Åsa Larsson: Musta polku

Arkiksi kutsutaan pientä jalasmökkiä, jonka tapaisia voi nähdä esimerkiksi Tornionjärven jäällä talvisaikaan. Kevättalvella 2005 Abiskon kylässä, Kiirunan kunnassa Pohjois-Ruotsissa sellaisesta mökistä lähtee Musta polku Åsa Larssonin rikosromaanissa, joka on kolmas osa 6-osaista Rebecka Martinsson-sarjaa. 

Vanhat tutut, pahoin edellisessä keississä kolhittu Rebecka toipumassa synnyinseudullaan sekä kiirunalaiset rikoskomisariot, riuskaotteinen Anna-Maria Mella ja hänen jäyhä kollegansa Sven-Erik Stålnacke tavataan entisissä talvisissa maisemissa. Jalasmökistä yhteys kytkeytyy jo suureen maailmaan. Pohjois-Ruotsin tunturimaisemissa on nimittäin myös ison rahan edustushuviloita. Musta polku seuraa rahan liikkeitä melkein kuin MOT:n toimittaja Panaman papereita. Ei Panamaan, vaan Afrikkaan, Ugandan koko maailmaa ja pahimpia gangstereita houkuttaviin kaivoksiin.

Pilkkijä löytää arkista murhatun naisen. Rikostutkimuksista paljastuu yhteys Kallis Mining-nimiseen yritykseen ja sen kaivosyhtiöön Northern Explore Abhen, jossa pääomiaan on kerryttänyt Mauri Kallis ja hänen siivellään entinen kauppakorkeakoulun opiskelukaveri, sittemmin täysipäiväisesti hummaileva rikkaan perheen vesa Diddi Wattrang ja tämän sisko, filmitähden glamouria mutta myös älyä omaava Inna Wattrang, juristi joka taitavana verkostoitujana hankkii yritykselle rahoitusta ja sijoittajia. Mauri Kallis käyttäytyy kuin ovelimmat mafiosot, ei pröystäile näkyvästi, sen saavat hoitaa kimallukseen tottuneet yhtiökumppanit. Arkista löytynyt murhan uhri on Inna. 

Alkuasetelmasta ei itse rikostutkimus pääse kovin vikkelästi liikkeelle. Koko rikastunut poppoo, sivu sivulta kasvavine sidosryhmineen käydään juurta jaksain läpi. Mauri on lapsuudessa kovia kokenut hahmo, jonka kunnianhimo ja nälkä ei uuden alun jälkeen laannu. Varakas sisaruspari Diddi ja Inna on melko kaavamainen kuva syntymässä perityn elintason huonoista puolista. Diddin päihteinen elämäntapa vie alennustilaan, saavuttamaton, miehiä vaihtava Inna on ikuisesti levoton. Oma lukunsa on Maurin siskopuoli, taiteellinen Ester, jolla on erityinen selvänäkökyky. Hän on kuin maaginen Lapin noita, joka näkee tulevia tapahtumia, kantaen mielenterveydeltään järkkyneen taiteilijaäitinsä perimää. Varakkailla miehillä on kauniit ja hyvin puetut, mutta laiminlyödyt vaimot. Lisää nimiä ja muistoja tippuu välähdyksinä vastaan, milloin unissa, milloin kenenkin herätessä humalastaan. Mauri häärää hovinsa keskipisteenä ja yrittää estää huonompaan jamaan päätynyttä Diddiä häiritsemästä bisneksiään. Inna on ollut aina kaikkien miesten mielessä.

Kalliksen upeasta Reglan kartanosta, jossa bisneseliitti vaihtuvine vieraineen ja henkilökuntineen majailee, palataan kodikkaan Anna-Maria Mellan sänkyyn, jossa ihana aviomies piereskelee unissaan, mutta pienen Gustavin tuoksuviin hiuksiin voi upottaa nenänsä. Anna-Marian luonteenlaatu ja elämäntapa edustaa edelleen hyvää, rehellistä ja oikeaa elämää, vastakohtana degeneroituneelle rahaeliitille. Hän on kursailematon ja hoitaa hommansa. Sillä sen hän ja kollega, sekä varsinkin taas avuksi tuleva Rebecka Martinsson osaavat. Rebecka on toipumassa pitkästä traumastaan, mutta itsellekin julkilausumaton ihastuminen esimieheen, kaukana Tukholman asianajotoimistossa työskentelevään Månsiin ei vain ota laantuakseen. Vain unissaan Rebecka sallii itselleen intohimoiset kohtaamiset.

Täytyy ilmeisesti pitää pieni tauko Åsa Larssonista, koska Musta polku ei missään vaiheessa napannut kunnolla. Henkilöitä, heidän välisiä kytköksiään, suhteita ja muistoja tuli vastaan tiheään tahtiin, mutta heitä oli liikaa ja niin he jäivät etäisiksi. Vaikutti, että kirjailija oli itsekin kiinnostuneempi kirjavasta kavalkadista henkilöhahmoja ja heidän historiastaan kuin varsinaisesta rikostutkimuksesta, joka kutistui kuin pieneksi juonteeksi, joka sitten oli kaivettava esille unohduksista.

Kertomus etenee pitkälle ennen kuin polku aika äkillisesti avautuu isoksi baanaksi, jossa ollaankin jo Ugandan presidentin ja kenraalin välisessä mittelössä, korruptioineen ja aseineen. Loppuun, liian myöhään, saadaankin sitten kunnon rytäkkä, jossa on tarjolla iso annos epäuskottavuutta. Kuten Sudentaipaleessa, tähänkin on Esterin hahmossa upotettu maaginen yliluonnollinen osuus, joka minulle maistui keinotekoiselta. 

Åsa Larsson: Musta polku
Svart stig, 2006, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2007, 367 s

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma

Ni är inte min mamma (julkaistu myös suomeksi nimellä Mutta te ette ole äiti) on mahtavasti toteutettu kuvakirja jokaiselle yksin vieraaseen maahan saapuvalle pakolaislapselle. Sellaiselle kuin esikouluikäinen Aysha. Tekstiä on vähän, mutta oleelliset tuntemukset on sitäkin osuvammin sanoitettu. Tuntemukset erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta, äidin ja kodin ikävästä. Kuinka lapsen mieli sanattoman ja eleettömän pinnan alla raivoaa ja etsii ulospääsyä avuttomuuden ja eksymisen tilasta.

 

Vieraassa kodissa asiat ovat järjestyksessä, ihmiset haluavat hyvää, mutta mikään ei ole oikeasti mitään. Eivät vieraiden ymmärtämiset ja yritykset olla kiinnostuneita.  

Aysha haluaisi välillä vain nukkua ja herätä anjeron tuoksuun. (Se on ilmeisesti somalialainen aamiaisruoka, jotain pannukakkua muistuttavaa.) Muistot kotoa ovat värikkäitä, uudessa maassa värejä ei ole. Eikä varsinkaan kukaan ole äiti. 

Kirjassa on onnistuneesti ja selkeästi käsitelty lapsen kohtaamia tilanteita, hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka eivät silti koskaan voi täyttää onttoa paikkaa lapsen sydämessä. Aysha yrittää löytää tavan olla vieraiden ihmisten lähellä, hyväksyä heidät siinä. Håll om mig och lova. Lova att jag får vara med min mamma.

Kuinka monella yksin saapuneella pakolaislapsella äiti on vielä elossa? Ei ehkä kovin monella.

Teos on pietarsaarelaisen Frank Furun esikoisteos, hän on työskennellyt yksin tulleiden pakolaisten kanssa. Helsinkiläisen Linda Bondestamin kuvat välittävät ihailtavan pelkistetysti tunnelman erilaisissa arjen ympäristöissä, Suomen katukuvasta afrikkalaiseen maisemaan, vähän saman tyyppisesti kuin Hesarin Matti Pikkujämsä osuu kohteeseen. Niissä on tarkkaa havainnointia, oleellisen näkemistä ja lämmintä huumoria. Ni är inte min mamma voitti Punni-kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna.

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma
Förlaget & Berghs, 2021

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s

Yahya Hassan. Runot

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN

NIMENI ON YAHYA HASSAN

JA VANHEMPANI TOIVOIVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT

TOIVON SAMAA HEISTÄ

VÄHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

Sääli nuorta miestä, tanskalais-palestiinalaista Yahya Hassania, niin täynnä vihaa ja itseinhoa, rikottu ihminen. Claes Andersson sanoi jotain sen tapaista, että kirjailija tarvitsee haavansa ja arpensa, mutta harva kai näin monia. Sillä tässä ei ole kyse vain kulttuurisista ristiriidoista muslimi-maahanmuuttajien perheessä tanskalaisen liberaalissa yhteiskunnassa.

Ensimmäiset ja syvimmät haavansa Yahya sai poikasena isänsä väkivallan kohteena, kuten sisaruksensa ja äitinsäkin. Isä ei läpsäytellyt, lapset laitettiin riviin ja maila viuhui niin, että sormiin tuli pysyviä jälkiä, myöhemmin katkesi käsivarsi. Tällä tavoin nujerretaan ihminen kaikissa kulttuureissa, ei kukaan kestä vanhemman systemaattista pahoinpitelyä missään, pahoinpitelyä, johon syy löytyy aina ja jolta  kukaan ole turvassa. Kodin sisällä ei löydy suojaa isältä, äitikin saa osansa ja on välillä ulos karkotettuna. Sellaisen lapsuuden jälkeen jokaisella on vähemmän eväitä minkään koettelemuksen kestämiseen mitä maailma tarjoaa.

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ

YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA

(runosta LAPSUUS)

Yahya Hassan huutaa kokemuksensa versaaleilla, isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, koska semmoisia ne ovat. Vaikka mies löytää kirjoittamiselleen kanavansa ja ymmärtäjänsä, vaikka hän kusettaa, ryöstää, varastaa ja nussii eikä ymmärrä olla kiitollinen kohtaamastaan ystävyydestä, isän kasvot kangastelevat kaiken takana. Niistä ei pääse irti lukijakaan näissä proosarunoissa. Niin syvänpunaisella verellä runot on kirjoitettu.

Yahya Hassan syntyi Tanskassa, mutta vanhemmat lähtivät aikoinaan Libanonista. Lomamuistoja -runossa isä pysäyttää auton vuoristotiellä matkalla Beirutiin. Hänen on rukoiltava, sillä hän on nähnyt naisen ajavan avoautoa yläosattomissa.

Lapsuuden jälkeen alkaa rikkonainen koulutie, jota leimaavat näpistykset ja ilkivalta serkkujen kanssa, yritykset auttaa sisaruksia vanhempien pahoinpitelyltä. Kun pikkuveli kusi sänkyyn hänet herätettiin nyrkiniskuin. 

Yahya löytää häntä kannustavia tanskalaisia, hänen lahjakkuutensa huomataan, häntä rohkaistaan kouluttautumaan. Mutta hän on sittenkin aina ählämi neekeriystävänsä kanssa ja heitä yhdistää taskujen kääntäminen, potkut uhrin mahaan, katuryöstöt ja pidätykset, hanskat taskussa ja työkalut laukussa.

Ilmestyttyään Tanskassa vuonna 2013 Yahya Hassan herätti suurta kohua. Löysin kirjan etsiessäni ensi kertaa Helmet-haasteen kohtaan sopivaa luettavaa: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Kohun syynä oli tietenkin maahanmuuttovastaisia ilahduttanut kuvaus tämän muslimiperheen karmeasta todellisuudesta, sen seurauksista ja Yahya Hassanin peittelemättömästä vihasta sekä isäänsä että tämän edustamaa uskonnollista tapakultturia kohtaan. Siihen sisältyy esimerkiksi siskon tulevaisuus nuorena tyttönä huomattavasti vanhemmalle miehelle naitettavana.

...

TOINENKIN MUSLIMI GELLERUPPARKENISTA

LÖYTÄÄ TIENSÄ RAPPUUMME 

ARVIOI JÄLKELÄISIÄ

HALUAA EMÄNNÄKSI ISOSISKONI

SISKONI PITÄÄ LAITTAA RUOKAA JA TOTELLA

SYNNYTTÄÄ 10 PIKKU VARASTA JA KATKAISTA VÄLIT

JOS HEISTÄ TULEE VÄÄRÄUSKOISIA 

(runosta KOP KOP)

Seuraava runo on otsikoitu Allah on tietämättömyyttä. Vihaan huntujanne ja koraanejanne ja lukutaidottomia profeettojanne (runosta "JOUDUT HELVETTIIN VELJENI")  Yahya Hassan sai runoistaan tappouhkauksia, mutta myös menestystä. Kirja on ollut myyntimenestys Tanskassa ja se on käännetty monille kielille.

Yahya Hassan kuoli 24-vuotiaana. Se tekee tämän kauhean mutta tehokkaan tekstin, fragmentaaristen runojen lukemisesta entistä kirvelevämmän kokemuksen.

...

EHKÄ ANSAITSEN KORKEAKOULUPAIKAN

SILLOIN PÄÄSISIN POIS GETOSTA!

SILLOIN ÄITINI OLISI MINUSTA YLPEÄ!

SILLOIN VOISIN OLLA VALHEELLINEN ESIKUVA

VELJELLENI

(runosta PITKÄ RUNO)

Yahya Hassan. 2013, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 167 s

Tukeeko Turku nyt Putinia?

Vladimir Putin on Venäjällä palauttanut Stalinin mainetta ja muutkin hallinnon tavat lähentyvät Stalinin aikoja. Sen sijaan suhde Leniniin näyttää olevan kinkkisempi. Putinin kritiikkiä Leninistä on viime aikoina silloin tällöin väläytelty mediassa. Tämä on ilmeisesti vaivannut hampaankolossa jo pidemmän aikaa, koska  jo vuonna 2016 YLE/Anniina Vallius uutisoi näin, (26.1.2016): 

Leninin ajatus siitä, että liittovaltion osille kuuluu halutessaan oikeus eroon, sai Putinilta erityisen kovaa kritiikkiä jo viime viikolla. Hänen mukaansa linja oli suoranainen ydinpommi, jonka räjähtäminen luhisti Neuvostoliiton vuonna 1991. Se oli tragedia, Putin sanoi. 

Koska Lenin on edelleen Venäjällä hyvin kunnioitettu, hänen mausoleumiinsa ei ole Putin vielä kajonnut. Turun ei tarvitse pelätä kaupunkilaisten paheksuntaa, Lenin ei ole ollut suosittu ennen Putinia, vielä vähemmän oletettavasti Putinin aikana. Täällä ei vitkastella, nyt ollaan katseltu patsasta tarpeeksi kauan.

Niinpä Turku poistaa Leninin patsaan Taidemuseon mäeltä ensi viikolla. 

Kuva: Ari Welling/Yle

Mielestäni Leninin patsas tai oikeastaan rintakuva ei ole ollenkaan niin ruma,  esteettiseltä kannalta, kuin Leningradin ja Turun ystävyyspatsas Puolalanpuistossa, taidemuseon mäellä, missä mörököllit tanssivat piirissä. 

Onko ajoitus sittenkään oikein onnistunut? Putinin tunteet Turkua kohtaan epäilemättä lämpenevät entisestään. Hänellä on Turusta vain mukavia muistoja ja nyt tämä miellyttävä yllätys!

Pieni taidekävely Helsingissä

 

Lämmin pääsiäisviikko synnytti sellaisen toiveikkaan tunnelman, että heittäydyin kyytiin Turusta Helsinkiin ja kävin tutustumassa muutaman taidemuseon ja -gallerian tarjontaan ja nuuhkimassa muuten vain keväisten katujen ilmaa.

Taidehallin Epävarmat tilat -näyttely sai aikaan niin epävarman mielentilan, etten saanut mistään ajatuksen päästä kiinni ennen kuin pääsin kadulle, jossa Taidehallin talo olikin vapauttava taidekokemus komeudessaan. Uutta taidetta oli senkin nurkille ilmaantunut. Kävi vähän kuin pari vuosikymmentä sitten Firenzen Palazzo Pittissä: huikea näköala yli Firenzen päihitti kehystetyt taideteokset.

HAMin näyttely Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880-2020 saavutti runsaudessaan paremmin katsojan, jokaiselle jotakin, Laila Pullisen hienoista piirroksista ja veistoksista Louise Bourgeois'n grafiikkaan, josta tässä kuvattuna Triptyykki punaiseen huoneeseen.

Alakerrasta löytyi Tove Janssonin lisäksi lähes lempitaiteilijakseni tullut Greta Hällfors-Sipilä siippansa Juho Sipilän kera. Greta Hn akvarellit hehkuvat kevyinä ja silti värikylläisinä, kuten näkyy tästä teoksesta Uimakoppi, jossa kesäillan kuulaus välittyy tunnelmallisesti.

Hällforsin töitä olen aiemmin nähnyt Ateneumin näyttelyssä. Sielläkin oli  esillä hänen ensimmäisiä akvarellejaan, päiväkirjojen kuvituksia. Niiden interiöörit yksityiskohtineen vievät suoraan 20-luvun hilpeisiin juhliin. (Puhelin näköjään hieman heilahtanut kuvatessa mutta sopinee juhlan tunnelmaan...)

Molemmat taiteilijat maalasivat näkymiä 20-30-luvun Helsingistä, Punavuoren suunnalta enimmäkseen. Tässä Gretan talvinäkymä. >>>>>>>>

Tähän väliin sopiikin mainiosti tuoreempi näkymä Yrjönkadulle. Se taitaa olla suosikkikatuni Helsingissä. Siellä sijaitsi joskus elokuvateatteri Nordia, jossa muistan käyneeni usein. Siinä kauppaa pitää nyt Partioaitta. Samalla kadulla on myös Hotelli Torni ja legendaarinen O'Malleys, jossa luuhasin jossain vaiheessa. Sitä vastapäätä uimahallin vieressä on pieni antikvariaatti Kirjava lintu, josta olen löytänyt italiankielisiä "harjoittelukirjoja". Nyt  omistaja on uupunut kirjapaljouden keskellä ja oli tekemässä loppusiivousta.

Mutta eteenpäin elävän mieli. Galerie Forsblomissa esittäytyi nykytaide taas parhaimmillaan, kuten aika usein. Tällä kertaa Jenny Carlsson, Reima Nevalainen ja Hannu Väisänen. 

Taidenäyttelyt ovat kuin pieniä keitaita kaupungissa, niissä on oma ilmastonsa ja toisenlainen ajan tuntu, usein myös toisenlaisen ajan kokemus. Omakin mielentila saattaa läikehtiä siitä epävarmasta ylevään, hartaasta iloiseen. Taidenäyttely on aina pieni kurkotus toisiin maisemiin.

 

Viola Ardone: Lasten juna

Äitini ei ole koskaan myynyt minua, ei tähän mennessä.

O bella ciao kajauttavat partisaanit sodan jälkeisen Napolin kujilla. Heillä on so-li-daa-ri-suus -missio. Napoli on sodan jälkeen raunioina ja kaikkein köyhimmät perheet kärsivät nälkää ja puutetta. Näille perheille partisaanit, Mussolinia vastaan taistelleet kommunistit järjestivät tukiperheitä Pohjois-Italiassa. Lapset lähetettiin junalla kylmän talven tai pidemmäksikin ajaksi pohjoiseen, vieraaseen perheeseen, joka oli valmis ottamaan vastaan ja hoitamaan lasta kuin omaansa, vaatettamaan, huolehtimaan koulun käynnistä ja ravinnosta. Vähän kuin Suomen sotalapset, jotka lähetettiin Ruotsiin. Kielierokin on iso, eri murrealueiden tavallinen kansa ei välttämättä ymmärrä toisen kieltä. Lasten junassa sota on jo takana.

Viola Ardone kertoo tosipohjaisen tapahtuman lumoavan eläytyvästi pikkupojan, 7-vuotiaan Amerigo Speranzan silmin. Hänen yksinhuoltajaäitinsä Antonietta päätyy samaan ratkaisuun ilmiselvistä syistä, ei ole mitään millä elättää edes itseään. Kaunis nainen saa avustusta vierailta aviomiehiltä, sängyn alla on kahvipaketteja. Amerigo kerää päivisin lumppuja myytäväksi ja värjää kaverinsa kanssa hiiriä ja myy niitä hamstereina torilla. 

Amerigo kokee vaitonaisen äitinsä - lörpöttely ei ole hänen heiniään - kanssa monenlaisia hylkäämisen tunteita jo ennen matkaa. Poika ei pysty korvaamaan Antoniettan menetystä, esikoinen Luigi on kuollut keuhkotautiin eikä Amerigo näe itseään kuin riippana äitinsä jaloissa. Kasvaa kuin rikkaruoho, sanoo äiti. Hän ei edes pysy toisten käyttämissä kengissä, jalat rakkuloilla, äitinsä perässä. Päivisin hänen pitää lähteä ulos, kun Capa 'e fierro, kahvipakettimies, tulee kylään.

Onneksi junassa pohjoiseen on Maddalena, partisaani ja idealisti, hyväsydäminen ihminen ja kymmeniä muita lapsia, paras kaveri Tommasinokin. Ardone kuvaa vavahduttavan tarkasti pikkuihmisen mielen liikkeitä, matkalla pois arjesta, johon lapsi on kuitenkin tottunut vaikka se on nälkää ja toivotonta raatamista. Vaikea on päähän potkittujen lasten ymmärtää sitäkään, että joku haluaa ottaa heidät hoitaakseen vapaaehtoisesti. Kovaan elämään tottuneiden äitien lapset kasvavat kuin ruohot aavikolla, itsekseen, kasvattamatta. Lasten puheissa kulkevat huhut uhkakuvista. Mihin heitä viedään?

Perillä Modenassa on toinen maailma, mukavasti toimeen tuleva Benvenutin perhe,  maatalo puutarhoineen ja eläimineen, perheessä kolme muuta lasta. Omat kengät ja uudet vaatteet. Uusi elämä. Partisaanivanhempien lapset on nimetty Revo, Lucio ja Nario eli revolucionario, vallankumouksellinen. Kotiinpaluu Napoliin ei ole helppo.

Lasten juna jakaa historiallisen tapahtuman kuvauksen neljään jaksoon: vuoteen 1946 ennen junamatkaa, Amerigon elämään Benvenutin perheessä, kotiinpaluuseen ja vuoteen 1994. Poika ja äiti, heidän elämänsä kiertävät lopulta kuin planeetat avaruudessa, kohtaamatta. Tämä poika ja äiti, Amerigo ja Antonietta, ovat napolilaisia tuossa ajassa, mutta vanhemman ja lapsen kivulloinen suhde tässä kuvauksessa on siirrettävissä mihin aikaan ja paikkaan hyvänsä. He eivät osaa kohdata toisiaan. Puhumattomuutta. Italiassa.

Napoli alkaa tuntua kirjojenkin perusteella tutulta. Elena Ferrante tutustutti jo köyhien kortteleiden kujiin, niiden varkaiksi ja valehtelijoiksi oppiviin lapsiin. Lasten junan erityinen lapsia koskenut yhteiskunnallinen hanke tuo kuvaan oman täydennyksensä. Tapahtumat ovat dramaattisia, mutta suurin ansio romaanissa on tapa, jolla pojan tunnelmat välittyvät hetkellisinä välähdyksinä. Ne ovat elämää järisyttäviä, ristiriitaisia, pikkupojalle mahdottoman kokoisia möykkyjä. Ja ne tuntuvat lukijalle juuri sellaisilta. Häkellyttävän taitavasti kirjoitettu kertomus tälläkin hetkellä maailmassa toistuvasti tapahtuvista asioista, joita köyhyys ja sodat tekevät perheille, äideille ja isille ja kaikkein vähiten syyllisille, lapsille.

Viola Ardone: Lasten juna
Il treno dei bambini, 2019, suomentanut Laura Lahdensuu
Aula & Co, 2022, 244 s