Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin romaani on pojan kasvutarina, perhe- ja rakkauskertomus. Jules Moreau on sen minäkertoja ja kokija, muita näkökulmia ei käytetä. Kertomus on myös lähes kronologinen, joitakin muistumia lukuunottamatta, josta se myös alkaa. Moottoripyöräonnettomuudesta.
Moreaun perhe näyttää ensin tavanomaiselta onnelliselta perheeltä, jossa ainoita murheita on isän jonkinnäköinen ahdistus, jota ei sen enempää pureta. Äiti sen sijaan on kaikkien seurapiirien sädehtivä keskus, perheestä ystäväpiiriin ja satunnaisiin tuttaviin. Vanhemmat kuitenkin menehtyvät traagisessa auto-onnettomuudessa, vähän Grace Kellyn tapaan, johon äitiä verrataankin ja se tapahtuu samoilla seuduillakin Etelä-Ranskassa, jossa perhe lomailee.
Sisäoppilaitos odottaa murrosikäisiä lapsia, Julesia, isosiskoa Liziä ja isoveljeä Martya. Jules kokee suurta yksinäisyyttä ja hylkäyksen pelkoa eikä enää löydä entistä vahvaa imagoaan luokan suosittuna poikana vaan tuntee itsensä oudoksi ja oudoksituksi. Sisaruksista ei ole apua, Liz on entistä villimpi ja peittää murheensa koviksen rooliin, jossa etsii aina uusia kokemuksia ja miehiä jo teini-ikäisenä. Marty on jo ennestään muiden mielestä omissa maailmoissaan tutkimassa luonnontiedettä eivätkä sisarukset odotakaan saavansa häneen mitään yhteyttä. Hän uppoaa nörtin maailmaansa, jossa osoittautuu myöhemmin internetin kynnyksellä etujoukkoihin kuuluvaksi.
Pihaan tullessani nyökkäsin Martylle. Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee.
Koulussa Jules tapaa salaperäisen Alvan, joka ainoana luokasta valitsee istua hänen viereensä. Ajan kuluessa heistä tulee sydänystäviä. Heitä yhdistävät myös lapsuuden tärkeiden ihmisten menetykset. Samalla he ovat myös nuoria, jotka etsivät rakkautta. He ovat epävarmoja mutta eivät halua siltä näyttää. He pelaavat keskenään peliä, esittävät saavuttamatonta tai välinpitämätöntä, pettymisen pelossa.
Alva katsoi häntä tavalla, jolla ei ollut vielä koskaan katsonut minua, ja heidän puhuessaan aistin sisimmässäni tuhkanharmaan alemmuudetunteen, joka ei myöhempinä vuosina koskaan täysin kadonnut.
Näistä lähtökohdista sujuva kertomus etenee Julesin erehdysten ja oivallusten tietä ja muiden henkilöiden elämänpolkuja esitellen. Monia suhteita tulee, monet katkeavat. Aiemmin teini-ikäisinä menestystä nauttineet eivät löydäkään paikkaansa ja nössönä pidetty taas etenee määrätietoisesti kohti selkeää ja tyydyttävää työ- ja perhe-elämää. Keski-Eurooppa pysyy romaanin tapahtumapaikkana, Berliinistä Müncheniin, Etelä-Ranskasta Sveitsin alpeille. Siellä, Luzernissa, Jules ja Alva tapaavat kymmenen vuoden jälkeen uudelleen.
Kirjan kanteen on saatu John Irvingiltä adjektiivit koskettava ja ansiokas (?). Kaikinpuolisesta sujuvuudesta huolimatta minuun ei romaani täysin uponnut, jotain jäi puuttumaan. Ei vaikka traagisia käänteitä riittää ja Jules kulkee kohti kaunista ajatusta ystävyyden ja yhteisyyden merkityksestä. Koin paikoitellen sen hahmot ja runsaan psykologisoinnin kliseisiksi. Tässäkin romaanissa viitattiin Kierkegaardiin, kuten Knausgårdin viimeisimmässä. Ehkä minulla on jokin henkilökohtainen ongelma Kierkegaardin kanssa. Tämän tapaisia mietteitä ihmisen itsensä löytämisestä kirja kattaa tiheään lukijalle:
"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu."
Mikä ei tapa, se vahvistaa. Jep. Saattaa johtua kirjailijan nuoruudesta (s.1987), että romaanin lapsuus-ja nuoruuskuvaukset tuntuvat tuoreemmilta ja eloisammilta. Loppua kohden kerronta puutuu. Kirjassa on hieman opettavainen, totinen sävy. Kuulin korvissani alppilehmien kellojen kalkatuksen ohella Baselin kolisevat kirkonkellot sunnuntaiaamuna.
Löysin tästäkin romaanista oman muistikuvani. Kun kauan elää, muistojen arkku sen kun täyttyy. Olen katsonut Pilatus-vuorta huoneeni ikkunasta Luzernissa, au-pair-kesänäni, kuten Alva ja eräs Romanov. Se herätti minussa vain koti-ikävää, kuten kaikki Sveitsissä. Sveitsitraumani on syvä. Olin iloinen, kun myöhemmässä lukuhistoriassani löysin Clarice Lispectorin, jolla oli samoja tunnelmia sieltä.
Yksinäisyyden jälkeen on palkittu ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnolla, joten se on saanut paljon arvostusta ja lukijoita. Suomennos on hyvä, siinä ei töksähdä mikään. Kirja nähdään epäilemättä vielä elokuvanakin. Se on jo valmis käsikirjoitus ranskalaiseen elokuvaan: runsaasti keskustelua ja viiniä, eroja ja vaikeita suhteita, sairauksia, mutta niukasti naurua. Juliette Binoche äitinä.
Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeenVom Ende der Einsamkeit, 2016, suomentanut Raimo Salminen
