Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Simone de Beauvoirin postuumisti vuonna 2020 julkaistu Erottamattomat on kirjoitettu jo vuonna 1954. Kirjailija ei halunnut sitä elinaikanaan julkaista sen intiimin henkilökohtaisuuden vuoksi. Tästä voi olla yhtä lailla nykylukijana tyytyväinen kuin Tove Ditlevsenin 50-luvulla julkaistujen teosten suomennoksesta vasta nyt. Kieli kun on ajassa muuttuvaista. Lotta Toivasen suomennos on kirkasta ja selkeää, mutta onnistuu samalla kuvaamaan autenttisen ja tuoreen tuntuisesti elämää ja tapoja sadan vuoden takaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Nuoret tytöt teitittelevät toisiaan, käyvät messussa ja huviretkillä, joissa he huvittelun sijaan joutuvat aputöihin, Andrée tekee itselleen paperista ja lakasta lierihatun leningin vyön sävyyn. Sotilasmuoti näkyy koulupuvuissa; ne ovat aitoa upseerikangasta, pienet tampitkin selässä.

Katolisessa koulussa ensi kertaa alle 10-vuotiaina tavanneet Sylvie ja Andrée ovat ne erottamattomat. Sen nimen he saavat jo koulussa opettajilta. Gallardin perheen äidin tiukasta kurista ja valvonnasta huolimatta Andrée osoittautuu koulussa itsenäiseksi ja muutoinkin niin omanlaisekseen, että Sylvie häikäistyy ja kohdistaa häneen palvontaa lähenevää ihailua ja rakkautta. Se vaikuttaa intohimoisuudessaan lähes eroottissävyiseltä. Molemmat joutuvat kamppailemaan sekä koulunsa että kotinsa ahdasmielisen kasvatuksen kourissa. Sylvie selviää siinä paremmin, koska on jo hylännyt lapsen uskonsa ja on kapinoinut ennenkin, kotikaan ei ole niin ankaran uskonnollinen kuin Gallardit. Andréeta sen sijaan repii totinen syyllisyys ja synnintunto; ei Jumala eikä äiti hyväksy hänen kasvavan nuoren naisen elinvoimaansa ja rakastumista mieheen, jota äiti ei ole valinnut. 

"Äitiä pitää ymmärtää. Hän kantaa vastuuta sielustani. Ei hänkään kai aina tiedä, mitä Jumala häneltä odottaa. Kenelläkään ei ole helppoa." - "Ei kai", minä sanoin ympäripyöreästi. Olin raivoissani. Rouva Gallard kidutti Andréeta ja oli muka itse uhri!

Sata vuotta sitten ainakin varakkaampien kotien vanhemmat puuttuivat hanakasti lastensa seurustelusuhteisiin. Rouva Gallard on joutunut itse aikoinaan taipumaan järjestettyyn avioliittoon, vastoin tunteitaan. Kasvatusperiaate siirtyy seuraavaankin sukupolveen. Sen voi nähdä kurinpidollisena menetelmänä, joka pannaan kiertämään: jos minä sain siitä kärsiä, et sinäkään siitä pääse. Tämä on aikuisten elämää, pilke silmistä katoaa. Uskonnon ohjesäännöillä sille annetaan perustelu ja oikeutus. Äidin hyväksyntää loputtomasti kaipaavalle Andréelle ei tule mieleenkään uhmata äidin päätöksiä. Äiti naitattaa menestyksekkäästi isosisko Maloun, sillä ainoa muu vaihtoehto säädylliselle naiselle on luostari.

Sota ja saksalaiset lähestyvät Pariisia ja perheet muuttavat pommitusten tieltä. Sylvie viettää kesää maaseudun rauhassa ja isovanhempien hyvässä hoidossa. Hänelle sota on kaukana ja kaikki epätavallinen tohina mielenkiintoista. Ystävyys vahvistuu uudelleen myöhemmin ja Sylvie alkaa taas myötäelää kiihkeän ystävänsä rakkauden tuskissa, joille hän ei enää ole mustasukkainen. Hän toivoo vain toisen onnea, ja näkee avuttomana Andréen näivettyvän omien sisäisten synnintuntojensa, äitinsä tiukkojen vaatimusten ja jarruttelevan rakkauden kohteensa tunteiden ristitulessa. 

Erottamattomat seuraa kahden kasvavan nuoren naisen elämää noin kymmenen vuoden ajan. Andrée ja Sylvie joutuvat usein järjestelemään yhteista aikaa salaa, toisaalta koska rouva Gallard alkaa suhtautua myös Sylvien ystävyyteen epäluuloisesti, toisaalta Andrée on ison lapsikatraan vanhimpia ja opintojen jälkeinen aika täyttyy velvollisuuksilla kotona. Molemmat tytöt kirjoittavat ylioppilaiksi ja Andréellekin sallitaan kolmen vuoden opinnot Sorbonnessa.  

Beauvoir kertoo värikkäästi, konkreettisesti, eloisasti elämästä kaupungissa ja maaseudulla, puistoista ja puutarhoista, tanssiaisista ja retkistä, ystävysten keskusteluista viikunapuun alla tai yöllä Gallardin perheen kirjastossa, salaa samassa huoneessa Andréen kanssa nukkuvalta mummolta. Tytöt pohtivat uskontoa, rakkautta, avioliittoa. Dialogi osoittaa taitavasti heidän luonteidensa eroavuuden; toisen rohkeuden omaehtoiseen vapauteen, toisen räpistelyn häkissään, jossa suuret tunteet roihuvat mutta sammuvat hapen puutteeseen. Sylvie yrittää auttaa Andréeta, mutta häneltä puuttuvat keinot. Andrée on liian monen läheisen nurkkaan saartama, ja lisäksi sisäisen syyllisyytensä vanki. Myöhempi rakkaus, filosofiaa opiskeleva Pascal on harras katolinen hänkin. Se viimeistelee toivottoman kehän. Umpikujaan ajautunut nuori nainen alkaa riutua klassisten runotyttöjen tavoin.

Haudalla oli runsaasti valkeita kukkia. Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi. Ennen junalle lähtöä laskin tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.

Ankaran uskonnollinen elämänkatsomus rakentaa erityisesti naisen ympärille vankat muurit, sen Beauvoir näyttää pienoisromaaninsa Andréessa, joka vahvasta elämän liekistä huolimatta uupuu ja kuihtuu pois alle parikymppisenä. Erottamattomat pohjaa omakohtaiseen historiaan. Sylvie on Beauvoir itse, Andréen vastine on hänen ystävättärensä Élisabeth Lacoin. Kirjassa on Beauvoirin kasvattityttären, Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuhe ja lopussa runsaasti valokuvia ja ystävättärien kirjeenvaihtoa.

Esipuheen mukaan Beauvoir kirjoitti romaanin valmiiksi, mutta suhtautui siihen kriittisesti. Siihen liittynee trauma sydänystävän kuolemasta ja itsesyytökset siitä, että hän käytti tragediaa romaaniinsa. Zaza on hänen vapautumisestaan maksettu lunnasraha, kirjoittaa tytär. Joka tapauksessa nykylukija kiittää ja näkee jo tässä esikoisromaanissa Beauvoirin elämäntehtävän hienosti kiteytettynä. Sukupuoli ei määritä ihmisarvoa ja vapaus päättää omasta elämästä kuuluu jokaiselle.

Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Les Inséparables, 2020 (1954), suomentanut Lotta Toivanen
Kosmos, 2021, 165 s

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

Miksi en keskeyttänyt tätä romaania ajoissa? Luin sen yllättäen loppuun, varmaan koska se on niin lyhyt. Usein nukahdin. Minun oli vaikea innostua päähenkilöstä. Hän on nuorehko tai keski-ikäinen hifisti.  Mies, Cui, joka tietää kaiken laadukkaasta äänentoistosta ja siihen tarvittavista laitteista. Pekingissä sille osaamiselle on rajoitettu mutta sitäkin asiantuntevampi kysyntänsä, mutta mies ei ole päässyt sillä rikastumaan. Vaimo on jättänyt, kuten äiti oli ennakoinut tapahtuvan. Yufei oli kaunis mutta levoton. Eikä mies lakkaa häntä kaipaamasta. Muut naiset  mukaan lukien sisko ovat rumia tylsimyksiä. Ystävä, Songping etsii hänelle väsymättä uutta naista, mutta hän ei ole onnistunut löytämään yhtäkään, jota voisin olla katsomatta nenänvarttani pitkin. Myös siskon naama inhottaa Cuita.

Miehellä on eron jälkeen raha- ja asunto-ongelmia joihin yrittää saada apua parhaalta ystävältään, liikemieheltä. Hänen asiakkaakseen tulee yllättäen myös varakas mystinen mies, Ding Caichen Kiemurtelevan lohikäärmeen laaksosta. Salaperäinen mies alkaa näyttää varsinaiselta pelastukselta ja vastaukselta Cuin taloushuoliin.

Cui on aika eksyksissä oleva tyyppi. Sen hän verhoaa tylyyn käytökseen. Kaikki ihmissuhteet tuntuvat olevan hyödyn tavoittelua varten, nyt kun ihana nainen on menetetty. Haavenaistaan hän vertaa huippuluokan hifilaitteistoon, ja kuvaa muitakin naisia ulkomuodon kautta. Mies on ahdistunut, mutta pitää itseään pohjimmiltaan ylivoimaisena hifi-osaamisensa takia. Hän tietää, että Autograph näyttää loistavat ominaisuutensa kun kuuntelee levyä, jolla italialainen kvartetti soittaa Mozartia tai Walter Giesenking Maurice Ravelia. Luvut on otsikoitu hifilaitteiden mukaan. Miehen tylyyden alla pilkahtelee jatkuvasti halveksunta muita tavallisia ihmisiä kohtaan. Hänen pitäisi olla paremmin menestynyt, hän kun tietää, mistä musiikista ja kuinka siitä pitää nauttia.

Näkymättömyysviitta ei nimenä perustele itseään. Aavistuksen surrealistinen, mainitaan takakannessa. Mystiikkaa on ripoteltu rikkaan miehen olemukseen häviävän vähäisesti - en kyllä kaivannut lisääkään. Jotain tasaantumista Cuin elämässä tapahtuu naisen kautta, joka rikkaan miehen huushollista löytyy. Naisella on huivilla verhotut kasvot, ei-uskonnollisista syistä. Selkärangaton mies tapaa kasvottoman naisen. 

Cui kertoo tarinaansa sinuttelemalleen lukijalle. Epäinnostava tyyppi arvostelee yhteiskunnallisia asiantuntijoita ja tutkijoita käsittämättömän yleisillä ja perustelemattomilla mielipiteillä, jotka ovat kuin suoraan jostain meikäläisestä persu-somesta. Hänestä muodostuu kuva ikävänä öykkärinä. Mutta vaikeaa on elämä Kiinassakin, kovaa kamppailua kommunistipuolueen johtamassa kapitalismissa. Kommunistinen on vain puolueen nimi, kapitalismi sanelee todellisuuden ehdot. 

Kielestä pitää kirjailijaa kiittää. Hieno kerronta lupasi aluksi paljon enemmän kuin mitä sain tästä lopulta irti. Onhan Ge Fei yksi Kiinan lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä nykykirjailijoista. kuten kirjan etuliepeessä mainitaan.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Yinshenyi, 2012, suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co, 2021, 144 s

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin nimeä ei ole voinut välttyä näkemästä viime aikoina kirja-arvioissa, sen verran ahkerasti on luettu hänen teostaan Lapsuus, autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen osan suomennosta. Sain nätin pienoisromaanin yllättäen syntymäpäivälahjaksi enkä sen suosiota ihmettele. Pieni sädehtivä helmi se on. Aika yllättävää, ettei sitä ole aiemmin suomennettu, Barndom on julkaistu jo vuonna 1967. Se taitaa olla kuitenkin meidän nykylukijoiden onni, sillä Katriina Huttunen tekee tunnetusti huippulaatua, niin nytkin.

Vuonna 1917 syntyneen Ditlevsenin lapsuudessa 1920-luvulla perhe, vanhemmat ja veli Edvin asuvat Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa. Kirjailija on yhtä teräväkatseinen havainnoija kuin Ferranten Napoli-sarjan Elena tai toisaalta Alex Schulman oman sukunsa vaiettujen tabujen kuvaajana. Kuten Elenaa, myös Tovea ahdistaa korttelin karu elämä, lasten keskustelu huoraamisesta ja humalasta ja saa kaipaamaan pois pihalta ja kadulta, pois korkeista taloista. Tyylillisesti Schulman tulee lähelle. Ditlevsenin kirkas kieli on niin modernia, yleispätevää, että häntä voisi luulla tämän päivän kirjailijaksi, vaikka aamiaispöydän lehdessä luetaan Versaillesin rauhansopimuksesta ja espanjantaudista. Tuoreella suomennoksella on tietenkin vaikutuksensa.

Siinä missä Schulmanin lapsuutta kulttuurikodissa varjosti alkoholi, Ditlevsenillä köyhyys ja sen asettamat puitteet kodissa ja koulussa maalaavat arjen harmaalla. Suhde primadonnamaiseen äitiin on vaikea. Äiti on nuori ja itsekeskeinen eikä epäröi käyttää lyöntejä kasvatuskeinona. Toveen iskostuu varhain käsitys itsestä rumana ja tyhmänä. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Poliittisesti aktiivi isä, sosialidemokraatti on aikuisempi, eikä - lähes yllättäen-  harrasta liiallista viinan juontia. Sitä on muutoin tarjolla yllin kyllin sekä suvussa että pihapiirissä. Isä joutuu työttömäksi, mikä ei helpota tilannetta. Isäkään ei perusta tytön alkavasta runoharrastuksesta. Köyhien lapset kasvavat enimmäkseen kadulla, niin Tovekin ja paras kaverinsa Ruth, heleällä äänellä rivoja totuuksia päästelevä pisamanaama. 

Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni.

On haikeaa lukea niin rehellisen oloista kuvausta siitä kun lapsi kasvaa ja opettelee aikuisten elämän sääntöjä, valheiden ja teeskentelyn täyttämää roolipeliä. Sitä on lapsuus; epämukavia tunnelmia kun ei saa ristiriitaisia havaintojaan sopimaan aikuisten sanomaan. 

Tämä on aikuisissa pahinta: he eivät koskaan voi myöntää että olisivat kertaakaan elämässään käyttäytyneet väärin tai kevytmielisesti. He ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan muita, mutta eivät koskaan julista tuomiopäivää itselleen.

Pieni Tove kerjää aina äidin huomiota mutta äidin tunnelmat ailahtelevat eikä tyttö saa äidiltä kaipaamaansa. Hiljalleen tyttöjen runokirjasta alkava kirjoitusharrastus tuo uutta voimaa, hän saa kannustusta myös veljen tärkeältä kaverilta, joka tuntee toimittajan. Unelmat ja mielikuvitus työntävät kodin ankeuden taka-alalle. Vaikka perheeltä on turha odottaa rohkaisua, unelma kasvaa, hän merkitsee runoihinsa vuosiluvun, että jälkipolvetkin huomaisivat varhaiskypsän runoilijan. Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.

Aika hyytävällä tavalla, rivien väleistä ja merkityksistä painavin lausein käy selväksi, että matkalla ulos lapsuudesta, yhä ohenevasta ja repeilevästä, kokemukset ovat jättäneet vaurioita. Tove joutuu teeskentelemään tunteita, jotta osoittaisi niitä oikealla tavalla. Häneltä odotetaan kyyneleitä mummon hautajaisissa, kun ne ovat jo kuivuneet. Lapsuuden päätepiste on konfirmaatio, jonka jälkeen hänen on tuotava vähävaraiseen perheeseen ansioita kotiapulaisena. Hän uskoo äitinsä jo pitävän itsestään, mutta liian myöhään: se ei tee minua onnelliseksi. Eniten hän suree lapsuuden menettämistä siksi, että hän samalla menettää parhaan ystävänsä Ruthin.

Kansi syntymäpäiväkortilla

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta kirja ei synkistä, siihen se on aivan liian täynnä suurten tunteiden kuohuntaa. Neljätoistavuotias sipaisee poskensa äidin vaaleanpunaisella silkkipaperilla, pukee suipot brokadikengät; edessä on aikuisen elämä täynnä odotuksen jännitystä. Kynästä purkautuu runollisen kaunista jälkeä.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.  

                                                                                  

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Barndom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2021, 142 s

Colm Tóibín: Nora Webster

Hetkiä jolloin elämä karkaa uomastaan. Irlannin etelärannikolla Enniscorthyn pikkukaupungissa asuvalle perheenäidille, nelikymppiselle Nora Websterille sellainen vedenjakaja on puolison kuolema. Maurice oli opettaja, sympaattinen mies ja nelilapsisen perheen toimeentulosta vastaava. Kuusikymmenluvun Irlannissa elämä on uomassaan, kun mies on töissä, vaimo kotona ja suurperheen lapset käyvät pappien johtamaa katolista koulua. 

Irlantilainen Colm Tóibín vie aikailematta lukijan Nora Websterin arkeen ja se on yllättävän mielenkiintoista. Eniten yllättää kirjailijan sukupuoli. Jos pitäisi arvata, ilman muuta lukisin tässä naisen kuvauksen naisen arjesta, niin eläytyvää se on. Hiljalleen omia voimiaan keräävän ja itsestään uutta löytävän naisen elämää kuvataan suurella herkkyydellä. 

Nora Webster lähtee liikkeelle hautajaisten jälkeisestä ajasta, jolloin Noraa alkavat väsyttää hyvää tarkoittavien ihmisten huomio ja sen mukaisen tarkkailun kohteena oleminen. Pieni konservatiivinen yhteisö pakottaa odotusten mukaiseen käytökseen ja neljä lastakin omine persoonineen tuovat kukin oman ikävänsä perheen yhteiseen menetykseen. Nora joutuu myymään perheen rakkaan kesäpaikan, ja se on hänen ensimmäinen kapinansa. Kesäpaikka on myytävä sekä perheen talouden takia että tunnesyistä. Talo ilman sen entistä isäntää tuo liikaa kipeitä muistoja.

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Ihailtavan tarkasti mutta vähäeleisesti Tóibín kuvaa Noran henkistä vankistumista surun haurastuttamasta kotirouvasta päättäväiseksi naiseksi, joka toimii epäröimättä lapsensa puolesta koulun johtajan mielivaltaista kohtelua vastaan. Varattoman lesken on myös palattava töihin ja kohdattava toimistoa tyrannisoiva neiti Kavanagh, joka on tottunut pitämään alaisiaan pelossa. Yrityksen pomot luottavat ylhäältä johdetun hierarkian voimaan. Nora kerää taistelutahtonsa ja näyttää kyntensä kovassa paikassa.

Kuusikymmenluvun Pohjois-Irlannin ja Belfastin levottomuudet kumisevat  taustalla ja lyövät laineita ympäri Irlantia. (Tästä tuli mieleen lähiaikoina tvssä esitetty historiadokumentti Irlannin nälkävuosista 1800-luvun puolivälissä. Briteillä on siinä raskas syntitaakka.) Noran tyttäristä Aine, nuori opiskelija tempautuu mukaan politiikkaan. Ay-liikkeen edustajakin käy agitoimassa työpaikalla. Noralle aihe on uusi, entisen miehen heiniä ja se jääkin Noran oman yksityisen selviytymisen taustalle. Hän seuraa sivusta mutta silti valppaana lastensa polkuja ja antaa esimerkin viisaan harkitsevasta äidistä, joka käy puolustamaan lapsiaan silloin kun he sitä tarvitsevat, ei ennen. Dublinissa opiskelevat tyttäret Fiona ja Aine vaikuttavat etääntyneen äidistä, kun taas kotona asuvat pojat ovat vielä koululaisia ja äidilleen läheisiä. Änkyttävä, valokuvaukseen hurahtava Donal vaatii erityistä huolenpitoa, mutta toisaalta myös eteenpäin tuuppimista. Äiti annostelee molempia tarkasti.

Nora on kiinnostava hahmo, hänessä on monenlaista särmää ja epävarmuutta suhteessa lapsiinsa ja lähisukuunsa, miehensä sisaruksiin Margaretiin ja Jimiin. Hän on ison perheen äiti, suvun huomion kohteena ja samalla entistä omaa aikaansa kaipaava nainen, ei mikään kutsujen kakun leipoja. Hän on tottunut pitämään etäisyyttä, hänen mielipiteitään arvostetaan, pelätäänkin lähipiirissä.

Koko lähisuku tarjoaa eläviä ja tarkasti tutkittuja luonnekuvia, joissa Tóibín loistaa. Kuten esimerkiksi raskaasti kuorsaava Josie-täti, joka onnistuu riuhtaisemaan vastentahtoisen Noran mukaansa Espanjan lomalle Sitgesiin. Se on hauskakin episodi tässä kuvauksessa surun murtaman naisen selviytymisestä. Sittemmin Nora löytää uusia elämän alueita, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon. Niistä tärkeimpänä musiikki ja laulu, joiden pariin ystävät hänet tuloksellisesti johtavat. Bachia, Schubertia ja Straussia tulikin sitten enemmän kuin tarpeeksi, romaaniin kirjoitettuna säveltäjien tuotokset eivät ehkä ole parhaimmillaan. 

Uusi uoma elämälle löytyy, jos sille antaa mahdollisuuden, kertoo Colm Tóibín, hämmästyttävän tarkkanäköinen naisen arjen kuvaaja romaanissa, josta välittyy vahva ajan ja paikan tunnelma. Nora Webster on suomennettu mallikkaasti.

Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2016, 410 s

Elokuvissa: Peruna - ja muut ateriat elokuvissa

Uudessa kotimaisessa komediassa, Perunassa on herkullinen idea: startup-yrittäjyys siirrettynä 1600-luvulle ja perunan markkinoille tulon aikaan. Sitä ennen valtajuures oli ollut nauris. Siihen sopii hauskasti nykyinen bisnesterminologia pitchauksesta open sourceen. Mukaan on saatu iso joukko valovoimaisia suomalaisia komedian taitajia Joonas Nordmanista (jonka Pelimiehen voittanutta ei tvssä sittemmin ole nähty. Niiin hauska!) Antti Luusuaniemeen, joka valitettavasti esiintyy turhan pienessä osassa komeine otsasarvineen. Semmoinen kasvaa miljoonamyynnin jälkeen otsaan... Tommi Korpela on vaikuttava enkelisijoittaja. Startup-pöhinä tarjoaa monenlaista, sittenkin kilttiä parodian aihetta.

Elokuva alkaa meluisasti, keskiajan markkinoilla hälinää riittää. Se on ok, mutta nykyinen Dolby systems on ihmispolon Aatamin ja Eevan ajoista muuttumattomina pysyneille korville ylen tehokas ja elokuvamusiikin tekijöillä epäilemättä suuri houkutus kasvattaa rooliaan. Joonas Nordman, Hevonperän puhtaanapitotiimin kovia kärsivä Untamo, vetää roolinsa perunan ilosanoman tuojana oikein hyvin eikä muissakaan näyttelijöissä ole moittimista. Huojentavaa, että näyttelijäohjaus on niin paljon parantunut kotimaisissa elokuvissa.

Nauraakin sai, mutta enemmän tuli hymähdettyä. Odotukseni olivat korkeammalla. Käsikirjoitus ei oikein jaksa pitää jännitettä yllä. Jotain lisää olisi tarvittu. Naisten potentiaali oli jätetty käyttämättä, kun siellä sentään taustalla tepasteli Mimosa Willamo, temperamenttinen näyttelijä, josta olisi irronnut sekä startup-yrittäjäksi että jonkun tulisen romanssin osapuoleksi, mikä olisi mukavasti maustanut leffaa. Eräs viisas nainen pienessä roolissa heittää ideoita ja saa tietenkin vähättelyä osakseen, mutta kuuluu sittemmin ulkomailla menestyneen. Ei naisistakaan tarvitsisi aina leipoa viisaita ja osaavia, saavat hekin epäonnistua ja olla hauskoja. Tässä valitettavasti hauskuutta ei ihan riitä loppuun asti. Perunan ohella mieleen hiipi toinen perinneherkku: pitkä piimä.

Peruna, 2021, Suomi
Ohjaus Joona Tena

Perunasta muuhun syötävään elokuvissa. Finnkinon puolentoista vuoden tauon aikana edelleen kasvaneista herkkukaukaloista tyrmistyneenä kirjoitin Hesariin mielipiteeni tästä trendistä. Tällä kertaa se julkaistiin, mutta julkaisen sen siitä huolimatta täälläkin. Onhan tämä minun oma kanavani. Otsikkoni oli alun perin kysymyksen muodossa (lehdessä Elokuvasaliin ei pidä mennä syömään) ja olivat siivonneet pois Ikea-mainintani, mutta muuten juttu on sama, HS 23.8.

Elokuviin syömään?

Kävin elokuvissa vihdoin, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se oli ihanaa, sillä oikean elokuvaelämyksen voi kokea vain pimennetyssä elokuvateatterissa ison valkokankaan edessä. Helsinkiin ollaan saamassa uusi elokuvateatteri vanhan linja-autoaseman rakennukseen. Se on tervetullutta, sillä kilpailua alalla tarvitaan. Yksi hallitseva toimija vie tarjonnan yksipuolistumiseen, kassamagneetit jyräävät muut.

Se mikä vanhan elokuvissa kävijän silmiin eniten pistää on se valtava ero, mikä parin kolmenkymmenen vuoden takaisten teattereiden ja nykyisten elokuvasalien herkkutarjonnassa on. Vielä 80- ja 90-luvuilla teattereiden kassoilta sai ostaa suklaapatukan tai lakupussin mukaansa. Sittemmin jättikokoiset karkkihyllyt, popcorn- ja nachokaukalot, juustokastikkeet ja ranskalaiset ovat jatkaneet leviämistään elokuvasalien auloihin. Niitä ei ole edes kovin helppo väistää, yleisöjono pakko-ohjataan niiden ohi Ikea-tyyliin. Ostosten jälkeen kukin istuu saaliinsa kanssa elokuvasaliin.

 

Eikö tälläkin ole yhteys väestön lihomiseen? On helppoa ennustaa, että tapa iskostuu myös seuraaviin sukupolviin, kun pikkunaperot kulkevat vanhempiensa ohjauksessa jättiannostensa kanssa elokuviin.

Syöminen elokuvaa katsellessa häiritsee sekä katsomista että syömistä. Elokuva ansaitsee keskittymisen, samoin hyvä ruoka. Syöminen katsoessa on tapa, johon meitä nyt kasvatetaan. Ehkä siitä voi oppia myös pois? 

Nykyisestä väestöstä kenties vain vanhimmat eivät ole ottaneet tapaa omakseen, kun eivät ole siihen koskaan oppineet.  Miksi elokuvateattereiden on kilpailtava baarien ja pizzerioiden kanssa ja osallistuttava näin ihmisten lihottamiseen ja huonon tavan ujuttamiseen normiksi? Eikö voitaisi paremminkin kehittää elokuvateattereiden yhteyteen viihtyisiä pikkuravintoloita musiikin ja tanssin kera ja tarjota vasta siellä ruokaa ja juomaa? Seurusteluravintoloita vanhojen elokuvien tyyliin? Onko kehitys vääjäämätöntä vai voisiko uusi toimija tehdä asian fiksummin? 

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan

Tietäen, ettei kannattanut odottaa rakkautta niin välinpitämättömän aviomiehen taholta, hän kuitenkin oli elätellyt salaista haavetta, että tämä tavalla tai toisella nostaisi esteitä hänen tunteidensa tielle. Mutta kun hän kysyi neuvoa, mies vain huokaisi: "En tiedä..." ilmaisematta mitään tyytymättömyyttä Ason vierailuihin tai vaimon yhä tiheneviin ja piteneviin poissaoloihin. Misakon oli yksin selviydyttävä uudesta intohimostaan, elämänsä ensimmäisestä.

Kaname ja Misako, mies ja vaimo, eivät enää rakasta. Se tarkoittaa tässä vuonna 1928 ilmestyneessä japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanissa, etteivät he enää rakastele eivätkä tunne toisiinsa seksuaalista vetovoimaa tai ainakin se on vuosien mittaan laimentunut niin, että he ovat enää ystäviä. He ovat kuitenkin edelleen nuoria, noin kolmissakymmenissä, joten virallinen avioero näyttäisi oikealta ratkaisulta. Misakolla on uusi suhde, josta Kaname on tietoinen, hän jopa suorastaan näyttää vaimoaan siihen rohkaisseen. He eivät kuitenkaan uskalla tehdä päätöstä monista syistä, joista vähäisin ei ole poika Hiroshi. Hän on, kuten lapset yleensäkin, pelottavan herkkävaistoinen ja näkee vanhemmistaan enemmän kuin nämä haluaisivat. Myös tuomitseva ilmapiiri vaikuttaa jarruttavasti. Tuleeko Misakosta hylkiö, tuleeko Hiroshista hylkiön lapsi, kuinka poikaan suhtaudutaan?

Tanizakin tapa kuvailla pariskunnan tunne-elämää on ällistyttävän modernia ja ajatonta, vaikka on puhe lähes sadan vuoden takaisesta Japanista. Mutta mihinpä ihmissuhteet sen kummemmin muuttuisivat; intohimo ja rakkaus, kyllästyminen, uskottomuus, itsekkyys, ympäristön tavat ja normit. Omissa ja toistensa tunteissa ihmiset luovivat ajasta toiseen. Kanamea huolettaa monen tutun asian menettäminen. Ukko, Kioton lähistöllä asuva vaimon isä on toisaalta rasittava ja ärsyttävä, toisaalta jotenkin kadehdittava kymmeniä vuosia nuoremman rakastettunsa kanssa ja Kanamelle oikeastaan vaimoa läheisempi.

Sekä eksoottisia traditioita että muuttumattomia tapoja valaistaan parisuhdedramatiikan taustalla. On aika huvittavaa lukea, kuinka ukko närkästyy julkisesti meikkaavasta tyttärestään, joka vetää suutelonkestävän huulipuikon kauneusvälinerasiastaan. Sen sijaan sadan vuoden takaista Japania löytyy ukon harrastamista nukketeatteri-esityksistä, bunrakesta, jossa muuttumattomuus, kaavamaiset muodot ovat oleellisia. Koko seurue lähtee esitykseen jo aamupäivällä eväineen ja sakejuomineen. Esitys käy iltaa kohti yhä levottomammaksi, koska katsojat ovat kaikki ehtineet siihen mennessä nauttia runsaasti väkijuomia ja myös nukkein käsittelijät näyttävät kallistaneen lasia. 

Vaimon isän lisäksi Kaname kaipaa neuvoja tilanteeseensa Shanghaista vierailulle tulevalta serkultaan Takanatsulta, joka vaikuttaa molemmille osapuolille oikealta avioliittoneuvojalta, varsinkin kun hän ainoana sukulaisena tietää pariskunnan tilanteen. Takanatsun ja Misakon keskustelu on aika syvällistä parisuhteen pohdintaa.

- Mutta eikö rakkaus voi avioliitossa jäädä leikiksi?  - Jos voi, niin sen parempi. - Miksei sitten jäisi? Eikö pahinta juuri ole se, että ihmiset ottavat avioliiton liian vakavasti?

Tapahtumat on kerrottu miehen näkökulmasta eikä miehen päättämättömyys herätä myötätuntoa, varsinkaan ajan mukaisten pohdintojen valossa, jossa Kaname kokee naisen tunteet ja ajattelun lähinnä rasituksena. Siinä näyttää piilevän taustalla mukavuudenhalu, ihminen ei haluaisi menettää mitään vaan ajelehtii ja odottaa ratkaisua jostain. Hän tunsi purjehtivansa tyventä merta, jossa myrskyvyöhyke oli vaanimassa. Voihan tuossa nähdä itseironiaakin.

Misako jää enemmän taka-alalle eikä ole selvää, onko uskottomuus alun perin yritys herättää mustasukkaisuutta ja pelastaa avioliitto. Vanhemman sukupolven kimonossaan häärivä ja suitsukkeitaan leyhyttelevä ukko ei taas näytä oivaltavan ristiriitaa oman parisuhteensa ja seuraavalle sukupolvelle kohdistamiensa vaatimusten välillä. Kukin makunsa mukaan on tarkasti ja herkkävireisesti kerrottu, hyvin aikaa kestänyt romaani.

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan
Tade kuu mushi, 1928, englannista ja ranskasta suomentanut Yrjö Kivimies 
Tammi, 1983 (2. painos, 1. ilmestyi 1959), 202 s

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa

Vasta Grand Hotel Europa kuulemma nosti hollantilaisen Ilja Leonard Pfeijfferin maailmanmaineeseen hänen edellisen, palkitun romaaninsa La Superba jälkeen. Minulla ei tähän mennessä ollut tästä kirjailijasta mitään havaintoa. Hän asuu nykyisin Italian Genovassa. Pfeijffer on omalla nimellään romaanin päähenkilö. Minäkertoja, kirjailija, runoilija, entinen klassisten kielten tutkija purjehtii Grand Hotel Europan käytävillä ja kirjoittaa tätä kirjaa hotellissa. Purjehtii koska hänen ympärillään leijailee tietty elitismin ja omahyväisyyden tuoksu. Grand Hotel Europa Venetsiassa on myös vertauskuva vanhasta Euroopasta, haurastuvasta, nostalgiasta elävästä maanosasta. 

Kirjailija Ilja on asettautunut hotelliin kirjoittaakseen eurooppalaisen kulttuurin nykytilasta, massaturismin tappavasta vaikutuksesta ja projektistaan tehdä siitä samalla dokumenttielokuva pienen tiimin kera. Intohimon punaista väriä tuo rakkaussuhde Iljan ja Clion välillä. Clio on tuleva markiisitar Chiavari Cattaneo della Volta, genovalaisen aristokraattisen suvun jälkeläinen ja taidehistorioitsija. He tapaavat sattumalta, mutta löytävät toisensa eurooppalaisen kulttuurin aarteenetsinnässä. Caravaggion kadonnut Maria Magdalena tuo heille henkistä yhteyttä syventäen vielä entisestään eroottista nautiskelua. Clio on nimittäin niin kaunis, gasellisäärinen italialainen, että vaikka kirjailija vaikuttaakin omaavan aika vankan itseluottamuksen, hän ihmettelee, kuinka hänelle on suotu niin tasokas nainen rakastetuksi. Adjektiivi tasokas ihmisestä käytettynä haiskahtaa tunkkaiselta deitti-ilmoitukselta.

Romaani tapahtuu kahdessa aikatasossa, hotellissa Ilja kirjoittaa nykyhetkessä ja purkaa mennyttä rakkaustarinaa. Kokonaisuus, jossa käydään läpi Euroopan museaalista, loisteliaaseen historiaan katsovaa kulttuuria ja esitelmöidään siitä monella suulla ja sekoitetaan siihen kiiltäväpintaisia menestyksen merkkejä, kalliita ravintoloita, Armani-pukuja ja mehuisia seksikohtauksia sekä moukkamaisen kansan, tavallisen turistin halveksuntaa on hämmentävä sekoitus. Varsinkin kun kirjailija esittää purevaa kritiikkiä konsumerismista ja rahamaailman itsekkäästä menestyksen metsästyksestä. Olisiko Grand Hotel Europa jonkinnäköinen sivistyneen ja humaanin, mutta omastaan ylpeän aristokratian puheenvuoro?

Pariskunta ajautuu tiheään vuolaisiin verbaalisiin riitoihin, joissa Clio vaikuttaa kohtuuttomalta ja Ilja pitkäpinnaiselta uhrilta. Onneksi kirjailija osoittaa myös piristävää itseironiaa ja on paikoitellen oikein hauska. Kuten piileskellessään ruusupensaissa kahta muuta hotellivierasta, ja tultuaan huomatuksi puhuu ruusuille latinaa. Lisäksi hän on ehdottoman myötämielinen afrikkalaisille venepakolaisille ja heidän pyrkimyksilleen, mikä paikkaa irti todellisuudesta olevan norsunluutornin vaikutelmaa. Kieli on runsasta eikä kirjailijaa vaivaa turha vaatimattomuus. Kirjan sanoma on kaikessa suulaudessaan ja pröystäilyssään vakava. 

Kirjailija Iljan kaksi projektia, yhdessä Clion kanssa metsästettävä Caravaggion  taulu ja dokumentti turismista tuovat muassaan matkoja Maltalle, Balkanille ja Italian Cinque Terreen muun muassa. Kuvaus Maltalta on kylmäävä mutta terävä.

Massaturismi, lyhytlahkeisten invaasio, sivistymättömien tapa nähdä ja kerätä kokemuksiinsa ja selfieihinsä eurooppalaisen kulttuurin kauneimpia hedelmiä on tuhoisampaa kuin barbaarien Rooman valloitus. Kirjailija ja hänen hengenheimolaisensa - hotellin majordomus, sivistynyt hotellivieras, Clio - puhuvat kuin yhdellä suulla massaturismin hinnasta arvokkaimmille kulttuurikohteille. Siinä on hieman liikaa dialogiksi naamioitua luentoa. Ja turistin noidankehästä, kun mikään ei enää ole autenttista, koska turisteja on kaikkialla ja kaikki etsivät sitä, missä ei vielä kukaan olisi käynyt, pilatakseen senkin. Illalliselle viimeisen päälle pukeutuvat Ilja ja Clio kutsuvat tavallisia turisteja lyhytlahkeisiksi.

Itse kannattaisin tietoisuuskampanjaa, jollaisia meillä  on ollut vaikkapa ympäristölle haitallisesta toiminnasta. Airbnb´ltä on riistettävä sen hilpeä, viaton imago. Meidän on saatava ihmiset ymmärtämään, että kun he joko tarjoavat asuntoa vuokralle tai vuokraavat itselleen asunnon ulkomailta tämän sivuston kautta, he tukevat järjestelmää, jonka amerikkalaiset kapitalistit ovat kehittäneet ainoana tavoitteenaan rikastua itse ja joka horjuttaa Euroopan kaupunkikeskusten sosiaalista rakennetta. He edesauttavat hyvin säännellyn ja kontrolloitavan hotellisektorin murenemista ja ovat osasyyllisiä harmaan, puolilaillisen piirin hallitsemattomaan kasvuun, missä turvallisuusnormeille viitataan kintaalla ja veroja kierretään, sekä historiallisten kaupunkikeskusten asukaskatoon ja lopulta tuhoon.

Yhteiskunnallisista puheenvuoroista voi hyvinkin olla samaa mieltä ja teemasta löytyy paras esimerkki Venetsiasta, jonne kirjailija Ilja ja Clio asettuvat asumaan. Samaa tuhoisaa kehitysta tapahtuu myös Grand Hotel Europassa, jonka uusi kiinalainen omistaja panee uuteen uskoon ja korvaa ala-aulan Paganini-maalauksen Pariisin maisemalla sekä rakentaa sisätiloihin aidon englantilaisen pubin. Ajatus, että jollakin on arvoa vasta kun se on tarpeeksi vanha on hyvin eurooppalainen, muu maailma haluaa päästä roinasta eroon ja korvata sen tuliterällä tavaralla.

Grand Hotel Europan runsaudensarvi käsittelee kirjailijan käymissä lukuisissa keskustelusessioissa mitä moninaisimpia aiheita, filosofiaa, yksilönvapautta, uskontoa, Italian aivovuotoa, venepakolaisia, eliittiä- joka ei voi älylleen mitään - kreikkalaisuutta ja avoimen väittelyn historiaa vastakohtana uskonnolle, Euroopan integraatiota - ainoa toivo - kapitalismia - perverssi kuluttamisen korkea messu,  kirjoittamista ja tarinoiden merkitystä.

Parisuhde Carvaggion etsintöineen tarkentaa näkökulman globaalista yksityiseen ja tuo mukaan ripauksen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hetkittäin jotain Da Vinci -koodi bestsellerin maailmasta.

Kirjailijan taidekäsitys on hyvin tiukasti kiinni Carvaggion aikaisessa ja klassisessa kuvataiteessa, sillä Venetsian modernin taiteen biennaali, jopa Duchampin pissapottakin saa kyytiä oikein parhaaseen persutyyliin, kun taas klassisessa musiikissa kirjailija Ilja ihmettelee pitäytymistä samassa lyhyen ajan traditiossa ja kaipaa uudistamista. Mutta mikä sai hänet lopullisesti luopumaan pidäkkeistä ja heittäytymään suureelliseen tarinankertomisen tapaan Grand Hotel Europassa? Se on Damien Hirstin näyttely Treasures from the Wreck of the Unbelievable (josta löytyy noin 5 minuutin esittely youtubesta).  

Tällä tavalla minunkin pitää kirjoittaa, ajattelin, tämän voimannäytteen, tuhlailevuuden ja seikkailunhalun hengessä. En saa karttaa klassisia muotoja ja monumentaalisen täydellisyyden tavoittelua pelosta, etten silloin vaikuttaisi modernilta, vaan minun on uskallettava pukea aika, jossa elän, marmorisiksi lauseiksi, pronssisiksi sanoiksi ja kullasta, hopeasta ja jadesta tehdyiksi kielikuviksi, pystyttää muistomerkki nykyhetkelle käyttäen menneisyyden parhaita keinoja ja materiaaleja. 

Grand Hotel Europa on suuri rakkaudentunnustus vanhalle Euroopalle. Se on niin vahva, että kirjailija Iljan ja Clion suhde joutuu vaakalaudalle, kun sitä koetellaan vanhan Euroopan äärimmäisessä vastakohdassa on this earth, Abu Dhabissa ja sen rakennetussa keinotodellisuudessa, jonka onttoa sisältöä paikataan ostamalla kulttuuria öljyrahoilla. Siirtotyöläiset kiillottavat ostoskeskusten käytäviä 24h. Aavikko ei anna periksi, hienoa hiekkaa tunkee pienistä raoista.

Suomennos on loistava.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa, 2018
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2021, 597 s