Hommage à Banksy Turussa

 The Mystery of Banksy - A Genius Mind näyttely on esillä Turun Telakkarannassa 26.10.26 asti. Julkisuudessa on painotettu sitä, ettei se ole taiteilijan itsensä auktorisoima näyttely. Näyttelyn nähneenä sanon, että jos taiteilija kiinnostaa, tämä on hienosti rakennettu kokonaisesitys Banksyn teoksista ja toiminnasta. Siitä näkee, että tekijöitä on varmasti harmittanut se, ettei suuri osa ihmisistä näe teoksia, jotka näkemisen ansaitsevat. Sen ytimessä on taitelijan arvostus. Tila on juuri oikea tälle taiteilijalle ja kävijä saa joka tapauksessa näin paljon autenttisemman kuvan teoksista kuin netistä googlaamalla. 

Siinäkin mielessä tämän tapainen näyttely on juuri tälle taiteilijalle sopiva, että katutaiteilijalle on ominaista hetkellisyys. Osa töistä on kadonnut - ja se on sopinut hänelle itselleen - copyright is for losers. Jopa niin, että Girl with Balloon -teos silppuuntui huutokauppatilaisuudessa myynnin jälkeen, liukuen silppuna ulos kehyksistä lamaantuneen yleisön silmien edessä. Tilaisuudesta näytetään video teoksen vieressä. Teos myytiin myöhemmin nimellä Love is in the Bin 18,5 miljoonalla punnalla.

Turussa on esillä 150 ei alkuperäistä, vaan taitavasti rekonstruoitua teosta: maalauksia, veistoksia, graffiteja, videoita, tekstejä. Näyttelyn kuraattori on Virginia Jean: Tämä on kiistanalainen näyttely kiistanalaisesta taitelijasta, hän sanoo (TS).

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Satu Taskisen romaanin nimestä voi nopeasti vilkaisten saada väärän käsityksen. Nimi assosioituu kiellettyyn rakkauteen, romanttiseen kliseeseen - mutta Rakastan vierasta on jotain ihan muuta. Vieras voisi tässä tarkoittaa jokaisen muun itsestä poikkeavaa toiseutta. Tai että se kaikkein läheisin on eron jälkeen vieras. En ole varma, näin syvyyspsykologinen ja terapiavetoinen pohdiskelu on tosiaan hmm, hieman vierasta.

Wienissä asuva nainen, Jaana on sinä- ja minäkertoja ja käy läpi eroon päättynyttä pitkää suhdetta, masennustaan ja koko ihmissuhdehistoriaansa terapeutin kanssa. Hän raportoi terapiaistuntojaan ja -keskustelujaan, joiden menettelytapoja ei näe viisaana eikä oikeastaan hyväksy. Hän pikemminkin keskittyy kritisoimaan terapeutin harjoittamaa freudilaista analyysiä, itsen vahvistamista vanhaa traumaa päin puskemalla. Jaana haluaisi mennä eteenpäin, häntä vaivaa epäusko käytettyyn terapiaan, mutta uskaltaako sitä epäilläkään - kun on kuitenkin heikoilla ja tukea etsimässä? Hän kaipaisi ennemmin kosketusta, lohdutusta, iloakin.

Siinä missä sinäkertoja oli minusta erityisen osuva ratkaisu Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kertovassa biofiktiossa Pakolainen, sinuttelu toimi etäännyttävästi tässä kuitenkin aika intiimissä romaanissa. Sekä nainen, terapeutti että lukija katsovat siinä keskushenkilöä ulkopuolelta. Kuitenkin tässä esiintyy kursiivilla myös minäkertoja enkä aina hoksannut, miksi milloinkin persoona vaihtui. 

Sinän käyttö teki jotenkin kalsean vaikutelman, mikä toki sopi mielikuvissani hyvin Itävallan Wieniin. Vastentahtoinen asenteeni Sveitsiä kohtaan - joka sitäpaitsi on epäoikeudenmukainen, koska minua kohdeltiin siellä aivan hyvin - taitaa värjätä mielessäni myös naapurimaa Itävaltaa, niin sacherkakun kotimaa kuin onkin. 

Ex-mies Tilkkanen, saksaksi Schlückchen, asuu edelleen Tilkkastaloaan, josta nainen on lähtenyt, miehen petettyä häntä. Mies on kipeänä, ja nainen on lupautunut tekemään flunssaiselle lämmittävää sardinialaista keittoa. Keittoa kokatessaan nainen potee syyllisyyttä siitä, että on suostunut auttamaan vielä eron jälkeen. Siskokin piti sitä hulluna. Tunneside mieheen vaikuttaa vielä vahvalta, kun sen sijaan Tilkkanen näyttää toipuneen erosta ongelmitta. Jaanalla on uusi rakastettu, jonka kanssa viestittelee, mutta side on vielä hauras verrattuna päättyneeseen pitkään suhteeseen.

Jo Jaanan lapsuuden perheessä on tasapainoteltu äidin ajoittaisten hulluuskohtausten kanssa, joita alkoholismi pahensi tai aiheutti. Itsetuhoisia ajatuksia nainen muistaa itsekin pyörittäneensä päässään jo nuorena. Äiti oli läheinen, opetti kapinoimaan, ja sisko on edelleen se paras terapeutti. Naisella on ollut nuoruudessaan kommuunityyppinen yhteisökokemus, jossa sitouduttiin tiukkoihin sääntöihin. Omin avuin hän yhteisöstä kuitenkin vetäytyi ja kutsuu sitä myöhemmin koirakouluksi eikä lopulta uskonut niihin ystävyyden vakuutuksiin, joita siellä mantrana toisteltiin.

Rakastan vierasta täyttyy terapiapuheesta ja hieman helpommin sulatettavasta nykyhetkestä eksän luona. Nainen käy kirjallistakin keskustelua milloin Kafkan, milloin Nabokovin kanssa. Vääjäämättä, keiton valmistuessa, kritiikki terapeuttia ja tämän lomakkeita kohtaan tuntuu voimistuvan. Onko se sitten terapian vaikutusta vai ajan kulumista, mutta lopussa maisema avartuu ja valoa on näkyvissä tunnelin päässä.

Hieman hajanainen ja vaikeasti hahmotettava tämä terapiaistunto oli. Itsetarkkailu on jatkuvaa ja kiertyy ahtaaksi sisäisen maiseman sykkyräksi. Kirjailija kutsuu romaaniaan ja sitä edeltänyttä Luomistyötä autofaktioksi. Terapian kritiikki on tänä terapian luvattuna aikana paikallaan. Juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen eetoksen voi uskoa olevan epätervettä. Sitä kirjailija kritisoi tänä keväänä julkaistussa HS haastattelussa.

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Teos/Siltala, 2026, 254 s

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus

En kuitenkaan pystynyt keskittymään runoihin. Halusin - tunsi pakottavaa tarvetta - lukea saamani viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida, jakaa sijaintini ja niin edelleen, jotta en olisi täysin enkä kokonaan siinä missä olin; vähintään vuodesta 2008 lähtien minulle oli ollut joko liikaa tai liian vähän olla vain siinä missä olin.

Maggie Nelsonin vain osittain lukemani Kuin rakkautta ehti antaa kaksi hyvää lukuvinkkiä, Vernon Subutex ja Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus. 

Fiktiivinen tallenne todellisesta elämästä mainitaan kirjan etuliepeessä, ja se tuntuu oikein osuvalta kuvaukselta. Kirja on omalaatuinen pienoisromaani, jonka minäkertoja on Ben Lerneriä muistuttava kirjailija, puoliso ja tyttären isä. Kirjassa on kolme lukua, jotka on nimetty hotellien mukaan.

Hotelli Providencessa mies on matkalla haastattelemaan mentoriaan, maineikasta kirjailija ja elokuvaohjaaja Thomasia, 90 v, New Yorkin Rhode Islandilla sijaitsevaan Providenceen. Haastattelusta on määrä tulla lähes hänen testamenttinsa. Lukiessa tuli hämmentävä maantieteellinen sekaannus: oltiinko sittenkin Pariisissa? Hämmennykseen vaikutti kertojan Pariisin muistojen sekoittuminen nykyhetkeen. Lisäksi koko kertomuksessa on jotenkin "eurooppalainen" tunnelma, johtuisiko se kerrontatyylistä, josta tulee mieleen Lernerin Madridiin sijoittuva Atochan asema, ehkä myös keskushenkilöstä, saksalaistaustaisesta Thomasista, joka edustaa eurooppalaista sivistystä ja kantaa vanhuksena mukanaan myös Euroopan kauheimpia muistoja. Hänen huoneensa on täynnä taidetta ja kirjallisuutta Atlantin takaa.

Arvostetun kirjailija Thomaksen  - sekoitus Willy Wonkaa ja Ingmar Bergmania -ympärillä menneisyys peittää nykyhetken. Taiteen  ja kulttuurin historiasta laaja-alaisesti sivistynyt Thomas ammentaa kulloiseenkin hetkeen sopivan esitelmän. Thomasille tarinan kuunteleminen tarkoitti sekaantumista sen kertomiseen. Puhelimen sovelluksiin nykyihmisen voimalla ripustautuneen kirjailija-kertojan on tarkoitus haastatella viimeisen kerran mentoriaan. Käy kuitenkin niin, että puhelin putoaa lavuaariin eikä enää toimi. Haastattelun tallennus ei onnistu. Puhelin on kuollut. Haastattelu kaikkine polkuineen taiteeseen ja kulttuuriin tapahtuu kaikesta huolilmatta. Kirjailija ei halua menettää tilaisuutta eikä paljastaa hölmöyttään, joten hän päättää teeskennellä vanhukselle, että puhelimen tallennus on päällä. Tallennusta ei kuitenkaan synny eikä sen puhtaaksikirjoitusta. 

Kun olin kävellyt mäkeä ylös menneisyyteen, kehoni oli kyennyt  muuttamaan ruuduttoman olotilan omituisuuden jonkinlaiseksi superherkkyydeksi, mtta nyt kun olin määränpäässäni (olet perillä, navigaattori sanoi brittiaksentilla päässäni), olin vikatilassa, kaipasin puhelintani solutasolla ja suhtauduin hävettävän välinpitämättömästi vanhaan mediaan ympärilläni: kirjoihin, maalauksiin, analogisiin valokuviin, jossain päin mentorini taloa soivaan vinyylilevyyn.

Ennen vanhuksen - jolla epäillään alkavaa muistisairautta - eri suuntiin soljuvia monologeja kertoja kuvailee omia liikkeitään konkreettisesti ja humoristisella itseironialla. Puhelimen kuolema ajaa näkemään menneisyyden ja nykyisyyden uudella tavalla. Mitään ei voi tarkistaa. Haastattelussa sukelletaan sekä sotaisaan historiaan että edellisen sukupolven edesottamuksiin, joihin kuuluvat mennyt media ja vanhentunut teknologia.

Hotel Villa Realissa, Madridissa kirjailija joutuu kohtaamaan kritiikin kyseenalaisesta tavastaan tehdä haastattelu ja sen puhtaaksikirjoitus. Uusi tapa - tallennus - kohtaa vanhan: muistiinpanot. Kumpi on oikeampi, todempi?

Hotelli Arbez sijaitsee Sveitsin ja Ranskan rajalla. Hotellin sisällä voi käydä molemmissa maissa. Pääpuhuja luvussa on Thomasin poika Max, kertojan ystävä, joka matkustaa paikalle tapaamaan koronan tehohoidossa olevaa isäänsä. Luvussa tutustutaan vanhuksen jälkikasvuun ja pojan perheen suurimpaan ongelmaan, lapsen syömishäiriöön. Tytön pelastukseksi osoittautuu rajoittamaton ruudun katselu, kuten myös rajoittamaton syöminen ruudun äärellä.

Vanhus vaikuttaa ilkikuriselta keski-ikäisten lastensa ennakko-odotusten kohteena. Pojalla on kuitenkin arvostettuun isäänsä kompleksinen asenne, loukkaantuminen sävyttää monia muistoja. Kuin kohtalon ivana, pojan isälleen puhelimessa ensi kertaa tilittämä tunnustus ei olekaan välttämättä mennyt perille. Koko viimeinen luku on Maxin kertomusta viimeisestä kohtaamisestaan isänsä kanssa. Puheen keskeyttää kertojan kommentti, jonka Max säännönmukaisesti keskeyttää. 

Fiktiiviseltä tallenteelta todellisesta elämästä tämä maistui. Virkistävältä sellaiselta. Digitaalista ja reaalimaailmaa ei aseteta kilpailuun, päin vastoin puhelimen suoma etäisyys voi avata tulppia, ruutu voi ohjata ajatukset pois ahdistavasta suorittamisesta.

Puhtaaksikirjoitus on tiivis pieni teos, täynnä ovelaa filosofointia sukupolvista menneiden muistoissa ja todellisissa kohtaamisissa, ja siitä kuinka niihin vaikuttavat tapamme tallentaa ne. 

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus
Transcription, 2026, suomentanut Markku Päkkilä
Siltala, 2026, 154 s

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin

Maailman vaarallisin mies on tarina maailman näkyvimmästä ja vaikutusvaltaisimmasta perheestä. Ja minä olen ainoa Trump, joka on valmis kertomaan sen.

Ei tässä kirjassa varsinaisesti mitään yllättävää enää ollut, sen verran kauan Trump on jo esiintynyt uutisissa ja eri tyyppisissä poliittisissa tai psykologiaviritteisissä analyyseissä tässä vaiheessa toista presidenttikauttaan.  Mielenkiintoista ja selittävää perhehistoriaa se kuitenkin tarjoaa - eikä tänään luettuna ole todellakaan yhtään sen vähempää ajankohtainen kuin ilmestyttyään, 6 vuotta sitten.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin paljon huomiota herättänyt suku- ja perhehistoriaa sisältä päin valaiseva Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, jolloin Trumpin ensimmäinen kausi oli loppumassa. Toista kautta ei tämäkään kirja Trumpin kolmansissa vaaleissa pystynyt estämään, vaikka sen kuva suvusta tai vielä vähemmän Donald Trumpista ei mairittele.

Mary Trump on kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori ja se näkyy myös kirjassa. Siksi hänen kirjoittamanaan narsisti- ja sosiopaattimääritelmät tuntuvat hieman painavammilta näinä aikoina, kun jokainen meistä heittää noita diagnooseja entistä huolettomammin. 

On ironista, että suvussa tunnutaan arvostettavan vähiten suvun määrätietoisesti kouluttautunutta Fred Jr. Trumpia, Maryn isää, joka kuoli 42-vuotiaana alkoholisoituneena ja vailla muun suvun miljoonaomaisuuksia. Mary Trump maalaa suvustaan ja varsinkin isoisästäään Fred Trumpista hirviömäisen kuvan. Täydellinen empatian puute ja tunteettomuus verhotaan toksiseen positiivisuuteen. Kaikkihan on mainiosti. Eikö niin, muru? Kirjailijan mielestä kukaan perheessä ei säästynyt isoisän sosiopatialta.

Ainoa perheessä arvostettava asia on raha, omaisuuden kerryttäminen ja siinä kaikki keinot ovat luvallisia, korruptiosta veropetoksiin. Joka siinä pelissä ei pärjää, on luuseri. Sen filosofian Mary T. kuvaa Donaldin imeneen itseensä jo varhain. Varoittavana esimerkkinä on toiminut hänen isoveljensä, Freddyksi erotuksena isoisästä kutsuttu Maryn isä.

Isoisä oli kaavaillut esikoisesta seuraajaansa Trumpin bisnesimperiumin johdossa, mutta esikoinen ei osoittanut niitä "tappajan" ominaisuuksia, joita Fred Trump arvosti. Poika oli kiinnostunut muista asioista, kalastamisesta, purjehduksesta ja etenkin lentämisestä, johon hän kouluttautui. Hän työskenteli myös Boeingin lentäjänä. Sitä ei kukaan suvusta arvostanut, mutta Donald alkoi jo lapsena halveksia isoveljeään, isänsä mallin mukaisesti, opiskeli sen minkä jaksoi ja käytti sijaisia loppukokeissakin, väittää Mary. Suuruudenhulluudessaan hän ohitti myöhemmin isänsä. Fred Trump ihaili Donaldissa myös sitä mikä häneltä puuttui, brändäyskykyä, itseluottamusta uhkuvaa esiintymistä, playboymainetta.

Kuten monissa lehdissäkin, mm New York Timesin tutkimuksissa, on kerrottu, Trump ei varsinaisesti Trump imperiumia kasvattanut. vaan teki omilla bisneksillään, mm Atlantic Cityn pelikasinoilla useita konkursseja. Pankit hän kuitenkin sai aina rahoittajikseen, velka- ja konkurssitaakoistaan huolimatta. Pesämunan bisneksille oli kuitenkin kasvattanut isä Fred Trump, jonka omaisuus arvioitiin hänen kuollessaan yli 700 miljoonaksi dollariksi. Koska esikoispoika Freddy oli ehtinyt kuolla, hän jätti testamentissaan tämän kaksi lasta, Maryn ja tämän veljen perinnöttömiksi.

Mary Trumpin kirjan perusteella Donald Trumpin presidenttiys osoittaa kenties tähän astisista Yhdysvaltain presidenteistä parhaiten sen mihin kaikki perustuu: rahaan. Kaikkialla tiedetään jo nykyään, että yksikään maan senaattoreista tai kongressiedustajista ei ole päässyt asemaansa ilman miljoonia. MT käyttää paljon sivuja Donald Trumpin mitättömyyden ja halpamaisen luonteen esittelyyn. Siihen hänet on kirjan mukaan kasvatettu kotona ja kaiken  takana on pelko. Pelko siitä, ettei sittenkään kelpaa isälle, jonka hän on lapsena nähnyt hylkäävän veljen. Tämä näkemys tiivistyy kirjoittajan, psykologin analyysistä.

Ei isä yritä satuttaa Freddyä. Hän vain yrittää opettaa meitä olemaan oikeita miehiä. Eikä Freddy onnistu siinä. (sitaatti Donald Trumpilta)

Pelko ja epävarmuus tuntuukin uskottavalta. Miksi muuten Trump kyseli äskeisen Kiinan vierailunsa aikana, onko niin että vain harvat pääsevät tähän puutarhaan? Trumpille on vakuutettava jatkuvasti, että kaikki hänen tekemänsä on poikkeuksellista ja upeaa. Ero Donaldin ja isoveljensä Freddyn urapolussa tulee nimenomaan koulutuksesta. Isoveli toimi monissa yhteyksissä korkeasti koulutettujen parissa ja järjestöissä, ja oli sitä myötä kulkenut kauas kiinteistömoguli-isästään ja Donaldin sitä seuraavasta diilin tekijän tiestä. 

Epävarmuus isän hyväksynnästä vauhditti Freddyn alkoholismia eikä hän koskaan onnistunut saamaan sitä. Kirja antaa perheen patruunasta, mutta myös vaimosta ja koko miljonääriperheestä todella kalsean ja armottoman kuvan. Rahaa riittää paikkaamaan Donaldin huonoja bisneksiä. Hirviö oli päästetty valloilleen. Isä ei suostunut näkemään poikansa huonoa bisnesosaamista, se ei sopinut hänen tarinaansa.

Suvun joulu- ja muut juhlapäivälliset synnyttävät makaaberin vaikutelman, paitsi syömisiltään - lehmän ruhoa (kuvailee kasvissyöjä) - ja juomisiltaan - pöytä pullollaan kokista - myös tunnelmaltaan. Ingmar Bergman, Pasolini tai Visconti olisi osannut kuvata niistä veret seisauttavia näkymiä... Lähipiiriä, uusia puolisoita jne kuvataan herkullisesti, Mary Trumpilla on terävä katse ja kynä. 

Kirjan loppupuolen testamenttiselvittelyt ja Fred Jr:n lasten perinnöttömäksi jääminen nostaa vääjäämättä lukijan mielessä motiiviksi kirjaan kostonhimon ja rahastuksen, vaikka kirjailija ehdottomasti sen prologissa kieltää. Minun puolestani ei motiivista väliä, ymmärrän loukkaantumisen isänkin puolesta.

Kirja ilmestyi koronaepidemian aikaan ja sen aikana Trump kirjoittajan mielestä syyllistyi satoihin tai tuhansiin turhiin kuolemiin, olemalla uskomatta asiantuntijoihin ja hoitaen pandemiaa huonosti. Mary Trumpin silmissä Donald ja perhe syyllistyivät myös hänen isänsä tuhoon - eikä hän toivo maan tuhoa, mutta kirjalla hän ei siis onnistunut estämään Trumpin toista kautta. Se olisikin ollut aikamoinen saavutus. Mahtava suku ei onnistunut estämään tämän kirjan julkaisua, sitä he ymmärrettävästi yrittivät.

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin
Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man, 2020, suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2026, 271 s

Patti Smith: Enkelten leipää

Kuva Lynn Goldsmith

Patti Smith on noita monialaisia taiteilijoita, joista voi sanoa että hänen koko elämänsä on se taideteos. Kirjailija, runoilija, muusikko ja valokuvaaja muistelee viimeisimmässä kirjassaan Enkelten leipää elämänsä rönsyilevää polkua. Taiteilijanimikkeiden ohella hän on todellinen kosmopoliitti, joka kulkee samalla rentoudella Bogotan vuoristoseudulla, Istanbulissa kuin sillä kotoisimmalla seudullaan New Yorkissa.

Patti Smithin proosa, Antti Nylénin suomentamana on paikoitellen lumoavan  kaunista proosarunoa. Hänellä näyttää olevan poikkeuksellinen kyky haltioitua. Jossain vaiheessa hän epäilee kantavansa äidinäitinsä hulluusgeeniä. Perhe oli köyhä ja jatkuvasti muuttamassa kotia, mikä sekin selittää jo lapsena kehittyneen tottumuksen uusissa ympäristöissä liikkumiseen. Muistan lapsena vierastaneeni jo meidän kotitalostamme viidettä kerrostaloa ja korttelia siitä eteenpäin. Pattin ja hänen kahden nuoremman sisaruksensa lapsuus on ollut villiä ja vapaata, mutta rakkauden täyteistä.

Kohtalon arvaamattomuus oli kuitenkin vanhempiemme pulma, meillä ei ollut huolenhäivää - tulevaisuus oli aikuisten ongelma. Meillä lapsilla oli omat koettelemuksemme rottien, kiusaajien ja kirpputurkkisten koirien kanssa sekä runsas joukko tauteja taltutettavanamme. Meillä oli oma julma mutta maaginen todellisuutemme.

Pihapiireissä näkyy Yhdysvalloissakin toisen maailmansodan jälkeinen todellisuus, köyhyyden keskellä uuden rakentaminen. Köyhyys ei ole ollut lukemisen tiellä, runoilija-kirjailijan tie hahmottuu jo varhaislapsuudessa. Lapsuuden kaveripiiri on samankaltaisia köyhiä ja liikkuvia perheitä, kaverit vilkuttavat auton takaikkunasta kadotessaan perheen mukana muille seuduille. Jotkut menehtyivät lastentauteihin. Patti hoiti yrteillä ja omilla konsteillaan sisaruksiaan tarpeen tullen, ja he selvisivät myös hoidoista. 

Sodan nähnyt isä oli rauhan mies eikä halunnut nähdä leikkipyssyjä lasten leikeissä. Äidin suvun puolella oli uskovaisuutta, sisko jäi jehovalaisten piiriin. Patti Smith sen sijaan luopui uskostaan tai paremminkin löysi oman tapansa uskoa, buddhalais-panteistisen voisi kai sanoa, maailman ihanuuksia ihmetellessään. Kapinallisuuttaan hän kuvaa omaksi kapinakyttyräkseen, jota ei voi itsestään irrottaa. Se tulee ilmi jo seurakunnan opetuksessa, jossa ei suosittu kyseenalaistuksia.

Kuusikymmenluvulle tultaessa kuvaan tulevat kaikki ne nimet, jotka Patti Smithin ohella ovat jääneet muistoina rauhan ja rakkauden julistusten ajasta, flower powerista, vanhemmat William Burroughs ja Allen Ginsberg edellisestä beatnik-sukupolvesta ja nuoremmat, ensimmäinen rakkaus Robert Mapplethorpe, valokuvaaja, joka menehtyi AIDSiin. Ja tietenkin ajan näkyvin nimi, Bob Dylan. New Yorkin taidepiirit olivat selvästi avoinna monenlaisista taustoista tuleville tyypeille ja Patti Smith tuntuu tehneen vaikutuksen vain olemalla oma itsensa, kaikesta lumoutuva runoilija ja muusikko. 

Muistelma vilisee mainintoja ajan kulttuuri-ihmisistä Bruce Springsteenistä Simone Weiliin - ja kaikki he vaikuttavat olleen läheisiä Patti Smithin kanssa. Elämän rakkauden Fred Sonic Smithin tapaaminen muutti keikoilla ja festivaaleilla ahkerasti kiertäneen muusikon elämää, kun hän myöntyi miehen toiveeseen lapsista.  

Muusikkopariskunnan elämä vaikuttaa olleen täynnä yhteisiä inspiraation aiheita. Purjevenehaave päättyi pihalle parkkeerattuun veneeseen, josta ei koskaan tullut merikelpoista. Monenlaisia tapaturmiakin sattui muusikon tiellä, mutta raskaat menetykset tulivat yhdessä nipussa, kun sekä mies että rakas veli kuolivat lyhyen ajan sisällä. Läheiset ystävät tukivat pyytämättä, ja niin Patti Smith alkoi uudelleen suuntautua ulospäin ja hänestä tuli taas se kantaa ottava punk/rockmuusikko, jona hänet vieläkin tunnetaan. 

Muistelman loppupuoli on olevaisuutta pohtivaa esseetä, mietittyä ja kauniisti ilmaistua elämän rakkautta. Vanhoja valokuvia - joita on ripoteltu myös kirjaan - ja muistoja läpikäydessään alkaa myös kirkastua suvussa vain huhuista ja epäilyistä muodostunut tieto Patti Smithin isästä, joka ei ollutkaan hänen lapsuuden perheensä isä. Hän löytää myös yhteyden 19-vuotiaana adoptioon antamaansa tyttäreen. Biologinen isä oli aškenasijuutalaisia.

Kukaan ei ojenna kättään eikä näytä tietä, eikä historian valtavassa kellossa ole viisareita. Katselen ihmisten virtaavan avaran tasangon halki, näen kuinka isäni kansa vaeltaa paikasta toiseen. Ajattelen heitä, kuten ajattelen kaikkia, jotka on pakotettu lähtemään Tiibetistä, Syyriasta ja Palestiinasta. Ehkä tässä on verenperintöni suurin arvo, myötätuntoni maanpakolaisia kohtaan.

Tässä ajassa suunnilleen samoja aikoja eläneelle menneiden  vuosikymmenten muistelu herättää haikeutta. Todellakin where have all the flowers gone, rauhaa, rockia ja rakkautta ei enää julisteta mielenosoituksissa. Nyt hankitaan aseita, ainoat mielenosoittajat ovat elokapinan katujen valtaajia. Heitäkin pidetään suunnilleen haihattelijoina, vaikka edustavat silkkaa realismia.

Patti Smith: Enkelten leipää
The Bread of Angels, 2026, suomentanut Antti Nylén
Siltala, 2026, 307 s

Elokuvissa: Amrum - mitä kaikkea lapsen luottamus äitiin joutuukaan kestämään

 

Äitienpäivänä sopii muistaa, että äideistä parhaimpia on monenlaisia - mitä sillä nyt milloinkin tarkoitetaan. Riippuu näkökulmasta.

Saksalainen elokuva Amrum kuvaa yhtä äiti-poika -suhdetta vaikuttavasti, raastavasti. Nanning on 12-vuotias natsivanhempien poika, joka elää toisen maailmansodan lopun aikana äitinsä ja tätinsä kanssa Amrumin saarella, Jyllannin niemen tuntumassa Pohjanmerellä. Äiti ja lapset ovat paenneet pommituksia Hampurista. Äiti on raskaana ja isä on edelleen natsihallinnon hommissa muualla.

Nanning ja äiti ovat tottuneet saarelaisia parempaan eliitin elämään, johon kuuluu esimerkiksi vehnäleipä ja hunaja aamiaisella. Synnytyksen jälkeen masentunut äiti ei halua syödä enää mitään. Äidistään huolestunut Nanning alkaa etsiä äidin haluamia herkkuja, vaikka se on köyhässä ympäristössä vaikeaa. Talossa vallitsee synnytyksen jälkeen riitaisa ilmapiiri, sillä äidin sisko ei jaksaisi enää siskonsa jyrkkää natsimeininkiä, johon kuuluu sekin, ettei äiti suostu uskomaan uutisia natsien lähenevästä tappiosta. Kylällä kuunnellaan jo natsien kieltämää jazzia.

Poika viettää päiviä kavereidensa kanssa koulussa ja rannalla, vuorovesi tekee yllätyksiä pyöräreitille. Nanning on kuitenkin reipas ja oma-alotteinen, Hitlerin Jungvolkissa kasvatettu ja auttaa muita alueelle muualta tuotuja lapsia selviytymään. Ja tekee pitkän retken läheiseen kaupunkiin, jossa niin ikään natsiaatteessa pitäytyvä eno testaa pojan oikeita tietoja ennen kuin luovuttaa noita himoittuja elintarvikkeita.

Elokuva keskittyy seuraamaan uteliaan ja valppaan pojan liikkeitä merellisessä saarimaisemassa, jossa vanha kalastaja kertoo faktoja lähihistoriasta. Tiedot muuttavat perusteellisesti pojan käsityksiä vanhemmistaan. Kodissa on arkku valokuvineen, joita hän on jo tutkinut ja ihmetellyt Amerikkaan päätyneen sukulaisen elämää. Äiti vaikenee sedän juutalaisesta morsiamesta, jonka kohtaloon vanhemmilla on yhteyksiä.

On sydäntä särkevää nähdä Nanningin kasvavaa hämmennystä viattomilla lapsen kasvoilla. Äiti ei ymmärrä, miksi reipas poika saa äkillisen itkukohtauksen ja käpertyy itsepäisesti äitinsä kylkeen. Ole hiljaa, lopeta heti, tiuskii äiti, joka ei näe myllerrystä lapsen sisällä. Ristiriitaa rakastavien vanhempien läheisyyden ja heidän toimintansa välillä. 

Hieno hieno elokuva pohjaa toisen käsikirjoittajan, Hark Bohmin lapsuuden muistoihin. Bohm vanhuksena nykyajassa vilahtaa elokuvan viimeisissä kuvissa meren rannalla. Hän kuoli kaksi kuukautta elokuvan ensiesityksen jälkeen. Upeasti näytelty ja kuvattu elokuva dramaattisesta historian vaiheesta.

Amrum, 2025, Saksa

Ohjaus Fatih Akin

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuuntelin Anna-Leena Härköstä syksyllä Helsingin kirjamessuilla, kun hän keskusteli Katja Kallion kanssa tämän kirjoittamasta Taskupainoksesta, Härkösen elämäkerrasta. Ei kiitos ei ollutkaan minulle ensitutustuminen kirjailija Härköseen, kuten väärin muistin. *) Ei ainakaan unettanut tämä ronskilla kielellä ja nasevalla dialogilla etenevä, seksiongelmiin pureutuva suhdekuvaus. Parisuhteista, seksistä ja rakkaudesta, odotuksista ja pettymyksistä jokaisella on kokemusta. Takuuvarma aihe, aina kiinnostaa. 

Halut eivät kohtaa Heli ja Matti Valkosen keski-ikäisessä parisuhteessa. Enää. Miehelle riittää niskan hieronta, nainen valmistautuu tiheästi toistuviin viettely-yrityksiin alusvaattein ja klassisin kynttilä-viini-asetelmin. Joskus onnistuu, mutta harvoin. Sä olet niin yhdyntäkeskeinen, on Matin kommentti. Ja: Kulta, nyt ei ole hyvä hetki. Siitä huolimatta että Heli pitää itseään myös ratkaisukeskeisenä, kieltämättä hän on myös niin päällekäyvä, että hän näyttää käyttäytyvän tavoitteen vastaisesti. Toisaalta on hänellä pidemmästä itsehillinnästäkin kokemusta. Ei toivottua tulosta siitäkään.

Näkökulma on vain naisen, seksin nälkäisen ja tuskastuneen. Kun Helin katse hetkittäin zoomaa miehen tekemisiä, Matti kyyhöttää ruudun äärellä internetin pelimaailmassa. Kirja on ilmestynyt 2008, joten oletettavasti tämän tyylisen pariskunnan etäisyys olisi nykyisen somemaailman ja älypuhelimen valtaannousun jälkeen entisestään kasvanut. Vuonna 2008 Suomi oli "insinöörivetoinen Nokia-landia" ja sekin on naisen mielestä vienyt miehestä mehut.

Seksiäkin voinee pitää jonkinlaisena kommunikaation muotona, vaikka siihen onkin ihmiskunnan historian varrella ripustettu vaikka mitä synnin painolasteja iloa himmentämään. Se kommunikaatio on Valkosilla perusteellisesti pielessä. Nainen lähestyy miestä viettelevänä, mutta jokainen kohtaaminen muuttuu sekunneissa aggressiiviseksi syyttelyksi, jonka seurauksena mies vetäytyy siilipuolustukseen. 

Temperamenttierot ovat ilmeiset, samoin kiinnostuksen aiheet. Kuvio, jossa nainen osaa ilmaista itseään verbaalisesti miestä sujuvammin, ja toinen vastaa hiljaisuudella, tuntuu tutulta. Heli on pahimmillaan aika kova suustaan, enpä haluaisi joutua riitoihin noin ärhäkän  naisen kanssa.

Seksiponnistelujen ohella Härkönen kuvailee mehukkaasti Helin appivanhempia ja boheemia bestistä Mannaa, jonka seksielämältä ei luulisi löytyvän aikaa enää muuhun elämään. Vaikka osa kuvailuista huitelee karikatyyrin puolelle, humoristiset luonnehdinnat napsahtavat maaliin.

Lopulta lääkettä löytyy Helin vetämän saksan kurssin oppilaalta. Kalliolainen nuorimies heittäytyy mielellään kypsän naisen seksivajauksen hoitajaksi. Suhdekiemurat eivät kuitenkaan koskaan pysähdy ensihurman tilanteeseen.

Ei kiitos on sujuvasti kirjoitettu, paikoitellen oikein hauskaa luettavaa ja sisältää osaksi kliseistenkin komedia-ainesten ohella ihan kiinnostavia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta, ystävyydestäkin. Romaanista olisi voinut tulla moni-ilmeisempi, jos miehen näkökulmaakin olisi väläytetty. Se ei taida sopia tähän huumorilla kerrottuun revittelyyn, jossa naisen aktiivinen seksin halu on pääasia. Matin mahdollinen masennus ja huono isäsuhde vilahtavat ohimennen. 

*) Nyt kävi niin nolosti, että olen lukenut yhden Anna-Leena Härkösen teoksen ja se on - EI KIITOS!  Vuonna 2011. En muistanut sitä ollenkaan poimiessani sen nyt kirjaston palautusten hyllystä enkä lukiessanikaan. Blogista on apua dementiaankin...

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava, 2008, 351 s