perjantai 5. kesäkuuta 2020

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa - osaluettu + dokumenttisuositus: Taistelevat prinssit



En jaksanut tätä yhdentekevää lääkehuuruista elämää. Ei auttanut New York ja Manhattan, taidegalleriat, merkkivaatteet, hullu tohtori Tuttle ja kaikki hänen määräämänsä lääkkeet. Kaunis nuori nainen mätänee sohvallaan loputtomissa lääkecocktaileissa, näkee painajaisia, raahautuu lähimarkettiin hakemaan lisää karkkia, kahvia, jätskiä. Palaa kotiin, yrittää estää parasta ja ainoaa ystävätärtään tulemasta käymään. Saa hullulta tohtorilta lisää lääkkeitä nukkumiseen, vaikka ei muuta tee kuin nukkuu. Syö Seroquellia, Risperdalia, litiumia ja laihtuu. Enimmäkseen noista tietääkseni masentuneet lihovat, enimmillään jopa 30 kiloa. (Ystävätärkään ei liho, koska on bulimiasta kärsivä alkoholisti.) Muistelee välinpitämättömiä kuolleita vanhempiaan ja pärjäävää mutta kalsean oloista ex-poikaystäväänsä Trevoria, syystä jota ei voi ymmärtää. Kuten ei koko romaaniakaan, silkkaa nihilististä masennusta.

Provosoiva romaani saa lukijan nauramaan ääneen, sanoo Vogue-lehti. Helvetin hauska, sanoo Lena Dunham. Ei naurattanut, ei kiinnostanut. Puoleen väliin jaksoin, varmistuin lopusta ja lopetin tähän. - Ottessa Moshfegh kirjoittaa hyvällä tyylillä, taitavasti, mutta päähenkiöt, aihe ja sen eteneminen: hohhoijaa. Pudotti kuin kiven pohjaan. Pitää yrittää räpiköidä pintaan.

- - -

Mainostan tässä samalla eilisiltana näytettyä Ulkolinjan dokumenttia: The Rival Princes of the Gulf eli Arabian taistelevat prinssit. Taas laadukasta dokumenttia Teemalta ja Yle Areenasta nähtävissä. Silmiä avaava tietoisku siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu Saudi Arabian, Arabiemiirikuntien ja Quatarin hallitsijoiden välisessä mittelössä. Prinssien tavoitteet ovat suoraan videopelien maailmasta ja keinot myös. Aseita on survottu maat täyteen ja niitä käytetään parhaillaan Jemenin köyhän ja nälkää näkevän väestön tuhoamiseen. Sitä ennen Saudi Arabian Mohamed Ben Salman kunnostautui jo murhaamalla toimittaja Jamal Khashoggin.

Quatar on nyt kahden muun maan vihan kohteena, muun muassa koska on saanut järjestettäväkseen jalkapallon MM-kisat vuonna 2022 - ja koska tekee yhteistyötä Iranin kanssa. Kaikkein uskomattomin kohta dokumentissa on Trumpin sekoilu. Nuoret prinssit saivat jo Trumpin taakseen yhteisellä retkellään, jonka tarkoituksena oli saada USA yhteiseen rintamaan Quataria ja Irania vastaan. Trump ei vain muistanut, että Quatarissa on Yhdysvaltojen suurin Lähi-idän tukikohta, hän luuli että se on Arabiemiraateissa. Joten Trump joutui perumaan hyökkäysaikeensa tuohon "terrorismin pesäkkeeseen". Hallinto ja ulkoministeri ehti hätiin ja prinssit joutuivat nuolemaan näppejään. Quatarin prinssin suosio kotimaassa sen sijaan nousi huippuunsa. On nautinnollista seurata hyvin perehtyneiden asiantuntijoiden avaavan syy- ja seuraussuhteita monimutkaisissa kansainvälisissä tapahtumaketjuissa. Dokumentti häkellyttää.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus



Mies katsoi minua rauhallisesti, ja kun poistuin, häpeää tunsinkin minä ja toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt meitä.

Katarina Frostenson on arvostettu ruotsalainen runoilija ja pitkäaikainen Ruotsin akatemian jäsen, hän oli aiemmin sen harvoja naisia miesten joukossa. Akatemian jäsenyys on elinikäinen ja siihen sisältyy asumis- ja muita loppuun asti juoksevia etuisuuksia, arvostuksen ja kulttuurielämän valta-aseman lisäksi. Akatemian jäseneksi kutsutaan, eikä jäsenyydestä erota (tämä muuttui uudistuksissa 2018), se on valtion hallinnosta riippumaton itsenäinen ja varakas instituutio, joka myöntää mm Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Snille och smak (nerous ja hyvä maku) on Kustaa III:n 1700-luvun lopussa perustaman seuran tunnuslause. Elinikäistä jäsenyyttä seuraavat myös elinikäiset vaikenemissopimukset ja salailu. Salailu kasvattaa maailmanlaajuista huomiota palkinnoille.

Vuoteen 2018 asti Katarina Frostensonin asema oli horjumaton, ja vaikuttaa että siinä hierarkiassa hän oli huipulla. Hän on leijonan lailla suojellut ja puolustanut puolisoaan, ranskalaissyntyistä Jean-Claude Arnaultia, jota edellisenä vuonna syytettiin 18 naisen voimin seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista. Matilda Gustavsson on Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja, joka teki perusteellisen tutkimuksen huhutuista väärinkäytöksistä ja julkaisi sen lopputuloksena lehdessä monisivuisen raportin. Siitä kehkeytyi Ruotsin oma #metoo Harvey Weinstein -skandaalin vanavedessä.

Kirja, alkuperäiseltä nimeltään Klubben - en undersökning on syventävä teos aiheesta. Sen perusteella näyttää, että ilman puolisoaan Jean-Claude Arnault ei olisi kyennyt jatkamaan toimintaansa niin kauan. Kirja on todella kiinnostava, jännittävä kuin paraskin trilleri, hyvin rakennettu ja kirjoitettu. Se ei ole mikään räväkkä paljastusteos, vaan syvällisesti ja monelta kantilta asioita pohdiskeleva. Tuo parisuhde sen keskiössä on kaikkein oudoin ja vaikeimmin käsitettävä yksityiskohta tässä keskiaikaisen oopperan tyyppisessä naamioleikissä. Keskiaikaisessa, koska on niin vaikea ymmärtää, että kulttuurin ja taiteen ylevissä kulisseissa yksi tyyppi on voinut vaientaa ja sokaista Ruotsin kulttuurielämän kerman ja jatkaa nuorten naisten ahdistelua ja raiskauksia vuosikymmenestä toiseen näihin päiviin. Siihen on tarvittu ja saatu tukea.

Muistan, että luin jutusta lehdessä ja ihmettelin, miksi tyypistä käytetään nimitystä kulturprofilen, nimeä ei paljastettu heti. Siinä oli omituista salailua, jotain ylen varovaista ja arkaa. Kytkentä - Arnault ei ollut akatemian jäsen, vaikka kutsuikin itseään sen yhdeksänneksitoista jäseneksi, perustellusti - koskemattomana pidettyyn Ruotsin akatemiaan ilmeisesti poltteli, ja se että vanhempia, jo eläessään pylvään päälle nostettuja miehiä vastassa, todisteita keräämässä ja julkistamassa oli nuori naistoimittaja.

Marseillessa syntynyt Jean-Claude Arnault tuli Tukholmaan vuonna 1968. Olen saattanut olla samanaikaisesti ravintola Prinsenissä, kun tämä aloitteleva ruhtinas otti ensiaskeliaan Tukholman kulttuurikerman piirissä. Klubben ja sen lehti Kris syntyi siellä. Silloin Prinsen oli vielä boheemi ja rento paikka, sittemmin siitä tuli fiinimpi. Må som en prins på restaurang Prinsen, luki kyltissä. Istuin siellä parikymppisenä tuijottamassa ympärilleni punaviinilasillisen yli. Olin innoissani paikan fiiliksestä. Läikytin viiniä viereisessä pöydässä istuvan housuille, valitettavasti muistan senkin. Arnaultilla oli pian kanta-asiakkaan tinapikari numero kolme.

Harry Weinstein-skandaali näyttää selkeämmin mustavalkoiselta, ylivoimaiseksi rikastunut tuottaja kyykyttää ja raiskaa nuoria tähdiksi haluavia. Arnaultin tapaus vaikuttaa monivivahteisemmalta; lahjakas seuraihminen, joka osaa verkostoitua ja löytää lupaavimmat kyvyt, Forum-gallerian taiteellinen johtaja, joka keräsi tiloihinsa monien taiteenalojen tekijöitä, muusikoita, kuvataiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita. Kaikki olivat ihastuneita gallerian toimintaan, sekä taiteilijat että kriitikot. Se vaikutti luovan taiteen sykkivältä sydämeltä 80-luvun Tukholmassa. Arnault sai helposti ystäviä, tärkeitä ystäviä. Puolison kanssa tehtiin yhteisiä valokuvateoksia, mutta muutoin oma taiteellinen toiminta oli vaatimatonta, hänen kykynsä olivat ihmisten löytämisessä ja esiin nostamisessa. Ruotsin akatemia ja Tukholman kaupunki tuki Forumin toimintaa ja monet taiteilijat esiintyivät puoli-ilmaiseksi ja lahjoittivat teoksiaan - tai ne katosivat.

Arnault oli hyvin kiinnostunut naisista ja seksista, mutta moni nainen tunsi myös häneen vetoa. Hän oli Ruotsin oma ranskalainen, sitä hienostuneisuutta, tapojen osaamista arvostettiin Ruotsin akatemiassakin. Ruotsalainenkin tuntee ilmeisesti olevansa vähän maalainen ranskalaisen rinnalla. Sen kun näkisi. Näin oli ainakin karismaattisen Arnaultin kohdalla. He tarvitsivat ranskalaisen, joka nyökytteli kannustavasti heidän kommenteilleen ja joka siemaili viiniä huulillaan salaperäinen hymy antaen vaikutelman, että hän ymmärsi juomia täysin omalla tasollaan. Hän oli myös patologinen valehtelija, joka keksi itselleen mennyttä uraa Jean-Luc Godardin lähipiirissä, aseistakieltäytyjä, vuoden -68 liikkeen keskushahmoja, Veuve Clicquot shampanjamerkin omistajasukua. Kaikki valheita.

Kirjassaan Gustavsson kertoo eri vaiheista heräämisessään tekemään metoon alkuunpanemaa tutkimusta. Seksuaalisesta vallankäytöstä voitiin nyt puhua julkisesti ja arvostettuakin henkilöä voitiin syyttää. Jutun edetessä muodostuu selkeä kuva, kuinka vaikenemisen kulttuuri syntyy, kuinka se jatkuessaan vahvistuu ja arkipäiväistyy käytänteeksi. Kuinka älykkäät ihmiset näyttävät omassa lähipiirissään sokeutuvan. Selvitystyö etenee kronologisesti Arnaultin ja hänen piirinsä, Forumin ja Ruotsin akatemian vaiheissa. Sitä katkovat Gustavssonin haastattelemien naisten kertomukset omasta kohtaamisesta Arnaultin kanssa, niiden taustoista ja seurauksista.

Miksi hän teki niin, kun hänen vaimonsa seisoi vieressä? Kokemukseni tuntui vielä pahemmalta sen takia, että oli omin silmin nähnyt, ettei mies toiminut yksin. Että hänellä oli koko tämä älyllisten esikuvieni saavuttamaton maailma tukenaan.

Katarina Frostensonin roolia pidetään kirjan mukaan tärkeänä Ruotsin 1980-luvun naisten kirjoittamalle runoudelle, hän on arvostettu, pelättykin sekä kulttuuripiireissä että mediassa.
Gustavsson kuvailee hienosti ajan ja trendien vaihtumista ja tämän näkyvän pariskunnan tapaa olla näkyvillä, olla toisaalta hyvin cooleja ja toisaalta sallia itselleen primitiivisiä raivokohtauksia. Ristiriitaista, ja se identiteetti valuu myös akatemian puolelle: olla yhtä aikaa eliittiä ja undergroundia. Viljelee ulkopuolisuutta sisäpiiristä käsin. Vaikuttaa että akateemikkokollegat aristelivat tätä pariskuntaa, varsinkin Frostensonia ja tämän reaktioita.

Hyväksikäytetyt naiset joutuvat tekemään paljon työtä kestääkseen sen, he eivät tunnista itseään raiskatun identiteetissä, uhreina. Tapauksia on monia ja erilaisia, hyvin brutaaleja ja vähemmän, mutta hyvin avoimeksi muuttuu Arnaultin tapa käpälöidä naisten rintoja tai viedä kätensä jalkojen väliin. Siihen suhtaudutaan kuin vammaan, käännetään katse pois, vaivautuneen hienotunteisesti.

Frostenson ja Arnault olivat kiinnostuneita Charcot-nimisen 1800-luvun psykiatrin tutkimuksista, jotka käsittelivät psyykkisesti poikkeavia naisia. He saivat hysteriadiagnoosin. Tohtorin ja potilaiden välillä näyttää olleen jotain hyvin epäilyttävää, joka muistuttaakin nykyisiä seksuaalisen vallankäytön kuvioita. Päättelen keittiöpsykologina, että pariskunta on tuosta historiasta ammentanut jotain sekavaa todistetta oman erikoisen parisuhteensa filosofiseksi oikeutukseksi. Ihmisellä on vahva taipumus itsepetokseen ja oman toiminnan näkemiseen myönteisesti ja rooli vahvana. Katarina  Frostensonkin toimii niin, vaikka puoliso on tahmatassu - ja piilossa paljon pahempaa. Ei hänkään halua hänelle julkisesti tarjoutuvaa roolia, sitä todistavat raivokohtauksetkin.

Ketkään rikoksentekijät eivät ole olleet suojatumpia kuin ne, jotka luovat uniikkia taidetta tai jotka - niin kuin minun tutkimassani tarinassa - ovat naimisissa sellaisen henkilön kanssa.

Kirja on täynnä hämmästyttävää historiaa salongeissa ja kabineteissa tapahtuneesta silmien ummistamisesta. Skandaalinpoikasia on noussut julkisuuteen jo aiemmin, vastaavanlainen artikkeli ilmestyi Expressenissä jo 90-luvulla. Akatemian pysyvä sihteeri oli silloin mies, ja asia vaiettiin unohduksiin. Sara Danius oli Akatemian pysyvä sihteeri metoo-aikana ja eiköhän sillä ollut ratkaiseva merkitys asioiden etenemiseen. Akatemiassa alkoi kahden klikin valtataistelu, moni erosi, myös Danius. Jean-Claude Arnault päätyi pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen vankilaan. Ummehtunutta instituutiota on tuuletettu perusteellisesti. Nythän siellä istuu suomenruotsalainenkin jäsen, Tua Forsström.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus
Klubben - en undersökning, 2019, suomentanut Elina Lustig
Otava, 2019, 267 s


perjantai 29. toukokuuta 2020

JP Koskinen: Tulisiipi



Hyvällä elokuvalla saattaa olla vaikutusta siihen, että tarttuu kirjaan. En tiedä, onko kirjailija JP Koskinen saanut idean Tulisiipeen Ikitie-elokuvasta. Samaa historiallista tilannetta kuvataan molemmissa: amerikansuomalaisten kommunistien tai sympatisoijien tai työläisten matkaa uuteen paratiisiin, Neuvostoliittoon, jossa työläisillä olisi vapaus ja valta omaan elämään, riittävästi työtä ja ruokaa kaikille. Me tämän ajan jälkiviisaat suomalaiset tiedämme jo tarinan niin hyvin, että pahaa tekee se sinisilmäisyys, mutta tragediaksi kääntynyt utopia on dramaattinen aihe. Molemmat, sekä elokuva että tämä romaani onnistuvat tyylikkäästi (en ole lukenut Antti Tuurin romaania Ikitie).

Ikitiessä päähenkilö on ulkopuolinen, lapualaisten itärajan taakse muiluttama mies, mutta Tulisiivessä ollaan vapaaehtoisten lähtijöiden mukana Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltiossa, Duluthin Suolajärvellä. Kaarle Kuuran, amerikannimeltään Charles Frostin perhekuntaan kuuluu Amerikassa jo kolme sukupolvea. Atlantin yli ensimmäisenä onnistuneen yksinlennon tehnyt Charles Lindbergh antaa vauhtia Kaarlen lentäjähaaveisiin, kun poika pääsee isänsä kanssa kohtaamaan kuuluisuuden. Sankarin signeeraama kortti seuraa pojan matkassa, vaatteisiin piilotettuna halki vuosikymmenten. Isä on automekaanikko ja sieltä lähtee pojankin tarkka tieto moottoreista ja nopeat diagnoosit, mitä minkin äänen perusteella voi päätellä moottorin kunnosta. Pakokaasu haisi pahalta, kone ei pelannut hyvin. Sytytystä olisi pitänyt säätää, mutta en viitsinyt sanoa siitä mitään. 

Amerikan lama 1930-luvun alussa saa perheen tekemän päätöksen muutosta Petroskoihin. KTA:n (Neuvosto-Karjalan tekninen apu) toimistot värväävät uusia muuttajia lupauksilla paremmasta elämästä. Laivoilla ja junalla Kaarle alias Charles alias Gennadi vanhempineen ja pikkusiskoineen päätyy Petroskoihin, jossa mikään ei vastaa unelmia, köyhyys ja puute, päsmäröinti ja kyttäämisen meininki sen sijaan leimaavat elämää. Paikalle ovat omaa tahtiaan ehtineet myös entiset naapurit sahuri Albert ja tytär Linda. Amerikansuomalaisten puheeseen on jo luikahtanut fingliskaa. Stupid tai kreisi boi - niillä nimillä Linda kutsuu Kaarlea, lentämisen haaveeseen jumittunutta poikaa, jolle on jo rustannut runonkin. Tyttö on muutenkin terävä havainnoimaan ympäristössä piilotettua väkivaltaa, sammaleen alle kätkettyjä kadonneita, ja antaa Kaarlelle elossa pysymiselle tärkeitä ohjeita. Univormuille ja sänkitukille ei pidä pullikoida, jos ei halua kadota vaan pärjätä siinä ympäristössä.

Kotiin palaavat sosialismin rakentajat eivät olleet työläisten asialle mitään hyvää mainosta, sen tajusi tyhmempikin, mutta siihen alkaa kovia kokeva perhe väistämättä tuntea vetoa, kun tuttuja alkaa kadota selittämättömästi. Mikään ei ole Stalinin Neuvostoliitossa varmaa tai ennakoitavissa. Ikitiessä elokuvan tunnelma ei vajoa pohjamutiin, koska päähenkilön elämänhalu ei sammu, toivo elää sitkeänä. Samaa toiveikkuutta Tulisiivessä ylläpitää pojan näkökulma, nuoruus ja hillitön into päästä lentämään.  Unet vievät taivaalle, ja jos unelmista pitää niin jääräpäisesti kiinni kuin Kaarle/Genna ei voi kuin päätyä lentäjäksi. Sen tiesi jo Charles Lindberghkin. Silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak.

Olisin tahtonut päästä lentämään, irti maasta, kauas kaikista sänkitukista, itkevistä äideistä ja epävarmoista isistä, jumalan nipistysten ulottumattomiin, jonnekin, missä kenenkään käsi ei voisi tarttua ohjaustankoon ja pysäyttää minua.

JP Koskinen kirjoittaa koskettavasti ja elävästi nuoren pojan kasvutarinaa, vuosien vaihtuessa painajaisessa ja lentämisen haaveissa. Pojan nuoruuskuvauksista, siitä kuinka hän tarkkailee vanhempiaan, isäänsä ja isän työtä, perheystäviä ja kovailmeisiä Stalinin miehiä tuli mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Sama tarkkuus ja konkretia, joka piirtää todentuntuisen kuvan niin amerikansuomalaisten Suolajärvestä kuin jäätyneitä mustikoita kaivavista vangeista Siperian talvisessa yössä. Stalinin Neuvostoliitto koettelee ja opettaa menetelmänsä; sankari on seuraavassa hetkessä vanki. Piiritetty Leningrad näkyy ilmasta käsin. Vuosien vieriessä ollaan jo kosmonauttien koulutuskeskuksessa ja tavataan eräskin Juri Gagarin. Romantiikkaakin on sopivasti saatu kolkkojen käänteiden joukkoon, kuten uskottavaa on, nuorista ihmisistä on kyse. Lentämistä ei voi unohtaa, eikä rakkautta. Ja kyllä tässä sitten lennetäänkin. Nekin kohtaukset on kirjoitettu niin taidokkaasti, että tunnelmaan uppoaa melkein niin että hirvittää. Tarinassa riittää käänteitä, mutta jännite pysyy taitavasti kertojalla käsissä. Olisiko se tuo kirjailijan dekkariosaaminen joka antaa romaanillekin hyvän rytmin?

Vaikka historiallinen taustatilanne on sama, tarina ja näkökulma on kuitenkin ihan toinen kuin Ikitien; vetävän ja jännittävän elokuvan ainekset Tulisiivessäkin on ilman muuta.

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like, 2019,  352 s

maanantai 25. toukokuuta 2020

Michel Houellebecq: Serotoniini



Kansi kuin räjähtänyt koronavirus. Ja sisältökin aika myrkyllistä. Olen lukenut Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset joskus ennen blogiaikaa, siitä jäi mieleen vatsahappoinen tunnelma, mutta ei muuta. Seksi ja naiset, viharakkaussuhde, tai viha sitä riippuvuutta kohtaan minkä naiset aiheuttavat. Vaikuttaa että se vihastuttaa myös siksi, koska naiset eivät Houellebecqin maailmassa näytä olevan yhtä riippuvaisia miehestä. Joka tapauksessa seksi ja sen tuoma nautinto on edelleen kaikki kaikessa ja jos sen saaminen eri syistä uhkaa loppua, elämä ei ole enää elämisen arvoista. Masennuslääke Captorix heikentää libidoa ja tuo impotenssin.

Serotoniinin päähenkilö on Florent-Claude Labrouste, nelikymppinen, hyvin toimeentuleva agronomi, joka työskentelee Ranskan maatalousministeriössä ja vaikuttaa kärsivän serotoniinin vajauksesta. Hänen viimeisin parisuhteensa japanilaiseen Yuzuun vetelee viimeisiään. Nuori japanitar on hyvä ottamaan suihin ja muitakin lahjakkuuksia sillä alueella on, mutta hän on myös harjoittanut Florentin tietämättä seksiä ryhmätapaamisissa. Asia joka miehelle avautuu tietokoneeseen kätkettyjen kuvien kautta, kuten sekin että ryhmässä käytetään myös koiria. (Tässä yhteydessä mainitaan myös tämän asian ranskalainen papitar Catherine Millet, jonka puisevat romaanit pakkomielteisestä seksistä jätin kesken harvinaisen ikävystyttävinä.) Mies kostaa Yuzulle katoamalla lopullisesti toisen elämästä; se on pahinta mitä hän voi keksiä eikä sekään taida viileää japanitarta paljon hetkauttaa.

Alkunäytöksen jälkeen Florent teke matkaa muistoihinsa, aiempiin, oikeisiin rakkauksiinsa, toteaa  tehneensä vääriä valintoja, kun on koskaan Camillen tai Katen päästänyt pois elämästään. Florent katsoo taakseen ja ympärilleen nihilistisiä havaintoja tehden kuin paraskin mielensäpahoittaja. Kerronta etenee tyylikkäillä sanavalinnoilla ja aluksi pistävän musta väriskaala ja aukoton negatiivisuus tuntuu hauskalta. Kuten silloin kun hän tekee selkoa varakkaan väen asumisratkaisuista, tämä tiedoksi työväenluokkaisille lukijoilleni. Tai tavatessaan entisen rakastettunsa, nykyisen alkoholistin Clairen. Kohtaamisessa, sen kuvaamisessa on vielä ytyä, ehkä siksi että tämä on romaanissa harvinainen elävän naisen kanssa tässä ja nyt tapahtuva kohtaaminen, sen sijaan että mies enimmäkseen piehtaroi muistoissa. Seksistisille pillujutuille ei jaksa suuttua, ne kun vaikuttavat niin provosoivilta, että tulee lähinnä mieleen Koivisto ja "ei pidä provosoitua, kun provosoidaan". Kuin ne olisi varta vasten härnäämistarkoituksessa kirjoitettu.

"Kaupan alan korkeakouluopinnot" hämäsi mielestäni oppimisen käsitettä. Ilahduin muutamista tämän tapaisista Florentin agronomin koulutusvalintaan liittyvistä mielipiteistä. Noin minäkin luulen ajatelleeni pohjimmiltaan omasta valinnastani, kun se ei oikeastaan innostanut, eikä tuntunut tärkeältä. Hollanti ei ole maa, vaan enintään liikeyritys. Se ei siis voi olla muukalaisvihamielinen. Agronomi-päähenkilö pohdiskelee useaan otteeseen naissuhteidensa ohella myös maataloutta, ranskalaista maito- ja juustoalaa, geenimuunneltuja kasveja - työhistoriassa myös kriisiviestinnän tehtäviä Monsanton jättiyrityksessä - nautaeläimiä, lattiakanaloiden helvettiä ja nauttii ranskalaista alkoholia, Grand Marnier-likööriä (suosittelen muuten kesäjälkiruoaksi Romanovin mansikoita, siihen tulee tuota likööriä), calvadosta, punaviiniä.

Florentista piirtyy kuva ironisena ja pilkallisena entisenä naistenmiehenä, nykyisenä teuvona, joka haikailee entisiä aikoja sekä omassa elämässään että yhteiskuntaelämässä, ranskalaisuuden, eurooppalaisuuden, maailman parempaa menneisyyttä. Pornoteollisuudenkin on netin amatööriporno YouPorn tuhonnut nopeammin kuin YouTube musiikkiteollisuuden. Viimeinen toiminnan vaihe nähdään nuoruudenystävän, aristokraatin ja nykyisen maatilanpitäjän Aymericin noustessa maataloustuottajien keulakuvaksi, keltatakkien tyyppisessä mielenosoituksessa. Hänenkin käyttövoimanaan on kuitenkin vaimon lähteminen hollantilaisen hinttipianistin kanssa, kuten Florent ystäväänsä tukien kuvailee.

En tiedä, miten tähän kirjailijaan ja yhteiskuntafilosofiin pitäisi suhtautua, mutta Serotoniini kävi loppua kohden yhä rasittavammaksi ja yhdentekevämmäksi, sen monista terävistä väläyksistä ja mustan huumorin pilkahduksista huolimatta. Itsensä ja yleisesti miesten elämiskyvyttömyyden säälimiseen vaipuva päähenkilö ei oikein jaksanut loppuun asti kiinnostaa, vaikka häneltä tuli mielipiteitä kuin netin kommenttipalstoilta ja aika laajalla skaalalla. Omassa sisimmässään heräävän toivon pilkahduksenkin hän tukahduttaa armottomalla itsensä analysoinnilla.

Luovuin ajatuksesta heti kun tajusin, että vaalin sisimmässäni sanomatonta toivoa pitää yhteyttä Audreyhin, ei luoja, miten vaikeaa toivon nujertaminen voi olla, miten sinnikäs ja ovela toivo onkaan, ovatko kaikki miehet tällaisia?

Michel Houellebecq: Serotoniini
Sérotonine, 2019, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2020, e-kirja

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Hallie Rubenhold: Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit


Voimme vaientaa Viiltäjän ja kaiken mitä hän edustaa ainoastaan herättämällä nämä naiset henkiin. Jos sallimme heidän puhua, yritämme ymmärtää heidän kokemansa ja nähdä heidän ihmisyytensä, me voimme palauttaa heille heidän ansaitsemansa kunnioituksen ja myötätunnon.

Luin suomalaisen Musta-Maijan ja Kirppu-Kaisan lontoolaisen sisarteoksen. Molemmat kirjailijat ovat historioitsijoita ja aihe on sama: köyhien naisten historiaa 1800-luvun Turussa vs Lontoossa. Myös motiivi on sama: tuoda jälkikäteen oikeutta ja ihmisarvoa omana elinaikanaan hyljeksityille, kovia kokeneille naisille ja vielä kauan sen jälkeen vaietuille ihmiskohtaloille. Brittiläisen Hallie Rubenholdin Viisi ottaa tutkimuskohteekseen mielipuolisen tappajan viisi uhria ja näiden, noin nelikymppisten Polly Nicholsin, Annie Chapmanin, Elizabeth Striden, Catherine Eddowesin ja vasta 25-vuotiaana murhatun Mary Jane Kellyn elämänpolut. Viiltäjä-Jackista on kirjoitettu hyllymetrettäin kirjoja.  Wikipedia: Termiä "ripperology" käytetään englannissa kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat innoittaneet monia fiktiivisiä teoksia. Uhrien elämät ovat jääneet tuon sankarin aiheuttamien kuolemien varjoon.

Vaikka nämä kaksi teosta kertovat samankaltaisissa olosuhteissa eläneistä naisista suunnilleen samoihin aikoihin, Viisi on tunnelmaltaan synkempi. Tiedossa on alusta alkaen naisten elämän väkivaltainen loppu. Toiseksi vaikutelmaa tehostaa yhteiskuntien erilaisuus. Britanniassa luokkayhteiskunta oli jo voimissaan, lukiessa nousevat mieleen Charles Dickensin kuvaukset hiili- ja terästeollisuuden pölyn ja savun peittämistä kaupungeista, köyhien työläisten, orpojen ja alistettujen elämästä. Suomessa kaupungit olivat vielä pieniä, köyhät vaikuttavat eläneen yhteisöllisempää elämää ja olisiko lainsäädäntö ja virkamiehistö sen toteuttajana sittenkin toiminut hieman paremmin vähäosaisten näkökulmasta? Vaikka kyllä Britanniassakin oli havaittavissa se hämmästyttävä asia, että kaikkein vanhimmista irtolaisnaisista huolehti "tarmokas, toimeentuleva kerjäläinen", joka "koki tehtäväkseen antaa niille, jotka ovat heidän joukossaan häntä huonommassa asemassa".

Naisen asema oli joka tapauksessa kaikkialla miehelle alisteinen eikä viktoriaaninen kaksinaismoralistinen aika sitä parantanut. Päin vastoin. Jopa viiden naisen murhan voidaan ajan lehdistä lukea rivien välistä saaneen jonkin näköistä ymmärtämystä: sen ovat prostituoidut ansainneet omalla huonolla elämäntavallaan. Kuolemansyyn tutkinta muuttui helposti uhrin oman moraalin tutkinnaksi. Lainsäädäntö täydennettynä ajan lehdistön moralisoinnilla - kaikki kertoo historian saatossa sitkeänä elävästä naisvihasta, joka on ravinnut murhaajamyyttiä. Uhreista kaksi hankki elantonsa myös prostituutiosta.

Näiden naisten elämänkaari kulki vääjäämättä alaspäin. Moni heistä oli alkuun saanut jopa koulutusta, kuten Polly, Annie ja Kate. Polly oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, mikä ei työväestön lapsille, varsinkaan tytöille ollut tavallista. Myös köyhän perheen lahjakkain lapsi, Annie sai alkuun koulutusta algebraa myöten, ennen perheen vaikeuksien kasautumista, joka alkoi pilkkukuumeesta ja tulirokosta. Katen alamäki alkoi äidin kuolemasta keuhkotautiin.

Naisen tehtävä oli joka tapauksessa avioitua ja saada lapsia. Lapsia tulikin useimmille enemmän kuin mihin pienissä, usein vain yhden huoneen kodeissa oli tilaa. Kun sitten olosuhteet kärjistyivät, ja nainen jätti väkivaltaisen miehen, nainen oli epäonnistunut. Lainsäädäntö lähti siitä että naisen oli löydettävä mies eli huoltaja. Muutoin viimeinen osoite oli köyhäintalo ja elinkeino muille köyhille kaupustelu, katujen kiertely, prostituutio. Harrastuksena ja unohduksen antajana juopottelu. Suurkaupungin arkinen elämä näyttikin silloin köyhimpien kohdalla tältä: Joka aamu Lontoossa nousee seitsemänkymmentä tuhatta ihmistä vailla pienintäkään aavistusta siitä, mihin he illalla päänsä kallistavat.

Köyhät naiset niputettiin myös yleisesti kaikki prostituoiduiksi vain kodittomuuden tai juopottelun perusteella, siitä huolimatta että monet heistä katsoivat elävänsä vakituisessa parisuhteessa. Eräs Lontoon poliisipäällikkö olikin antanut erikseen määräyksen, että ei tule otaksua että nainen on yleinen prostituoitu, ellei asiassa ole todistajia ja muita todisteita. Suhde seksitauteihin, noina aikoina pahimpana kuppa, muistutti Kirppu-Kaisan vastaavaa: uskottiin että vain langenneiden naisten kontrollointi auttaisi ongelman ratkaisemisessa, miespuolista tartuttajaa ei lainsäädäntö rajoittanut.

Yksi naisista, Elizabeth, oli kotoisin Ruotsista Göteborgin läheltä, ja senkin maan ajan oloja teos ehtii valaista. Göteborgissa syntyi panimoteollisuuden ympärille brittiläisen väestön tihentymä ja kaupunki sai liikanimen Pikku-Lontoo. Liikenne kulki molempiin suuntiin ja Elizabeth päätyi Lontoon kujille, mukanaan jo Ruotsista nuorena saatu hoitamaton kuppatartunta. Uudessa kotimaassaan Elisabeth häivytti alkuperäisen identiteettinsä. Sattuma saneli hänenkin kohtaloaan Lontoossa, lupaavasta alusta huolimatta tie vei alaspäin.

Vähänkään helpommissa olosuhteissa nämä naiset olisivat voineet saada itselleen mukavamman elämän sen sijaan että tulivat mielipuolen tappamiksi pimeän kujan nurkalla. Jokaisella oli ystäviä, lapsia, rakastettuja, he osasivat hoitaa asioitaan niin kauan kuin heillä oli siihen edes jotain mahdollisuuksia. He olivat persoonia, erilaisia naisia, ihmisiä, jotka kokivat kovia. Kate vaikuttaa boheemilta mutta itsenäiseltä naiselta. Hän oli selvästi aikansa hippi, tatuoitu maankiertäjä kuten rakastettunsa, laulujen kirjoittaja ja yleisön viihdyttäjä. Lontoon Whitechapelin kadut ja kujat olivat hänelle yhtä tuttuja kun pullon pohja. Siellä hän kohtasi loppunsa nukkuessaan kiviseinään nojaten. Mary Jane Kelly onnistui pääsemään takaisin ihmiskaupan keskeltä tultuaan houkutelluksi Pariisiin, useimmat eivät onnistuneet. Vuonna 1984 Ranskaan ja Pohjois-Belgiaan vietiin 250 huijattua brittinaista.

Hallie Rubenhold piirtää kirjassaan huolellisen ja elävän ajankuvan, Wolverhamptonin entiseen kartanoon perustetusta tinatehtaasta Lontoon jätevesien kastamille kujille. Kun nämä naiset lopulta painoivat päänsä köyhäintalon likaiseen sänkyyn, ei heitä voi yrittämisen puutteesta syyttää.  Heidän elämänsä olivat surua ja vastoinkäymisiä täynnä. Enemmän heidän kohtalonsa silti suututtaa, niin mieletöntä epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja kaksinaismoraalia heihin kohdistui, kun he olivat vielä elämälle uteliaita nuoria naisia.

P.s. 24.5. Jäin miettimään kirjan nimen suomennosta. Se ei ole mielestäni aivan onnistunut. Kirja  valottaa näiden naisten elämää ja todistaa, että siinä oli paljon muuta kuin se rooli, jonka historia heille Viiltäjä-Jackin uhreina antoi. Suomennoksen nimi korostaa edelleen samaa vanhaa viiltäjän kautta saatua kuuluisuutta. Alkuperäinen nimi toimii paremmin. Silti sekin olisi minusta parempi, jos tuon yhdentekevän The Five asemesta olisi vaikka näin: The Streets of London 1888. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper.

Sain kirjan Atena-kustannukselta arvostelukappaleena. Kiitos kirjasta!

Hallie Rubenhold: Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper. 2019, suomentanut Mari Janatuinen
Atena, 2020, 390 s


torstai 14. toukokuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini



Täysin erityyppisestä kirjasta, Polta nämä kirjeet, siirryin seuraavaan, Harriet Tycen Veriappelsiiniin ja löysin yllättävästi melkoisen yhteisen nimittäjän: läheisen harjoittaman henkisen väkivallan, jopa aika samankaltaiset manipuloinnin ja alistamisen menetelmät.

Veriappelsiini on psykologinen trilleri nykyajan Lontoosta. Päähenkilönä, minäkertojana on vieläpä asianajaja, Alison, joka asuu miehensä Carlin ja 6-vuotiaan tyttärensä Matildan kanssa omassa talossa Lontoon lähituntumassa. Näyttää siis siltä, että luvassa on pinnaltaan kiiltäviä varakkaita piirejä, lähellä finanssi- ja pankkikeskuksia. Ja niin kai onkin, mutta fasadi on tässäkin tapauksessa nopeasti nähty ja pinnan alla on kiinnostavasti jotain ihan muuta.

Hyvin pian selviää, että vaikka asianajajan työhön kuuluu hallita vaativia asiakokonaisuuksia, Alisonilla on vaikeasti hallittava juomisen tapa, joka säännöllisesti riistäytyy työkavereiden kanssa umpikännäilyyn vakibaarissa. Porukasta löytyy toinenkin repsahduksen aihe: kollega ja kovakourainen rakastaja Patrick, jonka kanssa Alison päätyy milloin junan vessan lattialle milloin öiselle puiston penkille. Kotona odottaa Matildan koulusta hakenut, syöttänyt ja nukuttanut aviomies, työttömäksi jäänyt mutta uuden psykoterapiaryhmän perustanut Carl.

Näistä aineksista ja Alisonin päänsisäisistä kamppailuista kertomus lähtee etenemään vetäväksi kuvaelmaksi pari- ja perhesuhteista. Toisena pääjuonteena kulkee murhaoikeudenkäynti, jonka Alison saa hoidettavakseen: varakas mies löytyy kotoaan veitseniskujen tappamana, vierellään veren tahrima vaimo.  Sisäoppilaitoksessa opiskeleva 14-vuotias poika on käymässä kotonaan samana viikonloppuna.

Tyce kertoo taitavasti aviopuolisoiden parisuhteen jännitteistä, koti-isän roolissa turhautuneen Carlin tavasta käyttää vaimon alkoholismia hyväkseen tämän kaikkinaiseen mitätöimiseen ruoanlaitosta lapsen kasvatukseen. Vaimon ammatillinen status päihittää hänet, samoin kuin tulotaso, mutta psykoterapeutilla löytyy aseita. Alison on henkilönä mielenkiintoinen, koska hänen oma rikkonainen persoonansa antaa paljon syitä itsetutkiskelulle, mutta myös empatiakykyä.

Carl ei siedä minua silmissään, ja hänen omahyväinen täydellisyytensä alkaa rasittaa minua. Hän saattaa pärjätä Matildan kanssa paremmin kuin minä, mutta hän on saanut siinä enemmän harjoitusta. Mikäs hänen on leikkiessä kotona täydellistä isää sillä välin, kun minä raadan töissä, jotta voisin maksaa kaikki viulut. Minua suututtaa aina vain enemmän, en voi sille mitään. Työnnän toimiston oven auki ja menen omaan huoneeseeni. Matilda on vastassa hymyilemässä minulle poöydälläni nököttävästä valokuvasta. En ole edelleenkään ostanut siihen uusia kehyksiä, ja syyllisyys musertaa minut, sammuttaa raivoni - paska mutsi, paska mikä paska. Lysähdän tuolille ja lasken pään käsiini.

Carl vaikuttaa liian usein holtittomaksi heittäytyvän vaimonsa rinnalla vastuulliselta isältä, mutta onko se sittenkään koko totuus? Toinen miespääosa, Patrick, karismaattinen naistenmies, ei ole myöskään mikään yksiulotteinen tyyppi. Onko hänkin vain roolinsa uhri? Lukijan sympatiat hakevat kohdetta tässä kiihtyvässä rumbassa, mutta varma voi olla vain kuusivuotiaasta Matildasta ja toisaalta, minäkertoja Alison herättää myötätuntoa monine päätöksineen uudesta ja kunnollisemmasta elämästä. Loppuvaiheessa edellisen lukemani romaanin lisäksi viime aikojen iltojeni sulostuttaja, ranskalainen vakoojasarja Le Bureau alkoi myös sekoittua kuvioihin. Puhelin, jäljittäminen! Mutta oli jännää käydä Lontoossa. Edelleenkään ei englantilainen ruoka tee nälkäiseksi: kalavuoka valkokastikkeessa ja herneitä...


Harriet Tyce: Veriappelsiini
Blood orange, 2019, suomentanut Oona Nyström
Otava, 2020, e-kirja

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet



Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Omat raivonpuuskat, vaimon silmissä havaittu pelon väläys ja paljon riitelevän lähisuvun katkeilevat välit saavat Alex Schulmanin kaivautumaan sukunsa historiaan. Vaikuttaa tosiaan, että tänään lehdessä esitelty Plutarkhos ja hänen ihmisen suositeltavaksi pyrkimykseksi nostamansa vihan hallinta ja mielen tyyneys loistaa suvun ihmissuhteissa poissaolollaan. Niinkuin tietenkin aika yleistä on, kun asioita aletaan penkoa - tai viimeistään jonkun kuollessa; omaisuuden jako saattaa nostaa ihmisistä uusia piirteitä pintaan. Itsekin otin puhelun siskolleni eräästä kulhosta, vai oliko pöytä, en muista. Onneksi sisko ei jaksanut aloittaa, ota mitä haluat, hän sanoi plutarkholaisesti. Ei ottanut tulta.

Mutta Alex Schulman rakentaa Polta nämä kirjeet-romaanissa moniulotteisempaa kertomusta; kolmiodraamaa, intohimokertomusta, vuosikymmenien salaisuutta. Hänen vaarinsa Sven Stolpe, ruotsalainen kirjailija ja kulttuuripersoona viime vuosisadalta, hänen mumminsa Karin Stolpe, kääntäjä ja kirjailija ja Olof Lagercrantz, runoilija, toimittaja ja kirjallisuusmies ovat sen kolmiodraaman päähenkilöt. Henkilöt kohtaavat vain 30-luvun alussa, pari vuotta Stolpen nuorenparin häiden jälkeen, mutta vaikutus on elinikäinen. Kaikki kuolevat yli 8-kymppisinä ja ovat siinä vaiheessa merkittäviä nimiä Ruotsin kulttuurieliitin joukossa - ja miehet toistensa julkisia verivihollisia. Sillä se mikä on toiselle elinikäinen romanssi, on toiselle seksuaalinen attentaatti kesällä 1932.

Haudattu salaisuus, intohimoinen rakkaus paljastuu Sven Stolpen tyttärenpojan tutkimuksissa. Schulman penkoo kirjeenvaihtoa, haastattelee David Lagercrantzia, kirjailijaa ja Olofin poikaa, käy kansalliskirjastossa ja Sigtuna-säätiössä, jossa osapuolet aikoinaan kohtasivat. Lähdemateriaalina on ollut myös rakastuneiden lyhyt kirjeenvaihto ja Olof Lagercrantzin päiväkirjat. Alex Schulman on lopulta kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee. Tarinan hän kertoo lumoavasti, se on  romanttinen kuin kaksikymppisten kellastuneet kirjeet seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin vain voivat olla, mutta traaginen.

On alusta saakka selvää, että kirjailijan uteliaisuuden on herättänyt mummin ja vaarin suhde, jota lapsenlapsi on havainnoinut ihmetellen. Toiseksi vaarin sekä kunnioitusta että pelkoa herättävä hahmo on saanut ajan tyyliin kehittyä valtavaksi auktoriteetiksi, jonka ympärillä raivokohtausten pelossa hiljennytään, jota kuunnellaan, jonka vitseille nauretaan. Jota ei rakasteta. Kun lapsenlapsi on aikuinen itse ja henkilöt ovat poistuneet, on aikaa tutkia mistä oikein on ollut kysymys. Minkälaisia ihmisiä he oikein olivat, kun yhdessäolo on niin tulenarkaa, hiljaisuus jännitteistä.

Polta nämä kirjeet palaa luvuissaan vuorotellen vuoden 1932 heinäkuuhun, vuoteen 1988, jolloin Alex oli 12-vuotias ja nykyhetkeen, jossa kirjailija kertoo tutkimustensa etenemisestä, vierailuistaan tärkeille paikoille. Hienosti Schulman eläytyy toisensa pari vuotta liian myöhään löytäneen naisen ja miehen tunnelmaan, lyhytaikaisten ja harvojen tapaamisten räjähtävään vaikutukseen, rakastumisen varmuuteen. Tyylistä, jolla hän kuvailee vaarinsa virtahepomaista ylivoimaa ja lamaannuttavaa läsnäoloa tuli mieleen Karl Ove Knausgårdin lapsuusmuistot alkoholisoituvan isän kanssa, vaikka tässä ei ole kyse alkoholismista, vaan persoonaltaan muuten häiriintyneestä ihmisestä, manipuloinnista ja henkisestä väkivallasta. Samalla tavalla Schulmankin näyttää kantavan traumaa vaarista, joka on heittänyt synkän varjon menneisyyteen. Siinä eivät auta vaarin kymmenet julkaistut teokset. Mikään ei voisi vähempää kiinnostaa,  päättelee Alex jonkin teoksen takakantta tutkiessaan. Sittemmin hän myös toteaa, että vaarin teokset kertovat uudelleen ja uudelleen samaa tarinaa: uskottoman naisen petturuudesta. Schulman käsittelee myös omia häpeän ja nolouden tuntemuksiaan Knausgårdin tyyliin, kuin ravistelisi niiden taakan päältään kirjoittamalla niistä.

On jotenkin uskomatonta lukea naisesta, joka on nöyrtynyt tyrannimaisen miehensä oikkuihin ja kieltäytynyt vierelleen myöhemmin tulleesta suuresta rakkaudesta. Julkisesti arvostettu, originelliksi kuvattu mies nöyryyttää tasapuolisesti sekä vaimoaan että lapsiaan. Miten ihmeessä hän onnistui jatkamaan sitä halki vuosikymmenten? Kriiseistä huolimatta avioliitosta ei lähdetä, mutta loppuelämä on aina onneton. Se on kiteytettynä tämä avioliitto. Menestyneet miehet, joiden lähipiiri näivettyy ja kärsii. Kristillinen arvomaailma, toinen aika, avioerot eivät olleet tavallisia. Mies osoitti olevansa valmis äärimmäisiin tekoihin, valikoiva kristillinen arvomaailma siis. Karin-mummi kertoo tyttärenpojalleen lempirunostaan, Edith Södergranin runosta Maa jota ei ole. Se ei hänelle merkitse kuolemaa, vaan päinvastoin unelmien paikkaa. Hyvä että edes semmoinen pakopaikka oli.

Polta nämä kirjeet on tyylikkäästi toteutettu romaani edellisten sukupolvien vaietuista salaisuuksista ja ilmeisesti samalla yritys päästä toiselle tasolle mielenhallinnassa läheisten kanssa, lähemmäs Plutarkhoksen mallia. Romaanin vetovoima ei kuitenkaan ole tässä projektissa, jossa kirjailija etsii selitystä vihalleen, vaan kertomisen tapa lumoaa. Se on yksinkertaista ja konkreettista, teeskentelemättömän oloista, mutta onnistuu siitä huolimatta puhaltamaan tiiviin tunnelman vaihtuviin aikoihin, tapahtumiin ja ihmismieliin. Sigtuna-säätiön suihkulähteiden somistamasta puutarhasta ja Skoklosterista tuli lukiessa mieleen kesäinen automatkamme ympäri Mälaren-järven, jolloin kävimme tutustumassa moneen upeaan puutarhaan ja linnaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Kaunis vauras Ruotsi! Joissain puutarhoissa pesii käärmeitäkin. Kirjan esittelyn mukaan tästä ollaan tekemässä elokuvaa. Maltan tuskin odottaa.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Bränn alla mina brev, suomentanut Jaana Nikula
Kustantamo Nemo, 2020, e-kirja