Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Kuuntelin Anna-Leena Härköstä syksyllä Helsingin kirjamessuilla, kun hän keskusteli Katja Kallion kanssa tämän kirjoittamasta Taskupainoksesta, Härkösen elämäkerrasta. Ei kiitos ei ollutkaan minulle ensitutustuminen kirjailija Härköseen, kuten väärin muistin. *) Ei ainakaan unettanut tämä ronskilla kielellä ja nasevalla dialogilla etenevä, seksiongelmiin pureutuva suhdekuvaus. Parisuhteista, seksistä ja rakkaudesta, odotuksista ja pettymyksistä jokaisella on kokemusta. Takuuvarma aihe, aina kiinnostaa. 

Halut eivät kohtaa Heli ja Matti Valkosen keski-ikäisessä parisuhteessa. Enää. Miehelle riittää niskan hieronta, nainen valmistautuu tiheästi toistuviin viettely-yrityksiin alusvaattein ja klassisin kynttilä-viini-asetelmin. Joskus onnistuu, mutta harvoin. Sä olet niin yhdyntäkeskeinen, on Matin kommentti. Ja: Kulta, nyt ei ole hyvä hetki. Siitä huolimatta että Heli pitää itseään myös ratkaisukeskeisenä, kieltämättä hän on myös niin päällekäyvä, että hän näyttää käyttäytyvän tavoitteen vastaisesti. Toisaalta on hänellä pidemmästä itsehillinnästäkin kokemusta. Ei toivottua tulosta siitäkään.

Näkökulma on vain naisen, seksin nälkäisen ja tuskastuneen. Kun Helin katse hetkittäin zoomaa miehen tekemisiä, Matti kyyhöttää ruudun äärellä internetin pelimaailmassa. Kirja on ilmestynyt 2008, joten oletettavasti tämän tyylisen pariskunnan etäisyys olisi nykyisen somemaailman ja älypuhelimen valtaannousun jälkeen entisestään kasvanut. Vuonna 2008 Suomi oli "insinöörivetoinen Nokia-landia" ja sekin on naisen mielestä vienyt miehestä mehut.

Seksiäkin voinee pitää jonkinlaisena kommunikaation muotona, vaikka siihen onkin ihmiskunnan historian varrella ripustettu vaikka mitä synnin painolasteja iloa himmentämään. Se kommunikaatio on Valkosilla perusteellisesti pielessä. Nainen lähestyy miestä viettelevänä, mutta jokainen kohtaaminen muuttuu sekunneissa aggressiiviseksi syyttelyksi, jonka seurauksena mies vetäytyy siilipuolustukseen. 

Temperamenttierot ovat ilmeiset, samoin kiinnostuksen aiheet. Kuvio, jossa nainen osaa ilmaista itseään verbaalisesti miestä sujuvammin, ja toinen vastaa hiljaisuudella, tuntuu tutulta. Heli on pahimmillaan aika kova suustaan, enpä haluaisi joutua riitoihin noin ärhäkän  naisen kanssa.

Seksiponnistelujen ohella Härkönen kuvailee mehukkaasti appivanhempiaan ja boheemia bestistään Mallaa, jonka seksielämältä ei luulisi löytyvän aikaa enää muuhun elämään. Vaikka osa kuvailuista huitelee karikatyyrin puolelle, humoristiset luonnehdinnat napsahtavat maaliin.

Lopulta lääkettä löytyy Helin vetämän saksan kurssin oppilaalta. Kalliolainen nuorimies heittäytyy mielellään kypsän naisen seksivajauksen hoitajaksi. Suhdekiemurat eivät kuitenkaan koskaan pysähdy ensihurman tilanteeseen.

Ei kiitos on sujuvasti kirjoitettu, paikoitellen oikein hauskaa luettavaa ja sisältää osaksi kliseistenkin komedia-ainesten ohella ihan kiinnostavia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta, ystävyydestäkin. Romaanista olisi voinut tulla moni-ilmeisempi, jos miehen näkökulmaakin olisi väläytetty. Se ei taida sopia tähän huumorilla kerrottuun revittelyyn, jossa naisen aktiivinen seksin halu on pääasia. Matin mahdollinen masennus ja huono isäsuhde vilahtaa ohimennen. 

*) Nyt kävi niin nolosti, että olen lukenut yhden Anna-Leena Härkösen teoksen ja se on - EI KIITOS!  Vuonna 2011. En muistanut sitä ollenkaan poimiessani sen nyt kirjaston palautusten hyllystä enkä lukiessanikaan. Blogista on apua dementiaankin...

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava, 2008, 351 s

Agatha Christie: Stylesin tapaus

Vuonna 2020 Agatha Christien esikoisteoksen Stylesin tapauksen julkaisusta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Tänä vuonna kirjailijan kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Luin merkkivuoden kunniaksi ja Helmet-haasteen kohtaan 3 tämän esikoisteoksen. Lisäksi yritin innostua Agathan dekkareista enemmän kuin muutamia vuosia sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Eikä yksikään pelastunut -teoksesta.

Hitusen parempi kokemus Stylesin tapaus olikin. Ei niinkään jännityksen takia, vaan tässä esikoisteoksessa henkilökuvaus on monipuolisempaa. Siitä huolimatta dekkarikuningattaren teokset vaikuttavat minuun sekä unettavasti että hermostuttavasti siinä mielessä, etten vaan jaksaisi Hercule Poirot'n viisaita päättelyjä oven salpaan jääneestä kankaanpalasta ja maton ruskeasta tahrasta. Sekä useasta kahvi- ja kaakaokupista. Olennaisen tärkeitä ne olivat.

Styles Courtin kartanolla Essexin maaseudulla vilisee porukkaa ja kirjavia suhteita riittämiin, jo kartanon asukkaidenkin taustalla. Tärkein heistä on leskirouva Emily Inglethorp, joka on vanhoilla päivillään avioitunut epäilyttävän luihun, 20 vuotta nuoremman Alfred Inglethorpin kanssa. Häntä kaikki muut vaikuttavat inhoavan. Talossa asuvat myös rouvan ex-puolison kaksi aikuista poikaa John ja Lawrence Cavendish sekä lukuisia sisäkköjä ja seuraneitejä. Kapteeni Hastings on ensimmäisen maailmansodan sotilaita ja Johnin rintamatoveri. Hän saapuu toipumaan kartanolle ja on tapausten kokija ja kertoja. Hastings on erinomainen kontrasti ylivoimaiselle Poirot'lle erehtyväisenä wannabe-salapoliisina.

Hercule Poirot on tullut paikkakunnalle sotaa pakoon, kotimaa Belgia tömisee yhtena taistelutantereena. Hän on Hastingsin vanha ystävä, mon ami.

Leskirouva on eräänä iltana vetäytynyt yöpuulle normaalisti illallisen jälkeen, mutta on aamuun mennessä menehtynyt tuskallisesti. Syyksi epäillään myrkytystä. Strykniinillä. Eiko rouva Skrofkin murhattu samalla myrkyllä Mika Waltarin dekkarissa? Voilà. 

Jokaisella näyttää olevan syitä murhaan ja epäilyttävää käyttäytymistä murhaa edeltävänä iltana. Yläluokkaisen suvun ympärillä pyörii henkilökunnan ohella kasvattilasta, apteekkaria ja saksalainen lääkäri. Rasismia ja antisemitismiä pilkahtelee ajan kuvassa. Scotland Yardkin saapuu tutkimaan, mutta Poirot'n havainnoille he eivät pärjää. Eivätkä hänen analyysinsä rajoitu omaisuuden haalimiseen eli oikeaan testamenttiin vaan hän sukeltaa myös epäilyksen alaisten rakkauselämään näiden käytöstä ja motiiveja miettiessään.

Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. Mary meni naimisiin Johnin kanssa vaikkei  rakastanutkaan tätä. John tiesi sen. Hän on omalla tavallaan luonteeltaan hyvin herkkä, eikä hän tahtonut väkisin olla vaimonsa seurassa, jollei tämä kerran hänestä huolinut. Ja kun John vetäytyi syrjään, Maryn rakkaus heräsi. Mutta he ovat molemmat poikkeuksellisen ylpeitä ihmisiä, ja juuri ylpeys piti heitä heltymättömästi erillään.

Poirot kertoo päätöspuheessaan salongissa venyttäneensä ratkaisuaan myös koska toimi rikostutkimuksen ohella myös amorina.

Ennen kuin rikos selviää, matkan varrelle kasaantuu lukuisia harhautuksia ja hämäyksiä. Kirjoittelin kiltisti ylös henkilökavalkadin nimiä, etten nyt ihan niissä vielä putoaisi kelkasta. Sittemmin väsyin, Scotland Yardin jepet eivät enää jaksaneet herättää mielenkiintoa, putosi siinä joku apteekkarikin. Puudutti varsinkin Poirot. Häneen liitän elimellisesti David Suchet'n, jonka ilmeettömästä ja omahyväisestä figuurista tepasteluineen en tykkää. Eh bien. Ei varmaan pitäisi lukea tämän tyyppistä dekkaria, ellei murhatutkimus kiinnosta.

Agatha Christie: Stylesin tapaus
The Mysterious Affair at Styles, 1921, suomentanut Paavo Lehtonen, 1970 ja suomennoksen tarkistanut Alice Martin, 2020
WSOY, 2020, 313 s

Virginie Despentes: Vernon Subutex

Alex oli niitä kundeja, jotka suistuivat masennuksen syövereihin, kun heille kerrottiin että heidän uutta singleään oli myyty satatuhatta kappaletta. Hän oli aito työläisperheen jälkeläinen joka pelkäsi kuollakseen menestystä. Se aiheutti hänessä häpeää, jota hän itse tosin kutsui lahjomattomuudeksi. Kaikki hienostunut kävi hänen hermoilleen. Oli vaarallista kutsua hänet palatsin baariin lasilliselle - se saattoi saada hänet itkemään raivosta.

Ranskalaisen Virginie Despentesin nimen poimin muistiin vain osittain lukemastani Maggie Nelsonin Kuin rakkautta - essee/keskusteluteoksesta. Vernon Subutex on nimensä veroinen romaani ranskalaisesta alakulttuurista, rokkareista, musiikki- ja viihdebisneksestä, siinä menestyneistä ja sieltä pudonneista. Huumeet, porno, prostituutio ja koko seksuaalinen kirjo friikkeineen esittäytyy ronskilla ja provosoivalla tyylillä. Satiirinen katse pyyhkii yli modernin Ranskan, pikku trippi Barcelonaankin mahtuu mukaan.

Keskushenkilö Vernon on viisikymppinen urbaani - pariisilainen bien sûr - hengailija, kulttimaineeseen kohonneen Revolver-levykaupan omistaja, 80-luvun reliikki. Hänen elintasonsa kääntyy hiljalleen laskusuuntaan, kun vuosikymmenten kuluessa kutoutunut verkosto alkaa hapertua. Hän on oman tulonlähteensä sulkeutumisen jälkeen niittänyt mainetta asiantuntevana DJ'nä ja nauttinut arvostusta ystäviensä keskuudessa. Hänen tilanteensa huononee oleellisesti kaikkein valovoimaisimman ystävän Alex Bleachin kuoltua, syynä yliannostus. Alexille on vain tarvinnut mainita rahan puutteesta ja Vernonin tilanne on korjaantunut. Kuka maksaisi nyt hänen vuokrarästinsä?

Vernon saa häädön vuokra-asunnostaan eikä onnistu edes tavaroitaan pelastamaan. Alkaa kiertely kavereiden sohvilla ja uusien naistuttujen iskeminen baareista. Se ei ole ollut vetävälle tyypille vaikeaa, eikä ole 5-kymppisenäkään. Päin vastoin, osa naisista tarrautuu takiaismaisesti. Sitä ei vapaa mies siedä, joka oikeastaan rakastaa omaa elämäntapaansa. Ainoa ongelma on, mistä hankkia ravinto ja katto pään päälle. Mieskatse on tässä naisen kirjoittamassa romaanissa armottoman kova.

Läheinen ystävyys äkillisesti kuolleen Alexin kanssa on ohitse, mutta kuolemansa jälkeenkin kaveri voi jeesata. Vernon omistaa tähden viimeisen haastattelun tallenteen, jonka arvioi kiinnostavan suurta fanikuntaa. Se vain, että häädön jälkeen sen olinpaikka on epäselvä. Joka tapauksessa Vernonin hallussa olevaa tallennetta alkaa metsästää kirjava joukko musiikki-, kirjallisuus- ja media-alan toimijoita.

Laurent vilkaisee kelloaan, väläyttää huolestuneen ilmeen, nousee kiireesti seisomaan, sujauttaa narikan tytölle kymmenen euroa ja astelee ripeästi ja helpottuneena kalseaan ulkoilmaan. Työhuoneelleen päästyään hän muistaa tapaamisensa Castafioren kanssa. Tänään ei ole hänen päivänsä, planeetat eivät ole kohdillaan. Hän pudistaa nuoren jakelijan hikistä ja velttoa kättä. Kaikki hinttarit eivät ole komeita. Pradan kuteet päälläänkin Castafiore näyttää aina siltä kuin olisi juuri noussut roskasäilöstä. Hänen olemuksensa on iljettävä. Ei ihme, että heppu on niin ilkeä. Laurent pohtii, tajuaako yökötys, että hän aikoo tehdä tälle oharit.

Asunnoton entinen rokkari ja muiden metsästämä videonauha synnyttävät kertomuksessa Alexin/Vernonin tutuista ketjuuntuvan piirin tapauskertomuksia, ihmisiä kirjavissa elämäntilanteissa, joiden kautta Despentes kuvaa satiirin keinoin ranskalaista yhteiskuntaa; köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä, vallanhalua, arvoja ja niiden luhistumisia, huumekuolemia, prostituutiota, pornoa. Matkalla tavataan ihmisiä kaikissa väreissä, sukupuolisia vähemmistöjä, vaimonhakkaajia, rasisteja, arabeja...

Lupaukset olivat kauniita ja tekopyhiä: tutkinnon suorittaneet arabit pysyivät tasavallan mutiaisina ja heiltä evättiin vaivihkaa pääsy tärkeisiin asemiin. Tyttärelle mikään ei ollut sietämättömämpää kuin todistaa, kuinka isä oli petetty - paitsi ehkä huomata, että isä oli uskonut mahdollisuuksiinsa.

Kaiken keskellä yllättäen tuikkii ystävyyttä, solidaarisuutta ja rakkautta. Rakkaus hiipii korskean tyypin juhliin brasilialaisen transmallin hahmossa. 

Vernon vetelehtii usein onnensa ohi. Sen mikä järkevältä näyttäisi. On narkkarin äitiäkin huolehtijaksi tarjoutumassa, mutta ei. Vernon ei näytä pelkäävän katua eikä ihmisten katseita. Ei ole ilmiselvää, että ostoskeskuksen ulkopuolella penkillä kerjäävä köyhä kadehtisi töihinsä kiirehtivän varakkaan kaupunkilaisen osaa.

Olen sateen piiskaama, lehtensä pudottanut puu, lastenvaunuissa kiljuva lapsi, hihnaansa tempova koira, vankilan vartija joka kadehtii huolettomia vankeja, olen tumma pilvi, suihkulähde, jätettty sulhanen joka katsoo valokuvia entisestä elämästään, olen koditon Pariisissa, istun penkillä kukkulan laella.

Vernon Subutex on palkittu neljästi Ranskassa ja se oli ehdolla myös kansainväliseen Man Booker -palkintoon Britanniassa. Se on ensimmäinen osa trilogiasta, joista kaksi viimeistä ovat vielä suomentamatta. Einari Aaltosen ensimmäisen osan suomennos on hieno, joten toivottavasti nuo kaksi seuraavaa ovat työn alla.

Lisäys: Suomennosta pitää odottaa joltakin toiselta tekijältä,  Einari Aaltonen onkin näköjään kuollut joulukuussa 2025.

Virginie Despentes: Vernon Subutex
2015, suomentanut Einari Aaltonen
Like Kustannus Oy, 2016, 343 s

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä

Kansi Paula Pohli

Heti ensimmäisistä sanoista ymmärtää, miksi kirjailijasta on tullut bestseller, ja tottelevaisesti lukija lähtee seuraamaan narusta taluttajaa. Claire Keeganilla on saman tapainen ote kuin Raymond Carverilla; aikaa ei novellissa tuhlata, mutta taianomaisesti hyvin arkisista ja tavanomaisista sanoista nousee kiinnostava näkymä, joka tarkentuu aikaan ja paikkaan, ottaa mukaan seikkailuun.

Keeganin nimi on parin viime vuoden aikana vilahdellut useamminkin näköpiirissä. Minulle kolmen novellin kokoelma Aivan viime hetkellä tarjosi vakuuttavan maistiaisen taitavasta kirjoittajasta. Nämä pienet asiat oli tarkoitus lukea, mutta sitten näin romaanista tehdyn hyvän elokuvan, aihe tuntui kypsyvän valmiiksi ja kirja jäi lukematta.

Internetistä on paljon iloa. Heinrich Böll-residenssi on todellakin ilmeisesti olemassa, koska saksalainen kirjailija asui Irlannin Achillin saarella vuosia. Nimetön kirjailija asettuu residenssiin novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, nauttien jo etukäteen kirjoitusrauhasta kauniissa talossa ja sitä ympäröivässä puutarhassa. Nainen hekumoi tilanteellaan niin vastustamattomasti, että voi ymmärtää kaiken menevän pieleen, kun tuntematon mies soittaa ja pyytää saada tulla käymään Böll Housessa. Hän sanoo olevansa saksalaisen kirjallisuuden professori. 

Novelli ei kuvaa parisuhdetta, mutta naisen taakse jäänyt parisuhde kuitenkin palaa kummittelemaan uuden häiriön säröistä, häiritsemään samalla tavalla kuin röyhkeä vieras. Taakse vaikuttaa jääneen mies, jonka tunteisiin nainen ei usko. Tunnelma saarella on aurinkoinen, nainen poimii maisemasta suloisia yksityiskohtia. Naisen ensimmäinen kirjoituspäivä on kuitenkin pilalla. Hänen on tietenkin järjestettävä tarjottavaa omanarvontuntoiselle tunkeilijalle. Päivän päättyessä outo vieras on saanut kakkunsa ja kahvinsa, paljastanut vierailunsa luonteen eikä vierailu pääty sopuisasti. Mitä tekee kirjailija? Hänen aseensa on kirjoittaminen, joten se parhaiten nauraa, joka...

Kaksi muuta novellia, Aivan viime hetkellä ja Antarktis kuvaavat eri vaiheissa olevia parisuhteita, toinen avioliiton kynnyksellä olevaa paria, miehen näkökulmasta, toinen satunnaista seksisuhdetta, päähenkilönä seikkailua etsivä perheenäiti, joka lähtee jouluostoksille toiseen kaupunkiin. Molemmat kertomukset syvenevät ristiriitaisiksi, lähes vastakkaisiin suuntiin kehittyvine tarinoineen.

Aivan viime hetkellä kuvaa kohtaamista, jossa odotukset eivät täyty. Arkisen mielikuvitukseton mies ei tajua naisen romantiikan kaipuuta, vaikka nainen totisesti ponnistelee sen näyttämiseksi. Antarktiksessa mies tajuaa naisen toiveet sitäkin paremmin. Kauhistuttavan charmantti mies, juuri sellainen, jonka laisen perheenäiti haluaa salaisella retkellään kokea, kietoo naisen hunajaiseen verkkoonsa.

Miehistä ei piirry kovin sympaattista kuvaa näissä kertomuksessa, päin vastoin kuin romaanissa Nämä pienet asiat, jossa perheenisällä on sekä empatiaa että rohkeutta puuttua asioihin. Taitavasti jännitteillä ladattu on jokainen näistä kolmesta kertomuksesta. Kirja on ohut, mutta novellit ovat juuri oikean pituisia. Ne lukee lähes henkeä pidätellen. Aikamoista.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä
Novellit ovat ilmestyneet vuosina, 1999, 2007 ja 2022. Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi/WSOY, 2025, 109 s

Raitiotie takaisin Turkuun - ja silppulukemista

Turku  n. 60-luku (Kuva Picryl Public domain no restrictions)

Pitää tälläkin kanavalla esittää mielipiteeni kaupungin ajankohtaisesta ja voimallisesti keskustellusta aiheesta. Raitiovaunun puolesta. Ehdin jo lähettää mielipiteeni Hesariin - joka ei sitä julkaissut - siinä uskossa, ettei Turun Sanomat sitä julkaisisi, koska oli juuri paikallislehtenä ilmaissut vastustavansa raitiotietä. Yllättäen juttu ilmestyi, ainakin digiversiossa. Kiitos siitä. Ehkä toimin esimerkkinä lehden joustavuudesta erilaisille mielipiteille, toivottavasti.

Raitiovaunu ei ole millään tavalla vanhentunut joukkoliikenneväline, kuten TS päätoimittaja mm esitti jutussaan. Siitä on todisteena yhä uusien kaupunkien investoinnit raitioteihin ja vanhojen raitiovaunujen suosio siellä, missä ne ovat liikenteessä.

Tampereen, Helsingin ja muiden eurooppalaisten kaupunkien positiivisten kokemusten luulisi vakuuttavan, mutta - menneisyyden ratkaisujen valossa - pelkään turkulaisen lobbausmafian mahtia.

Toivon Turun kaupunginvaltuustolta rohkeutta tehdä tämä päätös tulevaisuuden investointina. Eihän tässä ole kyse vain tämän hetken linjauksesta, vaan tulevien kaupunkilaisten ilmastoystävällisestä ja terveellisestä joukkoliikennevälineestä. Turun keskusta sijaitsee jokilaaksossa, ja on sen takia kuivana aikana, keväisin ja kesäisin varsinkin herkästi pölyyntyvä. En haluaisi nähdä siellä entistä isompia busseja asfalttia höyläämäässä ja hengitysilmaa heikentämässä. Suurbusseja on esitetty vaihtoehtona raitiotielle. 

Vanhan Turun keskustaan ratikka sopii loistavasti, sekä maisemallisesti että varsinkin asukkaiden/käyttäjien kannalta.

Ratikka - raitsikka sanottiin Turussa lapsuudessani - on osoittautunut toimivaksi joukkoliikennevälineeksi urbaaneissa  ympäristöissä, Lissabonista Budapestiin, Göteborgista Lyoniin. Nykyiset ratikat ovat myös äänettömämpiä ja mukavampia kuin entisinä aikoina, jolloin meilläkin ratikka kulki. Ja edelleen kulkisi, elleivät 70-luvun päättäjät järjettömässä purkuvimmassaan olisi raitiotienkin kimppuun päässeet. 

Uskon, että ratikan vastustajissa on enemmän autoilevaa vanhempaa väkeä, jotka eivät edes ole joukkoliikenteen käyttäjiä. Nyt tehdään päätöksiä ennen kaikkea nykyisiä nuoria ja tulevia sukupolvia varten. Toivon irtiottoa entisestä tunkkaisesta ilmasta ja päätöksenteosta. 

Maggie Nelsonin Kuin rakkautta sisältää hänen esseitään ja keskusteluja ystävien kanssa yli vuosikymmenen ajalta, vuosilta 2006-2023. Nykyfeministisissä piireissä Maggie Nelson lienee yhtä arvostettu kuin Simone de Beauvoir aikanaan. Pidin paljon hänen kirjastaan Argonautit. Nelsonissa aistin jotain sellaista rentoutta ja reiluutta, huumorin lisäksi, josta monissa radikaaleissa feministeissä on huutava pula. 

Itse en koskaan lukiessa ajattele: "Miksi halusit kertoa minulle tämän kaiken?" Minusta kysymys kertoo paljon enemmän lukijasta/kriitikosta kuin kirjoittajasta. Kuulen siinä perusoletuksen,  että kirjoittajan ei pitäisi kertoa tätä kaikkea ellei toisin todisteta - että kertominen on häpeällistä, että kriitikon työ on havahduttaa taiteilija tai kirjoittaja häpeään...

Myös tässä kokoelmassa löysin samaa sympaattisuutta. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tässä on minuun makuuni sellaista löysää keskustelua, jota en jaksanut. Kehutaan ystävää, seilataan aiheesta toiseen. Taidekeskustelua ja nimiä oman suljetun piirin sisältä. New Yorkissa piirit ovat tietenkin isot, mutta täältä katsoen ja lukien: pälä pälä ja hohhoijaa.

Sain kuitenkin napattua kirjavinkin: nimittäin Ben Lernerin uutuuden. Ben Lerneriin tutustuin hänen romaanissaan Lähtö Atochan asemalta. Varsinkin vakuutti Nelsonin valitsema sitaatti juhla-aterialta, johon sisältyneet vauvamustekalat kokki oli kirjaimellisesti hieronut hengiltä. Tuli mieleen vanha kunnon David Foster Wallace -vainaa ja hänen raporttinsa hummerifestivaaleilta. Atochan asema oli hyvä lukukokemus, joten luotan tähän vinkkiin. Lisäksi yhdessä keskustelussa ystävykset kiittelivät Knausgårdia, josta plussaa, koska jossain vaiheessa Knasun Taisteluja muistaakseni moni meikäläinen feministi oli hyvin nyrpistelevä ja osoitti kritiikissään ennemmin omaa rajoittuneisuuttaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnuselta olin ehtinyt ennen tätä hänen esikoistaan lukea vain Pimeät kuut, joka teki vaikutuksen. Niinpä oli aika tarttua Neljäntienristeykseen, josta hänen kirjailijuutensa alkoi, kun kirja sopivasti tarjoutui kirjaston hyllyltä. (On tässä välissä tullut muutama keskeytyskin. Mm Alex Schulman! Ei enää häneltä tulehtuneita suhteita vanhempiin, 17. juni maistui jo toistolta.)

Neljäntienristeys vaikutti heti tutulta; samoja maisemia Kuusamon suunnalla ja aikoja sodan jälkeen kuvataan kuin Pimeissä kuissa. Kerronnasta tuli mieleen Väinö Linna, mutta vertailukohta on tietenkin armoton. Toinen vasta esikoiskirjailija, toinen jo kansakunnan kaapin päälle kohotettu ja palkittu kokenut kirjoittaja - noiden pääteosten Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähden kirjoittamisen aikoihin (joihin tämän tuntumani pohjaan).

Alkaa tuntua, että missä vain riuska, yhteisön juoruille ja siunailuille piut paut antava nainen karuja polkujaan saapastelee, niin hän on aika usein kätilö. Tähän ammattiin on näissä kuvioissa jo monessa romaanissa törmännyt. Myös Ruotsin puolella. Maria on tässä se perheen alkuäiti, josta kaikki lähtee. Hän ehtii kätilön toimensa ohella pyöräyttää itsekin tytön, Lahjan maailmaan. Isästä ei tule havaintoja. Lahja seuraa äitinsä esimerkkiä ja taloon syntyy Anna, jonka isä on häipynyt omille teilleen. Onni tulee myöhemmin Lahjan puolisoksi ja Annan isäksi taloon. Syntyy vielä kaksi lasta, Johannes ja Helena.

Perhekronikka kehystyy vuoden 1996 terveyskeskukseen ja käy läpi suvun historiaa vuodesta 1895 lähtien Marian, Lahjan, tämän miniän Kaarinan ja Onnin omista näkökulmistaan kertomana. Itsellisen naisen oman tien raivaamista kätilönä, sodan köyhentämien ihmisten arkea, talon rakentamista, lasten kasvamista, pari- ja muiden lähisuhteiden vaikeuksia kuvataan rauhallisella poljennolla. Se on kuin syvähengitystä mäntymetsässä, jotenkin ihanan rennosti ja pinnistelemättä saattoi heittäytyä kertomuksen rytmiin. 

Teemaksi kasvaa vaivihkaa sodan jälkeisen ajan ahdaskatseisuus, tiukka "normaalius". Sodasta palannut Onni on Lahjan puolisona hyvä isä sekä toisen miehen lapselle että omilleen. Hänellä on valtava tarve tehdä oikein, toteuttaa kaikki vaimonsa toiveet uuden talon suunnitelmista ja olla hyvä isä lapsille. Kunhan ei vain joutuisi vastaamaan vaimon seksuaalisiin tarpeisiin. Siihen hän ei tunne halua, hän on homoseksuaali, mutta toivoisi olevansa "terve". Vietti johtaa salaisille tapaamisille, kätkettyihin kirjeisiin ja pariskunnan yhä jäätyneempiin väleihin. Kohtaamattomuus aiheuttaa kärsimystä ja Lahja jää uneksimaan miehestä, joka elää saman katon alla vaan ei kosketuksen päässä.

Seuraavassa sukupolvessa Johanneksen onnellinen vaimo Kaarina ja heidän lapsensa voivat vain ihmetellä, mistä tylyksi koetun Lahja-mummin katkeruus kumpuaa. Siihen ollaan totuttu. Usea sukupolvi asustaa Marian aloittamaa ja Onnin lisää rakentamaa isoa taloa, jonka tunnelma ei koskaan lämpene, avotakasta huolimatta. Huomiota herättävän korkea rakennus kerää ajan myötä sisäänsä liikaa puhumattomia asioita.

Olen käynyt pohjoisen "selkosilla" hyvin vähän, joten piti ihan kaivaa vanha Suomen kartta ja myös tarkistaa Suomen rajoja ennen sotia ymmärtääkseni paremmin, missä liikutaan, kun Onni lähtee Kuusamosta kohti Oulua ja pysähtyy Taivalkoskella. Olen enimmäkseen rannikolta kuikuillut merelle päin ja sen yli.

Neljäntienristeyksen rakenne vaihtuvine näkökulmineen samoina ajanjaksoina johti hieman junnaavaan kuvaukseen loputtomasta rakentamisesta. Vasta Onnin kertomuksessa, tarina sai oikeasti siivet alleen. Oli tuskaista lukea miehen kohtuuttomista itsesyytöksistä. Mies yrittää tehdä kaiken oikein: on perustanut perheen, saanut sodasta ansioristin, hoitanut lapset, rakentanut talon - mutta ei vain saa rakastaa sillä ainoalla itselle rehellisellä tavalla. Itsensä lisäksi mies tulee siinä itsepetoksessa samalla tehneeksi yhden naisen onnettomaksi. Tuskaista, mutta samalla ajan kuvassa hyvin uskottavaa. Kun vielä viimeisessä luvussa paljastuu, mihin itsepetos voi johtaa, draamallisuus huipentuu hienolla tavalla.

Ennen kuin pääsin pitkälle venyvistä talon-, mökin- ja saunanrakennusprojekteista, koin kuvauksen hiljalleen laimentuvana - kuin katsoisi samaa näyttämöä lasin läpi - vaikka näen siinä kuvatun sodan jälkeistä arkielämää todenmukaisesti. Mietin, johtuiko lukutunnelma myös noista suurista ajallisista harppauksista melko nopeassa tahdissa. Aina vain naulattiin lautoja, ja arkisia askareita pottuineen ja sooseineen sekä niihin liittyvine dialogeineen riitti. Mutta onneksi Onnin syvemmälle sielun syövereihin kaivautuva näkökulma merkitsi muutosta ja kerronta elävöityi.

Onni ja Lahja, kaksi onnetonta yhdessä; heissä voi nähdä esimerkin ihmisten mielivaltaisista säännöistä toisten kiusaamiseksi ja siitä mihin niillä päädytään. Kuristavia normeja ihmiset ovat olleet kaikkina aikoina hyviä keksimään, milloin mihinkin tekstiin vedoten. Aina riittää räsäsiä ja muita, jotka katsovat saaneensa oikeuden rajoittaa kanssaihmisten elämää itselleen sopivilla ohjeillaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY, 2024, 10 v juhlapainos, ensipainos 2014, 334 s

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.

 --- Miksi sinulle muka, kun ei muillekaan, kuule.

Kuinka on mahdollista, että aina syntyy uusia, nerokkaita tapoja tehdä taidetta? Eikö tämäkin ole jo kuvattu? On, mutta ei näin. Jokainen kantaa mukanaan yhden ainutlaatuisen tavan nähdä elämän korallimetsä kaikkine sävyineen. Ja jotkut meistä taitavat kertoa näkemästään loisteliaasti.

Kuten Marjo Niemi Pienen budjetin sotaelokuvassa. Ällistyttävän konkreettista, absurdia, hauskaa ja kauheaa yhtä aikaa. Kaikki koettu väreilee sakeana ilmassa, tässä mustanpuhuvassa isän, perheen, sukupolvien historian ja yhteisön kuvauksessa. Lämpenevässä meressä harmaiksi kituneet korallit muistuttavat tyhjenevän tehdaspaikkakunnan asukkaita, näköalatonta työväestöä. Tänne ei haluaisi jäädä, täältä ei voi lähteä. 

Eräs ihminen palaa synnyinseudulleen, tehdaspaikkakunnalle, josta tehdas on jo aikoja sitten kadonnut maisemasta. Muistot eivät paluuseen kannustaisi, mutta naisella on siellä hommia. Isä on kuollut. Isän rakentama sementtiin valettu kivitalo, linnoitukseksi kutsuttu on jäänyt todistamaan isästä ja tämän perheen elämästä. Veli on kadonnut jonnekin, äiti on kuollut aiemmin.

Minäkertojan näkökulma vaihtelee erään ihmisen ironisen äänen kanssa. Ääni pilkkaa ja mitätöi kertojan kokemusta. Pienen paikkakunnan pysähtyneessä maailmassa kukaan ei ole mitään. Jos joku sitä kuvittelee, häneltä viedään luulot, niin myös tänne palaavalta. Ei, sinä et uskonut, vaan uhmasit saamaasi paikkaa maailmassa. 

Häneltä luulot tosin on viety jo lapsena. Siitä sodan käynyt ja alkoholisoituva isä on pitänyt huolen. Isä on noita äijiä, joiden maailmassa naiset eivät ole mitään, vain sodan nähneet miehet ovat, tee-se-itse -mies, joka ei lue käyttöohjeita ja luottaa vain omaan kaivoveteensä. Sota jatkuu omassa talossa, videokaseteilta sota-elokuvia katsellen, omia ideoita kehitellen, alkoholi kiteyttää vainoharhaisuutta. Isän sankaruus on kehitelty lapsuuden nöyryytyksistä. Nainen on tässä näkymässä avuton, ajotaidoton varsinkin.

Kuka aikuinen ihminen ei omista eikä osaa ajaa autoa, tässä näette hänet. Hän vastustaa. Mikä tarkoittaa, että muut sitten ajelevat häntä. Hän istuu kuin mummeli pelkääjän paikalla tai laskostaa jalkansa pienille lapsille tarkoitetuille takapenkeille. Istuu siellä kuin mytty nättejä arvoja matkalla kaatopaikalle.

Neil Hardwick aikoinaan hahmotteli klassisia suomalaisia maaseudun huoltamoilla. Pienen budjetin sotaelokuva tarjoaa vastaavia tyrskähdyttäviä luonnehdintoja kylän peruslinnakkeessa eli baarissa.

Tiskin takana Ritvasaatana. Karkeat paksut hiukset, samalla permanentilla edelleen. Kokemus osoittaa, että jos ihmisen hiukset näyttävät peruukilta, mutta eivät ole, elää henkilö pidempään kuin kukaan, vaikka polttaisi kessua enemmän kuin kukaan.

Ei ole ihme, että tänne palaamisen ahdistus ajaa pullon lohtuun isän lapsenkin. Siskon ja sen veljen muistot ovat juopon isän jälkeen kovia. Kumpikaan ei ole sankari-isälle kelvannut. Häpeä on tarttunut. Semmoisen jälkeen ei voi uskoa, kun siellä tapaa ystävällisen ihmisen. Kaverilla oli kerran sellainen kummitäti. Kaupan kassakin yllättää.

Pienen budjetin sotaelokuvaa on täydestä syystä verrattu Édouard Louisin kuvauksiin köyhtyvästä työväenluokasta nyky-Ranskassa. 

Ainutlaatuisen kerronnan ohella nautin takuuvarmasta kielen hallinnasta. Harvoin saa lukea näin hiottua suomea. Voi lukea täydellisen luottavaisena, että tämä kirjailija tietää, mitä tehdä tällä kielellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Teos/Siltala, 2025, 244 s