torstai 23. kesäkuuta 2022

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

 


Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa, todetaan Äidin tehtävässä. Pätee tosin myös toisinpäin, kun vihjataan nimenomaan pimeneviin näkymiin, kriiseihin. Aika riippuvaisia molemmat osapuolet ovat toisistaan, ellei sitten yhteys  katkea kokonaan. 

Yksinhuoltaja Laura on saanut poikansa Pyryn vankila-aikanaan. Mistä syystä hänet on vangittu, se ei selviä kovinkaan nopeasti. Menneisyyden rikos muhii sekin osana nopeasti koukuttavaa pahaenteistä tunnelmaa. Lisää saman sävyisiä aineksia Lauran elämään kasaa hänen nyt noin 10-vuotias poikansa. Pyryllä on vihanhallinta-ongelmia, kuten nykyään sanotaan. Hän saa raivokohtauksia ja aiheuttaa vakavia läheltä piti-tilanteita, joita Laura joutuu setvimään koulun, kuraattorin ja psykiatrinkin kanssa. Laura on muutoin jo ns selvillä vesillä, niukkuus on toki vuokralla asuvan yksinhuoltajan arjessa vallitseva tila, Pyryn isältä elatusapumaksut saapuvat ajallaan. 

Pyryn uusi ystävä Rafael tulee erittäin varakkaasta poliitikkoperheestä ja on Lauralle tervetullut ja huojentava pelastus: hän on huolestunut sekä poikansa käytöksestä että sen tuomasta yksinäisyydestä. Rafaelin äidistä Mirellasta tulee Lauralle vahva tuki ja itsevarman, pärjäävän naisen malli. Poikien touhut eivät kuitenkaan vaikuta kääntyvän hallitumpaan suuntaan, päin vastoin. Siinä missä Laura on täynnä ahdistusta ja pelkoa poikansa jatkuvasti masinoimien kaoottisten tilanteiden edessä, Mirella kopistelee paikalle koroissaan ja antaa opettajien kuulla kunniansa, puolustaessaan poikaansa tiikeriemon lailla. Laura yrittää ottaa opikseen. Mirella ei niin vain suostu nielemään opettajien moitteita pojan käytöksestä silloinkaan, kun lapsi ilmiselvästi on syypää. Niin olen Rafaelin äiti, en Rafael. Voin antaa hänen puhelinnumeronsa.

Tarina kasaa sujuvasti jännitteitä ja uhkakuvia, joiden häijyistä tunnelmista alkuun nousee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin, kauhukertomus mielenterveydeltään vinksahtaneesta pojasta. Toinen romaani, joka tuli mieleen varakkaan perheen pojan moraalivajauksesta on Herman Kochin Illallinen. Poikien touhut sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena Lauran nuoruuden syyllisyydentunto kasvattaa uusia kerroksia. 

Kahden perheen välinen suhde tiivistyy. Useat kosteat juhlat ja runsas alkoholin käyttö vievät heidät lähes yhteiselämään, jossa Mirella rahoittaa anteliaasti köyhän yksihuoltajaperheen tarpeita.  Italian lomallekin lähdetään. Pieniä eroottisia latauksia nousee niinkin läheisissä suhteissa.

Romaani käsittelee kiinnostavasti vanhemman rajanvetoja: kuinka pitkälle lasta voi ja kannattaa suojella? Missä kohtaa pitää lakata joustamasta ja vaatia lasta vastuuseen? Myös varakkaan Mirellan ja vuokralla asuvan Lauran riippuvuussuhdetta ja epätodennäköistä ystävyyttä valaistaan uskottavasti. Naiset on kuvattu sävykkäästi.

Lauseeni saivat minut varmasti vaikuttamaan avuttomalta, mutta en välittänyt. Ylivoimaisten ihmisten seurassa kävi joskus niin. Ettei yrittänyt edes kurottaa kohti samaa, vaan nojautui entistä painavammin omaan vaillinaisuuteensa.

Pojat sen sijaan on hieman ohuemmin hahmoteltu. Heissä näkyy vanhempien yhteiskunnallinen status: varakkaan perheen poika näyttää kasvavan kovan pintakiillon alla vailla vähäisintäkään empatiaa kuin osoituksena vanhempien liiallisesta kantokyvystä. Loppua kohden jännite hieman löystyy, kun suhteita ja ilmiöitä enemmän selitetään kuin näytetään. Kertoja Laura vaihtuu lopussa Pyryksi, joka kuulostaa siinä vaiheessa hieman liikaa äidiltään.

Vetävästi kirjoitettu romaani leikkaa monia ajankohtaisia ja olennaisia teemoja vanhemmuudesta, koulusta, kasvatuksesta ja yhteiskunnallisen aseman vaikutuksesta ihmissuhteisiin ja toimintatapoihin. 

Maria Mustranta: Äidin tehtävä
WSOY, 2022, 285 s

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Hej igen Prins Eugen!

Pandemiatauon jälkeen tein taas perinteeksi muodostuneen kesäretken Tukholmaan. Retken tärkein päämäärä on säännöllisesti Prins Eugens Waldemarsudde, koska se on sopivalla kävelyetäisyydellä Stadsgårdenilta, jonne Viking Linen laivat rantautuvat. Lisäksi reitti Tukholman paraatimaisemissa, pitkin kauniita rantoja, ohi komeiden rakennusrivien, vanhojen puiden ja puutarhojen, iloisten turistien ja retkeilijöiden joukossa tuo ihanan tunteen vakaasta ja onnellisesta elämästä, vaikka taivaalle nousi tuonakin päivänä uhkaavia pilvimuodostelmia.

Ruotsissa kaikki on aina hieman fiinimpää, jopa ravintolaterassien kukkaistutukset pursuavat yltäkylläisissä väreissä. Tosin Berzeliin puistossa tuli vastaan mies, joka raahasi ilmeisesti kaikkea maallista omaisuuttaan möykkymäisessä muodostelmassa, pyörillä, joista etummaiset olivat kuluneet vinoiksi. Mutta kuulimmeko häneltä puuskahduksen saatana....? Ehkä kuulimme väärin.



Matkalla Waldemarsuddeen ylitämme sillan, jonka jälkeen tulee museo- ja huvipuistoalue: Abba- museo, Gröna Lund kirkuvine lapsineen, Skansen. Joukossa on musta/kultakupolinen museo, jota aina kutsun Nationalmuseetiksi, kunnes huomaan että se onkin Nordiska museet. 

Waldemarsuddenissä on näytteillä yllättäen taiteilijoita, joista olen lukenut Elin Danielson-Gambogin elämäkerrassa. Nimittäin Ahvenanmaalla toimineen suomalaisen Måland-taitelijakollektiivin jäsenten maalauksia. Näyttelyssä siitä käytetään nimitystä Önningeby-kollektivet. Maalaukset ovat hyvin perinteisiä. Ei tullut niitä nyt kuvattua.

Sen sijaan yläkerrassa oli Ann Wolfin lasivaluveistoksia ja hiilipiirroksia. Varsinkin veistokset tekivät vaikutuksen hienoissa väreissään ja muodoissaan.


Tässäkin taidemuseossa kannattaa nauttia myös ikkunoista avautuvista maisemista.









Päiväkävely Tukholmassa on antoisa mutta uuvuttava. Hötorgetilta kannattaa ostaa turkkilaisia kirsikoita. Alkuperää ei tällä kertaa näytetty, sattuneesta syystä. Kirsikat ovat syyttömiä Erdoganin peliin, ja erityisen herkullisia. Lopuksi on löydettävä ruokapaikka, josta ei enää tarvitse köpötellä pitkää matkaa laivalle. Sellainen on parinsadan metrin päässä laivasta, Fotografiskan yläkerran bistro. Viehättävä paikka, josta avautuvat näkymät yli merenlahden.


Moni on huomannut, ettei meillä kohta enää saa tilattua ravintolassa suomeksi. Samanaikaisesti ruotsalainen Ikea myy Hemma-, Strömstad, Hemnes etc huonekalujaan noilla nimillä missä vain. Olen pitänyt sitä näyttönä ruotsalaisten terveestä itsetunnosta oman kielensä suhteen. Olikin yllätys, että täälläkin löytyi tarjoilijoita, jotka eivät puhuneet ruotsia. Ehkä kyse on Ruotsissakin pandemian aiheuttamasta ravintola-alan työvoimavajauksesta.

Purjehdimme kotiin Vikingin uusimmalla Glory-laivalla, joka on todella tyylikäs. Kuusenvihreää mattoa ja messingin värisiä kaiteita (ei tullut siitä näköjään kuvaa), valtavia maisemaikkunoita. Parasta on hiljainen ja tasainen käynti. Siinä mielessä matka on kuin purjehtimista. Ei enää koneiden jyskytystä.



tiistai 14. kesäkuuta 2022

Charles Simic: Maailma ei lopu

Matemaattisiksi yhtälöiksi kirjoitettuja kummitustarinoita. Pikku Emily liitutaulun edessä on todella peloissaan. X:t näyttävät öiseltä hautausmaalta. Opettaja haluaa, että hän sohisi niitä liidunpätkällä. Kaikki lapset pidättävät henkeään. Valkoinen liitu kirskahtaa kerran plus- ja miinusmerkkien seassa, sitten on jälleen hiljaista. 

                            Kannen kuva: Augustus F. Sherman, serbianromaniperhe Ellis Islandilla 1905,
 New York Public Library

Proosaruno kuulosti todella lupaavalta, sopiva sekoitus runon vapautta ja proosan jäntevyyttä, ajattelin. Täytyy myöntää, että suurin osa Charles Simicin proosarunoista liikkuu enimmäkseen surrealismin ja absurdin puolella eikä kovinkaan usein sellaisessa kokemusperäisessä näkymässä, josta saan lukijana kiinni. Ajoittain sentään. Yllä siteerattu kuvaus Pikku Emilystä on selkeä, hautausmaan kauhu kouriintuntuva. Kuvaelmat, pätkityt proosatekstit ovat äkillisistä nyrjähdyksistä huolimatta - tai niiden takia - hauskoja ja virtaavia, kelluvia, pyörteisiä, muotoaan muuttavia. Ehkä ne ovat myös jotenkin leikillisempiä kuin runorunot, ainakin sillä vähäisellä kokemuksella mikä minulla runoudesta on. 

Minä tietenkin huvittelin. Kaikki runoilijat tekevät taikoja. Proosarunossa jäniksen vetäiseminen ulos hatusta on yksi ensisijaisimmista yllykkeistä. - Näin kirjoittaa runoilija kiinnostavassa esseessään kirjan lopussa. Proosarunot ovat niin mielikuvituksellisia ja lennokkaita, että monen kohdalla tuli nikoteltua ja loksahtanut leuka piti sulkea ennen sukeltamista seuraavaan pyörteeseen. Siksikin oli miellyttävää asettua paikoilleen ja lukea hänen rauhallista, mutta henkevää analyysiään proosarunon olemuksesta.

Charle Simic on entisen Jugoslavian Belgradissa vuonna 1938 syntynyt serbialais-amerikkalainen runoilija. Hänen elämänkokemuksensa risteilevät hurjina näkyinä koulusta, kodin kellarista, sodan näkymistä: mudasta ja valkeista koivuista, New Yorkin kattojen päältä näkymään harmaan meren rannalla, jossa aallot huuhtovat satavuotiaan  posliininuken päätä. Tekisi mieli tuntea sen tarina. 

Kivi on peili, joka toimii heikonlaisesti. Siinä ei ole kuin sumeutta. Sen sumeutta vai omaasi, kuka voisi sanoa? Hiljaisuuden keskellä sydämesi kuulostaa mustalta sirkalta.

Simic muutti Yhdysvaltoihin, Chicagoon jo 15-vuotiaana ja siksi muistot lapsuuden kuvista ovat sittenkin ohuempia, ja hän tuntuu sisäistäneen amerikkalaisen suurkaupungin urbaanin tunnelman sitäkin vahvemmin, varsinkin sittemmin New Yorkin. Hän mainitsee esikuvikseen Emily Dickensonin ja venäläisen Daniil Harmsin, jonka tekstinäyte Sinisestä vihkosta n:o 10 on otettu mukaan näytteenä heitä yhdistävästä: välttyminen kaikilta luokitteluilta. Esikuvista välittämättä hän mainitsee lohduttavasti pienten runoilijoiden ajan olevan tulossa, niiden joiden maine ei koskaan kantaudu lähisukulaisia kauemmas...

Maailma ei lopu palkittiin runouden Pulitzerilla vuonna 1990. Se herätti närkästystä kriitikoissa, joiden mukaan se ei täyttänyt runouden määritelmää. Jotenkin sopii kuvaan, että Simic heittää siihen sihisevään rovioon lisää bensaa kertomalla, ettei koskaan istunut alas kirjoittamaan proosarunoa vaan on löytänyt vuosien varrella kirjaamistaan fragmenteista ja monenlaisista muistiinpanoista tämän villisti kukkivan proosarunokedon.

Ne näyttävät proosalta ja käyttäytyvät kuin runot, koska vastoin kaikkea todennäköisyyttä niistä muodostuu kärpäsloukkuja mielikuvituksellemme.

Charles Simic: Maailma ei lopu
The World Doesn't End, 1990, suomentanut Aki Salmela
Ntamo, 2021, 91 s


perjantai 10. kesäkuuta 2022

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät



Viime vuoden kirjallisuuden Nobelin voittaja, Tansanian Sansibarissa syntynyt, nykyisin Englannissa asuva yliopiston professori Abdulrazak Gurnah kertoo Loppuelämät-romaanissaan oman synnyinseutunsa historiaa noin 50 vuoden ajalta. Muutaman keskushenkilön kokemukset kuljettavat tarinaa, jossa jotkut polut risteävät, jotkut kulkevat toisistaan tietäen koskaan kohtaamatta. Kertojan ääni on selkeä ja rauhallinen, vaikka aika ja seutu on täynnä sotaisia eurooppalaisia, ensin saksalaisia, myöhemmin brittejä, jotka jatkavat kolonialistisia pyrkimyksiä täälläkin, Itä-Afrikan rannikkoseuduilla, nykyisen Tansanian ja Kenian alueilla.

Afrikkalaisia ei kuvata vain vääryyden ja väkivallan uhreina. Nuoret Hamza ja Afiya, konttoristi, kirjuri Khalifa Asha -vaimoineen, tukkukauppias Nassor Biashara ja hänen yrityksensä monet työntekijät ja hanslankarit - he kaikki ovat ennen kaikkea sitkeitä ja elämänhaluisia, yksilöitä - kuka hiljainen ja pohdiskeleva, kuka äänekäs ja räväkkä, kuka sarkastinen, kuka sovinnainen, kuka harras uskovainen.

Sisarukset Ilyas ja Afiya kadottavat toisensa jo lapsina, menetettyään köyhät vanhempansa. Isoveli Ilyas karkaa omille teilleen ja pestautuu saksalaisten armeijaan, Schutztruppeen sisaren joutuessa etäisten sukulaisten lapsikatraan joukon jatkoksi, kaikkien huonosti kohtelemaksi. Sieltä veli pelastaa hänet kerran mutta katoaa taas. Toisaalla seurataan nuoren miehen, myös ilman vanhempiaan kasvavan Hamzan polkua samoissa sotajoukoissa mutta muualla, käskytettävänä, simputettuna. 

Sota näyttää köyhille afrikkalaisille valinnalta, joka on tehtävä. Jonkun joukoissa on aina marssittava, tapettava tai tultava tapetuksi. Se ei ole sen kummempaa, se on elossa pysymistä. Saksalaisilla on keinonsa saada afrikkalaiset polttamaan toistensa kyliä, tappamaan karjan, saada väki pelkäämään askareita, Saksan värväämiä paikallistaistelijoita.

Heidän kertoessaan rehvakkaita tarinoitaan ja marssiessaan suurta vuorta ympäröivien sadekatveisten tasankojen halki he eivät vielä tienneet, että joutuisivat taistelemaan vuosikausia soilla ja vuorilla, metsissä ja ruohoaroilla kaatosateessa ja kuivuuden keskellä, lahtaamaan ja päätymään lahdatuksi, ja asialla olisivat heille tuntemattomien kansojen armeijat...

Aluksi rauhallinen ja selostava tyyli vaikuttaa jotenkin vanhahtavalta ja monotoniselta kuvaukselta, kuin Välskärin kertomukset, mutta kun henkilöhistoriaa on hiljalleen tuotu lähemmäs ja kehykset tarinalle hahmottuvat, sen eleetön poljento vie mukanaan, sen henkilöhahmot alkavat kasvattaa kerroksia, vivahteita, persoonia. Samoin kuin esimerkiksi zimbabwelaisella Petina Gappahilla, tekstissä vilahtelee swahilin kielisiä ilmauksia, joita ei aina ole tulkattu. Ne kuitenkin selviävät yhteydestä (ja löytyvät googlesta), joten ne toimivat oikeastaan pikanttina paikallisvärinä, tai kuin tuoksuna afrikkalaisesta puusta.

Loppuelämät kattaa yhden sukupolven matkan ja kuvaa myös erään nuoren rakkauden puhkeamisen ja täyttymisen. Se tapahtuu mutkattomasti ja luonnollisesti, siitä huolimatta että yhteisö on muslimeja. Tässä lienee luettavissa niitä harvoja etuja mitä köyhyydessä ja orpoudessa voi olla: ei ole vahvaa sukua päättämässä nuoren parin valinnoista heidän puolestaan. Ja se jolla on asiaan sanottavaa, sattuukin olemaan hieman kompleksisempi tyyppi, päältä äreä, pohjimmiltaan sympaattinen.

Rasismi näyttäytyy paitsi Saksan ja Britannian siirtomaavallan kuolinkouristuksissa myös hienovaraisemmin, kuten saksalaisen lähetysaseman pastorin asenteissa. Tämä seutu on merkityksetön inhimillisten pyrintöjen ja saavutusten valossa. Vaikka ihmiskunnan historiasta repisi tämän sivun pois, se ei muuttaisi mitään. Joten kirkko siunaa täälläkin kaiken sen julmuuden mitä sotajoukot mukanaan tuovat. Hamza on oppinut varovaiseksi ja hiljaiseksi, mutta saksalaisten joukossa hän oppii lukemaan Schilleriä, vaikka pastori onkin vakuuttunut että se ylittäisi hänen käsityskykynsä.

Saksalaisten siirtomaataistelua, ennen natsismia, Loppuelämät kuvaa Tuntemattoman sotilaan tyylisesti, värikkäiden upseerikuvausten kautta, esikuntien kasvavan turhautumisen lisääntyessä, askareiden ja palkkasotilaiden karatessa, armeijan muuttuessa rääsyläisten rupusakiksi. Oberleutnant häipyy omiin mielenmaisemiinsa, Feldwebelin hermo kiristyy. Taustalla äiti Afrikka hengittää, kaatosateet vyöryvät, hyeenat haukahtelevat.

Saksalaisten vetäydyttyä itäisestä Afrikasta paikallinen väestö saa vihdoin alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Ennen itsenäistymistä, brittien siirtomaakautena silloisessa Tanganjikassa elämä oli jo kohentunut, kunnes toinen maailmansota taas alkaa tuoda myrskypilviä taivaalle. Afiyan kadonnut veli Iliyas ja hänen etsintänsä maailmalta, saksalaisten joukoista tuo romaanin loppuun vielä yhden yllättävän kohtalon. Hitlerin Saksassa ei riitä, että on marssinut heidän joukoissaan. Aina yksinvaltiaalle löytyy myös syy perustella uusi hyökkäyssota. Hitlerillä oli suunnitelmissa saada Afrikan siirtomaatkin vielä takaisin. Se suunnitelma ei toteutunut.

Romaani tuo hienosti historiaa eläväksi, kuten on meilläkin sukupolvesta toiseen luetut Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas osoittaneet. Loppuelämissä sota vaikuttaa kaikkeen, mutta etualalla ovat tavalliset ihmiset, joiden on elettävä elämäänsä eteenpäin siitä huolimatta. Taustasta huolimatta kirja ei masenna, sitkeys ja elämänhalu palkitaan.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät
Afterlives, 2020, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2022, 339 s

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Täydellinen koiruus - ¡Ay, mi perro!

 


Hola! Espanjanvinttikoira Ishtar tässä ikuistettuna ja kehystettynä isoäidinaikaiseen peiliin. Maalauksen mallina on toiminut Hesarin toukokuun kuukausiliitteen koirakuva. Lehdessä oli juttu pelastetuista koirista, joita kutsutaan rescue-koiriksi, kun ne saavat kodin. Valokuvaaja Heidi Strengell oli ottanut sielukkaat valokuvat eri maista peräisin olevista, salolaisen Heli Mäenpään luota kodin saaneista koirista. Niiden siihenastinen elämä huonosti kohdeltuina tuntuu näkyvän katseista ja pään asennoista. 

Tällaisia koiria näkee matkoilla etelän maissa varsinkin. Azoreilla meidän retkiporukkaamme seurasi oppaan Rontiksi nimeämä koira. Sillä oli oikea etujalka lyhentynyt sen jäätyä auton alle, mutta näppärästi se hyppeli pitkin polkuja. Retken päätepisteessä, laaksossa vesiputouksen lähellä odotti palkinto: retkieväistä jääneet patonginpalat se keräsi vuorotellen jokaiselta turistilta. 

Olin kymmeniä vuosia sitten ystävättäreni kanssa Kreikan Kossilla viikon matkalla. Yhtenä iltana vuokrasimme polkupyörät ja teimme iltaisen baarikierroksen. Kun sitten palasimme hotellille kikatellen halki melko hiljaisen kaupungin, perässämme juoksi neljä, ei miestä, vaan koiraa. Pääsiskö saatille, niiden terhakkaat silhuetit tuntuivat kysyvän, kun avasimme ulkokäytävältä ovemme mutta koirat seisoskelivat vielä yhtenä rivinä käytävän päässä.

Taiteellisen inspiraationi herätti tämä valppaasti eri suuntiin silmäilevä Ishtar. Galgoja kohdellaan artikkelin mukaan Espanjassa huonosti, pidetään nälässä, koska ajatellaan sen  tekevän niistä ahneempia metsästäjiä. Huonot ajat ovat nyt tällä charmikkaalla yksilöllä taakse jäänyttä elämää. Tätä arvokasta tyyppiä kun aamulla herättyä silmäilee, päivä alkaa hyvin.

Vaikka omintakeisen näköinen galgo onkin ns rotukoira tarkkoine määrittelyineen, jutussa muut ovat sekarotuisia. Kaikki suloisia yksilöitä omine piirteineen. Meillä oli aikoinaan mäyräkoira Dora, jonka olen ikuistanut tänne blogiinkin. Siitä huolimatta en arvosta koiranäyttelyiden rotuvalioita sen enempää kuin sekarotuisia koiria, eikä olisi tullut mieleen pyöräyttää meidän karvaturriamme mittailevien tuomareiden katseen alla. Rasistista touhua kuonon- ja hännänmittaamisineen.

Koirat ovat monella tapaa kuin me ihmiset, niistä saa huonolla kohtelulla kasvatettua hirviöitä. Ystävällisessä kodissa koirat ovat maailman sulokkaimpia otuksia, vähäisestäkin iloisia hännän heiluttajia.

Oikea koiran ylistyslaulu on andalusialaisen flamencolaulajan Niña de Antequeran Ay Mi Perro,jonka löysin vuosia sitten Pedro Almodóvarin elokuvien musiikin kokoelmalta. Täynnä intohimoa!

torstai 2. kesäkuuta 2022

Hanna Weselius: Alma!


Kirjasta jäävä muistikuva, jälkimaku elää omaa elämäänsä. Mielikuva voi vahvistua tai laimentua, ihan niin kuin henkilöllä voi olla hiljaista karismaa, joka kasvaa tuttavuudessa ajan myötä.  Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on mielessäni jykevöitynyt sitten yli vuoden takaisen lukemisen. Luultavasti se johtuu omintakeisesta kerronnasta, semmoisesta lokerointia välttelevästä kurittomuudesta. Siksi kirjaston hyllyltä huutava Alma! kiinnitti huomioni. Se on Hanna Weseliuksen esikoisteos. 

Käsialan tunnistan. Valokuvallisia kaupunkinäkymiä, kohtauksia lähiössä, kollaaseja ryhmittyy yllättäviin muodostelmiin. Rajoja ei ole, Weseliusta ei pysäytä mikään, hän liihottelee vapaasti yöllisestä Helsingistä Nigerian yöhön, jossa asemiehet sieppaavat tyttöjä, Välimeren aaltoihin, pakolaisten kumiveneeseen. Alma Mahler, kuuluisan säveltäjän vaimo on mystisen tarkkailijan puhuteltavana vaihtuvissa ikävaiheissaan ja kaupungeissaan, Wienistä New Yorkiin. 

Helsingissä tavataan lakimies. (Lakimies on lakimies eikä lakinainen, sukupuolestaan huolimatta. Vain miehinen ammattitermi löytyy.), hänen maahanmuuttajapoika-rakastajansa, yksinhuoltajataiteilija, juorulehtien viihdetanssijan raadeltu some-elämä, viihdetanssijan yllättävä anonyymi puolustaja ja tämän hämärän rajamailla tasapainotteleva sisar.

Kaikessa on vahva naisnäkökulma ja feministinen solidaarisuus soi taustalla, vaikka kätketyllä Alman katselijalla on vaikeuksia niellä Alman ratkaisuja ja ajan hengen mukaisia ratkaisuja, mukaanlukien Alman hatut. Tarkkailija alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hän on Alman elämästä innostunut ja kommentoi tämän edesottamuksia miesten ja hattujen keskellä ronskisti, välillä kiukusta raskaasti kiroillen, nykyhetkestä. 

Lakimies syynää elatusmaksuista tappelevaa pariskuntaa ja miettii Mahlereiden työnjakoa, naisten mykkyyttä ja sietää sitä yhtä vähän kuin Gustav Mahlerin päätelmää muusikkovaimonsa säveltämisestä. Se ei muutenkaan sovi aviossa olevalle naiselle. Mutta Alman seuraaja ei lakkaa rohkaisemasta tätä, myös säveltämiseen - ja muuhun oman tien löytämiseen.

Kuva: Wikipedia
  Wien 1909. KAS! ALMA ON kuin onkin jättänyt pikku Annan keittiöpiian   hoivattavaksi ja purjehtinut kermakakkuhameessaan läpi kaupungin.

 Tarkkailija on Almalle julma ja ruma suustaan, sillä Alma Mahler sotkeutui   miehiin, moniin. Senkin puuterivippa on sentään aika lievää.

  Rakkaus ja rakastamisen vaikeus, sen romantiikan kuvien vastainen verinen        taistelutanner on Alman! ytimessä. Se kai tahtoo sanoa, että nainen voi saada      enemmän uskaltamalla. Ei sekään ole yksiselitteistä, sillä Weselius ei ole mikään tendenssikirjailija, kaukana siitä. Eniten hän on notkean kielen taituri, tunnelmien ja impressioiden maalari.


Kuten Olavi Uusivirtaa siteerataan romaanin takaliepeessä, kaikesta muodostuu unenomainen pienoismaailma. Maailman kuva on ekspressionistinen, täynnä valoja, varjoja ja tuoksuja, se on valokuvaajan ja maalarin luomus. Elämää sen kaikissa muodoissa se rakastaa. Sitä mehevöittää paikoitellen pippurinen huumori. Monia valokuvia, syötettyjä kuvia maailmasta se kyseenalaistaa. Kuka tahansa tietää, että länsimainen lukija ei pysähdy sellaisen kuvan ääreen jossa näkyy tummia ihmisiä joukkiona, josta ei voi tunnistaa mitään päähenkilöä. 

Sateenkaaren värejä tässäkin maalataan. Alman historia romaanissa nostaa valoon, paitsi vanhat ja tunkkaiset asenteet myös entisten aikojen tunnelmia, joita vielä vahvistavat Heinen runojen säkeet, erään Alman rakastetun, taitelija Oskar Kokoschkan kirjesitaatit ja hänestä kuoleman jälkeen tehty satiirinen runoelma. Se on Alman seuraajaa erityisesti kiukuttanut, tuo miesten taputtelema jälkiAlma, makea sacherkakkuseni!

Näin jälkikäteen ja Wikipedian y.m. kautta asiaa pikaisesti silmäiltyäni: olipa naisella mielenkiintoinen elämä! Alma, olet elänyt! Ja ovatpa asiat ainakin Euroopassa aika paljon myös parantuneet, vaikka maailma on edelleen kesken, kaikki on aina kesken.

Alma! on voittanut Kirjan vuosi 2015-kirjoituskilpailun ja saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon vuonna 2016.

Hanna Weselius: Alma!
WSOY, 2016, 210 s


perjantai 27. toukokuuta 2022

Maria Maunsbach: Bara ha roligt



För om det är något jag verkligen vill, så är det att vara kär. Och vara ihop med någon.

Enteellisesti Bara ha roligt lähtee liikkeelle Malmön keskustan vanhasta vesitornista, joka kaupunkilaisten puheessa tunnetaan nimellä Kuken. Sen lähellä Lydia tuntee olonsa kotoisaksi.

Onpa hauskaa mummoikäisenä lukea alle kolmekymppisen malmölaisnaisen elämästä, arjesta ja juhlasta ja varsinkin rakkauselämästä, vielä kun Maria Maunsbach kirjoittaa vetävällä ja rennolla tyylillä, suoraan ja ronskisti. Jotenkin myös omituista, että löysin niinkin paljon yhteisiä tunnelmia omiin 60-luvun lopun seikkailuihin Tukholman kesässä. Tosin olin noin 10 vuotta nuorempi, kakara, naiivi ja kokematon. Mutta sama nälkä uusille kokemuksille ja rakastumiselle. Tuli myös mieleen toinen ruotsalaisen nuoren naisen arkea ja ahdistusta kuvaava teos, Moa Romanovan Alltid fucka upp. Molemmissa päähenkilön itsetutkiskelussa on vahvasti mukana tämän ajan perusrakenteet, puhelin, some ja Tinder, deittailu.

Lydia tapaa Johanneksen arkeaan vahvasti rytmittävien bileiden jälkimainingeissa. Johannes on lähes kymmenen vuotta vanhempi arkkitehtiopiskelija, 4-vuotiaan Gretan sinkkuisä. Lydia tekee työtä kaupungin virastossa tiedottajana - se näyttää hoituvan vasemmalla kädellä eikä työ tuota sressiä. Sen sijaan työpaikallakin on paljon ystäviä, jotka ovat hyvin perillä hänen vaihtuvista suhteistaan ja tavastaan heittäytyä viipymättä intiimisuhteisiin. Bileissäkin vilahtelee entisiä KK tyyppejä (knullkompis, panokaveri?). Johanneksenkin kanssa ollaan naimassa heti ensikohtaamisella. Sillä seksi on Lydialle hänen vahvuutensa, sillä hän on osoittanut arvonsa. Hän haluaa miellyttää ja noudattaa toisen toiveita. Lyda on suomeksi totella, joten Lydia nimenä sopii hänelle, joustavalle ja sopeutuvalle naiselle.

I den här frysdisken finns stora påsar med is, om man ska ha fest, säger Johannes.

Ei luulisi, että mies joka ensi tapaamisella syö kaurahiutaleita sokerin kanssa, pitää leivänpaahdinta lattialla ja innostuu esittelemään lähikauppansa pakastealtaita, saisi Lydian miettimään vakavaa parisuhdetta juuri tämän miehen kanssa. Nuori nainen on kuitenkin ehtinyt harrastaa villiä ja vapaata elämää vaihtuvine seksikumppaneineen niin kauan, että hän näyttää olevan valmis taipumaan monenlaiseen henkiseen akrobatiaan saadakseen hyväksyntää  juuri Johannekselta, itsekeskeiseltä ja omiin sääntöihinsä tiukasti pitäytyvältä mieheltä.

Vakituinen seurustelusuhde on se, mikä puuttuu. Hän ei halua olla se, jonka kanssa voi Bara ha roligt.  Hän haluaa käydä Johanneksen kanssa käsi kädessä Ikeassa, istua bussissa vierekkäin ja uskoa, että rakkaus on ainakin tulossa, jos ei vielä ihan siltä tuntuisikaan. Tillsammans på Ikea, va, viskar han och kysser mig på kinden. Hit ska vi åka många gånger i framtiden

Jokainen yhteinen kohtaaminen näyttää vaivalloiselta. Bara ha roligt hersyttää näitä odotusten törmäyksiä riemastuttavaan tahtiin ja osuva dialogi näyttää kuinka mennään rytinällä päin seinää. Mikä saa naisparan jatkamaan ryömien aivan ääliömäisen tyypin kanssa? Se mikä lukijalle valkenee heti ensiaskeleilla, ei vain saavuta Lydiaa. Täydellinen lojaalius miehen tarpeille on parisuhteen hinta. Hiljaa mielessään hän protestoi, hymyillen, nyökytellen.

Lydia äheltää vimmatusti, alistuu, nöyrtyy, yliymmärtää, vaikka projekti näyttää tuhoon tuomitulta. Siinä ohessa on virkistävää lukea nuoren naisen arjen touhuista kotona ja keittiössä, aika kunnianhimoisesta kokkauksesta, Malmön kapakoista, ystävistä ja niistä bileistä. Kokkaaminen on todella Lydialla hallussa, joten ymmärtää että Johanneksen suunnittelema porsaankieli, joka sittemmin korvautuu harmaalla maksamuhennoksella ei ole mikään varsinainen viettelyateria.

Maunsbachilla on huumorintajua, kykyä näyttää tohelous onnistuneilla dialogeilla. Hetkittäin suuri kaipaus, suuren rakkauden metsästys tuo mukaan ripauksen haikeaa virettä. Lydia on kuin traaginen klovni, rehvakka ja naurava, mutta pinnan alla kyynelehtivä. 

Så är det ju med dem som man aldrig fick men ville ha. Det gör ont när de väljer någon annan. Inte för att man är kär fortfarande, men för att de överhuvudtaget har kapacitet att älska någon. Det vill man helst inte tänka på.

Mrs Karlsson johdatti minut tutustumaan Maria Maunsbachiin. Miellyttävä tuttavuus.

Maria Maunsbach: Bara ha roligt
Brombergs, 2018, 249 s