Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler osaisi opettaa, kuinka kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan pidä julkisuudesta, ehkä ei opettamisestakaan. Hän osaa dialogin, josta heti näkee kuka puhuu. Voisi hän opettaa paljon muutakin kirjoittamisesta, henkilöhahmoista, psykologiasta ja siitä, kuinka kertomusta kuljetetaan vaivattomasti, ilman venyttämistä ja maalailua, tarkkojen havaintojen ja yllättävien, mutta luontevien tapahtumakäänteiden kautta. Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) lukija tuntee heti olevansa vankan kertojan kyydissä. Ensi tutustumiseni kirjailijaan, Kellotanssi sujui miellyttävästi ilman kompasteluja.

Päähenkilöön, Willa Drakeen tutustutaan neljässä ajanjaksossa. Hän on 11-vuotias kun äiti katoaa vuonna 1967, hän tapaa Derekin kymmenen vuotta myöhemmin ja kihlautuu, hän jää leskeksi vuonna 1997 ja vuonna 2017 hän muuttaa Baltimoreen auttaakseen yksinhuoltajan perhettä, johon hänellä ei oikeastaan ole yhteyksiä. Hänen poikansa on jo eronnut naisesta, eikä lapsi ole lapsenlapsi.

Elämän käänteet tekevät Willasta lempeän, joustavan, myötäelävän, mutta samalla myös itsensä ja rajansa unohtavan naisen. Perheen, kodin sisälle ja lähipiiriin tarkentaen Tyler luo elävän ajankuvan amerikkalaisesta elämäntavasta vuosikymmenten vaihtuessa. Se voisi olla sovinnainen ja tylsäkin kehys tarinalle, mutta Kellotanssi näyttää, että taitavan ja tarkkakatseisen kirjailijan käsissä siitäkin, keskivertokansalaisen elämästä tulee värikäs ja monenlaisia ajatuksia herättävä romaani. Kenenkään elämä eikä kukaan ole lopulta tavallinen. Jokaisella on oma ainutkertainen tapansa katsoa maailmaa.

"Tiedätkö, mikä ilkeiden äitien lapsissa on kaikkein surullisinta? Se, että äidin sylistä haetaan jälkeenpäin lohtua kaikesta huolimatta. Eikö ole säälittävää?" "Elaine. Elämä jatkuu", Willa sanoi.

Willalla on pikkusisko Elaine ja kiltti isä, opettaja, joka koettaa pitää perhettä kasassa, kun äiti, perheen draamakuningatar, oikukas ja ailahtelevainen, saa äkillisiä puuskiaan. Siitä jo alkaa Willan tie varovaiseksi tarkkailijaksi, joka ei halua lisää konflikteja. Lapset sopeutuvat, muita vaihtoehtoja ei ole, vaikka äiti raivostuisi laatikkoon viikattujen alusvaatteiden sotkemisesta. Siksi avioliittokin näyttää kuin sinne ajelehtimiselta, ilman omaa valintaa. Nuorena sitä tapahtuu. 

Jättikaktukset olivat tyyniä ja hillittyjä, ne olivat kestäneet stoalaisesti kaiken mahdollisen apassien nuolista kauppakeskusten rakentamiseen.

Ei liene sattumaa, että Willa on erityisen viehättynyt jättikaktuksista, jotka viihtyvät Arizonassa, mutta niitä saadaan vauvoina ruukuissa Baltimoreenkin. Viimeisessä osassa, kesässä 2017- joka on muita osia laajempi - sattuma vie jo kuusikymppisen Willan ja tehokkaan oloisen aviomiehen Peterin toiseen osavaltioon ja vieraisiin olosuhteisiin. Olosuhteisiin, joissa häntä tarvitaan enemmän, vaikkeivät tarvitsijat itse ole osanneet hänen apuaan edes odottaa. 

Vieraassa ympäristössä kaikki näyttää toiselta, köyhempi naapurusto on vahva yhteisö, joka toimii kuin idyllinen maalaiskylä kissoineen ja koirineen, juoppoineen ja yksinhuoltajineen. Idylliä on ehkä pisara liikaa, mutta siirappiseksi kuvaus ei mene, sen verran persoonissa on särmää ja huumoria. Baltimoresta on olemassa aika vastakkaistakin kuvastoa eräässä hienoimmista tv-sarjoista mitä on tehty: The Wiren urbaani gangsterimaailma ei näy näille pihoille. Mutta on sentään aseita täälläkin, ja yksi vahinkolaukaus laittaakin liikkeelle kaikki Willan maailman mannerlaatat.

Ulkoisten tapahtumien ohella Tyler kuvaa hienosti Willan yksityisiä muistoja, ääniä menneisyydestä. Muistikuvia äidistä, kauas etääntyvästä siskosta, kiltistä isästä, poikien koulussa hoilaamista lauluista "oon vieras parasiitin".  Omat aikuiset pojatkin ovat kaukana ja vieraita, tyttöystävät vaihtuvat. Vaikka Willasta muodostuu kuva erityisen kilttinä, liiankin lammasmaisena tyyppinä, hän osaa pitää puolensa, hänessä on komiikan tajua ja vahvaa ymmärrystä erilaisuudelle. Eikä haaveilu, uneksinta ole turhaa sekään, kuusikymppisellä on jo kertynyt filminauhaa...

Niinpä romaani rohkaisee riuhtaisemaan irti kaavamaisista, sovinnaisista rooleista, ja löytämään rakkautta ja ystävyyttä epätyypillisistä suunnista, riittää että näkee ne. Kaiken lisäksi kertomuksen loppu ei lässähdä vaan jää mukavasti poreilemaan mieleen: tie on edelleen avoinna uudelle.

Lue Kellotanssi, jos kaipaat optimistisia näkymiä synkkyyden keskellä.

Jos hän olisi keksinyt kellotanssin, se ei olisi samanlainen kuin pikkutyttöjen esittämä versio. Hänen tanssissaan nainen viilettäisi näyttämöllä vasemmalta oikealle hullun  lailla pyörien, niin että yleisö näkisi pelkkää värisumua, ja sitten hän katoaisi sivunäytttämölle. Puf! Silmänräpäys vain ja hän olisi poissa.

Anne Tyler: Kellotanssi
Clock Dance, 2018, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2024, 272 s

Salli Kari: Vedestä ja surusta

Kansi Pauliina Nykänen

Äkkiä kehoni näyttäytyy miinakenttänä, jossa seuraava sirpalepommi saattaa laueta milloin tahansa, vaikka juuri on leikattu irti suuria saastuneita paloja ja pumpattu suonet täyteen myrkkyä ihonalaisen vihollisen poissa pitämiseksi.

Salli Karin esikoisteos on omaelämäkerrallinen romaani 27-vuotiaasta naisesta, joka sairastuu rintasyöpään. Elämän rajallisuuden kohtaaminen niin nuorena ravistaa ja jättää trauman, masennuksen ja epäluottamuksen tunteen omaa kehoaan kohtaan. Toisessa ajassa, 10 vuotta syöpäleikkauksen ja hoitojen jälkeen, Kari lähti kahdeksi kuukaudeksi Islantiin taiteilijaresidenssiin Gullkistaniin, Laugarvatnissa, tarkoituksenaan kirjoittaa ja toipua koko olemista järkyttäneestä kolauksesta. 

Nämä kaksi kokemusmaailmaa maisemineen - Islannin jäätiköt, kuumat lähteet ja Töölön sairaala - vuorottelevat kirjan luvuissa, ja luovat yllättävän tehokkaan jännitteen. Näyttää, että kaikista maisemista juuri Islannin jyrkät rannat valumavesineen, kiehuvine geysireineen ja mustine korppeineen taivaalla pysäyttävät myllertävän mielen ja auttavat löytämään itsensä uudelleen. Sen minkä sairaus oli hajottanut. Ainakin Kari kuvaa Islannin luontoa niin upeasti että harvoin olen moista kauneutta ja kirkkautta aiemmin lukenut. Olen matkustanut Islannissa itsekin, mutta en päässyt siellä turistina pällistellessäni ollenkaan samanlaiseen taikapiiriin kuin Salli Karin Vedestä ja surusta kirjaa lukiessani.

Näen ikkunasta ensimmäisen korpin. Se on valtava musta kaistale keskellä taivaan valkoista. Saagan mukaan Odin lähetti aamuisin korppinsa Huginin ja Muninin keräämään maailmasta tietoa. Toinen linnuista oli ajatus ja toinen muisti. Korppi kaartelee kuin valostaan irronnut varjo. Onko se muisti vai ajatus?

Syöpään sairastuminen on synkkää ja pelottavaa. Sairas tarvitsee tukea ja sitä antavat monenlaiset tahot; poikaystävä jota hän kutsuu kodiksi, Lumikiksi nimetty henkilökohtainen hoitaja, perhe ja Islannissa residenssissä samaan aikaan asuvat eri-ikäiset naiset, sveitsiläinen, virolainen ja viimeisenä saapuva hollantilainen Fay. Ja Islannin luonto lampaineen, hevosineen, korppineen, kuumine kylpylöineen avoimen taivaan alla järisyttää draamallaan ja yllätyksillään. Kävelyt jyrkillä poluilla saattavat tyssätä lammaslaumaan, jääräpäisen oloiseen.

Harkitsen toimintatapoja. Niitä on vain yksi."No niin lampaat", kajautan autoritäärisimmällä suomellani."Minä menen nyt tästä ja te jatkatte tuonne kukkulalle."

Yllättävää, että myös syöpään sairastumisesta voi kertoa väistämättä huumorin väläyksiä, kertomalla omista tunnoistaan, peloistaan ja herkän persoonan historiasta sairauden pelkoisena. Kun se sitten tulee, se on käytävä läpi. Vaikka kokemus on kurja, se on kiinnostavasti kerrottu. Se on vaihtuvien tunteiden kenttä, ja samalla se on lähelle tuleva kuvaus siitä vankasta ammattitaidosta ja huolenpidosta, mitä syöpäpotilas tarvitsee ja saa sairaalamaailmassa, josta eivät useimmat tiedä paljoa ennen sinne päätymistä. Kuvaus herättää ihailua sitä ammattitaitoa kohtaan. Epäilemättä kirja toimisi myös vertaistukena sairastuneille.

Kylmä ja kuuma, uiminen, yhteiset retket naisten kesken, vanhimman Martinan herkeämätön keskittyminen projekteihinsa, virolaisen Liisin rakkauden metsästys, hollantilaisen Fayn lapsen into kokea uutta - kaikki myötävaikuttaa masentuneen mielen maiseman kirkastumiseen. Täällä on helppo itkeä, kaiken veden tyrskyämisen keskellä. Englanti on yhteinen kieli, vaihteleva taito pakottaa lakonisuuteen. (Muistin, kuinka 90-luvulla keskustelimme sveitsiläisen naisen kanssa Bolognassa ravintolassa italiaksi kuin 5-vuotiaat, me kaksi kielikurssin oppilasta.) 

Kirjan lopussa residenssiaika päättyy ja niin hälvenee myös taianomainen ilmapiiri. Islantikin näyttää siinä vaiheessa jo siltä miltä se turistin silmissä näyttää. Kirjallinen matka oli upea, siinä virtasi voimakkaana ja hapekkaana Islannin koko luonto: tuli ja vesi, äiti Maa ikiaikaisessa maisemassa. Parantavalta se näytti, vaikka paranemisen tärkein osuus tapahtui kirurgien käsissä Töölössä.

Salli Kari: Vedestä ja surusta
Siltala, 2024, 227 s

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Viimeinen viime vuoden puolella aloittamani kirja on tämä japanilaisen Toshikazu Kawaguchin bestselleriksi, eli nykyään BookTok -ilmiöksi kuvattu romaani. Romaanin tapahtumapaikka on tokiolainen kahvila Funiculì Funiculà. - Levyhyllyssämme on  Luciano Pavarottin LP jossa mukana kahvilalle nimen antanut napolilainen laulu. - Kahvilaympäristö, tapahtumat yhden huoneen sisällä tekevät kertomuksesta näytelmällisen. Ja kirjailijan esikoisteos onkin alun perin kirjoitettu näytelmäksi.

Sadan vuoden ikäinen kahvila on siitä erityinen, että siellä on mahdollista matkustaa ajassa, palata menneisyyteen, ja kerran käydä tulevaisuudessakin. Aikamatkailuun liittyy useampia sääntöjä, joista tärkein on se, että matka on ohitse kun kahvikupista ei enää nouse höyry. Kahvilassa häärii sama muutaman hengen henkilöstö ja vaihtuvat asiakkaatkin tulevat tutuiksi. Yhdellä tuolilla, halutulla paikalla, istuu leninkinainen. Vain sillä tuolilla pääsee aikamatkailemaan.

Kertomus on neljän eri tarinan kokonaisuus, joiden kautta tarkastellaan elämän käännekohtia, niitä kohtia, jotka jälkeenpäin osoittautuvat tärkeämmiksi kuin miltä ne tapahtumahetkellä näyttivät. Henkilöt katuvat menetettyjä mahdollisuuksia ja haluavat kokea tilanteen uudestaan. Siihen se jää, sillä yksi aikamatkailun säännöistä on, että nykyhetkeen ei menneeseen palaamisella ole vaikutusta, paitsi tietenkin aikamatkailijan omaan ajatteluun. Sitä voi muuttaa. Jos voisit palata uudelleen siihen päivään, ketä lähtisit tapaamaan? kysytään prologissa.

Ensimmäinen tarina on rakastavaisista, joille tulee ero, vaikka itsevarma, kaunis nainen on etukäteen varma kosinnasta. Avioparista kertoo toinen tarina, jossa sairaanhoitajan mies sairastuu nuoruusiän alzheimeriin. Siskokset kuvaa kolmannessa osassa perhettä, joka on pitänyt maaseudulla majataloa. Vanhempien ja siskon odotukset ovat painaneet vanhimman siskon niskassa. Hän on repäissyt lähtemällä Tokioon kapakoitsijaksi, mutta pikkusisko ei luovuta. Viimeisessä kertomuksessa, Äiti ja lapsi fokus siirtyy kahvilan työntekijöihin, rakastumiseen ja tulevaan syntymään.

Kahvilan seepian sävyinen valaistus - kahvila sijaitsee kellarikerroksessa - sen oven lehmänkellon kalahtelu klank klonk ennen kuin seuraava asiakas astuu sisään, luo viehkon tunnelman, jota tarjoilutiskin, kolmen pöydän ja muutaman henkilön piiri täydentää. Jokainen asiakas kuvataan myös tarkasti vaatetukseltaan, paidasta kenkiin ja asusteisiin, mikä oli aika söpöä, vaatteet kun vaikuttavat niin huolellisesti valituilta. Yksi poikkeustapaus kulkee koko ajan papiljotit päässä riemunkirjavissa vetimissä. Siinäkin asu syventää henkilökuvaa. Kunkin asiakkaan kohdalla kerrataan aikamatkailun säännöt, kahvilan tarjoilijan Kazun toimesta, ennen kuin lukija saa uppoutua vaihtuviin tarinoihin. 

Kävi kuitenkin niin, että kahvilan lehmänkello ja sen jatkuvasti toistetut säännöt alkoivat puuduttaa aika nopeasti enkä oikein osannut riemastua näistä opettavaisista tarinoista, herttaisesta tunnelmasta huolimatta. Siinä oli hetkensä, kepeän ilmava kerrontatyyli, suomennos oli oivallinen ja dialogitkin luontevia, mutta tällainen ihmeiden taikamaailma ei ole minulle sitä sykähdyttävintä lukemistoa. Jatko-osiakin on luvassa, Ennen kuin -sarjaa ilmeisesti. 

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Coffee ga samenai uchini, 2015, suomentanut Markus Juslin
Bazar Kustannus/WSOY, 2024, 236 s

Hyvää Uutta Vuotta 2025!

Kuinka ilahduttavaa havaita, että tänäkin vuonna tuli luettua niin monia innostavia kirjoja! Varsinkin nyt se on sitäkin iloisempaa, kun vuosihan on ollut aivan karmea, täynnä sotaa, tuhoa, lämpenevää ilmastoa, huonosti voivaa luontoa ja hyvin voivia diktaattoreita. Heitä putkahtaa ilmoille siellä täällä kuin pulkkosieniä rihmastoineen. 

Maisema ei Turussa ollut jouluna kovin jouluinen. Kuvassa näkyy jo Auran rannoille nouseva uusi musiikkitalo Fuuga. Tässä vaiheessa se näyttää enemmän bunkkerilta, mutta havainnekuvassa se näytti oikein komealta. Toivottavasti se realisoituu tässä tapauksessa paremmin kuin yleensä. Kaupunkien uudiskohteista laaditut havainnekuvat kun näyttävät enimmäkseen ihan toisenlaiselta kuin miltä kohde näyttää sitten oikeasti, ilman valtavia lehvästöjä, mallivartaloisia kansalaisia tyylikkäissä asusteissaan jne. 

Huomenna alkavan tammikuun aikana luetaan taas klassikoita. Niinpä onkin hyvä muistella vuosi sitten löytämääni Henry Jamesia, joka taas osoitti, miksi joistakin tulee klassikoita, ajattomia ja iättömiä. Toinen klassikko, ilman haastetta lukemani oli Louis-Ferdinand Célinen Sota, Ville Keynäsin uusi suomennos, joka todisti samaa asiaa, kirjailijan taitoa, vaikka sitten aiheena mieletön sota. 

Huomattava aluevaltaus kohdallani oli löytää sarjakuvataiteilija Guy Delisle ja hänen hienot matkakirjansa Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista. Niitä lukiessa oli kuin matkalla itsekin, niin tarkkoja havaintoja hän oli piirtänyt.

Muuten esseet houkuttelivat entistä enemmän. Varsinkin Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmassa sai nauttia sekä sivistyksestä että huumorista, joka parhaimmillaan/pahimmillaan sai pyrskähtelemään hillittömästi. Vahvan muistijäljen jätti myös Sigrid Nunezin Paras ystävä, autofiktiota ja esseetä, kaikkea herkullisena keitoksena, bonuksena syväluotaus koiran tunteisiin. 

Itsellenikin vuoden parhaita romaaneja olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. 

Suomen lähihistorian ummehtunutta ilmaa tuuletti erityisen pontevasti Riikka Tanner Leninin ilmestyskirjassaan, joka virkisti kuin kylmä aamusuihku.

Kävin kohtuullisen usein elokuvissa, teatterissakin, mutta kirjoitin näistä vähemmän tänä vuonna. Elokuvista mieleen jäi vaikuttavana parhaan kansainvälisen Oscarin voittanut Zone of interest. Sen neutraali, aivan uusi tapa kuvata saksalaisen natsiperheen idyllistä arkea Auschwitzissa teki tehokkaalla tavalla havainnolliseksi ihmisen kyvyn sulkea silmänsä. Elokuva sai palkinnon myös äänisuunnittelusta. Pahimmillaan korviin tunkeutui tunnistamatonta ääntä, kuin röhkinää jostain kaikukammiosta. Katsoja/kuulija saattoi vain arvailla, mistä oli kyse, tunne oli epävarma ja kolkko samanaikaisesti. 

Eilen näkemäni italialainen Ainahan on huominen ei aiheiltaan ole kovin kevyt sekään, mutta kuitenkin sävyiltään moni-ilmeinen. Elokuva kuvaa sodan jälkeistä Roomaa köyhän perheenäidin kokemuksilla. Machomiesten perhe-elämä ei ole kaunista, perheenäiti raataa kaikkien puolesta. Miksi äiti antaa kohdella itseään kynnysmattona, ihmettelee tytär. Tytär opettaa äitiä ja äiti herää huomaamaan, mihin loputon sietäminen voi johtaa. Tukea tulee yllättävältä suunnalta eikä äiti uskaltaisi sitäkään ottaa vastaan. Naisella on tytär ja mukava ystävätär. Loppukuvissa italialaiset naiset äänestävät vaaleissa ensi kertaa, vuonna 1946. Tämän päivän neorealismia, tyylikkäällä musiikkitaustalla.

Sarjasta merkittäviä rakennuksia Turussa maalasin tänä syksynä vanhan kansakouluni Martin koulun. Maalauskurssi työväenopistossa toi iloa jokaiseen viikkoon, mutta myös tuskaisia hetkiä. Siksi en haluakaan niitä muistella, koska ne tiivistyivät seuraaviin rakennuksiin, Norssiin ja kirjastoon. Aina ei onnistu, mutta eteenpäin...

Onnellista Uutta Vuotta, hyviä luku-, elokuva-, teatteri- ja muita kulttuurielämyksiä ihmiset! Ja sitä rauhaa....!

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.

Det här är en kort berättelse om ett stort land. Den handlar om varför det är så lätt att förälska sig i USA och så svårt att leva här. - Eli lyhyt kertomus suuresta maasta, johon on niin helppo rakastua ja jossa on niin vaikea elää.

Sattumalta jäinkin lukemisissani pidemmäksi aikaa New Yorkiin, ja näkökulmissakin on oikeastaan paljonkin yhteistä. Siis Martin Gelinin ja Olivia Laingin  kuvauksissa New Yorkin lumosta. Martin Gelin, ruotsalainen toimittaja, sittemmin Dagens Nyheterin palveluksessa, saapui New Yorkiin lähes samaan aikaan kun maailmaa ravistaneet terrori-iskut osuivat kaupunkiin, syyskuussa 2001. Hän asui New Yorkin Brooklynissa parikymmentä vuotta, tämän vuoden heinäkuuhun asti. Amerikkalainen vaimo, pieni poika ja Gelin muuttivat Pariisiin.

Perheelliselle New York näyttää ilmeisesti aivan toisenlaiset kasvot kuin aktiivi-ikäiselle ja hyvin toimeentulevalle, yksin elävälle aikuiselle. Vastaan nousevat isompien asuntojen hinnat, lasten päivähoito- ja koulumaksut, jotka kasvavat yliopistoaikaan asti. Turvallisuus, sairausvakuutusmaksut, työelämä, joka ei jätä aikaa elämiseen - vain ansaitsemiseen, olemattomat vanhempainlomat, lyhyet lomat ylipäänsä jne. Aika inhottava yksityiskohta on sekin, että kaupungin eliitin liberaali ja tasa-arvoinen eetos näyttää sittenkin ohuelta pintakerrokselta. Kaupungin koulut ovat hyvin segregoituneita, valkoisilla on omansa, mustilla toiset koulut, ja valkoiset pitävät tarkasti huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina.

Gelin siteeraa James Baldwinia, joka on kirjoittanut, että valkoinen USA asettaa vain kaksi ehtoa mustille naapureilleen: Hyväksy myytti USAsta as the land of the free. Pysy sen jälkeen turvallisen välimatkan päässä.

Martin Gelin on kirjoittanut useita yhteiskunnallisia teoksia Yhdysvalloista, alkaen vuoden 2012 kirjasta Den amerikanska högern. Imorgon är jag långt härifrån on henkilökohtainen historiikki kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta. Se on samalla rakkauden tunnustus New Yorkin kaupungille sellaisena kuin se tähän asti on sinne muuttaneille näyttäytynyt: vapaamielisenä ja kaiken aikaa muuttuvana metropolina, ykkösenä maailman metropolien joukossa. 

Tänä vuonna Trump sai äänivyöryn myös New Yorkissa. New York är inte USA men det håller på att förvandlas till USA. Kirjassa käydään läpi USAn natsimielisen oikeiston historiaa Charles Lindbergistä ja Henry Fordista Capitoliumin rynnäkköön. Jo 90-luvulla puhuttiin käänteisestä rasismista, jossa itse asiassa valkoiset olisivat rasismin kohteina. Silmänkääntötemppu joka luettunakin on vaikea käsittää. Valkoisen väestön, Trumpin kannattajien frustraatioita kohdellaan pyhänä, som en närmast helig känsla, kun taas mustien kokemia vääryyksiä vähätellään. Rasismiahan ei enää ole...

Miljoonat ovat muuttaneet New Yorkiin, heidän joukossaan suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, homoseksuaaleja,  eri uskontojen edustajia, vähemmistöjä, jotka ovat tehneet kaupungista sen mikä se on. Siksi kirja on ylistys maahanmuutolle, ihmisen vapaudelle muuttaa. Kuten peruna kasvaa huonosti, jos sitä aina kasvatetaan samassa köyhtyneessä maassa, samoin käy ihmiselle, siteerataan Nathaniel Hawthornea. Pariisi häviää New Yorkille kielisuvaitsevaisuudessa: Pariisissa ei ymmärretä huonoa ranskaa, New Yorkissa hyvää englantia kuulee harvemmin, huonoa ymmärtävät kaikki.

Gelin kertoo lämpimästi rakkauksistaan muitakin Yhdysvaltain osia kohtaan, kuten Seattlen pohjoisia rantoja ja George Straitin countrymusiikkia Texasin Austinissa. Siellä hän näki ensi kertaa radikaalioikeiston keräävän voimiaan Obaman oppositiona ja ilmapiirin muuttumisen.

Vakituisena suuren sanomalehden toimittajana Martin Gelin ehti kahdenkymmenen vuoden aikana kasvattaa kontaktejaan. Hän tutustui eturivin amerikkalaisiin kirjailijoihin, kuten Don DeLilloon,, Jhumpa Lahiriin, Vivian Gornickiin ja moniin kulttuurialan vaikuttajiin kuten Fran Lebowitziin. Kirjasta saakin ammentaa sen kokoon nähden runsaasti kirjallisia viisauksia, Laingin teoksen tapaan. Vähemmän viisaita Gelinin mielestä ovat ranskalaiset filosofit  Jean Baudrillard tai Roland Barthes kirjoittaessaan Yhdysvalloista tai Japanista, sen sijaan Ranskan he osaavat.

Paljon myös Yhdysvaltojen etelävaltioissa matkustavana, Gelin on nähnyt myös ilmastonmuutoksen Texasin ja Arizonan tapaisissa osavaltioissa, jotka vastustavat puuttumista rikkauksiensa, fossiilisten polttoaineiden tuotantoon. Monet lämpöön viehättyneet perheet muuttavat öljyntuotantokaupunkeihin, isoihin taloihin, jotka ovat edullisia verrattuna pieniin asuntoihin pohjoisissa suurkaupungeissa. Arizonan Phoenixissa lämpötila pysytteli koko kesän 2023 yli + 40℃ ssa. Taloihin on usein asennettu viilennysjärjestelmiä jopa joka huoneeseen. Energiaa kuluu.

Kirjan ajanjaksoon osuu pandemia, joka jätti vaikutuksensa New Yorkiin. Sen jälkeen kaupungissa koettiin uusi yhteisöllisyyden kausi, saman tapainen kuin terrori-iskujen jälkeen. Kirjailija Adam Kopnik on asunut sekä Pariisissa että New Yorkissa ja hän ylistää suurkaupunkien kykyä elpyä kriiseistä. - Jag tror inte det finns någon stad som dödförklarats så många gånger som New York, men staden kämpar sig alltid tillbaka.

Kiitos Mrs Karlsson tästä vinkistä, tosi mielenkiintoinen ja elävästi kerrottu New York/Amerikka -teos, täynnä syvällistä asiantuntemusta ja sivistystä. Sain hankintaehdotukseni aika nopsasti Turun kaupunginkirjastoon ja kirjan lainattua.

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.
Natur & Kultur, 2024, 190 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s