tiistai 22. helmikuuta 2022

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky


Vahvistin vaihteeksi heiveröistä dekkaripolkuani tutustumalla naapurimaan Åsa Larssoniin. Hänestä oli haastattelu sunnuntain Hesarissa jokin aika sitten. Aloitin esikoisesta, Aurinkomyrsky palkittiin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003. Sujuvasti trilleri eteneekin. Pohjoiseen maisemaan, kuten tässä Kiiruna, on ehtinyt jo tässä vaiheessa jännäreissä tottua. Nordic noir kun on viime vuosina näyttänyt tvssäkin paljon juuri näitä sinisten varjojen tai pimeiden öiden kuvia, joissa lumi pyyhkii jäljet näkyvistä; lumen kauneus ja kauheus sekoittuneena. 

Aurinkomyrsky liittyy pohjoisen revontuliin, mutta tässä myös Kiirunassa toimivan uskonnollisen yhteisön ja sen kirkon sisällä palaviin tuhoisiin lieskoihin. Sen näyttäväksi rakennetusta uudesta Kristallikirkosta löytyy aamulla ruumis. Viktor Strandgård, paratiisipoika on tapettu sen keskikäytävälle. Hän on koko yhteisön keskushenkilöitä, lahkolaisten tulisieluinen saarnaaja ja puhdasoppinen ankaran tien kulkija. Mutta tietenkin kun tätäkin yhteisöä joudutaan rikoksen tapahduttua tarkemmin syynäämään, mikään ei ole sitä miltä julkisivu näyttää. 

Tukholmassa nuori juristi Rebecka Martinsson herää uutiseen painajaisensa jälkeen. Hän on vuosia sitten jättänyt synnyinkaupunkinsa Kiirunan ja sen uskonnollisen yhteisön, joka nyt nostetaan uutisissa valokeilaan. Vastentahtoisesti hän joutuu palaamaan seudulle, isoäitinsä maaseututalolle, entisen sydänystävänsä Sannan ja tämän lasten avuksi, vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on trauman varjostama.

Åsa Larsson kirjoittaa vetävästi ja saa talven keskellä lumen peittoon jääneen kaupungin elämään. Tukholmalainen lakitoimisto ja Rebeckan pomo Måns, henkilökohtaisine ongelmineen jää taakse. Kiirunassa vyyhti on monimutkaisempi, siihen kietoutuu vuosikausia sitten tapahtuneita kätkettyjä suhteita, mielenhäiriötä ja kylmää taloudellista laskelmointia. Monialaista hyväksikäyttöä. 

Sopivasti yhä hyytävämmäksi käyvää trilleriä pehmentää paikallinen rikoskomisario, viimeisillään raskaana oleva ja tihentyvästä pissahädästä kärsivä Anna-Maria Mella, jalat maassa oleva mutta päättäväinen tyyppi, jolla on kotona mukava mies ja perhe. Kontrasti kirkon piirissä rikastuneisiin "pastoreihin" on suuri, aina rinteisiin rakentuneista hulppeista taloista alkaen. Pieniä romanttisiakin tunnelmia viritellään joissain kohdissa. Henkilö- ja yhteiskuntakuvaus on vahvaa. Uskonnollisen yhteisön peitossa kehittynyt talousrikollisuus on uskottavasti verokeinotteluna valaistua.

Loppua kohden jännitys kiristyy oikeaoppisesti. Öinen erämaja, jossa Rebecka ja lapset odottavat aamua ja yössä kuuluu moottorikelkan ääni. Saa todella jännittää. Eikä Rebecka Martinssonista päästä eroon. Kiitos, tästä on hyvä jatkaa. Viisi osaa jäljellä.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
Solstorm, 2003, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2005, 298 s


torstai 17. helmikuuta 2022

Sergei Dovlatov: Kompromissi

Kansi: Vappu Eronen

Laitetaan vähän Mihail Bulgakovia, hieman Charles Bukowskia  ja ripaus Tshehovia. Sellaisen ravistelun tuloksena voisi syntyä kirjailija Sergei Dovlatov, humoristi ja satiirikko. Bulgakovilta neuvostoliittolainen absurdismi vaan ei surrealismi, Bukowskilta viinan marinoimat tuokiot, ei viskin vaan vodkan - ja naiset, Tshehovilta tragikoomiset venäläiset hahmot. Kustantamo Idiootti  vastaa siitä, että suomenkielisetkin saavat nautiskella jo viidennessä teoksessa Dovlatovin säkenöivästä dialogista ja kuolemaa halveksuvasta elämäntavasta keskellä Neuvostoliiton brezhneviläistä maisemaa, missä pienistäkin lipsahduksista rangaistaan armotta. Siinä valossa Dovlatovin tapainen heppu näyttää kaivavan verta nenästään. Yhdysvaltoihin hän sitten päätyikin.

Vanginvartija kaatoi näppärästi oluen sisuksiinsa suoraan pullon suulta. - Jo helpotti, hän tunnusti. Sitten hän yritti jälleen kerran, nyt rynnäköllä, selvittää monimutkaista lausettaan: - Mitä olen velkaa sille, voi sanoa, suurelle ilolle, joka...
- Oletteko filologi? kysyi Agapova
- Tarkemmin sanottuna lingvisti. Tutkin venäjän štš-äänteen foneemisuuden ongelmaa.
- On siis sellainen ongelma.
- Se on yksi ajankohtaisimmista. Kuulkaa, mistä on kysymys? Mistä johtuu tämä kohtaamisen odottamaton ilo?

Leningradissa syntynyt ja opiskellut (opiskeli mm suomea) kirjailija työskenteli 1970-luvulla lehtimiehenä Tallinnassa. Kompromissiksi voi luonnehtia todellisuuden ja siitä neuvostosensuurin alla julkaistun uutisen ristiriitaa. Faktaa ja fiktiota sekoittavia episodeja eli 1.-12. kompromissia, enemmän tai vähemmän rimaa hipoen toteutettuja lehtijuttuja ilmestyy Sovetskaja Estonija- ja Vetšerni Tallin -lehdissä. Faktaosuus on kunkin lehtijutun ingressi tai radio-ohjelman otsikko. Toimittaja, Dovlatov-niminen minäkertoja lähtee usein kollegansa kanssa liikenteeseen tavoite kirkkaana mielessä, mutta juttukeikat venyvät ja kirjoitustyö, se kompromissi syntyy mitenkuten. Tietty terve kyynisyys auttoi meitä välttämään suuria sanoja...

En tiedä, onko Kompromissi episodiromaani vai anekdoottikokoelma. Ainakin parhaimpiin kuuluvassa Kuudennessa kompromississa, on novellinomainen kaari. Siinä Lida Agapovan ja S. Dovlatovin on määrä tehdä radio-ohjelma otsikolla Tapaaminen mielenkiintoisen ihmisen kanssa. Episodi kerrotaan Lidan kokemuksena. 

Tätä ennen on kohdattu moskovalainen tähtitoimittaja, jolta huoneeseen pujahtanut koira pilasi nauhoituksen ja kaikki epäilivät miehen itsensä haukkuneen kännipäissään. Koira jonka nenä kiilteli pikkuisena nyrkkeilyhansikkaana...Lida ei ole vielä virassaan kyynistynyt, vaan etsii vilpittömän oloisesti, positiivisuutta unohtamatta sopivaa kohdetta. Puolueen sankarityöläisen kuvaan sopivaa mielenkiintoista ihmistä on vain hyvin vaikea löytää, matto vedetään Lidan alta toistuvasti. Nerokkaaksi arkkitehdiksi luultu onkin sekopää - liikkuva talo osoittautuu tavalliseksi junavaunuksi.  Ja teidän Le Corbusierinne täytyy välittömästi saada hoitoon... Arpi on raapimisesta syntynyt paise, filologi rapajuoppo. Ranskassa käynyt syöpätutkija on tuonut tuliaisina dildon. Vihdoin löytyy lähes täydellinen haastateltava, mutta Lidalle tulee sittenkin mitta täyteen kun mieheltä paljastuu Stalinin aikaisia raadollisuuksia. Mallikansalaisia ei vain löydy.

Muut episodit tapahtuvat Dovlatovin ja hänen viinaan menevien kollegoidensa retkillä. Toimituksessa hommii monenlaista hiihtäjää, kaikille paitsi yhdelle maistuu vodka, ja se yksi on ilmiantaja, vasikka. Vaikka päätoimittaja pitää Dovlatovia moraalisesti infantiilina ja poliittisesti likinäköisenä, hän sietää tätä hänen yleissivistyksensä ja kirjoitustaitonsa takia, mutta haistaa kuvaaja Zbankovissa ja Dovlatovissa vaarallisen yhdistelmän. Poliittinen likinäköisyys on sitä, että listaa Tallinnan tieteellisen konferenssin osallistujamaat aakkosjärjestyksessä, kun oikea järjestys on ensin kansandemokraattiset, sitten neutraalit ja länsiblokki.

Kahdeksas kompromissi on hyvin varteenotettava kisassa mehukkaimmasta tai ainakin vodkapitoisimmasta episodista. Brezhneville kirjoittanut ennätyslypsäjä Linda Peips on valittu artikkelin aiheeksi ja parivaljakko matkustaa junalla tekemään juttua. Siitä kehittyy gonzo-journalistinen retki, jonka seurauksena varsinainen juttu myöhästyy, mutta Brezhnevin kiitoskirje on jo ehtinyt perille.

Sosialistista moraalia vastaan sai Dovlatovin mukaan rikkoa vain yhdessä asiassa, jos juopotteli ei saanut olla juutalainen jne. Dovlatov purjehtii kriisistä kriisiin, yhdessä kuvaajansa Zbankovin kanssa, edustaen hautajaisissa mm matkoilla olevaa kollegaansa, hautajaisissa joissa ruumista edustaa toinen. (11. Kompromissi. Tallinna jättää jäähyväisiä Hubert Ilvekselle)

Kustantajan sivuilta: Lukuisten Dovlatovin elämää käsittelevien kirjojen lisäksi hänestä on tehty myös elokuva (Netflix 2018). Dovlatovin kirjallisen elämän kolme tärkeää kaupunkia, Pietari (Leningrad), Tallinna ja New York, ovat jokainen muistaneet häntä omalla tavallaan. Pietarissa on Dovlatovin näköispatsas hänen vanhan kotitalonsa edessä Rubinštein-kadulla, Tallinnassa on juhlittu Dovlatov-päiviä vuodesta 2011 alkaen ja New Yorkissa hänen mukaansa on nimetty katu (Sergei Dovlatov Way).

Kylläpä sattui, viimeinen päivä Netflix-tilausta tänään... Romaani on omistettu N.Dovlatovalle - kaikista kärsimyksistä! Ilmeisesti kyseessä on kirjailijan äiti, Nora. Päivi Nenosen suomennos on nappisuoritus, se ei häviä Pauli Tapion edeltäville neljälle Dovlatov-suomennokselle, jotka ovat myös loistavia.

Sergei Dovlatov: Kompromissi
компроми́сс, 1981, suomentanut Päivi Nenonen
Idiootti 2021, 265 s



perjantai 11. helmikuuta 2022

Annie Ernaux: Vuodet

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen



Rappelle-toi Barbara - ja muita ajan säveliä

Annie Ernaux (s. 1940) aloittaa Vuodet  listaamalla aforisminomaisesti kuvia, väläyksiä, lauseita vuosikymmenten takaa ja lopettaa aikaan noin vuonna 2006. Sodan jälkeiset vuosikymmenet vilistävät tuttuina ja vähemmän tuttuina, riippuen siitä missä vaiheessa lukija itse on ilmestynyt ajan aalloille. Ernaux on kirjoittanut omaleimaisen läpileikkauksen tapahtumista, arjen tavoista, perheestä, naisesta perheessä ja yhteiskunnassa ja sukupolvien yhteydestä, ruokapöydässä kerrotuista edellisten sukupolvien tarinoista. Kirjoista joita luettiin, musiikista jota kuunneltiin, elokuvista joita katsottiin, yhteiskunnallisesta ja poliittisesta toiminnasta ja keskustelusta. Sekä teknisestä kehityksestä, tavaroista joita se tuotti ihmisten käytettäväksi ja kulutettavaksi, tamponeista tietokoneisiin ja internetiin.

Vuodet on etäännytetty kokonaisen sukupolven kuvaukseksi. Subjektit ovat heitä tai meitä. He ajattelivat, me ajattelimme. Välillä maailman meno jää taustalle ja etualalle nousee valokuva, sumea seepianvärinen kuva, perhekuva rannalla, värikuva pariskunnasta turistina. Silloinkin nainen on hän, ei minä, säilyttäen etäisyyden tunnun. Valokuvista rakentuu kertomus naisen omasta elämästä Ranskan Normandiassa, perheenäitinä ja opettajana, muutto Pariisiin, avioero, nuori rakastaja, syöpä...

Eikä tuossa puolialastomana tyynyllä istuvassa, sukupuoleltaan häilyvässä vauvassa nähnyt itseään vaan jonkun toisen, olennon, joka kuului johonkin aikojen takaiseen mykkään aikakauteen.

Tapa jolla Ernaux havainnoi kaikkea mahdollisimman tyhjentävästi linssinsä läpi tuo mieleen toisen ranskalaisen, Georges Perecin Elämä. Käyttöohje-romaanin. Ehkä myös W.G. Sebaldin dokumentaarisen kerrontatavan, jossa valokuvia ei ainoastaan referoida vaan ne asettuvat tekstin lomaan. Heitä yhdistää myös lievä kuivakiskoisuus, huumorittomuus. Ernaux'lla pilkahtelee sentään siellä täällä lempeää itseironiaa omaa nuorempaa hahmoansa kohtaan. Vallankumouksellisuus ja hyvän tekeminen maailmassa; idealismi on suurta nuorena mutta sen moraali ei aina kestä lähempää tarkastelua. Kuten kokemukset Itä-Euroopan maissa:

Kokemus oli hieno ja sanoinkuvaamaton. He eivät silti olisi ikinä halunneet asua siellä. He toivat sieltä tuliaisiksi kirjailtuja puseroita ja rakia. Ja toivoivat, että maailmassa olisi aina kehittymättömiä maita, jotka tarjoaisivat heille senkaltaisia aikamatkoja menneisyyteen.

Neljäkymmentäluvun lapsi saattoi kokea kovan koti- ja koulukurin korvatillikoineen ja kohdata rokottamattomuuden monet kohtalokkaat taudit, kurkkumädän ja tuhkarokon. Jos niistä selvisi, alkoi tytön matka naiseksi, kaikkine ihanuuksineen ja esikuvineen, Brigitte Bardot'sta alkaen. Mutta tyttöjen hyveellisyys oli jatkuvan tarkistuksen alla ja lankeemuksen houkutukset oli torjuttava.

Häpeä uhkasi tyttöjä lakkaamatta. Heidän asuistaan ja meikistään haettiin koko ajan jotain liikaa: lyhyyttä, pituutta, avoimuutta, tiukkuutta, räikeyttä ja niin edelleen, vahdittiin kengänkorkojen korkeutta, ystäväpiiriä, ulkona liikkumista ja kotiintuloaikoja, syynättiin alushousuja kuukausittain.

Taustalla tapahtuu. Ranska menettää siirtomaasotiensa aikana hankittuja maitaan Indokiinassa ja Algeriassa, mutta elintaso nousee. Tavarapaljous laskeutuu kaupunkia ympäröiviin ostoskeskuksiin. Kuusikymmenlukulaisen silmissä ajattelu köyhtyy, usko hiipuu eikä hänen ole helppoa päätellä, missä vaiheessa talouskriisistä oli tullut maailman alku ja selitys. Kollektiiviset arvot saavat väistyä individualismin ja identiteettipolitiikan tieltä. Katolinen uskonto ja pohjoismaita epätasa-arvoisempi yhteiskunta näkyy täältä katsottuna, vaikka uskonnon vaikutus laimenee Ranskassakin. Paitsi maahan saapuneiden muslimien keskuudessa, joiden Ernaux määrittelee saapuvan takapajuisista yhteiskunnista. 

Vuodet kuvaa ilmiöitä, jotka ovat tunnistettavia Suomessakin samoja aikoja eläneelle. Länsimaissa eletään samoja kehityskulkuja, Suomessa ehkä vähän jäljessä. Samalla kirja seuraa sen verran lähempää Ranskaa, että osa noista tapahtumista ja nimistä sen populaarikulttuurissa on meillä jäänyt vaille samaa huomiota. Tuttuja ovat maan johtajat  Jacques Chiracista François Mitterandiin, Charlie Hebdo ja pommi-iskut. Puhumattakaan New Yorkin kaksoistorneista. 

Ernaux kuvailee pariinkin otteeseen, miksi kirjoittaa tätä elämänsä mittaisen kaaren muisteloa. Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maalma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä. Se on aika yleinen kokemus ja halu, siksi muistelmia kirjoitetaan ja luetaan paljon. Sukupolvikokemus on vahvasti ihmisiä yhdistävä. Tietty haikeus on mukana muistelemisessa; elämästä, omasta ainutkertaisesta ei haluaisi luopua mutta hetki lähenee. En tiedä, johtuuko erilaisesta aikakaudesta, että kirjailija näyttää eläytyvän jotenkin syvemmin lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ehkä näin käy aina, lapsuusmuistot ovat niin väkeviä. 

En malta olla tässä muistojen myrskyssä palaamatta omaan suhteeseeni ranskalaisiin laulelmiin, tai paremminkin pätkiin niistä. Nuorempana lauleskelin usein kotona ja myös - pyynnöistä huolimatta-  parin oluen jälkeen baarissa, seiskan laulajana. Varsinkin muutamat säkeet ranskalaisista lauluista kuuluivat repertuaariini. Marseljeesi, La vie en rose, Chevaliers de la table ronde, Le Galérien (oppikoulun ranskan tunnilla kuultu).

Ja tietenkin Rappelle-toi Barbara, il pleuvait sans cesse sur Brest..

Annie Ernaux: Vuodet
Les Années, 2008, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2021, 215 s

maanantai 7. helmikuuta 2022

Tove Ditlevsen: Nuoruus


Tanskalaisen Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliset kirjat, Lapsuus ja Nuoruus ovat pieniä ja käteen sopivia. Näiden kohdalla äänikirja häviää painetulle kirjalle tai ainakin jää tämä tuntuma kokematta. Uudet suomennokset on tehty pideltäväksi, siveltäväksi, nuuhkittavaksi. Ne ovat esteettisesti kauniita ja kapeasti ladottuine sivuineen lukijaystävällisiä. Taideteoksia kannesta kanteen. Tyylikäs suomennos on Katriina Huttusen. Romaani ei aikaile, 1930-luvun nuoren maailmaan solahtaa aikailematta, heti kannen avattuaan.

Nuoruus-osassa Tove on kasvamassa aikuiseksi. Kuten teini-ikäisiä kaikkina aikoina, häntä vaivaa asuminen kotona vanhempien kanssa. Asunto on ahdas eikä siellä löydä omaa rauhaa siihen suurimpaan unelmaan, runojen kirjoittamiseen. Hermostunut ja suulas äiti tai yövuoroista toipuva väsynyt, välillä työtön isä eivät auta asiaa. Köyhä koti odottaa 15-vuotiaan tytön tuovan jo pienet tienestinsä yhteiseen kassaan, varsinkin kun veli Edvin häipyy mahdollisimman nopeasti omaan kotiinsa, kuten hänen odotetaankin tekevän. Toven tehtävä on äidin silmissä hankkia itselleen aviomies, elättäjä. Vanhemmat eivät hänen kirjoittamishaaveitaan ota kuuleviin korviinsa.

Eikö hän ole vielä lähennellyt sinua? Kaunis ystävätär Ruth opettaa Tovelle alkeita naisten ja miesten välisistä suhteista, pelin säännöistä. Kirjailijuus, runot ohittavat Toven mielessä muut asiat tärkeydessä, kun taas Ruth tietää, että nuori nainen voi laskuttaa vanhaa miestä kaikesta, ihan vaan koska toinen on haluttavampi toiselle. Toven vaakakupissa herra Kroghilla on enemmän antaa kuin hänellä, nimittäin antikvariaatti, yhteys kirjoihin ja kirjailijoihin. Häntä harmittaa, ettei hänen vartalonsa innosta niin paljon kuin Ruthin. Hänen silmissään herra Krogh on kaikin tavoin innostava, sillä herra Krogh on ensimmäinen joka uskoo hänen runoilijan kutsumukseensa.

Hän oli sanonut keräävänsä originaaleja, mutta ehkä en ollut tarpeeksi ainutlaatuinen? Kävellessäni hitaasti kotiin ajattelen onnettomana että näin ei olisi käynyt, jos olisin kirjoittanut hyviä runoja.

Samalla suorasukaisella rehellisyydellä Ditlevsen kuvaa seuraaviakin askeliaan seksuaalisuuden ja rakkauden vielä suljetussa maailmassa. Häntä saattelee koviovelle mies toisensa jälkeen, mutta vain yksi innostaa. Hän on köyhä ja resuinen ja häipyy Espanjaan sotimaan. Tove viettää iltoja Ruthin kanssa tanssipaikoilla ja on esittävinään tarkkailijaa kauniin ystävättärensä varjossa. 

Natsismin aallot lyövät paikoitellen korkealle Tanskassakin ja Tove löytää karun vuokra-asunnon Hitlerin kuvalla asuntonsa somistaneen vuokraemännän luota, jossa heil-huudot kaikuvat seinän takaa. Nuoren huolettomuudella Tove löytää asuntoja ja uusia työpaikkoja, kun sekä asunnon että työpaikan irtisanomiset ovat nopeita ja toistuvia, mutta pikkuhiljaa hän onnistuu etenemään kohti omia unelmiaan. Runoja syntyy sekä kollegoiden ja tuttavien merkkipäiville että ensin pieneen lehteen ja sitten kustantamollekin tarjottavaksi. Tunnustusten ropistessa jopa kotiväki alkaa uskoa. Isän väsynyt duunarihahmo liikuttaa. 

Pantuaan lippalakin päähän hän seisahtuu vaivautuneen näköisenä. Tove, hän sanoo pehmeällä äänellä. Enkö saisi nähdä sinun - äh - runojasi joskus? Minähän ymmärrän runoutta. Vihani haihtuu. Saat, sanon, ja hän nyökkää minulle kömpelösti ennen kuin lähtee. Isäni osaa katua ja mennä itseensä, mutta äidilläni sitä taitoa ei ole.

Tove Ditlevsenin Nuoruus on nimensä veroinen, se on jälkikäteen synkäksi määritellystä vuosikymmenestä ja köyhästä kodista huolimatta täynnä elämän makuista seikkailunhalua, optimismia, uusia askeleita, voittoja ja tappioita. Kahdeksantoistavuotiaan oli ehdottomasti päästävä impeyden rasitteesta, eikä tässäkään se asia tapahtu kuten romanttisissa haaveissa, mutta eteenpäin käy runoilijan tie, ja lopussa se näyttää jo hyvin selkeältä. Postissa tulee paketti, ensimmäinen runokokoelma painettuna.

Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä. Eikä tämä omituinen lapsi tunne minua laisinkaan.

Aika kului Nuoruuden parissa kuin siivillä. Ditlevsenin kyky havainnoida ja kuvata persoonallisuuksia on kutkuttavan tarkka. Nuoruus on täynnä epävarmuutta ja etsintää, mutta jälkikäteen siinä on mukana aimo annos huumoria.

Ajattelen voinko kihlautua saatavien perijän kanssa. Minulla on epäilys että se on vain polkupyörälähetin kauniimpi nimitys, paitsi että hän ajaa autoa.


Tove Ditlevsen: Nuoruus
Ungdom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S , 2021, 191 s

torstai 3. helmikuuta 2022

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan




Susan Abulhawa (s. 1970) on palestiinalaistaustainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, joka asuu nykyisin Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa pakenivat ns Kuuden päivän sodan aikana Kuwaitiin, jossa kirjailija on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Omiin, perheensä ja sukulaistensa kokemuksiin pohjautuen hän on kirjoittanut esseitä, antologioita ja kolme romaania, joista Rakkaudetonta maailmaa vastaan on tuorein.

Kuutio eli huippuautomatiikalla varustettu eristysselli on Nahrin, minäkertojan asuinpaikka, josta käsin vastarintataistelijana eli Israelin poliisin terroristina vangitsema nainen raportoi takaumissa sukunsa ja perheensä historiaa. Rakkaudetonta maailmaa vastaan kuvaa ruohonjuuritasolla palestiinalaisen perheen ja suvun elämää. Tässä vaiheessa, 1990-luvun alussa vain vanhin elossa oleva suvun jäsen on asunut enää synnyinseudullaan. Seuraaville sukupolville ainainen pakolaisuus määrittelee identiteetin. Sabah ei tiennyt paskaakaan Palestiinasta. Ei kukaan meistä tiennyt.

Historian hämärästä erottuu tässä tietenkin muslimien etuoikeus maahan verrattuna juutalaisten tarinoihin kaiken alusta. Kerrotaan perheistä, jotka omistivat laajoja maa-alueita ennen kuin siionistinen hallinto takavarikoi ne. Sillä nimellä ihmiset kutsuivat Israelia, aivan kuin se katoaisi, jos emme lausuisi sen nimeä.

Romaani voisi olla hyvin paatoksellista kerrontaa, mutta kaikeksi onneksi Nahr on hankala, rääväsuinen nainen eikä käyttäydy odotusten mukaisesti missään vaiheessa. Päin vastoin hän hankkiutuu suuren rakkauden ja seksin toivossa nuorena naimisiin, vain kokeakseen valtavan pettymyksen kulissiavioliitossa homoseksuaalin miehen kanssa. Avioliiton romuttuminen syöksee Nahrin vaarallisille väylille. Prostituutioon vie pakko ansaita rahaa tehokkaammin kuin mitä työ kauneushoitolassa, kulmien lankaamiset ja vahaukset tuottavat. Perheen naisten tehtävä on kerätä rahaa ainoan pojan, Jehadin opintoihin, jotta tämä sitten lääkärinä vastaisi koko perheen toimeentulosta. Valitulla tiellä Nahria opastaa äitihahmo Um Buraq, miehiä vihaava matruuna - muista että julmuudella on aina kulli -  jota kohtaan nuoremmalle naiselle kehittyy viharakkaussuhde. 

Nahrille Saddam Husseinin hyökkäys Kuwaitiin on taivaan lahja, ja Saddamista tulee Nahrille yksiselitteisesti hyvän symboli. Husseinin joukkojen hyökkäys keskeyttää juhlissa alkavan joukkoraiskauksen ja myöhemmin irakilaiset Kuwaitissa tuntuvat läheisiltä; heitä yhdistää koti-ikävä. 

Mutta nyt tiedän, että paikasta toiseen kulkeminen yksinkertaisesti on maanpakolaisten osa. Oli syy mikä tahansa, ei maaperä ole koskaan vakaa allamme.

Maailmanpolitiikan tapahtumat sysäävät aina uusia vaikeuksia perheen tielle. Amerikkalaisten hyökkäys Kuwaitiin irakilaisten karkottamiseksi ei ole pelastus palestiinalaisille pakolaisille. Jordanian Ammanista tulee heille seuraava kohde. Tiiviin ja erillisen yhteisönsä mukana Nahr kasvaa yhä enemmän sisälle perheensä historiaan, isoäidin muistikuviin omasta puutarhasta, lasten syntymän kunniaksi istutettuihin puihin, joihin kaiverrettiin nimi.

Samalla ympäröivä todellisuus vahvistaa kokemuksia palestiinalaisten oikeuksien polkemisesta ja ylimalkaan pakolaisena syrjinnän kohteeksi joutumisesta kaikkialla. Paluu Palestiinaan syventää tunteen omasta maasta, varsinkin kun siellä alkaa samalla vahvistua rakkaus vastarintaliikkeen sankariin, vihityn aviomiehen veljeen, Bilaliin. Siirtokuntien säälittömät menetelmät palestiinalaisten omien viljelysten näivettämiseksi menevät juureen asti: Israel säännöstelee palestiinalaisten vettä, erityisesti viljelijöiden ja kun puut kuolevat, hedelmätarhat takavarikoidaan viljelijöitä laiminlyönnistä syyttäen.

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on lopulta runsas kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ripauksella modernia feminismiä. Rento tyyli ja huumorin täyteinen, paikoitellen ronskikin dialogi helpottavat, etteivät rankat teemat ylitä sietokynnystä. Arkea kirkastavat yhteiset ruokailut mausteisine herkkuineen, aina voi juoda minttu- ja salviateetä, ja välillä nuori nainen on kokovartalovahauksen tarpeessa. Sukupolvien väliset skismat erottuvat väkevinä, mutta uusia oivalluksia niin äidistä kuin isoäidistä nousee esille. Vaikuttaa kuin Abulhawa olisi kirjoittanut täyteläisen synteesin omasta elämästään, haluten kirjata muistiin sekä Palestiinan historian ja perinteet että pakolaisuuden raastavan ikävän. Vahva jälki syntyy siinä samalla myös Israelin nykyhallinnon tavoista kohdata suurin ongelmansa, maan syntyhistorian perusteella syntyneen pakolaisongelman.  

Näytti siltä, että palestiinalaiset saivat liikkua vain viisi minuuttia ilman, että piti taas pysähtyä odottamaan seuraavan viiden minuutin ajomatkaa.

Liipasinherkkyydestä näissä paikoissa näytettiin esimerkki israelilaisessa elokuvassa Foxtrot, joka esitettiin Yle Teemalla viime viikolla. Kulttuuriministeri kuulemma häpesi sen menestystä Venetsiassa myöhemmin.

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan
Against the Loveless World, 2020, suomentanut Anna-Mari Raaska
Like Kustannus, 2022, 383 s

1.2.21 Yle:
Israelin valtio kohdistaa palestiinalaisiin sortotoimia, jotka täyttävät apartheidin eli rotuerottelun tunnusmerkistön, sanoo ihmisoikeusjärjestö Amnesty International raportissaan.

Amnestyn mukaan Israel kohtelee palestiinalaisia vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä ja riistää heiltä järjestelmällisesti ihmisoikeudet. Apartheid on kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaan rikos. Israel on vastustanut käsitteen käyttöä jyrkästi.