Suvi Ratinen: Pakolainen

                
                                                                    

Onko genre fiktio, autofiktio vai biofiktio, eipä sillä ole lukijalle lopulta niin väliä. Hyvän erottaa, viis lokeroista ja etiketeistä, voi vain nauttia kirjasta. Se on Pakolaisen lukijalle vaivatonta. Suvi Ratinen on kirjoittanut vaikuttavan teoksen Aino Kallaksen,  suomalais-virolaisen kirjailijan, nykyään arvostetun klassikon elämästä hänen päiväkirjojensa, kirjeenvaihtonsa ja kattavan lähdeaineiston pohjalta. 

Pakolaisen aseman Kallas joutui kokemaan Viron menetettyä itsenäisyytensä toisen maailmansodan jälkeen. Vapautensa  ja itsenäisyytensä menettivät myös maan kansalaiset, toiset miehitysvallan vankileireillä tai kodeissaan sortotoimia peläten, toiset vieraassa maassa pakolaisina. Aino Kallakselle vieras maa oli Ruotsi. Tukholman elementtitaloista löytyi koti hänelle ja hänen viidestä lapsestaan toiselle eloon jääneelle, Virvelle lapsineen. Nuorin poika Hillar oli jäänyt Lontooseen, jonne perhe ennen sotaa oli muuttanut suurlähettiläs Oskar Kallaksen mukana. Kolme muuta lasta kuoli traagisesti, Lembit vauvana, Sulev teki itsemurhan välttyäkseen Neuvostoliiton palvelukselta, Laine kuoli venäläisen sotilaan vahinkolaukaukseen. 

Pakolaisessa biofiktio toteutuu onnistuneesti. Aino Kallaksen henkilökohtaiset ajatukset on tuotu lähelle, mutta akvarellin omaiset väläykset vanhuudesta nuoruuteen Suomessa, perhe-elämä Virossa ja poliittisten myrskyjen tuomat muutokset kuohuvat irrallisina muistikuvina. Päähenkilö esiintyy hän-persoonassa, mikä tuntuu viisaalta ratkaisulta; säilyy pieni etäisyys omaelämäkertaan.

Yhtäkkiä meri tuntuu vieraalta ja torjuvalta, aivan kuin sen vapaus, sen vihreys ja suuruus ei kuuluisikaan heille vaan näille toisille ihmisille, näille värilyhtyjen alla samppanjaa juoville tukholmalaisillle, aivan kuin meren pinnalla läikkyvät kultaiset heijastuksetkin kuuluisivat vain ihmisille, jotka kuuluvat tähän kaupunkiin ja tähän maahan, ovat aina kuuluneet ja saavat elää täällä vapaasti ja joilla on oikeus ja mahdollisuus tähän kaikkeen

Pudotus arvostetun kirjailijan, diplomaatin asemasta on jyrkkä. Eikä suomalais-virolaisen pakolaisen kohdalla ole kyse vain statuksesta, vaan pelosta joutua sodan voittajan ja hävinneen osapuolen politiikan välikappaleeksi. Oskar ja Aino Kallas pyrkivät Suomeen vuonna 1944, mutta heidät ohjattiin Ruotsin laivaan Turussa.  Suomessa pelko päätyä Siperiaan Neuvostoliiton valvontakomission vaatiessa kansalaistensa palautusta on todellinen. Ruotsissakin toivotaan pakolaisten palaavan kotimaahansa. Otavan toimitusjohtajakin suosittelee Kallasta pyrkimään Ruotsin kansalaiseksi. Inkeriläiset on jo pakkopalautettu.

Pahimmillaan Aino Kallas joutui tuuliajolle sekä pakolaisena Ruotsissa, poliittisesti ei-toivottuna synnyinmaassaan että Virossa kirjailijana, sillä eihän hän suomalaisena voi kuvata uskottavasti virolaisen nuoren miehen mieltä... Kirjailijat ovat kauan joutuneet puolustautumaan kulttuurisen omimisen syytteeltä eläytyessään kirjoitustyössään jonkun vääränä pitämällä tavalla. Viro on kuitenkin maa, jossa Aino Kallas kasvatti lapsensa ja kirjoitti. Tarton ja Tallinnan koti sekä Hiidenmaan kesäpaikka jäi toisten asuttavaksi. Sinne jäi myös iso osa perheen varakkaamman Lontoon-ajan hankinnoista.

Kallaksen suhde Tukholmaan jää viileäksi; se on pelkkä hätäsatama ja hänen vakavasti sairastuneen tyttärensä uusi kotikaupunki. Hän ei pidä tuosta hygieenisestä ja raunioitumattomasta kaupungista.

Kirja seuraa kirjailijan päiväkirjojen kautta hänen vanhenemistaan ja itsetutkiskeluaan. Luopumisen tunnelma huokuu kaikkien menetysten muistamisessa. Hän tuntee syyllisyyttä perheenäidin roolistaan, joka oli jatkuvassa ristiriidassa kirjailijuuden kanssa. Rakkauselämän intohimot on toinen alue, joka sotii normeja vastaan eikä hän kaihda siitä kertomista julkaistuissa päiväkirjoissaan. Suvun naisten historiassa on tavattu polygamiaa, sillä hän yrittää ymmärtää ja selittää itselleen omaa rakastumisherkkyyttään.

Kaikista suurin rakkauksista on jo aikaisin julkisesti tiedetty suhde Eino Leinoon, joka aiheutti Oskar Kallakselle kärsimystä. Sitä ei Aino kadu, se on liian totta. Avioliitto ja aviomies on siinä vaiheessa jäänyt tunnetasolla toiseksi. Ei Eino Leinokaan ihan loppuun asti näytä vastanneen rakkauksiinsa täysillä heittäytyneen naisen haaveisiin.

Suvi Ratinen kirjoittaa Aino Kallaksen vanhuusiän muistoista eläytyvästi, ja vangitsee kirjailijan mielenliikkeet herkästi välistä runonomaiseen rytmiin vaihtuvalla tyylillä, joka istuu aiheeseen loistavasti. Kirjailijan muotokuva piirtyy menneisyyden usvasta inhimillisine piirteineen, välistä itsekkäänä diivana, välistä synnyinmaalleen katkeroituneena, neljä lasta traagisesti menettävänä ja heistä loppuun asti huolestuvana vanhuksena. Monia rakkauksia on tullut ja mennyt.

Kuinka tosi tämä kuva kaikissa yksityiskohdissaan on, se ei ole oleellista. Suvi Ratinen on kirjoittanut hienon kirjan, joka saa ajattelemaan paitsi Aino Kallaksen vaiherikasta elämää myös sitä myrskyisää merta, jolla kaikki maailman pakolaiset ajelehtivat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Otava, 2025, 332 s

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Ei tämä ollutkaan ensi tutustumiseni Karin Alvtegen -nimiseen ruotsalaiseen dekkaristiin, kuten kirjastossa muistin. Olen näköjään lukenut häneltä Petos-nimisen rikosromaanin. Se vaikuttaa olleen ihan kohtuullinen dekkarikokemus. Todennäköisessä tarinassa ei kuitenkaan ratkota rikoksia, vaan kuvataan tapahtumia erään avioeron jälkimainingeissa ja kerrataan mennyttä perhehistoriaa. Norlantilainen kyläyhteisö toimii taustana ihmisiä repiville kriiseille.

Pohjois-Ruotsin Norlannissa sijaitsee entinen kartano, nykyinen hotelli, joka on Tukholmasta lapsuutensa kesien maisemiin muuttaneen Helenan toteutunut haave.  Elämänmuutos on vaatinut veronsa, aviomies Martin on saanut loputtomasta rehkimisestä maaseudulla tarpeekseen ja palannut Tukholmaan uuden rakastettunsa kanssa. Helena ja teini-ikäinen tytär Emelie ovat jääneet Norlantiin. Entisen avioparin suhde on tulehtunut, Emelie on vetäytynyt murrosiän mykkyyteen, hotellin remontointi on kesken. Helenan ainoa ystävä on naapurin Anna-Karin, topakka täti, joka puolestaan riitelee pihan toisessa rakennuksessa asustavan veljensä ja kälynsä kanssa perintötalon tulevaisuudesta. 

Metsän siimeksessä vanhassa mökkirötiskössä asuu kylähulluna pidetty harmaapartainen Verner, vanhoja tavaroita keräileva taiteilijasielu, joka väläyttelee poikkeuksellisia, synestesiasta syntyviä aistimuksiaan ja tulkitsee ne selvännäkökykynä. Erityiskykynsä hän tuo esille töksäyttävän totuudenpuhujan tyyliin, mikä entisestään vahvistaa naapuruston ennakkoluuloja. Ei niin, että ukko siitä välittäisi.

Hotellille saapuu suunnittelemattomasti omia teitään Anders, upporikkaaksi bisnesmaailmassa edennyt opettajan poika, joka kaiken materiaalisen saavutettuaan kärsii merkityksettömyyden tunteesta eikä hänen läheltä piti-auto-onnettomuutensa vaikuta edes tapaturmalta. Anders on tottunut hoitamaan kaiken rahalla eikä Vernerin omistama Beatles-kitara voi olla poikkeus. Mies ei enää ole kiinnostunut näyttämään rikkauttaan, vaan pitää taustansa kätkössä ja jää sen sijaan hotellille auttamaan remontissa.

Maaseudun idylliin kätkeytyy tässäkin maisemassa paikallisriitoja, ja pienessä yhteisössä vallitsee muutenkin erilaista ja uutta vieroksuva ilmapiiri. Helenan itselleen asettama ehdoton vaatimus pärjätä tyttären ja hotelliprojektin kanssa saa selityksensä oman äidin alkoholismista. Mikään sen tapainen ei enää saa toistua hänen perheessään.

Suhteiden ja tunteiden tempoillessa kuullaan synestesian ohella kvanttimekaniikan luentoja (ne tulevat Andersin fysiikanope -isältä), jotka liitetään yllättävästi Vernerin oivalluksiin harvinaisesta näkökyvystään. Tämä hyppy korkeampiin sfääreihin pienine esitelmineen teki vaivaannuttavan  pseudotieteellisen vaikutelman. 

Alvtegen kirjoittaa rutiinilla ja luonnostelee samoin henkilönsä, mutta tarina ei syvene. Todennäköinen tarina ei jättänyt muuta jälkeä kuin pientä ihmetystä noista yrityksistä lujittaa sitä jollain kvanttimekaniikalla. Psykologista analyysia kirja tarjoilee turhankin anteliaasti. Kirjailija ei luota lukijan päättelykykyyn, vaikka tyyppitapaukset eivät kovin kummallisia ole.

Norlantilaiset maisemat toivat mieleen samoilla seuduilla liikkuvan Kurjet lentävät etelään, joka on oikeastaan tyylillisesti täydellinen vastakohta Todennäköiselle tarinalle.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
En sannolik historia, 2010, suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY, 2012, 308 s

Ilmeisesti tällä erää viimeisen kauniin talvipäivän kunniaksi otos läheisestä metsiköstä. Niin kaunista, että pyörtyminen oli lähellä. 

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929

Saattaa olla hyväkin tilanne lukea maineikkaiden filosofien teeseistä ankaran influenssan (?) kourissa. Varsinkin jos lukee Ludwig Wovonmannichtsprechenkanndarübermussmanschweigen Wittgensteinin metafyysisistä fenomenologian mietteistä, tokkurainen tila toimii hyvänä verukkeena - kun ei aina kytke. Filosofi itsekin, Wolfram Eilenberger tarjoilee kuitenkin haastavat ajatukset sellaisella kevyen henkevällä, lämpimällä tyylillä, että filosofeja lukee hartaan raukeuden vallitessa sohvalla. Oleminen kohti kuolemaa Heideggerin tapaan tuntuu jotenkin läheiseltä. 

Mutta olisi syvä väärinkäsitys tulkita, että Heideggerin käsitys täälläolosta kuolemaa kohti olisi jonkinlainen kehotus itsemurhaan. Se, joka päättää elämänsä oman käden kautta, luopuu lopullisesti kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka kuolemaa kohti olemiseen sisältyivät. Tätä prosessia, jossa jatkuvasti tartutaan mahdollisuuksiin päättäväisesti, Heidegger nimittää olemassaoloksi.

Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 kohdistaa katseen ensimmäisen maailmansodan - enkö nyt pääse tuosta ajasta?? - jälkeiseen henkiseen tilaan ja aatevirtauksiin sodan hävinneessä Saksassa. Siinä toimivat valon näyttäjinä neljä aikalaisajattelijaa: Ludwig Wittgenstein, Walter Benjamin, Ernst Cassirer ja Martin Heidegger. Yhtä heistä kutsutaan sittemmin jumalaksi, toista kuninkaaksi.

Taikurien aika jakaantuu seitsemään kronologiseen lukuun. Kussakin jaksossa reaalimaailman tapahtumat myllertävät eteenpäin filosofien painiskellessa ankarasti ideoidensa parissa. Euroopassa kuohuu, Saksa kulkee kohti uutta katastrofia, mutta Berliinissä ja Pariisissa juhlitaan. Juutalaiset suuntaavat pois Saksasta. 

Nuorten miesten olemiseen ja olevaisuuden pohdintaan sekoittuvat keskinäiset suhteet, perhesuhteet, rakastumiset sekä huolet toimeentulosta ja asemasta yliopistollisessa maailmassa. Kunnianhimoa saada teesinsä julkisuuteen on jokaisella, itseluottamusta myös. Kamppailu jalansijasta ja tunnetuista tukijoista on jatkuvaa. Jokaisen arjen kuvaukset ja omat polut tekevät kirjasta kiinnostavan ihan yleisenäkin historiateoksena. 

Raivatessaan omaa tietään opiskelijoista auktoriteeteiksi he luonnollisesti ryhtyvät kumoamaan historiallisten esikuvien ajatuksia, kuten Rene Descartesin kartesiolaisuutta, jota vastaan Heidegger polemisoi. Kantin ja Goethen perintöjä kukin arvioi uudelleen.

Erääksi kliimaksiksi nousee Heideggerin ja Cassirerin väittely vuonna 1929 Sveitsin Davosissa - paikalla on totisesti perinteitä! - omilla teeseillään, kun molemmilla jo on nimeä. Dramaattisesti Heidegger vaikuttaa poistuvan voittajana ja uuskantilaiseksi tunnustautuva Cassirer poistuu lopulta maasta. Heidegger liittyi muutaman vuoden sisällä natsipuolueeseen. Takana perheenisällä on intohimoinen rakkaussuhde juutalaisen Hannah Arendtin kanssa. Ernst Cassirer on vakain ja rauhallisin filosofeista. Heidegger ei pääse myöhemmin maineestaan natsien hännystelijänä - vaikka natsit aikanaan epäilivät häntäkin, kuten kurissa ja järjestyksessä marssivat aina itsenäisiin ajattelijoihin suhtautuvat.

Kirjassa on valokuvaliite

Filosofeista Ludwig Wittgenstein vaikuttaa omaa eriskummallisuuttaan jäävän yksinäisimmäksi. Hän on jo etukäteen harmissaan ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää itseään. Se ei estä hänen päätymistään jumaloiduksi filosofiksi Cambridgeen.

Mikäli lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta arvosta, se ei voi olla mitään tiedettä. Mitä se sanoo ei lisää missään mielessä tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en henkilökohtaisesti voi muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.

 

Kieli ei missään tapauksessa palvele maailmassa tapahtuvaa viestimistä vaan olemisen paljastumista. Tämä Benjaminin paljastumis- ja valaistumistapahtuma jäi hieman hämäräksi, olisin tarvinnut lisää valoa...Filosofin vaikea elämä herätti suurta myötätuntoa. Hän seikkailee pitkin Eurooppaa eikä saa raha-, kirjoitus- tai rakkausasioitaan kuntoon. Oli ilahduttavaa, että hänkin sai hetken lepoa lukemalla mainiota  Tristram Shandy romaania. Benjaminille on ollut raskasta seurata latvialaissyntyistä rakastettua Aisja Lācisia ja kaiken lisäksi joutua jakamaan hänet toisen kanssa. Lopulta Walter Benjamin pakenee natseja ja tekee itsemurhan Pyreneillä. 

En nyt aina oivaltanut, mihin kukin ajattelija kulloinkin tähtäsi, mutta virkisti, jopa ylevöitti nuutunutta minuuttani pohtia olemisen kysymyksiä ja heittäytyä kielifilosofisiin pohdintoihin, joita asiantuntijapiireissäkin saatetaan arvioida kutkuttavasti asteikolla potaskasta nerokkaaseen. Sen lisäksi Eilenberger on helpottanut filosofian pähkinöiden pureksimista pilkkomalla niitä selkeisiin osakysymyksiin - tyyliin Miksi maailmaa ei ole olemassa - kunkin omimpia teesejä esitellessään. Kirjan ilmava taitto ja lyhyet luvut napakoine otsikoineen innostavat eteenpäin. Tommi Uschanovin suomennos on niin selkokielinen kuin vain voi olla.

Wolfram Eilenberger osaa asiansa ja osaa myös kirjoittaa siitä kiehtovasti. Olin häneen jo tutustunut vallan toisessa genressä, nimittäin kirjassa Minun suomalainen vaimoni.

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929

Zeit der Zauberer. Das grosse Jahrzehnt der Philosophie 1919–1929, 2018,  suom. Tommi Uschanov

Siltala, 2019, 399 s

Loistava filmatisointi: The Death of Bunny Munro - Kirjasta Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Luin Nick Caven karsean rappiokuvauksen 2017 tammikuussa. Romaani on moraliteetti naistenkaataja-alkoholisti-isästä, kosmetiikan myyntimiehestä ja hänen pikkupojastaan, isäänsä varauksetta ihailevasta Bunny-Juniorista. Nyt oli ihan pakko täydentää tämä teksti, sillä katsoin siitä tehdyn tv-sarjan The Death of Bunny Munro. Se edellytti tilausta Skyshowtime-nimisestä sovelluksesta.

Näyttelijät - isänä Matt Smith, poikana Rafael Mathé - tekevät loisteliasta työtä. Varsinkin tietosanakirjaansa mukana kantava pikkupoika on hellyyttävä isänsä repliikkejä opettelevana, isäänsä varauksetta rakastavana lapsena. Ne isään kohdistuvat silmäykset täynnä luottamusta ja ihailua, hiljalleen harvenevat.

Kuinka Bunnysta on kasvanut holtiton seksiriippuvainen ja alkoholisti, sekin näky aukeaa koruttoman kylmäävänä. Vanhemman välinpitämättömyys kylvää satoa monessa sukupolvessa. - TV-sarja on hienointa näyttelijätyötä, raastavinta elokuvaa mitä olen vähän aikaan nähnyt.

---------------------------🐰🐰🐰------------------------------ 12.1.2017 

Charlotte ulvoo naurusta ja painaa kädet suulleen, osoittaa sitten Bunnya ja huudahtaa: 'Uskomaton tyyppi!'
'Niin kuulemma', Bunny sanoo.
'Mistä sinut on oikein kaivettu esiin?'
'Miten niin?'
'Sinut pitäisi palsamoida ja asettaa näytteille eläinmuseoon.'

Katsoin muutama ilta sitten tv:stä elokuvan Hesser. Siinä hevinuorukainen asettautuu asumaan kaaoksessa olevaan kotiin. Kaaos kodissa johtuu äidin kuolemasta. Isä on masentunut, mummu vanha ja väsynyt ja perheen noin 10-vuotias poika palaa aina koulusta hämärään, likaisten astioiden kotiin, jossa kotiväki on samassa asennossa kuin lähtiessä. Hesser saa aikaan paitsi lisää tuhoa myös liikettä.

Asetelma piittaamaton isä ja nuori poika toistuu Nick Caven romaanissa. Holtittomuus ja pojan yritykset sinnitellä kaikesta huolimatta ovat yhteisiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvat. Bunny Munron kuoleman osat on nimetty Pelimies - Myyntimies - Kuollut mies. Bunny Munro, kauppamies on paitsi kanimainen tiheässä parittelun tarpeessaan myös sikamainen sikailussaan. 'Laadukkaita kauneustuotteita' ovelta ovelle kaupitteleva Bunny on nimittäin pahasti alkoholisoitunut, seksuaalisesti häiriintynyt, kävelevä paalutuskone, joka jos ei ole naimassa, niin runkkaamassa tai seuraavaan aktiin suunnistamassa. Kaikkialla, missä ajelee keltaisella Fiat Puntollaan hän näkee ihania vaginoita, sekä tuttuja että uusia tuttavuuksia, ja julkkisten ihanuuksia, kuten esim Kylie Minoguen tai kaikkein pyörryttävimmän Avril Lavignen.

Bunnyn vaimo Libby poistuu kuvioista oman käden kautta jo alkumetreillä. Se ei näytä seksillä ja alkoholilla käyvää pelimiestä sen enempää muuttavan kuin että pojan, Bunny Juniorin on seurattava kaupparatsua matkalle mukaan keltaisella Puntolla pitkin Englannin etelärannikkoa. Ja pakkomielle näyttää kasvavan entisestään. Isän kierrosten käydessä yhä hurjempaa vauhtia, sitä hiljaisempaa on pyörremyrskyn keskellä: keltaisessa Puntossa istuu hiljainen Bunny Junior tietokirjoineen, pieni ja kärsivällinen muistinero. Hän odottaa, ja rakastaa isää ehdoitta. Isä ei näyttäisi sellaista poikaa ansaitsevan. Poika on valmis tarvittaessa näyttelemään isänsä pelastaakseen. Koska, niin, 'isä pystyis myymään sun pyörän vaikka barrakudalle'. Ja juuri kun hänelle alkaa tosissaan suuttua, hän tekee taas jonkun tempun. Isä, olet ihan huippu! 

Vastenmielisen päähenkilön seurassa olo on kuin pakkosyötetyllä hanhella: onko tätä vielä kauan nieltävä? Mitä tällä yritetään sanoa? Onneksi Nick Cave on lahjakas. Hänen maalaamaansa onnettoman miehen sielun maisemaa jaksaa seurata kohti tuhoa, koska hän osaa kertoa miehensä kohisevasta päästä mielettömän koskettavasti. Miehen elämäntyylistä tulee mieleen William S. Burroughs tai Hunter S. Thomson. Mutta olisiko tämä sittenkin moraalisempi tarina?

Taustaporukoissa pyörivät Bunnyn työnantajayrityksessä häärivät kollegat, yhtä lailla sekopäisen oloiset mutta kaverilliset tyypit. Bunnyn elämän kiinnekohdat, jos niitä on koskaan ollut, huuhtoutuvat ränsistyneiden lähiöiden pubeissa, nukkavieruissa hotelleissa, kaatosateessa katuojaan. Se mitä hän vielä yrittää, löytää yhteyden kuolevaan ja häijyyn isäukkoonsa, voi ei, eihän siitä mitään tule. Antiikkikauppiaalle ovelta ovelle myyjä on roskasakkia. Näkeekö Bunny sen ainoan joka häntä arvostaa? Ei.

Nick Cave ei tarjoile helpotusta lukijan äimistelyyn, mutta pieniä tirkistysaukkoja sittenkin tuon käsittämättömän antisankarinsa, rivon ja vastuuttoman äijän pään sisälle. Hiljalleen ja palasista Bunnyn koko kuva, ainakin palaset siitä kertovat omaa selitystään. Samalla, äärimmäisyyksien kautta, tämä groteski farssi, 'kuolettavan hauska satiiri', alkaa minusta tuntua painavammalta.

'Mitä sinä oikein teet täällä?' muusikko kysyy.
'Yritän vain panna asioita kuntoon', Bunny sanoo.
'Aha. Selvä', muusikko sanoo. 'Meidän kaikkien on rakastettava toisiamme tai kuoltava.'
'Joo, niin kuulemma', Bunny sanoo, ja jälleen hänen sisällään nousee katumuksen hyöky ja hän painaa käden sydämelleen.
'Rakkaus on superliimaa', muusikko sanoo ja puhaltaa vaimeasti saksofoniin. 'Sen avulla maailman sydän jaksaa sykkiä.'

Viimeisellä lehdellä kirjailija kiittää myös Kylie Minoguea ja Avril Lavagnea ja pyytää heiltä samalla anteeksi. Paha sanoa, mutta oli myös pakko nauraa jonkun kerran, vaikka enemmän yökötti. Ja silloin nauroin räkäisten äijien kanssa aiheena seksi vankilassa. Huh ja hyi minua.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Ketjukolaaja.

Nick Cave: Bunny Munron Kuolema
The Death of Bunny Munro, 2009, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Like, 2009, 238 s

Georges Simenon: Sumujen satama

Luin Hesarista Harry Salmenniemen esseen, jossa hän kertoi lumoutumisestaan ranskalaisen klassikon Georges Simenonin Komisario Maigret-sarjaan. Niinpä kipitin kirjastoon ja lainasin vuonna 1932 julkaistun Sumujen sataman. Uutuudesta, vuonna 2015 suomennetusta kertomuskokoelmasta olikin jo pitkä varausjono. Varsinkin minuun vaikutti esseessä kiitelty kerronta, vertaus Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Ja kieltämättä tuntuu, että juuri tämä säästeliäs mutta tarkka tyyli on tänä paisuvien romaanien aikana käymässä harvinaisemmaksi. Paitsi ehkä esim Salmenniemellä?

Rikoskomissaario Maigret´n astuessa esille ensimmäisellä sivulla, ihmettelin alkuun, että onko tuo nimike vielä käytössä. Suomennos vuodelta 1953 käyttää edelleen pätevästä tittelistä tuota pidennettyä kirjoitusasua. Kaikki muu rikosromaanissa onkin lähes sadan vuoden takaista näkymää Normandian rannikon Ouistreham -nimiseen satamapaikkaan, Calvadosin maakunnassa. Läheisin kaupunki on Caen, josta minullakin on lyhyt kokemus taannoiselta Normandian maihinnousun muistelumatkalta. Mainittiin myös hinaajan saapuneen Trouvillen rantakaupungista, jossa "nautin" graavimakrillia...

Komisario saattelee Pariisista löydettyä haavoittunutta ja muistinsa sekä järkensä menettänyttä miestä kotikyläänsä Normandiaan. Pitkien tutkimusten ja julkaistujen sanomalehtikuvien jälkeen mies on tunnistettu Ouistrehamin satamakapteeniksi, joka on ollut viikkoja kadoksissa. Perillä odottaa hermostunut palvelijatar Julie sekä monenkirjava lähipiiri kaupungin määristä satamajätkiin. Ensimmäisenä yönä kapteeni Jorisin vihdoin päästyä omaan sänkyynsä tapahtuu seuraava rikos selvittettäväksi: kovia kokenut kapteeni myrkytetään. 

Komisario Maigret polttelee piippuaan, haastattelee pubin miehiä grogilasillisen äärellä, kiipeilee satamaan saapuvaan arvoitukselliseen kuunariin, hiippailee palvelijattaren jäljillä, joutuu sietämään ylimielisen määrin ylenkatsetta. On syksy ja satama-alueella on enimmäkseen pimeää, sumuista ja sateesta kiiltelevää. Kauan jatkuu myös epäselvyys tapahtumien vyyhdestä. Päin vastoin kuin monessa dekkarissa, joissa olen usein pudonnut kyydistä, paitsi puuttuvan kokemuksen myös kyllästymisen takia, tässä oli miellyttävää havaita, että komisario oli yhtä lailla tuuliajolla ja pitkään.

Maigret, joka oli kuin läpimärkä riepukasa maatessaan siinä laiturilla, kuvitteli mielessään kaikkia Ouistrehamin vuoteita. Noita tukevia puuvuoteita valtavine haahkanuntuvapatjoineen. Ihmiset laiskottelivat kai niissä parhaillaan lämpimien peitteiden suojassa ja katselivat harmistuneina vaalenevia ikkunanruutuja. He varmaankin loikoivat mukavasti vielä hetken, ennen kuin uskalsivat panna paljaat jalkansa kylmälle lattialle.

En voi sanoa, että ensikokemukseni Maigret'stä olisi ollut erityisen jännittävä, mutta saatoin toki nähdä taitavan kirjailijan jäljen tapahtumien sommittelussa, rytmissä, osuvissa henkilökuvissa ja dialogeissa. Kuten usein vanhoja klassikkoja lukiessa, vastaavan ajan elokuvat pyörivät jossain taustalla. Jean Gabin lippalakkeineen tupakka suupielessä savuten. Ajalta, jolloin laiturilta löytynyt kultainen täytekynä kertoi paljon löytäjälleen, varsinkin rikoskomisariolle. 

Georges Simenon: Sumujen satama
Le port des brumes, 1932, suomentanut Ilkka Pastinen 1953
Otava, 1991, 2. painos, 222 s

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään

Seuraavina vuosina sanon hänelle useammin kuin kerran, jää kotiin täksi päiväksi, vain yhdeksi päiväksi, mitä se muka haittaa? Minäkin jään, mennään vällyjen alle, tilataan pizzaa, katsotaan leffa kaapelikanavalta, mutta hän vain pyöräyttelee silmiään ja sanoo, haluatko sinä vapaapäivän, äiti? Ota. Ei siihen minua tarvita.

Kuinka rakastaa tytärtään? Ei ilmeisesti ihan näin ainakaan. Israelilainen Hila Blum kuvaa romaanissaan äitiä, joka ei osaa päästää irti tyttärestään missään vaiheessa. Onko se sitten rakkautta vai sittenkin tukahduttavaa puuttumista aikuistuvan tyttären elämään?

Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa minä-kertoja, Joela, Jerusalemissa asuva perheenäiti ja graafikko, käy takaumin läpi suhdetta tyttäreensä Leaan, puolisoonsa ja lapsen isään Meiriin sekä myös omaan äitiinsä. Kertoja on epäluotettava, luemme vain yhden näkemyksen tapahtumista, paljon jää kertomatta. 

Lea on kadonnut, lakannut pitämästä yhteyttä äitiin. Isän sairastuminen ja kuolema saa tyttären poikkeamaan kotona, kunnes hän on taas lähtenyt omille teilleen. Tämä äiti ei kuitenkaan jää toimettomaksi. Onhan internet jo olemassa. Niinpä Joela kertomuksen alkuasetelmassa partioi hollantilaisen Groningenin kaupungin pimenevässä illassa salaa vakoilemassa tytärtään ja tämän perhettä, miestä ja kahta tytärtä, joita hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt eikä tiennyt edes näiden olemassaolosta.

Pieni muisto nuoruuden liftausreissusta tuli mieleen. Varkauden jäljiltä olimme Pariisista palatessa rahattomia. Groningenissa löysimme sopivan puutarhan, jonne asetuimme nukkumaan kassit päänalusina. Koira iltalenkillään paljasti meidät, koiran omistaja tarjosi yösijaa, ja pääsimme nukkumaan varakkaan oloisen perheen taloon ja puhtaisiin lakanoihin. Aamupalakin oli tasokas. Groningen - vieraanvarainen paikka liftareille!

Groningen on kaupunki, jonne tytär on asettunut, vaikka on väittänyt äidilleen olevansa edelleen vaeltelemassa jossain Kaukoidän suunnalla. Mitä on tapahtunut ja miksi tytär on valinnut etääntyä äidistään ja salata elämänsä tältä? 

Voisin ajatella, että Israelissa, kuten ylimalkaan Välimeren maissa, perhe- ja sukusiteet ovat yleisesti tiiviimmät kuin vaikka Pohjoismaissa. Kotiäitiyskin on tavallisempaa, vaikka tässä tapauksessa ei ole niin. Kuitenkin näyttää, että Joela tekee osapäivätyötä ja käyttää vapaa-aikansa tyttärensä asioihin ja myös pohtii etupäässä tämän asioita. Se on luonnollista, sillä pienestä saakka ainoa lapsi on äidilleen hyvin läheinen, kuten myös isälleen. Äiti vain ei isän lailla luota tyttöön. Huoli on pakkopaita, ihan niin kuin on rakkauskin, miettii Joela.

Äiti ja tytär käyvät yhdessä elokuvissa ja viettävät kaksin iltoja, nukkuvatkin yhdessä ja jutustelevat kuin parhaat ystävykset. Tytär uskoutuu ihastuksistaan ja ystävyyssuhteistaan koulussa ja tästä saattoi muodostua myöhemmin se kuoppa, johon äiti kaikkeen puuttumisellaan putoaa. 

Joelalle on ylivoimaista ymmärtää sitä, minkä hänen miehensä hänelle sanoo: päästä jo irti. Sitä hän ei todellakaan aio tehdä. Että tytär kadottuaan onkin perustanut perheen ja että kaksi tyttärentytärtäkin on jo maailmassa, se on iso loukkaus. Joelalle eivät maiden rajat ja tyttären mahdollisesti tahallinen katoaminen merkitse mitään. Hän kertoo itselleen, että kaiken takana on mielenterveyden ongelma, eikä se ole hänellä, vaan Lealla. 

Joelan asenteissa on liiallisen kontrollin ohella äidinrakkauteen vaikeasti istutettavia asioita, kuten esim se, että silmälasien hankinta johtaisi siihen, että niiden läpi katselisivat rillipäisen tytön suurentuneet silmät, tytön joka näyttäisi siltä kuin olisi muita vähemmän menestynyt tai puhdas ja käsittäisi kaiken muita hitaammin. Äiti näkee tyttärensä niin täydellisenä, että edes näkökyvyn heikkeneminen ei oikein käy laatuun.

Lukija saa ripotellen tietää Joelan masennuskausista nuoruudessa, lääkityksestä, etäisestä suhteesta omaan äitiinsä. Muodostuu kuva naisesta, joka yli kaiken uskoo oman toimintatapansa vain kertovan äärettömästä rakkaudesta, joka samalla oikeuttaa kaiken. Muiden mielipidettä ei tarvitse kysyä, ei tyttärenkään. Kun tämä muotokuva äidistä täydentyy, tyttären ratkaisu ei enää näytä niin kummalliselta. Kertomuksen kannalta on hyväkin, ettei yhtä selvää syytä välirikkoon osoiteta. Taustalla saattaa olla vyyhti asioita.

Vaikeaa on ylihuolehtivan äidin päästää lapsi siivilleen ja Hila Blumin teoksen lopun yllätyskäänne vahvistaa äidin totuutta; jopa hänen arveluttavat keinonsa ovat silkkaa rakkautta.

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään
Ech le'ehov et bitech, 2021, hepreasta suomentanut Minna Tuovinen
Tammi/WSOY, 2023, 264 s