Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Kansi Kalervo Sammalvehrä

Urmas Vadin Kuun toinen puoli kiinnosti lähtökohdiltaan, virolainen nykykirjailija ja pääosin vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoitettu naapurimaan asukkaiden elämää valottava perhehistoria ja kasvukertomus. 

Kertojan hilpeä ja kutkuttava huumori nauratti varsinkin päähenkilön, minäkertoja Toomaksen/Tomin murrosiän koettelemuksissa, mm kaiken kokeneen luokkakaverin, naisasiantuntija Kaurin opastamana. Kaur viihtyy kotonaan alapää paljaana, mutta Tom ei niinkään. Se piti sietää, sillä Kaurilla on ylivertaiset musiikkikokoelmat alkuperäisine bändisigneerauksineen. Ja niitä koettuja kikkoja tyttöjen kanssa.

Jotten joutuisi katsomaan Kauria, tutkailin levyn kantta. Sieltä tuijotti vastaan neljä kasvonsa maalannutta miestä, vaikka epäilinkin, että yksi tai ehkä jopa kaksi heistä on naisia. Heissä oli jotain synkkää ja outoa, ilmeisesti he ajattelivat olevansa demoneita, jotka haluavat syödä ihmislihaa, mutta olivatkin nielaisseet kumisen lelukoiran. - "Oletko päässyt panolle?" Kaur kysyi ohimennen.

Keskushenkilönä Toomaksen perheessä on äiti ja hänen sukunsa Neuvostoliiton aikaista historiaakin sivutaan. Jo edellisessä sukupolvessa on tapahtunut parisuhteissa kaikenlaista. Vaarikaan ei ole oikeastaan se oikea, vaan on vaihtunut vankileiriaikana. Kotiin on palannut mukavampi Hugo.

Parisuhteissa on myöhemminkin kitkaa ja niiden sattumanvaraista syntyä kukin miettii episodimaisissa luvuissa. Muutkin perhesuhteet tulehtuvat kukin vuorollaan. Naapurin Nosferatuksi kutsuttu kummajainen äijäksi ystävystyy bisnesmielessä isän kanssa: kun ruplat vaihtuvat kruunuiksi pitää keksiä ripeästi myytävää ja löytyykin iso varasto tshekkoslovakialaisia kuumavesipulloja.

Radikaalin ja äitinsä kanssa lähes sotajalalla käyvän siskon Kerlin kautta tutkaillaan ekologisia ympäristöasioita, jotka hyvin saman tapaisina on Suomessakin koettu. Sisko päätyy kommuunityyppiseen asumiseen, roskisdyykkaukseen ja polyamoria-vaiheeseenkin. 

Omintakeinen setä Andres puuhailee omassa täyteen ahdetussa kämpässään radioliikenteen ja muiden teknisten juttujen kanssa. Hän puhkeaa kyvyillään kukoistamaan uutena internet-aikana. Suhteet aiheuttavat ihmisiä vieroksuvalle tyypille loputonta ristiriitaa. Mielialahäiriö vie hoitoon sairaalaan, josta löytyy viehko nainen, mutta suhde käy jatkuvilla kierroksilla.

Sittemmin romaani paisui ahmimaan käänteitä väsymättömällä rouskunnalla, joka lopulta heitti minut kyydistä ja väsähdin pahan kerran tähän runsauden sarveen, josta karsimalla olisi tullut ytimekkäämpi. Vadilla on hulvattoman ja kekseliään kerronnan taito, mutta hän jää jauhamaan vähäpätöisiä yksityiskohtia liian perusteellisesti. Teksti alkoi maistua tasapaksulta vuodatukselta ja ihmiskohtaloiden päättely sadulta.

Kirjailijalla on humaani ote, hän haluaa henkilöhahmoilleen hyvää, mutta samalla alun hieman iloista anarkiaa ja erilaisuutta ymmärtävä kuvaus alkoi kääntyä tylsän sovinnaiseksi. Ja kun niin käy puolenvälin jälkeen, lukukokemus muuttui minulla lehmänhäntämäiseksi. 

Äidin lentävä lause: Tässä perheessä ei ole koskaan ollut hulluja, huijareita eikä tupakanpolttajia! on tarkoitettu panemaan asiat järjestykseen, mutta kaikkia perheessä lopulta löytyy.

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli
Kuu teine pool, 2024, suomentanut Petteri Aarnos
Enostone kustannus, 2025, 356 s

Vincenzo Latronico: Täydellistä

Kansi Tero Ahonen (kuva Aleksandar Kyng)

Italialainen Vincenzo Latronico kertoo romaaninsa Täydellistä inspiroituneen ranskalaisen George Perecin teoksesta Tavarat vuodelta 1965. Erehdyin ajattelemaan ennen blogiaikaa lukemaani Elämä. Käyttöohje, joka jäi mieleen omituisena saavutuksena saada aikaan monotonisesta kerrostalon tavarapaljoudesta sittenkin peilejä sen asukkaiden elämästä. Sen romaanin ei pitänytkään muistuttaa tätä lukemaani. Saadakseni mielikuvan tuosta Tavarat-romaanista luin siitä arvion. Kuinka ollakaan, sehän muistuttaa hätkähdyttävän paljon Latronicon romaania. Olikin syytä todeta se romaanin kiitoksissa, romaanihan on kuin päivitys siihen.

Täydellistä on kuitenkin selkeästi tämän ajan kuva, milleniaaleista puhutaan. Ja tavaroista tässäkin aloitetaan, oikean laatuisista tavaroista. Koko sisustus materiaaleinen ja esineineen kehystää kodin asukkaiden menestystä.  Italialaistaustainen pariskunta Anna ja Tom elävät ainakin eurooppalaisten nuorten aikuisten parissa uskoakseni himoittua elämää Berliinin sykkivässä sydämessä. On vaihtelevia freelance-töitä, graafista suunnittelua, digibrändäystä, visualisointiin keskittyviä toimeksiantoja. Tapaamisia ja ystäviä samassa kuplassa, klubeja, taidenäyttelyjä, kutsuja, designia - ja kaiken sen näyttämistä somessa. Valokuvien ja lyhytvideoiden vyöry leviää ruuduilla tasapaksuna. Vuoden 2015 pakolaiskriisi vuotaa kuviin, yhtenä niistä kolmivuotiaan ajautuminen rantahiekalle.

Miljardööri kaatoi sangollisen jäitä päällensä. Muotimerkki riisti kutojia Kaakkois-Aasiassa. Nuori nainen merkitsi muistiin jokaisen kerran kun hänelle vihellettiiin kadulla. Poliisi tappoi kaksi afroamerikkalaista. Mies filmasi ensisuudelman.

Aika kulkee eteenpäin, alati muutoksessa. Kun kaikki on saavutettu, alkaa tylsistymisen ja epävarmuuden aika. Kaupunkiin saapuu uusia ihmisiä, nuorempia, vanhat ystävät hajaantuvat, katoavat, perheitä perustetaan. Yksilöllisyys vaatii  erottumista yhteisöstä, mutta yhteisön kieli eli saksa antaa kuitenkin paremmat näkymät menestymiselle. Anna ja Tom kokeilevat Lissabonia, sitten Sisiliaa. (Perecin Tavaroissa pariskunta muuttaa Tunisiaan.) Airbnb ja alivuokralaiset sekä läppäri työkaluna sallivat vapaan liikkumisen.  Kilpailu kovenee, diginomadit eivät enää ole harvinaisia seikkailijoita, lienevätkö enää rohkeudesta kadehdittuja näinä päivinä. Elämä arkistuu ennemmin tai myöhemmin.

Täydellistä kuvaa pariskuntaa etäältä selostaen, he ovat keitä tahansa elämäntapansa edustajia. Vaikutelma on viileä ja intohimoton, seksiä myöten. Toteava teksti ei sisällä puhetta. Tapa kuvata pariskuntaa yhtenä hahmona vailla dialogia tekee heistä lihattomia ja verettömiä, kuvia ruudussa tai robotteja. Eksistentiaalinen ahdistus ja tyhjyyden tunne vaanii päällisin puolin filmaattista elämää. Tarvitaan uusi projekti, ja se tulee. 

Teos on satiiri kuvaamastaan elämäntavasta ja kirjailijan kansainvälinen läpimurto ja Booker-finalisti. Vincenzo Latronico vieraili Helsinki Litissä viime keväänä.

Modernia Berliiniä kuvaava teos esittää taidokkaasti sen, miten globalisaatio on kykeneväinen irrottamaan meidät ympäristöstämme. - Noin muotoilee Booker-raati palkintoehdokkuuden perusteluissa. Tästä tulee mieleen Yuval Noah Harari, joka sanoi (21 oppituntia maailman tilasta), että sen sijaan että ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa, heidän pitäisi löytää yhteys kokemuksiinsa. Jotain oleellista ihmisen fyysisestä läsnäolosta on menetetty digiajan myötä, ainakin tässä ajassa.  Toivottavasti ihmiset vielä osaavat tehdä korjausliikkeitä.

Vincenzo Latronico: Täydellistä
Le perfezioni, 2022, suomentanut Leena Rantanen
Gummerus, 2026, 160 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Helen Garner: Vierashuone

"Sehän tässä onkin rankinta minun kannaltani. Se että pidät itsesi vauhdissa." Nicola laski katseensa. Sanani olivat loukanneet häntä. "Mutta kun minulla ei ole muuta keinoa", hän sanoi. Jos menetän uskoni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja sanoa: 'Okei, minä luovutan. Minä kuolen. Tule vain, syöpä, nitistä minut'."

Vierashuone sijaitsee kuusikymppisen Helenin talossa Australian Melbournessa. Sinne hän on majoittanut syöpäsairaan ystävänsä Nicolan, joka on saapunut Sydneystä muutamaksi viikoksi saamaan hoitoja pitkälle edenneeseen sairauteen. Vaihtoehtohoitoja tarjoaa yksityinen klinikka, Theodore-instituutti. Helen kauhistuu ystävänsä ulkomuotoa jo lentokentällä, hän oli olettanut tämän olevan paremmassa kunnossa. Miksei kukaan varoittanut minua?

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuoneessa tutkaillaan kiinnostavaa asetelmaa kuoleman lähestyessä vääjäämättä. Onko terveellä läheisellä oikeus viedä kuolemaan tuomitulta tämän viimeisten elinpäivien toiveikkuus, vaikka se pohjaisikin sekä ulkopuolisen tahon huijaukseen että itsepetokseen?

Synkästä asetelmasta huolimatta Vierashuone ei ole raskasta luettavaa. Siinä viljellään rutkasti mustaa huumoria, joka kumpuaa nimenomaan ystävysten vastakkaisista asenteista. Heidän ystävyytensä on kestänyt niin kauan, että toisen mielipiteet ovat tulleet toiselle tutuiksi. 

Mutta Nicola on sellainen, hän uskoo kaikenlaisiin juttuihin. Hänellä on magneettimatto olohuoneen sohvan takana. 'Pane vain pitkäksesi matolle, Hel', hän aina sanoo. 'Se parantaa osteoporoosisi'.

Vaihtoehtohoidot Theodore-instituutissa ovat kalliita, mutta potilaalla on niihin varaa. Potilas uskoo lujasti professori Theodoren pelastavaan hoitoon. Professorilla itsellään tosin riittää konferensseja maailmalla, jonne hän potilaaltaan katoaa. Ainoa joka kokee huijariksi tiedetystä toimijasta tuskaa, on Helen. Tuskaa kokee myös Nicola ylisuurten C-vitamiiniannosten jälkeen, jotka ovat pääasiallinen hoitokeino. Klinikka vakuuttaa, että se kuuluu asiaan. Siinä käydään kasvainten kimppuun. Myöhemmin hoitoarsenaaliin lisätään myös peräruiskeet kahvilla. Tehokkaita kipulääkkeitä ei tässä paketissa suosita.

Ystävysten henkien taistoa seuraavat sivusta minäkertoja Helenin rationaalinen psykiatriystävä, Helenin naapurissa asuvan tyttären perhe ja 5-vuotias Bessie, joka tuo taloon lapsen kihisevää elämänhalua. Myöhemmin apuun saapuu lapsettoman Nicolan sisarentytär poikaystävineen.

Turhat mutta kivuliaat hoidot raastavat lakanoita ja tyynyjä pesevää Heleniä. Hän yrittää hillitä itseään, kun luottavainen potilas ei suostu lopettamaan sopimiaan hoitokäyntejä, vaikka altistuu kerrasta toiseen paheneville oireille,  puistatuksille, hikoiluille, kivuille. Empatia aaltoilee kiukun puolelle. Se on ihana paikka, kuvailee potilas tutulle klinikkaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajalla on tässäkin tapauksessa - paitsi ehdotonta luottamusta valitsemiinsa hoitoihin - kertynyt runsaasti tietoa erilaisista luonnon tuotteista. Hän pureskelee aprikoosinsydämiä ja nauttii kaalimehuja. 

Tunteissa vellomista väistäen Garner kuvaa taidolla ja lakonisella huumorilla ystävysten arkea dramaattisella hetkellä; kun on hyväksyttävä luovuttaminen. Elämän loppua lähestytään nöyrästi, tilanteen hyväksymistä etsien. Ytimessä on joka tapauksessa ystävyys, halu olla toiselle avuksi. Molempien on yritettävä ymmärtää, kuinka paljon toiselta voi odottaa kuoleman kynnyksellä. Ystävyyden lämpö säteilee kauniisti silloinkin, kun sitä eniten koetellaan. 

Vieraskirja on voittanut Australiassa kolme maan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa.

Helen Garner: Vierashuone
Spare Room, 2008, suomentanut Taina Wallin
Atena, 2015, 157 s

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Kansi Martti Ruokonen/kuva Juha Jernvall
Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1950-luvulla

Häntä ihmetytti ja pelotti itseäänkin, miten kamalasti hän inhosi ihmisiä, ei ainoastaan ankaraa johtajaa vaan myös niitä kilttejä nuoria naisia, jotka aina puhuivat hymyillen ja ystävällisesti, lepertelivät kuin pikkulapsille. Aikaisin aamulla ne tulivat huoneeseen laulamaan, että joka aamu on armo uus. Saatana, sanoo Assi äänettömästi, paskat teidän armostanne, minä haluan nukkua. Jeesus voimansa antaa. Paskat sen voimasta, antaisi sille, joka voimaa tarvitsee niin kuin minun sairaalle äidilleni.

Lapsuus 1940-luvun Suomessa näyttää tunnistettavalta 50-luvun lapselle, vasta 60-luku toi mukanaan suuremman muutoksen. Pihapiirit maaseudulla, kaupat pikkukaupungeissa, kansakoulu ankarine opettajineen, pyhä- ja rippikoulut, kodin sisustukset ahtaine makuuhuoneineen, kirskuvine hetekoineen ja tuolisänkyineen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen perhehistoriaa romaanissa Sattunut syntymään. Nimikin kertoo, että lapsia syntyi paljon ja usein suunnittelemattomasti.

Perheiden toimeentulo oli usein niukkaa, ehkäisy vaikeampaa kuin nykyisin eikä lapsia aina niin arvostettu. Kurinpito oli kasvatuksen lähtökohta. Jos jossain on selvää edistystä meidän päiviimme mennessä tapahtunut, niin lasten ja naisten asemassa. Lähtökohta ei enää ole lapsen oman tahdon murtaminen, josta Varis antaa monenlaisia esimerkkejä koskettavasti kuvatussa perhehistoriassa - joka seuraa hänen omaa polkuaan. Lapsia ei kuunnella oikein missään asiassa. Tytön pitää jaksaa inttämällä vakuuttaa vanhempansa huonosta näöstäänkin ennen kuin pääsee osoittamaan sen terveydenhoitajan testillä.

Kaksoset Assi ja Essi syntyvät sodan viime vuosina isosiskon ja vanhempien kotiin. Pihapiirissä lapsia hoitaa naapurin evakkomummo, josta tulee lapsille pilliklubia polttavaa kanslisti-äitiä läheisempi. Äidillä on paha tapa latistaa lapsilta kaikki ilo ja innostus, järjestyksen nimissä. Assi varsinkin, kirjan päähenkilö, osoittaa jo varhain liiallista omatoimisuutta liikkumisineen ja kyselyineen. Mitä sää sillä tiedolla teet? Ne on aikuisten asioita eikä kuulu lapsille. Niinpä äiti keksii diakonissan raamattupiirin ja muita rientoja, joihin Assi vastoin tahtoaan ilmoitetaan.

Hän istuu mykkänä, kehenkään katsomatta, hänelle tuodaan mehulasi ja pullansiivu, hän istuu, ei syö, kuulee, kun diakonissa lukee kimeällä äänellä jotakin raamatun kohtaa, ja kun hän lopettaa, naiset alkavat keskustella siitä hartaalla äänellä, vähän samalla tavalla imelästi kuin pyhäkoulunopettaja ja tyttökerhon isot tytöt.

Kristillinen kasvatus oli kouluissakin väkevää aamuhartauksineen. Muutoinkin Assin koulukokemukset tuntuivat kovin tutuilta. Aina saa hävetä. Se on se perustunne. Kaikki pelkäävät muiden tirskunaa. Eikä kukaan huomaa, että pelko vähenisi, jos ei kenellekään tirskuttaisi, jos vain annettaisiin olla vasenkätinen, vinohampainen, ei naurettaisi vaikka toisella on ruma laukku, toisenlaiset kengät. Kotona Assin tottelevaisemmat siskot vahvistavat kaikuina äidin lauseita, joilla häpeää kasvatetaan.

Norjan valtio lahjoitti Suomen kouluille kalanmaksaöljyä! Sitä ei sentään kouluissa enää 50-luvulla tarjottu. Keksittiin Vitol-helmet ja koululaisten kärsimykset vähenivät yhdellä ruokalusikallisella pahanmakuista öljyä. Vessakulttuuri oli noina aikoina primitiivistä huusseineen, vierekkäisine reikineen. Eikä murrosikäisten tyttöjen ollut helppoa saada tietoa kuukautisista, siis niistä. Ne alkoivat. Vertaistukea sai sentään ikätovereilta, persedes ments oli yhden tytön kekseliäs nimitys tälle hävettävälle biologiselle kehitykselle. 

Syyllisyyden tunne lapsiin istutetaan. Äiti sairastuu syöpään eikä Assilla ole kaukana ajatus, että hän on senkin aiheuttanut murjottamalla ja olemalla laiska. Koulussa on kurjaa, kotona kovaa, ja ennen äidin sairastumista jatkuvaa riitelyä, mutta onneksi tytön kirjoitustaito kukoistaa jo lapsena ja päiväkirjaan saa purkaa sisimpiä tuntojaan.

Sekin asia käy ilmeiseksi, että jos kodissa paljon riidellään, se malli imeytyy lapsiin, sisarusten välille tehokkaasti. Tässä suvussa riidellään ansiokkaasti sukupolvesta seuraavaan. Hyvin tutulta vaikutti äidin ja siskonsa Impi-tädin riitaisa vuorovaikutus. - Aivan sama äidilläni ja tädilläni. Ilma oli sakeana ärähdyksiä kuten gå och lägg dig, håll käften tai du är inte klok - ennen kuin luuri läimäistiin korvaan. Lähes hautaan saakka riitelivät, vasta dementia pysäytti vuosikymmeniä kestäneen äksyilyn.

Ensin äiti ja täti puhuvat iloisesti, mutta vähän ajan päästä alkaa kauhea huuto jostakin asiasta, josta ei saa selvää. Silloin isä menee päätään puistellen ulos ovesta ja sanoo menevänsä puita pilkkomaan. 

Kirjan luvut on otsikoitu perheen/Assin muuttojen mukaan, uusin osoittein. Lukujen loppuun on saksittu pätkiä ajan lehtiuutisista. Oikeastaan turhaan. Väkevintä on itse kerronta, lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkuudessaan. Kauppalasta Assi muuttaa Turkuun, suomen kielen opiskelijaksi yliopistoon. Turkulaiselle oli oikein miellyttävää lukea kehuja kaupungin kauneudesta ja vaikuttavuudesta, hienosta murteesta. Vertailukohtana Rooma ja Tiber.

Opiskeluaikana Assi edelleen keräilee itsetuntonsa rippeitä ja alistuu ikäviin seurustelusuhteisiin, jotka tietenkin sinänsä ovat aika tavallisia nuorelle. Ei sitä ihmiskokemusta silloin vielä ole paljon kertynyt. Seuraa muutto Helsinkiin ja Runoilija eli Pentti Saarikoski kävelee vastaan ja saman tien makuuhuoneeseen.

Tuula-Liina Variksen romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka on tullut luettua eli nämä vaiheet tuntuivat jo luetulta. Lopussa kirjailija juoksee tunnollisesti läpi koko tähänastisen elämänsä. Tyyli on sujuvaa, mutta väkevä jälki luetusta laimeni tässä lopun luettelomaisessa tapahtumaketjussa. Varsinkin unien läpikäynti ja siellä tavatut manan majalle menneet alkoi hieman kypsyttää. Parasta olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkoine aistihavaintoineen, tragikoomisine käänteineen, ihmistyyppien osuvat luonnehdinnat. Koko sodanjälkeisen Suomen nostalginen kuva, liikuttavakin ja jo niin kaukana. 

Vanhana on hienoa muistella pitkää elämää ja ihmetellä, kuinka tarkasti voi muistaa lapsuuden pienetkin asiat.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

WSOY, 2020, 356 s

Osamu Dazai: Epäkelpo Ihmiseksi

Ja niin kaikista muista etääntymiseni ja oma yksinäisyyteni sitten huokuivat minusta ominaishajuna, jonka monet naiset tuntuivat osaavan vaistomaisesti vainuta ja joka varmaankin yhtenä osatekijänä selittää, miksi elämäni myöhemmissä vaiheissa päädyin niin lukuisilla tavoilla hyväksikäytetyksi.

Maailmankirjallisuuden kulttiklassikoksi takakannessa nimetty Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi on nyt suomennettu uudelleen suoraan japanista. Edellinen suomennos oli tehty englanninkielisestä käännöksestä. Arvostan suomentajan Saku-Petteri Urpon Japanin kulttuurin ja kielen tuntemusta, johon voi tutustua kirjan esipuheessa ja lopun selvennyksissä sekä alaviitteissä. Esipuhe kertaa kirjailijan kaksoisitsemurhaan päättynyttä elämää, joka muistuttaa paljossa tämän romaanin sankarin kokemuksia.

Sujuvasta suomennoksesta huolimatta minulle  Epäkelpo ihmiseksi ei varsinaisesti kolahtanut, vaan luin romaanin enimmäkseen ihmetyksen vallassa. Japanin 1930-luvun elämä ja tapakulttuuri on kaukana sekä maantieteellisesti että henkisesti enkä oikein osannut eläytyä sankarin vieraantuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen.

Taidan päin vastoin vierastaa noita Japanin kulttuurin piirteitä, joista elokuvissa ja kirjoissa on tullut kerättyä havaintoja. Sisäänpäin kääntynyttä askeesia, kurinalaista itsehillintää, tarkkoja seremonioita ja rituaaleja, hierarkioita. Sen sijaan minussa heräsi oitis keittiöpsykologi: sankari Yō-chan kärsii selvästi nujertavasta isäsuhteesta. Toisaalta tämä "psykoanalyysi" taas tuo japanilaisenkin kulttuurin lähelle: henkinen tai fyysinen perheväkivalta tuottaa huonoa satoa kaikkialla.

Olenhan itsekin narrin elkeineni tottunut pettämään ihmisiä aamusta iltaan.

Harvoin nimittäin lukee näin täydellisesti itseään mitätöivää minäkertojaa. Ei mitään pyrkimystä esittää tapahtumia itselleen edullisessa valossa, päin vastoin kaiken kertoja näkee omaksi syykseen, sen miksi hänestä kasvoi epäonnistunut yksilö, naisten kaataja, sarjakuvataiteilija. 27-vuotias ihmisraunio - ja sekin paljastuu jossain ajatteluketjussa koomiseksi substantiiviksi.

Komea nuorimies, vauraan perheen poika ajautuu turhanpäiväisiin kaveri- ja naissuhteisiin. Hän omaksuu suosiota saadakseen narrin, pelleilijän roolin, vaikka toisaalta halveksii itseään siitä. Pelottavinta on se, että kaveriporukan halveksittu hylkiö näkee hänen lävitseen.  Kun hän myöhemmin luulee löytäneensä jotain parempaa, sekään ei paranna hänen minäkuvaansa. Sen hän kuulee lapsen suusta. Hän ei kelvannut rakastetun tyttärelle uudeksi isäksi, vaikka oli siinä uskossa. Seuraava vaimo raiskataan. Tapahtuma on kerrottu nykylukijan silmin erikoisella tavalla. Huoneessa oli kaksi eläintä.

Kammoksuin jopa Jumalaa. En uskonut Jumalan rakkauteen, ainoastaan Jumalan ankaruuteen.

Alkoholi- ja päihdekierre päättyy mielisairaalaan ja loppumetreillä vaikuttaa, että kertoja sittenkin löytää oikean osoitteen kärsimystensä ylitsepursuavalle ruukulle. Tulin jopa ajatelleeksi että kenties tuon ruukun hirvittävä raskaus olikin ollut isäni aiheuttamaa. 

Kaikessa tässä näkyy pettymys elämään päällimmäisenä tunteena. Pettymys siitä, ettei elämä ollut tämän ihmeellisempää, ei itse, eivätkä muutkaan. Tässäkin tapauksessa varhainen kuolema nosti kirjailijan maineeseen. 

Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi
Ningen Shikkaku, 1948, suomentanut Saku-Petteri Urpo
2025, Sammakko, 176 s