, joka kieltäytyy noudattamasta islamin rajoituksia. Ympäröivä yhteiskunta jättää hänet myös yksin, koska hän ei ole "meikäläisiä". Ypöyksin maailmassa, kaikkien syrjimänä. Onneksi Al Husainin perheessä on useita tyttäriä samassa tilanteessa. He ainakin tukevat toisiaan.

Muslimimaiden miesdiktatuuri on kaikin puolin kaksinaamaista. Naiset eivät saa pukeutua länsimaisittain; se on oman kulttuurin hylkäämistä. Mutta kun heitä valmistellaan häitä varten kauniiksi, heidän hiuksiaan blondataan ja ihoa vaalennetaan, koska se vastaa miesten fantasioita.

Saara voittaa ja saa oman elämänsä takaisin, kovan taistelun jälkeen. Hän sai myös vanhempansa tukemaan vaatimaansa avioeroa Suomessa. Se hoidettiin maksamalla miehen perheelle. Olihan Saara huijannut heidän poikansa avioon.

Eroprosessin lopussa tulee vastaan erityisen absurdi tilanne, jossa ei lukijakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ennen kuin imaami suostuu käsittelemään eroprosessia Saaran kanssa, hän vaatii saada tietää, onko nainen puhdas. Eihän sinulla ole kuukautiset tällä hetkellä? Emme voi suorittaa avioeroa, jos et ole puhdas.

Ajattelin lukiessa, että oikoluku on jäänyt pahasti kesken, mutta jälkikirjoituksesta luen, että kielivirheet on tarkoituksella jätetty mukaan. Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä... Totta onkin, että ne antavat kirjalle vimmaisen ja raivokkaan äänen. Lukijana ymmärrän sen täysin ja toivoisin vain, että Saran tapaiset rohkeat naiset saisivat kaiken tuen. Ja että kirja rohkaisisi muitakin vastaavassa asemassa olevia ihmisiä, musliminaisia tai kantasuomalaisia uskonlahkojen kiusaamia ihmisiä.

Aivan samoin kuin Silvia Hosseinin esseekokoelmaa lukiessa, mieleen nousee taas se ajatus, mikä vääryys on viedä naisilta ihmisarvoisen elämän ohella mahdollisuus nauttia noiden maiden upeista maisemista, sellaisia kuin ne ovat jossain Eufratin rannoilla tai Iranin uljaissa vuoristometsissä.  Voi uskoa, että niitä on ikävä, vaikka Kuopio tai Tampere ovatkin kauniita kaupunkeja.

Sara Al Husaini: Huono tyttö
Like, 2023, 295 s

tiistai 21. toukokuuta 2024

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kansi: Mikko Branders, Mikko Rikala

Joel oli hänen sylissään ja piti hänen hiuksistaan kiinni. Se oli hankala asento, mutta mahdollinen. Ja he saivat olla siinä yhdessä, eikä kukaan tullut tekemään mitään hoitotoimenpiteitä.  Hän ihmetteli, miten hyvältä hänestä yhtäkkiä tuntui. Sitten hän ymmärsi: Joel silittää minua. Pieni sormi kulkee kämmenselkää pitkin. Se piirtää käteen pientä katkonaista viivaa.

Harvoin saa lukea näin intensiivistä tekstiä. Perheenisä kertoo nuoren perheensä äkillisestä tilanteesta, jossa kaikki hälytykset näyttävät punaista ja piippaavat taukoamatta. Harry Salmenniemen omakohtainen romaani Sydänhämärä oli ilmiselvästi kirjoitettava ja se on lukijallekin tunnekylläinen elämys.

Nyt ei ole ajattelun aika. Ei, kirjailijan, joka kirjoittaa vuoroin minäkertojana, vuoroin sivustakatsojana isän konkreettisista liikkeistä, on edettävä varovaisesti kuin särkyvän lasisessa maailmassa. Hänen taaperoikäinen poikansa Joel on sairastunut, muuttunut veltoksi, ja veriarvot osoittavat vaarallisen korkeaa sokeritasoa samalla kun hänen vaimonsa Maria lähestyy raskauden viimeistä vaihetta ja synnytystä. Romaanin mies näyttää kuin tasapainottelevan pitääkseen lähestyviä tuhoisia liekkejä irti kummastakin eri tavoin avuttomasta läheisestään. Ymmärrän persoonan vaihtumisen kerronnassa kuin ruumiista irtoamisen kokemuksena; aikajänne tavallisesta arkiaamusta kotona teho-osaston hiljaisuuteen on niin lyhyt, että se on epätodellista.

Minäkertoja muistuttaa itseään kaikesta, mitä häneltä odotetaan samalla kun isä toimii lähes mekaanisesti. Hänen on painettava näkymättömiin se kauhun tunnelma, joka nostaa päätään kaikista huolestuttavista merkeistä: teho-osaston kuolleesta äänettömyydestä, joka vaihtuu lapsen hirveään huutoon. Isän on seurattava lapsen mieltä; rauhoitettava, lohdutettava, puolustettava lasta liian riuskalta hoitajalta

Kädet tärisivät koko ajan. Liian paksu reppu. Älä kuole. Älä nyt rakas poika kuole. Isi vain laittaa repun tänne ja tulee sitten vahtimaan että elät.

Kaiken huolen ympärillä leijuu rakkaus voimallisena. Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään. Sitä sairautta olisi hoidettava levolla, jota nyt ei ole tarjolla, kun kotona on pieni diabetes-potilas, joka on öisinkin herätettävä hedelmäsoseelle ja sokeriarvojen mittaukseen - sekä vastasyntynyt. Kertomus vuorottelee kahdessa ajassa, aikaisempi kertoo sairauden hyökymisestä kotiin ja toinen noin kuukautta myöhäisemmästä vaiheesta, kun taapero ja vauva ovat molemmat taas kotona. Isä on varma, että kaikesta kohdatusta huolimatta hän on parantunut perheettömän ihmisen elämästä, jota hän ei enää itselleen halua. Kaikki ravintolat on nähty, harrastukset ja elokuvat koettu. Mikään ei enää voita sitä, kun saa nauttia höyryävää linssikeittoa taaperon kanssa ja vauva napottaa omassa new born-tuolissa.

Pikkulapsen rajaton optimismi ja kipujen unohtuminen tuo kuvaukseen iloa ja lämpöä, kuin chili keittoon. Teho-osastolta lapsi pääsee sängyssään lasten osastolle. - Äiti ei näe mitä me tehdään. Äiti ei näe, että me matkustetaan sängyllä. Isä valvoo sairaalassa ja opettelee lapsen sairauden hoitoa. Valvomisesta ja väsymyksestä ei tule loppua pitkään aikaan. Keskellä väsymystä isä saa äkillistä energiaa puolustustaistelusta diabetesneuvojaksi määrätyn hoitajan kanssa. 

Kaiken keskellä kirjailija käy sisäistä monologia kirjailijuudestaan, runoistaan, joista Salmenniemi onkin palkittu ja tunnettu. Isä ruoskii itseään "turhista" kyvyistään ja vaikeuksistaan suoriutua käsillä tehtävistä asioista. Mutta hän oppiii. He selviävät.

Sydänhämärä liikuttaa ja koskettaa. Se lähes hypnotisoi seuraamaan noita dramaattisia hetkiä henkeä pidätellen. Pitää olla todella kyyninen, jos näkee tämän aiheen: rakkauden perhettään kohtaan ja vaikean kriisin kohtaamisen kliseisenä. Silloin kai elämä ylipäätään näyttää kliseiseltä. Kenties näin suuren rakkauden kuvaus vailla ironian häivää herättää myös kateuden siemeniä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala, 2024, 215 s

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Uskollinen ystävä: Turun Työväenopisto

Kevät on lopputöiden ja näyttelyiden aikaa. Niinpä on minunkin aika luoda katsaus kuviin, joiden parissa olen päässyt leikkimään tänä keväänä. Värit ovat pääasiallinen intohimoni näkemässäni. Siksi uuden vihreä toukokuu ja omenankukat on vuoden ihanin kuukausi, toisaalta ovathan kesäkuukaudetkin, ja sitten se syysruska, ja toisaalta marraskuun askeettiset sävyt ja helmikuun taivas ja valkoinen lumi... 

Maalatessa on mielenkiintoista testailla, mitä värejä pitää sekoittaa tiettyyn sävyyn. Värit jyräävät kaikki havaintoni. - Auto oli punainen, voin kuvata näkemääni, kuin  noin 5-vuotias, niin triviaalia asiaa kuin auton merkki tms noteeraamatta. Valitettavasti harrastus sisältää myös tuskallisia hetkiä, mutta onneksi tässä on harrastus jota voi vain jatkaa, niin kauan kuin sivellin pysyy kädessä. Ja siinä tulee samalla paremmaksi. Kurssillani on ollut samanaikaisesti 3-4 lähes 9-kymppistä naista ja jokainen heistä oli todella taitava. Muutenkin voi sivusta ihailla, kuinka joku oppilas rakentaa kankaalleen teosta kuin ammattitaiteilija.


Samovaariasetelma

Åselholm, Iniö


Hanhet Ruissalon rannassa


Toivolankatu 13 1950-luvulla

Viimeinen on toivottavasti vasta ensimmäinen sarjassa "Turun tärkeitä rakennuksia". Sarja on hyvin subjektiivinen ja kuvaan tulee mukaan aikaa vastaava kuva päähenkilöstä. 

Turun Työväenopisto onneksi pelastui täpärästi - toistaiseksi - purkutuomiolta, kun kuntotutkimus paljasti yllätyksen: rakennus onkin luultua paremmassa kunnossa eikä mitään suurempaa remonttia tarvita. Jippii, lisää armonaikaa hyvälle talolle ja kursseja tiedossa tulevinakin vuosina. Seitsemänkymmentäluvulla kävin sekä croquis-piirrostunneilla että venäjää opiskelemassa. Sittemmin kieli vaihtui italiaksi ja opistokin vaihtui Helsingin vastaaviin. Nyt olen palannut nuoruusvuosilta tuttuun taloon. 

tiistai 14. toukokuuta 2024

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 

Caravaggio: Judit leikkaa Holoferneen pään irti (Kuva: Wikipedia)

Michelangelo Merisi da Caravaggio on Italian renessanssin maalaustaiteen suuria nimiä. Hän eli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa ja näyttää inspiroituneen monista raamatun aiheista, kuten suuri osa ajan nimekkäistä taiteilijoista. Tämänkin aiheen - Judit leikkaa Holoferneen pään irti - taiteilija on maalannut useana versiona. Niistä viimeisin (virallista aitoutusta vailla ymmärtääkseni) löytyi vuonna 2014 Ranskan maaseudulta Toulousen läheltä, iäkkään pariskunnan kolutessa vanhan maatalonsa ullakkoa. Taideteos ei ole yllä oleva, mutta aihe on sama. Kuva löydetystä on tässä HS jutussa

Caravaggio tuli tunnetuksi chiaroscuron, valohämyn kehittäjänä. Taiteilija pohjusti töitään sittemmin kielletyllä ja myrkyllisellä lyijyvalkoisella värillä. Myöhemmin hänen on uskottu samalla myrkyttyneen itsekin, koska hän tuli tunnetuksi myös ylen aggressiivisesta käytöksestään ja pakeni elämänsä lopulla murhasyytteitä.

Arkkitehti, kirjailija Jyrki Erra käytti uutista uuden Caravaggion löytymisestä pohjana palkitulle romaanilleen Lyijyvalkoinen (vuoden 2021 dekkarina palkittu). 

Helsinkiläinen taidemaalari Axel Wallas saa kutsun ystävänsä, taidehistorian professorin luo tutustumaan tuntemattomaan teokseen, jota tämä epäilee Caravaggion tekemäksi. Mitä kautta nainen on saanut teoksen haltuunsa ja kuka soitti tapaamisen aikana salaperäisen puhelun jää selvittämättä, sillä Axelilla on kiire lentokentälle vastaanottamaan vaimoaan. Vaimo on arkkitehti, joka on palaamassa ryhmänsä mukana Roomasta. Paitsi ettei hän palaa ja aamulla professorikin löytyy murhattuna. Maalaus on myös kadonnut.

Axel kokee paniikin tunteita poliisin aloittaessa hänen hyvän ystävänsä murhatutkimuksen, samalla kun vaimo on kadonnut vailla selitystä ja jäänyt palaamatta kotiin matkalta. Axel ynnäilee tapahtumia mielessään ja toteaa, että hänen on parasta lähteä saman tien ja vähin äänin Roomaan - ennen kuin poliisi kuulustelujen edetessä sen häneltä kieltää - selvittämään, mitä puolisolle on tapahtunut.

Axel Wallas on kansainvälisestikin tunnettu Caravaggio-tuntija ja rekonstruoija, mikä avaa hänelle ovia mm Suomen Rooman instituuttiin, Villa Lanteen, jonka henkilökuntakin on hänelle tuttua. Käy ilmi, että yhteydenotto paikalliseen poliisiin, mikä muualla olisi ensimmäinen toimenpide kun henkilö on kadonnut, ei tässä nimenomaisessa tapauksessa olekaan välttämättä viisasta. Kun on kyse Caravaggion hintaluokan taideaarteesta, jäljet johtavat todellakin sylttytehtaalle eli Sisilian Palermoon, jossa Axel on jo aiemmassa elämässään joutunut kohtaamaan traagisen menetyksen ja nimenomaan samaisen kohtalokkaan Judit-maalauksen tutkimustyön yhteydessä. Harvinainen aitouttamisen asiantuntija ja hänen tutkimustensa tulokset ovat aivan ehdottoman tärkeitä, ennen kuin vääntö omistajuudesta voi alkaa. Taiteilija joutuukin kahden vanhan sisilialaisen mahtisuvun keskinäisen kamppailun välikappaleeksi, sen lisäksi että myös Vatikaanin taideaarteista vastaavat ovat kiinnostuneita. Caravaggio herättää suuria intohimoja ja provenienssi-tutkinta herättää eloon myös Italian historiaa.

Taiteilijan kujanjuoksun kuvaus vuorottelee kirjassa Caravaggion apulaisen ja mallin Francesco Bonerin, kutsumanimeltään Cecco, päiväkirjamerkintöjen kanssa. Siinä hän kertoo mestarinsa viimeisestä pakomatkasta Napoliin ja takaisin Roomaan. Nämä Caravaggion viimeisiä aikoja valaisevat sivut Axel ehti saada murhatulta ystävältään viimeisenä iltana Helsingissä. Päiväkirjamerkinnät ovat onnistunut lisä juonessa. Ne syventävät kertomusta oivallisesti, vaikka antavat toki taiteilijasta sekopäisen kuvan. Joka hän ilmeisesti tässä vaiheessa jo oli, kuuluisuuden, juopottelun ja myrkytyksen väkevän seoksen tuloksena. Caravaggion ja Ceccon dialogit poreilevat temperamenttisesti.

Tämän sujuvasti italiaa puhuvan ja maata erinomaisen syvällisesti tuntevan taidemaalarin seurassa oli kiinnostavaa kulkea roomalaisia katuja, päätyä Gianicolo-kukkulalle Villa Lanteen tai Villa Borgheseen sekä vanhojen palatsien suljetuille pihoille. Paikallistunnelma välittyi onnistuneesti, vaikka vähempikin Rooman turistiopasmainen korostus olisi riittänyt; Rooman aamu valkeni, Rooman yö pimeni, Rooman valo valaisi etc. Samoin oli kiinnostavaa tutustua taidetuntijoiden terminologiaan, kun puhutaan aitouttamisesta ja provenienssista

Taideaarteet tässä ovat vanhoja ja niin on romaanikin jotenkin vanhahtava tyyliltään. Jopa niin, että kun luin yhtä kämmenselkää peittävästä iljettävästä, mustasta karvoituksesta, epäilin jo siinä varhaisessa vaiheessa, että käden on pakko kuulua pahalle tyypille. Sen lisäksi siitä tuli mieleen nyky-Suomen rasistinen ilmaus karvakäsi. Kädestä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen taidehistoriallinen sukellus Roomaan, ei niinkään hiuksia nostattavan jännittävä, mutta miellyttävän valohämyinen sisilialaisine herttuoineen ja hiippailevine benediktiinipappeineen.

Lyijyvalkoiselle inspiraation antanut, vuonna 2014 löydetty uusi Caravaggio oli liian kallis Louvrelle. Siitä päätettiin järjestää huutokauppa Lontoossa, mutta ennen sen toteutumista yksityinen ostaja hankki sen itselleen. Ilmeisesti hän ainakin kuului niihin, jotka olivat vakuuttuneet aitoudesta.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava, 2020, 488 s

maanantai 6. toukokuuta 2024

Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Paras ystävä (alkuperäinen nimi The Friend) viittaa yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin palkitussa (National Book Award for Fiction 2018) romaanissa kahteen hahmoon. Toinen on sinä-muotoisen kertomuksen puhuteltava, itsemurhan tehnyt kirjailija ja kirjallisuuden opettaja yliopistossa. Mies on myös kolme avioliittoa taakseen jättänyt donjuan. Toinen on miehen jälkeensä jättämä tanskandoggi Apollo, löytökoira kadulta. Minäkertoja on miehen pitkäaikainen ystävä, joka suree  menetystä yhdessä koiran kanssa, sillä miehen viimeisin vaimo pitää yksinäistä naista juuri sopivana uudeksi koiran hoitajaksi. Suru yhdistää naista ja koiraa, heistä tulee toisilleen tärkeät. Heidän uusi suhteensa on vaarassa loppua lyhyeen, sillä naisen vuokra-asunnossa lemmikit eivät ole sallittuja. Säännöistä löytyy kuitenkin pykälä, johon vetoamalla häätöuhka on vältettävissä.

Kansikuvan perhosta seuraava koira tekee hahmosta elävän. Järkälemäinen dogi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärrystä muissa. Koiran jätösten siivoaminen on tragikoomista ohikulkijoiden kommentoidessa pökäleiden kokoa. Koira on kiltti, mutta murheesta sulkeutunut ja apaattinen. 

Paras ystävä on kuitenkin ennen kaikkea esseetyyppistä kerrontaa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, taiteesta, surusta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjoittamisen vaikeudesta ja sen epäilyttävistä motiiveista, sen yksinäisyydestä, lukemisesta, kirjallisuusihmisistä ja -opiskelijoista. Kaikista aiheista kertoja keskustelee kuolleen ystävänsä kanssa. Etsimättä mieleen nousee vertailukohta tälle kirjallisten teemojen ja arkisempien tapahtumien ajatusvirralle Rachel Cuskin romaaneista, kirjallisuustapahtumia myöten.

Nunez ei kuitenkaan sukella niin syvälle kohdattujen henkilöiden tarinoihin, vaan pitäytyy enemmän kertojan kokemuksissa ja havainnoissa. Lukuisat kirjalliset sitaatit kertovat vuosikymmenten perehtyneisyydestä. Näin tarjoiltuna ne syvensivät oivallisesti lukukokemusta ilman mitään jäykkää elitismin vivahdetta. Minulle Nunez välittyy myös Cuskia astetta humoristisempana ja lämpimämpänä. Siihen aste-eroon saattoi myötävaikuttaa koiran sulokkuus. On tosi sympaattista, kun akateeminenkin keskustelu kirjallisuusaiheista yhdistyy naisen ja koiran yhteiseen suruun, josta he toisiaan tukien virkistyvät vähitellen. Koiran olemuksen kuvauksesta välittyy suuri rakkaus ja ymmärrys - ja huumorintaju.

Kirjailijuus niin, siitä saa tuskaisen vaikutelman; se on psykoanalyytikkojen keksimää valkoisen paperin kammoa Freudin tapaan ja Baudelairen lanseeraamaa prostituutiota, joka kertojalle välähtää mieleen hänen tuntiessaan luentatilaisuudessa myötähäpeää. Silkkaa masokismia. Ja naiskirjailijan osana on tupla-annos, sanoi Edna O'Brien: sekä naisen että taiteilijan masokismi. - Olipa kivaa törmätä tässä vanhaan tuttuun, ihanaan Edna O'Brieniin... 

Ja kirjailijat todellakin ovat vampyyreja, huudahtaa ystävä osapuolet uudelleen asemoivassa luvussa, jossa tutkaillaan fiktion/autofiktion rajoja. Kirjailijat pohtivat Svetlana Aleksijevitsin ankaraa periaatetta itsensä häivyttämisestä ja puheenvuoron antamisesta sorretuille.

Kirjassa on kutkuttavia havaintoja nykyopiskelijoista, jotka kirjoittavat kuin koko internettiä ei olisi olemassa vaikka viettävät somessa kymmenenkin tuntia vuorokaudessa. Kaunokirjallisuuden tulee ilmeisesti olla teknologiatonta. Kertoja raportoi tehtävänantojaan ja analysoi tekstejä mm hyväksikäytöstä.

Teksti on hyvää, ja tärkeimpiä syitä oli kolme: siinä ei ollut tunteilua eikä itsesääliä, mutta siinä oli huumoria. (Jos tuo jälkimmäinen kuulostaa epätodennäköiseltä, koettakaa keksiä hyvä kirja, jossa ei olisi mitään koomista, oli aihe kuinka synkkä tahansa. Jos ihmisellä on huumorintajua, meistä tuntuu että häneen voi luottaa, sanoo Milan Kundera.)

Muitakin tuttuja kirjailijoita Paras ystävä referoi. Knausgaardin (englantilaisittain kirjoitettuna) pokkari kelpasi koiralle leuoissa jauhettavaksi, mutta uuden kappaleen se kantoi suussaan luettavaksi. Ääneen lukeminen koiralle tulee yhteiseksi viihdykkeeksi. Kertoja näyttää rakastuvan koiraan kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tanskandogin elinikä jää paljon vajaaksi verrattuna pienempiin lajitovereihin, ja Apollo on 4-vuotias. Menetyksen pelko kuristaa naista, joka loihtii rakkaudestaan, tähänastisesta ja tulevasta kaipauksestaan sydäntä raastavan kauniin viimeisen luvun. Siinä molemmat rakkaudet tuntuvat sulautuvan yhteen.

Sanna-Reeta Meilahden kansi on harvinaisen onnistunut kuvaamaan suuren koiran hämmennystä ja hiljaista murhetta.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
The Friend, 2018, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2024, 215 s





maanantai 29. huhtikuuta 2024

Andrea Abreu: Pilvipeitto



Taloja alkoi nousta ylärinteeseen kuin multasieniä neulasmaton alle sateen kostuttamaan maahan. Ensimmäiset talot nousivat maasta männikköön tulivuoren juurelle, vulkaanin helmaan; vulkaaniksi mummu sitä kutsui ja puhui aina helmasta, ihan kuin vulkaani olisi Shakira. Ylimpänä olevien talojen katot ja terassit täyttyivät männynkävyistä ja monesti näytti etteivät ne mitään ihmisasumuksia olleet, vaan noitien ja haltijoiden koteja. Loput alueesta, se puoli missä ei ollut enää taloja, oil pelkkää syvänvihreää ryteikköä. Tulivuoren erotti ainoastaan niinä päivinä kun taivas oli pilvetön, eli käytännössä ei koskaan. Siitä huolimatta kaikki tiesivät, että pilvimassan takana asui 3718 metriä korkea jättiläinen, joka saattoi halutessaan sytyttää kylän tuleen.

Päästyäni Andrea Abreun kanssa Teneriffan maisemiin lukujumini helpotti vihdoin. Lukujumi manifestoitui neljän kirjan pinon palauttamisessa kirjastoon, joita kaikkia nakersin haluttomasti. Miksi lukisin elämäkertaa runoilijasta jonka runoja en ole lukenut?  Jostain blogista innostuin eräästä 90-luvun Keltaisen kirjaston romaanista, joka maistui ummehtuneelta. Vielä yksi runokirjakin lisäsi tuskaani. Mikä siinä on, että sisäinen algoritmini tarjoaa jatkuvasti Venäjää? Putinin alttaripoika ei enää napannut. Šiškin kirjoitti jo aiheesta - Venäjän ortodoksikirkon ja diktaattorin suhteesta - sekä tyylikkäästi että informatiivisesti. 

Tämän jälkeen pääsin hyrisemään kissamaisesti lukutuolissani, sillä Abreun Pilvipeiton tapaista en ole lukenut koskaan - siitä näkökulmasta, sillä tyylillä, siitä ympäristöstä. Sen maailma on kaukana turisteille tutusta Teneriffasta. Se vie köyhään kylään jyrkillä vihreillä rinteillä, joiden kaikkien takana, enimmäkseen sumuisen pilvipeiton alla lymyää tulivuori. Teiden alueelle Teneriffan turisteja kuljetetaan päiväretkille. Vuoren nimeä ei kirjassa mainita, mutta se on kylän asukkailla kaikilla takaraivossa. Pilvipeitto lepää rinteiden yläpuolella ja toisinaan sitä täydentää Saharan hiekkamyrskyistä nouseva Calima-sumu. Ranta on kaukana, liftausmatkan päässä.

Kahdelle noin kymmenvuotiaalle tytölle, Isoralle ja minäkertojalle, turistit, ulkkarit, grigit ovat vain taustalla näkyvää rekvisiittaa, tyhmiä ja osaamattomia, punaiseksi palaneita. Tytöt sen sijaan pujottelevat kuin vuorikauriit kotimaisemissaan, imeskelevät käenkaalia saniaismetsässä, pujahtavat hieman hullun Carmenin keittiöön syömään, leikkivät Juanita Banaanin - joka on kai virallisesti Juanito - kanssa, katsovat telenoveloita, tanssahtelevat, hyräilevät Aventuraa, ja hinkkaavat itseään ja toisiaan, pimperojaan

Isora on räväkkä ja paha suustaan ja sitä toinen ihailee, Isoran rohkeutta ja itsevarmuutta. He ovat parhaat kaverit, mutta Isora on se joka päättää ja johtaa. Isoralla alkoivat menkatkin jo 9-vuotiaana, joten hän on kaikessa edellä, rinnan mitalla. Ainoa, mistä kertoja ei ole kateellinen, on Isoran äidittömyys. Isora asuu komentelevan mummonsa kanssa, joka panee hänet säännöllisesti sipulikeittokuurille, koska tyttö on lihava. Isora taas on päätynyt oksentelemaan aterioitaan. Telenoveloiden kaunottaret ja barbiet määrittelevät ihannetta. Kertojan äiti siivoaa turistien jätöksiä etelän hotelleissa, isä rakentaa siellä loma-asuntoja. Etelä tekee miehet alakuloiseksi, vahvistavat kylän naiset. 

Tytöt tekevät havaintojaan, tutkivat itseään ja toisiaan. Hinkuttavat keskenään, telenoveloista ja tirkistyksistä on saatu oppia. Kertomus hengittää kasvavien tyttöjen mukana. Heitä kiinnostaa seksi, hinkutusta harrastetaan kun siltä tuntuu, usein. Köyhyyden vastapainona voi nähdä, että lapset kasvavat vapaina syyllisyydestä, jota ainakin luterilaisissa maissa on osattu masturbointiin liittää. Isora on pitelemätön. Häntä eivät pelota opettajan varoitukset. Mummoa hän kutsuu bitchiksi, se on mummo englanniksi, hän valistaa kieltä taitamatonta. Paras kaveri, minäkertoja taas on hänelle nimeltään shit - ja se on toisesta rajua ja ihanaa.

Eritteiden tahma, ruokailut mojokastikkeineen, nylkyttävät koirat, ristinmerkkejä tekevät vanhat naiset rukousnauhoineen, viiniä ryystävät miehet, pihoilla rönsyävät puutarhat ruusuineen, sammakoineen - kaikesta kasvaa elämälle tuoksuva/haiseva virta, jota Abreu kuvaa ällistyttävällä voimalla. Se on taustamaisemaa nuorten tyttöjen mielenmaisemalle, kaiken nielevälle uteliaisuudelle ja elämän kiihkolle. Lapset kasvavat kuin piikkipensaat, villeinä ja ympäristölle alttiina, aikuiset ovat kaukana, heistä ei ole tukea, siksi heidän neuvojaan ei edes kaivata. Läsnä olevat aikuiset ovat liian vanhoja, hulluja tai sitten opettaja. Seksuaalisuus vaanii kaikkialla vaarallisena ja viekoittavana. Kaikkea kokeillessa väkivallan uhka ja pelon tunnelma tiivistyy kuin kasvava sadepilvi, rakkaus vaihtuu vihaan äkillisesti. Vulkaanin tuhon minäkertoja maalaa jo unessaan, koko saari häipyy sen mukana. 

Kiivaasti kasvavien lasten seikkailujen, tunteiden vuoristoradan ja paikalliskuvauksen lisäksi Pilvipeitossa ei oikeastaan ole juonta, paitsi lopun yllätyskäänne - tyylikkäästi kuvattu tulivuoren purkaus tyttöjen mikrokosmoksessa.

Anni Valtosen (HS) arviossa romaania verrattiin meksikolaiseen  FernandaMelchoriin. Jotain yhteistä tuossa virtaavassa vimmaisessa kielessä onkin. Minusta Pilvipeitto on kuitenkin kevyempi tunnelmaltaan kuin lukemani Hurrikaanien aika, se ei ole niin toivoton. Johtunee sekä päähenkilöiden iästä että maantiedosta: Teneriffan köyhätkin seudut lienevät  hivenen paremmassa jamassa kuin Meksikon vastaavat. 

Sari Selander on suomentanut romaanin loistavasti. Uskon että hän on tavoittanut alkuperäisen kielen sävyt, tyttöjen oman kielen, kiroilut, laulujen sanat, tunnemyrskyjen monologit täydellisesti.

Andrea Abreu: Pilvipeitto
Panza de burro, 2020, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2024, 192 s

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Sarjakuvaa ja elokuvaa - Pjongjang ja Siskoni



Sain kolmannen osan Guy Delislen piirtämistä matkakirjoista luettua/katsottua. Pjongjang oli Jerusalemia ja Burmaa vähätekstisempi, ilmeisestä syystä: maailman suljetuimmassa diktatuurissa puhetta on vähän. Pohjois-Korean Kimit ovat kolmen sukupolven aikana onnistuneet naulimaan kansansa sellaiseen kuriin, että siinä stalinit ja hitlerit joutuvat kateudesta haudoissaan pyörimään. Henkilökultti on saanut megalomaaniset mitat. Sen tiivistävät hyvin massiiviset johtajan patsaat, jotka ainoina kohteina valaistaan yöaikaan pimeässä kaupungissa. Tyhjään katuun heijastuu suuri varjo. Missään muualla nykymaailmassa yksinvalta ei taida näyttäytyä niin groteskina kulissina. Siis satunnaisille vierailijoille, koska kansa on peloteltu ja näännytetty nälällä ja köyhyydellä uskomaan tähän vaihtoehdottomuuteen. Vain pakenemaan onnistuneet pystyvät muutokseen.

 

Maassa  on jo ehditty hylätä marxismi-leninismi ja kehitetty tilalle juche-aate. Siitä löytyy netissäkin tekstiä, sisältäen viittauksia monen Kimin ajatteluun.


Tämän matkan piirtäjä/animaattori tekee yksin ilman perhettään ja siinä on ymmärtääkseni kyse Ranskan valtion tv-yhtiön tilaamista töistä, joita Delisle tarkistaa/ohjaa (?) paikallisessa animaatiostudiossa. Työt tulevat epäilemättä edullisiksi teettää siellä. Jotain yhteistyötä lännen kanssa siis on. Entisen itäblokin tyylisesti täällä kohdistetaan turistiin tarkkaa valvontaa: oppaita on usein kaksi. Heidän harhauttamisestaan esim YK-virkailijoiden joukossa - joihin kohdistuu lievempi valvonta - tulee pientä viihdearvoa Delislelle ja muutamalle kollegalle. Tosin oppaiden kuolemaa lähentelevän paniikin näkeminen sittemmin kaduttaakin tätä huonosti diktatuuriin sopeutuvaa matkaajaa. Matkalukemistona Delislellä on luonnollisesti George Orwellin Vuonna 1984. Sille tuskin löytyy autenttisempaa lukuympäristöä tässä maailmassa.


Kaikissa kohteissaan Guy Delisle säilyttää huumorintajunsa, jota lukijan onneksi ryydittää annos anarkismia. Sen ansiosta hän onnistuu hankkiutumaan alueille, joille ei hänenlaisiaan länsimaisia tarkkailijoita haluta, sananmukaisesti kuolemaa halveksuen. Kynä on vahva ase, piirtäjän kynä varsinkin!

Guy Delisle: Pjongjang, 2003, suomentanut Saara Pääkkönen 
WSOY, 2009, 176 s











                                     *********************************************

Kävin katsomassa uuden ruotsalaisen kehutun ja palkitun elokuvan Siskoni, alkukielellä Paradiset brinner. Se kuvaa kolmen alaikäisen, ilman vanhempiaan elävän siskoksen arkea. Vanhempien poissaolo näkyy kaikessa, myös se että  siihen kaaokseen lapset ovat kasvaneet jo pidemmän ajan. Vanhin tyttö valvoo miten kuten murrosikäistä pikkusiskoaan ja 7-vuotiasta veljeä. Päivien rytmi on ajelehtimista vailla rutiineja,  nimet koulun lappuihin väärennetään rutiinilla. Päämääränä on tilanteen peittely niiltä aikuisilta, jotka saattaisivat panna tälle asiantilalle pisteen. Vanhin, Laura pelkää sosiaalitoimen puuttumista asioihin ja siskosten joutumista eroon toisistaan. Heillä on vain  toisensa. Lähiön kaveriporukka, teinitytöt hoilaavat ja tanssivat ulkona, toisinaan murtautuvat jonkin omakotitalon pihalle, jossa on uima-allas ja asukkaat muualla. Murrosikäisillä on omia riittejään, esimerkiksi kun kuukautiset alkavat, purskutellaan punaviinillä. 

Miksi vanhempia ei näy tai mihin he ovat lähteneet, sitä ei tässä ja nyt, hetkessä elävä kuvaus kerro. Kiertävästä sirkuksesta löytyy täti. Laura yrittää löytää sijaisäitiä sosiaalitoimen käynnin ajaksi. Tädistä ei siihen ole, mutta se miksi vanhemmat ovat kadonneet, ei tätiä katsellessa ihmetytä enää niin paljon. Laura kohtaa kiperässä tilanteessa nuoren naisen. Hanna on hyvin toimeentuleva ja halukas tutustumaan Lauran elämään. Hän hakee ikään kuin uutuuden viehätystä ja on utelias oppimaan esimerkiksi kuinka murtautua vieraisiin koteihin. Vähän jännitystä turvattuun elämään. Laura vaikuttaa ihastuvan Hannaan, hänen hallittuun elämäänsä, hetkiin olla ilman vastuuta pienemmistä - ja ehkä tästä aikuisesta on sijaisäidiksikin?

Aikuiset ovat elokuvassa sivuosassa ja he kaikki vaikuttavatkin teini-ikäisten silmin nähtynä hieman omituisilta. Keskimmäinen tytöistä tukee naapurin karaokeharrastajaa, joka hyväksyy tytön "managerikseen". Niistä yhteisistä hetkistä syntyy lämpöisiä katveita, vaikka tyypit baarissa ovat resuisia juoppoja ja köyhiä. 

Laura kuitenkin näkee päivittäin, kuinka hauraalla pohjalla heidän olemisensa on. Hänen katseestaan ahdistus ei vähene. Musiikkivideon omaiset kuvaukset teini-ikäisten pirskeistä rannalla eivät onnistuneet luomaan minulle kuvaa ihanasta elämästä ja vapaudesta (jonka tapaista kuvausta kritiikistä luin). Lasten kaoottinen elämä ilman vanhempia on traagista, elämältä on pohja poissa liian aikaisin. Ristiriita kesäisen ilottelun ja taustalla väijyvän maailman välillä kasvaa. Joten jäin ihmettelemään, että mikä tässä on pointti. Lapset tukevat toisiaan, yrittävät selvitä siinä elämässä mikä heille on tuttua, ja pitävät hauskaa aina kun voivat. Aikuisia on vaikeampi käsittää, varsinkin tuota hyväosaista, joka kiinnostuu teini-ikäisestä villistä tytöstä kuin seikkailuna. Vieläkin hullumpien aikuisten armoille lapsi voi viidakossa joutua. Oh baby it's a wild world... 

Siskoni (Paradiset brinner).
Ruotsi, 2023, ohjaus Mika Gustafson

torstai 18. huhtikuuta 2024

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II



Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta


Kanadalais-ranskalaisen Guy Delislen vaikuttavan sarjakuvateoksen Merkintöjä Jerusalemista jälkeen peruutin hänen esikoisalbumiinsa, jonka hän julkaisi vuonna 2007 matkastaan vaimonsa ja pienen poikavauvan kanssa. Vaimo työskenteli jo siinä vaiheessa Lääkärit ilman rajoja  (MSF, Médecins sans frontières) -järjestössä ja työ vie perhettä sittemmin kriisialueelta toiselle. Kirjassa käytetään Myanmarin vanhaa nimeä Burma, jota käyttävät yhä maat, jotka eivät tunnusta vuoden 1989 hallitusta, kuten Ranska, Australia, Yhdysvallat...

Sama tarkka tyyli kuvaa tässäkin Rangoonin kaupungin katukuvaa: sen kirjavia rakennuksia - joita Delisle kattoineen, parvekkeineen, pylväineen luonnehtii kreikkalais-burmalais-kiinalaiseksi - usein pitkiin kaapuihin verhottuja asukkaita, puita ja sähköpylväitä, lampia ja puistoja. Ja - diktatuurin merkkinä - usein jossain vilahtavia sotilaita univormuissaan. Tässä vaiheessa sotilashallinto on sulkenut demokraattisen opposition johtajan Aung San Suu Kyin kotiarestiin.

                  

Muiden maiden MSF-yksiköt Burmassa auttavat perhettä ja muodostavat muutenkin tiiviin ystäväpiirin. Kirjan lopussa MSF on vetäytymässä Burmasta kokonaan, koska sotilashallinto tekee toiminnan mahdottomaksi, ts kieltäytyy päästämästä järjestöä alueille, jotka nimenomaan apua tarvitsisivat. 


Samaan humoristiseen ja itseironiseen tyyliinsä kuin Jerusalem-kirjassa Delisle kuvaa omia seikkailujaan kaupungilla, retkillä maaseudulla, ainoana isänä äitien päiväkutsuilla ja kolmen päivän meditaatioleirillä munkkien hoteissa. Pieni vaaleaihoinen vauva saa kaiken huomion paikallisilta, mutta isää ilman vauvaa ei seuraavana päivänä tunnisteta, vaikka hän tervehtii oikeaoppisesti ming'laba. Isä on hieman loukkaantunut, vaikka myöntääkin että hänen vauvansa on harvinaisen soma. Eikä se ole sama mitä kaikki vanhemmat sanovat lapsistaan, vaan fakta...


Juuri tämä Delislen tapa kertoa kaikista pienistä ja suurista epämukavuuksista, tylsyydestä, ripulista, hyvistä päätöksistä, joita ei sitten jaksakaan pitää, lentokauhusta Myanmar Airwaysin lennolla tyynen vaimonsa vieressä, tekee kirjasta niin freessin.  Ei mitään turhaa patsastelua, vaan valppain silmin kohti uusia seikkailuja, kuin iätön pikkupoika, sellaisen kuvan tästä perheenisästä ja piirtäjästä saa. Milloin hän sukeltaa dvd-myymälään, joka on lattiasta kattoon täynnä piraattikopioita, milloin vietetään päivää paikallisen water festivalin merkeissä, jolloin kastavia vesisuihkuja osuu ihmisiin joka puolelta ja aamusta iltaan. Kuin pikkuipanoiden toivefestarilla. 



Ei voi olla ihailematta tietenkin ensinnä tätä järjestöä, joka kaikkialla maailman kriisipesäkkeissä tarjoaa tärkeää apuaan, mutta myös tätä nuorta perhettä, joka kohtaa suurta epämukavuutta monsuunisateiden trooppisessa ilmastossa, malaria- ja muiden riskien keskellä pienen vauvan kanssa. Tälläkin matkalla pariskunta tekee retken hollantilaisen sisarjärjestön toimipisteeseen, joka sijaitsee paljolti kiinalaisten hallussa olevien jadekaivosalueiden keskellä. Hiv ja kovat huumeet ovat arkipäivää, kokonaiset perheet ovat narkomaaneja. Tuli mieleen USAn opioidikriisi siitä maisemasta.


Hyvin on perhe ilmeisesti selvinnyt kriisialueilla, koska tämän ensimmäisen kirjan jälkeen ilmestyi Jerusalem ja sitä ennen Pjongjangista kertova matkakirja - joka minulla onkin odottamassa.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Chroniques Birmanes, 2007, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2008 (ei sivunumerointia)

tiistai 2. huhtikuuta 2024

Andrev Walden: Jävla karlar


Jag behöver inte säga någonting. Lillasysters ansikte förvrids. Det ser ut som att en osynlig hand försöker strypa henne. Det nya skrattet är ljudlöst. Det kommer tårar. - "Har du svårt att andas?" säger jag med rösten stämd i Växtmagikerns ton. "Ska jag hämta lite gurkvatten?" Hon halkar av stolen och försvinner bakom bordskanten. Vi har upptäckt en ny genre och vi ska aldrig sluta skratta.

Harvoin lukee näin liikuttavaa kuvausta sisarusten välisestä yhteisymmärryksestä kuin Andrev Waldenin romaanissa Jävla karlar. Kyse on pikkusiskon ja minäkertojan välisestä hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta. Vain he kaksi tietävät, millaista oli aika tuon isän kanssa. Oikein kunnon hippi-isä yrtteineen, Växtmagikern. Vuosien jälkeen he tekevät siitä keskinäistä esitystä, jolla naurattaa toinen henkihieveriin. Huumori auttaa lapsia käsittelemään maagikon vähemmän aurinkoisia puolia.

Romaani on pikkupojasta murrosikäiseksi kasvavan pojan kasvukertomus elämästä tuossa vaihtuvien isien ja asuntojen perheessä. Kirjailija on toimittaja ja Jävla karlar hänen esikoisromaaninsa, joka palkittiin viime vuonna Ruotsissa August-palkinnolla.

Isät eivät jää tähän, heitä kohdataan kaikkiaan seitsemän seitsemän vuoden aikana. He ovat pikemminkin miesystäviä kuin edes isiä, mutta kuitenkin miehiä, jotka jonkin aikaa asuvat äidin ja lasten kanssa. Heistä viiden kohdalla tulee vastaan hetki, jolloin "jag ska aldrig se honom igen". Kuudes isä jää ja äitikin on raskaana. Seitsemäs on Indianen eli minäkertojan, Andrevin biologinen isä, josta poika on rakentanut haaveiden sankarikuvan eli intiaanin hevosen selässä. Pitkä musta tukka on riittänyt siemeneksi kertomukseen, jota voi kavereillekin esittää ja ansaita ihailua, johon ei tavallisen svenssonin perhe pysty. 

Jag vet fortfarande inte hur pappor börjar och slutar men om det här är en pappa har han nog börjat nu.

Isät poika nimeää osuvasti. Växtmagikern rajoittaa läheistensä elämää omalla eri lähteistä ammentamillaan vaihtoehtokulttuurin opeilla. Äiti, poika, pikkusisko ja pikkuveli oppivat näkemään myrskyn merkit, jolloin muovia vastustava elämäntapaintiaani ei näe väkivaltaa yhteensopimattomana katsomuksiinsa. Konstnären on lyhytaikainen isä Olof Palmen murhan aikaan. Tjuven näyttää kasvimaagikkoakin hullummalta - ja vaarallisemmalta. Prästen on järjestyksen mies ja Mördaren sitäkin tarkempi äidin kotiintuloajoista.

Romaanista voi ammentaa muutaman keittiöpsykologisen havainnon. Äiti on iloinen punatukkainen, hennavärin suurkuluttaja, joka on lapsuudessaan kärsinyt väkivallasta omassa lapsuuskodissaan. Ikävän yleiseltä vaikuttaa, että väkivalta ei päätykään vaan aikuisena naista pahoinpitelee useampi mustasukkainen mies, ilman että hän osaa tunnistaa ajoissa  tuota pelokkaan ihmisen raukkamaista ominaisuutta. Tätä äitiä voi onnitella siitä, että hän sittenkin lopulta saa lähdettyä. Pojasta taas näkee, että kunhan lapsella on yksi lämminsydäminen vanhempi, hän on vahvoilla. Lämminsydäminen on tämä boheemin oloinen äiti, världsmästaren i korsdrag, ristivedon maailmanmestari ja ehkäpä 60-luvun kukkaistyttöjä. Hän on asunut niin monenlaisissa kämpissä, että ensinnä on avattava kaikki ikkunat, jotta saadaan se ristiveto ja kunnon tuuletus.

Kodit ja isät vaihtuvat, ja äidin työpaikat - siivousta, kioskin myyjää - samoin. Se mikä elintasossa hävitään, voitetaan äidin ja ystävättären, Lilla Molnet (hänet nähdään ketjupolttajana enimmäkseen pilven sisällä) rennossa ja jotenkin pelottomassa elämän asenteessa. Dialogit putoilevat nasevina eivätkä toisiaan tukevat naiset kaihda tyhjän nauramista. Hekottamiseen löytyy aina aihetta. Naiset summaavat usein arvionsa naurun sekaiseen jävla karlar. Poika ei välitä ex-isän huomautuksesta äidistä: vem som helst kan få henne. Niin voi Andrevinkin saada kuka hyvänsä tyttö.

Jävla karlar toi mieleen Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus. Aika on sama, tässä eletään 80-90-luvun Ruotsissa, Norrköpingissä ja lähistöllä. Näkökulma on kasvavan pojan ja molemmilla on rakastava äiti. Äidit ovat kuitenkin tunne-elämältään lähes vastakkaisia. Hallikaisen romaanissa äiti on vakaasti sairaanhoitajan töissä ja muutenkin vain pojalleen omistautunut, kun taas Andrevin äiti haalii aina uusia isäkandidaatteja kotiin. Poika vaikuttaa tilanteeseen sopeutuvan - ainakaan hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänestäkin äiti on ihana.

Murrosiän kynnyksellä hänkin näyttää rakastuvan lähes jokaiseen lähistölle sattuvaan tyttöön ennen kuin käänteentekevä tapahtuu. Sitä ennen on pitänyt suunnitella bussissa edessä istuvan tytön kiharan leikkaamista ja sekoilla kesäbileissä. Kaikessa on mukana paras kaveri Cyklopen, joka odottaa raporttia ratkaisevasta tapahtumasta. Kaveri kuolaa myös liharuoan perään, koska isä on Waldorf-koulun opettaja ja kotona ollaan kasvissyöjiä. Waldorf-koulu oli minulle uusi käsite, mutta on ilmeisesti meidän Steiner-kouluamme vastaava.

Intiaani-isän, sen oikean isänkin vuoro tulee. On kulunut liikaa aikaa, poika on jo iso eikä isä näytä enää intiaanilta vaan taksikuskilta.

Jävla karlar on hellyttävä kuvaus omanlaisestaan perheestä, jossa kuitenkin sisaruus ja spontaani huumori paikkaavat pahuksen miesten aiheuttamia kriisejä ja siis äidin repaleista persoonaa. Aivan kutkuttavia ovat kuvaukset, joissa isoveli ja pikkusisko kehittelevät hysteeristä naurukohtausta. Pikkusisko nimittäin on vuoroviikoin kasvimaagikon luona ja päivittää isoveljelle tämän omituisuuksia.

Det är underbart att skratta åt Växtmagikern och jag vill inte att det ska ta slut.

Kirja on omistettu äidille pienellä lisämaininnalla: (Obs, ej passivt aggressivt). Ruotsin kielen taitoni on taas pykälän verran ruostunut, jouduin tarkistamaan sanojen merkityksiä useammankin kerran.

Andrev Walden: Jävla karlar
Polaris, 2023, 376 s



keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema



Vahvat lukuelämykset sen kun vaan jatkuvat tässä blogissa. Kuuntelin viime vuoden Helsingin kirjamessuja verkosta ja mm Silvia Hosseinin haastattelun hänen tuoreimmasta kirjastaan Kirjallisuuden kiihottava historia. Tuon haastattelun perusteella osasinkin hieman odottaa, tai ainakaan en yllättynyt niin paljon tästä ensi tutustumisesta kirjailijan tuotantoon. Rohkea, viisas, huumorintajuinen nainen, pienellä ripauksella eksoottisia mausteita, sellaisen vaikutelman kirjailijasta sain, mutta sitä en arvannut, että lankesin ihan fanitukseen tämän kirjan luettuani. Aika usein riemastuin ja annoin aplodeja. Silvia Hosseini on syntynyt Teheranissa suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tyttärenä ja muuttanut Suomeen pikkulapsena, oliko se nyt 2-vuotiaana.

Tie, totuus ja kuolema oli minulle aivan täydellinen kombo tietopakettia kirjallisuudesta, historiasta, geopolitiikasta, maantiedosta, rahan vallasta, feminismistä... ja intiimiä kertomusta Silvia Hosseinin seikkailuista maalla, merellä ja lääkärin vastaanotolla. Unohtamatta erotiikkaa - sekä suolistoa ja sen tuotoksia. Aiheiden kirjon Hosseini solmii kokoelmaansa kuin säkenöivään iranilaiseen mattoon, täynnä elämisen riemua - siihen kuuluvan kärsimyksen, pettymysten ja kuoleman varjoja kaihtamatta.

Tie ja matka rinnastuvat kirjoissa elämään. Hosseinille matkustaminen on kuin hengittämistä ja luontevasti kirjoista valikoituu tarkasteltavaksi Jack Kerouacin klassikko Matkalla, mutta Yhdysvallat ei kuitenkaan saa häntä lumoutumaan odotusten mukaisesti, ei edes San Francisco tai Kalifornia muutenkaan. Hän tuntee itsensä aivan liian sosiaalidemokraattiseksi sikäläisen hienostorouvan seurassa.

Elämän merkkinä oli sentään terassille eksynyt ponteva lintunen, joka lauleli keuhkojensa täydeltä kuin minikokoinen enkeli - varmaan ihan vain siitä riemusta, että onnistui pelkällä olemassaolollaan pilkkaamaan ihmislajin khakihousuista mitäänsanomattomuutta.

Näitä nasevia luonnehdintoja Tie, totuus ja kuolema tarjoilee nautinnoksi asti. Linnuista on muutenkin kirjassa oma lukunsa, jossa kirjailija tunnustaa rakkautensa niihin mutta varsinkin mustarastaaseen, ja tutkii samalla lintujen ja ihmisen suhdetta niin Wrightin veljesten maalauksissa kuolleista linnuista kuin runoilijoiden, laulajien ja kirjailijoiden kohtaamisissa. 

Sisilian Syrakusa on luonteva paikka muistella arabien loistokasta historiaa, joka tuntuu uskomattomalta nykyisten arabivaltioiden vanhoillisten hallintojen ja uskontojen näivettämässä todellisuudessa, mutta niin vain Hosseini todistaa arabien istuttaneen Eurooppaan paitsi appelsiinin myös renessanssin siemenen. Aiheesta olen ehtinyt jonkin dokumentin katsoa ja kirjoistakin lukea, mutta kirjailija virkistää näkymää katuja kulkien, Montalbanon reittejä seuraten.

Olin innoissani kirjailijan raikkaasta vastarannan kiiskeydestä suhteessa nykyisiin feministeihin, koska itsekin olen kyllästynyt siihen vihan täyteiseen ja kuitenkin jotenkin kliseiseen keskusteluun, jota näkyvät ja kuuluvat nuoremman polven feministinimet julkisuudessa ovat käyneet. 

Minulle sen sijaan on käynyt toisin: koska jostain syystä aivoissani kaikki kiertää aina vastapäivään, olen miesten kirjoja lukiessani joutunut uudelleen arvioimaan suhdettani feminismiin.

- En oikein tiedä, miten lähtisin louhimaan tuollaisen kommentin möhkälemäistä typeryyttä. Tässä oli kyse ns miesten tarinoista, jolla määritteellä feministeinä itseään markkinoivat leimaavat kirjat vähäarvoisiksi. SH nostaa esimerkkeinä Olli Jalosen Taivaanpallon ja Merenpeiton sekä Edward St Aubinin Patrick Melrose -romaanit. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kirjat ovat yleisinhimillisiä kertomuksia lapsen vaikeuksista sortavassa ympäristössä, yhteiskunnassa laajasti ja perheessä. Vaikka ei sano tietävänsä, miten lähteä louhimaan sitä typeryyttä, hän päätyy analysoimaan feministisen nykykeskustelun yksisilmäisyyttä ja taaksepäin katsomista, mm Saara Turusen Medusa-näytelmän ja romaanin Sivuhenkilö kautta.

Totuus-osiossa käsitellään yhteiskuntaa ja rahan valtaa, naisten tapoja elättää itsensä hierarkisessa miesten maailmassa. Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu, toteaa SH ja päätelmästä olisi Marxkin samaa mieltä. 

Mieleeni tulevat eräät isäni iranilaiset asiakkaat, jotka ihastuivat Suomen-vierailullaan Ruoholahden Citymarkettiin. He kutsuivat sitä Ruoholahden sijaan Ruhollahiksi, mikä oli heidän mielestään hysteerisen hauskaa, koska he ostivat sieltä kaljaa.

Samassa osiossa SH kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen Suomessa matkaltaan synnyinmaassaan Iranissa, jossa asuu tätinsä luona. Kirjeet herättivät päässäni ihania kuvia uljaista maisemista ja tuli haikea olo. Miksi en koskaan ehtinyt matkustaa Iraniin (kuten en ehtinyt Laatokallekaan)? Miksi pösilöt diktaattorit hallitsevat kauniita maita, voivat sulkea ne muilta ja kiusaavat kansaansa? - Lukijallekin kirjoitetaan kirje otsikolla Kuka minä olen?  Kuinka lukea kirjailijaa joka on kirjoittanut tämän kirjan. 

Leonard Cohenin runous ja musiikki ovat kirjailijalle läheisiä. Siksikö hän päätyy avioeron jälkeen Hydran saarelle, jossa Cohenin ystäväpiiri vietti hippielämää joskus 60-luvulla? Toinen kuolema Kuolema-luvussa on pikkuveljen menehtyminen 14-vuotiaana. Näistä murheellisista tunnelmista päästään loppunousuun. Vai voiko noin edes sanoa, kun on kyse kärsimyksestä joka jatkuu? 

- Perseeni räjähti elokuussa 2019.  Kivulloinen tila saa diagnoosin perianaaliabsessi. Mutta tässäkin SH käyttäytyy harvinaisella tavalla, ei halua käpertyä häpeämään vaivaansa, vaan levittää suolensa ja sen vaurioituneen toiminnan kaikille luettavaksi. Me tämän onnellisen maan asukkaat voimme olla ylpeitä vielä yhdestä asiasta: bideesuihkusta. Kuinka onnellinen Ludvig XIV Aurinkokuningas olisikaan ollut, jos se olisi ollut hänelläkin käytettävänä. Hänelläkin oli nimittäin anaalifisteli. Joka leikattiin ja leikkaus onnistui! La Grande Opération. Tietenkin SH käy Versaillesissa operaationsa jälkeen.

Vaiva kuulostaa kamalalta, mutta en voi olla ihailematta sitä historiallisen hauskaa tapaa, jolla SH raportoi siitä lukuisilla kakkajutuilla, sekä nykypäivästä että tuolta kolmensadan vuoden takaa. Totta kai hän on ansainnut Aurinkokuningatar-tittelin! Ludvig XIV oli niin suosittu, että moni fani halusi saman operaation itselleen, ilman fisteliäkin. Hallitsijan toipumista juhlittiin ja Versailles'n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully sävelsi Grand Dieu Sauve le Roi -rukouksesta laulun. Tarinan mukaan se olisi siirtynyt Händelin mukana Englantiin, jossa se tunnetaan nykyisin nimellä God Save the Queen.

Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä. Happy and glorious!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Gummerus, 2021, 237 s