Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille

Kannen kuva Instituto del Patrimonio Cultural de 
España, Ministerio de Cultura

Puoli Espanjaa on muuttumassa teatteriksi. Valot ovat sammuneet. Näytös voi alkaa.

Espanjan sadan vuoden takaista historiaa valaisevan (dokumentti)romaanin, Paco Cerdàn Läsnä!, espanjaksi Presentes, tunne duende ei tule flamencosta, vaan valtaan nousseen diktatuurin saappaiden kopinasta ja paatoksellisesta kuoleman kultista. Läsnä on falangistien tervehdys, jolla vastataan sodassa menehtyneen aatetoverin nimeen. Epäilemättä samalla ojennettiin käsi yläviistoon.

Vuonna 1939 Espanjan verinen sisällissota oli päättynyt tasavaltalaisten häviöön ja Saksan, Portugalin sekä Italian tukemien kansallismielisten/fasistien voittoon. Vaaleilla valittu kansanrintama oli aiemmin hävinnyt oikeistolaisten upseerien vallankaappausyrityksestä syttyneen sodan. Sisällissotaa pidettiin myöhemmin toisen maailmansodan kenraaliharjoituksena. Sellaiselta sopalta se todella vaikuttaa. Wikipediasta voi lukea tiivistelmän aiheesta.

Francisco Francon diktatuurin alkuvuosiin sijoittuu makaaberi näytelmä, jolle Cerdàn teoksen runko rakentuu. Pienen falangistipuolueen johtajan José Antonio Primo de Riveran ruumis nostetaan Alicanten hautausmaalta ja aatetoverit kuljettavat ruumiin kantaen harteillaan kuninkaiden hautapaikkaan El Escorialin luostariin, lähellä Madridia. Matka halki Espanjan, 467 km, kestää 11 päivää, 20.-30. marraskuuta 1939. Kulkue, näkyvä spektaakkeli osoittaa koko kansakunnalle kansallismielisten, francolaisten voiton. Sisällissota on takana, mutta voittajat eivät lepää. Tasavaltalaiset, heiksi todetut ja epäillyt etsitään ja löydetään. Kosto elää.

Espanjalaiset, huomio: Espanja pysyy sotajalalla niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisiaan vastaan. Ikuisesti kaatuneilleen uskollisena maamme suuntaa Jumalan armosta kohti vääjäämätöntä kohtaloaan Yhtenä, Suurena ja Vapaana. Muistaminen, miekka ja sota. (Kansakunnan Ääni radiopuheessaan 3. huhtikuuta 1939)

José Antonio oli pienehkön falangistipuolueen perustaja eivätkä hänen välinsä Generalissimus Francisco Francoon, fasistisen kansallispuolueen johtajaan vaikuta olleen säröttömät. Diktaattorit eivät mielellään näe päälliköitä tai niiksi haluavia lähellään. Falangistit oli niin pieni puolue, ettei se viimeisissä vapaissa vaaleissa saanut kansanedustajan paikkaa. Niinpä diktaattori otti ryhmän omiinsa.

Sodan aikana oikeiston ja vasemmiston radikaalien välisissä väkivallanteoissa tasavaltalaiset tappoivat José Antonion. Parin vuoden ajan hänen kuolemansa salattiin, kunnes hallinto oli varmistanut asemansa. Hänestä alettiin käyttää nimitystä Läsnäoleva ja hänestä rakennettiin pyhimys, marttyyri ja kansallissankari. Ruumis nostettiin haudastaan ja kuljetettiin haudattavaksi kuninkaiden kanssa. Kirjassa kulkueen 11 päivää muodostavat kirjan luvut.

Kirjailija ja toimittaja Paco Cerdà kulki saman matkan ja kirjasi samalla havaintonsa reitin varrelta, kylistä ja kaupungeista, tutki arkistoista historiallisen tapahtuman vaiheita ja rinnakkaiskertomuksena kertoi samanaikaisista voitettujen kohtaloista, jotka ovat jääneet näkymättömiin. Ne ovat kertomuksia teloituksista, vankileireistä, ullakoille ja vajoihin kätkeytyvistä perheenisistä, pakomatkoista, pelosta ja nälästä ja alkavan diktatuurin mielivallasta. 

Jotkut pääsevät pakenemaan Portugaliin ja meritse Argentiinaan tai Englantiin. Reitti ei ole helppo merilläkään, natsien sukellusveneet partioivat alueella kuin krokotiilit tropiikin joissa.

Kirjastoissa suoritetaan puhdistuksia kielletyistä kirjoista. Francon tytär haluaa itselleen kaikki tarjolla olevat  kappaleet suositusta lasten kirjasarjasta, jonka kirjoittaja on jo paennut Argentiinaan.

Tämän teoksen lopussa on laaja lähdeluettelo päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, blogeista, muista historiateoksista, joista ovat peräisin kuvaukset lukuisten nimeltä mainittujen naisten ja miesten, isien, äitien ja lasten sekä rakastavaisten kohtaloista. Eulalio, Pepe, Weddel, Pilar, tyttö, Miguel, Francisco, Andrés, Amelia, Matilde, Luis, Angel... Samanaikaisesti valtiollinen propaganda keskittyi yhdestä haudasta esiin kaivetun ruumiin hautajaissaattoon halki maan.

Läsnä! on moneen kertaan palkittu Espanjassa, sillä on ihailtava pyrkimys tuoda päivänvaloa diktatuurin prameiden seremonioiden kätköön jääville tarinoille. Koin kirjan tyyliltään hyvin raskaana. Massiivinen henkilömäärä uuvuttaa ja makaaberi kuoleman tanssi kulkee synkän draamaattisessa rytmissä.

Suomennoksen alaotsikko lupaa enemmän analyysiä kuin mitä tässä kiihkeän  tunteikkaassa reportaasissa sitten onkaan. Tai ainakin se tulee pieninä palasina yhdentoista päivän seremonioiden ja ihmiskohtaloiden lomassa. Kirjassa on kirjallisia viitteitä Cervantesin Don Quijotesta Franz Kafkaan, Friedrich Nietzschestä Wisława Szymborskaan.

Romaani/tietokirja -hybridimuoto oli minulle haastava luultavasti myös, koska en tiennyt riittävästi Espanjan sisällissodan historiallisista taustoista, jotka tässä oli upotettu mukaan nopeina näyttämökohtauksina, esim José Antonion, falangistipuolueen perustajan kenraali-isän lyhytaikaisesta ensimmäisestä diktatuurista ennen Francon kautta.  

Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille
Presentes, 2024, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2026, 349 s

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi Raimo Raatikainen

Muistan jo viime vuonna todenneeni, että olen aina äitienpäivän tienoilla vihannut lapsiani ja perhettäni. Jo avioliitossa ollessa oli näihin aikoihin eripuraisuutta ja jännitystä, joka sitten oli unohdettava äitienpäiväksi.

Eeva Kilpi ei kaihtanut tämänkään tapaisten äitinormia räikeästi rikkovien ajatusten julkituomista. Yllä oleva sitaatti Naisen päiväkirjasta herätti minussa tässä vaiheessa hilpeyttä. Kilpi oli tätä päiväkirjaa kirjoittaessaan vuonna 1976 alle viisikymmenvuotias. Ymmärsin reaktiota siinä mielessä, että äitienpäivä on minullakin mennyt jonkin näköisen kriisin tunnelmassa useammin kuin kerran. Epäilemättä päivä on omiaan herättämään odotuksia 'oikeasta' tavasta viettää sitä. Kun lakkaa odottamasta muilta valmiita koreografioita, tilanne helpottuu.

Päiväkirja jos mikä on syvästi henkilökohtainen kirjallinen tuote. Se on rohkeaa ja suoraa kirjoitusta. Äitimyytit, äidin syyllistäminen ja uhriutuminen, niistä irtautuminen on tässäkin teoksessa Kilvelle oleellista. Julkaistu päiväkirja kattaa ajan huhtikuusta marraskuuhun ja kirjailija asustaa suurimman osan ajasta yksin maaseudulla mökissään. Koira oli aiemmin seurana, mutta sekin on jo kuollut ja kuopattu. Koiraa nainen kaipaakin, miehen lisäksi, koska hän on yksinäinen. Yksin hän haluaa olla, mutta aika synkät ajatukset tuntuvat lähtevän vapaaseen pudotukseen nimenomaan yksinolon syventäminä.

Alta viisikymppisenä lähes satavuotiaaksi elänyt Eeva Kilpi ajatteli paljon kuolemaansa, itsemurhaakin ahdistuneimmillaan. Avioeron jälkeen yksinhuoltajan välit kolmeen aikuistuvaan poikaan, joista kaksi asuu vielä tässä vaiheessa hänen luonaan (kaupungissa, ei mökillä), vaikuttavat riitaisilta ja yhteydenotot päättyvät usein uusiin erimielisyyksiin. Nuorten elämä, koulunkäynti, ehdot ja niiden suorittamiset raastavat äitiä. Hän on pettynyt ja näyttää sen.

Sukupuolisuus on äärimmäistä fyysistä läheisyyttä. Kokemus omasta fyysisestä olemassaolosta toisen kautta. Hyvin tarpeellinen kokemus. Oman identiteetin syöksähdys toista ihmistä vasten. Ilman sukupuolisuuden kokemusta ihminen menettää itsetuntonsa.

Perhesuhteiden kanssa vuorottelevat miessuhteet, menneet ja puuttuvat. Erotiikan merkitystä hän ei vähättele. Yksinäisyys merkitsee Kilvelle sitä, että hänellä ei ole rakastettua ja rakastajaa. Vain se, seksuaalisuus ja erotiikka voi viedä yksinäisyyden tunteen. Tuttu mies haikailee mukaan mökille, mutta naiselle ei mies enää ole innostava rakastaja. Jos ei intohimoa ole, nainen on mieluummin yksin. Kuka hyvänsä ei käy, ei edes entinen rakkaus. Tässä kohtaa ajatukset käyvät yksiin klassikkohaasteeseen lukemani Tamaran kanssa. Rakkaus on villi lintu, lauletaan Carmenissakin. Entisen rakastetun tuloa mökille hän punnitsee vasten tämän vaatimaa passaamista. Mutta ei vain miehen rooli passattavana nouse esteeksi, myös tämän poliittista ajattelua Kilpi ruotii terävästi. 

Vanha mökki saunoineen, kukkivine pihoineen ja polkuineen tulee lukijallekin ihmeellisen tutuksi vaihtuvien päivien kulussa. Kesä on sateinen ja viileä, nainen palelee, ja ravitsee itseään siankyljellä, hapankorpuilla ja kurkulla, säilykelihapullilla ja heittää lasiin tilkan slilovitshia - luumuviinaa, jota isänikin nautti napanderin silloin tällöin. Ruokajuomana on säännöllisesti olutta, myös viiniä. 

Sateen myötä kirjailijan tuska kirjoittamisestakin syvenee. Kirjoittaminen on kirjailijalle pakonomainen tunne silloinkin, kun se ei suju, ehkä varsinkin silloin. Helpotus on suuri niinä päivinä, kun tekstiä syntyy huomaamatta. Kirjoittaessaan Kilpi käy keskusteluja lukemiensa kirjailijoiden kanssa. Masennus tuntuu syvenevän yksin ollessa, mutta kirjailija ei näe sellaista yhteyttä, vaikka jopa naapureiden pistäytyminen teellä näyttää piristävän. 

Päiväkirjan sivuilla tunnelmat vaihtuvat, sateen jälkeen aurinko näyttäytyy, niin myös kirjailijan mielen maisemassa. Välit poikiin paranevat kesän mittaan, Kilpi on helpottunut, kun toteaa kevytmielisen äidin huolehtivaisten lasten olevan kasvatuksen salaisuus. Viimeinen merkintä 11.11. on kuin unelma perfect daystä, jossa hän haaveillen toteuttaa sekä velvollisuuksia että ihanimpia luontohetkiä ja toteaa lopuksi: Tai ehkä lähtisin vain metsäkävelylle.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

WSOY, 1978, 237 s

Anna Englund: Lautapalttoo

Kansi Elina Warsta

Lautapalttoo, vanhahtava ja murteellinen sana ruumisarkusta ei herätä kovinkaan hilpeitä tunnelmia noin ensi näkemältä. Anna Englundin romaanissa sana on kuitenkin hyvin arkisessa käytössä. Elena, romaanin nuori nainen tekee nimittäin verhoiluja ruumisarkkuihin miehensä verstaalla Pihlajalla, pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla. Heillä on Ilmarin mukaan kaupungin paras kirstuverstas. - Olemma vain tämmöinen pieni verstas, esittelee vaimo asiakkaalle. Elena osaa ommella ihan tavallisiakin palttoita ja vaatteita. Eletään 30-luvun Suomessa. 

Kotona touhuaa pariskunnan lisäksi omaperäinen anoppi Manta, jonka murteelliset monologit välikkeissä ilmentävät suurempaa ymmärrystä ihmisten kuvioista kuin miltä päälle päin näyttää. Lapsia pariskunnalla ei ole, keskenmenoja sen sijaan. Heidän suhteensa on käytännöllinen. Suurin hehku on takana, jos sitä on koskaan koettukaan. 

Kaikki muuttuu, kun Helsingistä asti saapuu asiakas maksamaan enon arkkua. Lydia näyttää kauempaa mieheltä, mutta paljastuu sitten housupukuiseksi naiseksi. Housut tekivät siinä vaiheessa miehen ja hame naisen. Mutta suurkaupungissa uudet tuulet puhaltavat, naiset kulkevat polkkatukissa ja osa jopa pitkissä housuissa. Lydialla on kaiken lisäksi modernille naiselle sopiva ammattikin, hän on valokuvaaja.

Elena mykistyy uudesta tyylikkäästä tuttavasta, mutta ennen kaikkea naiset tuntevat toisiinsa romanttista kiinnostusta, eroottista vetoa. Lydia on tunteessa kotonaan, mutta Elena on aviovaimon rooliinsa sopeutunut ja uusi intohimo toiseen naiseen ravisuttaa hänen elämäänsä pohjia myöten. Tunne on ennen kokemattoman voimakas, ja niinpä naiset ryhtyvät suunnittelemaan salaista tapaamista. Siihen sopii tismalleen uusi kudontakone ja sen kurssitus, Helsingissä. Sillä aika on tiukan moralistista, homoseksuaalisuus on rikos ja pienellä paikkakunnalla seinillä on silmät ja korvat. Yhteisön lynkkausmielialan voi kuvitella, nainen revittäisiin riekaleiksi. 

Niinpä vajaa viikko Helsingin 30-luvun yökerhoissa boheemin valokuvaajanaisen vanavedessä avaa Elenan silmät. Naiset juhlivat kaltaistensa kanssa. Tästä annetaan ehkä hieman liiankin suvaitsevainen kuva. Helsinki ei sentään tainnut olla mikään Berliini, siihen aikaan vielä vähemmän kuin nykyään.

Rakkauskertomus ja ajan kuva on kuitenkin viehkosti kerrottu, siinä on iloa ja elävyyttä kaikkine yksityiskohtineen. Ohi vilahtavat monet Helsingin korttelit, Hotelli Tornin näköalaikkunoistakin nähtyinä, katumuoti ja naisten leningit satiinista ja sametista, joista taidokkaat ompelijat niitä juhliin ompelivat.

Lautapalttoo on Elenan tarinassa myös tuo avioliitto, parisuhde, jossa ei ole sitä oikeaa intohimoa ja rakkautta. Dystooppisten maisemien tulvassa on todella ihanaa uskoa onnelliseen rakkauskertomukseen. Se on kuin balsamia maailman murheista näivettyvälle ihmissydämelle.

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala, 2022, 227 s

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Me elämme nyt sekoamisen aikaa. Sellaisena kuvataan meidän aikaamme 2010-luvulta noin 2030-luvulle. Aikaa tutkitaan sata vuotta myöhemmin 2119 brittiläisen Ian Mc Ewanin tuoreimmassa romaanissa Mitä voimme tietää.

Kahdessa aikatasossa ja osassa rakentuva kertomus nostaa esille brittiläisen akateemisen kirjallisen piirin jälkeen jääneistä todisteista. Sata vuotta myöhemmin tuon ajan ylistetyn runoilijan Francis Blundyn kadonnutta runoelmaa jäljittää pakkomielteisesti tutkija Tom Metcalfe. Kahden aikakauden välissä on toteutunut kauan pelätty ja toisten kieltämä ilmastonmuutos sekä lisäksi katastrofiin päättyneen sodan, ydiniskun seuraus: maailma ei ole entisellään. 

Valtaisan tsunamin aiheuttama merennousu on upottanut suurkaupunkeja ja Britanniakin on muuttunut erillisten saarten seuduksi. Ihmiskunta on kutistunut miljardeilla, elinehdot ja luonto, puhumattakaan teknisistä keksinnöistä ovat romahtaneet ja tuhoutuneet, muukin lajisto ihmisten ohella on kutistunut. Tulevaisuuden dystopiassa elää tutkija, joka näkee nykyisen ajan nostalgisesti.

Katastrofien jälkeinen maailma perustelee kirjan nimen, kysymyksen, mitä oikeastaan tapahtui vuonna 2014 tuossa kirjallisesti sivistyneessä piirissä. Mitä voimme tietää, kun emme voi muistaa? Kenen tulkintoja saamme näkyviin?

Vuonna 2014 Francis Blundy esittää vaimolleen syntymäpäivälahjaksi kirjoittamansa runoelman Korona sinulle, Vivien. Nimi ei liity virukseen, vaan runomuotoon, jossa sonetit kytkeytyvät toisiinsa. Se oli kirjoitettu papyrukselle, se on yksittäiskappale, jota ei julkaistu. Runoilija esitti sen syntymäpäiväillallisilla. Sittemmin tieto sen olinpaikasta katosi.

Minun tekisi mieli avata ajan kattoon reikä ja huutaa neuvo sata vuotta sitten eläneille ihmisille: jos haluatte pitää jotain salassa, kuiskatkaa se rakkaimman ja uskotuimman ystävänne korvaan. Älkää luottako näppäimistöön ja näyttöön. Jos teette niin, me tiedämme kaiken.

New Lagos Nigeriassa on se paikka, missä kaikki mikä koskaan on virrannut internetissä, on säilöttynä vuonna 2119. Maailma on muuttunut, mutta tutkija Tom ei sadan vuoden päästäkään saa innostettua nuoria opiskelijoita tutkimaan kadonnutta runoelmaa. Nuoret haluavat edelleenkin elää omassa ajassaan ja katsoa eteenpäin, kuinkas muuten. Vesistöiseksi muuttuneessa Britanniassa tutkijakaksikko kuitenkin löytää tiensä menneiden illallisten seudulle, runoilija Francis Blundyn Oxfordin maaseututalon pihapiiriin.

Kirjallinen piiri briljeeraa keskuudessaan, mutta on yhtä lailla kilpailun, kateuden ja rakkauden tunteiden riivaamaa kuin vähemmän koulutettu väkikin. Maineikas runoilija on sitä paitsi ilmastodenialisti, liberaalin piirinsä keskuudessa kummajainen. Sata vuotta myöhempi ihminen, tutkija Tom Metcalfe ihmettelee kadonneiden sukupolvien vapautta ja holtittomuutta. Todellakin, emmekö me tienneet?

Välähdykset myöhemmin kuuluisaksi muodostuneesta illallisesta ja siihen osallistuvasta seurueesta vaihtuvat varoittamatta sata vuotta myöhempien tutkijoiden Tom Metcalfin ja hänen on-off rakastettunsa Rosen työhön ja lopulta vaivalloiseen ekskursioon tapahtumapaikoille. Alkuosan poukkoilu ja runsas henkilömäärä tiheine sivupolkuineen teki lukemisesta raskasta. Myös itse ylistetty runoelma maistui teennäiseltä tärkeilyltä, jonka vaikuttavuutta kirjalliselle seurapiirille oli vaikeaa uskoa. Itse lukutilaisuutta kuvataankin ironisesti. Onneksi McEwan ohjaa tarinaansa vetävämmille poluille. Se kesti tosin minusta turhan pitkään.

Oli helpotus jaksaa melko puuduttavien, muka fiksujen kirjallisuuspuheiden ja akateemisten kilpalaulantojen jälkeen hienosti yhteen solmiutuvien mysteerien äärelle. Taitavasti kertomus sitten nousee siivilleen ja vetää rakastuneet, petokselliset, kostonhimoiset, kateelliset, Alzheimerin vaivaamat, kaikki aikojen kerrostumiin hautautuneet henkilöt kohtaloineen yllätykselliseenkin kokonaiskuvaan. Jopa pientä trillerin omaista kierrettä löytyy tässä hieman eriparisessa kokonaisuudessa.

Helpotti myös palata scifi-maailmasta tunnistettavaan nykymaailmaan, moraalisine ja eettisine pohdiskeluineen, joita riittää. Se kysyy, mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa, siteerataan alussa kirjailija Richard Holmesia. Loppuosassa puheenvuoron saa runoilijan vaimo Vivien.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
What We Can Know, 2025, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2026, 366 s

Marina Abramović: Seinien läpi. Muistelmat

Kun yleisö jonotti sisään, tiibetiläisen messuamisen matala ääni täytti paikan ja esiintyjät koppien päällä liikkuivat arvokkaan hitaasti: yksi heilutteli puun oksia, yksi piteli kättään juosevan vesihanan alla, kaksi syleili ja yksi kiipeli tikapuita. Puolen tunnin päästä kuului gongin ääni ja mallit alkoivat esitellä Riccardon upeita, elegantteja vaatteita eri maailmankulttuurien - juutalaisten ja muslimien hymnien, perinteisen balkanilaisen kurkkulaulun ja oopperaksi sovitetun "Ave Marian", jota esitti Svetlana Spajic - musiikin tahtiin.

Maailman tunnetuin performanssitaiteilija jugoslavialais/serbialaistaustainen Marina Abramović  avustajanaan James Kaplan kirjoitti muistelmansa Seinien läpi kymmenen vuotta sitten 70-vuotiaana. Hänen elämänsä ja taiteensa avautuu huolellisesti kuvitetussa teoksessa lukijan tajuntaa myllertävällä tavalla. Onhan performanssitaide, aineeton taide, sen tapainen alue, jossa tuntuu kuin sekä täydellinen huijaus että hulluus leijuisi kätten ulottuvilla. Niin väkevästi Abramovićin performanssit kyseenalaistavat normeja ja tabuja, tapoja katsoa toista ja kohdata ihmisiä ja ilmiöitä. Kaiken aikaa keskiössä on taiteilija itse, hän altistaa itsensä ideoilleen.

Taiteilijan voi uskoa antaneen kanssakulkijoilleen syvällisiä elämyksiä, jakaneen transformatiivista voimaa - jota hänen mukaansa ei muilla taiteilla ole. Aineettoman taiteen instituutistakin tuli lopulta vaeltava instituutti. Esityksillään Abramović tarjoaa yleisölle peilin, josta katsoa itseään. Hänen näytöksensä mullistavat ihmisten aikakäsityksen, ne ovat lähes vastakohta tämän hetken nykivälle ajalle: hän venyttää esityksensä kuukausien mittaisiksi. Riisilaskenta-performanssissa lasketaan riisejä ja linssejä.

Selityksiä usein ankaran kivun sietoon perustuviin performansseihin keittiöpsykologinen lukija nappaa oitis lapsuuden historiasta: ankara äiti, esimerkillinen pioneeri ja kommunisti Titon ajan Jugoslaviassa, löi tytärtään niin että Marina oli jatkuvasti mustelmilla. Kipu tuli tutuksi varhain. 

Kodissa riideltiin paljon, niin sotasankareita ja toistensa hengen pelastaneita kuin olivatkin, vanhemmat erosivat eikä tytär saanut missään vaiheessa kaipaamaansa huomiota ja hellyyttä. Äiti kasvatti hänestä kaltaistaan sotilasta. Kuitenkin äiti tuki tyttärensä taiteellista harrastusta. Abramović vaikuttaa vuosikausia vihanneen äitiään, vasta kuoleman kynnyksellä - ja sen jälkeen - taiteilija vakuuttaa rakkauttaan. Rakkauden puutteessa ja väkivallan seurauksena syntynyt viha näyttää hyvinkin perustellulta. Yrittäessään nuorena aikuisena pitää äitinsä etäällä ja vapautua tämän vaatimuksista, Abramović löysi performanssin, itsensä osana taideteosta ja alkoi ottaa yhteyksiä maailmalle, gallerioihin ja taidemaailmaan. Kuin hätähuutona, tulee mieleen näistä kokemuksista lukiessa. Vanhana hän lukee osan menestyksestään äidin kovan kasvatuksen ansioksi.

Kipu oli kuin seinä, jonka läpi kävelin ja tulin ulos toiselta puolelta.

Joistakin performansseista tulee mieleen Stanfordin vankilakoe. Abramović sallii yleisön tehdä itselleen mitä vain, aseitakin on tarjolla hänen alastoman kehonsa vahingoittamiseen. Ja yleisö yltyy yhä lähemmäs väkivaltaa. Kokeen lopussa verinen ja likainen taiteilija kävelee kohti yleisöään, joka pakenee pelästyneenä. Sillä taiteilijan tulee antaa kaikkensa. Siinä on hänen tekemisensä ydin, hän menee yli sen rajan, missä kipu lakkaa tuntumasta. Abramović haluaa vakuuttaa yleisönsä ihmisen oletettua väkevämmästä kestokyvystä. 

Taiteilijalla ja hänen taiteilijamiehellään on taloudellisia vaikeuksia, mutta hiljalleen kasvavan verkostonsa myötä hän lopulta raivaa itselleen aseman, jossa rahan puute ei enää ole esteenä. Maailma on pieni Marina Abramovićille. Hänen maineensa kasvaa kaikkialla ja hän saa luvan asua sekä Tiibetin munkkien että Australian aboriginaalien keskuudessa. Sisilian mafia antaa luvan rakentaa Terra deli Dea Madren performanssin, johon kaksi punastelevaa 8-kymppistä neitsyttä osallistuu. Frankfurtissa Delusional -teoksessa taiteilija pukeutuu rottakuningattareksi ja kyseessä on aihe, jossa hän käsittelee häpeää perheessään koetusta väkivallasta.

Ei ole sattumaa, että Abramović etsi yhteyksiä Tiibetin Dalai Lamaan tai Australian aboriginaaleihin. Hänen taiteessaan on paljon aineksia buddhalaisuudesta, meditaatiosta ja myös luonnonkansojen rituaaleista ja myyteistä. Hänen oleskelunsa heidän parissaan on retriitin luonteista, puhumatonta, ravinnoltaan rajattua, aikatauluun sidottua, keskittymiseen rauhoittumista.

Performanssit on kuvattu elävästi seudun ja ihmisten keskellä taiteilijan tehdessä havaintoja sekä itsestään että ympäristön reaktioista. Muistelmat etenevät kronologisesti ja seuraavat samalla hänen henkilökohtaista elämäänsä ja varsinkin hänen kahta pitkäikäistä suhdettaan. Molemmat ovat taiteilijoita. Ikäisensä Ulayn kanssa he tekivät yhdessä performansseja kaikkialla maailmassa. Kauan suunniteltu kävely toisiaan vastaan Kiinan muurilla saa traagisen lopun, eron toisen naisen takia.

Eron jälkeen masentunut Abramović löysi toivuttuaan italialaisen 17 vuotta nuoremman Paolon. Asuinpaikka vaihteli Belgradista Amsterdamin kautta New Yorkiin. Siinä vaiheessa hänellä oli jo tuttuja kaikkialla taide- ja muotimaailmassa ja hänen nimensä oli synonyymi performanssitaiteelle.

Seinien läpi on kiinnostava henkilökuva ainutlaatuisesta taiteilijasta. Se on myös pienine anekdootteineen hauskakin kuvaus poikkeuksellisesta elämästä. Täytyy kiittää kustantajaa, graafista suunnittelijaa Aino Niemistä, joka toimi kuin oman elämänsä marinaabramovic perustaessaan kustantamon saadakseen ihailemansa taiteilijan muistelmat suomennetuksi ja julkaistuksi.  Kiitos!

Marina Abramović ja James Kaplan: Seinien läpi. Muistelmat
Walk Through Walls, 2016, suomentanut Lauri Lattu
Last Tuesday Books, 2026, 383 s

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Kannen kuva Roger-Viollet

Naamioi sydämesi kuten kasvot voi naamioida, esitä ja teeskentele, älä luota kehenkään, hillitse itsesi, ole varovainen. 

Ranskalainen toimittaja ja historiapodcastien tekijä Philippe Collin on löytänyt esikoisromaaniinsa Ritzin baarimestari päähenkilöksi todellisen historiallisen henkilön, joka tuo jo sinänsä jännitteiseen alkuasetelmaan lisäkierteen. Natsi-Saksan joukot marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta 1940 ja miehittivät kaupungin. Ranska oli murtunut kuin sokeripala absinttilasissa.

Frank Meier on nimittäin juutalainen ja Pariisin hienoimman hotellin maankuulu baarimestari. Saksan Wehrmacht, ylimpänä käskijänä Hermann Göring asettuu hotelliin ja saksalaismiehittäjät alkavat ottaa korvauksia hävityn ensimmäisen maailmansodan tappioista. 

Frank Meierin tausta itävaltalaisten köyhien vanhempien lapsena ei ole yleisesti tiedossa. Hän on rantautunut Ranskaan ja Pariisiin New Yorkin ravintolamaailmasta ja onnistunut poistamaan köyhyyden aromin elämästään. Hän hallitsee nyt hienoimpien ravintoloiden elegantin koreografian, seurustelutavat ja ennen kaikkea on kasvattanut mainettaan eksklusiivisten cocktailien kehittelijänä. Vuonna 1936 hänen maineensa lujittuu jopa kirjallisella teoksella: The Artistry of Mixing Drinks. 

Hotel Ritzin vakioasiakkaisiin kuuluu koko Pariisin, ja muidenkin metropolien crème de la crème. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway, Sacha Guitry, Barbara Hutton, Coco Chanel ovat nojailleet baarimestarin tiskiin drinkkejään siemaillen. 

Natsien komennossa kaikki muuttuu. Saksalaiset aloittavat miehittäjinä samat kuviot, joilla ovat jo kunnostautuneet muualla, juutalaisten ja muiden epäilyttävien kansanosien ajojahdin. He siirtävät huolella salonkien sisältä löytyviä rikkauksia omiin varastoihinsa. Helposti löytyy myös riittävästi kollaboraattoreita, ihmisiä, jotka haluavat pelastaa nahkansa ja yrittävät näin pysytellä oikealla puolella, moraalista ei ole enää varaa välittää. Osalle saksalaisten näkemys kelpaa alun alkaenkin, toiset joutuvat kääntämään takkia. 

Aivan häkellyttävää, miten innokkaasti ranskalaiset tekevät ilmiantoja, meille tulee 1500 kirjettä päivässä, pomoni on juutalainen, naapurini on juutalainen...

Ahdinkoon ajetun pariisilaiskerman valintoja kirjailija valottaa löysässä hirressä roikkuvien romaanihenkilöidensä avulla, joista jokainen on siihen saakka uskonut elämänsä eliitin piirissä turvatuksi. Kireää tilannetta kuvataan Frank Meierin näkökulmasta. Kertomukseen sisältyy pätkiä Meierin fiktiivisestä päiväkirjasta. Tätä en ihan saanut mielessäni sopimaan baarimestarin henkilökuvaan, mutta kirjailijalla on vapautensa kuvitella. 

Kirjan lopussa esitellään valokuvissa keskeiset saksalaiset upseerit Stülpnagel ja Speidel, kirjailija Ernst Jünger sekä ranskalaisia Hotelli Ritzissä viihtyneitä julkkiksia, mm näytelmäkirjailija Sacha Guitry, Gabrielle 'Coco' Chanel, hotellin omistaja leskirouva  Marie-Louise Ritz. 

Baarimestari Meierille tärkeimmäksi kuvataan hänen salaa intohimoisesti rakastamaansa Blanche Auzelloa, hotellia ennen sotaa johtaneen Claude Auzellon vaimoa. New Yorkista syntyisin ollut kaunotar oli omaa sukua Rubinstein, juutalainen räväkkä nainen, joka koki kovia natsiemiehityksen aikana. Hotellissa yöpyi moni alkoholisti ja narkomaani, heitä oli sekä ranskalaisissa että saksalaisissa.

Kaupunki kuohuu, pelko ja epävarmuus leijuu kaikkialla. Collin kuvaa taidokkaasti baarimestarin tunteiden myrskyä hänen yrittäessään pitää hengissä itsensä, juutalaisen apupoikansa ja liian rohkean salaisen rakkautensa. Meier auttaa vastarintaliikkeessä omalla tavallaan - ja tuntee huonoa omatuntoa sen riittämättömyydestä. Muutenkin kirjassa kuvataan hienosti latautuneen tilanteen aiheuttamia ristiriitoja, auttamisen halua, oman edun tavoittelua, henkilöistä nousevia yllättäviä piirteitä.

Jännite kasvaa myös saksalaisten keskuudessa. Göring hoitaa vieroitusoireitaan sviittinsä ammeessa, muualla punotaan suunnitelmia, muissa huoneissa Pariisissa taidekauppoja väärennettyjen passien vastineeksi. Kuvaukset pysähtyvät Frank Meierin päiväkirjamerkintöihin, joissa hän pohtii mm Verdunin juoksuhautoja, omaa historiaansa ja katkenneita suhteitaan köyhiin vanhempiinsa. Itseironinen ruoskinta auttaa kestämään ankaraa pelkoa. Tarkemmin ajateltuna, kirjoittaisiko juutalainen baarimestari päiväkirjaa natsimiehityksen aikana? 

Tapahtumat kuvataan kronologisesti saksalaisten saapumisesta aina ensimmäisten liittoutuneiden baariin tuloon saakka, Pariisin vapautumisen päivänä 25. elokuuta 1944. Samalla ovesta pörähtää myös Ernest Hemingway ja myöhemmin maineikas valokuvaaja Robert Capa. 

Ritzin baarimestari on hyvin elokuvallinen ja elokuva näyttääkin olevan tekeillä. Luvassa on luksusta, kauniita naisia muotiluomuksissa, kimaltelevia shampanjalaseja, päihteitä ja romahduksia, salaliittoja ja sotilaita.

Suomennos on loistava, kiitos siitä!

Philippe Collin: Ritzin baarimestari
Le barman du Ritz, 2024, suomentanut Saana Rusi
Siltala, 2026, 411 s

Yuan Yang: Yksityisiä vallankumouksia. Neljä naista ja Kiinan uusi järjestys

Kansi iStock Photo, Adobe Stock

Sain synttärilahjana kiinalaissyntyisen kirjailijan ja toimittajan, Financial Timesin Kiinan kirjeenvaihtajana toimineen Yuan Yangin (s. 1990) oman ikäluokkansa näkökulmasta Kiinan nykyoloista raportoivan Yksityisiä vallankumouksia. Kirjoittaja on näköjään (Wikipedia) nykyään Labourin parlamenttiedustaja ja ekonomisti. Taustan ja koulutuksen huomaa myös tästä kirjasta, jossa elämykselliset kuvaukset Kiinan luonnon ja vuorten lumosta jäävät taka-alalle enimmäkseen yhteiskunnallisen kuvauksen noustessa pääosaan. Kiinan yhteiskunnassa riittääkin ihmettelemistä täkäläisissä olosuhteissa kasvaneelle. Aikaan osuu Kiinan talouden uudelleenjärjestely, valtiollisten yritysten yksityistäminen ja valtava taloudellinen kasvu.

Kirjassa seurataan neljän kiinattaren, Chunin, Leiyan, Siyuen ja Samin polkuja lapsuudesta näihin päiviin. Kirja ilmestyi vuonna 2024. Naisia yhdistää kansalaisaktivismi, yhteiskunnalliset ambitiot elämän parantamiseksi, tavoitteena naisten, lasten ja työntekijöiden aseman vahvistaminen.

Kirja on jaettu neljään kronologiseen osaan, ja jokaisessa seurataan kunkin vaiheita vuoron perään. Olisipa jokaisen tarina kerrottu vuorollaan alusta loppuun, mietin jossain vaiheessa. Oli hankalaa aina muistaa, mitä edellisessä vaiheessa tälle tyypille olikaan tapahtunut.  Laiskuuttani olin jo pahan kerran väsymässä, mutta lahjan antaja mielessäni, jatkoin. Onneksi niin, koska pikkuhiljaa naiset alkoivat erottua. Kerronta on suurelta osalta selostavaa faktatyyliä - toisten kokemuksia käydään läpi. Se sisältää vähän dialogia tai muuten läheltä nähtyä, mikä tekee siitä hieman raskaan luettavan, varsinkin alkuosassa. 

Kiinastakin näkee saman, minkä on voinut lukea/nähdä monen muunkin ei-länsimaan historiasta: maaseudun väki elää pitkälle näihin aikoihin perinteistä elämää, usein köyhyydessä raataen alkeellisissa oloissa, kun suurkaupungeissa eletään täysin digiaikaa pilvenpiirtäjissä nykyaikaisten laitteiden ja älypuhelinten rytmissä. Korona-aika tulee tässäkin raportissa vastaan ja Wuhan paikkakuntana vilahtaa.

Koulutuksesta puhuttaessa oli 2010-luvun loppupuolelta alkaen noussut yhä useammin esiin termi neijuan eli involuutio, antropologiasta lainattu käsite, joka tarkoittaa eteenpäin menevän kehityksen vastakohtaa, niin suurta kilpailutilannetta, että selviytyminen vaatii suurempaa panostusta kuin se koskaan tuottaa. 2020-luvun alussa tilanne oli pahentunut entisestään.

Koulujärjestelmä vaikuttaa Kiinassa jaetun suunnilleen samalla asteikolla ikärakenteen mukaisesti kuin meillä, peruskoulu ja lukio/ammattikoulu. Kaiken ytimessä on kuitenkin aivan kammottavan oloinen pisteiden jahtaus, joka ajaa lapset pelkäämään sekä koulua että vanhempiaan. Kilpailussa on pärjättävä, koska muutoin putoaa köyhyyteen. Suosituimmat alakoulut vaativat kuusivuotiailta lapsilta ansioluetteloita, ja hakuprosessin yhteydessä myös vanhemmat haastatellaan perusteellisesti. 

Köyhät vanhemmat taas eivät useinkaan pysty maaseudulla elämään lastensa kanssa, vaan joutuvat muuttamaan muualle töiden perässä. Lapset jäävät isovanhemmille tai kuka minnekin, yksin, ilman vanhempiaan.

Kaikkea varjostaa kuin giljotiini yläpuolella ns hukou-järjestelmä eli kotipaikkarekisteri, joka määrittää ihmisen joko kaupunkilaiseksi tai maaseudun asukkaaksi. Kotipaikka antaa oikeuden koulutukseen, terveydenhoitoon ja eläkkeisiin. Muuttaessaan hukoun menettää helposti, mutta uuteen pääsy on tehty vaikeaksi.

Kiinassa Maon jälkeen toteutettu yhden lapsen politiikka lopetettiin 2015, mutta pitkään perheet toivoivat yhtä poikaa. Vain tyttöjä saaneita perheitä pilkattiin ja kiusattiin. Joten paljon oli näillä kirjan neljällä naisella taistelemista aina asenteiden tasalta varsinaisiin yhteiskunnallisiin määräyksiin, vastassa on jatkuvasti myös viranomaisten valvontakoneisto, joka on valmis pienestäkin merkistä puuttumaan asioihin; yksityiskoulutoiminta lopetetaan, kerrostalo myydään. Puolueen yksinvalta ei joudu perustelemaan toimiaan.

Naiset ovat sitkeitä ja peräänantamattomia opettaessaan myös äitejään irti vääristä kasvatusperiaatteista, rohkaistessaan lapsia jatkuvan negatiivisen ja lannistavan kasvatuksen sijaan. Kaksi heistä on selkeästi köyhästä perheestä, maaseudulta ja vuoristokylästä, ympäristöistä, joissa lapset joutuivat töihin hyvin nuorina. Tyttöjen koulunkäynnin hyötyyn ei varsinkaan uskottu, kun heidät kuitenkin naitettaisiin toiseen perheeseen.

Työnteon ainoaksi elämisen tavaksi kiinalaiset oppivat aikaisin. Työläisten oloja parantamaan pyrkivä Leiyakaan ei keksi mitä tekisi sunnuntaina, kun sellainen ensimmäinen vapaapäivä koittaa. Apple iPhonen valmistaja Foxconn työpaikkana tuli uutisotsikoihin vuonna 2010, kun joukko nuoria teki itsemurhan hyppäämällä tehtaan ikkunoista. Kiinan näennäisesti työläisystävällinen järjestelmä ei tietenkään siedä itsenäistä ay-toimintaa, vaan kamppailu työnantajien kanssa minimioikeuksista, työajoista ja vakuutusmaksuista jatkuu tehtailla. Myös sosiaalisessa mediassa hallinto ja viranomaiset ovat aina valppaina; arkaluontoisten aiheiden lista pitenee pitenemistään.

Sam on naisista radikaalein, kommunisti, vaikka selvästi varakkaammasta taustasta. Hän lukee Marxia vapaa-aikanaan ja pitää vallankumousta nyky-Kiinassa välttämättömänä.  ... teitä sortaa 'kolme vuorta': imperialismi, feodalismi ja kapitalismi.

Chun ja Sijye toimivat molemmat yksitysten koulujen piirissä ja jälkimmäinen perustaa koulun, joka on menetelmiltään tyystin vastakkainen perinteiselle kiinalaiselle pänttäämiselle, mutta joutuu viranomaisten painostuksen kohteeksi. Hän uskoi edelleen tehtäväänsä: hän halusi pelastaa lapset heidän vanhemmiltaan.

Näiden nuorten naisten yritteliäisyyttä ja sitkeyttä seuratessa tulee ajatelleeksi, että niin paljon kuin meillä mainostetaan suomalaista sisua, se kalpenee näiden kiinalaisten naisten uskomattoman työteliäisyyden ja rohkeuden rinnalla. Ja vielä hyvin arvaamattoman ja autoritaarisen hallinnon alaisina, joka ei kysele kansalaisilta lupaa uusille määräyksille ja kielloille. Niihin näidenkin naisten ponnistelut törmäävät. Xi Jinpingin aikana liikkumavara on entisestään kaventunut.

Yuan Yang: Yksityisiä vallankumouksia. Neljä naista ja Kiinan uusi järjestys
Private Revolutions, Coming of Age in a New China, 2024, suomentanut Riina Vuokko
Atena/Otava, 2025, 327 s