Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

En ehtinyt keskeyttää Asta Olivia Nordenhofin Paholaisenkirjaa ennen kuin se tuli luettua. Keskeyttäminen häilyi mielessä häiritsevästi. Ehkä se ei kerro muusta kuin huonosta keskittymiskyvystä. Teos on itsenäinen osa romaanisarjassa, joka heijastelee autolautta Scandinavian Starin tuhopolttoa ja vakuutuspetosta vuonna 1990. Ensimmäinen osa tästä seitsenosaiseksi jo etukäteen määritellystä kokonaisuudesta oli Löysää rahaa. Se teki vaikutuksen  ja kirja voitti palkintoja. Samaa vaikuttavuutta en kokenut enää  Paholaisenkirjassa, joka on minusta vain löysä. 

Tuli mieleen jotkut käsitetaide-näyttelyt, jotka vaativat runsaasti sanallisia selostuksia auetakseen näyttelyvieraalle. Mitä kaikkea nämä neljä Paholaisenkirjassa kuvatut, rahan ja vallan verkoissa kärvistelevät tyypit ilmentävät, paitsi erityisen kylmiä ja tylyjä suhteita, ei innostanut sen syvällisempään analyysiin, mutta tunsin helpotusta kun sain sulkea kirjan kannet. Ällistytti tämä ensimmäisen osan nostattamiin odotuksiin nähden lähes vastakkainen kokemus.

Vakuutuspetoksen pitäisi olla tämän kirjasarjan ytimessä ja se on ilman muuta sellainen rikos, joka sopii oikein hyvin kapitalismikritiikkiin, suorastaan ydinmehua. Sillä Nordenhof ilmoittaa tässäkin teoksessa jo esipuheessa, että se iso kysymys on: voiko kapitalismissa rakastaa? Yrityksiä vastata on neljä ja voi sanoa, että ainakin neljännessä aistii hitusen rakkautta. Sitä edeltävät ovat vihaisia, miesvihamielisiä, koska miesten maailma tämä edelleen on, ainakin mitä tulee kapitalismin kehtoihin. Myin itseäni, kuten kaikki muutkin, toteaa nainen. 

Neljäs yritys vastata on säerunon muotoon kirjoitettu ja edelleen vihainen, mutta ihon alla kasvaa lapsi ja myöhemmin lapsi nukkuu, kyselee jumalasta, uskommeko me. Lapselle on osoitettu myös kiitos opettamisesta. Aitoa rakkautta näyttää olevan tässä vaiheessa vain lapselle, viattomalle osoitettu.

Kun nyt luen tuon ensimmäisen osan herättämiä ajatuksia, huomaan että samanlaista ihmetystä sekin aluksi herätti. Se kuitenkin hiljalleen kokosi sirpaleensa niin että punainen lanka hahmottui. Samaa en havainnut tässä kirjassa. Ehkä kakkososa vaatii sitten tuon kolmannen osan selkeytyäkseen. Tulee mieleen, onko tarina jaettu turhankin lyhyisiin osiin, kun kerrontatyylikin on aika fragmentaarista. Tämän risukon jälkeen alkaa kaivata lukumaisemaan vanhaa paksurunkoista tammea (jeee... semmoinen löytyi). Ajatuksiahan kirja herättää, varsinkin nyt kun yritän sitä uudelleen miettiä.

Nordenhof kirjoittaa esipuherunossaan:

joten tämä

on minun kirjani

se on

eroottinen jännäri

liikemiehistä ja

paholaisesta

se on

runoja

rakkaudesta

puhetta

hullujenhuoneelta

ja teidän tehtäväksenne jää

sovittaa se sarjaan

en kai minä voi

kaikkea tehdä

itse

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

Djævlebogen, 2023, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka

Teos/Otava, 2024, 172 s

Oksana Vasjakina: Aro

Hän ei edes halunnut päästä  minnekään. Hän halusi kulkea. Pitkien pysähdysten päivinä, krapulasta toivuttuaan, hän alkoi kaivata tien päälle. Niinpä hän nousi aamulla vaalean ruskehtavaan Lada Samaraansa ja ajoi autotallille katsomaan muita äijiä. Matkalla hän osti arbuuseja, hunajameloneja, herkkusäilykkeitä, vahvaa teetä ja limpparia. Katettuaan kaiken pöytään  hän istahti penkin virkaa toimittaneelle KamAZin nahkapäällysteiselle istuimelle ja poltti tupakkaa. Akasiapuun varjossa hän pilkkoi arbuusinsa lihavia sisuksia leppoisaan tahtiin ja kaivoi kiiltävät siemenet viipaleista veitsensä kärjellä. Hän söi arbuusia ja, kuten hän itse sitä kutsui, löpisi lämpimikseen bisneksistään. Kun tyhjän kaksilitraisen muovipullon pohja oli täyttynyt punaisen Bondin tumpeista, hän kävi ravistelemassa ne jätesäiliöön. Kaadettuaan vettä tuhkakuppiin hän silitti autotallin koiria, joita kuumuus ja katuelämä piinasivat.

Venäjän valtavat arot ovat maapallon alkumaisemia, kuten Islannin jäätiköt tai Namibian hiekka-aavikko, horisontti on joka suunnalla, ihmisen käden jälki puuttuu. Rekka näyttää leikkiautolta siinä perspektiivissä. Oksana Vasjakinan omaelämäkerrallinen Aro kulkee isän, Juran rekan reittejä pitkin poikin valtavaa Venäjän maata, Itä-Siperian Ust-Ilimskin kaupungista (Irkutskin oblasti) Etelä-Venäjän Astrahaniin Volgan suistolle ja taas Moskovaan. Yhden reissun aikana kilometrejä kertyy helposti kolme tuhatta.

Sillä isä ei ole mikään aron raivaaja, hän on rekkamies, tataaritaustaa omaava levoton kulkija, entinen heroinisti, alkoholisti - ja aidsia sairastava mies, joka ei senkään tiedon anna vaikuttaa elämäntapaansa. Vasjakina kertoo isän ja tyttären yhteisestä matkasta. Sitä ennen he ovat jo pitkään eläneet kaukana toisistaan, tytär opiskelee Moskovassa kirjallisuutta ja kirjoittaa. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään! Sanattomaksi vetää tämä kieli, tämä yksityiskohtien vääjäämätön tarkkuus, joka vie lukijan aron tuoksuihin, rekan ja ihmisen hajuihin ja ohi kiitäviin tienvarsimaisemiin. Runoilijan otteella hän tallentaa päätä särkevän päivänvalon ja yön mustuuden - ne läikehtivät kuin dieselöljy kuumalla parkkipaikalla. Täytyy tietenkin kiittää Riku Toivolan mielettömän hienoa suomennosta.

Aro, pelkistetymmin kuin mikään paikka kertoo kaikesta elämästä, sen syntymisestä, kuolemisesta, hajoamisesta ja palautumisesta luonnon kiertokulkuun.

Yhteisellä matkalla molemmat yrittävät ymmärtää toisiaan paremmin, vaikka yhteinen kokemusmaailma puuttuu. Tytär elää urbaanin kaupunkilaisen elämäänsä, lesbosuhteissa, kirjojen ja opiskelun modernissa maailmassa, joka on siltä osin kuin missä hyvänsä Euroopassa. Isälle kaikki se on tiedossa, mutta vitun Moskova ei voisi häntä vähempää kiinnostaa, eivätkä sen baareissa tarjotut mojitot. Volgograd ei ole sen parempi: Pässingrad. 

Matka on hänen tapansa avata tyttärelle, mitä oikea elämä hänelle on. Se on rekan - lempinimeltään velipoika - ajoa ja parkkeeramista jonnekin arolle, ehkä Bahtemir-joen varrelle, jossa voi peseytyä Fairylla, leivän ja arbuusin syömistä vodkalla huuhtoen, tupakoimista, laulamista ja sen jälkeen raskasta unta ja painajaisia rekan makuulaverilla. Avioeron jälkeen on löytynyt nainen pesemään rekkakuskin vaatteita, suhteet ovat käytännöllisiä ja molemminpuoliseen laskelmaan perustuvia. 

Karua porukkaa ovat isän rekkamieskaveritkin, vankilakundeja rikollisklaanista, julmia miehiä, joiden kanssa isä osaa olla ja puhua. Miksi pienistä pioneeripojista Neuvostoliitossa kasvoi rikollisia ja varkaita, sitäkin Vasjakina analysoi lahjomattomasti - ja lohduttomasti. Joku saattaa sanoa, että puolet kansasta on istunut ja puolet seissyt vartiossa. Miten muuten neuvostoaika olisi voinutkaan päättyä? Ainoastaan raakaan mielivaltaan. Me olemme kaikki jatketta sille maailmalle. Siitä tulee minulle huono olo.

Isän ankara tapa ansaita elantonsa sopii hänelle, mutta hintana on ollut avioero ja kuluttava elämä. On liikuttavaa lukea karun tyypin yrityksistä antaa tyttärelle käsitys aron lumosta, järjestää hänelle iltapalaksi leipää ja kuivattua kalaa, petata peti rekkaan, vaikka sanoja ei löydy ja kohta isä on jo humalassa. Tytär kuvaa isän vaihtoehdotonta raatamista melankolialla, johon sekoittuu pelko ja häpeä isän arvaamattomasta käytöksestä ja muistot tehdyistä julmuuksista, väkivallasta. Isä hallitsee oman elämänpiirinsä, ja sen huolelliset rituaalit pesuineen ja vaatteiden vaihtoineen tytär kirjaa tarkasti. Isän välinpitämättömyys kohta päättyvästä elämästä on samalla lohdutonta. Tytär häpeää omaa helpotustaan isän kuolemasta.

Isä, kuten muutkin julmat ihmiset, oli tunteellinen mies. Humalassa hän itki ja kutsui minua tyttärekseen ja äitiä elämänsä naiseksi. Humalaisten tunnustustensa kautta hän koki kohoavansa, olevansa parempi kuin olikaan.

Tässä maisemassa, isässä, ja edeltävien sukupolvien köyhyydessä tiivistyy armoton kuva Venäjästä, valtavasta maasta, jonka johtajat aikojen vaihtuessa viis välittävät kansasta sen rajojen sisäpuolella tai ulkopuolella. Jossa kasvatetaan yhä uusia sukupolvia väkivallalla. Mitä lahjakkuuksia tuo maa onkaan synnyttänyt kaiken katkeruuden ja sodan keskellä. Ja kuinka paljon niitä on varaa tuhlata turhaan tappamiseen. Tässä yhden elämän esimerkissä näen Vasjakinan romaanin kohtaavan Mihail Šiškinin esseet, nämä rekkakuskit ovat Volgan lauttureita tässä ajassa ja paikassa.

Oksana Vasjakina, runoilija ja kirjailija, ei jää jälkeen isänsä arvostamasta Maxim Gorkista, ryysyläisten ja kerjäläisten romantisoijasta, tai muista venäläisistä kertojista. Hän asuu ja kirjoittaa edelleen Moskovassa. Ajat ovat ankarat hänenlaiselleen kirjailijalle, suorapuheiselle lesboaktivistille. Aro on osa omaelämäkerrallista trilogiaa, ja ensimmäinen osa Haava onkin jo poistettu homopropagandana Moskovan kirjastojen valikoimista.

Oksana Vasjakina: Aro

Степь, 2022, suomentanut Riku Toivola
Otava, 2024, 208 s

Harlan Coben: Saalistaja

Sain siskolta suosituksen Harlan Cobenin dekkareista, kun piti ottaa taukoa sodan ja sortovallan ikeestä. Saalistaja viekin oikein lupaavasti New Yorkin kiinnostavaan ja elämää sykkivään ilmapiiriin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2014, joten se on ajalta, jolloin Trumpin vaikutus ei vielä näkynyt. Kaupunkikuvaus onkin tämän dekkarin parasta herkkua, kirjailija kun tuntuu arvostavan juuri sitä puolta, joka on kansalliskonservatiivien hampaissa kaikkialla. Eli monenlaiset vähemmistöt, mukaanluettuna seksuaaliset vähemmistöt ja alakulttuurit elävät kirjan sivuilla omastaan ylpeinä ja tietoisina, suurkaupungin vapautta hengittäen. 

Myös päähenkilö, rikosetsivä Kat Donovan joutuu yksityiselämänsä historiaa selvittäessään kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Huolimatta jo 10 vuoden iästään, Saalistaja on ajassa edelleen hyvin kiinni. Verkon deittisovellus YouAreJustMyType on sen ytimessä. Lumoavan ystävättärensä Stacyn - jonka suloja on kuvattu turhankin ahneella mieskatseella - aloitteesta yksin elävä Kat päätyy selailemaan deittisivustoa. Suureksi yllätyksekseen hän löytää sivuilta entisen kihlattunsa Jeffin, joka on jättänyt rikospoliisi Katin sydämeen syvän haavan lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Samanaikaisesti tapahtuu hänen isänsä, myös rikosetsivä Henry Donovanin, murhaan liittyvää. Pidetty ja arvostettu isä murhattiin ja hänen väitetty murhaajansa on tekemässä kuolemaa vankilassa. Kat ei ole hyväksynyt jutun selvitystä, vaan lähtee tutkimaan asiaa uudelleen, kollegoidensa ja esimiehensä kielloista välittämättä.

Katin toinen tärkeä ystävä on Aqua, puistossa joogaa ohjaavaa transseksuaali, herkkä ja epävakaa tyyppi, joka sairastaa skitsofreniaa ja jonka kunto vaihtelee. Tärkeäksi henkilöksi tulee myös nuori mies Brandon, joka haluaa Katin tutkivan omasta mielestään kadonneen äitinsä reittejä. Äidin kanssa elävän pojan levottomuuden voi tulkita myös omistushaluksi, kun äiti näyttäisi päin vastoin nauttivan lomamatkasta uuden rakkauden kanssa.

Saalistajalla on monia ansioita. New Yorkin kadut hengittävät - elokuvahan tästä on jo näköjään tehtykin - eikä myöskään henkilöhahmojen luontevuudesta voi valittaa. Kaikessa näkyy kokeneen kirjoittajan jälki, siinäkin että osaa pitää monta palloa ilmassa samanaikaisesti. Jopa niin, että murhatun isän kuvio tuntuu hieman tarpeettomalta kokonaisuudessa. Roistojen puuhat ovat tietenkin hyytäviä, mutta sen ei dekkarin lukijaa pidä hätkäyttää. Valeprofiilien petollisuus ovat tätä päivää. Catfish -sanaa käytetään englannin kielisessä maailmassa. Netissä uivat ne isoimmat kalat.

Harlan Coben: Saalistaja
Missing You, 2014, suomentanut Salla-Maria Mölsä
Minerva Kustannus, 2015, 489 s

Ágota Kristóf: Todiste

Kansi Tuomo Parikka

On kulunut riittävästi aikaa Isosta vihosta, että uskalsin käydä käsiksi Ágota Kristófin trilogian toiseen osaan. Sen verran kolea oli tunnelma tuossa ensimmäisessä kirjassa, että se painui mieleen tyrmäävänä kokemuksena. Kristófin ankaran askeettinen käsiala, vailla mitään pehmentäviä sävyjä, jatkuukin Todisteessa tutun oloisena. 

Sota on jo takana, mutta väkivallan koneisto vain muuttaa ilmiasuaan ja kohdistuu henkisen vapauden nujertamiseen ja sitä edesauttavaan valvontaan. Kiellettyjä kirjoja löytää piiloista, kiellettyjä asioita kirjoitetaan päiväkirjoihin ja kätkettyihin kirjeisiin. Kirjakauppias Victorilla ei siksi ole paljon myytävää, kaikki on kiellettyä, paitsi sellainen kirjallisuus, josta kukaan ei ole kiinnostunut.

Koska näissä teoksissa ei ole pienintäkään huumoria, tapahtumapaikan alkaa nähdä dystooppisena ja ihmiset pystyyn kuolleina zombeina, epä-ihmisinä. Se on totalitaarisen valtion sielunmaisema. Suurin osa tekstistä on pelkistettyä ja toteavaa dialogia. Paikka on myös edelleen anonyymin oloinen, vaikka jossain kohtaa Unkarin vuoden 1956 kansannousu vilahtaa taustalla, uutena väkivallan ryöpsähdyksenä.

Kaksoset Lucas ja Claus erosivat Ison vihon lopussa, vaikka olivat läheisiä kuin yksi ja sama henkilö. Claus pakeni rajan yli ja Lucas palaa 15-vuotiaana asumaan isoäitinsä taloon pikkukaupungissa. Hän ottaa luokseen asumaan nuoren Yasminen ja tämän vammautuneen lapsen, joka ilmeisesti on insestin seuraus. Poika, Mathias on kuitenkin älykäs ja Lucasin tukemana hän kestää kiusaamisen koulussa. Sitä ennen äiti on jo kadonnut. Lucas on kieltänyt äitiä ottamasta poikaa mukaansa suurempaan kaupunkiin. Lapsi ikävöi äitiään. Lucas sen sijaan on tyhjä tunteista, vaikka hän on komea nuorukainen, johon naiset ihastuvat. 

Kertomuksessa tavataan sodan murjomia ihmisiä, jotka kaikki ovat jollain tavoin vaurioituneita, kuten Clara, johon Lucas tuntee vetoa, koska tämä muistuttaa hänen äitiään. Isoäidin talon ullakolla roikkuu kaksi luurankoa, hänen tyttärensä ja tämän vauva, sodan uhreja hekin. Lucas ja poika suhtautuvat niihin kuin huonekaluihin:

- Pidän, varsinkin vauvasta. Se on rumempi ja pienempi kuin minä. Eikä kasva ikinä. En tiennyt että se oli tyttö. Sellaista ei voi tietää jos toinen on pelkkä luujuttu. - Niitä juttuja kutsutaan luurangoiksi.

Karut näkymät täydentyvät monen yöllisillä painajaisilla. Erään talon parvekkeella Uneton viettää öitään, kellonaikaa satunnaisilta ohikulkijoita kysellen. Hänelläkin on muistonsa, sodan jälkeen tapettu vaimo, orpokodiksi muutettu kotitalo, entinen kartano.

Kaupungin asukkaat sentään yrittävät tukea toisiaan. Sekin pitää tehdä viranomaisten tietämättä. On hyvä tuntea puolueen virkamiehiä, heillä on  mahdollisuus järjestelyihin. Kaikilla kaupunkilaisilla on kauheat menetyksensä ja varsinkin seksuaalinen hyväksikäyttö on jättänyt useaan henkilöön parantumattoman jäljen.

Vaikka Lucas vakuuttaa, ettei tunne rakkautta ketään kohtaan, jotain sen tapaista joka tapauksessa ilmentää hänen huolenpitonsa Mathias -pojasta. On kuin nuori mies opiskelisi kadonnutta tunne-elämää ja orpo poika on hänen opetusvälineensä. Niin hyvin Lucas on onnistunut sisäistämään kaksosveljensä kanssa Isoon vihkoon kirjoittamansa elämisen ohjeet, tapetut tunteet ja julmuuden harjoittelun, joilla valtiossa piti pärjätä. Lucas auttaa myös kommunistisessa valtiossa työttömäksi joutunutta pappia, vanhaa ja masentunutta miestä.

Kaksosveljeä Clausia muut pitävät kuolleena, mutta Lucas on varma veljen paluusta. Onko paluu totta vai ei, siitä ei lukijakaan pääse varmuuteen. Luotettavaa tietoa ei tule. Lopussa on viranomaisten vahvistus, ettei kummankaan pojan elämästä ole virallista todistetta, siksi heitä ei ole.

Hautojen ja luurankojen luona yöpyvät ihmiset jatkavat varjojen elämäänsä, kaikki ovat sodan ja totalitarismin uhreja.  Samalla kun tyly kieli ja sisältö karmaisevat, on outoa havaita, että Todiste - kuten Iso vihkokin - on helppolukuinen. Se johtuu äärimmilleen hiotusta kerrontatavasta, jossa dialogi nakuttaa armottomasti eikä salli lukijan herpaantua. Tyylin on kerrottu ainakin osaksi johtuvan kirjailijan ranskan kielestä, jonka hän oppi vasta aikuisella iällä ja jolla tämän trilogian kirjoitti.

Ágota Kristóf: Todiste
La Preuve, 1988, suomentanut Ville Keynäs
WSOY/Tammi, 2023, 192 s

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kansi Ville Laihonen

Vääryydestä jolle ei ole sanoja (takakansi)

Alkaen Israelin perustamisesta vuonna 1948 Lähi-idässä on ollut käynnissä konflikti, joka on toistuvasti puhjennut sodaksi. Palestiinalaisia pakolaisia on paennut naapurivaltioihin ja muihin maihin. Toimittaja ja kirjailija Irene Zidan on palestiinalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär ja hänen esikoisteoksensa Isäni appelsiininkukkien maasta lähtee samasta tilanteesta.

Siirtolaisvirta on samanaikaisesti kulkenut päinvastaiseen suuntaan Israelissa, sinne muuttaa jatkuvana virtana juutalaisia kaikkialta. Israel on myös levittäytynyt palestiinalaisalueille siirtokuntina, jotka YK on tuominnut lainvastaisina. Nyt Gazan kaistaleella kuollaan päivittäin massiivisissa sotilasoperaatioissa eikä Hamas ole vapauttanut kaikkia ottamiaan panttivankeja. Siviiliväestö on murskautumassa kahden tulen välissä maailman katsoessa tuhoa uutiskuvista.

Konservatiivikristityt ovat vahvassa myötätuulessa Trumpin kannattajina eivätkä Netanjahun hallituksen toimet kohtaa kritiikkiä suurimmalta tukijaltaan, olivat ne kuinka tuhoisia hyvänsä. Israelin nykyisen hallituksen tukijat päin vastoin katsovat sen omaavan raamatullisen oikeuden laajentumiseen alueella. Näistä ihmisistä ja heidän suhteestaan Israeliin Terhi Törmälehto kirjoitti hienon romaanin He ovat suolaa ja valoa. Trump näkee Gazan alueen lupaavana tulevaisuuden rakennuskohteena, kunhan alue on tyhjennetty sen nykyisistä asukkaista.

Irene Zidanin romaanissa Israelista käytetään nimitystä Valtio ja palestiinalaisten asuttamista alueista Kaistale ja Ranta eli Gaza ja Länsiranta. En ihan ymmärrä, miksi se on ollut tarpeellista. Olisiko niin, että nimet ovat niin pahasti sodan miinoittamat ja kirjailija itsekin niin vereslihalla yhden sukuhaaransa kohtaloista että hän on halunnut käyttää näitä viileitä yleissanoja noiden nykyisten sotatantereina tunnettujen nimien asemesta? Tämä on romaani eikä muistelma, mutta oman sukunsa kokemuksia Zidan ilmeisesti on käyttänyt kirjaansa samoin omaa toimittajataustaansa Lähi-idän kirjeenvaihtajana (nimellä Aishi Zidan).  Hamasin hyökkäys Israeliin syksyllä 2023 on jo tapahtunut kirjan nykyajassa.

Amira Mansurin, minäkertojan kertomuksessa vuorottelevat hänen arkensa ison päivälehden palestiinalaistaustaisena toimittajana ja perheenäitinä nykyajassa sekä hänen isänsä historia pakolaisena, perheenisänä ja perheestään etääntyneenä vanhuksena. 

Omakohtainen kokemus ulkopuolisuudesta, vain ulkomuodon perusteella valottaa sitä mitä moninaisimpien solmukohtien vyyhteä mitä vähänkään normista poikkeavat ihmiset Suomen tapaisessa, pitkään hyvin homogeenisessä maassa joutuvat kohtaamaan. Vaaleita ja karvattomia sääriä voi kadehtia, jos itsellä iho ärtyy karvojen höyläämisestä uimahallikäyntiä varten. Vain suomen kieltä taitava Amira joutuu jo koulussa tuntemaan nahoissaan opettajan epäilyn; tarvitsisiko hän kielen takia tukiopetusta? Isään kohdistuu tietenkin vyöry epäasiallista ja lannistavaa kohtelua.

Isä on syntyisin siitä Palestiinasta, jossa 70-luvulla oltiin vapaamielisempiä kuin nykyään. Naiset eivät käyttäneet huivia, uskonnollinen fundamentalismi ei vielä ollut vallitseva suuntaus. Isä on lahjakas ja sivistynyt mies, joka otti isyysvapaata piirilevytehtaalta osallistuakseen tyttärensä hoitoon, kun se oli vielä harvinaista Suomessa. Vaikka suomen kieli on perheen kotikieli, hänellä on muualta tulleen puhetapa ja ulkonäkö, niinpä hän saa terveyskeskuksessa tai marketissa ymmärtämätöntä ja kärsimätöntä kohtelua. 

Zidan kuvaa iloisen ja optimistisen miehen muuttumista hermostuneeksi ja sulkeutuneeksi mieheksi, joka istuu nauliintuneena synnyinmaansa masentavaan uutisvirtaan. Mies saa rauhaa vain omien ruokiensa kokkaamisesta - vaikka suomalaisista tomaateista ei aivan samaa aromia irtoa. Tyttäret etääntyvät masentuneesta isästä, äidin koulutusta vastaava työ on köyhälle perheelle tarpeen. Kuormittuva tilanne sairastuttaa lopulta isän ja häntä hoidetaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

Isäni appelsiininkukkien maasta kadottaa paikoitellen jännitteen risteillessään turhan laaja-alaisesti Amiran arjessa. Toimituksessa kollegat ovat ymmärtäväisiä, maailmaa nähneitä tyyppejä riittää. Aviomies tukee kaikessa, lapset tuovat iloa. Työterveys tulee apuun kun Amirakin romahtaa. Lieneekö tarkoitus kuvata myös positiivisia asioita Suomesta, eikä vain isän kokemia vastuksia? Toisaalta toimituksen ulkopuolella Suomi näyttäytyy inhottavien someräyhääjien maana, jokaisesta artikkelista Valtion puolustajat hyökkäävät Amiran kimppuun ja syyttävät häntä ja lehteä puolueellisuudesta.

Isä kuitenkin kantaa mukanaan suurinta traumaa, hänen silmiensä kautta lukija näkee yhden ihmisen kokemuksissa kaiken kohtuuttomuuden. Siksi hän on kirjan sydän, sen nimen mukaisesti. Hänessä ruumiillistuu palestiinalaisten onneton kohtalo sijaiskärsijöinä juutalaisten holokaustista. Johon heillä ei ole yhteyttä eikä syyllisyyttä.

Kun yritin selittää syytä sille, miksi olen kasvissyöjä - tiedättekö ilmasto lämpenee ja lihankulutus on yksi osa ongelmaa - sukulaiseni tuijottivat minua ensin epäuskoisena ja nauroivat sitten vedet silmissä. Heillä oli konkreettisempia ongelmia. "Ei se maailma sinun lautasellasi tuhoudu", Riham sanoi, kun puhe taas kulki.

Vahvimmillaan kuvaus on kun Amira muistelee lukioikäisenä tekemäänsä matkaa Länsirannalle ja kohtaamistaan sukulaistensa kanssa. Siitä lähtien kertomus napakoituu ja isän elämän mittainen ponnistelu tulee lähemmäs. Ponnistelu joka alkaa jo alaikäisenä vankeusrangaistuksella - "Tiedätkös, pidätykset ovat palestiinalaispojille kuin asepalvelus. Melkein kaikkien on pakko suorittaa se jossain  vaiheessa." 

Aikuinen tytär osaa jo paremmin kuunnella isää, jonka ahdistuksen syyt ovat jääneet pienelle lapselle käsittämättömiksi ja pelottaviksikin. Lohdullisesti isä ja tytär päätyvät lähentymiseen. Kaistaleen, Rannan ja Valtion kesken tilanne ei voisi olla tukalampi.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY, 2024, 281 s

Sjón: Skugga-Baldur

Kansi Eliza Karmasalo/Like

Punaruskeat napaketut muistuttavat ihmeellisen paljon kiviä. Kun ne makaavat kivien vieressä talvisin, niitä on toivotonta erottaa kivikosta. Paljon vaikeampaa kuin sinikettuja, jotka aina häämöttävät tai kuultavat hangella.

Tällaisia ongelmia voi metsästäjällä olla Islannissa, 1800-luvun loppupuolella. Islantilaisen Sjónin hyvin pienessä mutta kuin kullanhuuhtojan vadista hiotussa romaanissa Skugga-Baldur tavataan eräs kettu, pastori Baldur, kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson ja muutama muu. On myös nuori tyttö, joka on löytynyt haaksirikkoutuneelta purjealukselta. Hän on ainoa eloonjäänyt mutta pahasti kolhittu olento.

Tämä voisi olla tiiliskiviromaani, mutta sen sijaan se on lyhyt proosarunoelma, loistokkaasti kerrottu ja kerrostettu tarina, jossa paha saa palkkansa, lumi jymisee jäätiköillä, korpit hyppelevät ja kettu vilistää aavassa maisemassa. Siellä asustaa myös kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson  ja toisaalla pappi Baldur Skuggason. 

Harvoin olen liikuttunut mistään lukemastani niin paljon kuin  sen kuvauksesta, kuinka kasvitieteilijä valmistaa elämässään kovia kokeneen tytön hautaan, kuin kaikkien rakastaman kuningattaren. On niin hienoa myötäelää hyvän ihmisen jalouteen, kuin siitä saisi pisaran lainaksi. Pappi Skugga-Baldur sen sijaan ei aseineen antaudu sääliin eikä rakkauden tekoihin. Sillä - suomentaja Tuomas Kaukon sanoin - Skuggabaldur on islantilaisten kansantarinoiden hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Sanalla voidaan tarkoittaa myös pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä, piileskelijää.

Islantilainen kansanperinne taipuu tässä runollisessa kertomuksessa mitä luontevimmin tarinan henkeen ja hengitykseen, pieniä ilkikurisen huumorin väläyksiä sinne tänne sirotellen, onhan ihminen niin pieni otus aseineenkin tämän taivaankannen alla. 

Maagista, vaivuin suorastaan nirvanaan tätä lukiessani. Kiitos Margit! Teos voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005.

Sjón: Skugga-Baldur, 2003

suomentanut Tuomas Kauko

Like, 2005, 112 s

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

eka duunipäivä 3

enkä aio valehdella, jonas sai eniten paskaa niskaan, marco rages sille koko päivän, koska vaik jonas on mun veli, marcohan sen otti messiin, ja siks se on vähän niinku sen vastuulla, se adoptoi jonaksen sen sitä pitää kouluttaa

Marco alko jopa puhuu sujuvaa norjaa, ja niin se tekee vaan sillon kun se on tosissaan, mut se on oikeesti ihan hiton huvittavaa koska yhtäkkii se kuulostaa ikivanhalt äikän maikalt jonka kaulas roikkuu silmälasit ja leuas kasvaa harmaa parta, mä vannon sun ois pitänyt kuulla ku se oli et: jonas, olen hyvin pettynyt käytökseesi, olet läpeensä vajaaälyinen, sinulta puuttuu tyystin tavalliset valmiudet, perustiedot, kriittinen ajattelu jne jne

Neljä oslolaista 16-vuotiasta hengailee yhdessä, heitä yhdistää maahanmuuttajatausta - ainakin Kroatia ja Somalia - ja intressit, alpron, amfen, budin, candyflipin, hapon, lätkän, mämmin, pirin hankinta yhteiseen ajanviettoon. Oliver Lovrenski, kavereille Ivor, on kroatialaistaustainen, joka 19-vuotiaana kokosi puhelimelleen tallentamastaan ajatusvirrasta tämän sensaatioksi kuvatun esikoisteoksensa Silloin ennen. Lukiessa kuulostaa kuin räppäri vuodattaisi taustalla madonlukuineen. Pysäytyskuvia, luonnehdittiin jossain. Se onkin hyvä sana. Onerva Kuusen suomennos tavoittaa loistavasti oikean rytmin. Viimeiselle sivulle on listattu avainsanojen sanasto, joka ei kohdallani ollut aivan riittävä. Netti tuli taas apuun, kaiken löytää.

Ivorin, Marcon, Arjanin ja Jonaksen oleilu on itsetuhoista kuin Hunter S Thompsonin tai Charles Bukowskin viina- ja huumehouruiset maailmat, ja yhtä viiltävällä tyylillä raportoitua. Erona se, että nämä pojat ovat vielä nuoria, isoja poikia, joiden elämäntapa ja välinpitämättömyys lähipiirin ja yhteiskunnan pelastusyrityksille tanssittavat heitä veitsen terällä. 

Mikä on saanut pojat niin irti ja huumeisen elämän vietäväksi, se ei ole tässäkään yksiselitteistä. Taustalla on Ivorilla sukua, baba, joka oli suvun suurisydäminen pappa. Muillakin pojilla on ollut tärkeitä isovanhempia, joiden poistuminen näyttää olleen isompi isku kuin mikään muu. Jonaksella on pikkuveli, jota hän yrittää suojata väkivaltaiselta isältä. Äiti yrittää saada poikaa kotiin vaikka syömään, mutta ote on jo irronnut. Toisiltaan pojat saavat ymmärrystä, ystävyyttä, veljeyttä, naurua ja iloa. 

Tyypit eivät ole tyhmiä; lukio on käytävä, jos haluaa asianajajaksi. Dialogi on terävää, hauskaakin, aforismit lakonisia. Marco on Ivorille johtohahmo, hän on kova mutta pärjää kuvioissa. Kaveri kuuntelee äänikirjoja ja nyt oli kuuntelussa Bridget Jones! 

Värit kuitenkin mustenevat tässä tarinassa, kuten niillä on tapana tässä ympäristössä. Pojat seilaavat myrskyävällä valtamerellä ilman vanhan merikarhun opastusta. Hengenvaaralliset aineet ja aseet vaikuttavat imevän poikia puoleensa kuin magneettinen pimeys. Kohtalokkainta on kuitenkin se kun poika pettää mummon luottamuksen.

...yhen denan nimi oli steinar ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen et sä oot hengissä, ei siihen oo lääkettä

Oliver Lovrenski: Silloin ennen
Da vi var yngre, 2023, suomentanut Onerva Kuusi
Gummerus, 2025, 274 s