Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi Raimo Raatikainen

Muistan jo viime vuonna todenneeni, että olen aina äitienpäivän tienoilla vihannut lapsiani ja perhettäni. Jo avioliitossa ollessa oli näihin aikoihin eripuraisuutta ja jännitystä, joka sitten oli unohdettava äitienpäiväksi.

Eeva Kilpi ei kaihtanut tämänkään tapaisten äitinormia räikeästi rikkovien ajatusten julkituomista. Yllä oleva sitaatti Naisen päiväkirjasta herätti minussa tässä vaiheessa hilpeyttä. Kilpi oli tätä päiväkirjaa kirjoittaessaan vuonna 1976 alle viisikymmenvuotias. Ymmärsin reaktiota siinä mielessä, että äitienpäivä on minullakin mennyt jonkin näköisen kriisin tunnelmassa useammin kuin kerran. Epäilemättä päivä on omiaan herättämään odotuksia 'oikeasta' tavasta viettää sitä. Kun lakkaa odottamasta muilta valmiita koreografioita, tilanne helpottuu.

Päiväkirja jos mikä on syvästi henkilökohtainen kirjallinen tuote. Se on rohkeaa ja suoraa kirjoitusta. Äitimyytit, äidin syyllistäminen ja uhriutuminen, niistä irtautuminen on tässäkin teoksessa Kilvelle oleellista. Julkaistu päiväkirja kattaa ajan huhtikuusta marraskuuhun ja kirjailija asustaa suurimman osan ajasta yksin maaseudulla mökissään. Koira oli aiemmin seurana, mutta sekin on jo kuollut ja kuopattu. Koiraa nainen kaipaakin, miehen lisäksi, koska hän on yksinäinen. Yksin hän haluaa olla, mutta aika synkät ajatukset tuntuvat lähtevän vapaaseen pudotukseen nimenomaan yksinolon syventäminä.

Alta viisikymppisenä lähes satavuotiaaksi elänyt Eeva Kilpi ajatteli paljon kuolemaansa, itsemurhaakin ahdistuneimmillaan. Avioeron jälkeen yksinhuoltajan välit kolmeen aikuistuvaan poikaan, joista kaksi asuu vielä tässä vaiheessa hänen luonaan (kaupungissa, ei mökillä), vaikuttavat riitaisilta ja yhteydenotot päättyvät usein uusiin erimielisyyksiin. Nuorten elämä, koulunkäynti, ehdot ja niiden suorittamiset raastavat äitiä. Hän on pettynyt ja näyttää sen.

Sukupuolisuus on äärimmäistä fyysistä läheisyyttä. Kokemus omasta fyysisestä olemassaolosta toisen kautta. Hyvin tarpeellinen kokemus. Oman identiteetin syöksähdys toista ihmistä vasten. Ilman sukupuolisuuden kokemusta ihminen menettää itsetuntonsa.

Perhesuhteiden kanssa vuorottelevat miessuhteet, menneet ja puuttuvat. Erotiikan merkitystä hän ei vähättele. Yksinäisyys merkitsee Kilvelle sitä, että hänellä ei ole rakastettua ja rakastajaa. Vain se, seksuaalisuus ja erotiikka voi viedä yksinäisyyden tunteen. Tuttu mies haikailee mukaan mökille, mutta naiselle ei mies enää ole innostava rakastaja. Jos ei intohimoa ole, nainen on mieluummin yksin. Kuka hyvänsä ei käy, ei edes entinen rakkaus. Tässä kohtaa ajatukset käyvät yksiin klassikkohaasteeseen lukemani Tamaran kanssa. Rakkaus on villi lintu, lauletaan Carmenissakin. Entisen rakastetun tuloa mökille hän punnitsee vasten tämän vaatimaa passaamista. Mutta ei vain miehen rooli passattavana nouse esteeksi, myös tämän poliittista ajattelua Kilpi ruotii terävästi. 

Vanha mökki saunoineen, kukkivine pihoineen ja polkuineen tulee lukijallekin ihmeellisen tutuksi vaihtuvien päivien kulussa. Kesä on sateinen ja viileä, nainen palelee, ja ravitsee itseään siankyljellä, hapankorpuilla ja kurkulla, säilykelihapullilla ja heittää lasiin tilkan slilovitshia - luumuviinaa, jota isänikin nautti napanderin silloin tällöin. Ruokajuomana on säännöllisesti olutta, myös viiniä. 

Sateen myötä kirjailijan tuska kirjoittamisestakin syvenee. Kirjoittaminen on kirjailijalle pakonomainen tunne silloinkin, kun se ei suju, ehkä varsinkin silloin. Helpotus on suuri niinä päivinä, kun tekstiä syntyy huomaamatta. Kirjoittaessaan Kilpi käy keskusteluja lukemiensa kirjailijoiden kanssa. Masennus tuntuu syvenevän yksin ollessa, mutta kirjailija ei näe sellaista yhteyttä, vaikka jopa naapureiden pistäytyminen teellä näyttää piristävän. 

Päiväkirjan sivuilla tunnelmat vaihtuvat, sateen jälkeen aurinko näyttäytyy, niin myös kirjailijan mielen maisemassa. Välit poikiin paranevat kesän mittaan, Kilpi on helpottunut, kun toteaa kevytmielisen äidin huolehtivaisten lasten olevan kasvatuksen salaisuus. Viimeinen merkintä 11.11. on kuin unelma perfect daystä, jossa hän haaveillen toteuttaa sekä velvollisuuksia että ihanimpia luontohetkiä ja toteaa lopuksi: Tai ehkä lähtisin vain metsäkävelylle.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

WSOY, 1978, 237 s

Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kirja kuin koru. Silkin sileät kovat kannet, napakat ja ehyet sivut, joilta Eeva Kilven mietteet ja aforismit virtaavat kuin mainingit ulapalta, ajan yli, ajattomasti. Samalla niin henkilökohtaisia ja lähellä; ajatuksen voi poimia kuin rannan lämpimän kiven, veden hioman. Kansi: pikkulinnut ja lehvät johtavat sen metsikön siniseen hämärään, jossa Eeva Kilpi vielä vanhuksena kulkee. Ja haluaa loppuun asti pitää kiinni oikeudestaan siihen, vaikka huolestunut jälkipolvi alkaa nähdä sen hänelle vaarallisena.

Sininen muistikirja kerää kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta, kaikkina vuorokaudenaikoina; päivämäärät ja kellonajat on huolellisesti merkitty. Pitkän elämän kuvista riittää monen yön uneen ja valvomisiin, aamun ensi hetkiin. Lapsuudenkodista mieheen ja rakkauteen, omista pojista lapsenlapsiin, ailahtelevista onnen tunteista yksinäisyyteen, kaivattuun ja ristiriitaiseen.

22.8.2003 klo 23.12
Minä elän muuten aivan normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen.
Kyyditsen häntä paikasta toiseen, kävelytän häntä, käyn hänelle kaupassa, laitan hänelle ruokaa, siivoan hänelle ja kylvetän häntä. Puen hänet tilaisuuksiin, maalaan hänen huulensa, panen hieman punaa hänen poskipäihinsä, kampaan auki hänen tukkansa kun se on kuivunut kiharaiseksi papiljoteilla, pesen hänelle pyykkiä, ostan hänelle kukkia ja yritän pitää hänet hyvällä tuulella, vaikka se ei ole aina helppoa. Hän kärsii yksinäisyydestä, vaikka tarvitsee sitä ja hän kärsii myös kodittomuuden tunteesta, vaikka hänellä on kaunis koti, eikä hän aio koskaan sopeutua vanhenemiseen, vaikka arvostaa elämänkokemusta ja tuntee itse viisastuvansa koko ajan.

Sain kirjan Tarukirja/Margitin nobelveikkauksen arvonnassa. Kiitos Margit kirjahyllymme uusimmasta kaunottaresta!

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY 2019, 103 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Kilpi, Eeva: Rajattomuuden aika/Kertomus lapsuudestani 
Luettu 12/2011

Eeva Kilpi on Karjalan evakko. Hänen kuvauksensa lapsuuden kodista Karjalassa ja perheen moninaisista suhteista ja ristiriidoista on elävää historiaa. Henkilökohtaisten kokemusten kautta tapahtumat tulevat ihmisen kokoisiksi ja ymmärrettäviksi. Koulun historian kirjoista vuosikymmeniä sitten luetut sodan vaiheet näyttäytyvät ihan toisenlaisina. Ja tietenkin ennen kaikkea kotiseudun ikävä kuuluu näissä muistoissa,  kun kotina on ollut iso ja viehättävä oma talo luonnonkauniissa Karjalassa. Eeva Kilpi on yli 80-vuotias ja siksi monissa pohdinnoissa on ihmettelyä myös omista reaktioista ja toimista, inhimillistä jälkiviisautta.

Pertti Lassila Hesarissa:

Kilven lapsuuden maailma oli Hiitolassa Karjalassa, joka sodan jälkeen jäi Neuvostoliitolle. Pitäjä kylineen ja asukkaineen, maisemineen ja taloineen kasvaa silmien eteen, ja melkein aina on kesä. Kilpi palasi katsomaan kotiseutuaan vasta 1990, kun Neuvostoliitto oli henkitoreissaan.

Karjalan menettäminen on hänelle niin kuin niin monelle hänen kohtalotoverilleen kohtuuton vääryys.

Perheen isä oli puukauppias ja liikemies, äiti ponnisteli porvarillisen rouvasroolin ja uskonnollisen kilvoittelun ristiriidassa. Kertomuksessa esiintyy tietysti koko joukko perheenjäseniä ja sukulaisia, kuten pikkusisko, äidin vanhemmat ja veljet, tädit ja sedät.