Lina Wolff: Många människor dör som du

Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s

Quing Li: Shinrin-Yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla

 

Japanin maatalous-, metsä- ja kalastusviraston pääjohtaja Tomohide Akiyama kehitti metsäkylpytermin vuonna 1982. Hän totesi, että japanilaiset tarvitsevat lääkkeeksi luontoa. Idea oli osa metsänsuojelukampanjaa. Ajateltiin, että ihmiset haluaisivat suojella ja pitää huolta metsistä, jos heitä kannustettaisiin käymään niissä terveytensä vuoksi.

Japani on Suomen ja Ruotsin ohella suhteessa pinta-alaan maailman metsäisimpien maiden joukossa. Se metsien kannalta huomattava ero on, että Japanissa ne kasvavat vuoristoisilla seuduilla eikä niitä hyödynnetä samalla teollisella mittakaavalla kuin meillä. Siksi siellä metsäkylvyt ja metsäfilosofia voivat hyvin. Ne tuntuvat muutenkin sopivan japanilaiseen traditioon hiljentymisineen, keskittymisineen, teeseremonioineen. Shinrin-yokun kirjoittaja on Nipponin lääketieteellisen yliopiston tohtori Quing Li. Kirja on impulssilainaus, koska

• Kirjassa on ohjeita ja neuvoja (Helmet haaste kohta 10)
• Kirja oli nostettu esittelypöydälle (kohta 50. Kirjaston työntekijä on suositellut..)
• Kirjassa on kartta (kohta 1). 

Kirjoja, joissa on ohjeita ja neuvoja en yleensä lue, joten se epämukavuusalue listasta (ja scifi..) jäi mieleen. Yhdistettynä metsään tuo genre, itsehoito-oppaat, on jo helpompi vastaanottaa. 

Opetukset metsässä olemisesta tuntuvat tosin suomalaisesta vinkkelistä aika turhilta. Meidän "metsäläisyytemme" on vielä aika lähellä ja urbaani kaupunkielämä uutta verrattuna muihin länsimaihin. Toisaalta kun kaupungistuminen on selvästi vääjäämätön trendi, meilläkin metsässä kävely saattaa harvinaistua - eikä vähiten näivettyvien metsien takia. Työpaikan ns seminaarissa meillä oli pari kolme vuosikymmentä sitten luentojen jälkeen ohjelmassa metsäkävely. Oppaana oli silloin ranskalainen Dominick Arduin, joka esitelmöi meille suomalaisille - kuka mistäkin pikkukylästä ja maaseudulta kotoisin - kuinka olla metsän hiljaisuudessa. Vähän siinä hihiteltiin, kohteliaasti ja salaa, ettei kansainvälinen eräopas loukkaannu. Hän asui silloin Suomessa ja koki sittemmin traagisen kohtalon kadottuaan Pohjoisnapa -retkellään.

Kaikki puheenvuorot metsän puolesta, myös japanilainen metsäkylpy, ovat hyväksi nyt kun metsät on meilläkin parturoitu henkihieveriin. Hömötiainen ei löydä pesäpuuta ja moni muukin visertelijä kuukahtaa puupellon köyhtyneessä luonnossa. Jo 80-luvulla Japanissa on näköjään herätty puhumaan metsien vaikutuksesta ihmisten terveyteen. Meillä tätä puolta on alettu korostaa vasta viime vuosina, siltä se on näyttänyt. Oman terveyden motiivi saattaa olla tehokkain metsien suojelussakin.

Kirjassa on runsas kuvitus mitä ihanimpia metsänäkymiä lampineen ja putouksineen, joten sen katsominen jo rentouttaa. Ainakin siihen asti kun päästään japanilaistyyppiseen seremoniallisuuteen, jossa määritellään aikoja ja asentoja. Ja varsinkin siihen asti, kun alkaa esiintyä aromaterapeuttisia ja muita terveysväitteitä, joihin en osaa suhtautua tarkoitetulla vakavuudella. Mikään lääke ei vaikuta terveydentilaan yhtä paljon kuin kävely kauniissa metsässä, vakuuttaa tohtori pokkana.

Vielä pahemmin rauhallinen mielentila järkkyi, kun luin lauseen: Noin 1 300 000 vuotta sitten kirjoitettu Izumi no Kuni Fudoki (Izumon maan kronikat) kuvasi Tamatsukurin kuumia lähteitä... Ihminen on sentään elänytkin täällä vasta 300 000 vuotta ja vanhimmat kirjoitukset ovat 5-6000 vuotta vanhoja (nuolenpää- etc?). Ehkä tuo on joku käännöskukkanen.

Japani on teknologian alalla pitkälle kehittynyt. Mutta että tarjolla on myös maadoitusmattoja, joilla voi luoda yhteyden maaperän sähkövaraukseen. Sitä voi pitää myös tietokoneen alla tai hiirimattona! Syvälle metsän uumeniin ja puiden voimaan kirjassa sukelletaan, aina fraktaaleista mikrobeihin, maaperään ja puiden erilaisiin tuoksuihin sekä niistä tehtäviin parantaviin öljyihin.

Sahalininpihtaa pidetään voiman symbolina - sen oksat näkyvät lumenkin alta. Aromaterapiassa sahalininpihtaa käytetään hermojen rauhoittamiseen ja stressin lievittämiseen. Sillä helpotetaan myös hengitystieongelmia.

Vaikka en 'ostakaan' - monessa mielessä - kaikkea kirjassa ehdotettua, kirja herätti halun käyskennellä Tokion hienoissa puistoissa ja päästä Japanin vanhoihin metsiin, hengittää syvään japaninsetrin makeahkoa tuoksua. Täytä keuhkot uudelleen raikkaalla metsäilmalla. Onnistuu Suomessakin. Meidän metsämme mainitaan maailman metsien kartalla, taiga-metsinä. Huonekasvitkin näyttäytyvät nyt entistä tärkeämpinä hapekkaina ystävinä.

Quing Li: Shinrin-yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla
Shinrin-Yoku - The Art and Science of Forest-Bathing, 2018, suomentanut Jade Haapasalo
Readme.fi, 2018, 309 s

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Miksi tyytyä vain yhteen sukutarinaan, kun niitä voi kertoa kaksitoista ja samalla kauhaista mukaan historiaa ja nykyhetkeä ja antaa äänen vaiennetuille vähemmistöille? Bernardine Evaristo kirjoittaa  proosarunoa, pienin kirjaimin, ilmavasti asetelluin lausein, välimerkkien pysähdyksistä piittaamatta. Jokunen pilkku löytyy. Tyyli kantaa hienosti tätä värikästä kudelmaa ja ällistyttävää on, että kokonaisuus on niin helppolukuinen. Dialogi uppoaa tekstiin kevyesti, puhuja vaihtuu hetkessä ja kuitenkin on selvää kuka puhuu. Niin vaivattoman tuntuista ja siinä se taito piileekin. 

Tässä välkehtivässä virrassa fokukseen nousee vuorollaan lesbonaisia, homomiehiä, muunsukupuolinen, äitejä, isiä ja lapsia, ystäviä ja rakastettuja, enimmäkseen mustia ja ruskeita. Ei-binäärinen aktivisti ja radikaalifeministi tuovat kertomukseen omat historiansa ja valintansa. Kadonneet vanhemmat ja lastaan yli kaiken rakastava sperman luovuttaja kertovat vanhemmuuden laajasta spektristä. Odotusten vastaisesti opettajaksi kouluttautunut lontoolainen nainen kipuilee hämmästyttävän samanlaisten ongelmien kanssa, joista meillä näinä päivinä puhutaan tulenpalavasti.

Amma ei kertonut hautajaisvieraille että oli pitänyt

isää itsestäänselvyytenä ja säilyttänyt kapeakatseisen,

omahyväisen näkemyksensä isästä lapsuusvuosista isän

kuolemaan saakka, vaikka isässä ei itse asiassa ollut muuta

vikaa kuin se, ettei hän kyennyt vastaamaan Amman

feministisiin odotuksiin

Tyttö, nainen, toinen tuo sukupolvet keskustelemaan herkullisesti eivätkä roolit aina pysy, osapuolet joutuvat tarkistamaan omia asenteitaan, hauskasti piruilevat dialogit pureskelevat liian ylivoimaisena itseään pitäviä, repivät alas totemeja. Mikään ei seuraa ennustettavaa lentorataa. Äidin feminismi kalpenee tyttären humanitarismin rinnalla, uudet tuulet puhaltavat vanhoja ajatuksia nurin. Radikaalifeministi kangistuu ehdottomien määrittelyjensä loukkuun. ... joka oli eri mieltä ja sanoi että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemattömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom  Kertomus ehtii yhden hahmonsa mukana ruotimaan amerikkalaisuudenkin olemusta brittiläiseen verrattuna.

Kukaan ei putoa tänne taivaasta ja siksi näiden mustien ja ruskeiden nykybrittien tarinat kantavat mukanaan kolonialismin ja rasismin historiaa. Siihenkin taustaan Evaristo heittäytyy huolella ja intohimolla. Myöhemmässä ajassa se antaa mahdollisuuden tutkailla brittiläistä yhteiskuntaa afrikkalaisen pakolaisen silmin. Kirjailijan humanistinen katsanto puolustaa jokaisen oikeutta valita tiensä; kukaan ei synny edustamaan ihmisjoukkoa, jokainen on yksilö. Näin suhtaudutaan valkoisiin, miksei mustiin? Paatosta ei silti Evariston tyylivalikoimasta löydy, ironinen huumori sinkoilee murjottujen kesken. Uhriksi ei auta heittäytyä, energisyys ja kovakin nauru vievät eteenpän. Eikä auta kuin nauraa mukana, sen verran riemastuttavasti juttu kulkee parhaimmillaan, milloin ei veny liian pitkälliseen lesbofeminismin ihasteluun.

Roland on kuitenkin aivan liian sofistikoitunut

järjestääkseen kohtausta ja hän katsahtaa ympärilleen

huoneessa, jossa on entistä äänekkäämpää ja eloisampaa kun

prosecco päästää kaikkien sisäisen teatraalisuuden valloilleen

keittiöstä näyttämön oikealta puolelta tuodaan sisään

kanapeet, niitä kantavat kullatuilla tarjottimilla herkullisen

näköiset nuoret miehet, jotka astuvat esiin rivissä kuin

atleettinen tanssiryhmä

Kirja alkaa lesbotaiteilijan ja aktivistin teatteriesityksen ensi-illasta ja siihen se myös sulkeutuu. Tällä tyylillä kuvattuna, melkein voi haistaa ja maistaa lontoolaisen teatterin ensi-illan tunnelman. Hyvin kauniisti Tyttö, nainen, toinen myös lopettaa rönsyilynsä erilliseen epilogiin, lohdulliseen kuvaan pitkän etsinnän päättymisestä. Loistava suomennos tekee kunniaa romaanille, kiitos ja kumarrus Kaijamari Sivill.

Bernardine Evaristo voitti romaanillaan vuonna 2019 jaetun Booker-palkinnon yhdessä Margaret Atwoodin kanssa ja siitä tuli myyntimenestys. Viime vuoden tammikuussa talouslehti Forbes valitsi Evariston listalle, joka nimesi maailman viisikymmentä vaikutusvaltaisinta yli 50-vuotiasta naista. 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Girl, Woman, Other, 2019, suomentanut Kaijamari Sivill

WSOY, 2022, 528 s

Sic transit gloria mundi ja vanha sairaala

 

Yhden noista ensimmäisen kerroksen ikkunoista takana hoidettiin vuonna 1956 polioepidemian aikana kolmea pikkutyttöä, joista olin yksi. Turun entistä Kunnallissairaalan nimellä tunnettua rakennusta puretaan nyt uusien laajennustarpeiden tieltä. Purkaminen on hidasta jopa nykyisillä murskaimilla, se näkyy kauas, sillä rakentaminen oli perusteellista, rakenteet järeitä, ei mitään pahvimaisia elementtejä missään kohtaa.

Äitini mielestä olin imeskellyt kirsikoita edellisenä päivänä ja siksi lapsihalvaukseksi kutsuttu oire asettui toiselle puolelle naamaa. Tämä oli hänen epätieteellinen versionsa. En koskaan kertonut, mitä kerran harrastimme toisen 5-vuotiaan ipanan kanssa. Keräilimme kadulta purukumin jämiä. Lopulta pyöritimme suissamme isoja harmaita palloja, joita hädin tuskin saimme jauhettua.

Minut sijoitettiin sairaalassa ensin isoon kylpyhuoneeseen, koska paikkaa ei heti löytynyt. Istuin yöllä sängyssä pimeässä kylpyhuoneessa, ikkunan takana mustat oksat heiluivat tuulessa, itketti ja pelotti. Seuraavana päivänä koin elämäni edelleen pahimman kipuelämyksen, selkäydinpunktion, jonka aikana oma huutoni kiiri pitkin sairaalan seiniä. Ehkä sekin tehdään nykyään toisin, koska luin netistä jokin aika sitten että se ei välttämättä aiheuta kipua. Minä muistan sen koko selkärangan läpi kulkevana leimahduksena, kuin kirveen iskuna.

Pääsin noiden kahden muun pikkupotilaan kanssa samaan huoneeseen. Harmi oli suuri, kun he, vaikeammin sairastuneet, pääsivät uima-altaaseen osana hoitoaan, minä en. He eivät pystyneet liikuttamaan alavartaloaan. Sen sijaan he olivat olleet yhdessä sen verran pidempään jo, että he saattoivat myös kimpaantua toisilleen. Tässä tilanteessa sain ohjeen auttaa toista kääntämään toiselle riitapukarille selän. Tunsin itseni viralliseksi hoitajaksi. 

Perheeni pääsi katsomaan minua vain tuon ikkunan ulkopuolelle, jossa kulki avokäytävä. Jonain päivänä, monen viikon eristyksen jälkeen, tauti hellitti otteensa minusta. Tohtori Wikström oli mukava, myös kutitohtoriksi kutsuttu, ja pääsin taas kotiin.

Iloinen toipilas kuvassa kotipihalla muskreettaa pelaamassa. Jonkin aikaa nautin kotona prinsessan roolista, olin huomion keskipiste, aistin itseäni ympäröivän anteliaisuuden ilmapiirin. Epäilemättä olisin saanut monia asioita, jos olisin tiennyt haluta. Piikkisuoraan tukkaani sain permanentin otsatukkaan. Siltä ajalta jääneiden valokuvien perusteella tulos oli lähinnä outo. Jäävät nyt julkistamatta.

Myöhemmässä elämässäni työterveyslääkäri Wallinheimo suhtautui skeptisesti tähän terveyshistoriaani, epäili tokkopa minulla sitä tautia koskaan on ollut. Hieman yllätti moinen epäuskoisuus, kyllä 50-luvulla poliovirus tunnistettiin, varsinkin epidemian aikana. Wallinheimon poika on nykyinen kokoomuksen kansanedustaja, Sinuhe Wallinheimo.

On tullut vastaan myös muita, onnellisesti halvaukselta välttyneitä poliopotilaita. Ensimmäinen on Inari Krohn, jonka muistelman luin joskus ennen blogiaikaa. Olisiko ollut Muusa kirjahyllyssä. Toinen on Maarit Hurmerinta, jonka haastattelua kuuntelin radion musiikkiohjelmassa Näistä levyistä en luovu - tai vastaavassa muutama vuosi sitten.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Otto Dix: Bildnis der Tänzerin
Anita Berber, 1925. Otto Dix oli natsien
rappiotaiteeksi nimeämän tyylisuunnan 
edustaja. Kortti Berliinin modernin taiteen
museosta.

Pitelet tämän poltetun romaanin ensimmäistä suomennosta paraikaa käsissäsi. Näin toteaa Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaanin suomentaja Vesa Tapio Valo jälkisanoissaan. Fabian. Die Geschichte eines Moralisten poltettiin Berliinin Ooppera-aukiolla 10.5.1933 natsien kirjaroviossa. Kästner oli ainoa aikalaiskirjailija, joka syytelistalla mainituista oli itse paikalla. Kirjailija sai seuraavan teoksensa julkaistua vasta 15 vuotta myöhemmin.

Erich Kästner tuli sittemmin tunnetuksi laajalle levinneistä lastenkirjoistaan. Alkuperäinen Fabian -teos oli jo osittain sensuroitu ennen kirjarovioita. Vuonna 2013 toimitettiin Saksassa alkuperäisen käsikirjoituksen mukainen romaani Der Gang vor die Hunde, joka nosti Kästnerin nimen uuteen maailmanmaineeseen ja on nyttemmin käännetty kymmenille kielille. Tämä satiirikoksi luonnehditun Kästnerin pääteos liitetään aikalaisten Christopher Isherwoodin Cabaret'n ja Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ohella aikansa klassikoihin. Nimi voisi yhtä hyvin olla Tuuliajolla tappion maisemissa, Christer Kihlmanin romaanin - pieni helmi sekin - mukaan. Tappion maisemia romaanihenkilöt joutuvat todistamaan.

Päähenkilö Jacob Fabian, kirjailijan alter ego, korkeakoulutettu nuorimies on pestautunut tupakkatehtaan mainostoimittajaksi laman viedessä kaikenlaisilta ihmisiltä työn. Kolmekymppinen mies asustaa vuokrahuoneessa ja vaeltaa iltaisin ja öisin parhaan ystävänsä Stephan Labuden kanssa pitkin Berliinin baareja, seksiklubeja ja bordelleja. Varakkaan perheen poika Labude valmistelee väitöskirjaansa. Romaani etenee lyhyinä episoideina seuraten Fabianin reittejä kaoottisen oloisessa Berliinissä, jossa natsit ja kommunistit ottavat yhteen öisillä kaduilla. Myrskyn silmässä aikatasoja ei ole, kaikki tapahtuu nyt ja etenee kronologisesti. Numeroidut luvut tiivistävät kursivoiduin alaotsikoin keskeiset tapahtumat, vinon huumorin mausteella. Tarjoilija ennustajana. Mies päättää sittenkin mennä sinne. Henkisen lähentymisen laitos.

Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin kadut ja osoitteet, sen korttelit ja arvorakennukset, Alexanderplatz ja raatihuone heräävät henkiin elokuvallisissa kohtauksissa, samoin ajan interiöörit, vuokrahuoneet piironkeineen, uteliaat vuokraemännät ja toimiston kenkut pomot. Osoitteita, nimiä ja tapahtumia suomentaja avaa jokaisesta luvusta kirjan lopussa Selityksiä romaaniin - osiossa. Se taustoittaa ja syventää mainiosti romaania. Oli helppoa lukea tietoisku ennen kutakin lukua.

"Satuin tänä aamuna paikalle kun valtionkirjastossa pidättivät yhden professorin. Sinologin. Mies oli vuoden mittaan varastanut ja myynyt kirjaston harvinaisia painatteita ja kuvia. Pidätyshetkellä hän valahti liidunvalkeaksi ja istahti ensihätään portaille. Hänelle juotettiin kylmää vettä. Sitten mies vietiin." "Väärä ammatinvalinta", Fabian sanoi. "Miksi ihmeessä ensin opiskella kiinaa, jos lopulta hankkii elantonsa varastamalla? Ajat ovat kehnot. Filologitkin ryhtyvät jo ryöstelemään."

Kaverukset Fabian ja Labude heijastavat kahta erilaista asennoitumista yhä kuristavammaksi muuttuvaan ilmapiiriin, kyynistä ja idealistista. Kyynikko luovii läpi palavien esteiden, idealisti polttaa itsensä ennenaikaisesti. Nuorten miesten yölliset vaellukset, dialogit homobaareissa ja pimeissä kabareissa, juhlinnat kuin viimeistä päivää - Sodoma ja Gomorra oli kirjailijan nimiehdotus romaanille jossain vaiheessa - tekevät alkuun vaikeasti hahmotettavan vaikutelman. Fabianin surrealistinen uni sukeltaa syvälle sotaa lähestyvän maan maisemaan. Vaikka eihän siitä silloin tiedetty. Punainen lanka alkaa kuitenkin löytyä ja juoni tiivistyä. 

Kun nuoret miehetkin ovat työttömiä, naiset ovat sitäkin enemmän riippuvaisia miehistä, usein vanhemmista. Fabian tapaa Cornelian ja rakastuu, vaikkei kyynisyyttään olisi uskonut rakastuvansa. Nuorelle naiselle aukeava elokuvatähden ura vaatii palveluksia tietylle vaikutusvaltaiselle miehelle, eikä Fabian ylläty, vaikka on pettynyt. Labude kärsii myös tahollaan rakkaussuruista. Fabian ei peittele ylimielisyyttään pomoltaan eikä siitäkään hyvää seuraa. 

Natsismin ja kommunismin vetovoima näkyy kaupungin kaduilla, eikä tässä kuvata jälkiviisauden imelässä valossa, vaan keskellä tapahtumia:

Univormupukuinen köyhälistö, kypärähihnat tiukasti leuan alla, odotti siviiliasuisen köyhälistön saapumista. Kuka heidät usutti toisiaan vastaan?

Kaupungin liekehtiessä vapaassa pudotuksessa nuoret miehet kamppailevat rakkaussuhteissaan, nuorilla miehillä saattaa bordelleissa olla sama arvo ja tapa selvitä kuin naisillakin. Labuden väitöskirjan kohtalo sysää tapahtumat uuteen käänteeseen, josta kukaan ei selviä ilman suuria muutoksia.

Oliko hän aina haistanut vain sen valheen, joka kierteli koulun käytävillä, ja sen vaivihkaisen julman väkivallan joka teki kokonaisista lapsisukupolvista kuuliaisia valtion virkamiehiä ja ahdasmielisiä kansalaisia?

Fabian palaa kotiseudulleen Dresdeniin, muistelemaan lapsuus- ja kouluaikojaan ja pohtii omaa osallisuuttaan, sivustakatsojan roolia. Se on itsetutkiskelua, kirjailijan, joka ei koskaan lähtenyt maanpakoon, vaan jatkoi lastenkirjojen kirjoittamista. Jälkisanoissa kerrotaan, että Kästner sai jopa käsikirjoittaa Münchhausen-elokuvaa Goebbelsin luvalla. Lastenkirjoihin Erich Kästner kirjoitti optimisminsa, lapsiin hän halusi uskoa. Romaanin loppulause on tyrmäävä, mutta sitä ennen nähdään, että tämän romaanin ainoa lapsi osaa uida.

Suomentajan romaanin selvennyksiä -osiota seuraa tuoreessa suomennoksessa kiinnostava ja monipuolinen essee kirjailijasta: Toiveikas pessimisti, epäuskoinen optimisti - Erich Kästner 1899-1974.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä
Der Gang vor die Hunde, 1931, käsikirjoituksesta toimittanut Sven Hanuscheck 2013, suomentanut Vesa Tapio Valo
Aviador, 2022, 294 s

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1

Naapurin Kerstinit menivät ensin päässäni sekaisin. Ruotsin kirjallisuudessa on ainakin kaksi vahvaa Kerstiniä: Kerstin Ekman ja Kerstin Thorvall, molemmat palkittuja kirjailijoita. Kerstin Ekman ponnahti näkyviin sanomalehden arviosta, viimeisestä suomennoksesta Suden jälki, joka on kohta 90-vuotiaan kirjailijan laajan tuotannon tuorein, viime vuodelta. Lehtijutussa mainittiin Sudentalja-trilogia. Luen tuoreimman myöhemmin. Se näyttää muutenkin aiheuttaneen ryntäyksen kirjastoon, kuten kaikki uutuudet, joista kirjoitetaan lehdessä. Susikuvista putkahti mieleen muitakin kirjailijoita, esim Åsa Larsson ja Aki Ollikainen. Sudessa on jotain tosi tehokasta, sen myyttisyys, uhka ja kauneus. Sen olemukseen tiivistyy ihmisen ikiaikainen "taistelu" luontoa vastaan - joka nykyään alkaa näyttää voitetulta, omaksi tappioksi.

Herran armo avaa aarrearkun ja lukemisen ihanuuden heti ensimmäisestä sivusta lähtien ; kuinka lumoavaa onkaan heittäytyä tämän kirjailijan seuraan, mikä nautinto lukea tätä rikasta, väkevää kieltä ja tarinan kertomisen taitoa. Kehyskertomuksessa Kristen/Risten minäkertojana kuvaa tapahtumia ja omaa lapsuuttaan suunnilleen nykyajassa (2000). Hän on Hillevin kasvattilapsi ja toinen polku seuraa nuoren Hillevin elämää ensimmäisen maailmansodan ajasta eteenpäin.

Hillevi Klarin on opiskellut kätilön ammatin ja muuttaa Uppsalasta rakastettunsa, nuoren papin perässä Keski-Ruotsin Svartvattnetin kylään Jämtlantiin. Papin kauhtana vaimentaa yhä tiukemmin tunteita, joita nuori nainen yrittää miehestä tavoitella. Kieltoja ja sääntöjä sen sijaan ropisee. Tulevaisuutta ajatellen olisi tietysti pitänyt pysyä erossa rahvaasta. Rahvas oli pappissäätyyn aikovalle liian rentoa ja säädytöntä. Se rakkaus kuihtuukin kun lappalaismies, kauppias Trond Halvorsen peittelee naisen sudentaljallaan rekeensä. 

Kätilön ammatti tuo lähelle sadan vuoden takaiset naisen kohtaamat vaarat, äkillisen kuoleman mahdollisuuden nuoruuden kukkeimpinakin aikoina.

Jos se oli lapsivuodekuume, hänen äitinsä ei olisi saanutkaan sitä. Ei jos neiti Viola Liljeström olisi ollut paikalla puhtaaksi kuurattuine käsineen, pesumekkoineen, valkoisine esiliinoineen ja huolellisesti pyykättyine sideliinoineen ja palttinasiteineen, jotka otti esiin väskystään.

Kohtalokkaalla retkellä hoitamaan lapsenpäästöä Hillevi, paarmuska (barnmorska, kätilö) päätyy syrjäseudun mökkiin. Sen talvisesta pimeästä paljastuu köyhistä köyhin perhe. Mökki kätkee seiniensä sisälle  väkivaltaa ja väärinkäytöstä, jonka jäljet katoavat jäähän ja lumeen. Sieltä lähtee myös kertomuksen kolmannen päähenkilön, Eliksen elämänpolku yli Norjan rajan ja tuberkuloosiparantolan kautta taiteiden tekijäksi Berliiniin, jossa natsit alkavat nousta. Herran armon tuberkuloosiparantolassa törmäsin Aki Ollikaisen Kristuksen toisen tulemisen vastaavaan. Sattumaako, että tämäkin romaani on ottanut nimensä uskonnollisesta henkimaailmasta. Sama aika ja tauti. 

Halvorsen pyöri väkkäränä huoneessa. Sytytti tulen hellaan ja laittoi itse kahviveden kiehumaan. Sitten hän otti povitaskustaan pienen nahkapussosen ja kysyi salaperäisesti, missä Hillevillä oli kaffemylly. Hillevi ymmärsi siitä, että hänellä oli pussissa oikeita papuja, semmoisia, joita sai tuskin lisenssilläkään enää.

Sudentaljan liikuttavimpia on päähenkilöiden rakastumisen kuvaus, se henkii lämpöä ja on ajattomalla tavalla koskettava. Sekin rakkaus arkipäiväistyy, mutta syttyvien tunteiden juhlan voi tuntea lukiessaan.

Herran armo tulvii tapahtumia ja henkilöitä, 500 sivunsa myötä ehkä hieman liikaakin, varsinkin monet sukulaisuussuhteet nimineen johtivat tilanteeseen, jossa en enää yrittänytkään pitää niitä mielessä, en piirtänyt sukupuuta. Norjan ja Ruotsin rajaseutu tulee eläväksi Ekmanin kielestä. Lappalaiset ja työn perässä kulkevat metsämiehet puhuvat sekaisin Jämtlannin murteita, norjaa, osittain saamea. Osa on suomennettua, osa yhteydestä selvää, ja puhekieli kaikkiaan paikantaa ihmiset, heidän ammattinsa ja taustansa todella taitavasti. Herran armo ottaa kantaa myös saamelaisten alistamiseen valtakulttuureille. Pirkko Talvio-Jaatinen on suomentanut romaanin hienosti, en usko että haluaisin lukea näin kielellisesti liikkuvaista tekstiä ruotsiksi.

Ja kuka onkaan se kirjailija, joka tästä erityisen taidokkaasta kerronnasta, humanismista, viisaudesta loppujen lopuksi tuli mieleen? Sally Salminen ja hänen romaaninsa Katriina. Kyllä. Jotain samaa siinä paneutumisessa naisen tunne-elämään ja arjen työhön eksistentiaalisia pohdintoja unohtamatta. Yhteistä ovat myös hienot luontotunnelmat, Ekmanilla metsät ja tunturit, Salmisella meri.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1
Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2002, 509 s

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa

Vanha rakkaus ei ruostu, eikä minun Ruotsi-rakkauteni. Tarkemmin se taitaa tosin olla nimenomaan Tukholma-rakkautta. Sieltä käsin, Suur-Tukholman Kistasta Juhani Niemikin, ruotsinsuomalainen 7 vuoden ajan kertoo sekä omista kokemuksistaan että kulttuuri-ihmisen ja Suomen kirjallisuuden emeritusprofessorin perehtyneisyydellä monista nyky-Ruotsin ilmiöistä ja ihmisistä ja nimenomaan ruotsinsuomalaisten yhteydestä uuteen kotimaahansa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kun parikymppisenä lähtee useana vuotena kesätöihin toiseen maahan, on suuri mahdollisuus/vaara? että jää sille tielle. Lähellä oli minullakin se polku - jäädä Ruotsiin kasvattamaan Ruotsin suurinta vähemmistöä. Kun nyt luen Juhani Niemen esseitä/matkakertomuksia rakkaasta naapurista, huomaan entistä selvemmin, että Tukholman runsas kulttuuritarjonta on jäänyt minulta valtaosin nauttimatta. Suomesta rantautuneena sukelsin intoa puhkuen tukholmalaisiin suuren maailman diskoteekkeihin ja päivät täyttyivät siitä kesätyöstä. Mutta en sittemminkään ole oikeastaan korjannut tuota vajetta, vaikka Tukholma on täynnä upeita museoita. Ainoastaan Moderna Museet ja Prins Eugens Waldemarsudde ovat ne paikat, joissa päivävisiiteillä käyn. 

Laivamatka on pakollinen luku Ruotsiin mentäessä. Meille 60-luvun nuorille se oli nimenomaan pakollinen, ei mikään huvi, kansipaikoilla ja halvalla kun mentiin. Tunnelbana oli siihen aikaan suomalaiselle sekin uutta ja öiset tyhjätkin asemat tulivat tutuiksi. Ihmeellisen pelotta tuli liikuttua eikä mitään koskaan tapahtunut. Ehkä se oli vain hyvää tuuria. Näissä kulkuvälineissä Niemikin matkustaa, mutta pääsee sitten ripeästi kulttuuritarjontaan ja museoihin. Rita Rubinstein åker tunnelbana i den bästa av världar, mikä mainio nimi novellikokoelmalle!

Asemuseo ja tekniikan museo tai spårvagnsmuseet eivät välttämättä tulekaan Tukholman matkaohjelmaani, mutta Astrid Lindgrenin kotimuseo pitää vielä nähdä, varsinkin sen jälkeen kun luin Jens Andersenin elämäkerran hänestä. Peppi Pitkätossu on tosiaan aika vapaa käännös, Pippi Långstrump kuvataankin niissä pitkissä sukissa eikä missään pitkissä tossuissa. Sen verran monipuolisesti Niemi käsittelee myös August Strindbergin elämää, teoksia ja museota Blå Tornet, että heräsi tarve käydä museossa ja lukea Strindbergiä. Ruotsinsuomalaisista kirjailijoista Kulttuuripamaus mainitsee Susanna Alakosken ja Asko Sahlbergista on juttua enemmänkin. Jo esipuheessa mainitaan  Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä. 

Ruotsin kirjallisuudesta puhuttaessa ei tietenkään voi jättää mainitsematta kaikken pyhintä: Ruotsin Akatemiaa ja Nobelia. Sitä Niemi pöyhii virkistävästi suomalaisten kirjailijoiden näkökulmasta. Sietääkin pöyhiä, kuten taannoinen skandaali noissa pylväiköissä osoitti. Suomelta Nobel-ehdokkaita on riittänyt Mika Waltarista Sofi Oksaseen. Kustaa III:n kauden poikkitaiteellista kustavilaisuutta pidetään yhä 'ruotsalaisen maun' ytimenä. Sekö tässäkin jyllää? kysyy professori.  Lissu, jos luet tämän, sinut on mainittu (s 98)! Sinut ja väitöskirjasi ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Siihen aikaan kuulemma näytti, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi hiipumassa, mutta toisin kävi.

Kirja on runsas kattaus, Kulttuuripamaus onkin hyvä nimi kirjalle. Esseet ovat lyhyitä ja lukijaystävällisiä, kirjailijalla ei ole tarvetta tuoda itseään esille. Perehtyneisyys tuo rentoa kerrontaa. Käsitellyksi tulevat ruotsinsuomalaisten ja kirjallisuuden ohella Greta Garbo, Ikea, päivälehdet, ruotsidemokraatit, Olof Palmen murha, koronapandemia ja lopulta Ruotsia riivaava terrorismi, joka sai Juhani Niemenkin palaamaan Suomeen pommi-iskun tapahduttua perheen kotitalossa.

Tack för tipset, Mrs Karlsson!

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa
Ntamo, 2020, 251 s