lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste. Albert Camus: Sivullinen

Vuoden 1957 nobelistin Albert Camus'n pääteoksena pidetään lyhyttä, 160-sivuista romaania Sivullinen, jota sekä kirjallisuuden että ranskan kielen opiskelijat edelleen ahkerasti lukevat osana opintojaan, näin olen ymmärtänyt.



Camus oli samoin kuin päähenkilönsä, Mersault, algerianranskalainen. Heistä käytettiin myös nimitystä pied-noirs, mustajalat. Algeria itsenäistyi Ranskan siirtomaaisännyydestä sodan jälkeen vuonna 1962. Tämä poliittinen todellisuus, tai käynnissä oleva toinen maailmansota, ei nouse Sivullisessa esille mitenkään näkyvästi, mutta paljon tutkittu, selittelemätön romaani perustelee sitäkin näkökulmaa. Camus on itsekin painottanut asiaa. "En ole kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi suoraan tai välillisesti siihen maahan, missä synnyin", hän on kirjoittanut. Ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisen osa itsenäisyyssotaa valmistelevassa maassa saattoi olla tukala. Suomennos nimestä on yksi vaihtoehto monista. L'étranger voi olla myös vieras, muukalainen ja ulkomaalainen. Englanniksi nimi on The Stranger. 

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Tässä alkusanat, jotka heti tutustuttavat lukijan minäkertojan, Mersaultin näkyvimpään erilaisuuteen, hänen välinpitämättömyyteensä, tapaan jolla hän rikkoo jokaisen käyttäytymisnormin. Äidin hautajaisissa ja työpaikalla, konttorissa hänelle osoitetaan osanottoa ja odotetaan edes vähäistä murheen osoitusta. Sitä ei tule, hän ei sure eikä esitä surevaa. Hän hoitaa asian, kokee vaivaa matkasta ja kuumuudesta, palaa töihinsä ja toteaa, että äiti on nyt haudattu ja kaikki on ennallaan. Hautajaiset on ensimmäinen episodi, jossa tutustutaan tunnekylmän oloiseen Mersaultiin, joka ei kuitenkaan ole ilkeä tai aggressiivinen, vain etäinen eikä vastaa ihmisten tavanomaisiin odotuksiin. Jo äidin vanhainkotiin siirto kohtaa ympäristössä ymmärtämättömyyttä, vaikka Mersault toteaa äidillä olleen siellä ikäisiään ystäviä. Kotona heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen.

Kuva vahvistuu entisestään, kun mies seuraavana päivänä viettää hilpeän päivän uuden rakastettunsa Marien kanssa hiekkarannalla ja käy vielä elokuvissa, katsomassa komediaa. Myöhemmin hän ei usko tyttöäkään rakastavansa, kun Marie asiaa kysyy, mutta kertoo olevansa valmis naimisiin, jos tyttö sitä toivoo. Hän ajautuu sittemmin myös erään parittajan, Raymondin seuraan, joka nimeää hänet pian ystäväkseen. Mersaultille sekin on yhdentekevää, tilanne vain tulee vastaan, kuten kaikki muukin.

Mersaultista rakentuu kuva ihmisenä, joka on normeista irrallaan ja suorastaan kiusallisen rehellinen. Hän ei pyöristä lauseitaan kohteliaisuuden vaatimalla tavalla, ei laskelmoi. Äärimmäinen rehellisyys kostautuu: hän tekee epäedullisen vaikutelman, merkityksettömistäkin asioista. Ainoa kuvaus, josta voi aistia empatiaa liittyy naapurin koiraan. Koira on pahasti rääkätty, naapuri lyö, potkii ja kohtelee sitä kaikin tavoin kaltoin. Koira katoaa lopulta ja naapuri näyttää sitä kaipaavan. Vaikuttaa - koska koiran kärsimys on tarkasti kuvattu - että Mersault näkee tapahtumassa oikeuden toteutuvan.

Mersault työskentelee toimistossa, ilmeisesti kuljetusalalla, koska pöydällä on kasa rahtikirjoja selvitettävänä. Esimies päättelee, että miehellä ei ole kunnianhimoa, koska häntä ei Pariisi kiinnosta Alger'ta enempää.  Mies elelee hetkestä seuraavaan, vailla suunnitelmia tai kiinnostuksen aiheita, ajelehtien, auringosta, merestä ja naisesta nauttien.

Vähän myöhemmin otin jotakin tehdäkseni vanhan sanomalehden ja luin sitä. Leikkasin siitä Kruschenin terveyssuolamainoksen ja liimasin sen vanhaan vihkoon, johon panen sellaiset asiat, jotka minua lehdissä huvittivat.

Itsensä mies ajaa umpikujaan uuden ja itselleen yhdentekevän tuttunsa Raymondin seurassa. Hiekkarannalla hän laukaisee saamallaan revolverilla tappavan laukauksen arabiin, jonka kanssa Raymondilla on aiemmin syntynyt kahnausta. Sen jälkeen hän ampuu vielä ruumista neljä kertaa. Arabi jää tuntemattomaksi, hänestä ei kerrota mitään. Mersault on auringon ja kuumuuden sokaisema, hetki on dramaattinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat mitättömiä. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän, toinen osa käsittelee Mersaultin oikeudenkäyntiä. Hän odottaa tuomiotaan kuolemansellissään.

Nihilistinen antisankari kulkee kohti vääjäämätöntä kohtaloaan sivuilleen vilkuilematta. Puolustusasianajaja yrittää syöttää hänelle tarvittavat repliikit, jotta hän välttyisi odottavalta kuolemantuomiolta, mutta niitä ei kuulu. Mersault ei suostu esittämään katumusta tunnekylmästä suhtautumisestaan äitiin eikä tekemästään taposta. Ei vaikka asianajajien ja tuomarin epätoivo käy hänelle hankalaksi.

Hän kumartui pöydän yli koko ruumiineen heilutellen krusifiksiaan melkein pääni päälä. Totta puhuen olin seurannut sangen huonosti hänen ajatuksenjuoksuaan ensinnäkin siksi, että minulla oli kuuma ja hänen huoneessaan oli suuria kärpäsiä, jotka laskeutuivat kasvoilleni, ja myös siksi, että hän vähän pelotti minua. Samalla tajusin että se oli naurettavaa, sillä minähän siinä rikollinen olin.

Mersault ei suostu suremaan äitiään, katumaan tappoa tai antamaan papin rukoilla puolestaan, hän on kuin ympäröivän sotaisan maailmansa tunteista ja moraalista riisuma kuori. Hän ei ota kantaa yhdenkään puolesta. Oikeudenkäynniin aikana asianajaja ja tuomari opettavat Mersaultille omia moraalioppejaan, äidistä, kristinuskosta, katumisesta, syyllisyydestä, mutta hän ei ota niitä vastaan, ne ovat hänelle valheellisia. Hän vastaa tappaneensa auringon takia. Olosuhteet ja sattuma tekivät hänestä tappajan. Lopulta tappo, murha, näyttää sittenkin painavan vähemmän, enemmän hänen syyllisyyttään näyttää kasvattavan suremattomuus äidin kuolemasta.

"Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus." Sitten minut jätettiin taas santarmien huostaan.

Mersault ei välitä syyllisyydestä, hän ei ota sitä omakseen. hän löytää rauhansa tähtitaivaasta, sen välinpitämättämyydestä, sen samankaltaisuudesta.

Lukukokemus oli kaikessa ällistyttävyydessään intensiivinen ja kirja selkeydessään helppolukuinen. Mutta mistä tässä on kysymys? Siinäpä se. Ei kai teos olisi eksistentialismin klassikko, jos siihen olisi helppo vastata. Näin tämän taas elokuvana, ajattelin Godardia, mutta ehkä Truffaut sittenkin. Daniel Auteuil olisi hyvä roolissa - pied noirs itsekin taustaltaan. Mutta oikeasti elokuvan kirjasta on ohjannut Luchino Visconti, Marcello Mastroiani pääosassa. 

Hieno teos, kieli on tarkkaa ja modernia, suomennos vuodelta 1947 ei ole hiukkaakaan vanhentunut. Kirja julkaistiin Ranskassa natsien miehityksen aikana.

Klassikkohaasteen nro 13 kokosi Kirjakaapin kummitus. Kiitos paljon, kyllä kannatti osallistua, taas kerran!


Albert Camus: Sivullinen
L'Étranger, 1942, suomentanut Kalle Salo 1947
Otava, 2002, 160 s

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia


En ajatellutkaan, että parin nelivuotiaan seurassa mökillä tulisi paljon luettua. Mutta kun he olivat poistuneet, keinu keinahteli tuulessa koivun alla ja hiljaisuuden rikkoi vain pääskyn poikasten tirskunta, heittäydyin klassikkohaasteeseen valitsemani opuksen kimppuun. Mutta mutta. Taas alkoi hermostuttaa ja pitkästyttää ja ajatus vaellella, joten päätin ettei sittenkään tämä klassikko. 

Koska klassikkoromaanissa on noin kuusisataa sivua, se olikin sitten ainoa viikon reissulle mukaan ottamani. Mökin kesästä toiseen kolutut hyllyt eivät nyt innostaneet. Olihan siellä Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus, jotain Sartrea, Claes Anderssonia, Konstantin Paustovskia, Alice Munroa, Raymond Chandleria, Eino Leinon kirjeitä Aino Kallakselle, jopa Alice B. Toklas Cookbook. Viimemainitusta ei kyllä yhtään reseptiä ole mökin simppelissä keittiössä kokattu. Viimeinen pelastukseni oli yhteysaluksen laiturimökin kierrätyshylly. Se oli täynnä loma-asukkaiden ruotsinkielisiä dekkareita, mutta oli siellä myös esim Anna Karenina siistinä niteinä. Kahmaisin sieltä pinon dekkareita, jotka sitten palautin, mutta luin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Pikku naisia.

Pidän paljon Tuula-Liina Variksen kirjoitustyylistä, se on tarkkaa mutta rentoa. Kilpikonna ja olkimarsalkka-teoksen luin joskus aikoja sitten ja Irman myöhemmin. Blogielämäni alkuaikoina ymmärsin, että hän oli hieman aikaisemmin aiheuttanut kuohuntaa bloggaajien keskuudessa lausuessaan jotain negatiivista blogikirjoittajien ammattitaidosta suhteessa kouluttautuneisiin kriitikoihin ja harmitellut kritiikin alamäkeä. Vuoteen 2021 mennessä blogit ovat saattaneet nousta arvossa, kun vertailussa on muun somemaailman keskustelun taso. Tai sitten ei, en tiedä. 

Novellien realismi ei nosta niitä kovin huikeisiin maisemiin, ne ovat viihdyttäviä mutta eivät varsinaisesti häikäise. Vaikka Tavallinen tapaus on tylsähkö nimi ja vahinkoraskaus monen silmissä myös, novelli onnistuu kuvatessaan sitä epäoikeudenmukaisuutta, mitä nuori elämänhaluinen nainen joutui aikanaan meilläkin kokemaan juostessaan ylemmyydentuntoisten psykiatrien ja lääkäreiden pöytien takana anomassa raskauden keskeytystä, esittämässä itsetuhoista, joutuen elämäntavoistaan epäillyksi ja tuomituksi. Ja laskutus sitten ilman kuittia, semmoinen rahamylly se oli yksityisen puolen lääkäreille. Puistattavaa rakenteellista sadismia, jota novellissa äiti muistelee tyttären raskaustestin löydettyään.

Nainen ja Tsehovia oli mukava lukea, koska ystävykset Eerika ja minäkertoja tuulettavat lukemaansa ja miessuhteitaan Joensuun Jokelassa, Teatteriravintolassa ja muualla sen pikkukaupungin kortteleissa, joissa minäkin lauleskelin muutamina kesäöinä. Se on kaunis ystävyyden kuvaus, jossa Eerika kuvataan villinä perhosena, jonka seurassa kertoja viihtyy mutta tietää tämän kohta lentävän pois, kirjoineen ja miehineen, toisiin maisemiin. Joitakin perhosia voi vain haikeana muistella.

Pikku naisia on nimenä ironinen vastine nuorten naisten paljon lukemalle klassikolle, joka on idyllinen satu. Variksen naiset kamppailevat eturintamassa arkitodellisuuden kuopista ylös. Tarjolla on aborttia, lapsia ja vanhempia, dementiaa ja elämän mittaisia ystävyyksiä, ystäviä rakkauden haaksirikon jälkeen, eronneiden kesken  - ja taustalla tapettina kännisiä miehiä. Naisten monologit ovat ronskeja ja feminismin lippu korkealla. 

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia
WSOY, 2000, 238 s


tiistai 13. heinäkuuta 2021

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia


Sergio Sánchezin
romaanimaisessa novellikokoelmassa soi kolumbialainen vallenato-musiikki. Afrikkalaisia ja europpalaisia vaikutteita Pohjois-Kolumbian rannikkoalueen alkuperäisväestön musiikkiperinteisiin yhdistävä vallenato inspiroi aikoinaan myös kolumbialaista nobelistia Gabriel García Márquesia.
(Suomentaja Einari Aaltonen esipuheessa.)

Loistavan suomentajan ehdotuksesta kuuntelin minäkin youtubesta Los Diablitos -yhtyeen Los caminos de la vida. Pääsin tunnelmaan, mutta tämä pieni teos ei muutenkaan aikaile. Se syöksyy oikopäätä vuoriston polulle, maantien pölyyn, jokilaakson sateeseen. Vastaan tulee ikiaikainen vyötiäinen, tulviva Magdalena - joki, auton yliajama koira, ihminen peltikuoren sisällä ja joen vuolaassa virrassa. Ihmisiä täynnä unelmia ja unelmista riisuttuina. En koskaan nähnyt merta. Rakkaudessa nöyryytettyjä, kivuliaasti rakastavia. Taustana kaikelle on väkivallan runtelema, sisällis- ja huumesotien Kolumbia, jossa henki on halpa.

Lyhyeksi leikatut novellit, väläykset ovat kuin kohtauksia jostain Jim Jarmuschin elokuvasta, runollisia, rujoja, arvoituksellisia, selittelemättömiä. Upeita kuin lasillinen mehua trooppisista hedelmistä. Silti niin selkeitä ja ymmärrettäviä, täälläkin äiti nukahtaa tvn ääreen iltauutisten jälkeen. Todellisuus tunkee läpi kasvillisuuden; jossain piilossa miestä kidutetaan. Tapa-tai-tule-tapetuksi jyllää takaa-ajajien keskuudessa. Köyhyys on kohtalon arpa, se seuraa mukana vääjäämättömästi. Noitien ennustukset voivat tuoda hyvityksen väärin kohdelluille. Kosto siivittää nöyryytetyn miehen liikkeitä. Isä ei koskaan nähnyt merta, mutta tytär varmistaa että sinne hänen tuhkansa päätyy. Matkaa tehdään Ruta del Sol-moottoritietä Volkswagenissa ja bussilla, ja se kulkee kohti merta, vapautta.

Teosta kuvataan romaanimaiseksi. Novelleissa on näkevinään kytköksiä aikaisemmin tavattuihin, vähän samaan tyyliin kuin Elisabeth Stroutin Olive Kitteridgessa. Tässä ne ovat vaikeammin hahmottuvia, kuin pieniä valoläikkiä maisemassa. Mosaiikkimaisuus sävyttää tyylikästä kerrontaa. Jokaisella on tarinansa ja Sade piiskaa asfalttia kertoo niistä vain pätkiä. Niin käy elämässä, kaikki jää kesken. "Ei näillä näytöillä mikään mestari", toteaa Hesarin Vesa Rantama aika tylysti vaikka kehuu kekseliäisyydestä. Niinpä, enkä ole muutenkaan samaa mieltä tuosta arviosta. Minusta Sánchez vie lukijan vaivattomasti maailmaansa, Ruta del Solille kohti merta. Vaikka teos on suomennettu omakustanteesta, minusta tässä on lupaava kirjailija. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia
Lluvia sobre el asfalto 2021, suomentanut Einari Aaltonen
Aviador, 2021, 143 s
(Kirjaston niteessä kirjailijan nimi on kannessa väärin kirjoitettu, s lopussa. Se on ainakin kustantajan sivulla jo korjattu. Aika yllättävää.)

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg luetaan Italian viime vuosisadan merkittävimpiin kirjailijoihin. Hän on syntyisin Levin tunnettua juutalaissukua, jonka jäsenissä on nähty monia kulttuuri- ja yliopistoalan vaikuttajia. Sekä hänen vanhempansa, sisaruksensa että puolisonsa Leone Ginzburg toimivat aktiivisesti Mussolinin ajan Italiassa antifasistisessa liikkessä. Puoliso tapettiin sodan aikana roomalaisessa vankilassa. Isä, professori Giuseppe Levi ja veljet Mario ja Alberto vangittiin useaan otteeseen silloisten rotulakien nojalla. Natalia Ginzburg toimi myös politiikassa myöhemmin ja valittiin parlamenttiin sitoutumattomana kommunistien listoilla. Kieli jota puhuimme -romaania on pidetty hänen pääteoksenaan ja hän voitti sen ilmestyttyä Italian tärkeimmän kirjapalkinnon, Premio Stregan.

Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia. En ole keksinyt niistä yhtäkään.

Sekä todellisten tapahtumien että perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien oikeista nimistä huolimatta kirja on luettava romaanina perheestä, yhteisyydestä, ystävyyksistä. - Nykyään tämä tapa kirjoittaa autofiktiota aiheuttaisi varmaan nikottelua. Tätä perhettä liimaavat yhteen lentävät lauseet, toistuvat repliikit ja rituaalit, mikä ei ole mitenkään erityistä, mutta ehkä kielen kanssa leikkiminen on harvinaisen vahvaa tässä kirjallisesti lahjakkaassa perheessä. Älkää olko murjaaneja! Ei saa murjastella! - oli eräs isän tavoista oikoa jälkikasvuaan.

Oppinut isä Giuseppe, äidille Beppino, vastaa suuresta osasta perheen riitasointua ja semmoista kliseisen italialaistyyppistä mekkalointia. Hän saa yhtenään raivokohtauksia, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, mutta muu perhe vaikuttaa olevan niihin yhtä tottunut kuin liikenteen taustahumuun. Senkin pöljä, mikä aasi oletkaan, huutaa isä, mutta iloinen äiti ei siitä lannistu. Traagiset tapahtumat on etäännytetty, edes puolison kuolema ei saa Ginzburgia kertomaan kyyneleistään. On kuin kirjailija olisi halunnut vangita romaaniinsa etenkin äidin luoman, aina huolettoman ja spontaanin elämänilon ilmapiirin. Äiti kävi sirkuksessa aina kun mahdollista. Hänen tekosyynsä oli, että lapset halusivat sinne. Äiti oli tarinankertoja, isä enemmänkin äänekäs totuudentorvi ja besserwisser.

Levin perheen koti muuttaa osoitteesta toiseen, mutta sijaitsee pääosin Torinossa ja on avoinna laajalle tuttavapiirille, sekä seurustelulle että vainotuille pako- ja piilopaikkana. Kirjan loppuun onkin lisätty 9-sivuinen henkilöluettelo ydinperheen jäsenistä ja ystävistä & tuttavista. Heihin lukeutuu monia toimittajia, poliitikkoja, kirjailijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm kirjailija Cesare Pavese. Marcel Proust mainitaan, koska Ginzburg käänsi italiaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta.

Perheen ja varsinkin vanhempien keskeiset puheenparret ja dialogin kulku ovat kirjan varsinaista herkkua. Huumoria tuovat omalaatuisen isän päähänpinttymät ja päätelmät, joita hän kehittää milloin mistäkin asiasta tai henkilöstä. Ne ovat pöhköjä, professorin lausumina varsinkin. Kaikesta siitä hoopostakin kinastelusta syntyy lämpimän kotoisa tunnelma, keskellä juuri tälle perheelle uhkaavaa maailmaa. Isälle tuottaa varsinkin vaikeuksia hyväksyä kenenkään lapsensa avioliitto. Edes varakkaan teollisuussuvun Olivettin poika ei kelpaa. Adriano on liian rikas ja liian kiintynyt psykoanalyysiin, kuten kaikki Olivettit. Isän eduksi on laskettava, että hän ei mölyämisellään onnistunut lapsiaan lannistamaan, he valitsevat puolisonsa, opiskelunsa ja asuinpaikkansa miten parhaaksi näkevät.

Fasismin vastainen toiminta yhdistää koko perhettä ja kertoo sen riitaisuuden alla piilevästä syvällisemmästä sovusta. Isä saa osan perheestä mukaansa askeettisille vuoristoretkilleen, mutta äiti ei askeesille lämpene. Yhä enemmän kukin perheenjäsen alkaa kulkea omaa polkuaan, vain äiti ei saa revittyä itseään oman sukupolvensa tavoista, kotirouvan asemasta. Yhteiskunnallinen muutos tulee liian myöhään, Natalia ja autoa ajeleva rouva Olivetti, sisar Paola saavat jo nauttia uudesta vapaudesta, joka tässäkin romaanissa jo näkyy seuraavan sukupolven naisille koittavan.

Natalia Ginzburg on terävä havainnoija ja hän analysoi kiinnostavasti monia perhepiirissä tutuiksi tulleita persoonia, kuten esimerkiksi itsemurhan tehnyttä kirjailija Cesare Pavesea. Koko perhe lukee paljon ja kirjallisia keskustelujakin käydään ohimennen tuon tuosta. Kieli jota puhuimme ei ole juoniromaani, vaan se rakentuu yhden italialaisen perheen historiasta, sen muutaman vuosikymmenen ajalta poimituilla muistiväläyksillä.

Kirjailija Natalia Ginzburgin nimen näin ensi kertaa vuosikymmeniä sitten, kun sveitsiläisen au pair-perheeni äiti lähetti minulle postissa yhden teoksen. Kirja on jo kadonnut, mutta luulen että se oli Caro Michele, saksannettuna. Hoidin perheen kahta taaperoa, esikoinen oli nimeltään Michele. Poistuessani pikkupojat huusivat Zürichin lentokentällä riemukkaasti "sali Leena!" Minä vilkutin vähintään yhtä iloisena takaisin. Lasten kaitseminen ei ollut minulle mikään unelmahomma.

Kirjan suomennoksen hempeän romanttinen kansi ei tee oikeutta sen särmikkäälle ja räväkälle olemukselle. Italialainen kansi onnistuu paremmin. 

Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lippmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni: - Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo monesti!


Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Lessico famigliare, 1963 suomentanut Elina Melander
Aula & Co., 2021, 254 s


 

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Alex Schulman: Eloonjääneet



Eloonjääneiden alussa voi hetkellisesti herätä vaikutelma, että tässä tiristetään viimeisetkin pisarat sukuhistoriasta, josta kaksi edellistä osaa ovat Polta nämä kirjeet ja Unohda minut. Kolmen veljeksen lapsuuden ja aikuisuuden kuvaus tarjoaa edellisistä tutunoloista kuvastoa lapsensa oman onnensa varaan jättävistä vanhemmista. Isä ja äiti valmistelevat päiväänsä puutarhassa ja nostavat viipymättä esille myös viinipullonsa ja snapsinsa. Siinä vaiheessa lapset hätistetään jo omiin puuhiinsa, isä kuuluttaa uintikilpailun mutta ei jää seuraamaan jatkoa. On siestan aika. Kierrettävä poiju on kaukana, lapset selviävät nipin napin yhteisvoimin. Enemmän tai vähemmän muissa maailmoissa häilyvät vanhemmat saavat pojat entistä hanakammin kilpailemaan vanhempiensa väistyvästä huomiosta.

Alex Schulman on pohjannut teoksensa paljolti oman sukunsa ja perheensä historiaan, mutta tämä viimeisin kirja ilmeisesti on eniten fiktiota, siihen on ammennettu kuitenkin elementtejä Schulmanin perheestä. Eloonjääneet etenee kahden aikajänteen kaaressa, jotka lopussa kohtaavat. Nykyhetkessä kolme veljestä Benjamin, Nils ja Pierre ajavat perheen mökille sirottelemaan äskettäin kuolleen äitinsä tuhkat mereen, kuten äiti on testamentissaan toivonut. Tätä tapahtumaa keritään tunti tunnilta taaksepäin ja se vuorottelee Benjaminin lapsuuden ja nuoruuden muistojen kanssa. 

Niissä muistoissa aurinkoiset kesäpäivät, metsä- ja uintiretket näyttävät kaukaa tavanomaisilta, mutta lähempää erottuvat mustat kynnenaluset, likaiset vaatteet, siivoton koti, veteen ikuisesti jätetyt kalaverkot ja tiheästi toistuvat uhkatilanteet, joista pojat löytävät toisensa vaan eivät läsnä olevia vanhempia. Tapahtumia kasvavat pojat käsittelevät kukin tavallaan ja myöhemmin rakentavat oman kuvansa perheestä, jossa kasvaminen ja terveenä pysyminen vaatii tavallista enemmän. Muistot kätkevät myös Benjaminin trauman, joka väijyy taka-alalla ja josta lopussa paljastuu yllättävä ja traaginen totuus. 

Taitavasti Schulman kuvaa paremmissakin perheissä yleistä tapaa leimata lapsi ennalta tietynlaiseksi ja toteuttaa sitten sen mukaista suhtautumista, jotta lapsi mukautuisi odotuksiin. Tässä perheessä vanhimpaan veljeen asennoidutaan älykkäänä menestyjänä, häneltä odotetaan korkeakouluopintoja, kun taas Benjaminilta odotetaan urheilullista toimintaa, omista toiveista välittämättä. Benjamin on kuitenkin se, joka havainnoi, joka on eniten läsnä, hän seuraa vanhempiensa ilmeitä, hän ennakoi tilanteita. Varsinkin äiti on hänelle läheinen eikä hän lakkaa etsimästä tämän hyväksyntää.

Benjamin katseli isäänsä, joka oli syömässä kahta kananmunaa, ja toivoi että ne olisi syöty ennen kuin äiti heräisi, sillä äidistä oi inhottavaa katsella isän munansyöntiä.

Alex Schulmanilla on sellainen taito hyppysissään, että hän voi ihan rauhassa kirjoittaa samaa tarinaa vaikka loppuelämänsä ja lukemisesta vain nauttii. Havaintojen tarkkuus ja psykologinen silmä nostaa jännitteen arkisesta aamiaisesta, aurinkoinen päivä voi hetkessä vaihtua yksinäisiin kauhun hetkiin tumman kuusikon eksyttävissä varjoissa.

On uskottavaa, että yksin ison trauman - johon tällainen vanhemmuus yksistäänkin riittää - kanssa kamppailemaan jätetyt pojat eivät osaa sitä käsitellä ja että he etääntyvät toisistaankin. Alkoholisoituneista vanhemmista ei ole tukea, isä kuolee jo aiemmin eikä äiti tunnu kaipaavan ketään kovin lähelle. Kirje pojille tulee vasta testamentin mukana. Lohtua tummasävyiseen perhedraamaan tarjoaa veljesten lähentyminen äidin viimeisellä matkalla sittenkin, on huumoria; äidin ja isän sanailua ja elkeitä voidaan matkia ja nauraa päälle. 


Alex Schulman: Eloonjääneet
Överlevarna, 2020, suomentanut Jaana Nikula
Otava/Nemo 2021, 288 s


keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


Leena Krohnilta
lukemani romaani/novellikokoelma Erehdys kumosi pitkään vaalimani ennakkoluulon hänen kirjojaan kohtaan. Kuten itse asiassa myös Turun kirjamessuilla kuuntelemani haastattelu. Olen enimmäkseen vierastanut dystopioita ja aistinut hänessä lisäksi sellaisen matemaattisfilosofisen älykön, joka ylittää/ohittaa kapasiteettini. Toinen samaan lokeroon sijoittamani on Maarit Verronen.

Mitä en koskaan oppinut yhdistelee Krohnin omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja eksistentiaalisiin pohdiskeluihin. Ihmisenä olemista, todellisuuden ja harhan havainnointia, unien muistojakin Krohn tarkastelee monista näkökulmista. Omasta suvusta perintönä saatu teosofia avaa uusia mahdollisia todellisuuksia, eikä hän kyseenalaista edes paranormaaleja näkemisen tapoja. Tämä lähes hätkähdytti, kun Suomessa on tottunut siihen, että tiedeorientoituneet kirjoittajat ovat hyvin rationaalisia ja vetävät tiukan rajan tuohon suuntaan. Ei Leena Krohn, hän ottaa ilmiöt vakavasti ja miettii niitä omiakin kokemuksia vasten. 

Keinoäly, robotit ja niiden suhde tietoisuuteen on yksi kirjan ja Leena Krohnin perusteemoista. Ne pohdinnat tulevat aika lähelle Yuval Noah Hararin bestsellereissään käsittelemiä aiheita. Koneiden yliote ihmiseen ja hallinnan menetys niille on kauhistuttava ajatus, mutta se että niille voisi kehittyä tietoisuus, ainakaan ihmisen kaltaista tietoisuutta, ei vaikuta Krohnista todennäköiseltä. Pelkät aivot eivät kuitenkaan riitä inhimillisen tietoisuuden kehittymiseen. Siihen tarvitaan myös ruumis, kokemuksia ja tietoa. Fyysistä olemusta korosti myös Harari lukemassani kirjassa. Ihmisen vieraantuminen ruumistaan on onnetonta. Vaikka tulevaisuuden neuraalikoneet vastaisivat myönteisesti kysymykseen "oletko tietoinen?", emme voi olla siitä varmoja.

Entä voisimmeko edes epäillä, että kone vain teeskentelee tietoisuutta? Että se voisi olla olevinaan jotakin muuta kuin se on? Mutta teeskenteleminen on taito, joka edellyttää tietoisuutta siitä, että on jotain muuta kuin esittää olevansa. Teeskentelyn tuolla puolen on aina jotain aitoa ja alkuperäistä. Jos kone osaisi teeskennellä, se ei enää olisi kone.

Katukiven alla on rantahiekka - lauseen Krohn sanoi myös Turun kirjamessuilla. Se on Ranskan vuoden 1968 opiskelijamellakoiden lause, Pariisin seinille maalattu. Sous les pavés, la plage! Krohnille se on ilmeisesti enemmän luonnonsuojeluun liittyvää. Niin lähellä on alkuperäinen maa, katukiveyksen alla. Me ja kaikki meidän tavaramme ovat meitä ympäröivästä luonnosta, kuultiin myös samassa kirjamessuhaastattelussa. Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.

Leena Krohn kyseenalaistaa monia nykyisiä ajattelutapoja: kirjailijan kuolemattomuudesta - "hän elää teostensa kautta" - sananvapaudesta, sukupuolesta - "Hän aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjille" - kulttuurisesta omimisesta - Jos kamppailu vähemmistöjen oikeuksien puolesta johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen, se on menetetty.

On aina mielenkiintoista lukea oman sukupolven kirjailijan lapsuusmuistoista. Leena Krohn on pykälän vanhempi. Minä en ole käyttänyt kuukautissiteitä, jotka olisi kiinnitetty hakaneuloilla vyötärölle sidottuun kuminauhaan. Sen sijaan meitä yhdistää yllättäen vuoden 1956 polioepidemia, josta olemme molemmat toipuneet. Minun siskoni ei saanut tartuntaa, kun taas sekä Leena että isosiskonsa Inari Krohn sairastuivat molemmat polioon. Inari Krohnista luin jo hänen muistelmateoksestaan vuosia sitten. Maarit Hurmerintakin on toipunut taudista, sen kuulin radion podcastista, jossa hän soitatti mielimusiikkiaan ja muisteli.


Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, 234 s

 

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Puistossa lukemisen ja uimisen ihanuus - ja taas eräs osaluettu

 



Ensin häpeälliseen keskeyttämiseen, josta en olisi hiiskunut sanaakaan, mutta kun tuo kansi! Oli nyt ihan pakko somistaa blogiani tällä marmorin sävyisellä kannella, jota kuparin värinen hieroglyfi (?) täydentää ja upea fontti viimeistelee. Luin Irene Vallejon Papyruksesta sata sivua, en kahta kolmasosaa, kuten Kirjakko ruispellossaKirjan katkeamattoman tarinan prologi ja ensimmäinen kappale kosilaisesta ikävystyneestä nuorikosta ja hänen vanhasta imettäjästään lupaa elävää historian kuvausta. Sittemmin Vallejon teksti vetäytyy tutkijan kirjastoon ja oli sittenkin liian uuvuttava. Hän on käyttänyt kirjaan osia väitöskirjastaan ja se näkyy.

Historioitsijalle tämä lienee kevyt pala lukea, mutta popularisoidun historian lukijalle, minulle, se on sittenkin turhan yksityiskohtainen (650 sivua viitteineen). Lisäksi se rajoittuu antiikkiin, vaikka hän vapaasti assosioiden löytääkin aina sopivasti yhtymäkohtia nykyaikaan ja moniin aikamme kirjailijoihin. Jossain vaiheessa minulle tuli mieleen lukion historian opettajani, joka oli niin innostunut - ja näyttikin vähän antiikin patsaalta vaaleine pehmeine hiuksineen - antiikista, ettemme olleet päästä siitä eteenpäin. 


Helteen ja koronan uuvuttamat kansalaiset ovat nyt aivan innoissaan ruuhkauttamassa Turussa Samppalinnan maauimalaa. Kävin täällä jonkin verran nuorena aikuisena, mutta en oikeastaan lapsena, koska vanhempani suhtautuivat jotenkin nirppanokkaisesti yleisiin uimaloihin. Olen sen herkkähipiäisyyden karistanut ja polskin siellä iloisesti muiden mukana. Itse asiassa yritän samalla siedättää itseäni ruuhkille. Oivallettava asia, että minullekin on täällä tilaa. Vähän niinkuin muualla Suomessa asuvat usein sanovat, että Helsingissä kaikilla on kiire. Ei ole, ihmisiä vain on enemmän. 

Hyvin olen mahtunut ja on liikuttavaa nähdä ihmisten ilo vaikean koronakevään jälkeen, kun ämyreistä soi 80-luvun poppia ja kaikki näyttää niin hilpeältä. Todistettavasti olemme ainakin kerran käyneet tuolla myös vanhempieni kanssa, koska sitä kertaa he aikoinaan mainostivat, sen jälkeen kun Mauno Koivistosta oli tullut presidentti. Että hän uitti siskoani, joka siellä kai harjoitteli. Olin ilmeisesti siinä vaiheessa vasta tutkimassa varpaitani. 

Ympäristö on hieno, kun uimala on kukkulalla, jota ympäröi rehevä puisto. Helteisenäkin päivänä vanhojen lehmusten, vaahteroiden ja pihlajien lehvästöt suhisevat tuulessa ja luovat ihanan viherkaton, jonka varjossa on viileää lukea kuumallakin säällä.