Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta

Tuhatkuusisataaluku kuulostaa ei-historioitsijalle eli maallikkolukijalle aika kaukaiselta tässä ihmisiän lyhyessä perspektiivissä. Tieto-Finlandia -palkitulle, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtorille Mirkka Lappalaiselle se näyttää julkaisujen perusteella olevan hyvin läheinen aika tutkimuskohteena. Luulisin, että historia alkaa näyttäytyä jokaiselle lukevalle ihmiselle entistä kiinnostavammalta mitä vanhemmaksi tulee, ja katse kääntyy enemmän taakse- kuin eteenpäin, sekä oman että yleisenkin historian tapahtumiin.

Tuoreimman teoksensa aiheen Lappalainen on poiminut mainitun vuosisadan loppupuolelta. Porvoon lähistöllä sijaitsi Sköldvikin kartano, jonka isäntä Nils Rosenschmidt, seudulla tunnettu nimellä Smitten, katosi jälkiä jättämättä vuonna 1673. Seitsemän vuotta myöhemmin muurilaastin tekijät avasivat kartanon entisen kaivon, josta löytyi ruumis. Siihen mennessä katoamisen selitykset olivat olleet moninaiset. Puutarhamestarin mukaan isäntä oli varustautunut matkalle ja lähtenyt hevosineen ja koirineen matkalle Liivinmaalle. Nykyisinkin seitsemän vuotta kaivossa hajonneen ruumiin tutkimiset olisivat vaikeita saati entisinä aikoina. 

Smittenistä piirtyy Lappalaisen tutkimuksessa erikoinen hahmo. Hän oli aatelinen, jonka aateluus oli kuitenkin hataralla pohjalla aikana, jolloin kirkon istumajärjestys kertoi selvimmin kunkin säädyn aseman. Smitten, joka näytti riitelevän joka suuntaan, elävän naimattomana suhteissa monen naisen kanssa, aviottomien lasten isänä, ratkaisi hänelle osoitetun epätyydyttävän paikan jättäytymällä kokonaan pois kirkosta. Tämäkin oli anteeksiantamaton teko ja ihmisten silmissä helvettiin johtava tie. Kirkko oli yhteisölle keskeinen paikka.

Mies käytti itsestään kenraaliadjutantin titteliä, mutta tärkein rooli oli olla kartanonisäntä, husbonde. Tähän aikaan kartanot Suomessa eivät olleet mitään downton abbey'tä vaan hirrestä rakennettuja puutaloja kuten muukin rakennuskanta maaseudulla. Aatelisilla oli läänityksiä ja asukkaat olivat velvollisia maksamaan vuokria ja tuottamaan läänityksen haltijalle palveluksia. Palveluskunnasta oli kuitenkin pulaa eikä köyhä ja vieroksuttu mies onnistunut niitä ympärilleen hankkimaan. Puutarhamestari ja renki oli. Läänitysten hallintaoikeus ja omaisuudet menivät muutoinkin sekaisin, myös kruunun virkamiehillä. Suurin riita sukulaisten kanssa näyttikin Rosenschmidtillä muodostuneen kartanosta, johon mies asettui asumaan ilman asianmukaista päätöstä. Asiasta viranomaisten kanssa kirjelmöinyt lankomies olikin hänen pahin vihamiehensä

Suomen harvaan asutulla maaseudulla, sen mutaisilla teillä yhteiskunta ja järjestyksen valvonta oli kaukana. Sen sijaan lähisuku ja sen verkosto olivat sitäkin tärkeämmät, esimerkiksi rahaa lainattiin ja velkoja järjesteltiin yleisesti sukulaisten kesken tai sitten pankkeina toimivat varakkaat kauppiaat, kuten Frans von Stockmann. Smitten oli riitautunut lähisukunsa kanssa. Hänestä ei pidetty eikä hänellä ollut montaa ystävää. Alkujaan ylempää säätyä osoittava ilveksen nahkainen takki kului repaleiseksi.

Ruumis jätettiin kaivoon maatumaan vielä yhdeksi talveksi, koska kukaan ei halunnut koskea siihen. Kun Rosenschmidt vielä eli, kukaan ei halunnut puuttua hänen elämäänsä. Kun mies katosi, kukaan ei etsinyt häntä. Väistely ja poispäin katsominen jatkuivat, kun ruumis löytyi kaivosta. On kuin porvoolaiset olisivat toivoneet, että surmattu mies olisi jäänyt ikiajoiksi kivien alle.

Tuhatkuusisataaluvun Porvoo ja Kirkkonummi näyttävät kurjilta ja väkivaltaisilta yhdyskunnilta. Aseita, vaikka toisenlaisia,  käytettiin kuin nykyään Yhdysvalloissa, raiskauksesta syytettiin 14-vuotiasta uhria, kuten nykyään Intiassa tai Saudi-Arabiassa. Oikeuslaitos kuitenkin näyttää pyrkineen kohti parempia menetelmiä. Esimerkiksi noitavainojen hysteria oli noina aikoina jäänyt juuri taakse ja herätellyt oikeuslaitoksen huomaamaan syyttömien joutumisen väärin perustein tuomituiksi. Varovaisuus oli ohittanut kostonhimon. Hallitsija eli kuningas oli viimeinen instanssi, jonne hovioikeus siirsi vaikeissa tapauksissa päätöksen. Puutarhamestarin tapauksessa hallitsija iski pallon takaisin hovioikeudelle.

Henkilökohtaisella rintamalla oli tällä kertaa niin paljon tekemistä, että Smittenin murhan lukukokemus jäi aika katkonaiseksi enkä oikein päässyt tästä innostumaan. En vaikka tapausta verrataan Agatha Christien Neiti Marplen viimeiseen juttuun, jossa kadonnut henkilö lähettää postikortteja, mutta löytyy lopulta haudattuna omalle pihalleen. Historiallinen murhamysteeri avaa kuitenkin monitahoisen näkymän lähes neljänsadan vuoden takaisen Uudenmaan maisemaan ja sen asukkaiden enimmäkseen rankkaan elämään.

Viimeisessä luvussa Mirkka Lappalainen kertoo kansikuvan vanhasta maalauksesta. Se on flaamilaisen taiteilija Ferdinand van Kesselin 1600-luvun maalaus Rottien tanssi. Nimi viittaa sananlaskuun "kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä". Kissana tässä Nils Rosenschmidt, jonka talon hiirten touhu on saanut tutkijat penkomaan vanhoja oikeudenkäyntejä ja muita dokumentteja. Turun palossa 1827 hävisi kai tähänkin tapaukseen liittyneitä hovioikeuden papereita. 

Historioitsija pohtii sitä, keiden historiaa milloinkin tutkitaan ja kirjoittaa kauniisti jokaisen oikeudesta tulla muistetuksi. Rosenschmidtistä tuli sittemmin kuuluisuus ja kummitus, kaivoon jäänyt mies, jonka aikanaan suurta huomiota herättänyttä murhaa on tutkittu ja pro graduja kirjoitettu vielä meidän päivinämme. Sen sijaan hänen rakastajattarensa ja näiden lapset ovat kadonneet.

Mystisin varjoissa tanssijoista on puutarhamestari, mies, joka ei kuulu minnekään ja joka ei puhu mitään. Hän ilmestyy tyhjästä ja häviää, ikään kuin olisi olemassa ainoastaan tätä tarinaa varten.

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala, 2022, 250 s

Arvot kaupan

Lähetin tämän kirjoituksen HS mielipidepalstalle. Päätyi näköjään ö-mappiin, joten oma kanavani tulee taas tarpeeseen.

Maailma on täynnä tyhjää puhetta. Vaalimme demokraattisia arvoja ja  pyrkimystä tasa-arvoon, ihmisoikeuksia vaaditaan juhlapuheissa. Käytännössä näemme uutiskuvissa, kuinka Joe Biden joutuu kättelemään murhaajaa, jonka käskystä kriittinen toimittaja on tapettu ja paloiteltu. Afganistanissa naiset eivät pääse kuntosalille. Maailma seuraa sivusta, kun puolet kansasta kahlitaan keittiöihin. No, Afganistan onkin hylkiövaltio, siellä yritettiin jotain muuttaa ja se yritys lopahti. Yritämme unohtaa sen epäonnistumisen. Naisia ei enää nähdä Kabulin puistoissa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa meillä on varaa valita puolemme. Me valitsemme tukea Turkin diktatorista presidenttiä, joka kiristää Ruotsia ja Suomea viivyttämällä Nato-jäsenyyden ratifiointia. Presidentti, jonka päällimmäinen ideologia näyttää olevan vallanhalu, käy armotonta taistelua poliittisia vastustajiaan vastaan. Näistä kurdit ovat suurin ryhmä oppositiota, sekin monilta osin nujerrettu. Kurdeja Erdogan nimittää terroristeiksi. Suomen kanssa Turkilla ei ole niin suuria vaikeuksia. Ruotsiin verrattuna Suomen tuki kurdeille on ollut vähäistä. Nyt Ruotsin uusi hallitus on suostunut tiukentamaan suhtautumistaan kurdeihin Nato-jäsenyysprosessin varmistamiseksi.

Mitä tässä ollaan tekemässä? Me tuemme vanhoillisen islamin tulkinnan mukaisia asenteita maailmassa, jossa suuntaus ei todellakaan vastaa länsimaisia arvoja. Tuemme talibaneja ja Isisiä. Kurdien yhteiskunnassa naiset toimivat ja ovat aktiivinen osa yhteiskuntaa. Suurelta osin kurdien ansiosta Isisin hirmuhallinto Syyrian ja Irakin rajaseuduilla on nitistetty. Näihin ihmisiin me haluamme nyt ulottaa Turkin nykyhallinnon kouran, jotta se saisi sulkea heidät vankiloihinsa. Maailmassa ei ole järkeä.

Meidän Nato -ratifioinnilla ei ole sellaista kiirettä, että meidän tulee tukea Turkin presidentin mahdollisuutta tukahduttaa oppositionsa. Hoitakoot Yhdysvallat ja muut Nato-maat Turkin saattamisen ruotuun. Muuten meidän ja Ruotsin tapa unohtaa arvonsa näyttää nololta nyt ja tulevaisuudessa.

Julkaisemattomasta tekstistä unohtuivat ajankohtaiset Iranin, Teheranin mielenosoitukset kuristavaa pappisvaltaa vastaan. Nekin saivat alkunsa poliisien pahoinpitelemästä kurditaustaisesta naisesta, joka kuoli vammoihinsa. Tuollakin kurdit nimenomaan puolustavat ns länsimaisia arvoja ja naiset vapauttaan määrätä omasta elämästään ja pukeutumisestaan. 

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän

"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

Susanna Alakoski: Londonflickan

Ruotsinsuomalaiseen Susanna Alakoskeen tutustuin, kun hänen esikoisteoksensa Sikalat (oho, siitä lukemisesta on jo 15 vuotta...) palkittiin Ruotsissa ja sai ansaittua huomiota meilläkin. En ole lukenut hänen neljän romaanin sarjaksi suunnitellusta kokonaisuudesta ensimmäistä, Pumpulienkelit -romaania. Londonflickan (suom. Lontoontyttö) on toinen osa. Onneksi näinä nettiaikoina on helppoa saada päällisin puolin selvää päähenkilöiden, Hildan, Hellin, Gretan ja Jonnin edeltävistä vaiheista. Alakoski tuo näkyviin suomalaisten siirtolaisten arjen ja työn historiaa. Siirtolaisuus jatkuu ajankohtaisena ilmiönä ilmeisesti tulevaisuudessa entistä enemmän. Suomen lähihistoriassa siirtolaistarinoita löytyy kaikkialta, Ruotsiin suuntautui varsinkin ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta, kuten Vaasasta, isoja muuttovirtoja.

Att inte kunna ärva en gammal soffa eller säng av någon. Att inte ha någon att vända sig till när kassan tröt, kunna låna en femtiolapp eller be om barnvakt en endaste gång. I samma stund som hon tänkte detta skämdes hon. Sverige var det bästa skitland en utlänning kunde hamna i. Det gick till och med att köpa finsk Emmentaler på Domus, och ibland reade de den dessutom.

Siirtolaisuus nimittäin alkaa tässä sukupolvessa, kun Hilda-äiti jää Vaasaan, mutta lapset Greta ja Jonni haluavat karistaa puuvillatehtaan (Bomullen alkutekstissä) pölyt jaloistaan ja päätyvät lyhyen merimatkan jälkeen Ruotsiin. Jonnin ja vaimonsa valinnat ovat sotalapsiratkaisulle päinvastaisia: he jättävät lapsensa Suomeen parempaa elantoa naapurimaasta etsiessään. Nämäkin ovat yhä edelleen maailmalla yleisiä, pakon sanelemia tilanteita. Esim meillä on näkynyt ajankohtaisohjelmissa  Vietnamista tai Thaimaasta lähteneitä vanhempia, jotka kertovat kotona odottavista lapsistaan, myös ukrainalaisten keskuudessa se on näyttänyt olevan tavallista, ennen nykyistä sotaakin.

Gretan ja Jonnin tiet kulkevat kouluttamattomille ruotsinsuomalaisille tyypillisesti tehtaaseen, varakkaiden perheiden apulaiseksi, ravintolaan. Londonflickanin tapahtumat alkavat 50-luvulta, jolloin sisarukset ovat alle kolmekymppisiä ja vaatimattomasta perhetaustasta huolimatta täynnä elämänhalua ja haaveita. Greta on vakuuttunut siitä, että hänelle on tarkoitettu jotain parempaa kuin hommat puuvillatehtaalla. Siksi hän jättää pian taakseen Tukholmankin ja pääsee au pairiksi haaveidensa Lontooseen, ja vielä hyvään, sivistyneeseen perheeseen. Haaveet nähdä ja kuulla ihailemaansa Ella Fitzgeraldia, pukeutua ja näyttää Liz Taylorilta alkavat lähestyä toteutumistaan.

Jonnin polku vie kohti parempia pestejä tehtailla ja varsinkin hiljalleen Ruotsissa vahvistuva ammattiyhdistystoiminta näyttää tarjoavan hyviä mahdollisuuksia. Samoja uria kulkee Gretan ystävän Hellin tie Suomessa. Tässä kohtaa, 70-luvulle ehtiessään aloin lukea ajasta, jonka aikaisia tilanteita muistan itse työelämästä, suurten teollisuusyritysten palveluksessa. Hierarkia oli toimistossakin, ei vain tehtaan puolella, korkeaa eikä toimitusjohtajan glögipuhe joulujuhlassa antanut aihetta hilpeisiin tunnelmiin; siinä maalailtiin uhkia tulevien palkankorotusvaateiden varalta. Niin Hildankin tiedostava ystävä Helli tulkkaa palkitsemistilaisuudessa puheista, mitä tulevaisuudessa näyttää olevan tarjolla. Työtahdin kiristystä.

Alakoski on tutkinut aikaa ja työhistoriaa tarkasti. Paikoitellen perusteellinen työlainsäädännön ja yhteiskunnallisten rakenteiden kuvaus luisuu hieman puisevaksi. Jonnin ay-seminaareista tuli kyllä elävästi mieleen jotkut kurssitukset, joihin itsekin työelämässä niihin aikoihin osallistuin. Tieto on toisaalta hyvin relevanttia ja yhteyteensä asianmukaisesti sovitettu. Jonnin uusi ihastus Maija on aktiivinen feministi, joka osoittaa tilanteen tullen miltä ay-liikkeen korulauseissa mainostama tasa-arvo käytännössä näyttää. Huonolta.

Perinpohjaisuudessaan työtekijöiden asemasta luennointi hieman katkoo jännitettä, joka syttyy vahvimmin henkilöhistorian kautta. Onneksi juoni alkaa taas vetää, kun päästään lähemmäs Gretan seuraavia maisemia Skellefteåssa. Kyllä, tehtaaseen hänkin taas päätyy, ruotsalainen Algots Nord työllistää riveittäin ompelijoita.

Hur hade hon, fröken Greta, som serverat vin på Villa Sandviken i Vasa och på Riche i Stockholm, hamnat i Skellefteå, där båten gick över på ett par timmar till Vasa som hon en gång med sådan iver lämnat.

Alakoski kertoo jälkisanoissaan kirjoitusprosessistaan, kuinka vaikeaa on kerätä historian kirjoista tietoa näistä ihmisistä, muualle muuttaneista työläisistä, joille jokapäiväinen leipä on kovan puurtamisen takana. Päiväkirjoja ei niin vain löydy näistä piireistä. Postikortit, valokuvat ja jokunen kirje toimivat lähteinä. Hienosti Alakoski onnistuu rakentamaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja tästä yhteiskunnan osasta, joka työläisten harmaaksi massaksi usein maalataan. Unelmien eteen tehdään töitä, jotkut romahtavat, toiset löytävät vihreämmän oksan. Ruotsin rinnalla kaikki Suomessa on kulahtanutta ja ankeaa, se on selvää. 

Greta, kuten äitinsä Hilda, on kirjoistakin kiinnostunut. Hänen esikuvansa on Martin Eden, Jack Londonin hahmo samannimisestä romaanista, joka on työväenluokasta ponnistavan nuoren miehen kasvukertomus. Londonflickan onkin näin oikeastaan kaksimerkityksinen ruotsinkielisenä nimenä.

Susanna Alakoski: Londonflickan
Natur & Kultur, 2021, 332 s

Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s