Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Kaamea keski-ikä! Viisikymppiset vanhemmat Ingrid ja Jan, aikuisikää lähestyvät lapset, autot, oma talo, vakituiset työpaikat, yhdyntä kerran viikossa. Kalenterissa sekin kuten kaikki muu. Keskivertoa elämää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Norjassa kaikki vielä vähän kiiltävämpää kuin Ruotsissa, vielä enemmän Suomeen verrattuna. Kuitenkin: tässäkö kaikki, onko kaikki ihana ja odottamisen arvoinen jo takana? Missä ilo ja onni?

Keski-iän paniikki ei heti paljasta olemustaan Nina Lykken romaanissa. Se hautuu vielä Ingridin sisäisessä maisemassa, jossa arki täyttyy rastittavista suoritteista ja ennalta arvattavasta tyhjän puhumisesta kotona ja seuraavaksi työpaikalla, koulussa, opettajainhuoneessa, ruokalassa. Ingrid ja Jan ovat kasvattaneet molemmat poikansa asiallisesti, vieneet heitä harrastuksiin ja valvoneet heidän keskinkertaista koulunkäyntiään. Ingrid on äidinkielen lehtori ja Jan yllättää itsensäkin tekemällä uraa ministeriössä. Elämä voi kuitenkin maistua tylsältä tuollakin, Maslowin tarvehierarkian ylätasolla. 

Ingrid on ollut onnekaskin, sillä hänen oma lapsuutensa on ollut traaginen, äidin itsemurhan ja alkoholismiin kuolleen isän jälkeen isoäidin kasvatettavana. Vaikka hoitaa perheensä ja asiansa esimerkillisesti, Ingrid näkee itsensä vähäpätöisenä. Vanhemmat ovat kuin ilma ja vesi, joihin kiinnittää huomiota vasta kun niitä ei ole tai niistä tulee myrkyllisiä. 

Oslolainen kouluelämä muistuttaa paljon suomalaista vanhempainiltoineen ja ongelmat myös, opettajille kasaantuvine työmäärineen. Ei, ei ja vielä kerran ei kuvailee mustalla huumorilla nykyistä työelämää Ingridin silmin. Invavessa tulee käyttöön, siellä Ingrid purkaa sisimpiä tuntojaan niin oppilaiden monista ongelmista kuin rehtorin liike-elämästä lainatusta bisnesjargonista.

Kaksikymmentäviisivuotias avioliitto kulkee rutinoituneissa urissaan, kunnes...Purevan hauskakin kuvaus, jossa Ingridin terävästi muotoilluin ajatuksin rekisteröidään norjalaisen nyky-yhteiskunnan ilmiöitä muuttuu enemmän parisuhdekamppailuksi, hieman kliseiseksikin. Janin työpaikan joulujuhlissa nuori ja humaltunut nainen ja romaanin kolmas osapuoli, alle nelikymppinen Hanne sekoittaa pakan. Ainakaan kenelläkään ei ole enää tylsää, draamaa sitäkin enemmän. Jan ja Hanne kärventyvät lakanoissa, Ingrid opettelee sanomaan ei myös Gunnarille ja tämän haiseville sardiinivoileiville koulun ruokalassa, ei samaan pöytään kiitos. Muistinkin joskus lukeneeni, että Norjassa lounas korvataan useimmiten voileivillä.

Ingridin shokki on ymmärrettävä. Kun hän ei ollut tähän ainoaan ongelmaan valmistautunut, kaikkeen muuhun kyllä. Kuinka ikävystyttävä onkaan Ingridin yllätyksettömäksi tekemä arki Janin näkökulmasta ja kuinka vetävä nuoren naisen boheemi ja sotkuinen kämppä. Kuinka vieraaksi tuttu aviomies voikaan muuttua toiseen rakastuneena. Naisen ja miehen biologisen kellon eroa ei käy kiistäminen. Janin silmissä kaupunki on täynnä ovuloivia nuoria naisia ja häntä tarvitaan...

Taisin olla yli-ikäinen tälle romaanille. Keski-ikäisten haikailu ja tempoilu näyttää raivoisalta hormonien kiehunnalta. Tylsyydestä päästäkseen on tehtävä irtiottoja.  Levottomaan keski-ikään verrattuna vanhuus on ihanaa, voi vain seurata maailman menoa ja keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiin miettimättä loputtomasti tunteitaan ja halujaan. Ingridkin päättelee jotain sen tapaista omista isovanhemmistaan: Ehkä juuri siksi vanhat ihmiset vaikuttivat niin tylsiltä: oikeastaan he halusivat vain olla rauhassa jotta voisivat omistautua sisäiselle maailmalleen, jota ei voinut jakaa kenenkään kanssa, minkä he olivat kaikkien vuosien ja kaiken hässäkän jälkeen ymmärtäneet.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Nei og atter nei, 2016, suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2019, 261 s

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin uusin romaani, trilogiaksi suunnitellun sarjan ensimmäinen osa, on hyppäys hänen edellisten romaaniensa Pariisin urbaaneista maisemista Marokon viime vuosidan puolivälin manteli- ja persikkaviljelmille, vanhan kaupungin medinan kujille. Toisten maan ensimmäinen osa pohjautuu Slimanin isoäidin historiaan ja alkaa toisen maailmansodan päättymisen ajoista. Ihmettelen romaanin valtavan vivahteikasta henkilökuvausta, yksityiskohtien tarkkuutta ja väkevää tunnelmaa. Käytettävissä lienee ollut kirjeenvaihtoa ja ehkä päiväkirjaa, niin elävää kerronta on.

Elsassilainen parikymppinen  Mathilde rakastuu ranskalaisten sotajoukoissa tapaamaansa marokkolaiseen upseeriin, Amineen toisen maailmansodan loputtua. Miestään päätä pidempi Mathilde muuttaa tämän mukana Marokon maaseudulle, Mèknesin pikkukaupungin ulkopuolelle. Amine palaa kotikonnuilleen ranskalaisten mitaleilla koristelemana sotasankarina. Sitä ei enää siellä nähdä samassa hyvässä valossa. Ranskalainen kenraaliresidentti (luulin esin painovirheeksi, mutta residentti on virkamies joka edustaa hallitusta alusmaassa) perheineen ja muut diplomaatit ja siirtolaiset asuttavat kaupungin hienostokortteleita, mikä yhdessä monen muun raja-aidan kanssa herättää alkuperäisasukkaissa kasvavaa vihaa ja itsenäistymistä ajavia nationalistisia liikkeitä.

Marokossa 1940- ja 1950-luvuilla ei kukaan ole täysin kotonaan: siirtolaiset asuvat alkuperäiskansojen maassa, alusmaalaiset emämaan protektoraatissa. Naiset elävät ensisijaisesti miesten maailmassa. (Takakansi)

Slimani kuvaa herkällä otteella pariskunnan sopeutumisvaikeuksia uuteen. Mies valitsee keskittymisen työhön omalla maatilallaan kaupungin ulkopuolella selviytyäkseen ristiriidastaan omiensa keskellä. Paikallisen vaimoksi ruvennutta ranskalaista naista hänen maanmiehensä säälivät. Pariskunnan välinen vetovoima kestää paljon, mutta sitä koetellaan raskaasti molempien oman kulttuurin taholta: kaupungin kampaamossa lämpökupujen alta kuuluu kikatusta, kun parturi kuvailee epäsuhtaista pariskuntaa. Mathilde myötäelää miehen vaikeuksissa, mutta saa myös nähdä haaveidensa kokevan kolauksen toisensa jälkeen. Ei ole helppoa järjestää hauskoja kutsuja epäluuloisille maanmiehille. Oppimattomat köyhät paikalliset tuntuvat vierailta ja ärsyttävät hekin. Amine keskittyy viljelyksiinsä, molemmat raatavat omalla työmaallaan ja Mathilde kirjoittaa sisarelleen Ranskaan valheellisia kuvauksia ihanasta elämästä.

Perheeseen syntyy kaksi lasta, puutarha ja viljelykset maatilalla monipuolistuvat miehen kunnianhimoisen perehtymisen siivittämänä. Maatilan palvelijat ja tilan työläiset joutuvat monenlaisille taudeille ja koettelemuksille alttiiksi ja Mathilde opettaa kuinka puuduttaa punkit ja desinfioida tuttipullot ja hankkii mainetta luotettuna parantajana. Pariskunta saa ystäväkseen omalla laillaan erilaisen ulkopuolisen pariskunnan, Unkarin juutalaisen gynegologin ja tämän muodokkaan vaimon, jota ulkomuotonsa takia paheksutaan. Ihan vain koska hän houkuttaa miehiä.

Perheen esikoinen, Aicha-tytär kokee hänkin syrjintää ja epäluuloa ranskalaisten taholta vanhanaikaisten vaatteidensa ja käkkärän tukkansa takia aloittaessaan koulun, jossa kaikki muut ovat siirtolaisten lapsia. Nunnat vastaavat opetuksesta, ja lapsen ajatusmaailma kiteyttää olennaisen: Jumala rakastaa vain miehiä ja lapsia. Hän vakuuttui siitä, että naiset jäivät tuon universaalin rakkauden ulkopuolelle, ja naiseksi kasvaminen huoletti häntä.

Sekä lähisuvun naiseksi varttuva Selma että oma tytär pakottavat Mathilden näkemään, että hän on luopunut omista haaveistaan eikä osaa muuta kuin asettua miehen valta-asemaan ja suostua yhteisön paineeseen. Sisar Ranskassa seuraa Marokon poliittista kehitystä sanomalehtiuutisia leikaten, mutta Mathilden valinta on toinen. Aika vaikea hyväksyä tällaista alistetun naisen ajattelua, vaikka se on ymmärrettävää tuossa ajassa ja paikassa: 

Kun hän meni sisälle ja asteli läpi talviauringossa kylpevän olohuoneen ja antoi kantaa matkalaukkunsa makuuhuoneeseen, hän ajatteli, että epäilys on tuhoisaa, että valinnanmahdollisuus aiheuttaa tuskaa ja nävertää sielua. Nyt kun hän oli päätöksensä tehnyt, nyt kun paluuta entiseen ei ollut, hän tunsi itsensä vahvaksi. Vahvaksi sen vuoksi ettei ollut vapaa. 

Nationalistinen kapinaliike vie Aminen veljen mukanaan eikä kummallekaan puolelle kuulumattoman perheen asema ole helppoa. Tapa jolla Slimani kuvaa toisten maaksi alistetun valtion ja oman maan, kodin hämmentävän näkymän lapsen silmin on taidokas kuvaus. Sota on tottumista tuhoisiin näkymiin.

Lähihistorian kuva Marokosta, yhdestä Afrikan monista länsimaiden kolonisaation kohteista täydentyy tällaisesta romaanista tavalla, johon mikään oppi- tai tietokirja ei pysty. Uskomatonta lukea aina uutta eurooppalaisesta siirtomaahistoriasta, se on aina yhtä häikäilemätöntä. Espanja, Ranska, Saksa ja Italia ovat taistelleet vallasta näillä Pohjois-Afrikan alueilla, paikallisia aina yhtä lahjakkaasti alistaen.

Toisaalta, nykyään löydän itsestäni epämukavia ajatuksia. Sympatiani kolonialisoituja arabimaita kohtaan vähenee vähenemistään, koska inhoan sitä naisten alistamista, joka noissa maissa on paljon tiukempaa ja pysyvämpää kuin meillä. Niin kauan kuin puolet aikuisesta kansasta on lapsen ja orjan asemassa, takapajuisuus jatkuu. Siinä maailmassa nainen on miehen omaisuutta. Erään sellaisen naisen tarina on Leïla Slimanin isoäidin kohtalo. Mathilden tytär Aicha tulee ilmeisesti olemaan trilogian seuraavan osan päähenkilö. Ilman muuta tulen lukemaan tämän vakuuttavasti kerrotun perhehistorian. Suomennos on tyylikästä kieltä.

Siinä paloivat siirtomaaherrojen talot. Tuli ahmi kilttien pikkutyttöjen mekot, äitien tyylikkäät päällystakit, isot kaapit joiden perällä säilytettiin vain kerran käytettyjä, kankaisiin kiedottuja, kallisarvoisia leninkejä. Poroksi paloivat kirjat ja kaikki Ranskasta tuodut perintökalut, joita oli ylpeästi esitelty marokkolaisväestölle. Aicha ei saanut silmiään irti näkymästä. Mäenharjanne ei ollut ikinä näyttänyt näin kauniilta.

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa
Leïla Slimani: Le pays des autres, 2020, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2021, 325 s

Domenico Starnone: Paljastus

Italialaista Domenico Starnonea on useasti veikattu toiseksi Elena Ferrante -pseudonyymin takana lymyilevistä nimistä, yhdessä vaimonsa Anita Rajan kanssa. Paljastuksessa - alkuperäinen nimi on luottamus (Confidenza) - paljastuu jotain tutunomaista. Se ei ole Napoli, tässä liikutaan Roomassa ja sen ympäristössä, eikä kieli: yleiskieli vs murre. Se on tuo tapa mystifioida päähenkilön ominaisuuksia jotenkin maagisen ylivertaisiksi, kuten esimerkiksi Lilan kuvaus Loistavassa ystävässä, sekä pahassa että hyvässä. Paljastuksessa tämä piirre kääntyy lievästi maneerin omaiseksi. 

Kirjailija porautuu henkilöidensä pään sisälle löytääkseen sieltä aina uusia syvyyksiä, pimeyksiäkin. Ihmissuhteissa ja identiteetin profiloinnissa mennään pitkälle, mutta muu jää hyvin etäiseksi. Ovatko he paperinukkeja vai oikeita ihmisiä? Tunne-elämää, rakkautta, sen herättämää riippuvuutta ja valtakamppailua tongitaan hartaasti, sillä Pietrolla ja Teresalla on myrskyisän raateleva suhde. Pietroa vaivaa perintönä saatu alemmuuden tunne ja kova kunnianhimo nousta merkittäväksi nimeksi sivistyneistön joukossa. Sitä helpottaa selittämätön säteily, joka vetää ihmisiä puoleensa.

Suhtautuivatpa he kirjaani ihailevasti tai kriittisesti, he päätyivät poikkeuksetta luonnehtimaan minua seuraavin sanoin: kurinalainen, sivistynyt, välillä turhankin realistinen mutta ei koskaan kylmän välinpitämätön.

Pietro, ensimmäisen kertomuksen minäkertoja on kolmekymppinen opettaja, jonka elämän pisin suhde syntyy oppilaan, Teresan kanssa. Vähän ennen repivän rakkaussuhteen loppumista he kertovat kumpikin toisilleen häpeällisen salaisuuden, jota kukaan muu ei tiedä. Luottamuksellista avautumista seuraa sittenkin aika nopeasti ero, mutta uhka kerrotun paljastumisesta luo henkisen, molemminpuolisen panttivankitilanteen. Tämä keinotekoinen kuvio on minusta romaanissa merkillinen mörkö, joka ei vaikuta oikein, hmm, aikuiselta. Osaisin kuvitella sen tapaisen pelin jossakin teini-ikäisten ällöttävässä (netti)kiusaamisessa. Toisaalta mietin, antaako romaanin suomennoksen nimeksi valittu sana liikaakin painoa tälle. Entiset rakastavaiset katsovat solmineensa ns eettisen avioliiton. 

Pietro julkaisee suurta huomiota saavan koulukasvatusta koskevan esseen. Essee pohtii jo lähtökohdiltaan eriarvoisten oppilaiden selviämistä koulusta ja vaikuttaa minusta puoltavan esim Suomen peruskoulun periaatteiden vastaisia ajatuksia. Että lasten kotitausta pitäisi ottaa koulukasvatuksessa heti huomioon? Se heijastanee edelleen sitä jyrkemmin hierarkista yhteiskuntaa, josta Ferrantenkin Napoli-sarjassa nähtiin esimerkkejä. No, Pietron kasvatukselliset näkemykset jäävät sittenkin sivuasiaksi, enimmäkseen hän pohtii naissuhteitaan, suosiotaan, epävarmuuden tunteitaan. Vaatimaton työläistausta on iso painolasti ja nostattaa alemmuuden tunteita. Taustalla kasvaa huomaamatta kolmilapsinen perhe, avioliitto omissa matemaatikon haaveissaan kipuilevan Nadjan kanssa. Nadjan ja Pietron avioliitto asettuu perinteiseen miehen ura on ensisijainen -valintaan. Teresan ura kukoistaa maailmalla eikä Pietro lakkaa tuntemasta alemmuutta siitäkin.

Romaanissa on Pietron epäsuoran kertomuksen jälkeen kaksi lyhyempää osiota, joissa näkökulma on Pietron tyttären ja Teresan. Tunnelma on ajoittain kuin Antonionin vanhemmissa elokuvissa, joissa Monica Vitti vaeltelee eleganteissa huoneissa martinilasi kädessä eikä katsoja oikein ota selvää mitä hänellä on mielessä. On vaikeaa ja ahdistaa. Naisista ei ota selvää - eikä miehistä. Marcellokin lymyilee jossain pylvään takana... Vasta määrätietoisempi Teresa näyttää olevan enemmän jalat maassa, hän on jossakin jonakin aikana. Jotain konkretiaa. Vasta viimeisessä luvussa välähtää jotain monivivahteisempaa. Tuo abstraktisti vellova tunnemaisema alkoi kangistuessaan pikku hiljaa jomottaa päätä. Odotukseni eivät Starnonen Kepposen jälkeen ihan täyttyneet.

Domenico Starnone: Paljastus
La Confidenza, 2019, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2021, 212 s

Gianni Biondillo: Cronaca di un suicidio

Qualche tempo fa mio marito ha letto nel giornale un articolo scritto dal nostro famoso cosmologo Esko Valtaoja. Lui racconta di aver iniziato a rinfrescare il suo francese e il suo modo di farlo è di leggere qualcosa in francese ogni giorno nel wc. Mi sono molto rallegata di questa notizia che - contro ogni aspettativa - significa che ho qualcosa in comune con quel genio! Solo che per me la lingua è l'italiano.

Questo periodo molto differente del normale si mostra anche nel mio lessico italiano. Vuol dire che leggo ogni giorno di nuovo lo stesso libro che ho già una volta finito. Non ho avuto possibilità di girare nelle librerie antiquarie per trovare un altro libro in italiano. Di solito, ormai non leggo mai un libro di nuovo. In questo caso la Cronaca di un suicidio sembra nuovo anche la seconda volta perché non uso il dizionario neanche per le parole sconosciute, anche se dovrei, se voglio imparare. Leggere due minute fa solo che la lingua rimane alcunché fresca nel mente, non dimentico tutto imparato anni fa. Peró imparo qualcosa, faccio progresso nel mio italiano? - No, purtroppo.

Finora Gianni Biondillo ha fatto una grande impressione su di me - da quanto ho capito. Riesce a raccontare una storia molto attuale, con mezzi semplici, dialoghi vivaci, un stile rilassato. Pian piano la storia cresce a un mistero complice. Un mistero che resiste alla rivelazione fino all´ultima pagina. Un ispettore in vacanza, Ferraro con la figlia Giulia trovano al mare una barca vuota vicino a Ostia, Roma. Un biglietto trovato li suggerisce che si tratti di un suicidio. Ferraro è divorziato e spera di trascorrere qualche giorno con la figlia senza problemi del lavoro. Ferraro porta alla mente un personaggio dal tv, momentaneamente vedo Montalbano, quando sta un po' impaziente aspettando la risposta di una persona più lenta... Fra poco risulta che non sarà possibile una vacanza tranquilla. Nella tragedia si nasconde un rapporto economico fra due uomini, un vittime, l'altro specialista, cioè un caso di sfruttamento e una frode. Per disprezzare il denaro bisogna appunto averne, e molto. (CESARE PAVESE)

Mi auguro che qualcuno abbia l'interesse e la capacità di tradurre questo giallo di Gianni Biondillo in finlandese. Varrebbe la pena. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toisen Pääsiäispäivän voi viettää näinkin. Rustata ruostuneella vieraalla kielellä hädin tuskin ymmärtämästään dekkarista jotain - ja käyttää samalla pitkästä aikaa sanakirjaa (& googlea). Havaitsin nimittäin jokin aika sitten, että minulla ja Esko Valtaojalla on sittenkin jotain yhdestä. Hänkin elvyttää vierasta kieltä lukemalla vessassa, ranskaa siis. Minä italiaa. Bravo! Ja me tiedämme suoliston merkityksen aivoille. Tässä sitäkin todistetaan.

Gianni Biondillon dekkari, suomeksi erään Itsemurhan tarina on ollut vessalukemistoani jo pitkään, ja nyt jo toista kierrosta. Normaaliaikoina sukellan itselleni italiankielistä lukemistoa divareista. Nyt siihen on tullut paussi. Se ei ole ollenkaan huonoa, sillä kirjan sanastosta iso osa menee ohi, koska en hae käännöksiä sanakirjasta, vaan arvailen yhteydestä. Joten kirja on edelleen kuin uusi. Niin ei opi paljoakaan, mutta kieli pysyy jotenkuten mielessä. Biondillon etsivä/komisario Ferraro, muistuttaa hetkittäin olemukseltaan hieman tvn Montalbanoa. Tämä Cronaca di un suicidio on ovela taloudellisen hyväksikäytön tapaus, joka punoutuu asiantuntijuuden ja ystävyyden varjossa. Toivoisinpa että joku suomentaisi sen, Biondillo kirjoittaa vetävää dialogia ja hyviä tyyppejä! 

Kiran Desai: Menetyksen perintö

Viides intialaistaustainen kirjailija lukuhistoriassani on taattua laatua kuten edellisetkin lukemani; yhtään pettymystä tai kylmäksi jättävää lukukokemusta ei ole tullut vastaan. Kiran Desain Menetyksen perintö on läheisintä sukua Aravind Adigan Valkoiselle tiikerille selkeydessään. Se johtunee maltillisesta määrästä henkilöhahmoja ja mutkattomasta rakenteesta. Yhteiskunnallisuus, kuohuva lähihistoria Intian poliittisesti tulenaroilla raja-alueilla taustoittaa tapahtumia samaan tapaan kuin Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriössä. Yhteistä kaikille näiltä seuduilta lukemilleni romaaneille on ironinen huumori, sillä "ironia on suojattoman ihmisen ainoa puolustautumiskeino". Sanoi Sergei Dovlatov. Se toimii laajemmassakin mittakaavassa, kolonialismin, korruption ja räikeiden varallisuuserojen todellisuudessa elävälle kansanosalle.

Kalimpong, entinen villakaupan keskus, kaupunki Himalajan Cho Oyun vuoren tuntumassa sijaitsee Länsi-Bengalissa, Gorkhalandin alueella. 1980-luvulla Intian nepalilaisten GNLF (Gorkha National Liberation Front) nousi kapinaan paikallista brittiläistaustaista ja intialaista eliittiä vastaan. Tämä myrskyisä vaihe on Menetyksen perinnön avaus- ja kulminaatiopiste, josta tapahtumia keritään auki takaumina. Tuomarin ruostuneita aseita tulee ryöstämään nuorten poikien separatistijoukko.

Vanheneva, erakoitunut ja äreä tuomari Jemubhai Patel asustaa entistä ylellistä, nyttemmin rappeutuvaa taloa yhdessä irlanninsetteri Muttin kanssa. Tuomarin ainoa ja suurin rakkaus, Mutt syö parempaa ruokaa kuin talon kokki. Rauha särkyy, kun taloon muuttaa tuomarin luostarikoulusta kotiutettu - Intian ja Neuvostoliiton jo hiipuvasta romanssista - orvoksi jäänyt tyttärentytär Sai, jonka silmin tapahtumat enimmäkseen nähdään. Tuomari ei ole kiinnostunut lapsenlapsestaankaan, mutta järjestää hänelle opetusta kahden varakkaan sisaruksen luona. Heiltä ei riitä taitoa matematiikan opetukseen, siihen pestataan paikallinen köyhän perheen poika Gyam. Nuoret kiinnostuvat muustakin kuin matematiikasta. Eliitin Darjeelingin klubiin kuuluu kirjava joukko brittien suopeudesta nauttineita hyväosaisia, jotka matkustelevat tarpeen mukaan Lontooseen ostoksille. 

Vaikka olettekin ehkä omaksunut eurooppalaiset tavat ja tottumukset, olkaa rohkea ja osoittakaa, että ette häpeä intialaisuuttanne, ja tunnustakaa kaikissa vastaavissa tapauksissa sitä rotua, johon kuulutte. (H. Hardless, The Indian Gentleman's Guide to Etiquette) - Noin siirtomaaisännät opettavat intialaisia häpeämään intialaisuuttaan.

Tuomarin nuoruusmuistot, avioliiton hankala taival vanhempien valitseman vaimon kanssa tuovat hykerryttäviä havaintoja kulttuurien törmäyksistä. Samalla ne peittävät sen synkemmän totuuden, että Cambridgessä opiskellut poika halveksii omaa perhettään eikä myrkky lakkaa vaikuttamasta. Rotukoira, irlannin setteri on ainoa, joka saa hänen varauksettoman rakkautensa.

"Mitä sinulta sitten on hävinnyt?" "Powder puff." Puuterihuisku
"Mikä se on?"Jemu yritti selittää."Niin, mutta mihin sinä baba kiltti sitä tarvitset?" Muut katsoivat häntä huvittuneina. "Vaaleanpunaista ja valkoista - mitä? Sivelet sillä ihoasi? Miksi?""Vaaleanpunaista?" Jemun äiti tuli levottomaksi. "Onko sinun ihossasi jotakin vikaa?" hän kysyi huolissaan.

- - - "Jemulta on kadonnut powder puff", sanoi Jemubhain isä, joka ilmeisesti uskoi että kapine oli ratkaisevan tärkeä pojan työn kannalta.

Tragikoomiseksi luonnehdittu romaani kuvailee alkukohtauksen jälkeen tapahtumia hilpeässä valossa; Himalajan upean luonnon säteilyä, sadekauden jälkeisen kosteuden kaikkialle tunkeutuvaa kasvua - aniliininpunainen hyytelösieni alusvaatelaatikossa -, nuoren romanssin upottavaa syvyyttä, kokin joustavaa eloonjäämisoppia mielivaltaisten ja mitään näkemättömien hyväosaisten palveluksessa.

Mutta samoin kuin parempiosainen tuomari Jemubhai Cambridgessä, myös kokin poika Bizu kokee saman umpikujan edessään, New Yorkin Torttukuningattaren pohjakerroksen punkassaan, yhdessä muista maista rantautuneiden köyhien kanssa. Intialaiset asuvat vaihtuvien orjatyöpaikkojensa kellarissa rottien keskellä, mutta sitä salaisuutta ei kukaan halua paljastaa. Samanaikaisesti isät kotona kehuskelevat naapureilleen poikansa menestystä ja toiset isät seuraavat esimerkkiä lähettäen uusia onnen etsijöitä kellareiden kynnyksille.

Oli hirveää mitä intialaisille tapahtui ulkomailla - eikä sitä tiennyt kukaan, paitsi toiset ulkomailla asuvat intialaiset. Se oli tämän jyrsijöiden maailman oma likainen pikku salaisuus.

Kiran Desai näyttää kirkkaasti kolonialismin jäljen, sekä sen syntysijoilla, kun häpeä omasta imetään äidinmaidossa että maailman lentokentillä, joissa intialaiset green cardin haltijat seilaavat.

Oli hippi, joka oli hoksannut että ulkomailla voi välttyä olemasta ankea maahanmuuttaja ja viettää intialaisena ihanaa elämää solmuvärikansan keskuudessa suoltamalla kaiken maailman soopaa tyyliin hindulaisuus-mantra-tantra-maaemo-alkuperäiskansat-ykseyden voima-orgaanisuus-Shakti-ganja-kristallit-samanismi-intuitio.

Värit tummenevat romaanissa, viha ja kiukku nousevat syystä. Kuitenkaan ei romaani tarjoa yksinkertaisia ratkaisuja tai sankarikuvastoa kenestäkään, varsinkin kun sen ihmiset elävät näin kuumina kiehuvilla alueilla kuin Intia - tai maahanmuuttajien New York. Menetyksen perintö voitti vuonna 2006 Booker-palkinnon. Kannattaa lukea palkittuja, enimmäkseen ne ovat palkintonsa ansainneet, kuten myös tämä loistava, Kristiina Drewsin taidolla suomentama romaani.

Kiran Desai: Menetyksen perintö
The Inheritance of Loss, 2006, suomentanut Kristitina Drews
Otava, 2007, 548 s

 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet paljasti hänen varakkaan sukunsa traumaattisia interiöörejä, joita isoisä, Ruotsissa arvostettu kulttuuripersoona hallitsi heittäen varjonsa seuraaviin sukupolviin, siten kuin henkisellä pahoinvoinnilla on tapana tarttua. Rajan yli Norjaan mentäessä löytyy yhtä tulehtuneita perheitä, mutta - Tolstoita taas kerran siteeraten -  Vigdis Hjorthin kuvaama perhe on omalla tavallaan onneton. Se on toinen tarina, vain varakkuus ja ulkopuoliselle maailmalle näytetyt kulissit muistuttavat. Kirjaa luettiin meillä paljon viime vuonna ja Norjassa sukuriidan laineet ovat lyöneet korkealle julkisuudessakin. Toinen romaanikin on julkaistu, kirjailijan pikkusiskon puheenvuoro. Kirja on kirjailijan mukaan fiktiota, jossa on käytetty omaelämäkerrallista ainesta, mutta se on romaani, ei muistelma. Se tekee asiasta lukijalle hieman vaikean. Romaani on niin taitavaa kerrontaa, että väärinkäytökset ottaa lukiessa vakavasti ja samalla siihen uskoo. 

Perintötekijät alkaa isän kuolemasta. Se ei ole minäkertojalle, Bergljotille, teatterilehden päätoimittajalle ja kriitikolle suuri menetys. Ennen kaikkea se on helpotus. Seuraava sukupolvi on tässä vaiheessa jo yli viisikymppisiä ja heidänkin lapsensa jo aikuisia. Perhe on pirstoutunut jo vuosikymmeniä aikaisemmin kahtia, vain kaksi nuorinta tytärtä pitävät vanhempiinsa läheistä yhteyttä, kaksi vanhinta, Bergljot, esikoinen ja hänen veljensä ovat etääntyneet, kertoja katkaissut välit kokonaan. 

Kuolema viimeistään pakottaa naisen suvun yhteyteen uudelleen. Perintöriidat on aloitettu jo ennen isän tapaturmaista kuolemaa, jo ennakkoperinnöstä, kahdesta mökistä Hvalerin saaressa. Perintöriidasta lukeminen tuo ensin pahan maun suuhun, se on niin ahdistavaa ja pikkusieluista, ja tuo mieleen omiakin noloja muistikuvia, omaisuuden jaosta syntyviin omimisen ja ahneuden välähdyksiin. Olen nähnyt mökkipaikkakunnalla ennen sopuisan suvun kärventyvän ilmiriidoissa. 

Perintötekijät on toinen tarina. Kertoja kerii auki perheen konfliktia hengästyneesti, lauseita omalaatuisesti toistaen, kuin itseään vakuuttaen. Riidassa ei ole kyse rahasta, vaan pahasta. Esikoistytär Bergljot, minäkertoja syyttää isäänsä pahimmasta. Isän auktoriteetti hallitsee äitiä ja nuorempia tyttäriä. Vanhemmat lapsensa isä on työntänyt kauemmas, jättäen heidät vaille hyväksyntää. He could not stand them because of what he had done to them (nainen referoi performanssitaiteilija Marina Abramovićia). Vain nuoremmat tyttäret saavat isältä lämpöä ja läheisyyttä. Kertoja täydentää tulehduksen oireita hiljalleen ja piirtää samalla terävää kuvaa perheesta, joka hänestä on jäänyt satimeen, valheen ja teeskentelyn seittiin. Sekä äidistä että isästä piirtyy vivahteikas ja moniulotteinen persoonallisuus, avioliitto  on jo täynnä karikkoja, joita on opittu kiertämään, vaikka tasapaino on veitsenterällä. Molemmat kantavat syyllisyyttä menneestä. Esikoiselle kasataan kuormaa riittävästi, veli on laiminlyöty.  Lujaksi taottu osa perheestä liittoutuu isän taakse.

Äiti sanoi kerran että ei ollut koskaan katunut sitä että he muuttivat Skaus veiltä Bråteveienille, että hän ei ollut kaivannut Skaus veitä sekuntiakaan. Eikä se ollut mikään ihme. Kukapa rikospaikalla olisi halunnut asua.

Vigdis Hjorth kertoo onnettomasta perheestä raastavalla ja koskettavalla tavalla. Naisen haavoittuneen olemuksen, koko trauman tuntee nahoissaan. Hän on hysteerinen, juo liikaa ja vaikuttaa rikkinäiseltä, varsinkin verrattuna hyvin pärjääviin ja harkitun oloisiin sisaruksiinsa. Romaani on perusteellinen psykologinen analyysi lapsen nujertamisesta, johon lopulta koko perhe veljeä lukuunottamatta osallistuu. 

Käytyään läpi pitkällisen terapian, nainen kertoo kokemuksensa, jota perhe ei tunnusta - hän yrittää vain tehdä itsensä kiinnostavaksi, se on heidän näkemyksensä. Hänellä ei ole aikuisena muuta tapaa selvitä kuin katkaista välit perheeseen. Sitäkään äiti ja tytär, vanhempi sisaruksista, eivät salli, he eivät jätä Bergljotia rauhaan. Naisen mielestä se on todiste huonosta omastatunnosta. Häneltä vaaditaan asian unohtamista ja eteenpäin katsomista. Minkä hän sitten unohtaisi, kun he eivät mitään usko tapahtuneen?

Nainen hakee rauhaa koiransa kanssa metsässä, matkoilla San Sebastianiin ja ailahtelee tunteissaan. Onko hän sittenkin liian julma isää, jo vanhusta kohtaan, pitäisikö pystyä osoittamaan myötätuntoa? Onneksi naisella on ystäviä, Bo, poliittisen historian tutkija, joka valaa naiseen uskoa omiin kokemuksiinsa, omia entisen Jugoslavian kriisialueella koettuja konfliktien ratkaisuja kerraten. Ja opettaa pysymään viileänä itsesyytösten keskellä. Sinä samastut uhreihin, hän sanoi. Mutta, hän sanoi vinosti hymyillen, jokainen uhri on potentiaalinen pyöveli, joten ei pidä olla liian myötätuntoinen. Ja ystävätär Karla, joka lataa hänelle viisaita viestejä, kun isän kuolema repii naisen haavoja auki ja muut perheessä kuormittavat tätä syyllisyydellä. Sinun täytyy ymmärtää että tämä ei ole mikään teeseurue, tämä on sotaa. 

Tähän kaikkeen voi uskoa, näin ihminen runtataan hajalle lapsuudesta aikuisuuteen. Kertoja tutkii elokuvien ja filosofisen tiedon pohjalta alistamisen mekanismeja,  kasvatuksen ja kehityksen kaaria. Jung ja Freud mm antavat nojaa luottaa omaan vaistoon ja kiellettyihin tuntemuksiin. Teoreettiset pohdinnat on saatu mukaan rennon luontevasti osaksi keskusteluja ystävien kanssa.

Filosofi Arne Johan Vetlesen on sanonut että totuuskomissioissa, sotien jälkeisissä sovintoprosesseissa, on se heikkous että yleensä ne vaativat yhtä paljon uhreilta kuin pyöveleiltä, että siinä on epäoikeudenmukaisuus.

Pääteema naisen kertomuksessa ei ole hyväksikäyttö sinänsä vaan se, että henkilöt, jotka väittävät rakastavansa häntä, pitävänsä häntä läheisenä, eivät usko hänen kokemustaan todeksi. Osapuolten lähentymisen tiellä on ratkaisematon ristiriita eikä kummankaan tasapaino kestä toisen totuutta. Rankasta aiheesta huolimatta romaani on taitavasti rakennettu ja intensiivinen lukukokemus. Koko perhedynamiikka tulee esille palasina, takaumina. Voi lukea, että sen lainalaisuuksia, riippuvuuksia, alistamista, valtaa on tutkittu perusteellisesti, opiskeltu ja pureksittu ystävien kesken. Kertojalla on oikeus saada tarinansa kuulluksi ja hän kertoo sen suurella taidolla. 

Romaanin on takuuvarmasti suomentanut Katriina Huttunen. Huomasin, että painetuissa kirjoissa on luettu hänen esipuheensa. Jostain syystä sitä ei ole e-kirjassa. E-kirjasto toimi taas pelastuksena, kun pitkästä kirjaston varausjonostani huolimatta olin yllättäen ilman lukemista. Se johtui myös parista lukematta palautetusta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Arv og miljø, 2016, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, Helsinki 2019, e-kirja

Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa

Unohdettu kirjailija muistetaan viimeistään kun hän kuolee. Luin Christer Kihlmanin muistokirjoituksen jälkeen Antti Hurskaisen kirjoituksen Ylen sivuilta, jossa hän kertoi Kihlmanin merkityksestä itselleen ja siitä, kuinka kirjailija epäsovinnaisuutensa vuoksi onnistuisi edelleen herättämään hämminkiä. Sieltä bongasin Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa, vuodelta 1986. Samalla surffailulla löysin myös hänen muutaman vuoden takaisen haastattelunsa. Siinä hän vaikutti pettyneeltä, yllättyneeltäkin siitä, että hänen kirjansa ovat unohtuneet. Kirjailija unohtuu ajan kuluessa, jos hän ei säännöllisesti kirjoita uutta. Siinä riittää painetta, sen voi uskoa. Kihlmanin viimeinen teos julkaistiin vuonna 2000. Kyllä parissakymmenessä vuodessa ehtii lukijoilta hyvin unohtua. Se ei ole ihme, kun näkee joka vuosi julkaistavien uutuuksien listauksia.

Luin joskus nuoruudessani Kihlmanin tunnetuimman, Dyre prinsin. Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen olivat aikanaan hengenheimolaisia, suomenruotsalaisia provokaattoreita, oman pesän likaajiksi haukuttuja, vasemmistolaisia, molemmat myös alkoholisoituneita. Tikkanen oli kirjojensa, mm HS:n vakituisena piirtäjänä ja vaimonsa Märta Tikkasenkin kirjojen kautta enemmän näkyvillä ja esiintyi muistaakseni useammin myös tvn kulttuuriohjelmissa. Kihlmanin ympäröi vahvemmin kielletyn seksuaalisuuden vivahteita, joka mitä ilmeisimmin johtui sen aikaisen Suomen homo/biseksuaalisuuden torjunnasta. 

Alle satasivuinen loistavasti nimetty Tuuliajolla tappion maisemissa tuo välähdyksittäin mieleen Thomas Mannin Kuoleman Venetsiassa. Se on jotenkin traagisen tunnelmainen monologi vanhenevan kirjailijan ahdistuksesta. Ahdistus nousee sekä kirjailijuudesta että yksityiselämän tunnemyrskyistä. Ilmeisesti se on autofiktiota ennen kuin sanaa vielä oli keksitty. Kirjailijan avioliitossa myrskyää. Vaimolla on nuori, lähes teini-ikäinen rakastettu. Samanaikaisesti kirjailija iskee yhtä nuoria kauniita poikia baareissa ympäri maailmaa. New Yorkissa, Buenos Airesissa, Kanarialla, Kreikassa, Tunisiassa. Kilttien mutta vastenmielisten ihmisten Wienissä. 

Matkoilla ei kirjailija etsi seuraa vain seksin takia, vaan pakottavampi paine tuntuu tulevan elämän hahmottamisesta ja nimenomaan kokemuksen etsimisestä kirjoittamiseen.  Ja samalla hän ruoskii itseään omahyväisyydestä, pilkkaa omaa moraalittomuuttaan ja itsepetoksiaan. Ihan samoja asioita, joita hän löysi suomenruotsalaisesta "ankkalammikosta", niitä samoja hän perkaa armottomasti omasta itsestään. 

Kirjoitin epätoivosta, surusta ja epäonnistumisista ennen kuin olin itse kokenut niitä. Mutta kaikki minkä minä kirjoitin vainosi minua ja saavutti minut, heittäytyi minun kimppuuni ja osui minuun järkkymättömyydellä joka toisinaan saattoi tuntua kuin kostolta. Kenen kostolta?

Jokaisella on loppujen lopuksi kuitenkin oikeus omaan rakkauteensa, typistää kirjailija oman voimattoman raivonsa vaimon uskottomuudesta, kun ei löydä toisesta omiaan isompia rikoksia. Kirjailija kivittää itsensä yhä syvemmälle moraalittomuutensa suohon eikä sitä tyylikästä tapaa, jolla hän sen tekee voi olla ihailematta.

Minua te ette nujerra koskaan! Te olette olemassa minua varten. Mitä tahansa te olette ja mitä tahansa te teette ja esitätte ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, ihmismateriaalia, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen. Minä olen se joka lopulta voittaa! Te häviätte!

Muutama kuihtuva tulppaani Christer Kihlmanin muistoksi. Ei unohdeta tätäkään hienoa kirjailijaa.

Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa
På drift i förlustens landskap, 1986, suomentanut Pentti Saaritsa
Tammi, 1986, 79 s