Lauantai kirjamessuilla

Yhteen A4een tiivistetty ohjelma taskussani sukelsin taas Turun kirjamessujen vilinään. Enkä siitäkään näköjään onnistunut osallistumaan kaikkiin. Juha Itkosen teoria perheestä sekä myös hänen ja Amman lukuhetken Ysäridisko putosivat pois, samoin Juhani Branderin Amerikka ja köyhien ihmisten voima. Klo 15 kilpailivat Kirjasome juhlii seksuaalisuutta ja Timo Harakan Datakapitalismi. Löysin viimeksimainitun ensin. Harmi, koska Silvia Hosseiniakin olisin mielelläni kuunnellut.

Päivästä tuli kuitenkin näinkin riittävän pitkä ja hengen antimiltaan oikein virkistävä. Messukahvilan sämpylästä ei voi sanoa samaa (saman aikaisten ruokamessujen tarjontaan jonotti näännyttävän pitkä jono nälkäisiä). Kuinka nykyään osataankin tehdä niin hyvän näköisiä muovin makuisia tuotteita! 

Turkulaisena piti tietenkin heti syöksyä houkuttelevasti otsikoituun Turku vastaan Tampere - teemaiseen kisaan, jossa runoilijat lauloivat toisiaan suohon. Molemmissa kaupungeissa asunut messujen ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen juonsi kannustavasti.

Leikkimielisen alun jälkeen jaksoikin paremmin ottaa vastaan Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Opettamisen ilo & uupuminen.

Koulukeskustelua ei kukaan uutisia seuraava ole voinut välttyä näkemästä/kuulemasta. Opettajien ja samalla oppilaiden tilanne on jo pitkään vaikuttanut lähes epätoivoiselta. Nämäkin opet ovat työssään uupuneet. Rytisalo jätti ne työt kokonaan, kun taas Kinnunen palasi rakastamiinsa töihin, vaikka vakuuttikin olevansa oikeastaan pessimistisempi kuin Rytisalo. - Kaikissa koulua koskevissa uudistuksissa on ärsyttänyt eniten se, että opetushallinnolla näyttää olevan loputtomasti selvityshankkeita ja suunnittelua niiden takana, mutta harvinaisen huonosti on opettajia kuunneltu, koskivat uudistukset sitten liiallista intoa digitalisaatioon tai opetusohjelmia. (Mikä ei tule oikeastaan yllätyksenä työelämän taakseen jättäneelle: kaikissa organisaatiouudistuksissa vaikuttaa, että harvoin kuullaan niitä, joiden työhön muutokset eniten vaikuttavat.)

Esimerkkinä opetusohjelmien omituisuuksista haastateltavat mainitsivat uuden oppiaineen: Merkityksellinen neuvottelu, jonka opetuksesta ei ole annettu sen kummempia evästyksiä. Mielenkiintoista oli myös kuulla lukutaidon romahduksen taustatekijöistä. Käyttöön on otettu jonkin näköinen muiden taitoaineiden kompensaatio. Sen seurauksena peruskoulun voi läpäistä vailla kunnollisia perustaitoja, eli luku- ja kirjoitustaitoa. Kuulostaa suorastaan vastuuttomalta uudistukselta.

Ostin joka tapauksessa ensimmäisen joululahjan: Huokauksia luokasta - signeerauksilla.

Seuraavana vuorossa oli Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta. Elisa Aaltola on eläinoikeusasioissa ollut jo näkyvä aktivisti ennen kuin veljensä Mika tuli julkisuuteen Venäjän hyökkäystä päivittäin kommentoivana asiantuntijana (Mika A. messuilla sunnuntaina). Elisa Aaltola peräänkuuluttaa kokonaisvaltaista asennemuutosta suhtautumisessa eläimiin. Heistä on puhuttava, ei niistä. Heillä on mieli ja tunteet. Sillä on merkitystä, kuinka eläimistä puhutaan, kohdellaanko heitä hyödynnettävinä esineinä vai tuntevina olentoina. Aaltola kannustaa ajattelemaan myös sikoja, lehmiä ja hirviä sellaisina eläiminä kuin minä pidämme perheen lemmikkejä, kuitenkaan heitä inhimillistämättä. - Aaltola on epäilemättä eläinfilosofiassa etujoukoissa. Silti sekasyöjänä - vaikka lihaa yhä vähemmän syövänä - tätä kuunnellessa tulee huono omatunto ja se surullinenkin tunne, että hänen ajatuksensa ovat niin kaukana enemmistöstä meidän teollistuneen lihantuotannon aikakaudella. Hyvä että on energisiä vaikuttajia, joilla on tavoitteita paremmasta maailmasta.

Yleisöstä joku esitti kysymyksen, kuinka hänen mielestään tulisi suhtautua vieraslajeihin. Myös tässä tappaminen on hänen mielestään turhan helppo ratkaisu. Meidän on mahdollista kehittää uusia tapoja kohdata sekin ilmiö. 

Seuraavaksi löysin itseni epätyypillisestä seurasta, nimittäin estradilla istui arkkipiispa Tapio Luoma yhdessä Sixten Korkmanin kanssa. Keskustelussa oli pohjana Korkmanin teos Talous ja humanismi. Arkkipiispa onnistui yllättämään. Korkmanin älykäs ja huumorintajuinenkin tapa puhua yhteiskunnallisista asioista on tullut mediasta tutuksi, mutta Luoma oli myös yllättävän rento ja hyvä keskustelija. Riitta Monto juonsi asiantuntevasti. Keskustelijat päätyivät yhteiseen näkemykseen kristinuskon reformaation merkityksestä nykyiselle markkinataloudelle ja varsinkin sen pohjoismaiselle versiolle markkinaliberalismin vaihtoehtona. Se miten tähän päädyttiin tietenkin erotti kirkon miehen ekonomistista. Korkman painotti valistuksen merkitystä, Luoma toi Jeesuksen sanaa esille. Korkman näki Lutherin epäluulon pankkeja kohtaan edelleen terveellisenä, varsinkin nyt kun pankit ovat niin jättimäisiä, valvonta on vaikeaa, mutta valtioiden on ne konkurssilta pelastettava.  Korkman totesi myös hyväntuulisesti, että taloudelliset katastrofinäkymät ovat ekonomisteille jokapäiväistä leipää. Näin on aina ollut ja epäilemättä jatkossakin. 

Juha Itkonen jäi siis toiseksi, kun kiinnosti enemmän teema Puolueet kirjailijoiden tentissä. Puolueita edustivat Kike Elomaa, ps, Saara-Sofia Siren, kok ja Li Andersson, vas. 

Virpi Hämeen-Anttilalla oli asiaa kirjailijoiden olemattomista eläkkeistä, miksi heitä ei saada MYELin piiriin? Apurahat ovat kirjailijoiden palkka, tähän pitäisi tähdätä Li Anderssoninkin mielestä, joka oli taas todella hyvin perillä taiteilijoiden elantoon liittyvistä asioista, ehkä myös kuvataiteilijaisänsä kautta. - Halutaanko puhua ALVista? kysäisi ajankohtaisesti Karo Hämäläinen Parnassosta. Hallituksen edustajat Siren ja Elomaa painottivat taas, että joka puolelta leikataan vähän, siksi kirjailijoita ja kirjoja kurittava alvin nousu on vain yksi monista puroista. - Miksi oluen alvia lasketaan mutta kirjojen nostetaan, ihmetteli Andersson. En ymmärrä, mitä tässä haetaan. Tai ymmärrän kyllä, korjasi Li yleisön aplodeeratessa.

Apurahojen merkitystä painotti Salla Simukkakin kertoessaan omasta menestyksestään maailmalla. Hänen Lumikki-sarjaansa luetaan kansainvälisesti ja siitä ollaan suunnittelemassa tv-sarjaa Hollywoodissa.

Timo Harakka epäili 20 tunnin lennon näkyvän hänestä

Kirjamessuni jatkuivat tiukasti yhteiskuntateemaisissa keskusteluissa. SDPn kansanedustaja Timo Harakka oli saapunut kirjamessuille 20 tunnin lennon jälkeen. Hän oli osallistunut kansainväliseen kongressiin tulikuumasta aiheesta, tekoälystä, algoritmeistä. Niitä teemoja käsittelee myös hänen tuore kirjansa Datakapitalismi kriisien maailmassa. Kansainvälisesti Suomi on kärkimaiden joukossa tällä alalla, me olemme niitä, joiden säännöksiä kopioidaan Euroopassakin, kun tämän alueen lainsäädäntöä laaditaan. Se onkin pienen maan ainoa keino selvitä Harakan mukaan, olla ketterä ja ajan hermolla eli koulutettuja. Haastattelija (nimi unohtui) ylisti kirjaa selkeänä ja hyvin luettavana.

Koska en ollut vielä saanut kuunnella riittävästi tuota Sixteniä, riensin vielä kuuntelemaan paneelikeskustelua Miten ajatella paremmin - luovuus ja politiikka. En ole ihan varma, liikkuiko keskustelu sittenkään ihan tuossa teemassa, mutta Suvi Auvinen mainosti kepulaista ystäväänsä, jonka mielipiteet ovat kaukana hänen omistaan eli toisten mielipiteiden kuuntelemista. 

Kike Elomaalle voi nostaa hattua rohkeudesta, koska tässäkin seurassa kävi selvästi ilmi, että persujen kannatus ei kulttuurialalla ole kovin korkealla. Kike E. on kuitenkin rehellisen ja maltillisen oloinen omassa viiteryhmässään. Kirjailijat muistelivat käänteentekeviä kirja/elokuvakokemuksiaan. Satu Rämölle se oli suomalainen Sisu-elokuva, hänestä se oli hieno ja hän tunsi ylpeyttä suomalaisuudestaan. Sixten Korkmanin sosiaalisen eetoksen eli empatian herätti aikoinaan Harry Martinsonin Nokkoset kukkivat, jossa hän ymmärsi mitä köyhyys merkitsee lapselle. Oli toinenkin merkitsevä teos, mutta se on jo ehtinyt livahtaa mielestä.

Kiitos Turun kirjamessut, kivaa oli kuunnella viisasta puhetta. Sen verran kuluttavaa on päivänkin verran pitää korvat avoinna ja pää valppaana sekä metsästellä seuraavaa foorumia ruuhkassa, että tänään oli vain sulateltava.

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jihadisti vai sittenkin norjalaisen vierastaistelijan metsästäjä jossain Lähi-idässä? Natsi vai Norjan vastarintaliikkeen jäsen sodan lopulla Norjan Hurtigrutenilla uponneessa laivassa? Salaisuuksia ja epäilyjä riittää norjalaisen Aslak Noren sukutarinassa, jossa Falckin laivanvarustajasuvun historia kätkee vaiettuja käänteitä ja tarkkaan piilotetun/kadonneen käsikirjoituksen nimeltä Meren hautausmaa. Sen on kirjoittanut Vera Lind, kirjailija ja mainitusta laivasta pelastautunut nuori nainen. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, hän on tehnyt yli 70-vuotiaana itsemurhan.

Falckin suvulla on kaksi keskenään riitelevää sukuhaaraa, vauras itäinen ja köyhtynyt bergeniläinen. Suvun SAGA-säätiötä johtaa itsevaltainen patruuna Olav, Veran poika, joka ei enää ollut äitinsä kanssa väleissä. Sen sijaan hänen veljensä, bergeniläinen Hans, hyväntekijälääkäri, seikkailija ja naistenmies on ollut Veralle läheinen. Säätiön museota johtaa Alexandra, kutsumanimeltään Sasha, Olavin tytär, perheenäiti ja varakkaan sukuhaaran määrätietoinen perillinen.

Sukutarinaan lomittuu toinen tarina: Lähi-idässä vankilassa viruvaa Johnnya epäillään jihadistiksi ja hän on jäänyt kurdien Peshmerga-joukkojen vangiksi. Toisaalta hän saattaa olla myös Norjan tiedustelupalvelun värväämä ja siis vastakkaisissa tehtävissä. Hän on Hans Falckin, vaarallisissa maisemissa viihtyvän lääkärin, ystävä ja niinpä hänet värvätään jossain vaiheessa tuon värikkään tyypin muistelmien kirjoittajaksi. Mutta onko sekin vain peitetarina totuuden, mereen hautautuneen salaisuuden paljastamiseksi? Kuinka paljon perheen vuoksi voi sietää valheita ja totuuden peittelyä?

Näillä eväillä koossa on perhedraama, historiallinen rikoskertomus ja poliittinen trilleri. Aslak Nore saa ainekset pyöräytettyä vauhdikkaaksi seikkailukertomukseksi, jossa on sekä jännitystä, repiviä ihmissuhteita että hippunen romantiikkaakin, sekä nykyistä että sodanaikaista. Juonen käänteitä on liiankin kanssa, ja siitä juontuvia henkilöhahmoja uusine nimineen. Tipautin muutaman mielestäni pään ylikuumentumisen takia. Henkilöhahmojen psyyken luotaamisessa ei kovin syvälle mennä, pikemminkin pientä kliseisyyttä on nähtävissä suvun päämiehen itseriittoisessa käskijässä tai hänen poikansa Sverren "heikkouden" kuvauksessa.

Kirjailijan tausta Norjan eliittijoukoista Lähi-idästä näkyy ja tämä romaani asettuukin vaikkapa Pierre Lemaitren vastaavien, sotahistoriasta ammentavien sukutarinoiden jatkumoon, jossa varakkaiden sukujen moraali sumenee rahan kiillossa. Nore kieputtaa ihmisverkostoaan lahjakkaasti ja onnistuu kiristämään jännitystä loppua kohden - ja solmii langat lopulta tyydyttävästi. 

Kannessa lukee Osa 1 eli jatkoa seurannee.

Aslak Nore: Meren hautausmaa
Havets kirkegård, 2021, suomentanut Aki Räsänen
Gummerus, 2023, 480 s

Maihinnousu Normandiaan. Lontoo-Portsmouth-Caen

Bunkkereita ja Calvados'ta

Muutaman vuoden pituinen tauko tuli matkusteluun vallinneista poikkeustiloista. Vanhemmiten vaarana on jämähtää nojatuoliin niin, että matka alkaa etukäteen tuntua enemmän rasitukselta kuin seikkailulta. Meiltä peruuntui ensin keväälle suunniteltu matka alppimaisemiin liian vähäisen osanottajamäärän takia ja seuraava matka täyttyikin ennen kuin ehdin evääni heilauttaa. Mutta lopulta istuttiin koneessa matkalla Lontooseen. Matkan teemana oli seurata toisen maailmansodan liittoutuneiden jälkiä Britanniasta Ranskan Normandiaan. Sodan kielellä se oli Operaatio Overlord, Normandian maihinnousu D-daynä 6.6.1944.

Sotahistoria tuli vähän kuin pyytämättä, ajatus oli tutustua seutuun, jossa ei ole tullut käytyä. Selväksi tuli, että toisen maailmansodan historia on tärkein elementti seudun turismissa. Luonto on kuitenkin kaunista, maineikkaiden maihinnousurantojen hiekka hienoa ja rannat jatkuvat silmän kantamattomiin. Lehtipuiden reunustamat pikkutiet halkovat vanhoja kyliä puutarhoineen, lehmät laiduntavat kumpuilevilla niityillä, kottaraisparvet lentelevät kirkontorneissa.

Matka alkoi Churchillin komennossa Lontoosta. Kuinka ollakaan, satuimme Lontooseen vuoden lämpimimpänä päivänä, yli + 33 astetta kaupungilla ja metrossa taatusti muutaman asteen lisää. Lontoolaisten kohteliaisuus metrossa ja sen kiemurtelevissa onkaloissa ällistytti ja teki kokemuksesta miellyttävämmän. Oxford Streetiä kun siinä lämmössä tallusteli, museoiden viileys oli tervetullutta. 

Ruusut vähän pehmentävät Imperial War Museumin militaristista kokonaisuutta tykkeineen ja panssarivaunuineen.

Täällä saatiin ensimmäinen annos tuhdista sotahistoriapaketista, johon liittyvää rekvisiittaa levittäytyi vitriineissä ja filmin pätkissä monessa kerroksessa - ja monessa muussakin museossa. Museot ovat nykyään niin hienoja kaikkine nykyaikaisine ääni- ja valotekniikoineen, että historia tulee entistä helpommin maallikollekin lähestyttäväksi.

Pohjakerroksessa esiteltiin I maailmansodan historiaa, seuraavassa II ja kolmannessa Pohjois-Irlannin konfliktia. Valitsimme teemaan sopivasti keskimmäisen. 

Siirryimme museosta Churchill War Roomiin, maanalaiseen bunkkeriin, josta Winston Churchill johti kabinettinsa ja sotilashenkilöstön kanssa puolustusta Lontoon pommitusten aikana. 

Tämä museo oli ahdettu todella täyteen yksityiskohtaista tietoa päähenkilöstä, pieni karsinta olisi saattanut jäntevöittää asiaa. Henkilökohtainen keskusyksikköni alkoi täyttyä pahan kerran.  Muun muassa Churchillin hattuvalikoima eri tyyleineen oli esillä. Churchill harrasti myös maalausta koko elämänsä ajan ja kehittyi oikein taitavaksi. Se varmaan rentoutti sopivasti kriisiajan valtion päämiestä.

Tiloissa oli autenttisesti kalustettuja huoneita, joissa erilaisissa tehtävissä toiminut henkilöstö teki työtään. Myös lady Clementine Churchillillä oli oma makuuhuone, josta käsin valvoa miehen unta ja muita tekemisiä. Churchill kuulemma hiippaili töihin, vaikka oli rouvalle luvannut ettei yöllä työskentelisi.

Normandian maihinnousuun osallistunut, ensimmäisen tykkitulen Atlantin muurille ampunut HMS Belfast meidän oli taisteluväsymyksen takia jätettävä väliin. Tyydyimme ihailemaan sitä ulkoa rantaravintolasta käsin, herkullisen fish pien ja kylmän oluen tyynnyttäminä.

Sieltä oli hyvä näkymä yli Thamesin Lontoon cityn vaikuttaviin pilvenpiirtäjiin.

Raahauduimme vielä National Galleryyn, jossa tämä nuori inspiraation saanut taiteilija keskittyi omaan teokseensa ympäröivistä jalkapareista välittämättä.

Seuraava päivä oli omistettu Bletchley Parkille, jossa toimi liittoutuneiden salainen kryptoanalyysikeskus. Siellä matemaatikot onnistuivat purkamaan saksalaisten salaisia viestejä. Paikka oli puistomainen lampineen, kartanoineen ja monine pienempine rakennuksineen. Tehtävään valitut joutuivat salaamaan työnsä kaikilta ulkopuolisilta. 

Saksalaisten Enigma, sähkömekaaninen salauslaite, jonka lähettämiä viestejä täällä purettiin.

                                                        ja brittien vastaus, Bombe! Alan Turingin johdolla kehitelty laite puolalaisten alun perin kehittämästä viestien purkulaitteesta.

Matka jatkui Portsmouthin satamakaupunkiin, josta lähdettiin seuraavana aamuna lähes 6 tunnin matkalle kohti Normandiaa ja Caenin kaupunkia.

Good morning ja bye bye Portsmouth!

Vive la France! Omituista miten kotoinen olo tuli, kun saavuttiin EUn alueelle. Oikein sydäntä lämmitti Ranskan trikolorin näkeminen kun raja oli ylitetty, roaming-maksut ja punnat takana etc.

Tästä alkoivat käynnit monilla maihinnousurannoilla, jotka edelleen kantavat sodan aikaisia koodinimiään. Ensimmäisenä päivänä Sword Beach ja Juno Beach, joissa britit ja kanadalaiset nousivat maihin.

Arromancessa tutustuttiin operaatioihin maihinnousumuseossa ja rannalla, jossa näkyy vielä  keinotekoisten Mulberry-satamien jäänteitä. Niiden avulla kuljetettiin maihin joukkojen tarvitsemat materiaalit.

Illalla pääsimme lepäämään hotelliin Caenin viehättävässä ja eloisassa yliopistokaupungissa. Kodikas pieni hotelli sijaitsi keskustassa. Hissiin mahtui n 2 hoikkaa henkilöä matkalaukkuineen. 

Onneksi huoneemme oli pihan puolella, josta avautuikin aamuvalaistuksessa oikein kaunis kattojen ja seinien rytmittämä graafinen näkymä.

Sota jatkui aamulla Pegasus-sillalla. Se oli ensimmäinen maihinnousupäivänä saksalaisten hallinnasta vapautettu alue.

Täällä toimii edelleen Mme Gondréen kahvila. Madame oli saksalaisten miehityksen aikana 4-vuotias ja on edelleen hyvin hengissä.

Täältä jatkettiin rannikkopatteri Mervilleen, jossa koluttiin saksalaisten bunkkereita ja juoksuhautoja. Yhteen niistä oli loihdittu pommituksen aikainen ääni- ja valomaisema, jonka jälkeen en enää jaksanut bunkkereita, vaan tyydyin silmäilemään niiden ruohottuneita olemuksia ulkoa päin.

Rauhanomaiset ruohoa mutustelevat ponit muodostivat selkeän kontrastin uhkaaville metallista leikatuille sotilassilueteille.

Lounastauko Trouvillen aurinkoisessa rantakaupungissa antoi lepotauon ankarasta sodasta. Söin makrillitartarin ollakseni ennakkoluuloton. Hyväntuulinen patron vakuuttikin sen olevan hyvin local. Menetteli se ja saimme seurailla terassilla ranskalaisen lomakaupungin tunnelmaa. Sen päätyttyä tarjoilija valitteli, että vessakäyntiä ei suositella - korjaaja on tulossa. Hän kuitenkin myöntyi, kunhan menemme one by one. Sanoin, että niin me kotonakin teemme. Jäi sitten kollegan kanssa hekottelemaan. Tarjoilijalta omaperäinen tapa kertoa, että vain toinen wc on käytössä.

Onneksi sota loppui kohdallamme tältä päivältä ja palailimme hotelliin Pays d'Augen calvadostislaamon kautta. Siellä maisteltiin tuotetta camembertin ja muiden juustojen keralla. Perinteisesti rakennettuja vanhoja hirsitaloja ympäröivät hedelmälliset omenapuut. 

Calvados-tynnyrit hankitaan käytettyinä, jolloin niistä tulee lisäaromia eikä liian hapokasta tammiaromia haluta.

Kelpasi täällä nauttia calvados'ta ulkonakin, jonne meidät häädettiin, kun Ranskan ulkomaankauppaministeri oli yllättäen tulossa vierailulle mustien autokolonnien tuomana. Turvajärjestelyt vaativat meiltä nopeaa läpikäyntiä itse tislaamon puolella. Joitakin kiire häiritsi, minusta tynnyreitä nuuhkittiin riittävästi. Päivä oli kaunis ja oli miellyttävää maistella juomaa ja juustoja omenapuiden tuoksussa.

Seuraavana päivänä taas uusin voimin kohti sotatantereita: Point du Hoc ja Omaha Beach, jonne yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin, suurin tappioin. (Pelastakaa Sotamies Ryan katsottiin eilen.) 

Oli ensimmäinen viileä päivä. Ostin hieman militaristisen hupparin, jota on ilmeisesti tuunattava että voin sitä käyttää. Airborn Screaming eagles on amerikkalaisten 101. maahanlaskudivisioona, maineikas Normandia takia. Se on kuitenkin sotinut myös Vietnamissa ja Irakissa, joten on lisättävä tuohon Normandia-spesifinen rajoitus. Näköjään on opiskeltava koruompelua.

Saintè-Mère-Églisen kylässä on erikoinen kirkon koriste. Tornista roikkuu laskuvarjo ja laskuvarjohyppääjä-nukke. Se on muistona John Steelestä, joka laskeutuessaan jäi torniin kiinni. Hän joutui sieltä seuraamaan, kun saksalaiset teurastivat hänen sotilastovereitaan. Hän päätti esittää kuollutta, mutta saksalaiset huomasivat hämäysyrityksen. He ottivat hänet vangiksi, mutta Steele onnistui myöhemmin pakenemaan ja säilyi hengissä sodan loppuun asti. Kylä kunnioittaa sankarin muistoa tällä tavoin. Laskuvarjo ja nukke uusitaan vuosittain.

Amerikkalaisten hautausmaalla Collevillessä valkoisten marmoriristien rivit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Saksalaisten La Camben hautausmaalle on haudattu tuplaten kuolleita, mutta se on vaatimattomampi. Sen infokeskus kertoo julmia tarinoita tiettyjen natsiupseerien toiminnasta miehitetyissä ranskalaiskylissä. Omalta osaltaan nekin ovat osoitus saksalaisten  tavasta kertoa peittelemättä natsihistoriastaan.

                             

Matkalla Omaha-beachille kävimme Bayeuxissa, jossa turistikohde on 70 m pituinen seinävaate. Se on ehkäpä vanhin sarjakuva, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan pojan retkeä kostamaan rikottua lupausta ja voittoa Hastingsin taistelussa. Museo oli toteuttanut seinävaatteen katselun ovelasti: turistijono eteni hitaasti numeroidusta kohtauksesta toiseen luurit korvillaan. Luurista kuunneltiin selostus kustakin vaiheesta.

Rakennus  kuvissa ei ole museo, vaan kaupungin komea katedraali.

Caenin kaupungissa olisi voinut viettää aikaa kauemminkin, mutta matka-ohjelma oli täyteen pakattu.

Kaupungilla on myös oma historiansa sodan näyttämönä. Jonkinnäköinen viestintähäiriö aiheutti sen, että britit pommittivat kaupunkia heti maihinnousun jälkeen. He olettivat kaupungin olevan evakuoitu, mutta näin ei ollut, vaan siviilejä kuoli yli 2000 ja vanhoja rakennuksia tuhoutui paljon.

Caenin linnakkeen kaupungin yläpuolella rakennutti Vilhelm Valloittaja ja sieltä pääsee katselemaan kaunista kaupunkia joka suuntaan.

Palattiin kotiin Pariisin kautta valtaisassa liikennesumassa. Käynnissä olivat rugbyn MM-kisat ja matelimme kohti lentokenttää pariisilaisten luovia liikenneratkaisuja bussin ikkunasta todistaen. Pieni lisäys (18.9.): Bussin ikkunasta bongasin myös isohkon mainoksen Kaurismäen tuoreimmasta elokuvasta Kuolleet lehdet, mainospömpelissä keskellä Pariisia.