Mercè Rodoreda: Timanttiaukio

Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli.

Espanjan katalaanit protestoivat näinä päivinä Barcelonan kaduilla. Plaça del Diamant, Timanttiaukio löytyy edelleen sieltä, ilmeisesti ihan kaupungin sydämessä. Tänne katalonian kielellä kirjoittanut Mercè Rodoreda sijoittaa samannimisen romaaninsa tapahtumat ja henkilöt. Enkä ole koskaan lukenut mitään tämän tapaista. Tarkoitan sen mystistä tapaa imeä lukija magneettikenttäänsä.

Natàlia, minäkertoja kohtaa nuorena naisena itsevarman pojan, Quimetin, joka päättää ensinäkemältä, että tytöstä tulee hänen kuningattarensa, vaimonsa. Tytöltä ei sen kummemmin kysytä, hän alistuu, köyhänä ja äidittömänä hänen sisältään on kadonnut kyky haluta mitään itselleen. Mies ei välitä edes hänen oikeasta nimestään, vaan nimeää hänet uudelleen Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Se siitä kuningattaresta. Häntä käskevät ensinnä mies, sitten isä, sitten miehen kaverit, sitten Enriqueta-rouva... Nuorta naista viedään kuin juhtaa remontoitavaan vuokra-asuntoon, palvelemaan miestään ja tämän ystäviä, valmistamaan aterioita, ja kuulostelemaan miehensä vaivoja ja olotiloja. Ei niin, etteikö rakkauttakin olisi, mustasukkaisuutta myös puolin ja toisin.

Aika on Timanttiaukiossa Espanjan sisällissodan kynnyksellä 1930-luvulla. Ulkona Barcelonan kaduilla tunnelma kiristyy köyhien ja varakkaampien työnantajien välillä. Sisällissota lähestyy, miehet lähtevät tasavaltalaisten puolella sotaan, Espanjan kansalliskaartia vastaan. Barcelona on tasavaltalaisen Espanjan pääkaupunki. Natàlialla on kaksi pientä lasta ja 4-kymmenpäinen kyyhkysparvi hoidettavanaan.

Onko nainen jotenkin simppeli, hidasälyinen vai miksi hän alistuu aina lisääntyvään raadantaan ja näyttää sopeutuvan kaikkeen?  Naisen identiteetti on hajonnut kokonaan, tallottu katukiven rakoihin, ja vasta yksinäisyys irrottaa hänet näkemään itsensä. Sitä ennen Natàlia kuvailee tarkkaan askareensa, kyyhkysten hoidon, kotinsa sisustuksen, siivoamansa talon kerrokset, pöydät ja pöytäliinat, sen pihan portit ja tavat soittaa kelloa jotta portti avattaisiin, talon koppavan isännän, joka tietää puolensa ja oikeutensa ja miten siivoojan tuntipalkka lasketaan. Mutta vasta kyyhkysistä hän huomaa voivansa päättää jostain enemmästä kuin kyyhkynen.

Ja kotilo, joka oli onnistunut sulkemaan sisäänsä kaikki meren valitukset, oli minulle enemmän kuin ihminen. Yksikään ihminen ei pystyisi elämään jos sen sisällä kävisi koko ajan sellainen kohin. Ja kun pyyhin pölyjä kotilosta, kuuntelin aina hetken sitä ääntä.

Timanttiaukiota ja sen via dolorosaa keventää siellä kulkevien ihmisten, nuorten miesten ja naisten, ystävien, naapurinrouvien elämänmakuinen, kaunistelematon mutta myös vivahteikas kuvaus. Oikeastaan vain 'työtakkiherraksi' kutsuttu varakkaan talon herra edustaa johdonmukaista nilkkiyttä. Muut näyttävät ihmisiltä, enemmän tai vähemmän hyviltä ihmisiltä. Ja heidän muotokuviinsa on sipaistu valoa tuovaa huumoria.

Tietenkin romaani kuvaa suuria ahdingon aikoja, köyhän äidin kamppailua sisällissodan aikana. Natàlia ajautuu äärimmäisiin valintatilanteisiin nälkää näkevien lastensa kanssa. Siitä huolimatta naisen sisäinen maailma kuvataan vahvana, mielikuvituksellisena, rikkaana eikä siitä voi olla kiinnostumatta. Naisen näkemisen tapa on niin haavanlehtimäisen herkkää että sitä on melkein vaikea kestää. Barcelonan kadut, puistojen penkit, aprikoosipuusta lehahtavat linnut samoin kuin kaupassa kiiltelevät oliivitölkit, kaikki on niin läheltä kuvattu että yhdestä lauseesta avautuu ovia; pääsen sisälle niihin huoneisiin, niille kaduille. Koko sisukkaan naisen maailmaan, josta lopulta löytyy aikaa unille, ja tajunnanvirtamaiselle ajatusten vyörylle.

Ja tunsin ajan kulumisen voimakkaasti. En tarkoita pilvien ja auringon ja sateen ja yötä koristavien tähtien aikaa, en keväiden enkä syksyjen aikaa keväiden ja syksyjen toistuvassa virrassa, en aikaa joka laittaa puihin lehdet ja repii ne pois, en sitä joka saa kukat puhkeamaan ja lakastumaan ja maalaa ne värikkäiksi, vaan sisälläni etenevää aikaa, jota ei voi nähdä mutta joka muovaa vähitellen meitä kaikkia.

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
La plaça del Diamant, 1962, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988, 207 s

Teatteri- ja elokuvahuvia syysväreissä ja taas yksi kirja keskeytetty

Sapiens, Kansallisteatteri

Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.

Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.

Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.

Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.

Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.

Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.

Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.

Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.

Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019

Pari kuvaa kauniista Turusta.

En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii  täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.

Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.

Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.

Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa.  Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.

Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.

Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin  venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Sain sopivasti tilaisuuden kuunnella Karina Sainz Borgon haastattelua Turun kirjamessuilla vielä lukiessani hänen ensimmäistä suomennettua romaaniaan Caracasissa on vielä yö.

Viime vuosina uutiskuvat Venezuelasta ovat näyttäneet väkivaltaisia mielenosoituksia säännöstelyä vastaan, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä, lääkepulasta kärsiviä ja rapistuvissa sairaaloissa potevia sairaita ja tuhansia naapurimaihin pakenevia ihmisiä. Sainz Borgo kertoo nuoresta caracasilaisesta naisesta, joka alussa hautaa äitinsä, ainoan läheisensä, menetettyään sitä ennen varansa tämän lääkkeisiin ja hautajaisiin. Kaupunki, Caracas on hajoamassa kiihtyvään kaaokseen, nälkään ja väkivaltaan. Perheet hajoavat, naapurit katoavat jälkiä jättämättä. Nainen palaa kotiinsa, mutta lukot on vaihdettu ja asunnossa majaansa pitää vallankumouksellisiksi itseään kutsuma naisten punapaitainen rintama, aseiden voimalla.

Kuvauksesta tulee mieleen toinen maa ja diktaattori, Mao ja Kiina kulttuurivallankumouksen aikana. Asetelmassa on samaa: köyhä ja sivistystä vailla oleva kansanosa kurittaa ja ryöstää vihaamaansa eliittiä, koulutettuja ja varakkaita, sittemmin myös keskiluokkaa. Venezuelassa mukaan tulee vielä fyysinen erilaisuus: köyhät raakalaiset ovat lisäksi tummaihoisempia, lihavuoria legginseissään, rumia. Suomalaisen kirjoittamana tätä pidettäisiin rasismina. Onko se sitä venezuelalaisen, espanjalaistaustaisen pakolaiskirjailijan kuvauksessa? Joka tapauksessa se kertoo vielä vanhemmasta luokkajaosta Etelä-Amerikassa, valkoisemmasta hallitsevasta eliitistä. Vapaussankari Simón Bolivarkin alkoi saada virallisissa kuvissa tummemman ulkomuodon, Venezuelan isän DNA:han näytti ilmaantuneen mulattigeenejä.

...ymmärsin vähitellen, että se oli ollut oire sen ajan venezuelalaista keskiluokkaa riivanneesta sairaudesta, samanlaisesta yleisestä tarpeesta kuin se, että kaikki halusivat 1800-luvulla tulla lasketuksi valkoisiin kreoleihin, ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, että kaikilla oli kuitenkin joku sambo tai musta esi-isä sukupuussaan.

Tässä romaanissa naiset vastaavat kaikesta. Adelaida Falcón, kolmekymppinen toimittaja, yliopistokoulutetun äidin tytär ei muista isäänsä. Kaikki miehet vaikuttavat häipyneen, paenneen ensin perheenisän osaa ja myöhemmin heistä tulee katutaistelujen uhreja, jotka löytyvät kieli kravattina kurkulla. Osa naisista organisoituu bachaqueiroiksi, tyhjenevistä kaupoista hamstraaviin ryhmiin, jotka sitten myyvät voitolla hankkimansa. Nälkä kasvaa.

Tässä maassa naiset synnyttivät ja kasvattivat lapset yksin, ja miehet häipyivät paikalta vaivautumatta edes tupakkaostoksille, joilta eivät palaa.

Sainz Borgo piirtää tarkan kuvan siitä, kuinka raakuus ottaa vallan hajonneessa yhteiskunnassa, sopeutumisen pakosta. Kyynelkaasu käryää kaduilla, kauneus löytyy enää kaapin pimennosta, äidin monarkkiperhosin koristellusta paljettipuserosta. Ainoa lohtu ryöstelyyn pakotetulle löytyy siitä, että kaaoksessa kaikki varastavat toisiltaan. Tai saada nauttia saaliista tietämättä mitään sen kuolemasta. Caracasin yöhön, sen lisääntyvään sekasortoon kohdistettu valo näyttää, miksi ihmisen on lähdettävä pois kotimaasta, missä se sitten sijaitseekin, sinne minne voi lähteä.  Adelaidan yläkerran naapuri Aurora Peralta, espanjalaisen tytär, jää hänelle tuntemattomaksi, mutta hänen passinsa tulee sitäkin tärkeämmäksi. Näissä olosuhteissa rakkauskin kestää pyrstötähden väläyksen verran.

Olisi raskaampaa lukea mielivallasta ja Caracasin katujen rikoksista, ellei kirjailijan - ja suomennoksen - kieli soljuisi niin vaivattomasti ja elleivät muistot lapsuudesta, äidistä ja tädeistä toisi lukukokemukseen lisää sävyjä.

Meidän elämämme oli täynnä naisia, jotka lakaisivat täyttääkseen yksinäisyytensä, äiti. Mustiin pukeutuneita naisia, jotka kuivattivat tupakanlehtiä ja siivosivat lapioillaan syrjään hedelmiä, jotka olivat läsähtäneet maahan aamuyöstä. Mutta minä en tiedä, miten pudistella tomut. Minulla ei ole patiota eikä mangopuita. Kotikatuni puista putoilee vain rikkinäisiä pulloja. 

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
La Hija de la española, 2019, suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co, 208 s

Vilua ja nälkää, intoa ja islantia Turun kirjamessuilla

Tämänvuotiset Turun kirjamessut eivät herättäneet minussa etukäteen suuria intohimoja. Lauantai jäi väliin, piipahdin messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Messut alkoivat lupaavasti, kun Elina Hirvonen tuli samaan aikaan jonossa tiskille ja kertoi tänään (pe) tulevansa haastattelemaan venezuelalaista Karina Sainz Borgoa tämän uutuusromaanista Caracasissa on vielä yö. Satun tällä hetkellä lukemaan k.o. teosta, joten aloitin siis heti tästä minulle mielenkiintoisimmasta haastattelusta.

Hirvonen totesi romaanin olevan vastakohtia täynnä, se on sekä kaunis että rajun väkivaltainen. Siitä tuli hänelle mieleen, että se olisi jatkumoa etelä-amerikkalaiseen maagisrealistiseen tyylisuuntaan. Ei, se on pikemminkin traagisrealistinen, sanoi kirjailija. Romaanin alussa päähenkilö Adelaida kertoo ensirakkaudestaan, joka oli sanomalehtikuvan kuollut sotilas. Tämä kertoo siitä, että kertomus ei ole vain tämän päivän Venezuelasta vaan maan hajoaminen on jo pitkäaikainen prosessi. Tytär hautaa äitinsä, jonka kanssa hän on elänyt elämänsä kahdestaan. Tämäkin on metafora; äiti on maa.

Kirjailijalle pakolaiskirjailijan status on monella tapaa ristiriitainen. Karina Sainz Borgo työskentelee nyt toimittajana Madridissa, jossa on asunut jo kymmenen vuotta. Hän kaipaa Venezuelaa ja kokee oman tilanteensa henkilökohtaisesti ahdistavaksi: hänen isänsä pakeni Espanjasta sisällissotaa Venezuelaan ja nyt hän on paennut Espanjaan Venezuelan nykytodellisuutta. Kirjailija on menettänyt toivonsa synnyinmaansa suhteen: se on tuhoutunut, hän sanoo. Vaikka romaani kertoo maasta, jossa kuolema on elämää helpompaa, jossa kaikki voidaan ihmiseltä viedä eikä tulevaisuutta ole, se on joka tapauksessa hyvin hieno tyyliltään. Elina Hirvonen kuvaa kirjailijan kieltä adjektiivilla tyyni. Ehkä sekin kertoo siitä, että kirjailijalla ei ole tilanteesta minkäänlaisia illuusioita.

Kun kerran istuin valmiiksi paikalla, jäin kuuntelemaan samalta lavalta Heli Laaksosen ja Kyösti Mäkimattilan runollista vuoropuhelua. Molemmat lukivat katkelmia runokirjoistaan ja haastattelivat toisiaan. Heli Laaksonen luki murrerunojaan antaumuksellisesti heittäytyen ja oli olemukseltaan kukkaseppelettä myöten hyvin runotyttömäinen.

Tässä vaiheessa olin jäätynyt luita myöten. Hyinen sää tuntui tunkeutuneen messuhallin sisätiloihinkin. Kävin nauttimassa katkaravuilla täytetyn uuniperunan, mutta kirjallinen tai oikeastaan kirjallisuudesta kuulemisen nälkäni ei oikein saanut täyttymystä tänä päivänä.

Kuuntelin seuraavaksi paneelikeskustelua somelukutaidosta eli pitäisikö sen olla kansalaisvelvollisuus. Siihen osallistuivat Kirsin kirjanurkan bloggaaja, äidinkielen opettaja Kirsi Hietanen, 100.000 seuraajan twiittaaja Pekka Sauri, yliopistolehtori Janne Matikainen ja nuori tubettaja Miisa Rotola-Pukkila, joka tekee graduaankin somemaailmasta. Kirsi tyrmäsi sen luulon, etteikö somelukutaitoa jo opetettaisi kouluissa monissa yhteyksissä. Nuori  bloggaaja Miisa vaikutti fiksulta ja vastuuntuntoiselta. Pekka Sauri muisteli uraansa Yöradiosta Twitteriin ja piti sitä poikkeuksellisena. Niin se varmaan onkin. Hänellä oli myös painavimmat näkemykset some-keskustelun vaikutuksista. Muun muassa siitä, miten koskaan aiemmin ei ole ollut mahdollista vapaasti tuoda esille kaikkia poliittisia näkemyksiä ilman ennakkosensuuria. (Pekka Sauri antoi muuten myös näytteen, kuinka aktiivinen pitää sadantuhannen seurattavan olla. Hän taisi naputella yhden viestin siinä jo esittelyn alettua.)

Jälkeenpäin sananvapauden rajat voivat tosin tulla vastaan. Kuten nyt esim Sebastian Tynkkysen tapauksessa. Sekin on mielenkiintoista, että tuoreessa mielipidetutkimuksessa somen luotettavuusarviot mediana ovat laskeneet, sen sijaan Yle ja STT pitävät ykkössijaa. Tästä nyt ei kyllä keskusteltu. Vaikutti, etteivät juontajat olleet siitä kovin kiinnostuneita, eikä kukaan muukaan keskustelija tarttunut enempiä aiheeseen.

Viimeisenä kuuntelin kolmen nuoren kirjailijan keskustelua aiheesta Kuinka ilmastonmuutos heijastuu kirjallisuuteen? Pauliina Haasjokea, Emma Puikkosta ja Antti Salmista haastatteli Henriikka Tavi. Pauliina Haasjoen uusi esseeteos on nimeltään Himmeä sininen piste, Emma Puikkosen romaani Lupaus ja Antti Salminen on kirjoittanut Mir-nimisen spekulatiiviseen fiktioon kuuluvan teoksen sienien ja kasvien välisestä sodasta. Salminen mainitsi, että tulevaisuuden käsittelyssä voitaisiin jo edetä dystopiasta tai utopiasta. Oli hyvä, että Tavi ohimennen mainitsi Salmisen kirjan olevan hykerryttävä. Tunnelma lavalla oli aiheenmukaisesti nimittäin hieman ahdistunut. Voimmeko luvata lapsillemme tulevaisuuden, tiivisti Emma Puikkonen romaaninsa teeman.

Sunnuntai

Ehdin paikalle puolenpäivän jälkeen vain kuullakseni, että ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi merkitsemäni Pirkko Saision Epäröintejä, ei tapahtuisi. Saisio on flunssassa. Pyörähdin sitten Teemu Keskisarjan Suuren Pohjan sodan tulitukseen. Havaitsin saman kuin viime vuonna: olen tullut allergiseksi sille jotenkin tylylle tavalle, jolla Keskisarja pudottelee tietonsa. Säälin haastattelijaa, ei ole helppoa olla noin kärsimättömän oloisen tyypin armoilla. Oloni lämpeni kun huomasin, että voin sen sijaan muistella edesmennyttä Claes Anderssonia Tua Forsströmin, Rosanna Fellmanin ja haastattelija Tapani Ritamäen seurassa. Att sörja en poet och samhällsaktivist - Claes Andersson in memoriam.

Seuraava takaisku: myös Tua Forströmin oli flunssa kaatanut ja estradilla olivat vain Fellman & Ritamäki. Mutta ei hätää, minulle tuntemattomat persoonat ottivat tilan sydämellisellä ja humoristisella tavalla, juuri sellaisella jota Claes Andersson olisi arvostanut. Fellman on kotoisin Pietarsaaresta ja puhui hauskaa pohjanmaan ruotsia. Nuori (90-luvulla syntynyt) nainen muisteli Anderssonin vaikutusta, kun varsinkin hänen kotikonnuillaan kaikki runopuhe alkoi Runebergistä. Andersson toi runouteen kaupunkikuvaston, arjen, ulkopuoliset ja yksinäiset, marginaalissa elävät. Tämä oli auttanut Fellmaniakin löytämään oman kielensä ja yhteiskunnallisuuden. Fellman muisteli tapaamistaan Anderssonin kanssa. Oli hämmentänyt, kun hänen esikuvansa tuli sanomaan että Fellman on kuulemma hyvä. Andersson oli kiinnostunut myös tulevista runoilijoista, uudesta sukupolvesta. Teokset, joista luettiin otteita oli Anderssonin postuumisti julkaistu Busholmens nästa (Seuraavaksi Jätkäsaari) ja Fellmanin Strömsöborna. Molemmat muistelivat Anderssonille ominaista tapaa käsitellä raskaita teemoja huumorilla. Hänelle tyypillisiä nokkelia kommentteja oli sisäpiirissä tapana kutsua nimellä 'anderssonnare'.

Tämän vuotiset kirjamessut olivat minulle hyvin epätyypilliset: runoutta tuli seuraavaksikin. Lavalla oli kaksi islantilaista kirjailijaa, molemmat sekä runoilijoita että proosan kirjoittajia. Heitä haastatteli suomentaja Tapio Koivukari. Gerdur Kristny oli kirjoittanut tosipohjaisesta murhasta runoelman, joka oli suomennettu nimellä Surmavirsi. Siinä piru kertoo tarinan. Hän kertoi motiiviksi sen synnylle halunsa lohduttaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia.

Jón Kalman Stefánssonilta on ilmestynyt tuore romaani, joka on suomennettu nimellä Kaloilla ei ole jalkoja. Se on romaani, joka liikkuu sadan vuoden aikajänteellä Islannin itsehallinnon alkuajoilta vuodesta 1918 nykyaikaan. Se sijoittuu Keflavikin kylään, lähelle amerikkalaisten tukikohtaa. Kirjailija on tarkoituksellisesti paikallistanut romaaninsa sinne, koska hänen mukaansa amerikkalaisten rahoilla on ollut valtava vaikutus Islannin sekä talous- että kulttuurielämään. Emme vain halua katsoa peiliin, haluamme mieluummin kertoa että kaikki on omaa ansiotamme, sanoi kirjailija. Tukikohtaa on vastustettu mielenosoituksissa ja vuosittain on kävelty 50 km matka Keflavikista Reykjavikiin. Protestimarssi sujuu pitkin tietä, jonka Amerikan armeija on maksanut.
Stefánsson kertoi myös romaanin kirjoittamisesta. Se ei koskaan mene suunnitelman mukaan, ja jos menee, siitä tulee huono. Romaani elää omaa elämäänsä; mummon tarina on kerrottava, vaikka se ei koskaan ollut suunnitelmassa. Hauskasti kirjailija kertoi islantilaisista ja merestä. Tarinoiden mukaan puut ovat peräisin meren pohjasta. Kalastus merellä vastaa suomalaisten sotia, sieltä ei välttämättä palata koskaan. Merivesi on niin kylmää, että islantilaiset eivät ainakaan vanhoina aikoina osanneet yleisesti uida. "Siinä kituu vain kauemmin."

Ei tarvinnut taaskaan nostaa kankkua penkistä, kun samalla paikalla alkoi seuraavaksi Juha Hurmeen runoperformanssi: The Kalevala murder mysteries, Kalevalan Ydinfysiikka-ryhmän näyttelijöiden Heidi Kiviharjun, Tomi Alatalon ja Toni Harjajärven toimesta. Olin lukenut ohjelman huonosti ja olin hieman pettynyt kun ei maestroa itseään näkynyt. Hyvin näyttelijät roolinsa vetivät kuitenkin, ja Hurmeen kieli kuului tekstissä. Tarkoitus oli kai taas kerran ampua kliseet säpäleiksi, kuten esimerkiksi se Akseli Gallen Kallelan Aino-maalauksesta tehty tulkinta, että Ainon hukkumisessa olisi kyse seksuaalisesta häirinnästä. Siinä kun oli kyse rakkaudettomasta kodista. Samoin Kullervon väkivaltaisessa stoorissa puhutaan samasta, ilman väkivallan ihanointia.

Väinämöinenkin käväisi sitten lavalla.

Hassua olla niin innostunut jostain kirjailijasta, jonka ensimmäistäkään kirjaa ei ole lukenut, kuin minä olen Monika Fagerholmista. Kohta olen lukenut. Kuka tappoi bambin - Vem dödade bambi? on Sex Pistols-punkyhtyeeltä napattu nimi. Bambi on viattomuus. Fagerholmilla on kulunut neljä vuotta romaanin kirjoittamiseen. Hän on sinä aikana - siis ennen metoo-ilmiötä - pohtinut sitä, miksi meillä on niin vaikeaa puhua asioista, rikoksista kuten raiskauksesta, sen oikealla nimellä - ja tietenkin tarkoittaen, että se on tärkeää, koska rikos ei ole yksityisasia. Romaanissa joukkoraiskaus sijoittuu esikaupunkiiin, Kauniaisten tai Kulosaaren tyyppiseen, jossa raha ja valta kietoutuvat yhteen. Fagerholm innostuu aiheesta puhuessaan niin paljon että se ei voi olla tarttumatta. Harmi vain, että edelliset esiintyjät, dekkaristit Outi Pakkanen ja Reijo Mäki olivat napanneet hänen aikaansa (heidän kirjansakin edelleen pöydällä kuvassa) ja aika loppui kesken. Fagerholm kuvaili vielä kirjoitusprosessiaan, jossa tärkeintä on päästä henkilöiden lähelle, niin että jokainen kehittyy kielensä kautta. Haastatteli Nina Paavolainen.

Eräs Turun kirjamessujen teemoista tänä vuonna oli teatteri. Olin merkinnyt seuraavaksi ohjelmaksi paneelikeskustelun aiheesta Tarinan tie näyttämölle. Siinäkin Pirkko Saision oli määrä osallistua ja hän oli se henkilö, jolta oletin löytyvän painavinta sanottavaa tästä aiheesta. Mutta flunssa ei ollut parantunut, estradilla oli vain Sofi Oksanen ja hänen haastattelijansa Aino Kivi. Kävivät läpi Oksasen romaaneja ja näytelmäksi kirjoitettuja teoksia. Näytelmäksi tiivistäminen on oma prosessinsa, esim Stalinin lehmät on 500-sivuinen opus, joten sen näytelmäksi saaminen vaatii ison osan seulomista. Vieläkin vaativampi tiivistämistyö on ooppera, joka myös on nyt tekeillä Oksasen Baby Janesta. Siinä jokaisella sanalla on vieläkin suurempi paino. Näyttämö on Oksasen mukaan armollisempi virheille kuin romaani yksityiskohdissaan, mutta toki hän edellyttää että realistisen näytelmän on oltava epookkikuvaukseltaan oikein. Esimerkkinä hän mainitsi nähneensä Puhdistuksesta esityksen, jossa oli vääränlaiset, liian hienot, alusvaatteet Neuvostoliiton ajan kuvaukseen. Näytä, älä kerro -lause pätee yhtä hyvin romaaniin kuin näytelmään. En yhtään vähättele Oksasta, mutta uskon että Saision panos olisi ollut tälle keskustelulle mannaa. Jopa eri-ikäisyys on keskustelijoissa mielenkiintoista.

Elämäni kirjojen kertomana

Lisäsin ajankohtaisen kuvan: 1. lokakuuta ja liekehtivät vaahterat.

Innostuin minäkin tästä kirjanimileikistä, joka kai alkoi Kirjasähkökäyrä -blogista. Vaikka ensin olin varma, että tuohon en ainakaan lähde. Lopulta olikin aika hauskaa etsiä sopivia jatkoja noihin eri kohtiin. Ja tuli kahlattua läpi vanhoja luettuja, mikä oli virkistävää sekin.

Lapsena olin: Kontallaan

Nyt olen: Homo aboensis

Haluaisin olla: Maan päällä

Ominaisuuteni, josta en luovu: Identiteetti

Taito, jota haluan kehittää: Uiden kotiin

Kotini: Ainoa mikä jää

Elämäni: Oppiaika eli nautintojen kirja

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Järjen valossa

Asia, jota ilman en voisi elää: Kaikki laulavat linnut

Asia, jota en haluaisi kokea: Sodan kauneus ja kauheus

Työni: Syvien pohdintojen jaosto

Työpöydälläni: Siivoojan käsikirja

Yöpöydälläni: Ristivetoa

Antavat voimaa: Ruutia valkokankaalla

Vievät voimia: Joka veljeään vihaa


Haaveilen: Minä en pelkää (Io non ho paura)

Viestini ystävälle: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Minua mietityttää usein: Erään katoamisen anatomia

Minua pelottaa joskus: Demokratian kuolema

Tulevaisuudensuunnitelmani: Takaisin luontoon

Korjaus Työpöydällen 2.10. Yhtä ja toista jää kesken ei ollut kirja. Vaikka olisi sopinut hyvin työpöydälleni, vaihdoin nyt oikeaan opukseen.

Jennifer Clement: Basquaitin leski - Rakkaustarina

Tutustuin Jennifer Clementiin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla. Hän on kansainvälisen PENin pääjohtaja. Luin aiemmin hänen tuoreimman romaaninsa Rakkaudesta aseisiin. Kansiliepeessä hänet mainitaan yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi, mutta Wikipedian amerikkalais-meksikolainen lienee hänelle oikeampi kansallisuusmäärite. Hän on asunut Mexico Cityssä yksivuotiaasta asti ja on palannut sinne opiskeluaikojensa jälkeen. Myös kirjamessujen haastattelussa hän painotti, että se kaupunki on hänen kotinsa enemmän kuin mikään muu.

Kirjojen nimet toimivat yllättävästi. Maistoin Basquaitissa jotain ihan muuta, ehkä meksikolaista. Olin autuaan tietämätön taiteilijasta nimeltä Jean-Michel Basquait. Maalausharrastuksestani huolimatta yleissivistykseni taidehistoriasta ja taiteesta on aukkoja täynnä. Yksi aukko tuli tässä vähän paikattua, ja nykyään Google auttaa, voi tutkia k.o. taiteilijan teoksia ja lukea muuta oheistietoa. Jean-Michel Basquait oli haitilaisen isän ja puertoricolaisen äidin poika, ensimmäinen maailman taidepyhättöihin noussut musta kuvataiteilija, jonka teoksista maksetaan omaisuuksia. Taiteilijuus alkoi graffiteista New Yorkin slummeissa ja metrojunissa. Miehellä oli sekä nais- että miespuolisia rakastettuja, mm Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna. New Yorkin taidepiireissä hänellä oli nimekkäitä tuttuja William Burroughsista Allen Ginsbergiin. 

Suzanne Mallouk on se tyttöystävä ja rakastettu, jonka näkökulma värittää tämän kaunokirjallisen sukelluksen Basquaitin taiteeseen ja elämään, huumeiden täyteiseen ja itsetuhoiseen. He eivät koskaan avioituneet, mutta ennakoivasti eräs ystävistä antoi Suzannelle nimen Basquaitin leski, miehen vielä eläessä. Melkein suuremman vaikutuksen teki Suzannen elämänkäänteistä lukeminen ennen taiteilijan muusa-kautta. Niistä pätkistä muodostuu kuva erityisestä tytöstä, leikkisästä, pelottomasta, hyvin empaattisesta. Vähän saman tapainen kovia kokenut, mutta inhimillisyytensä säilyttänyt tyyppi kuin Lucia Berlin. Vielä sinä lyöt maailman hepnaadilla, sanoo Suzannen äitikin

Suzanne osaa neuloa, luistella, laulaa, ennustaa kädestä ja polttaa askikaupalla tupakkaa lämpimikseen. Pikkutytöistä hän on aivan ihana, koska sanoo: "Hei neitiseni, kuulen sydämesi sykkeen." Kuin soittorasia.

Itse taiteilijaelämän kuvaus on yhtä rankkaa luettavaa kuin yleensäkin huumeiset syöksykierteet ja vielä rankemmaksi sen tekee köyhästä menestyneeksi ja varakkaaksi nopeasti nousseen lahjakkuuden tuhon tie. Menestyksestä näyttää seuraavan vain helppo kokaiinin ja heroiinin saatavuus. Sen sijaan aivan lumoavaa on Clementin kieli, se on runoa ja tanssia, leikkiä, valoa ja värejä. Hän maalaa tekstillään sivun kokoisia graffiteja, nopeita irrallisia väläyksiä. Vaikuttaa, että juuri tällaisen romaanin, ekspressiivisen ja yllätyksellisen nämä rakastavaiset ansaitsivat. Taiteilija voisi arvostaa tätä kuvaa, rujoa ja rajua. Musta huumori kukkii, jääkaapista löytyy punaiset korkokengät ja rahaa. Sama jääkaappi huutokaupataan myöhemmin viidellätuhannella dollarilla Andy Warholille, sen on Jean piirustellut täyteen kuvia. 

Jeanin, Basquaitin taiteella on missionsa: mustan taiteilijan on päästävä museon seinälle. Ja siinä tehtävässä hän onnistuu paremmin kuin hyvin. Siitä huolimatta, että taksit eivät pysähdy hänen merkeistään edes siinä vaiheessa kun hän kulki Armanin puvuissa, viisituhatta dollaria taskussaan. Siinä tämä pari muistuttaa toisiaan, kumpikaan ei piittaa rahasta. Suzannea ei osteta tuhatlappusilla silloinkaan kun hän tarjoilee työkseen kuppilassa. Heitä yhdistää myös rasismin kohtaaminen ja sen vastustaminen. Suzanne on isänsä puolelta puoliksi arabi.

Tarina kulkee Clementin runollisina kuvauksina, joita seuraa Suzannen omaääninen ja konkreettisempi muisto samasta aiheesta. Se toimii hyvin, koska ajoittain huumekaaos alkaa rasittaa. Tulee mieleen se kerta, kun join viskiä kuunnellessani Tom Waitsia. Tunnelmaan pääseminen tuntui vaativan sitä. En silti laulanut ja lopetin sen tunnelmoimisenkin. Sitä lähestymistapaa en tässäkään kaivannut.

Tämä proosakollaasi on paitsi rakkaustarina myös tarina suuresta ystävyydestä, Suzanne Malloukin ja Jennifer Clementin. Päättelen, että se elää edelleen vahvana. Kuten Suzannekin, joka työskentelee nykyään riippuvuutta hoitavana psykiatrina ja psykoterapeuttina New Yorkissa - ja suoritti tutkintonsa vieläpä korkeimmilla arvosanoilla. 

Kiitos Terhi Kuusistolle hienosta suomennoksesta.

Jennifer Clement: Basquaitin leski - Rakkaustarina
Widow Basquait - A Love Story, 2014, suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2015, 224 s

Basquaitin leski oli lukuseurana tänä viikonloppuna, kun laitoimme kesämökin, veneen, kajakit etc talviteloille. Näkemiin kesä. 

Kim Thúy: Ru

Lisää pakolaisia tällä kanavalla. Nyt Vietnamin venepakolaisia matkalla Siaminlahden yli Vietnamista Malesiaan ja sieltä pakolaisleirin kautta edelleen Kanadaan.

Kaikki Kim Thúyn Russa on pientä ja siroa ja kaunista, alkaen kirjoittajasta, kirjan kannesta itse romaaniin - sen kolibrimaisen nopeisiin muistojen väläyksiin. Kirjailija vieraili viime keväänä Helsinki Litissä. Haastattelu oli yhtä nopeaa kikatusta sekin. Kirjailijan sisällä näytti lymyilevän stand up-koomikko, kaikelle nauramisen, ja naurattamisen, jopa provosoinnin halua. Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota. Semmoinen eetos näyttää iskostetun syvälle tähän vietnamilaiseen perheeseen. Se ei ehkä ole poikkeuksellista; omat havaintoni Suomen vietnamilaistaustaisista vahvistavat kuvaa itseltään paljon vaativista ja työteliäistä ihmisistä.

Omaelämäkerrallinen muistelma lehahtaa kevyesti muistosta toiseen, vaikka ne muistot ovat todella raskaita. Veneestä pudonneita, mereen kadonneita lapsia, ankaraa kasvatusta, suuren perheen elämää teltassa valkoisia matoja kuhisevassa mutapellossa, köyhyyttä ja prostituutiota. Karseisiin kokemuksiin, mukaanluettuna läheisten seksuaalinen hyväksikäyttö, suhtaudutaan näennäisen kevyesti, kuin ne olisivat normaalia ihmisen arkea.  Pelastuminen leiriltä uuteen elämään Kanadassa lienee ollut niin suuri kontrasti, että koko pieni teos sädehtii rakkautta ja kiitollisuutta, kaikesta.

Ru merkitsee vietnamissa kehtolaulua ja tuudittamista. Romaaniksi tätä kannessa kutsutaan, mutta enemmän tämä on assosiaatioista kutoutuva muistelma, kieleltään paikoitellen vuoripuron kirkas. Välillä purossa töksähti esille kivi, jokin kulttuurillinen vieraus eli kuvaus, jota oli vaikea käsittää. Usein se liittyi  kasvatukseen, tietynlaiseen kovuuteen. Tämä tuli esille varsinkin äidin suhteen, jota kirjailija arvostaa äidin vaatimuksista huolimatta. Äiti sanoi, että silmiäni voitaisiin ehkä suurentaa ja jopa hörökorvilleni olisi kenties tehtävissä jotakin. Äiti hioo tyttärestään menestyjää.

Ennen Vietnamin sotaa ja kommunistien valtaantuloa perhe oli varakas. Varallisuus oli pakomatkalla mukana jalokivinä, muoviseen rannerenkaaseen piilotettuna - joka lopulta katosi perheeltä. Perhe päätyi aluksi Quebecin lähistölle, Granbyn kaupunkiin. Vaikka perhe aloittaa alusta, siivoojina, vastaanottoa kuvataan sydämelliseksi. Tässä minua huvitti paikallisen luonnontieteilijän innokkuus esitellä tulokkaille luontoa, tietämättä että näille valtavien paarmojen surina oli ollut arkea pakolaisleirillä.

Meidän ei tarvinnut olla hiljaa, että olisimme kuulleet niiden pörinän. Nyt luonnontieteilijäoppaamme kehotti kuiskaten meitä kuuntelemaan hyönteisten surinaa ja kannusti meitä yrittämään ymmärtää sitä.

(Huvitti siksikin, että tästä kuvauksesta tuli oitis mieleen traaginen tapaus. Tai no, ei siis huvittanut se traaginen osa vaan sitä edeltävä...Suomeen asettunut, ranskalainen luonto-opas Dominique Arduin oli meidän Vierumäellä järjestetyn työpaikan virkistysseminaarin ohjelmassa. Hän vei meidät suomalaiset läheiseen metsään kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Hihitellen eräs kollega kuiskasi, että kohta varmaan syödään jäkälää. Metsä ei meille ollut kovin outo paikka, eikä hiljaisuuskaan. Tuo ei vielä ollut traagista, mutta Dominique Arduin oli. Hän katosi jossain Jäämerellä matkallaan yksin hiihtäen kohti Pohjoisnapaa. Tavoite oli onnistua siinä ensimmäisenä naisena.)

Äitinä Kim Thúy ei näytä jatkavan oman äitinsä tyyliä, vaan hän on täynnä rakkautta poikiaan kohtaan, ei niinkään vaatimuksia. Varsinkin autistipojastaan hän kirjoittaa kauniisti, kunka tätä on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, mutta hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus. Koko laaja suku - nimettömät mutta numeroidut - milloin täti numero neljä, milloin eno numero kaksi nostavat hauskoja, haikeita ja surullisia muistikuvia, joita kirjailija purkaa kiinnostavasti ja monivivahteisesti. Monessa kuvauksessa sivutaan erotiikkaa aika epäsovinnaisella tavalla.

Täti numero kahdeksan on minulle kuin isosisko. Hän kuvaili minulle, millaisen värähdyksen oli kokenut kuullessaan sanan "jumalatar". Sen oli kuiskannut hänen korvaansa eräs mies, kun täti oli istunut äidiltäni salassa polkupyöränsä tangolla miehen syleilyssä. Nimenomaan täti numero kahdeksan opetti minut nauttimaan hetken huumasta, ohimennen lausutusta imartelusta ja varastetuista tuokioista. 

Kim Thúy palaa myöhemmin Hanoihin ja havaitsee pakolaisena toteuttaneensa amerikkalaisen unelman, mutta samalla menettäneensä oikeuden esittää vietnamilaista. Kotona Montrealissa hän on automaattisesti erillinen ulkonäkönsä takia. Tähän tietynlaiseen ikuiseen kodittomuuteensa hän on päättänyt valita itselleen sopivan suhtautumisen, rakastavan. Sen hän vakuuttaa olevan itselleen helppoa, sillä hän on perinyt isältään pysyvän tyytyväisyyden tunteen.

Hän nauttii elämänsä jokaisesta tuokiosta niin kuin se olisi aina se paras ja ainoa, hän ei vertaile eikä mittaa. Sen vuoksi hän huokuu aina täyttä ja kauneinta onnea, ihan sama seisooko hän hotellin portaikossa lattiarätti kädessä vai istuuko hän limusiinissa strategianeuvottelussa ministerinsä kanssa.

Kuulostaa buddhalaiselta.

Haastattelussa Kim Thúy kertoi kirjoittaneensa kirjan työmatkoillaan autoa ajaessaan. Siinäkin saattaa olla mukana iloista liioittelua, mutta toki kirja toisaalta antaa mielikuvan nopeasta assosioinnista. Suomennoksen kaunis kansi täydentää hienosti tyylikästä kirjaa.

Kim Thúy: Ru
2009, ranskasta suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kuvat iStockphoto Shutterstock
Gummerus, 2019, 144 s