Kesää etsimässä - Gdansk!

Viime syksynä tuli testattua Turun pieni mutta sujuva lentokenttä ja niinpä ei tarvinnut tässä Suomen kesättömässä kesässä miettiä kohteita. Suoria lentoja on nimittäin Turusta suunnilleen yhtä vähän kuin oli aikanaan tuotteita neuvostoliittolaisessa kaupassa. Eli Puolan Gdansk, Itämeren eteläisellä rannalla valikoitui itsestään selvästi. Lentoaika on 1 h 20 min. Puolassa aluetta mainostetaan tri-citynä eli Gdansk, Sopot ja Gdynia ovat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lähijuna kulkee kuten Helsingissä Espooseen tai Vantaalle.

Vanhan satamakaupungin halki virtaa Motława-joki, jonka rannalla hotellimmekin sijaitsi. Saimme onnen potkuna neljän tähden hotellin kolmen tähden hinnalla. Se ilahdutti viimeiseen aamuun asti, nukuttiin huomattavan hyvin äänieristetyssä hotellissa, mukavassa sängyssä ja popsittiin aamuisin ylellistä aamiaista. Ihanaa päättää aamupala tuoreilla mansikoilla ja kirsikoilla. Hotellilta oli hyvä käppäillä tien yli kaupungin sydämeen, vanhaan kaupunkiin. Turistirysä se toki on, mutta täydestä syystä. Koristeelliset hansatalot kehystävät loputtomia terasseja ja ravintoloita.

Yksi jokirannan nähtävyyksistä on Gdanskin 1300-luvulla rakennettu keskiaikainen nosturi, joka oli käytössä vielä 1800-luvulla. Vierestä olisi lähtenyt myös vesibussin tapainen Westerplatten saarelle, jossa käytiin syyskuussa 1939 II maailmansodan ensimmäinen taistelu Saksan ja Puolan välillä. Jätimme nuo bunkkerit nyt katsomatta johtuen aihepiirin yliannostuksesta - ja muutaman vuoden takaisesta Normandian matkastamme, jossa tuli vastaan riittävästi bunkkereita loppuelämän tarpeisiin.

Pyhän Marian basilikan tornista näkee kauas. Vanha rouva myi muutaman zlotyn lippuja ja odotin pääseväni hissiin. Ei nyt sentään hissiä 1500-luvun tiilikirkossa. Sen sijaan sai kiivetä 400 jyrkkää ja kapeaa kierreporrasta. Upea kaupunki avautui sitten pulujen asuttamista viimeisistä holvikaarista ja kellokin lähti lyömään tasatuntia niin että vastaan tulevat nuoret pitelivät korviaan.

Raitiovaunulla pääsi posottamaan 10 km matkan Gdanskin keskustasta Oliwan lähiöön, jossa vaeltelimme rehevässä Oliwskin puistossa.

Täällä ajauduimme komeaan Oliwan katedraaliin, jossa sattumalta soi Händelin allelujaa mahtavilla uruilla soitettuna, kuulemma kyseessä on yhdet Euroopan suurimmista uruista.

Gdanskista pääsee lähijunalla viereiseen Sopotin rantakaupunkiin, paikalliselle rivieralle, jossa olikin turisteja joka nurkalla ja varsinkin kävelemässä pitkin 511 m pitkää laituria, puolalaisittain molo. 

Kävelykadun varrella vääntyilee kuuluisa crooked house, puolalaisten arkkitehtien suunnittelema talo, joka saanut inspiraationsa taiteilija Jan Marcin Szancerista.

Sopotin kävelykatu on nimeltään Monte Cassino ja sillä kunnioitetaan puolalaista joukko-osastoa, joka taisteli Italiassa samannimisessä taistelussa murtaen siellä saksalaisten rintamalinjan. Puolalaisilla oli adoptoituna orpo karhunpentu, jolle annettiin nimeksi Wojtek. Sitä kohdeltiin yhtenä miehistön jäsenenä, koulutettiin kuljettamaan ammuslaatikoita ja ylennettiiin myöhemmin korpraaliksi.

Lauantai-iltana Gdanskin terassit ja ravintolat täyttyivät turisteista. Aika paljon jäi näkemättä, mutta hieno kaupunki, Turun ystävyyskaupunki, Gdansk on. Gdanskin kuuluisuuksia on Daniel Fahrenheit, fahrenheit-mitta-asteikon keksijä 1700-luvulta, kirjailija, nobelisti Günter Grass ja tietenkin Lech Wałęsa , Puolan solidaarisuusliikkeen keulahahmo.

Puolan kielen suhteen tunnelma oli kuin Venäjällä ja Kiinassa - kun ei kieltä ole opiskellut, ei mistään saanut kiinni, ei edes yksinkertaisista tervehdyksistä tai kiitos- sanasta: Dzięki.  Googlen lausuntaohje ei paljon auttanut, sen opeteltuani tarkistin autonkuljettajalta ja hänen sanomanaan sana kuulosti aivan toisenlaiselta. Englanti ei myöskään ole yhtä yleisesti käytetty tai hallittu kuin Suomessa. Otantani on tosin hyvin rajallinen. Junalippuautomaatin englannin valinta katosi ensimmäisen sivun jälkeen, mutta sillä mentiin onnistuneesti mikä tuli valittua.

Takaisin Turkuun tultiin myrskyn siivin ajassa 1 h 10 min. Enkä enää ikinä lennä. Ehkä.

Ágota Kristóf: Kolmas valhe

Kansi Tuomo Parikka

Vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömiksi, jolloin minun täytyy muutella niitä. Kerron, että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuivat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.

Ison vihkon ja Todisteen jälkeen Ágota Kristófin Kolmas valhe päättää Klausin ja Lucasin, kaksosten yhteisen tarinan. Sota on jo kaukana takana. Klaus asuu äitinsä kanssa. Lucas elää muistoissaan ja unissaan, toisessa  maassa, hän haluaa palata veljensä luo. Molemmat ovat yksinäisiä ja kaipaavat toista, molemmilla on tapansa muistaa menneet tapahtumat. 

Kolmas valhe kuvaa hajonneita mieliä ja identiteettejä. Perheen vaiheet sodan kynnyksellä selviävät pieninä välähdyksinä, lapsen kuulemina dialogeina, toisesta huoneesta, seinän takaa. Onko niihinkään uskominen, mikä on totta, mikä unta - se kaikki jää epäselväksi. Selviämistaistelussa lapset ehtivät opetella itselleenkin valehtelemisen, eikä se taito ole kadonnut aikuisikään mennessä. 

Minun täytyy puolustautua. Minun on puolustettava Äitiä. En halua, että Lucas särkee meidän rauhamme, meidän arkemme, meidän onnemme. En halua, että meidän elämämme järkkyy. Äiti ja minä emme kumpikaan kestä, että Lucas tulee tonkimaan menneitä, hämmentämään muistoja, kyselemään Äidiltä asioita. Minun on kaikin keinoin väisteltävä Lucasia, estettävä häntä repimästä auki sitä vanhaa, kamalaa haavaa.

Traagisinta on ennen läheisten kaksosten etääntyminen ja valhe, joka estää uutta lähentymistä. Rikkinäisten lasten on vaikeaa kasvaa tunteviksi aikuisiksi, kun he tempoilevat uniensa ja muistojensa keskellä, äidin kärsiessä yhtä lailla lamaannuttavan syyllisyyden taakan alla. Toisaalta, enää ei ole varmaa, onko heitä edes kaksi veljestä vai ovat he yksi ja sama henkilö, psykoottisen mielen maisemassa.

Kulttimaine tai ei, en voi sanoa trilogian lukukokemusta hyväksi. Jäljen se jätti, mutta yritän unohtaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa alkoivat rakentua jotenkin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta Kolmas valhe - nimensä mukaisesti - hajotti kaiken sekavaksi maailmaksi, jossa muistikuvat ja unet sekoittuvat eikä varsinkaan ensimmäisessä luvussa (kahdesta) ollut selvää kenestä puhutaan ja milloin ollaan keskellä unennäköä.

Kerrontatyyli mukautuu täydellisesti tunteettomiksi invalidisoituneiden hahmojen mieleen. Jopa tuo nakuttavan pelkistetty esineiden ja arjen kuvaus alkoi puistattaa. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Le Troisième Mensonge, 1991, suomentanut Ville Keynäs
Tammi/WSOY, 2023, 163 s

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat

Noin 50 vuotta sitten (huh!) olin mukana opinahjoni järjestämällä Leningradin matkalla. Bussilla kuljettiin Viipurin kautta ja perillä tutustuttiin paikallisen korkeakoulun kollegoihin. Syötiin rasvaisia kyljyksiä ja vierailtiin valuuttakauppa Berjoshkassa. Niiden hyllyiltä löytyi sentään jotain tuliaisia, päin vastoin kuin tavallisista leningradilaisista kaupoista, joissa hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Illalla siirryttiin hotellin baariin nauttimaan campareita ja veivaamaan bodia, taustalla Kirka lauloi oh mamy, oh mamy mamy blue. 

Oma muisto innosti lukemaan Kristiina Vuoren Pihlajanmarjat, jossa sama matka tehdään parikymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton valtion olemassaolon viime hetkillä. Samat systeemit kuitenkin jatkuivat, maatushka-ostoksineen, tylyine viranomaisineen, sukkahousujen ja muiden vaatekappaleiden kaupitteluineen, salakuljetuksineen - ja kaikkialla läträttiin viinalla.

Pihlajanmarjoilla viitataan siihen happamia sanoi kettu -juttuun ja tässä suhdedraamaan. Minäkertoja Jaana on salasuhteessa pomonsa kanssa firmassa, jonka perinteinen kevätmatka tehdään bussilla Leningradiin. Matkalle Jaana ei ollut menossa, koskapa pomon vaimokin on mukana. Mutta sinne hän kuitenkin päätyy yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Simon kanssa. Mukana on myös suomalaisia vodkaturistin arkkityyppejä. On myös nuori nainen, kasvissyöjä, joka äitinsä katseen ulottumattomissa kumoaa konjakit ja muut juomat siihen malliin, että on jatkuvasti kannettavassa kunnossa. Niin on moni muukin.

Jaanakaan ei lasiin sylkäise, mutta hänellä on tekemista myös ovensa vahtimisessa, koska ovesta on koko ajan tupsahtamassa sekä salarakas että muita miehiä, jotka ovat ihastuneita hänen rubensmaisiin suloihinsa ja tulipunaisiin alusasuihinsa.

Pihlajanmarjat on tuore romaani, mutta se kantaa mukanaan aimo annoksen tunkkaista seitsemänkymmenlukua ryyppäjäisineen, joka on vain surullista luettavaa. Menohan on jatkunut saman kaltaisena muillakin lähialueilla, kuten Tallinnassa. Tällä vuosituhannella näin maineikkaassa Viru-hotellissa monia suomalaisia jo kypsässä iässä olevia emäntiä ja isäntiä niin vahvassa humalassa, että ymmärsin virolaisten antaman poro-nimityksen, nelijalkainen.

Romaani on vauhdikkaasti kerrottu, monilla puhekielen sanonnoilla silattu  - ei hyvää päivää - ja mukaan on kudottu salakuljetukseen liittyvä jännitysmomentti. Tulee mieleen tv-sarja, jossa on karrikoituja perushahmoja ja monta hölmöä tilannetta, joita ei voi välttää jatkuvan viinan latkimisen virrassa. Naisnäkökulma on vahva, ja hauskaa että nuoren naisen annetaan jakaa elämän rohkeuttaan kokeneemmalle Jaanalle. Sydän siinä voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi vaihtoehto kuin se, ettei edes yritä. 

Kuitenkin vähän nolotti olla mukana tällä matkalla, semmoista matalalentoa. Överimpiä komediallisen kertomuksen juonenkäänteistä on se oletus, että leningradilainen poliisi sekoaisi suomalaisen naisen tulipunaisista alushepenistä. Onhan se toki ystävällinen kuvaus naapurin miliisin inhimillisistä puolista, joita näinä aikoina ei naapurimaassa nähdä.

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat
WSOY/Tammi, 2025, 240 s

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Vuonna 1919 elämä Ukrainan Kiovassa oli kaoottista; siellä käytiin sekä Venäjän sisällissotaa että Ukrainan itsenäisyyssotaa. Tälle näyttämölle ukrainalainen kirjailija ja toimittaja Andrei Kurkov on kattanut romaaninsa Kiovan korva tapahtumat. Sitä kuvataan takakannessa hirtehiseksi, ja kieltämättä tyylistä tuli mieleen sekä Kunnon sotamies Švejk että Mihail Bulgakov ja ehkä hieman Gogolkin - vai johtuisiko viimemainittu vain tuosta aistimesta, nenästä? Tässä kun korvalla on merkittävä roolinsa, ei kuitenkaan niin ylivoimainen kuin nenällä Nikolai Gogolin satiirissa.

Samson Koletški nimittäin menettää oikean korvalehtensä sapelin sivalluksesta heti ensi tutustumisella, samalla kun hänen isänsä kuolee. Nuorimies nappaa korvalehtensä mukaansa paetessaan ja siitä tulee hänen uudenlaisen kuulonsa jonkinlainen etäapuri, joka sijaitsee peltipurkissa, tarkemmin sanottuna klassisessa hedelmäkaramelli Monpensiers -purkissa.

Kaikki muu Kiovan korvassa onkin sitten melko realistista kaupungin köyhän ja kurjan väestön kamppailua mielivaltaisessa kaaoksessa, jossa kukaan ei tunnu kaupunkia hallitsevan, kaikki ovat epäilyksenalaisia, kukaan ei luota mihinkään ja kaupungin kaduilla tapetaan puolihuolimattomasti pimeyden turvin.

Samson asustaa vanhempiensa entistä asuntoa talossa, jonka porraskäytävää valvoo talonmiehen leski. Ajan olosuhteissa oli normaalia, että asuinoloja tiivistettiin, joten Samsoninkin pitää alistua seuraamaan sekä parin puna-armeijalaisen muuttoa kotiinsa että heidän huonekalujen ja muiden tavaroiden ryöväämistä. Asunnoista saatettiin viedä myös huone.

Yhtä sattumanvaraisesti mies miliisin luona käydessään huomaa saaneensa univormun ja työskentelevänsä miliisinä, vaikka oli suunnitellut opiskelevansa sähkötekniikkaa. Hänellä on näet hyvä käsiala ja selkeät lauseet ja sitä bolshevikit arvostavat. Luontaisetuna tulevat kupongit neuvostoruokalaan ja sen ihrapuuroihin.

Omaa pakoaan suunnittelevien puna-armeijalaisten melskeessä Samsonkin tempautuu mukaan mystiseen kaksoismurhaan, jota lähtee selvittämään ja yrittää samalla saada vastahakoisen esimiehensä suostumaan omiin tutkimuksiinsa. Kodissakin tapahtuu, kun Samson tarjoaa orastavalle rakkaudelleen Nadeždalle huonetta samoin kun tämän vanhemmille tilapäistä suojapaikkaa.

Kaoottiset tapahtumat seuraavat toistaan murhatutkimuksen hukkuessa monenlaiseen väkivaltaan ja yllätykseen. On ihme, että Samsonin rakastettu on niinkin selväpiirteisessä toimessa kuin väestönlaskentavirastossa. Sellaista ei uskoisi tarvittavan yhdyskunnassa, joka on lähes hajoamassa keskenään sotivien osapuolten rähinöissä. Kirjan epilogissa osapuolia mainitaan olevan ainakin viisi, ukrainalais-, saksalais- ja venäläistaustaiset sekä talonpoikaiskapinalliset ja kenraalin johtamat valkoiset. Kasakkarykmenttejäkin riittää useampaan ryhmään.

- Kellarissa, pidätettyjen tiloissa, on rottia! Siellä on nurkassa  reikä, joka vie vissiin viemäriin. Sieltä niitä tulee! - Käske sitten tukkia se reikä. - Jaa ketä käsken? - Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä! - Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!

Kiovan korvassa tapahtuu paljon, liikaakin, kiinnostus lopahtaa. Kertomuksessa on mustaa huumoria ja satiiria, joka kohdistuu ihmisten valtapyrkimyksiin, korruptioon, kirkkoonkin. Kuitenkin ihmispolojen kamppailu väkivaltaisessa kaaoksessa ja köyhyydessä tuntuu ahdistavalta. Tässä on liian vähän humoristisia aineksia hirtehiseen romaaniin. Monenlaisiin asuntoihin murtaudutaan ja niiden salakäytäviä ja ovien takaisia kätköjä tutkitaan väsyttävän yksityiskohtaisesti.

Kieli on kekseliästä, leikkisää, taidokasta ja siitä voi kiittää upeaa suomentajaa Arja Pikkupeuraa samoin kuin lopun epilogista, joka onnistui edes hieman ryhdistämään romaania, joka oli loppuun mennessä hajonnut sadan vuoden takaisen Kiovan kaduille kuin ratsurykmentin jälkeinen pölypilvi. Teos aloittaa Kiovan mysteerit -sarjan, johon en aio tutustua tämän enempää.

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Самсон и Надежда, 2020, suomentanut Arja Pikkupeura

Otava, 2025, 296 s

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut

Jag fantiserar om att göra honom arvlös, se till att han inte får någonting.

Onko vanhuksella enää jäljellä muuta mahdollisuutta kuin piruilu testamentin kanssa, kun näyttää siltä, että kaikki ollaan viemässä, omat päätökset, itsemääräämisoikeus, arvokkuus? Ja koirakin! Lisa Ridzénin romaanin Tranorna flyger söderut (Kurjet lentävät etelään) päähenkilö, minäkertoja Bo asuu yksin vaimon dementoituessa hoivakodissa Östersundissa. Kaupunki sijaitsee Pohjois-Ruotsin Jämtlannissa. Tärkein vanhalle miehelle on nyt koira, Sixten, joka makoilee Bon vieressä keittiön sohvalla ja mörisee tyytyväisenä, kun silkkistä korvaa rapsutetaan.

Seutu on Ruotsin metsäteollisuusaluetta, jossa Bo isänsä lailla on hankkinut elantonsa sahalla. Bon mielen maisema avautuu monologeissa, joissa puhuteltu Du on hänen vaimonsa Fredrika. Vaimo on Bolle jo kuollut, hänestä on jäljellä kuori, jota poika Hans haluaa kuitenkin heidän käyvän yhdessä tervehtimässä. Isä ei haluaisi, eikä Fredrika tunnu vierailuista ilahtuvan, päin vastoin hän ei halua tuntemattomien tulevan lähelle. 

Sixten sen sijaan on terve koira, isännälleen parasta seuraa. Muut - Hans, pojantytär Eleonora, kotiavustajat - sen sijaan huolestuvat koiran ja isännän terveyden eroista. Bo horjahtelee helposti jo sisätiloissa, puhumattakaan metsäpoluilla innokkaasti  juoksevan koiran  perässä.

Kertomus etenee toukokuusta lokakuuhun, päivämäärästä seuraavaan ja alkaa kotihoidon merkinnöillä einesaterioista, kellonajoista, Bon tilanteesta kunakin päivänä. Hän on hoidon kohde, hänen kotinsa on työpaikka vaihtuville kunnan työntekijöille. Jotkut heistä ovat suosikkeja, joku inhokki. 

Alakuloisissa mietteissään, pahinta pelätessään, Bo miettii historiaansa, lapsuuden kotiaan ja vanhempiaan. Äidiltä poika sai lämpöä ja ymmärrystä, kun isä - gubbe -vain nöyryytti, rankaisi eikä näyttänyt pojan tekemisiä arvostavan. Pohjois-Ruotsi näyttäytyy tässä perhehistoriassa aika suomalaiselta. Tulee mieleen suomalaiset sodan käyneet isät, joiden jäyhyyttä ja puhumattomuutta on usein selitetty sotakokemuksilla. Se selitys ruotsalaisilta puuttuu. On opettavaista havainnoida vanhuksen silmin nuoremman sukupolven suorittamaa holhoamista. 

Vem fan tror han att han är? Komma här och dirigera vad jag borde göra med dina grejer. Vad spelar det för roll om din jacka hänger kvar i hallen?

Historiaansa peilatessaan vanhus näkee toistavansa isänsä inhottavia esimerkkejä varsinkin nyt, kun isällä ja pojalla on käynnissä iso skisma koirasta, isän viimeisestä ystävästä. Ainoa toinen ystävä, Ture on vakavasti sairas. Kaveri, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä Bo peittelee itseltäänkin. Että oli helpotus, kun äijä kuoli. 

Meneillään on vanhan miehen viimeinen kesä, mutta muistoissa poika jättää vanhempiensa kodin, käy Fredrikan kanssa tansseissa, juhannuksen kukkaniityillä ja poikansa kanssa kalastamassa. Vanhus tuntuu monologeissaan sympaattiselta, välillä sapekkaalta, välillä katuvalta ja ihmettelevältä. Hänen viimeiset hetkensä hiipivät hiljaa lähemmäs.

Tranorna flyger söderut säteilee lämmintä ymmärrystä vanhaa miestä kohtaan, ja näyttää sen, että jokaisella on oma kiinnostava tarinansa, vastoinkäymiset, ilot ja elämästä oppimisen polkunsa.

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut
Boklaget Forum, 2024, 361 s

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Kansi Anna-Mari Tenhunen

Kuusi-ja seitsemänkymmenluvun nuorelle Neil Hardwickin muistelmat ovat nostalgista luettavaa. Siellä ne vilistävät nuo kaikki menneen yhtenäiskulttuurin nimet, tuttuja teatterista ja tv-ohjelmista - tässä järjestyksessä Hardwick ilmeisesti haluaisi ne muistettavan. Se oli sitä aikaa, kun työpaikoilla ihmiset keskustelivat edellisen illan tv-sarjoista. Useimpien sen ajan nimien jälkeen kirjassa seuraa suluissa maininta: ikävä kyllä ei enää keskuudessamme. Ja muistelma loppuu erääseen 70-luvun lopun hauskimpaan muistumaan, Jussi Jurkka Parempi myöhään -viihdesarjassa Hyvää ötyä!  Edelleen naurattaa. Ja ne muut tunnetuimmat: Musta tuntuu, Pakanamaan kartta (kirjastosta löytyy tallenne), Sisko ja sen veli...

Neil Hardwick oli vuosikausia Suomen "virallinen" britti, samalla tavalla kuin Roman Schatz on ollut se virallinen saksalainen. Heitä haastateltiin heidän synnyinmaataan koskevissa asioissa tai Suomi-vaikutelmista. Viisikymmentä vuotta sitten Suomi oli sulkeutuneempi ja pelkästään ulkomaalainen tausta herätti kiinnostusta. 

Poistetuissa kohtauksissa Hardwick on ajautunut hukkumista vastaavaan tilanteeseen. Vanhan kliseen mukaan ennen hukkumistaan ihminen näkee koko elämänsä juoksevan filminä silmiensä editse. Hardwick palasi palvelukotiin myöhään illalla taksilla ja taksin poistuttua hän kaatui rollaattoreineen lumihankeen, jonne jäi avuttomana, kykenemättä nousemaan. Joten hänen ei auttanut kuin alkaa kelata elämänsä kuvia.

Tajunnanvirtamainen muistelu ei noudata kronologiaa eikä muutakaan teemallista jaottelua, mikä sopiikin Hardwickin rentoon ja huumorintajuiseen tyyliin hyvin. Kaksi selvää erillistä aihekokonaisuutta kuitenkin on: perhe- ja parisuhteet sekä ura. Ura kehittyi teatteri- ja tv-ohjauksista, Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen professuurista ja monipuolisesta kirjoittamisesta.

Suomessa Hardwick epäilee saaneensa aseman, jota hän ei ehkä kotimaassaan koskaan olisi kovemmin kilpaillussa tv/teatterimaailmassa saavuttanut. Mahdoton tietää, mutta hyvin lahjakas hän alallaan on ollut. Hänen parhaimmat ohjelmansa ja ohjauksensa muistetaan. Mutta henkilökohtainen elämä alkaen lapsuuden perheestä ja avioliitto suomalaisen naisen kanssa on ollut traumaattista ja traagista. Pahinta on lukea, kuinka hän on onnistunut löytämään omituisella tavalla rakkaudetonta äitiään muistuttavan naisen. 

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään. Lapsiaan enemmän äitini vihasi vain miestään.

Äiti, pojan sosiopaatiksi kuvaama, oli koko ikänsä katkeroitunut, koska ensirakkaus, amerikkalainen mies, häipyi eikä Hardwickin isä onnistunut asiaa koskaan paikkaamaan. Äidin veli käytti Hardwickin sisarta seksuaalisesti hyväkseen. Suomalainen vaimo taas oli järjestelmällisen uskoton eikä salannut asiaa. Päin vastoin, vaikuttaa että vaimo, niin juristi kuin olikin, kärsi epävarmuudesta ja vaati hyvin voidakseen jatkuvia todisteita menestyksestään miesmaailmassa. Niitä hän sitten esitteli onnettomalle miehelleen, ja selitykseksi kelpasi myös feministinen näkökulma. Miehet olivat kautta aikojen olleet avionrikkojia, ja nyt loistokkaalla 1970-luvulla feministien piti pystyä samaan.

Avioliitto oli levotonta aikaa ja sitä kesti liian kauan. Kaksi lasta syntyi, joiden kanssa isä on edelleen läheinen. Ex-vaimo on kuollut. Trauma on syvä, koska tässäkin kirjassa avioliittoon ja vaimon tapaan kiusata miestään yhä uusilla miessuhteilla palataan tuon tuosta. Seurasi masennusta, lääkitystä, vääriä lääkkeitä ja niiden aiheuttamia seurauksia. Filosofian opinnoista ihanteiksi tulleet Spinoza ja Wittgenstein ovat tukeneet avioliitonkin käsittelyssä.

Neil Hardwickista, kaivoskaupungin opettajan pojasta piti tulla fyysikko. Hän ponnisti köyhien kouluista Englannin eliitin yliopistoon Cambridgen King's Collegeen. Fysiikka ei kiinnostanut sittenkään, vaan hän vaihtoi opintonsa filosofiaan. Älykkyysosamäärä mitattiin myöhemmin Suomen Mensankin piireissä, hänet palkittiinkin siellä ansioistaan. 

Muistelmissa mennään paikoitellen kohtaamisten kautta erinäisiin sisäpiirin juttuihin, jotka kaikki eivät ole niin kiinnostavia, mutta osa taas hauskoja ja teräviä ajankuvia, niin Seppo Heikinheimon nenään ilmestyneen finnin merkitys, Teatterikorkeakoulun hankkiman kuolleen sian hinta kuin Juha Valjakkalan, kolmoismurhaajan etäännytys suhteessa tekemisiinsä, sitten mulle tuli ne murhat. 

Tv-sarjojaan Hardwick purkaa ja analysoi niin valaisevasti, että herää mieliteko katsoa yksi ja toinenkin uudelleen paremmalla ymmärryksellä. Tosin täytyy myöntää, että minä en muistaakseni ole kovinkaan montaa katsonut, olin jossain mystisessä kotimaisen (!?) halveksunnan moodissa ja katselin lähinnä ulkolaisia sarjoja. Dennis Potterin Laulavan salapoliisin muistan hyvin, sen Hardwick nimeää itselleen mullistavaksi kokemukseksi.

Kaiken muun lisäksi sain tästä vielä kirjailijavinkin, Michael Frayn. Ei ihme, että Hardwick on tehnyt ne osuvimmat suomalaisluonnehdinnat:

Minusta tuntui päivänselvältä, että jos kerran tehdään suomalaista komediaa suomalaisilla hahmoilla suomalaisissa tilanteissa, niin kenenkään ei pidä sanoa pitkään aikaan mitään. - Toinen tärkeä suomalainen piirre, jonka sarjaan halusin, oli huono palvelu; se ei enää kuulu suomalaisten arkeen, mutta seitsemänkymmentäluvulla se oli erittäin hallitseva ilmiö. Jos tapahtumapaikkana toimi baari, niin sitten asiakkaiden (jos heitä oli) täytyi saada huonoa palvelua. Lisäksi asiakkaista täytyy olla huutava pula, koska baari/huoltamo on sijoitettu siten, että sinne on vaikea päästä.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat
Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen
WSOY, 2025, 222 s

Louise Kennedy: Rikkomuksia

On tarpeeksi epämukavaa istua siellä kuin joku kiintiökatolilainen ilman että sinun pitää vielä valmistautua pieksämään kaverisi.
En pidä tuosta sanasta.
Ai pieksämisestä? Muistuta minua etten enää koskaan käytä sitä.
Älä ole nenäkäs.
Kiintiökatolilaisestako et pidä? Sehän minä olen. Mikä olisi parempi? Feeniläinen? Paavinuskoinen irkku? Katolinen hempukka?

Irlantilaisen Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia sijoittuu vuoden 1975 Belfastiin, aikaan jolloin Pohjois-Irlannin levottomuudet, pommi-iskut ja murhat olivat tavallisia uutisotsikoita. Protestantit, lojalistit kannattavat vallitsevaa Britannian hallintoa ja katolilaiset tasavaltalaiset ajavat alueen yhdistämistä Irlantiin. Poliittiset vastapuolet eivät katso hyvällä rajojen sekoittumista, se on petoksellista toimintaa. Latautunut viha, epäluulo ja pelko väreilee ilmassa.

Cushla Lavery, 24 -vuotias nuori nainen opettaa katolisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttaa isoveljeään perheen omistamassa pubissa iltaisin. Hänen arkensa on tasapainottelua pikkulasten opettajana, kun yrmeä rehtori ja epäluuloinen isä Slattery tekevät kaikesta vaikeampaa, ja kotona Gina-äiti löytyy sammuneena tai humalassa tyhjien  ginipullojen kolistessa sängyn alla. Pubi tuo kaivattua vaihtelua, vaikka sielläkin kaupungin jännitteinen ilmapiiri näkyy asiakkaissa. Pubin omistajien on esitettävä neutraalia, jos mielivät saada sisään kaikki mahdolliset asiakkaat.

Viisikymppinen Michael, perheellinen juristi iskee pubissa silmänsä Cushlaan eikä jää vaille vastakaikua. Mies on protestantti mutta liberaali eikä hän kaihda ajaa väärin kohdeltujen katolilaisten asiaa oikeudessa. Hän on tunnettu myös naistenmiehenä. Päivänvaloa kestävä selitys heidän tuttavuudelleen löytyy iirin kielen harrastepiiristä, johon kuuluu miehen tuttavia, pariskuntiakin. Cushla alkaa opettaa seurueelle iirin kieltä illanistujaisissa.

Rakkaussuhde etenee vauhdilla intiimeihin tapaamisiin, joita molemmat järjestelevät aina kun pystyvät - salaisena suhteen on pysyttävä. Miehellä on perheensä, naisen äiti, veli tai kouluyhteisö ei missään nimessä hyväksyisi suhdetta. Sovinnaisuusrajojen lisäksi rakastavaiset uhmaavat myös Belfastin poliittista palomuuria. Raastava rakkaussuhde on kuin Romeo ja Julia tai West Side Storyn rakkaustarina, ehdottoman kielletty ja ennalta moraalittomaksi tuomittu. Samalla se Cushlan näkökulmasta on vääjäämätön; se on liian voimallinen, kumpikaan ei epäröi. 

Rikkomuksia on kerrottu selkeästi ja päähenkilön näkökulmasta. Dialogi soljuu muun tekstin joukossa erottelematta, lakonisen huumorin maustamana. Aluksi tyyli vaikuttaa töksähtävältä, mutta hiljalleen se tuntuu juuri oikealta tavalta kertoa rakkaustarinaa niin väkivaltaisessa ympäristössä kuin Pohjois-Irlanti noina aikoina oli. Nopeat luonnehdinnat napsahtavat kuin luoti.  Kenen kanssa? Yhden opettajan, Gina sanoi. Hän oli valmis vihamiehensä liittolaiseksi nöyryyttääkseen omaa tytärtään. 

Eroottisten kohtaamisten taustalla kaupungissa leimahtelee tuon tuosta. Cushla on ottanut köyhän katolisen perheen siipiensä suojaan, sen nuorin poika, Davy on hänen oppilaansa, kiusattu ja myös rehtorin sekä isä Slatteryn, ankaran katolilaisen epäluulon kohde. Hänen kauttaan konkretisoituu köyhän perheen vaikeus pysyä edes koossa, koulussakin perhettä epäillään jo ennalta rikolliseksi. Isoveli Tommy on jo liukumassa etäälle koulupolusta. Cushla ottaa tavakseen kyyditä Davy kouluun ja muutenkin pitää silmällä häntä vaanivia uhkia koulutiellä. Koulusta löytyy myös Cushlan uskollinen ystävä, kollega Gerry, jolle ainoana luotettuna voi myös uskoutua.

Belfastissa tulessa ovat rakastavaisten lisäksi myös poliittiset tunteet. Tilanteet kärjistyvät hallitsemattomasti. 

Elämänmakuinen, rosoinen, lämmin ja itseironinen kaiken väkivallan keskelläkin, niin voisi Rikkomuksia  kuvata. Edna O´Brienin kiellettyjä romaaneja Cushla muistelee nuorena katolisten tyttöjen kanssa lukeneensa. Ihana O'Brien tästä tosiaan tuleekin mieleen, Irlannin maisemista ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta, uskonnon, katolilaisuuden merkityksestä - mutta kerrontatyylissäkin on jotain samaa. Äänessä on nainen, uhmakas, suorapuheinen ja herkkävaistoinen. Edna O'Brien kuoli viime vuonna Lontoossa. Louise Kennedy asuu nykyään Sligossa, Irlannissa.

Louise Kennedy: Rikkomuksia
Trespasses, 2022, suomentanut Maija Heikinheimo
S&S, 2025, 367 s