Gaël Faye: Jakaranda - ja yksi osaluettu

Kuva Riki Blanco

Jakarandan aihepiiri on sietämättömän ahdistava ja voi siksi jäädä monelta lukematta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Se on pieni kirja, mutta kasvaa eepoksen lailla kuvaamaan vaikuttavan upeasti menneisyyden kohtaamista ja elämän jatkumista maata vavisuttaneen brutaalin tappamisen jälkeen.

Gaël Fayen on ruandalais-ranskalainen muusikko ja kirjailija. Jakaranda kuvaa ruandalaisen suvun Ranskan Versaillesissa asuvan jälkeläisen, nuoren Milanin yrityksiä selvittää lähisukunsa historiaa. Syvällinen ja inhimillinen kertomus käsittelee henkiin jääneiden suhdetta menneisyyden traumaan, heidän vähitellen rakentamaansa sovintoa  ja tietä eteenpäin. Historiallinen lähtökohta romaanissa on Ruandan kansanmurha vuonna 1994. Perhe ja suku elää kertomuksessa historiaansa vuodesta 1994 vuoteen 2020, koronavuoden kynnykselle. 

Tausta on raaka ja julma, mutta Faye lähestyy aihetta pienin askelin Milanin äidin, isän ja hiljalleen koko ruandalaisen suvun kokemuksia avaten. Tarina kulkee taitavasti dialogeissa. Milan on minäkertojana sivullinen, vaikkakin suvun jälkeläinen, hän on muzungu, valkoinen eikä hän ole kokenut niitä kauheuksia, joista suvun traumat ja salaisuudet versoavat. Minäkertoja ei esiinny minään sankarina, hän on nuori mies, joka juhlii ja juopottelee ja kokee monenlaisia vaikeuksia vanhempiensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Menneisyydestään vaikeneva äiti ei tee perheen lähihistorian selvittämistä pojalleen helpoksi. Suku on tutseja, hutujen säälimättömästi tappamia ruandalaisia.

Kun isä oli esitellyt äitini vanhemmilleen, he olivat järkyttyneet. Heidän poikansa seurusteli afrikkalaisen kanssa! He eivät olleet rasisteja, mutta... että miniä olisi tummaihoinen.

Alussa juhlitaan Ranskan itsenäisyyspäivää heinäkuun 14. vuonna 1994 - ilotulitus sytyttää tulipaloja kuumassa ja kuivassa luonnossa - ja tvssä kerrotaan Ruandan verilöylystä. Poika kuulee ensimmäisiä kertoja Ruandan oloista, koska hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut mitään menneisyydestään. Vanhemmat etääntyvät tulevina vuosina sekä toisistaan että pojastaan ja Milan lähtee Ruandaan sukulaisiaan tapaamaan. Nuorukainen suunnittelee tekevänsä opintojensa päätteeksi tutkielman Ruandan kansanmurhan sovitteluprosessa käyttöön otetusta kansantuomioistuimesta, gacacasta.

Ruandalaisissa kaupungeissa, pääkaupunki Kigalissa ja Butaren kaupungissa Milan tutustuu aiemmin heillä lapsena asuneeseen Claudeen, joka paljastuu äidin pikkuveljeksi, salaperäiseen Sartren nimellä tunnettuun katulasten turvakodin pitäjään, isoäitiinsä Eusébieen - joka ei oikeasti ole hänen isoäitinsä, vaan äidin ystävätär - ja tämän yli satavuotiaaseen Rosalie-äitiin sekä Eusébien tyttäreen Stellaan, jonka isästä ei ole tietoa. Läheisten suhteetkin todistavat perheiden hajoamista; uusi perhe syntyy niistä, jotka ovat paikalla ja kantavat vastuun, kuten suvun matriarkka vahvatahtoinen  Eusébie, joka selvisi hengissä järkyttävästä teurastuksesta menettäen koko perheensä - ja tekee työtä valtakunnallisen sovintoprosessin puolesta.

 - Kuule monet ikänsä maanpaossa eläneet ruandalaiset ovat palanneet tänne kansanmurhan jälkeen. Tämä on kotimaasi, sanoivat muut mitä tahansa. Esivanhempasi asuivat näillä kukkuloilla ja monet ovat uhranneet henkensä, jotta sinä voisit pitää tätä tienoota kotinasi.    Kuuntelin tyrmistyneenä. Puhuiko hän minulle vai yrittikö hän välittää viestin äidilleni? 

Jakarandapuu kasvaa Eusébien pihalla. Stella-tytölle äidinäiti Rosalie on läheisin ihminen, sillä äiti on kaikkialla muualla toimimassa paitsi kotona. Rosalien kuoltua tyttö viihtyy omassa salapaikassaan puun latvuksessa. Kun puu myöhemmin kaadetaan, se ajaa nuoren naisen syvään masennukseen. 

Suvun nuoriso, Milan ja Stella edustavat molemmat uutta sukupolvea, joka haluaa päästä selville vesille tapahtuneesta. Heille ei enää ole oleellista, kuka on tutsi, kuka on hutu - kuten se ei ennen verilöylyäkään ollut. En tiennyt meidän olevan tutseja. 

Jakarandassa ei selosteta yleisen prosessin onnistumista, vaan kirjailija kuvaa henkilöidensä kautta, kuinka väkivallan uhri onnistuu välttämään koston kierteen, siirtämään taakan sille, joka on syyllinen. Tappajasta, pedosta ei tule ystävää, hänen tekemisiään ei unohdeta, hän saa elää ne mukanaan.

Ällistyttävää, että kirjailija osaa kertoa näin lyhyessä romaanissa niin isoista asioista paasaamatta ja kaiken ohessa piirtää hahmoistaan täysin katu-uskottavia tyyppejä, kuvata arkista elämää ja sen muutoksia Ruandan pääkaupungissa ja maaseudulla, kuvata vehreyden keskellä siintävää trooppista järveä, jakarandapuuta katedraalin vieressä ja kertoa siinä ohessa kolonialismin historiaa.

Patsaan takana kohosi maan suurin katedraali, joka oli rakennettu "Hänen majesteettinsa Astridin, Belgian kuningattaren ja kansansa Euroopassa ja Afrikassa rakastaman maan  äidin kauniille muistolle". Piru piili yksityiskohdissa: kirkon sisäänkäynnillä oli pieni kyltti, jossa luki "E. Hautfenne, kultaseppä, Bryssel, 1936" todisteena siitä, että "alkuasukkaat olivat vaivojaan säästämättä kuljettaneet rakennustarpeet Kongosta Nyingwen sademetsästä". Se oli taidokas kiertoilmaus sille, että matka oli ollut uuvuttava ja että sen varrella moni oli sairastunut ja menettänyt henkensä.

Jakaranda voitti Prix Renaudot-palkinnon ja oli myös Goncourt-ehdokas.

Kustantaja omistaa kirjan suomentaja Einari Aaltosen (1972-2025) muistolle. Kiitos ja kumarrus hienosta suomennoksesta, täydellistä.

Gaël Faye: Jakaranda
Jacaranda, 2024, suomentanut Einari Aaltonen
Otava, 2026, 215 s

- -  -

Osaluettua: Luin vajaan sata sivua ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin - oikea aatelinen nimi, jonka helposti voisi ajatella taiteilijanimeksi - historiallisesta rikosromaanista 1793, mutta sain tarpeekseni mudassa ja jätteissä kahlaamisesta, väkivallasta ja keuhkotautisista ysköksistä. Siinä ei auttanut edes katu nimeltä Gåsgränd, joka yllättäen vilahti vastaan. Suloinen osoite nuoruuteni Tukholmasta, ensimmäinen kokemukseni diskoteekista. Siellä soi Rolling Stones ja Jumping Jack flash. 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

Luulin kuulleeni lintujen ääniä aamunkoiton aikaan, kun säpsähdin hereille juuri ennen päivänvaloa ja pelkäsin miehiä, jotka olivat niin valkoisia että sinersivät. Olin nähnyt unia sinisistä miehistä, joilla oli sininen hengitys, ja lintujen piipitys oli hitaasti rullaavien pyörien nitinää, kun vuoristohaupitsit lähestyivät leiriä aamunsarastuksessa.

Tommy Orange on Harhailevat tähdet -romaanin kirjoittajana oikeaoppinen, ei ole tapahtunut kulttuurista omimista. Romaani kertoo Amerikan  cheyenne-alkuperäisheimon historiaa sukusaagana. Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Tommy Orange on cheyenne- ja arapahoheimojen jäsen, joka nimeää nykyisen identiteettinsä cityintiaaniksi. 

Prologissa muistetaan Sand Creekin verilöylyä Coloradossa vuonna 1864. Amerikkalaiset sotilaat hyökkäsivät intiaanien leiriin tappaen noin 200 edellä mainittujen heimojen  jäsentä. Presidentti Theodore Roosevelt piti tapahtuneen yksityiskohtia vastenmielisinä, mutta kokonaisuudessaan hyödyllisenä. Joukkotuhossa ainoana jää henkiin romaanin Bear Shield/Red Feather -suvun kantaisä Jude Star. 

Kirjan alussa on sukutaulu, josta onkin lukiessa apua sukupolvien vaihtuessa kirjan ensimmäisen osan Ennen ajasta toisen osan vuoteen 2018, nimeltään Jälkipuinti. Kolmas osa on Tulevaisuuksia.

Ensimmäisen osan yli sata vuotta kiitävät eteenpäin väärinkäytösten kautta eikä henkilöihin ehdi tutustua enempiä.  Se on kuin nopea otos kaikesta siitä elämien typistämisestä, jota alkuperäiskansat joutuivat kokemaan valkoisten taholta. Samaan vankilaan kuin isänsä Jude joutuu myös Charles Star. Vankila on siinä vaiheessa Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, jossa intiaaneilta kitketään identiteetti ja traditiot. 

Alkuperäiskansat, intiaanit, joutuivat Amerikassa vuosisatojen aikana kansanmurhan, sorron ja väkivallan kohteeksi. Lähtökohtana oli heidän oman kulttuurinsa ja elintapojen pois juuriminen, intiaanien sulauttaminen väkivalloin. Surmattakoon intiaani, säästettäköön ihminen (Richard Henry Pratt). Saamelaiset meilläkin ovat kohdanneet saman tapaisia sortotoimenpiteitä, mutta vapaan maailman esikuvana ihannoidun valtion toiminta näyttää raakuudessaan irvikuvaltaan. Näinä päivinä sen kuva maailmalla näyttää jo pahasti rapistuneen.

Kun cheyennet pakotetaan luopumaan yhteisöstään ja traditioistaan, mm powwow - seremonioista ja peyote-nimisestä kasvista rituaalien osana, he ajautuvat omasta kulttuuristaan vieraantuneina helposti alkoholisteiksi ja päihderiippuviksi. Toisessa osassa, Jälkipuinnissa kertomus seuraakin nykyajassa viimeisimmän sukupolven kamppailua opioidi- ja huumekriisin koettelemassa Oaklandissa. Isoäideistä tulee huumeiden viemän äidin lapsille korvaamattomia. Musiikki ja taide auttavat vuosikymmenten saatossa eri tavoin oireilevia suvun jäseniä kokoamaan hajonnutta identiteettiä, mutta matka on pitkä ja ohdakkeinen.

Perheestä ja suvusta henkiin jääneet yrittävät koota repaleista vahvempaa yhteisöä, ja se vaikuttaa toimivan, vaikka herkin ja nuorin heistä katoaakin pitkäksi aikaa. Tulevaisuuksia, viimeinen osio päättyy nuorimman, Lonyn kirjeeseen perheelleen, jossa hän toivoo heille selviämistä, että he pysyisivät elossa, lakkaisivat jatkuvasti kuolemasta. 

Tommy Orangella on heimonsa edustajana syytä syvään suuttumukseen. Se kaikki on ymmärrettävää ja romaani on tärkeä puheenvuoro. Koin toisen osan - joka muodostaa suurimman osan kirjasta - kuvauksen Orvil Red Featherin vaikeista päihdesyövereistä ja elämän liukumisesta kohti ennenaikaista loppua huumekertomuksena, yhtenä monista. Siinä on varsinkin alkuosan etäiseen ja pikakelauksella läpikäytyyn historiaan verrattuna hyvin yksityiskohtaista ja pitkällistä huume-elämän kuvausta. Se jätti epätasapainoisen vaikutelman romaanista.

Harhailevat tähdet on voittanut palkintoja ja saanut myös Booker-ehdokkuuden.

Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Wandering stars, 2024, suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2025, 335 s

Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseella.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s

Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Kansi Kalervo Sammalvehrä

Urmas Vadin Kuun toinen puoli kiinnosti lähtökohdiltaan, virolainen nykykirjailija ja pääosin vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoitettu naapurimaan asukkaiden elämää valottava perhehistoria ja kasvukertomus. 

Kertojan hilpeä ja kutkuttava huumori nauratti varsinkin päähenkilön, minäkertoja Toomaksen/Tomin murrosiän koettelemuksissa, mm kaiken kokeneen luokkakaverin, naisasiantuntija Kaurin opastamana. Kaur viihtyy kotonaan alapää paljaana, mutta Tom ei niinkään. Se piti sietää, sillä Kaurilla on ylivertaiset musiikkikokoelmat alkuperäisine bändisigneerauksineen. Ja niitä koettuja kikkoja tyttöjen kanssa.

Jotten joutuisi katsomaan Kauria, tutkailin levyn kantta. Sieltä tuijotti vastaan neljä kasvonsa maalannutta miestä, vaikka epäilinkin, että yksi tai ehkä jopa kaksi heistä on naisia. Heissä oli jotain synkkää ja outoa, ilmeisesti he ajattelivat olevansa demoneita, jotka haluavat syödä ihmislihaa, mutta olivatkin nielaisseet kumisen lelukoiran. - "Oletko päässyt panolle?" Kaur kysyi ohimennen.

Keskushenkilönä Toomaksen perheessä on äiti ja hänen sukunsa Neuvostoliiton aikaista historiaakin sivutaan. Jo edellisessä sukupolvessa on tapahtunut parisuhteissa kaikenlaista. Vaarikaan ei ole oikeastaan se oikea, vaan on vaihtunut vankileiriaikana. Kotiin on palannut mukavampi Hugo.

Parisuhteissa on myöhemminkin kitkaa ja niiden sattumanvaraista syntyä kukin miettii episodimaisissa luvuissa. Muutkin perhesuhteet tulehtuvat kukin vuorollaan. Naapurin Nosferatuksi kutsuttu kummajainen äijäksi ystävystyy bisnesmielessä isän kanssa: kun ruplat vaihtuvat kruunuiksi pitää keksiä ripeästi myytävää ja löytyykin iso varasto tshekkoslovakialaisia kuumavesipulloja.

Radikaalin ja äitinsä kanssa lähes sotajalalla käyvän siskon Kerlin kautta tutkaillaan ekologisia ympäristöasioita, jotka hyvin saman tapaisina on Suomessakin koettu. Sisko päätyy kommuunityyppiseen asumiseen, roskisdyykkaukseen ja polyamoria-vaiheeseenkin. 

Omintakeinen setä Andres puuhailee omassa täyteen ahdetussa kämpässään radioliikenteen ja muiden teknisten juttujen kanssa. Hän puhkeaa kyvyillään kukoistamaan uutena internet-aikana. Suhteet aiheuttavat ihmisiä vieroksuvalle tyypille loputonta ristiriitaa. Mielialahäiriö vie hoitoon sairaalaan, josta löytyy viehko nainen, mutta suhde käy jatkuvilla kierroksilla.

Sittemmin romaani paisui ahmimaan käänteitä väsymättömällä rouskunnalla, joka lopulta heitti minut kyydistä ja väsähdin pahan kerran tähän runsauden sarveen, josta karsimalla olisi tullut ytimekkäämpi. Vadilla on hulvattoman ja kekseliään kerronnan taito, mutta hän jää jauhamaan vähäpätöisiä yksityiskohtia liian perusteellisesti. Teksti alkoi maistua tasapaksulta vuodatukselta ja ihmiskohtaloiden päättely sadulta.

Kirjailijalla on humaani ote, hän haluaa henkilöhahmoilleen hyvää, mutta samalla alun hieman iloista anarkiaa ja erilaisuutta ymmärtävä kuvaus alkoi kääntyä tylsän sovinnaiseksi. Ja kun niin käy puolenvälin jälkeen, lukukokemus muuttui minulla lehmänhäntämäiseksi. 

Äidin lentävä lause: Tässä perheessä ei ole koskaan ollut hulluja, huijareita eikä tupakanpolttajia! on tarkoitettu panemaan asiat järjestykseen, mutta kaikkia perheessä lopulta löytyy.

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli
Kuu teine pool, 2024, suomentanut Petteri Aarnos
Enostone kustannus, 2025, 356 s

Vincenzo Latronico: Täydellistä

Kansi Tero Ahonen (kuva Aleksandar Kyng)

Italialainen Vincenzo Latronico kertoo romaaninsa Täydellistä inspiroituneen ranskalaisen George Perecin teoksesta Tavarat vuodelta 1965. Erehdyin ajattelemaan ennen blogiaikaa lukemaani Elämä. Käyttöohje, joka jäi mieleen omituisena saavutuksena saada aikaan monotonisesta kerrostalon tavarapaljoudesta sittenkin peilejä sen asukkaiden elämästä. Sen romaanin ei pitänytkään muistuttaa tätä lukemaani. Saadakseni mielikuvan tuosta Tavarat-romaanista luin siitä arvion. Kuinka ollakaan, sehän muistuttaa hätkähdyttävän paljon Latronicon romaania. Olikin syytä todeta se romaanin kiitoksissa, romaanihan on kuin päivitys siihen.

Täydellistä on kuitenkin selkeästi tämän ajan kuva, milleniaaleista puhutaan. Ja tavaroista tässäkin aloitetaan, oikean laatuisista tavaroista. Koko sisustus materiaaleinen ja esineineen kehystää kodin asukkaiden menestystä.  Italialaistaustainen pariskunta Anna ja Tom elävät ainakin eurooppalaisten nuorten aikuisten parissa uskoakseni himoittua elämää Berliinin sykkivässä sydämessä. On vaihtelevia freelance-töitä, graafista suunnittelua, digibrändäystä, visualisointiin keskittyviä toimeksiantoja. Tapaamisia ja ystäviä samassa kuplassa, klubeja, taidenäyttelyjä, kutsuja, designia - ja kaiken sen näyttämistä somessa. Valokuvien ja lyhytvideoiden vyöry leviää ruuduilla tasapaksuna. Vuoden 2015 pakolaiskriisi vuotaa kuviin, yhtenä niistä kolmivuotiaan ajautuminen rantahiekalle.

Miljardööri kaatoi sangollisen jäitä päällensä. Muotimerkki riisti kutojia Kaakkois-Aasiassa. Nuori nainen merkitsi muistiin jokaisen kerran kun hänelle vihellettiiin kadulla. Poliisi tappoi kaksi afroamerikkalaista. Mies filmasi ensisuudelman.

Aika kulkee eteenpäin, alati muutoksessa. Kun kaikki on saavutettu, alkaa tylsistymisen ja epävarmuuden aika. Kaupunkiin saapuu uusia ihmisiä, nuorempia, vanhat ystävät hajaantuvat, katoavat, perheitä perustetaan. Yksilöllisyys vaatii  erottumista yhteisöstä, mutta yhteisön kieli eli saksa antaa kuitenkin paremmat näkymät menestymiselle. Anna ja Tom kokeilevat Lissabonia, sitten Sisiliaa. (Perecin Tavaroissa pariskunta muuttaa Tunisiaan.) Airbnb ja alivuokralaiset sekä läppäri työkaluna sallivat vapaan liikkumisen.  Kilpailu kovenee, diginomadit eivät enää ole harvinaisia seikkailijoita, lienevätkö enää rohkeudesta kadehdittuja näinä päivinä. Elämä arkistuu ennemmin tai myöhemmin.

Täydellistä kuvaa pariskuntaa etäältä selostaen, he ovat keitä tahansa elämäntapansa edustajia. Vaikutelma on viileä ja intohimoton, seksiä myöten. Toteava teksti ei sisällä puhetta. Tapa kuvata pariskuntaa yhtenä hahmona vailla dialogia tekee heistä lihattomia ja verettömiä, kuvia ruudussa tai robotteja. Eksistentiaalinen ahdistus ja tyhjyyden tunne vaanii päällisin puolin filmaattista elämää. Tarvitaan uusi projekti, ja se tulee. 

Teos on satiiri kuvaamastaan elämäntavasta ja kirjailijan kansainvälinen läpimurto ja Booker-finalisti. Vincenzo Latronico vieraili Helsinki Litissä viime keväänä.

Modernia Berliiniä kuvaava teos esittää taidokkaasti sen, miten globalisaatio on kykeneväinen irrottamaan meidät ympäristöstämme. - Noin muotoilee Booker-raati palkintoehdokkuuden perusteluissa. Tästä tulee mieleen Yuval Noah Harari, joka sanoi (21 oppituntia maailman tilasta), että sen sijaan että ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa, heidän pitäisi löytää yhteys kokemuksiinsa. Jotain oleellista ihmisen fyysisestä läsnäolosta on menetetty digiajan myötä, ainakin tässä ajassa.  Toivottavasti ihmiset vielä osaavat tehdä korjausliikkeitä.

Vincenzo Latronico: Täydellistä
Le perfezioni, 2022, suomentanut Leena Rantanen
Gummerus, 2026, 160 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s