lauantai 31. joulukuuta 2022

Hyvää Uutta Vuotta 2023!

 

Kaunis talvi katosi Turusta joulun myötä, joten on parempi koristella tämä teksti jouluaaton kuvilla. Joulusäässä oli tuuria ja se vaikuttaakin tässä vaiheessa olevan lähes ainoa asia, joka meni nappiin tänä vuonna. Onneksi on kirjat, joihin voi uppoutua ja innostua, kun ei jatkuvasta synkkien uutisten märehtimisestä kuitenkaan ole hyötyä eikä iloa kenellekään.

Tänä vuonna sain ensimmäistä kertaa tehtyä Helmet-haasteen ja huomasin, että se on oikein kiva tapa lähteä luovimaan vähän uusille vesille. Epämukavuusalue ei aina ole pelkästään epämukava. Ensi vuoden haaste näyttää aika vaikealta, saa nähdä pystynkö suoriutumaan esim scifistä. Pahaa pelkään, että minulta puuttuu resilienssiä sen suhteen.

Kuinka ollakaan, olen tänä(kin) vuonna lukenut usean teoksen Venäjästä, vaikka muistan jossain vaiheessa puuskahtaneeni että olen saanut siitä tarpeeksi. Venäjä-aihe alkoi jo tammikuussa Julia Phillipsin Kamtšatkaan sijoittuvalla Katoava maa-romaanilla. Helmikuussa - kun maailma hautautui sotauutisiin - luin Sergei Dovlatovin Kompromissin. Maaliskuussa luin Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta. Huhtikuussa luin Jussi Konttisen perheensä kokemuksiin pohjautuvan Siperian. Toukokuussa luin Mihail Šiškinin Kaunokirjoituksia. Ja vielä marraskuussa Peter Pomerantsevin Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Näistä neljä on Venäjällä syntyneitä ja kukin heistä on aikanaan lähtenyt synnyinmaastaan. Sitä ei kukaan tänään ihmettele. Kirjailijat ovat esimerkki aivovuodosta, josta Venäjä on kärsinyt jo kauan ennen nykyistä mieletöntä sotaa. 

Lähes yhtä ajankohtainen maa uutisaiheena kuin Venäjä on tänä syksynä ollut Iran. Azar Nafisin Lolita Teheranissa tuli luettua samoihin aikoihin kun uutisoitiin naisten mielenosoituksista huivipakkoa (ja muuta sortoa) vastaan. Päivän uutiset täydensivät kiinnostavaa muistelma-esseeteosta. Vaikka tietenkin on masentavaa havaita, että tilanne ei ole ollenkaan parantunut, päin vastoin.  

Jostain syystä on niin, että käännöskirjat vetävät minua puoleensa kotimaisia enemmän. Ruotsalaisista vaikutuksen teki Sara Osmanin Kaikki mikä jäi sanomatta. Hilpeä piristys lukemistossani oli Emmy Abrahamsonin Hur man försälskar sig i en man som bor i en buske

Hyvä lukuvuosi oli tämäkin, monin tavoin karmea 2022.



Onnellista Uutta Vuotta, rauhaa ja rakkautta & lukuiloa

tutut ja tuntemattomat!

tiistai 27. joulukuuta 2022

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen


Jos jollain heistä olikin aiemmin ollut epäilyksen torajyvä sydämensä sopukassa, oli ehdoton varmuus sen nyt viskannut turhuuden tunkiolle.

Aleksiskivimäinen poljento kuljettaa lukijaa Aki Ollikaisen maailmoihin. Ne ovat tässäkin, kuten Pastoraalissa ja Nälkävuodessa, taakse jääneissä vuosissa ja maisemissa, maagisen luonnon ja ihmisen kohtaamisissa. Panteistinen näkemys luonnon jumaluudesta näyttää ihmisen paikan; se on mitätön, kaikista päinvastaisista olettamuksista huolimatta. Tummat linnut lehahtavat lentoon ja hirvi kantaa aurinkoa sarvissaan. Kahden rinnakkaisen kertomuksen solmiutuminen ja eteneminen kohti pohjoista ja jäistä luontoa toi viime vaiheessa mieleen myös Timo K. Mukan syntiset maat ja kristusperkeleet.

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, Titanicin neitsytmatkan aikoihin oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu keuhkotuberkuloosiin. Estradit ja aplodit yhdessä kihlatun Idan kanssa vaihtuvat syrjäiseen keuhkotautiparantolaan, jossa läheisiä ovat enää lääkäri ja toiset sairastuneet. Toiveikas optimisti saattaa joutua kohtaamaan varhaisen kuolemansa, kun taas synkkä pessimisti saattaakin toipua takaisin elämään. Parannuskeinot ja lääkkeet ovat vähäiset: talvipakkasellakin nukutaan ikkunat levällään. 

Huolellisesti kirjailija rakentaa näkymiä sadan vuoden takaiseen parantolan elämään. Potilaat alistuvat kohtaloonsa, mutta löytävät pieniä onnen pisaroita sieltä täältä. Taiteilija, Gaselliksi nimetty maalaa taulua Aarnesta, heidän välillään virtaa lämpimiä tunteita, Arvid polttaa piippuaan salaa lääkäriltä ikkunasta ulos. Lupa on nimenomaan siihen, salaa polttamiseen ruuan jälkeen. Palokärki lähimännyssä merkitsee kuolemaa, siitä ei epäilystä ole. Eläimet tietävät ja lähettävät viestin.

Samanaikaisesti pohjoisessa syrjäkylässä saarnamies ja tilallinen Kustaa Anttola näkee ikkunan takaa Kristuksen, tarkemmin hän on kylän tuntema Viljaami, myös Kustaan halveksima yksinkertainen sielu. Kustaa näkee synnintunnossaan aiemmin piiskaamassaan Viljaamissa Kristuksen uuden tulemisen ja - saarnaaja kun on - saa mukaansa koko alttiin seurakunnan. Ainoastaan Kristukseksi valitun Viljaamin äiti, piippua poltteleva Maija, pysyy saarnaajalle kylmänä.

Minä paskat nakkaan teidän jumalistanne. Mutta ne Ristus-puheet saisivat loppua. Poika ei enää uskalla kylillä naamaansa näyttää, kun sitä on kaikki ihmettelemässä. Ennenkin se pitkin mettiä kulki, mutta nyt se ei enää muuta teekään.

Aki Ollikainen on tähän asti pitänyt romaaninsa suppeina. Niin on Kristuksen toinen tuleminenkin vain 158 sivua pitkä. En päässyt oikein sisään näihin kahteen niukoista väläyksistä koottuun tapahtumaketjuun, jotka liikkuvat museaalisissa maalaisympäristöissä lopulta kohdaten. Molemmat teemat panivat myös kärsimyksen maljani vuotamaan yli äyräiden, sekä tuberkuloosiparantola että Kristuksesta höyrähtäneet seurakuntalaiset jossain lappilaisissa kaamosmaisemissa. Ja ettei synkkyys vähenisi, taustalla jylisee vielä ensimmäinen maailmansota. Tautia ja sotaa, jotenkin tuttua.

Aki Ollikaisen kieltä on kehuttu ja se totisesti viettelee, varsinkin pysähtyneissä luontokuvissa, yöllisessä metsässä tai suolla. Itse kertomus etääntyi yhä kauemmas kielen lumouksesta kaikkine maagisine käänteineen. Niin lyhyen tuttavuuden jälkeen sympaattinen Aarne tai hurmahenkinen saarnaaja-Kustaa jäivät puiseviksi kuin museon vaivaisukot eivätkä heidän kohtalonsa arkaaisessa maisemassa herättäneet minussa suuria tunteita. 

Tupasvillojen valkoiset latvat huojuivat maininkeina leppeissä tuulenpuuskissa

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen
Siltala, 2022, 158 s

maanantai 19. joulukuuta 2022

Bargumit Johan ja Katja

Niin kauan kuin lumi tekee kaikesta säteilevän kaunista ja varjoista siniset, siitä kannattaa ottaa kuvia. Matka yhteen Helsingin Alepoista, arkisista arkisin homma, avasi paratiisillisen näkymän, jossa aurinko siilaa viistoja valopylväitä puiden oksista. Niistä varisee hiljalleen kimaltelevia lumikiteitä. Aah ja voih!

Kaikin puolin puuhakas loppuvuosi on verottanut ankarasti muutenkin rauhallista lukutahtiani. Sitä ovat vielä vahvistaneet kirjavaraukset, joita olen ottanut vastaan ja palauttanut muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen. Näin on käynyt osittain maailmantilanteen ja uutisten takia: en ole jaksanut rankkoja aiheita, sotien aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia tai juutalaisten kohtalon tapaisia aiheita tällä hetkellä, vaikka olen niistä yleensä halunnut lukea. Uutiset ovat synkistäneet ajatuksia, on tekemistä ettei mieliala painuisi toivottomaksi. Siitä ei ole iloa muille eikä itselle.

Helmet-haaste sentään näyttää eka kertaa valmistuvan. Kaksi kirjailijaa samasta perheestä tai suvusta jäivät kinkkisimmiksi kohdiksi (47. ja 48.), mutta huomasin sitten eräänä päivänä Katja Bargumin, evoluutiobiologian tohtorin julkaisseen yhdessä kuvittajan kanssa Muurahaisten ennätyskirjan, joka valittin lasten Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Kirja oli tietenkin tiukasti lainassa tässä vaiheessa, mutta sen sijaan luin hänen yhdessä Hanna Kokon kanssa kirjoittaman aiemman teoksensa Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä

Katjan isä on suomenruotsalainen kirjailija Johan Bargum, novellistiikan mestari. Sopivasti löysin hänen Lyhykäisiä -kokoelmansa vuodelta 2017, kun en hänenkään viimeistään Ikämiehiä, tältä vuodelta, onnistunut lainaamaan ajoissa.

Lyhykäisiä on nimensä veroinen, lyhimmät ovat varsinaisia lastusia, luonnoksen oloisia nimettömiä novelleja. Niissä on hieman väsynyt tunnelma ja jotenkin tarkentamaton katse. Eikä ole kyse kielestä, se on selkeää. Aiheet ovat ikämiehen; eroja, väistyviä tilanteita joista olisi pitänyt saada enemmän irti, luopumista, kuolemaa. Mutta sitten, lyhyen 114-sivuisen kokoelman puolivälissä, valo tunkee sittenkin esille, se joka vielä pitää elämässä kiinni. Ainakin kolme aihetta herättävät iloa: luonto, purjehtiminen ja lapsuusmuistot. Luonnon tarkkailussa isä kohtaa tyttärensä ja loispistiäiset, joista molemmat kirjoittavat. Myös pitkäkaulauikku ja koiraan pitkäkestoiset kosintamenot hipovat Katja Bargumin evoluutioteoksen aiheita. Koiraan sukellellessa kaloja vaativalle naaraalle alkaa veden pirskahtelussa myös huumori välähdellä. 

Ja nyt, kun pesä on valmis, vihdoinkin, koiras saa pariutua naaraan kanssa. Parittelu kestää muutaman sekunnin, sitten se on ohi.

Myös pojan silmin nähty perhe ja koti jossain 40-50-luvun maaseudulla on hilpeästi kerrottu tarina. Lapsi havainnoi tarkasti äidin ja isän persoonia ja heidän välistään dynamiikkaa: hillityn asiallista äitiä ja suhteellisen tottelevaista isää, joka vain harvakseltaan riehaantuu laulamaan ja esiintymään juhlissa. Sitäkään äiti ei oikein sulata, mutta poika pehmentää äidin isälle huolella suunnittelemia moitteita. Minun kävi isää sääli. Hänellä kun oli ollut niin hauskaa. Poika päättelee, missä menee kohtuus ja löytää keinot sen osoittamiseksi aina niin kunnolliselle äidille.


Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä välittää tutkijoiden asiantuntemuksen fiksusti ja hauskasti, kuten voi odottaa palkituilta tutkijakirjailijoilta. Siitä huolimatta törmäsin muutamiin puuduttaviin jaksoihin, jotka koskivat mm muurahaisia ja amatsonimolleja, esimerkiksi. Muurahainen on liian pieni, että sen pesän työnjako, kuningattaren ja työläisten ja siihen kohdistuvien ennakkokäsitysten virheelliseksi osoittaminen jaksaisi riittävästi kiinnostaa - vaikka tiedänkin, että luonnossa kaikki liittyy kaikkeen eikä tarpeettomia ole. Eikä ihmisen pidä sitäkään määritellä. Sen sijaan turska ja sen kutistuminen nosti mielenkiintoa. Evoluutio on kaikkialla ja lukijallakin on preferenssinsä. 

Tutkijat käyvät läpi evoluutiotutkimuksen 150 vuoden kehitystä eivätkä tietenkään väistä myöskään ihmisen aikaansaamia huolestuttavia ilmiöitä, joiden seurauksena muu eläinkunta joutuu sopeutumaan evoluution keinoin muutoksiin. Ohimennen kumotaan myös ns älykkään suunnittelun väitteitä, jotka ovat usein niin ehdottomia verrattuna tieteen itseään korjaaviin havaintoihin. 

Mitä yhteistä on Shakespearella ja nykyisellä 200 miljoonan kottaraisen populaatiolla Pohjois-Amerikassa?  Tähän vastataan luvussa Ihmisen aikaansaama evoluutio. Ne ovat kaikki niiden kuudenkymmenen linnun jälkeläisiä, jotka eräs vannoutunut Shakespearen ihailija 1800-luvulla päästi New Yorkin puistoihin. Hänen vakaana aikomuksenaan oli onnellistuttaa ja sivistää Amerikkaa tuomalla kaikki kirjailijan näytelmissä mainitut linnut Yhdysvaltoihin.

Ja ne turskat. Miehenmittaiset turskat ovat historiaa, koska suuret on syöty ja kalastettu ja turska on tässä survival gamessa sopeutunut lisääntymään yhä nuorempana ja pienempänä. Parinvalinnan vaikeudesta on siis esimerkkejä sekä isä Bargumin että tyttären kirjassa. Pitkäkaulauikku tekee parhaansa novellissa kun taas tässä kirjassa kuvataan hämähäkkilajia, jonka koiras suihkuttaa naaraan päälle tainnuttavan sumutteen, jonka jälkeen pääsee parittelemaan. Naaras onkin usein kannibaali, joka on paljon useammin nälkäinen kuin seksinnälkäinen.  

Sammakkoeläinten ahdinkoa kuvataan monen muun lajin ohella luontokadon esimerkkinä. Ihminen tekee häikäiseviä keksintöjä teknologian alalla, kun ympäristömme samalla näivettyy ja meidän "luontopalvelumme" katoavat sen mukana. Poliitikot ovat paljon vartijoina. Onko heillä rohkeutta vaadittaviin toimenpiteisiin, sitä kirjassa mietitään.

Kovin lohduton siis on tulevaisuudenkuvamme, jos meillä innovatiivisuuskilpailun kiihtyessä on joskus käytössämme vielä seitsemänsataa tai seitsemäntuhatta prosenttia nykyistä tarkemmat digikamerat - eikä jäljellä enää mitään mielenkiintoista kuvattavaa. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä, suomennos Marja Kyrö
Teos & Förlaget, 2017, 113 s

Katja Bargum & Hanna Kokko
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä
WSOY, 2008, 317 s



sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni


Bongasin tyttäreni kirjahyllystä sopivasti (Helmet haaste 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista) sarjakuvakirjan, joka oikeasti kiinnosti. Ei siis tarvitse lukea supersankareista, vaikka kyllähän Iranin naiset sitäkin ovat. Kuten esimerkiksi Masih Alinejad, joka New Yorkista käsin kannustaa iranilaisia sisariaan ja veljiään taisteluun julmaa pappisdiktatuuria vastaan. Katsoin dokumentin Yle Areenasta. Näytetään näköjään tänä iltana suorana tv-lähetyksenä. Alinejad on luonnollisesti hengenvaarassa itsekin, sillä diktatuurit osaavat hoitaa vastustajansa kaukana maansa rajoiltakin.

Persepolis on itse asiassa monilta osin kuvitusta jokin aika sitten lukemaani Lolita Teheranissa - muistelmaan. Se kuvaa Marjane Satrapin perheen ja lähipiirin elämän muutosta alkaen shaahin karkottamisesta islamilaiseen vallankumoukseen. Varsinkin tässä varakkaassa ja kouluttautuneessa perheessä, jossa perheen naiset ovat aktiivisia ja tasa-arvoon tottuneita, muutos on jyrkkä. Pukeutuminen ja huivipakko on siitä selvin ulkoinen symboli, mutta muutokset koulun, yliopiston ja vankiloiden seinien sisällä ovat sitäkin rajumpia. - Pöö, olen kostaja pimeydestä, kummittelivat pikkutytöt uudella huivilla leikkiessään. Eivät vielä olleet joutuneet näkemään, kuinka kuolemanvakavasta asiasta oli kyse.


Satrapi kuvaa hienosti muutosta lapsen silmin ja kuinka lapsi alkaa hiljalleen oivaltaa muutosten syvempiä merkityksiä. Lapsi on helposti ehdoton ja mustavalkoiset ajatukset houkuttavat. Propaganda uppoaa kriittisiä vanhempia tehokkaammin ja pihan lapset imevät sitä ympäristöstä. Vanhemmilla on tekemistä aktiivisen ja uteliaan lapsen kanssa ulkopuolisen maailman kuristuessa yhä tiukkenevaan sensuuriin ja väkivaltaan. Vallankumousta seurasi verinen sota Irakin kanssa. Sukulaisten ja muun lähipiirin kautta valaistaan karuja kokemuksia, pakoja, vankilakokemuksia, teloituksia.

Huumoria löytyy runsain mitoin keskellä mielivaltaa, lapsilla kun ei ole kokemusta pelätä uhkaavissa tilanteissa. Vanhemmat tekevät kaikkensa yrittäessään järjestää lapsilleen siedettävämpää elämää kuin mitä diktatuuri sallii. He salakuljettavat esimerkiksi ulkomaanmatkaltaan poptähtien julisteita tyttärelle. Äidillä on näppärät - ja hengenvaaralliset - keinot niiden salakuljettamiseksi.


Tämä on ensimmäinen iranilainen sarjakuvakirja. Se on suomennettu kahtena kirjana. Ensimmäinen osa  on kaikin puolin onnistunut ja kiinnostava - ja päättyy siihen, kun vanhemmat ovat päättäneet lähettää uhkarohkean kapinallisen tyttärensä ranskalaiseen kouluun Itävaltaan. Toinen osa, Kotiinpaluu ilmeisesti tulee vielä lähemmäs tuon Lolitan kuvausta, koska siinä opiskelijoiden elämä on keskiössä. Valitettavasti Persepoliksen kuvaama maailma on edelleen arkea Iranissa, nyt jo 40 vuotta. 


Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni
Persepolis, 2000 & 2001, ranskasta suomentanut Taina Aarne
Otava, 2004

torstai 1. joulukuuta 2022

Tove Ditlevsen: Aikuisuus


Tanskankielinen nimi Gift on suomeksi sekä myrkky että naimisissa ja tässä tapauksessa nimi on selkeästi kaksi- tai jopa kolmimerkityksinen. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on suomennettu loogisesti Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen nimellä Aikuisuus. Se näyttäytyy pinnaltaan hyvin erilaisena kuin suomalaisessa tv-sarjassa Aikuiset, mutta pohjimmiltaan ehkä niissä sittenkin on samaa. Parikymppiset ihmiset ovat kaikkien aikuiselämänsä valintojen alussa, samalla seikkailun-, kokeilun- ja elämänhaluisia - jos ovat terveitä ja kaikkea sitä jopa sodasta huolimatta. Harvalla sen ikäisellä on aivan niin selkeää punaista lankaa kuin Tove Ditlevsenillä: pakottava tarve saada kirjoittaa. Määrätietoinen pyrkimys kirjailijuuteen peittää kaiken muun.

Ensimmäinen aviomieskin, Viggo F on kustannusalan merkittävä toimija ja suhdekin näyttää kuin mesenaatin suhteelta suojattiin. Ikäeroa on 30 vuotta. Kirjailija Ditlevsen alkaa kuitenkin saada mainetta omillaan. Kööpenhaminan kaduilla marssii saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan viimeisinä vuosina, mutta nuoret järjestävät bileitä, juopuvat huonoista korvikeviinoista ja solmivat suhteita. Tovella on sisarellisia suhteita toisiin kirjoittaviin naisiin. Nadjan kanssa naureskellaan Pietin vaihtuvia naissuhteita ja autetaan seuraavaa jätettyä toipumaan hylkäämisen surusta: ei ole vaivan väärti.

On ihmeellistä taitoa, kun pienillä konkreettisilla lauseilla ja lakonisella dialogilla saa luotua niin intensiivisen tunnelman kuin mihin Ditlevsen pystyy. Jokaista trilogian osaa olen lukenut lumoutuneena siitä huolimatta, että kokemukset ja kohtaamiset ovat usein vaikeita. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ihmiset ehkä elivät sittenkin tiiviimmin yhteydessä toisiinsa kuin meidän nykyisen, korkeamman elintason aikoina eikä edes Ditlevsenin tapainen oman tiensä kulkija, kunnianhimoinen aloitteleva kirjailija jäänyt missään vaiheessa yksin. Miehet olivat vaikuttuneita hänestä ulkonaisesti ja kaksi ensimmäistä aviomiestä myös henkisesti samalla aaltopituudella.

Taidat tulla raskaaksi pelkästä läpivedosta.

Kolmas aviomies tekee itsestään korvaamattoman sekä abortin osaamisella että rauhoittavilla lääkkeillä - ja vain niillä. Abortin jälkeen avautunut ovi huumeisiin jää pysyvästi raolleen. Ensimmäinen annos riittää petolliseen kahleeseen. Rakkaudesta itse mieheen ei alussakaan ole merkkejä, sen sijaan himo saada seuraava ruiske petidiiniä peittää Toven kaikki muut haaveet ja tunteet.

Riippuvuus lääkkeisiin näin kuvattuna tuo mieleen esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyisen opioidikriisin. Riippuvuus syöksee Toven narkomaanin elämään, jossa häntä auttaa lääkäriaviomies.  Tove päätyy jopa etsimään lääkärin, joka suostuu leikkaamaan hänen terveen korvansa vain turvatakseen lääkkeen saannin. Varakas mutta valmiiksi itsekin mielenterveydeltään horjuva lääkäri-aviomies pystyy rahoittamaan myös kahden lapsen ja yhden bonuslapsen hoidon. Lastenhoitajankin Tove valjastaa lääkkeiden hankintaan. Reseptien väärentäminen oli silloin helppoa. Kuten kirjoittamisen tarve, myös huumeet houkuttelevat pysyvästi; pelkkä apteekin ohi kulkeminen avaa polun autuaaksi koettuihin näkymiin.

Ditlevsenin aiheet ovat rankkoja, kovaa kuria ja köyhyyttä lapsuudessa, abortti- ja huumekamppailuja aikuisuudessa. Siitä huolimatta kerronta kulkee kepeästi, paikoitellen hilpeästi, humoristisia kuvauksia riittää. Kuin hän haluaisi maustaa karvaan lääkkeen lapselle sopivaksi. Samalla hän on on armottoman suora eikä kaihda kertomasta ajatuksistaan silloinkaan kun hänen valintansa näyttävät sekä vastuuttomilta että moraalittomilta. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Tove kaipasi vaurasta ja vakaata kotia, saikin sen, mutta ei sittenkään niissä kulisseissa viihtynyt. Hän kaipaa boheemeihin taiteilijapiireihin, joista ne henkisesti läheisimmät ihmiset, miehet löytyvät. 

Kirjaan on jälkisanat kirjoittanut tanskalainen kirjailija Dy Plambeck.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Gift, 1971, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2022, 222s