Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

"Olet niin sähäkkä. Taidat ihan tosissasi olla vihainen." Hän pyytää minua ystävällisesti riisumaan vaatteeni, asettaa minut matolle vatsalleni, istuu lanteilleni ja alkaa hieroa selkääni. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Se on totta, se on niin totta, että olen vihainen: maailmalle, vanhemmilleni, ohikiitävälle rakkaudelle, ammatilleni, elämälleni, asuinseudulleni, poliitikoille, taivaalle, helvetille. Mutta hänen oivalluksensa musertaa minut. Ei ole vaikea arvata, että kaksikymmentäkaksivuotias travesti, joka myy itseään kesäyönä muutaman metrin päässä suruhuoneesta, saattaa olla kiukkuinen tai jopa raivoissaan kohtalostaan.

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan autofiktiivinen Yöeläimiä avaa lukijalle vähemmistön vähemmistön eloonjäämistaistelun Córdoban kaupungissa Argentiinassa. Travestit, joka nimitys on heille ainakin latinalaisessa Amerikassa vakiintunut, eivät halua, että heistä puhutaan homoseksuaaleina transmiehinä. He ovat ristiinpukeutujia, eivät transvestiitteja, he ovat feminiinisiä homoseksuaaleja, jotka pukeutuvat naisiksi, he haluavat olla naisia ja näyttää naisilta. Heidän surunsa on se, että he ovat syntyneet miehen ruumiiseen.

Yöeläimissä ei lukijaa säästetä, elämä näistä lähtökohdista on vaikeaa. Kamppailu alkaa lapsuudesta, köyhästä enimmäkseen. Juopotteleva isä ei siedä naismaista poikaa, äiti ei kykene ymmärtämään. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa.

Halveksunta ja viha säteilee kaikkialta. Se jatkuu naapuruston ja viranomaisten vainoamisena, juopuneiden asiakkaiden pahoinpitelynä. Lynkkaukseen valmis yhteiskunta vaikuttaa vain odottavan sopivaa tilaisuutta. Lämpöä ja turvaa travestit saavat kaltaisiltaan, omalta yhteisöltään.

Córdoban kaupungissa travestit kokoontuvat Sarmienton puistoon yöaikaan. Puistossa heidän kaikkien arvostamansa vanhempi matruuna, Encarna tekee löydön: ojasta löytyy hylätty poikavauva. Encarnalla on talo, jossa travestit asuvat yhdessä. Se on heidän oikea perheensä, jossa kukin saa olla oma itsensä, lentokoneöljyllä täytettyine rintoineen ja pakaroineen, leikattuine vaginoineen, parran varjoineen. Koruineen, meikkeineen, hameineen. Masennuksineen, metamorfooseineen. Sinne Tähtisilmä, joka nimi vauvalle annetaan, kuljetetaan kaikkien huolenpidon ja rakkauden keskipisteeksi. Salaa naapurustolta.

Sosa Villada kirjoittaa minämuodossa omalla nimellään väkivallan ja rakkauden täyteistä tarinaansa, johon sekoittuu surrealismin ja maagisen realismin värejä. Kertomukseen ui yllättäen raskaan ja realistisen katuelämän vastapainoksi asioita, joita ei selitetä, kuten Päättömät miehet, jotka ymmärsin ehkä afrikkalaistaustaisiksi pakolaisiksi. He tuntevat vetoa travesti-naisiin, sillä heillä on traumansa, jonka jakaminen on heidän kanssaan helppoa. Maagista realismia edustaa Maria, joka muuttuu linnuksi käsivarsisulkineen.

Rakkauden etsintä ja prostituutio on travestien elämää. Ainakin Camilan silmin nähtynä, heidän näkökulmansa yhteiskuntaan on paljastava, se on raadollinen ja julma. Elämä on täynnä vaaroja, tauteja,väkivaltaa ja kuolemaa, mutta myös yllättäviä lempeitä kohtaamisia. Pohjavire on synkeän melankolinen, se lähtee lapsen hyväksynnän tarpeesta, jota hän ei ole koskaan saanut. Se on synnyttänyt vihan ensinnä vanhempia kohtaan; ylpeys omasta on haettava toisista saman kokeneista.

Kertomuksessa muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja vaihdellen yhteisön eri henkilöihin ja kokemuksiin. Yhteiskunnan paine kasvaa ja yhteisö kokee yhä uusia tragedioita ja menetyksiä. 

Kaikki kamaluus ja lyhyet onnen hetket on kerrottu ällistyttävällä suoruuden ja ylevyyden sekoituksella. Camila ei pyytele anteeksi eikä pyydä lukijalta hyväksyntää. Hän kirjoittaa niin että teksti kimaltelee jalokivistä, hurjasti, loisteliaasti tästä tylystä maailmasta. Heidän korkokenkiensä musiikki sairaalan käytävillä - se on kuin Pedro Almodovarin elokuvaa. 

Metsästyskausi on alkanut. Koko naapurusto ajaa meitä takaa. He tahtovat teurastaa travestit. Jotta lehdissä kuulutettaisiin, jotta reportterit toitottaisivat, jotta historian kirjoissa kerrottaisiin myöhemmin: "Tänään muistamme travestien teurastusta."

Helmet-haasteesta on yllättävää iloa, maailma avartuu. En olisi tätäkään upeaa kirjailijaa löytänyt ilman tuota kohtaa 26: Kirjassa on itse valittu perhe.

Camila Sosa Villadan elämä on ollut karmaisevaa, mutta hän on sitä eläessään löytänyt myös ylivertaiset kirjalliset kykynsä. Kiitos ja kumarrus myös suomentajalle, Emmi Ketoselle, loistava suomennos!

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

Las Malas, 2019, suomentanut Emmi Ketonen

Kustantamo S&S, 2024, 254 s

Hernan Diaz: Luotto

Kannen suunnittelu Tuomo Parikka, kuva iStockphoto

New Yorkin pörssiromahdus vuonna 1929, sitä kohti kiihdyttävä 20-luku ja sen jälkeinen lama kehystävät mahtisuvun tarinaa kuvaten samalla kapitalismin lainalaisuuksia ja rahan valtaa yhdellä sen keskeisimmistä näyttämöistä.

Benjamin Rask alias Andrew Bevel on syntynyt vauraaseen sukuun ja imenyt itseensä lapsuudesta lähtien, matemaattisen lahjakkuutensa siivittämänä Wall Streetin pankkimaailman periaatteet oppikirjaesimerkin omaisesti: vauraus jatkaa kasaantumistaan. Argentiinalaissyntyisen Hernan Diaz nimeää osan Luoton luvuista pankkimaailman termeillä. Ensimmäinen luku: Saatavat, viimeinen: Futuuri. Bonds on suomennettu Saataviksi. Sidokset ei ole pankkitermi, mutta olisi myös kuvaava nimi tuolle osalle, romaanille romaanissa, kirjailijana mystinen Harold Vanner. 

Luotto hahmottelee herkullisesti finanssimogulin tietä vauraasta lapsuudesta omiin yksityisiin transaktiohuoneisiin. Pinnan alla se samalla tarkastelee naisen - Helenin/Mildredin - roolia ajassa ja tapoja löytää omia teitä naisten lahjakkuutta vähättelevässä perin maskuliinisessa maailmassa. Millaisiin keinoihin naisen on turvauduttava, että omat vahvuudet eivät näkyisi liikaa ja saisi miestä tuntemaan itsensä heikommaksi? Siinä olisi vaaransa. Tapahtumien kulku ja tulkinnat vaihtelevat riippuen siitä, kuka ja mistä asemasta käsin niitä on tekemässä.

Luotto tarjoaa neljä eri näkökulmaa rahan valtaan, vauraisiin salonkeihin New Yorkin himoituimmissa osoitteissa ja siihen mitä seinien sisällä tapahtuu: kahden ulkopuolisen kirjoittaman fiktion ja muistelman sekä kahden päähenkilön omat muistiin merkinnät. Sama kuvauskohde paljastuu kustakin kertomuksesta hiljalleen, mutta uudesta vinkkelistä toisenlaisena. Mikä on totuus? Todellisuus on moninaista, alati muuttuvaa. Epävakaa on rahakin ja sen arvo, vaikka se kaikkea pyörittää.

Ilmassa tuntuva viileä häivähdys oli myös tuoksu. Vaikuttavimpia eivät olleet ilmeiset vaurauden merkit - hollantilaiset öljymaalaukset, ranskalaisten kristallikruunujen tähtikuviot, nurkista versovat kiinalaiset maljakot. Häntä koskettivat pienemmät asiat. Ovennuppi. Vaatimaton tuoli hämärässä nurkassa. Sohva ja tyhjyys sen ympärillä. Ne kaikki puhuttelivat häntä tavallaan olla korostetusti olemassa. Ne olivat aivan tavallisia esineitä, mutta lisäksi ne oliat todellisia: alkuperäiskappaleita, joiden mukaan ympäri maailmaa vaivaksi asti levinneet kopiot oli tehty.

Vannerin fiktiossa Raskin perheestä kuvataan Benjaminin ja Helenin tapaamista ja heidän epätodennäköistä liittoaan. Molemmat ovat eksentrisiä, seuraa ja tavanomaista huvittelua kaihtavia persoonia, älykkäinä ja omaperäisinä pidettyjä. Heidän ympärillään liehuu varakkaiden henkilöiden seurapiiri, josta joku avittaa nuo kaksi yhteen. Samalla kun Rask onnistuu keinottelullaan vauhdittamaan massiivista pörssisyöksyä, Helenin pimenevää mieltä hoidetaan Sveitsissä parantolassa uudella konvulsioterapialla. Traagisen lopun romaani nousee myyntimenestykseksi, josta tiedetään hyvin kenestä se oikeasti kertoo.

Tyylikäs kerronta ajankuvineen nosti mieleen Mme Bovaryn tyyppisen klassikon, jossa salatut pyrkimykset ja halu kätkeä tai kyvyttömyys näyttää aitoja tunteita kukoistaa silkein ja sametein verhoilluissa huoneissa. Aviopuolisot tuskin hipaisevat toisiaan etääntyessään toisistaan. 

Merkittävää on vain saavutustemme summa, ei se, mitä meistä kerrotaan.

Luvussa Elämäni, Andrew Bevel, edellisen fiktion Benjamin oikeassa elämässä, kertoo katkelmissa ja luonnosmaisesti menestyksensä askelmista filosofoiden viileän  ylemmyydentuntoisesti laman kourissa kurjistuvan kansan elämästä sekä hyväntekeväisyyttä harrastavasta, lapselliseksi kuvaamastaan vaimosta Mildredistä (fiktion Helen). Vaimo järjestää konsertteja kodissaan ja toimii taiteen mesenaattina. Bevelin mietelmät menestyksestä paljastavat ytimen, siinä päädytään keskeneräisin lausein rikkauden evankeliumiin, perusajatuksena sääntelemättömien markkinoiden pyhyys. Muu olisi Macchiavellimainen petos suurta yleisöä kohtaan. Holtiton hyökkäys liike-elämän

Kolmas näkökulma on Ida Partenzan, italialaisen kirjapainotyöntekijän, emigrantin ja anarkisti-isän tyttären Muistelma, muistettuna. Ida valikoituu Bevelin muistelmien haamukirjoittajaksi tarkan seulonnan jälkeen. Tehtävänä on kirjoittaa mahtimiehestä ihannoitu muistelma, sellainen, jollaisen kuvan mies haluaa itsestään jättää. Siihen kuvaan ei kuulu hänen sittemmin hyljeksitty toimintansa pörssiromahduksen alla. Todellisuus tulee taivuttaa tavoitteeseen. Uskottaviin yksityiskohtiin tarvitaan naisellista otetta. Niitä yksityiskohtia ei ole, ne on luotava mielikuvituksen voimin. Sytykkeenä muistelmille on Bevelin hellittämätön viha tuota jo julkaistua romaania kohtaan (Vanner: Saatavat). Sen kopiot on jo puhdistettu pois yleisistä kirjastoista.

Ja erityisesti se pätee pääomaan, sijoittamiseen. Osakkeisiin, velkapapereihin, obligaatioihin. Luuletko sinä, että nuo ryövärit tuolla joen takana myyvät ja ostavat mitään, millä on oikeaa aineellista arvoa? Ei. Eivät he osta, eivät myy. Osakkeet ja se kaikki muu roska eivät ole muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tulevaa arvoa kohtaan. Niinpä jos raha on kuvitelmaa, pääoma on kuvitelman kuvitelmaa. Sillä nuo rikolliset käyvät kauppaa: kuvitelmilla.

Kahden vastakkaisen maailman välillä kulkeva Ida tasapainottelee anarkisti-isänsä tuttuakin tutumman paasauksen ja tämän oletetusti paheksuman työpaikkansa kanssa, jonka hän salaa tältä. Kaikesta, mitä Ida joutuu toimeksiantajansa puolesta kuvittelemaan muodostuu sirpaleinen, mutta mielenkiintoinen muotokuva. Uuttera työ kirjailija Vannerin löytämiseksi ei tuota tulosta, mutta saattoiko hän sittenkin olla lähempänä kuin arvaisi? Vuosikymmeniä myöhemmin kuva Andrew Bevelistä täydentyy yllättäen löytyvällä Mildredin päiväkirjalla - viimeinen osa Futuurit. Se keikauttaa naisen roolin finanssimiehen rahallisessa menestyksessä uuteen asentoon.

Hernan Diaz näyttää lukijalle vääristelevän peilin toisensa jälkeen. Pulitzer-palkittu (2023) romaani vetää esille luurankoja rahamaailman kaapeista, maalaa hienoa ajankuvaa ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja omine äänensävyineen. Mikä parasta, katse on vahvasti feministinen.

Hernan Diaz: Luotto
Trust, 2022, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus, 2023, 436 s

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Wandernburg on osuvasti nimeltään se kaupunki, johon Vuosisadan matkustajan vaeltaja, Hans saapuu matkallaan. Kaupunkia ei löydy kartalta, se on valkoinen läiskä alueella, joka on milloin Preussin, milloin Saksin mailla 1800-luvun alkupuolella. Samoin taitaa olla kaupungissa virtaava Nulte-joki, kaikkien karttojen ulkopuolella. Hans on Don Quijoten tyyppinen vaeltaja, joka elää matkustaen paikasta toiseen, juurtumatta mihinkään. Wandernburg on kuitenkin paikka, josta ei lähdetä. Sinne jäädään, vastentahtoisestikin, mutta kuitenkin. Niin myös Hans, joka jää herra Zeitin (=aika) pitämään majataloon, vaikka on koko ajan matkalla Dessauhun.

Kaupunkiin Hans jää, koska löytää sieltä monta mielenkiintoista ystävää. Ensinnä vanhan ja viisaan posetiivarin, joka asustaa Franz-koiransa kanssa luolassa kaupungin ulkopuolella. Porvariskodin nuoren tyttären, Sophien kautta hänelle avautuu kaupungin kerman kirjallinen salonki. Siellä kokoontuvat perjantaisin espanjalainen liikemies Álvaro, professori Mietter, juutalainen pariskunta ja harras leskirouva. Myöhemmin myös Sophien varakas kihlattu Rudi Wilderhaus.

Andrés Neumanin romaani ei ole perinteinen historiallinen romaani, vaikka se sijoittuu parinsadan vuoden takaiseen aikaan. Se on erikoinen ajattoman ja paikattoman oloinen barokkinen rakennelma, joka kutoo oman todellisuutensa, peilaten sieltä nykyajankin keskustelunaiheita, Euroopan historiaa, uskontoja, nationalismia, taidetta, moraalia, tasa-arvoa. Näitä keskusteluja käydään Sophie-neidin salongissa perjantaisin. Oppineissa keskusteluissa käyvät kaksintaistelua professorin konservatiiviset näkemykset ja liberaali vapaa-ajattelija Hans.

Joka uskoo että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii. Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsi vähemmän. Ja joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton. 

Sanoo Hans ja siteeraa Chrétien de Troyesia. (On historiallinen henkilö, joka on tunnettu pyöreän pöydän ritareita käsittelevistä romansseistaan.) Filosofisten keskustelujen ongelma romaanissa on, että ne jäljittelevät oikeaa keskustelua, noin viiden kuuden henkilön kesken, välihuomautuksin, ajatusten hyppiessä aiheesta sivuun ja takaisin, hameen kahistessa, canapeetarjottimen tullessa pöytään, herra Gottliebin häipyessä takahuoneeseen, Hansin ja Sophien silmäillessä toisiaan merkitsevästi. Ja niin edelleen. Keskustelijat antavat maistiaisia Immanuel Kantista, Heinrich Heinesta, Friedrich Schilleristä, Francisco Jovellanoksesta sekä monista muista. Salongissa lausutaan runoja ja jaetaan roolituksia. Haastavat vuoropuhelut toistuvat hyvin samankaltaisina, saavat romaanissa paljon tilaa. Ne onnistuvat esittämään oppinutta keskustelua, mutta pitkään jatkuessaan ne muusta yhteydestä irrallisina puuduttavat siitä huolimatta, että lukija saa sieltä napattua yhden sun toisen viisaan ajatuksen. Kuten virkeän Sophie-neidin havainnot Kantista. Kantin mukaan äpärälapsen murha on pienempi rikos kuin uskottomuus. Siinä on puhdas järki huipussaan!

Ympäröivää yhteiskuntaa, maatyöläisten ja köyhien asemaa sivutaan aina kun Hans kulkee ystävänsä posetiivarin luolalle, jossa vanhus asustelee koiransa kera viinaa ja leipää nauttien. Posetiivari on kuin Delfoin oraakkeli, joka jakelee elämänfilosofiaansa ja rauhaansa rakkauden tuskissa kärvistelevälle Hansille. Runsas romaani kattaa moninaisia aiheita, mukaanluettuna kiihkeä seksintäyteinen romanssi, joka onnistuukin tuomaan lisää toimintaa ja tunteita oppineiden keskustelujen lomaan. Valitettavasti siinä on toistoja liikaa ja seksikin kangistuu kaavoihinsa - vaikka mitään ei hävetä vaan naidaan riemulla. Rakastavaiset tekevät kirjallisia töitä, jotka katkeavat säännönmukaisesti rakkauden toimiin. Työn vaatima kuri ja halusta kumpuava hajamielisyys siinä haastavat toisiaan.

Andrés Neuman on Espanjaan asettunut argentiinalainen. Vuosisadan matkustajalla on nähty yhteyksiä Thomas Manniin, Kafkaan ja Calvinoon. Myös latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen sitä on verrattu.  Mystinen Wandernburg onkin omaperäinen tunnelmaltaan, mutta minuun sen mystiikka ei oikein purrut. Kadut vaikuttavat siirtyvän paikoiltaan ja Hans tuntee eksyvänsä toistuvasti. Sen selittämättömyys ei onnistunut lumoamaan. Kaduilla hiippailee myös murhaaja lierihatussaan. Hän ilmestyy hyvin satunnaisesti ja äkillisesti oudon kaupungin varjoisille kujille lymyilemään.

Sain Vuosisadan matkustajan syntymäpäivälahjaksi puoli vuotta sitten. Suunnilleen puoleen väliin romaania ajattelin keskeyttäväni sen. Onneksi sen kaari on nouseva, tai sitten totuin sen omalaatuiseen ääneen, anarkistiseen filosofiin, posetiivariin ja koiraansa, ja sen loputtomasti jatkuvaan sanaiseen arkkuun: kaikki dialogitkin on upotettu kappaleisiin, joten teksti kulkee kuin yhtenä kappaleena alusta loppuun.

Toinen syy - tottumisen, ystävystymisen lisäksi - miksi jaksoin sittenkin, on kieli. Se on hiottua, mutta viehkoa ja ilmaisuvoimaista. Kirjailija on onnistunut käärimään sanansa vanhantuoksuiseen paperiin. Yö kutoi joutuin villaansa. Se, paremmin kuin kaikki suurten älypäiden nimillä kuorrutetut keskustelut, onnistui pumppaamaan happea joka sivulle. Sivuja oli liikaa, romaani olisi hyötynyt lähes muuttumattomina toistuvien osioiden karsimisesta. Toisaalta kun olin kivunnut tämän vuoren laelle, maisemat näyttivät paremmilta. Ehkä se olikin taikavuori? Suomentaja on Tarja Härkönen, jolta olen lukenut vain hienoja suomennoksia. Vuosisadan matkustajakin on sillä ansiolistalla.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
El viajero del siglo, 2009, suomentanut Tarja Härkönen
Tammi 2015, 602 s

Ernesto Sábato: Tunneli

Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s