lauantai 15. tammikuuta 2022

Julia Phillips: Katoava maa




Kamtšatkan niemimaalle Venäjän koilliskulmalla sijoittuu Julia Phillipsin Katoava maa. Seutu on samaa tuliperäistä Aasian mantereen reunavyöhykettä kuin Japani. Geysirit, tulivuoret ja kylmät talviyöt ympäröivät Petropavlovskin kaupunkia ja Esson kylää, romaanin tapahtumapaikkoja. Naapurimaamme Venäjä on valtava ja monikasvoinen. Lento Petropavlovskista Moskovaan kestää 9 tuntia, etäisyys vajaat 7000 km. 

Julia Phillips on amerikkalainen esikoiskirjailija (s.-89). Kumpaakaan ei uskoisi. Ei uskoisi, että amerikkalainen voi kirjoittaa niin venäläistunnelmaisen romaanin. Eikä uskoisi, että kirjailija on vielä nuori; näin perehtyneen oloisen, monivivahteisen ja "kypsän" teoksen olettaisi kertovan pitkästä elämänkokemuksesta ja kirjailijuudesta. No, kirjoittajana Phillips on joka tapauksessa kokenut. Hän on ehtinyt kirjoittaa moniin lehtiin, kuten The New York Times, Moscow Times ja The Paris Review.

Katoava maa seuraa seudun tapahtumia vajaan vuoden verran, elokuusta seuraavaan heinäkuuhun, suunnilleen nykyajassa. Alussa  kaksi sisarusta, Aljona, 12 v ja Sofia, 8 v, katoaa. Tuntematon mies sieppaa heidät autoonsa kaupungin laitamilla, meren rannalla. Sittemmin he katoavat myös lukijalta, jolle tämä alku ovelasti antaa enemmän tietoa mysteeristä kuin kenellekään kirjassa myöhemmin tavatulle.

Selvittämätön tragedia kulkee punaisena lankana yhteisön kuvauksessa, milloin lähempänä, milloin taustalla. Viranomaiset, poliisi tarjoavat selitykseksi hukkumista, koska mitä enemmän aikaa kuluu, sen varmemmalta näyttää, ettei tapaus koskaan selviä. Erästä perhettä piinaa jo aiemmin tapahtunut katoaminen. Siinä perheen tytär oli kuitenkin jo 18-vuotias, ja hänen siskonsa uskoo Lilian lähteneen riitaisesta kodistaan omasta halustaan, muille selityksiä jättämättä.

Jos Petropavlovsk jonakin päivänä hukkuisi laavavyöryn alle, Katja pelkäsi arvaavansa täsmälleen, keneltä komealta vulkanologian tutkijalta uhkaavan purkauksen merkit olivat jääneet huomaamatta. Maks ei jaksanut aina pitää lukua siitä, mikä oli tärkeää. Enää hän ei vaikuttanut yhtä erinomaiselta kuin aluksi.

Seuraavat luvut ja kuukaudet tuovat päähenkilöiksi aina uuden naisen, tyttäriä, äitejä, opiskelijoita, vulkanologisen tutkimuslaitoksen tutkijoita, sairaanhoitajia, kanslisteja, vastaanottoapulaisia. Hieman Olive Kitteridge-romaanien tapaan yhteisön kokonaiskuva täydentyy luku luvulta, pala palalta. Naiset, heidän parisuhteensa, ajatuksensa, toiveensa, suunnitelmansa ja pettymyksensä nousevat etualalle. Heidän elämäänsä hallitsevat yhteiskunnan ikiaikaiset rakenteet, jotka eivät tee irtiottoja helpoiksi. Kaikki etsivät onneaan, parempaa toimeentuloa, luotettavampaa miestä, opiskelupaikkaa, liian varhaisen raskauden jälkeen toisenlaista jännitystä elämään, tanssia, iloa. 

Liliakin oli pieni ja nuori, vaikka ei yhtä nuori kuin Golosovskajan sisarukset. Artjom oli antanut Revmiralle tutkijan puhelinnumeron, ja Revmira oli lähettänyt poliisille Liliasta koulun päättäjäisissä otetun valokuvan, mutta vastausta ei ollut kuuulnut. Se ei ollut suuri yllätys. Lilia oli ollut kadoksissa jo kolme vuotta, hän oli eveeni, eivätkä hänen vanhempansa olleet tärkeitä ihmisiä.

Kamtšatkalla asuu joukko alkuperäiskansoja, mm korjakit, eveenit ja ainut omine piirteineen ja kielineen. Se ei yllätä, että he ovat seudulla syrjittyjä. Tätäkin ilmiötä Katoava maa valottaa ällistyttävän oivaltavasti ruohonjuuritasolla, vaan ei mustavalkoisesti. Tundralla varttunut Ksjusa opiskelee ja rakastaa venäläistä Ruslania. Korjakkinaisen vetämä tanssikurssi antaa voimaa tytölle, mutta herättää epäluuloa miehessä. On ilmiselvää, että yhteisössä tyttöjen katoamisesta ensinnä epäillään tummaihoisia roistoja

Jotain hyvin "venäläistä" on vahvojen naisten perhekuvastossa. Perheissä käydään paitsi pariskuntien myös sukupolvien välistä kamppailua. Suvuissa on yleisesti monessa liemessä keitettyjä matriarkkoja, jotka kohtelevat tyttäriään ikuisesti teini-ikäisinä vaikka nämä olisivat jo väitöskirjan tekijöitä ja äitejä itsekin.

Tervehtiessään Zoja tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän näytti varmaan todella säälittävältä pöytä katettuna, lihat muhimassa liedellä, vauva hermostuneena ja koko päivän puuhat levällään vieraiden irvailtavina.

Kaupunkia kohdanneet tapahtumat tuovat pelon ja epävarmuuden jokaisen naisen elämään, ja vieläkin suurempaa järkytystä uhrien perheisiin. Siitä huolimatta arki jatkuu. Loistavalla taidolla Phillips kuvaa niin nuoren äidin askareita, kiellettyjä tunteita rakennusmiehiä kohtaan, koulutyttöjen suhteita, uutta elämää suunnittelevaa tutkijaa kuin tyttärensä kadottaneen äidin mielenliikkeitä, vaikeutta kohdata uteliaita. Meni hän minne tahansa, ihmiset tunsivat tietoisesti tai tiedostamattan vetoa hänen murhenäytelmäänsä, vastasivat kutsuun, joka hänestä edelleenkin välittyi, tunsivat pakonomaista tarvetta lähestyä.
 
Novellinomaiset kertomukset olisivat jo sellaisenaan todella kiinnostavia inhimillisten olosuhteiden ja pyrkimysten kuvauksia tuossa maailmankolkassa, josta ei usein kuule/näe uutisia, elokuvia. Paikoitellen näin lukiessa väläyksiä Zvjagintsevin elokuvasta Leviathan. Ehkä se on sittenkin vielä karumpi näkymä, sillä tässä yhteisössä on kuitenkin myös lämpöä ja yhteisymmärrystä, auttamisen halua. Punainen lanka ei erillisistä episodeista myöskään katoa, se antaa mahdollisuuden kuvata entistä tarkemmin jännitteitä sekä yhteisössä että perheissä. Ja niin siinä käy, että loppua kohden tämän romaanin roihu sytyttää lukijassa semmoiset liekit että sitä lukee jännityksestä kangistuneena. Kertakaikkisen häikäisevä romaani esikoiskirjailijalta! Se oli vuoden 2019 National Book Award finalisti ja yksi the New York Timesin The 10 Best Books of 2019. 

Julia Phillips: Katoava maa
Disappearing Earth, 2019, suomentanut Hilkka Pekkanen (alkuperäisen julkaisuvuosi väärin suomennoksessa)
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021, 315 s

tiistai 11. tammikuuta 2022

Edward St Aubyn: Sokkotesti


Autofiktiivisen romaanin kirjoittajana menestystä saavuttanut kirjailija joutuu/pääsee uusille vesille kirjoittaessaan seuraavaksi fiktiivisen romaanin. Ihan niin suurta huomiota kuin Karl-Ove Knausgård, ainakaan Pohjoismaissa, ei Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja ehkä herättänyt, mutta aika vankan joukon innostuneita lukijoita kuitenkin, uskoisin.

Sokkotestiin on kerätty huomattavan paljon ajankohtaisia teemoja ekologisesta katastrofista vaurastuneiden sijoitusnerojen kautta neurotieteen uusiin keksintöihin. Tämä ajankohtaisuus ja varsinkin ekologiset teemat palauttavat Sokkotestiä lukiessa mieleen Richard Powersin Ikipuut.  Onneksi St Aubyn sirottelee vakavienkin teemojensa väliin huomattavasti enemmän huumoria, sekä hulvattoman leikkisää kuvailua että pirskahtelevaa satiiriakin. Takuuvarma brittiläinen huumori karsii liiallisen saarnaamisen.

Se mikä minua feministinä harmittaa on feministimiesten (saattaa olla väärä leima), eli esim Knausgårdin ja St Aubynin yhteinen piirre nostaa naiset turhan hyveellisiksi. Sokkotestissäkin naiset ovat puhtoisia, rehellisiä, älykkäitä, kaikin puolin moitteettomia, kun sen sijaan miehissä löytyy monenlaista kieroa ja mehukasta hahmoa, ainakin alkuun. Joku heistä muuttuu hyveelliseksi madonnamaisen naisen vaikutuksesta. Valitettavasti, lukijan kannalta. Tosikkomaisuus väijyy ikävästi nurkissa.

Hahmoja ja käänteitä romaanissa riittää. Ensinnä tavataan Francis, eräänlainen nuori Pentti Linkola, luonnon ehdoilla elävä tutkija, joka omistautuu metsätilalla luonnon palauttamiseen ennalleen, villiinnyttämiseen. Häneen rakastuu akateeminen evoluutiogenetiikkaan erikoistunut Olivia. Olivia on kahden psykoanalyytikon adoptoima nainen. Lapsuudenystävä Lucy on maailmalla menestynyt tutkija hänkin, joka palattuaan Lontooseen kuulee sairastavansa aivosyöpää. Hän on sitä ennen ottanut pestin amerikkalaisen Hunter Sterlingin Digitas-riskisijoitusyhtiön Lontoon toimiston johtajana.

Keskushenkilöiden ympärillä pyörii kehä sivuhenkilöitä, kuten skitsofreniasta kärsivä Sebastian, mahdollisesti Olivian kaltoin kohdeltu veli, Vatikaanin edesmenneen munkki Domenicon aivojen skannauksesta ja sen ympärillä pyörivästä bisneksestä kiinnostunut kardinaali Lagerfeld ja hänen kovassa nuhteessa pitämänsä apotti Guido. Viimemainittujen välille St Aubyn kehittelee herkullisimmat dialoginsa ja kuvailunsa. Onhan maallinen ahneus ja vallanhalu ynnä muut synnit yhdistettynä kirkolliseen pyhyyteen ollut aina kiehtova yhdistelmä.

"Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän olisi varastamista", isä Guido sanoi.
"Varkaus ei ole varkautta, kun kyse on omaisuuden palauttamisesta alkuperäiselle omistajalle", kardinaali sanoi.
"En ole filosofi niin kuin teidän ylhäisyytenne, mutta eikö signor Prokoshin tietokone ole hänen henkilökohtaista omaisuuttaan?"
"Ei silloin, kun se pitää sisällään veli Domenicon aivojen skannauksen tulokset, Lagerfeld sanoi, "jotka hän on saanut haltuunsa kirkon palvelijan myötävaikutuksella."

Sokkotestissä on Patrick Melrose-romaaneista tuttuja elementtejä. Niitä on istutettu varsinkin miljonääri ja sijoittaja Hunterin henkilöön, joka yrittää palautua monenlaisista tripeistä ja cocktaileista ennen seuraavaa valloitusta nais- tai sijoitusmaailmassa. Kohtuullisen hyväosaisten älykköjen välillä syntyy rakkautta, jota koettelee mm eräs tantraseksin papitar Kaliforniasta. Siinä lomassa päästään oppineesti keskustelemaan mainituista evoluutiogenetiikan ja neurotieteen näkymistä.

Edward St Aubyniltä onnistuu fiktiokin, mutta Patrick Melrose-sarja oli niin väkevää, poikkeuksellisen pahasta perhetraumasta elpyneen miehen kirjoitusta, että Sokkotesti jää sen rinnalla vaisuksi kokemukseksi.  Henkilökuvaus on ohuempaa ja monialainen akateeminen keskustelu puuroutuu paikoitellen epäkiinnostavaksi. Usein kirjailija tempautuu huumorintajunsa viemänä iloiseen kipinöintiin ja se on oikein hyvä. Monenlaiset ihmissuhteet etenevät vaihtelevissa tunnelmissa eikä mikään oikeastaan selviä loppuun mennessä, mutta ei tarvitsekaan.

Edward St Aubyn: Sokkotesti
Double Blind, 2021, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2021, 279 s


tiistai 4. tammikuuta 2022

Quynh Tran: Varjo ja viileys


Metsään ei ole tultu juttelemaan. He suorastaan puhkuvat intoa, hiljaista maanisuutta jonka huomaa heidän kumartuneista selistään. Gunnel ja Lan Pham seisovat ison auton luona ja katselevat ihmeissään. He näkevät Hieun katoavan puitten lomaaan ja palaavan naama, kaula ja korvat sinisinä.

Pietarsaaressa, Pohjanmaalla asuu pieni vietnamilaistaustainen perhe, äiti Má, isoveli Hieu ja minäkertoja, pikkuveli. He ovat nykysuomalaisia, mutta enemmän kuin mistään muusta Quynh Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaisuuden omalakisista, leimallisista piirteistä vieraassa maassa. Luulisin, että osa niistä on sellaisia, jotka meillä päin hahmotetaan kaikille aasialaisille kulttuureille tyypillisiksi: sitkeys, työteliäisyys, itsehillintä, eleettömyys - paitsi niinä hetkinä jolloin itsehillintä purkautuu äkillisesti kuin ukonilma. Tämä perhe ja muut vietnamilaiset ovat  ulkopuolisia, mutta päättäväisiä ja ankaran työteliäitä. Heitä ei lannisteta. 

Sirpaleinen kuvaus perheen elämästä etenee lyhyissä luvuissa, joiden otsikot huvittavat ja hämmästyttävät: Saaristoa ja hyvät ulkoilumahdollisuudetValmiina suuteluunMistä te puhutte?Maggie & Tony... (Viimemainittu vaikutti oudolla tavalla tutulta ja kuinka ollakaan, kyse on hongkongilaisesta elokuvasta, jota perhe käy katsomassa. Sehän on In the mood for love, jonka Yle Teema esitti elokuvafestivaalissaan marraskuussa.)

Tarkkakatseinen pikkuveli tuntuu lymyävän äidin ja isoveljen tuntumassa ja rekisteröivän herkillä sensoreillaan tunnelmia ja tapahtumia perheen arjessa. Äiti työskentelee pesulassa, pyörittää hetken videovuokraamoa, saa keikan valokuvaajana. Kaikki otetaan vastaan, vuorokaudessa on 24 tuntia. Pikkuveli on vielä nuori, alle murrosikäinen, eikä hän aina tiedä asioiden yhteyksiä. Siitä syntyy omintakeinen tunnelma, jossa hän tapahtumaa selostaessaan siirtyy kuvaamaan tilannetta pysäytyskuvana, ottaa mukaan koko taustamaiseman välittääkseen koko hetken latauksen.

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus. Minä makasin parvekkeen penkillä ja odotin. Kukkien räikeät värit. Viileydestä huolimatta kukat näyttivät siltä kuin ne olisivat väreilleet kuumuudessa. Mitä Lan Pham oli tehnyt? Miten kaikki voisi olla hänen syytään?

Huoneen veljensä kanssa jakava pikkuveli elää intensiivisesti mukana isoveljensä ensimmäisissä rakkaussuhteissa samoin kuin Hieun ja äidin muutamassa rajussa yhteenotossa. Niissä äidin otteet ovat kovia ja niistä tuli mieleen toinen vietnamilaisperhe, nimittäin Ocean Vuongin kuvaama, äidin ja pojan perhe Yhdysvalloissa. Mietin, onko pahoinpitelyä lähenevä kurittaminen kuinka yleistä vai voiko tässä olla jälkiä ihmisiä raaistavasta sodasta. Pikkuveli rekisteröi äidin kepin iskut tarkkaan. Äiti sähisee kuin kobra kun pojat käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla. Äitiä ja isoveljeä tuntuu kuitenkin yhdistävän jotenkin suurempi yhteisymmärrys pikkuveljen tarkkaillessa heitä ulkopuolisena.

Isoveli saa huonoja ohjeita tyttöjen kohtaamiseen äidin ystävättäreltä Lan Phamilta - värikäs ja suorapuheinen hahmo on herkullisesti kuvattu - ja syyllistyy tyttöystävänsä pahoinpitelyyn. Mainehaittaa syntyy, mutta äitiä kiinnostaa käyttikö psykologi huivia ja naureskelee: Niin naiivia väkeä ne valkolaiset ... kuvittelevat että kaikesta voi aina puhua.

Perhe- ja sukuyhteys on tiukka. Tei-Tei-täti, Má, Hieu ja äidin ystävätär Lan Pham tekevät yhdessä mustikanpoimintaretken. Se kestää neljä vuorokautta, yöt nukutaan pakettiautossa, joka on täynnä saaveja marjoja varten. Mustikanpoimintaretkeä pikkuveli kuvaa mystisenä riittinä, johon hän ei pääse osallistumaan, hän on liian nuori. Muiden kertomuksista hän kuvittaa itselleen yöllisten varjojen täyttämän kuvaelman, jossa vilahtaa täti Tei-Tein näkemä leopardikin. Tupsukorvista päätellen ilves on vilahtanut. Kerran Má ja pikkuveli lähtevät pelimatkalle Luotoon, jossa asuu vietnamilaisia. Aikuiset pelaavat kaksi vuorokautta yhteen putkeen, rahasta siis. Saman tapaista tauotonta pelaamista kuvataan muuten myös edellä mainitussa hongkongilaisessa elokuvassa naapureiden kesken.

Quynh Tran on syntynyt samana vuonna 1989, kun hänen perheensä muutti Suomeen. Malmössä nykyisin asuvan kirjailijan (ja psykologin) esikoisteos sai Runeberg-ehdokkuuden 2022. Se on vahva tunnelmaltaan, erikoisella tavalla latautunut ja todella mielenkiintoinen suomenruotsalaisella alueella elävän vietnamilaisen yhteisön kuvaus. Sivuvalossa suomalaisuus näyttäytyy toisenlaisena. Varjo ja viileys on kuin tyylikäs, monista erillisistä otoksista koottu elokuva, uneen päättyvä. Unessa vietnamilaisia on joka puolella.

Alkuteos on kirjoitettu ruotsiksi, suomennos on loistava.


Quynh Tran: Varjo ja viileys
Skugga och Svalka, 2021, suomennos Outi Menna
Kansi Elina Warsta
Förlaget 2021, 257 s


perjantai 31. joulukuuta 2021

Hyvää Uutta Vuotta 2022!

                                                            Aamuruusuja parvekelasissa marraskuun pakkasilla. 
                                                            Parhaimmat spektaakkelit järjestää luonto itse. 

Lukuvuosi 2021 oli taas erittäin hyvä, luin samalla tahdilla kuin ennenkin. Sillä tahdilla ei kannata esittää täällä mitään pylväitä tai piirakoita. Harrastus on hyödyllinen, hauska ja elintärkeä. Sen lisäksi olen maalannut, katsonut hyviä ja huonoja elokuvia ja sarjoja. Langalla!!!  Pieninä luppohetkinä olen myös täyttänyt ristikoita. Olen erityisen katkera, kun niitä kutsutaan helpoiksi. Ei ne mitään helppoja ole. Ristikot ovat soljuneet elämääni yhtä luonnollisesti kuin rypyt naamalleni, eräänä vanhenemisen ilmenemismuotona. Ainakin pidin niitä nuorempana mummoharrastuksena. Lapsenlapselle marraskuun kovilla pakkasilla aloitettu villatakki-neule jämähti omituisesti kainaloihin. 

Huomaan tänä vuonna löytäneeni taas useamman pohjoismaisen kirjailijan, jotka tekivät vaikutuksen. Heihin lukeutuvat Alex Schulman (tänäkin vuonna), Tove Ditlevsen ja viimeisimpänä Asta Nordenhof, timanttisia kirjoittajia jokainen. Samaan porukkaan voisi ehkä lukea myös edellisen sukupolven edustajan Christer Kihlmanin, joka kuoli tänä vuonna. Luin häneltä pienoisromaanin, joka osoittautui häkellyttävän hienoksi.

Vielä voin imeskellä kuin karamellia muistoani Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogi       -elämänkerrasta. Se on yhdella sanalla: ihana.

Valmistaudun seuraavaan klassikkohaasteeseen ja muistelen edellistä nappivalintaa. Camus'n Sivullinen häikäisi.

Loppuvuottakin kirkasti useampi lukuelämys, joista Pirkko Saision Passio sai ansaittua huomiota. Itselleni vahvin elämys oli Eric Vuillardin Päiväkäsky. Se on vanginnut tehokkaaseen tarkennukseen hetken, jolloin maailma oli tienhaarassa. Oli vielä mahdollista valita toisin kuin tehtiin. Vuillard avaa esiripun ja kattaa näkymän muutamaan kohtaukseen, näyttää kuinka kipinä kytee ja kuinka maailmanpaloon johtavaa liekkiä ravitaan, upeissa salongeissa, konjakkia maistellen.

Edelleen näyttää jatkavan elämäänsä netissä uudenvuodentoivotus, jonka sain noin parikymmentä vuotta sitten kollegalta sähköpostiini. Se on niin optimistinen, so cheerful...


 




keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita


Hassan Blasimin uusimmassa, kahden pienoisromaanin muodostamassa teoksessa kohtaavat kaksi maailmaa: Isiksen miehittämä Mosulin kaupunki Irakissa ja Sololand, pakastunut paratiisi pohjolassa. Mosulissa ahtaalle joutuvat paikalliset asukkaat hirmuhallinnon tyrannisoimina, Sololandissa sinne esimerkiksi Mosulista saapuneet turvapaikanhakijat, paikallisten ennakkoluulojen ja pelkojen kohteina.

Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo aika perinteiseen tyyliin nuoren pojan selviämistavoista kokin apulaisena keskellä mielivaltaa. Elias on saavuttanut Isisin luottamuksen oppivaisena poikana, hän laskettelee šarian sääntöjä Abu Qatadalle, kokkimestarille tuosta vain. 

"Tiedäthän sinä, millainen rangaistus tupakoinnista seuraa šarian mukaan?" Abu Qatada näpäytti. "Se vähän riippuu", Elias vastasi. "Joskus ne vain ruoskivat, joiltakin on katkottu sormia. Syyriassa tupakanpolttaja on kuulemma sysätty kerrostalojen katoilta alas".

Fanaattiselle uskonnollisuulle ja sen perusteille Koraanin ulkoa opettelemisineen hymyillään vinosti. Isisin määkijöitä. Samalla Mosulin dominikaaninen kirkko, Kellokirkko - johon Isis on asettautunut amerikkalaisten pommeilta suojautuakseen -  antaa tilaisuuden kerrata kristittyjen eurooppalaisten motiiveja historian kuluessa. Jälki ei ole nättiä silläkään puolella.  - opettelette ymmärtämään meitä vain siksi, että onnistuisitte valtaamaan maamme ja ryöstämään rikkautemme.

Suurten uskontojen väliin puristuksiin joutuvat mm jesidit, kuten Elias. Osana Eliaksen kertomusta kerrataan jesidien vainot ja murhat (joista kokemuksista Nadia Murad kirjoitti kirjan). Kokilla ja apupojalla on kummallakin salaisuus kirkon kellotornissa ja se tekee heistä kumppanukset muutenkin kuin keittiössä. Emiirit ja kalifit, kuskusveljekset ja itsemurhaiskijät pyörivät semmoisessa okrasoosissa, että voi uskoa olevan täysi työ erottaa kuka mitäkin esittää siitä kuka oikeasti on. Se voisi olla koomista ja mustan huumorin viiruja muhennoksessa näkyykin. Pelon ja kauhun keskellä ei mikään kauaa kuitenkaan hymyilytä. Eurooppalaiset jihadistitulokkaat pystyvät helpommin julmuuksiin kuin paikalliset värvätyt, jotka tuntevat yhteyttä kotikaupunkiinsa ja sen heimoihin. Uudet käännynnäiset pyrkivät sokeaan ehdottomuuteen. 

Seikkailu kehittyy kohti Eliaksen ja kokkimestarin pakosuunnitelmia, sen verran löyhässä hirressä he näkevät jokaisen ympärillään roikkuvan. Apua saadaan oppineelta Saralta, runoilijalta ja entiseltä apteekkarilta, joka on erään Isisin pomon lempivaimokseen valitsema ja sen seurauksena asuntoon lukittuna. Kokkien on kuitenkin tuotava hänelle ruokaa.

Eliaksen seikkailut ovat hyvinkin uskottavia ja sisältävät monia värikkäitä käänteitä sekä ronskiakin dialogia, sellaista jota kirjailijalta on tottunut näkemään, vihaista, sarkastista, hauskaa. Siitä huolimatta olin ällistynyt Hassan Blasimin hyvin erilaisesta kertomisen tavasta verrattuna tähän asti lukemaani - josta olen pitänyt paljon. Näin suppea seikkailukertomus ei vaikuta oikeastaan romaanilta, olisiko se pikemminkin käsikirjoitus jollekin, elokuvalle? 

Sololandissa päähenkilö, minäkertoja on irakilaistaustainen tulkki, entinen hyönteistutkija, joka suuntaa pohjoisen vastaanottokeskukseen auttamaan maahan saapuneita turvapaikanhakijoita. Tarinan hän kertoo vankilasta, täynnä kaunaa ja raivoa. ... minulla on yksi ainoa päämäärä: tallata lokaan tämän leuhkan Pohjolan sadunhohtoinen tarina.

Sillä tietenkin sekä entiset että uudet maahanmuuttajat tulevat törmäämään rasismiin, avoimeen ja kätkettyyn, ylemmyydentunteeseen. Heillä ei ole ollut pakolaisuudelleen vaihtoehtoja. Syyttömät ihmiset saavat karkotustuomion, jonka ovat langettaneet hullut diktaattorit, sodat ja ilmastonmuutos. Kotiseutu on muuttunut asuinkelvottomaksi. Se on lähtökohta, joka tekee tulevat koettelemukset sitäkin hankalammiksi kestää. Puuttumisen kokemus on meikäläisten brändi, menetetyn kollektiivisen identiteetin merkiksi lätkäisty leima. 

Kun he löytävät Sololandin tapaisen onnellisuuden paratiisin, heiltä kysytään: Miksi tulit tänne? Kohtaamisia sävyttää Janten laki: "Älä luule että sinä olet jotain. Älä luule että olet yhtä hyvä kuin me."

Kertoja purkaa raivokkaita tunteitaan aina niin tietäväisiä paikallisia kohtaan. Tulijoita kun kohdellaan aina yhtenä ryhmänä, johon on yksinkertaista lyödä sama leima eikä antaa minkään sitä hämmentää. Eräs järjestetty kotoutumisillallinen näyttää ensin hupaisat puolensa, kolme irakilaista saa valmisteluissaan väännettyä monenlaista erimielisyyttä ja yksi heistä on jo valmiiksi humalassa. Hän on lisäksi lotrannut itseensä voimakasta hajuvettä, mikä aina oudoksuttaa pohjolaisia, jotka ovat allergisia vähän kaikelle. 

Yhteinen ateria osoittautuu vihamieliseksi ansaksi ja kertomus kääntyy loppua kohden yllättävän aggressiiviseksi kostofantasiaksi kaikesta maahanmuuttajana koetusta ikävästä. 

Kertoja luennoi, ja paikoitelleen saarnaa maanmiehilleen. Mies on vihainen ja hänellä on siihen syynsä. Oppinut pohdinta kiinnostaa, esimerkiksi se miksi länsimaissa aina korostetaan yksilöllisyyttä, mutta maahanmuuttajat stereotyypitellään rankasti. Eivät omienkaan hölmöydet saa armoa. Kuten Eliaksen seikkailut, Sololand on sivumäärältään suppea suhteessa vastaan tuleviin käänteisiin. Niille ja henkilöhahmoille ei oikein anneta aikaa ja siksi vaikutelmasta tulee liian nopeasti täyteen sullottu kertomus. 

Tähän mennessä olenkin jo tutkinut taustoja sen verran, että luin Blasimin todellakin kirjoittaneen nämä kertomukset ensin kuvattaviksi käsikirjoituksiksi (Kirjojen kuisketta)

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita
Sāʿa wa-ḍuyūf, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2021, 219 s


tiistai 21. joulukuuta 2021

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Mistä näitä Irène Némirovskyn novelleja putkahtelee? Kirjailija kuoli Auschwitzin keskitysleirillä vuonna 1942 hoitamattomaan sairauteen. Hänen miehensä murhattiin samalla leirillä kaasukammiossa muutama kuukausi myöhemmin. Romaani Ranskalainen sarja ilmestyi Ranskassa postuumisti vuonna 2004, suomennos seuraavana vuonna ja muitakin novelleja on sittemmin suomennettu. Nyt tutkiessani kirjailijan historiaa huomasin, että venäjänjuutalainen perhe pakeni vallankumouksen jaloista ensin Suomeen. Hän on kirjoittanut myös Suomen ajastaan novelleja.

Némirovsky on kuvannut Suomen-aikaa kokoelmaan Sunnuntai ja muita novelleja sisältyvissä kahdessa 1930-luvulla kirjoittamassaan novellissa "Aino" ja "Viinihuurut" sekä laajasti romaanissa Le Vin de solitude''. Teksteistä kuvastuu lämpimiä muistoja vaatimattomissa oloissa vietetyistä ajoista. Suomessa vietettyyn aikaan osui sisällissota, jota Némirovsky kuvaa                                                                                  novelleissaan (Wikipedia).

 

Kokoelman kymmenen novellia on kirjoitettu vuosina 1932-42. Vallan ja vaurauden säälimätön erittelijä, Némirovsky kuvaa perheitä ja suhteita ajassa, salonkeja, peilejä ja pianonsoittoa. Mitä yksityisiä tunteita tai tunteettomuutta kätkeytyy järjestettyihin avioliittoihin, kuinka normeihin jäykistynyt nainen puhkeaa uuteen elämään salatussa suhteessa. Satunnaisia rikastumisia ja onnenpotkuja, vaikean rakkaussuhteen julmuutta ja ihanuutta verrattuna rauhalliseen neitsytelämään. Ja myös alkaneen sodan mielivaltaista aikaa, jossa tavallinen sosiaalisten suhteiden laskelmointi katoaa savuna ilmaan ja korvautuu hetken eloonjäämiskamppailulla. Autonkuljettaja on rikkaalta mieheltä kadonnut, mutta tuntemattomasta nuoresta miehestä tulee pelastus. Novelleissa ei esiinny enkeleitä eikä paholaisia, ihmiset ovat sekä armeliaita että juonikkaita. Kertoja ei heitä arvota, hän seuraa sivusta. 

Sodan jälkeen Némirovsky unohdettiin ja näköjään juuri siitä syystä, mikä novelleistakin ilmenee. Hänellä on liian paljastava ja objektiivinen katse juutalaisiinkin, aikana jolloin holokaustin jälkeinen maailma vaati muuta. Hänellä oli myös yhteistyökumppaneina "vääriä" osapuolia, antisemitistejä ja oikeistonationalisteja. Häneen on jälkikäteen lyöty "itseinhoisen" juutalaisen leimoja. Aika epäreilua, kun kirjailija on itse jo poissa. Tässä ajassa voisin kuvitella, että Némirovsky varoisi loukkaantumasta kenenkään puolesta. Tosin nyt taisin syyllistyä samaan epäreiluuteen itsekin.

Lukijana voi iloita teeskentelemättömistä ja tarkkakatseisista novelleista, joissa tekosiveys, vallan- ja rahanhimo näkyvät kaikista kulisseista riisuttuina. Novelleista tulee mieleen Mme Bovary ja viimeisestä, Herra Rosesta, sotaa pakenevia kuvaavasta eräs elokuva, loistava sellainen. Löysinkin sen lopulta: Suojelijat, joka näytettiin Teemalla kolme vuotta sitten. Siinä pääosia esittävät sodan aikana kotirintaman naiset, jotka ottavat hoitaakseen miestenkin työt. 

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia
Novellit ovat ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 1932-42
Suomentanut Leena Rantanen
Ntamo, 2021, 183 s

torstai 16. joulukuuta 2021

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen


Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin romaani on pojan kasvutarina, perhe- ja rakkauskertomus. Jules Moreau on sen minäkertoja ja kokija, muita näkökulmia ei käytetä. Kertomus on myös lähes kronologinen, joitakin muistumia lukuunottamatta, josta se myös alkaa. Moottoripyöräonnettomuudesta. 

Moreaun perhe näyttää ensin tavanomaiselta onnelliselta perheeltä, jossa ainoita murheita on isän jonkinnäköinen ahdistus, jota ei sen enempää pureta. Äiti sen sijaan on kaikkien seurapiirien sädehtivä keskus, perheestä ystäväpiiriin ja satunnaisiin tuttaviin. Vanhemmat kuitenkin menehtyvät traagisessa auto-onnettomuudessa, vähän Grace Kellyn tapaan, johon äitiä verrataankin ja se tapahtuu samoilla seuduillakin Etelä-Ranskassa, jossa perhe lomailee.

Sisäoppilaitos odottaa murrosikäisiä lapsia, Julesia, isosiskoa Liziä ja isoveljeä Martya. Jules kokee suurta yksinäisyyttä ja hylkäyksen pelkoa eikä enää löydä entistä vahvaa imagoaan luokan suosittuna poikana vaan tuntee itsensä oudoksi ja oudoksituksi. Sisaruksista ei ole apua, Liz on entistä villimpi ja peittää murheensa koviksen rooliin, jossa etsii aina uusia kokemuksia ja miehiä jo teini-ikäisenä. Marty on jo ennestään muiden mielestä omissa maailmoissaan tutkimassa luonnontiedettä eivätkä sisarukset odotakaan saavansa häneen mitään yhteyttä. Hän uppoaa nörtin maailmaansa, jossa osoittautuu myöhemmin internetin kynnyksellä etujoukkoihin kuuluvaksi.

Pihaan tullessani nyökkäsin Martylle. Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee.

Koulussa Jules tapaa salaperäisen Alvan, joka ainoana luokasta valitsee istua hänen viereensä. Ajan kuluessa heistä tulee sydänystäviä. Heitä yhdistävät myös lapsuuden tärkeiden ihmisten menetykset. Samalla he ovat myös nuoria, jotka etsivät rakkautta. He ovat epävarmoja mutta eivät halua siltä näyttää. He pelaavat keskenään peliä, esittävät saavuttamatonta tai  välinpitämätöntä, pettymisen pelossa. 

Alva katsoi häntä tavalla, jolla ei ollut vielä koskaan katsonut minua, ja heidän puhuessaan aistin sisimmässäni tuhkanharmaan alemmuudetunteen, joka ei myöhempinä vuosina koskaan täysin kadonnut.

Näistä lähtökohdista sujuva kertomus etenee Julesin erehdysten ja oivallusten tietä ja muiden henkilöiden elämänpolkuja esitellen. Monia suhteita tulee, monet katkeavat. Aiemmin teini-ikäisinä menestystä nauttineet eivät löydäkään paikkaansa ja nössönä pidetty taas etenee määrätietoisesti kohti selkeää ja tyydyttävää työ- ja perhe-elämää. Keski-Eurooppa pysyy romaanin tapahtumapaikkana, Berliinistä Müncheniin, Etelä-Ranskasta Sveitsin alpeille. Siellä, Luzernissa, Jules ja Alva tapaavat kymmenen vuoden jälkeen uudelleen.

Kirjan kanteen on saatu John Irvingiltä adjektiivit koskettava ja ansiokas (?). Kaikinpuolisesta sujuvuudesta huolimatta minuun ei romaani täysin uponnut, jotain jäi puuttumaan. Ei vaikka traagisia käänteitä riittää ja Jules kulkee kohti kaunista ajatusta ystävyyden ja yhteisyyden merkityksestä. Koin paikoitellen sen hahmot ja runsaan psykologisoinnin kliseisiksi. Tässäkin romaanissa viitattiin Kierkegaardiin, kuten Knausgårdin viimeisimmässä. Ehkä minulla on jokin henkilökohtainen ongelma Kierkegaardin kanssa. Tämän tapaisia mietteitä ihmisen itsensä löytämisestä kirja kattaa tiheään lukijalle:

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu."

Mikä ei tapa, se vahvistaa. Jep. Saattaa johtua kirjailijan nuoruudesta (s.1987), että romaanin lapsuus-ja nuoruuskuvaukset tuntuvat tuoreemmilta ja eloisammilta. Loppua kohden kerronta puutuu. Kirjassa on hieman opettavainen, totinen sävy. Kuulin korvissani alppilehmien kellojen kalkatuksen ohella Baselin kolisevat kirkonkellot sunnuntaiaamuna.

Löysin tästäkin romaanista oman muistikuvani. Kun kauan elää, muistojen arkku sen kun täyttyy. Olen katsonut Pilatus-vuorta huoneeni ikkunasta Luzernissa, au-pair-kesänäni, kuten Alva ja eräs Romanov. Se herätti minussa vain koti-ikävää, kuten kaikki Sveitsissä. Sveitsitraumani on syvä. Olin iloinen, kun myöhemmässä lukuhistoriassani löysin Clarice Lispectorin, jolla oli samoja tunnelmia sieltä.   

Yksinäisyyden jälkeen on palkittu ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnolla, joten se on saanut paljon arvostusta ja lukijoita. Suomennos on hyvä, siinä ei töksähdä mikään. Kirja nähdään epäilemättä vielä elokuvanakin. Se on jo valmis käsikirjoitus ranskalaiseen elokuvaan: runsaasti keskustelua ja viiniä, eroja ja vaikeita suhteita, sairauksia, mutta niukasti naurua. Juliette Binoche äitinä. 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen
Vom Ende der Einsamkeit, 2016, suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co, 2021, 321 s