Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Jangfeldt, Bengt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
Luettu 01/2011

Joululahjakirja. Axel Munthen omalaatuinen ja pitkä elämä kerrotaan kirjeiden ja päiväkirjojen, laajan tuttavapiirin ja Euroopan hallitsijoidenkin historian kautta. Reitti kulkee ruotsalaisesta pikkukaupungista Pariisin ja Napolin kautta Caprille, jossa San Michelen huvilasta tulee maailman kuulu, Munthen kuuluisimman teoksen Huvila Meren rannalla saavutettua valtavan suosion.

Munthe harjoittaa lääkärin ammattiaan ja hyväntekeväisyyttä hyvin esimerkillisesti, kirjoittaa kirjoja, ja kerää loputtomasti naisten huomiota ja rakastumisia, joihin suhtautuu lähes vastentahtoisesti. Niistä päällimmäisenä saksalaissyntyinen Ruotsin kuningatar Viktoria, jonka henkilääkärinä hän toimi ja samalla rakastajana. Kuningas ja kuningatar elivät kulissiavioliitossa. Kaiken tämän lisäksi Munthe oli myös eläinoikeusliikkeen pioneereja ja sai rauhoitettua omistamansa alueen Caprilla lintujen kevätmetsästykseltä. Suosittu harrastus Italiassa! Eläimiä hän näytti lopulta rakastaneen monia naisiaan enemmän, varsinkin koiria. Aikamoinen ukkeli.

Jangfeldt, Bengt: Panoksena elämä – Majakovski ja hänen piirinsä
Luettu 7/2009

Kesäloman painavampi lukukokemus. Ruotsin vuoden 2007 palkittu tietokirja kertoo runoilija Vladimir Majakovskin lyhyestä ja tulenpalavasta elämästä Venäjän vallankumouksen alkuaikoina. Sinä aikana hän eli elämänsä rakkauden Lili Brikin kanssa kolmen hengen boheemissa suhteessa, alistui tämän uusiin miessuhteisiin ja löysi itsekin uusia naissuhteita. Suhteet, myös erilaiset kirjalliset piirit ja niissä vaikuttavat persoonat tekevät kirjasta elävän. Niiden kautta vuosisadan myllertävät historialliset muutokset valaistaan: Venäjän vallankumous, sen herättämä innostus nuorissa futuristeissa/anarkisteissa, ja sen jähmettyminen kuristavaksi totalitarismiksi. Majakovski rimpuili bolshevikkien sääntöjen ristitulessa, yritti miellyttää ja kelvata kiristyvän kontrollin alla vallanpitäjille mutta se osoittautui vaikeaksi. Vasta hänen itsemurhansa jälkeen Stalin kohotti hänet valtakunnan ykkösrunoilijaksi. Se oli hänen toinen kuolemansa, totesi lähipiiriin kuulunut kirjailija Boris Pasternak. Hän oli niitä harvoja kirjailijoita, joka ei myötäillyt kommunistihallintoa mutta onnistui silti säilyttämään henkensä kommunistien suorittamassa älymystön ajojahdissa ja teloituksissa. 
 

Tähän on pakko lainata Erkki Tuomiojan arviota, koska hän on tämänkin kirjan ja ajan historian niin selkeästi tiivistänyt:

Georgiassa venäläis-ukrainalaisille vanhemmille v. 1893 syntynyt Majakovski oli radikaali ja mukana bolshevikkien vallankumouksellisessa toiminnassa jo ennen lokakuun vallankumousta ja hän ehti istua jonkin aikaa Moskovassa vankilassakin vuonna 1909, missä kirjoitti ensimmäiset runonsa. Vapauduttaan Majakovski hakeutui taidekouluun, josta hänet kuitenkin parin vuoden jälkeen erotettiin poliittisen aktivisminsa vuoksi. Majakovski oli kuitenkin aina enemmän taitelija kuin poliitikko, lähempänä anarkisteja kuin bolshevikkeja,  jotka eivät koskaan oikein hyväksyneet Majakovskin edustamaa futurismia. Majakovski kirjoitti paitsi futuristisia runoja, myös näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia sekä piirsi futuristisia julisteita, mutta vain hänen runonsa ovat saaneet pysyvää tunnustusta.

Majakovskin läpimurtoteos oli vuonna 1915 julkaistu Pilvi housuissa, josta löytyy myös otsikossa lainattu 60-luvulla Suomessakin ahkerasti siteerattu säe Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy). Lokakuun vallankumouksen jälkeen Majakovskista tuli eräänlainen vallankumouksen hovirunoilija, mutta hänen suhteensa bolshevikkeihin oli kuitenkin aina dialektinen ja ongelmallinen. Välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina pääsivät erilaiset vanhan perinnäisen kulttuurin kyseenlaistaneet vallankumoukselliset taidevirtaukset joksikin aikaa suhteellisen vapaasti kukoistamaan. Se ei kuitenkaan tapahtunut puoluejohdon tuella, vaan itse Lenin v. 1920 antoi kulttuuriministeri Lunatsharskille sapiskaa futurismin sallimisesta ja siitä, että Majakovskin teoksesta 150 000 000 oli otettu aivan liian suuri 5000 kappaleen painos. Majakovski otti tästä ainakin sen verran opiksi että kirjoitti Leninin kuoltua tästä ylistysrunon, mutta se ei häntä ja yhä taiteellisesti vanhoillisemmaksi käyvää puolue-eliittiä lähentänyt.

Majakovski nautti kuitenkin suurta suosiota ja kansainvälistä mainetta, ja hänelle sallittiin sellaisia vapauksia ja etuoikeuksia joista muut kirjailijat tavallisista neuvostokansalaisista puhumattakaan eivät voineet uneksiakaan. Ennen kaikkea Majakovski sai matkustaa varsin vapaasti lännessä, vieraillen pitkiä aikoja ennen muuta Ranskassa ja Saksassa, ja tehden myös 1925 matkan Yhdysvaltoihin. Ranskasta hänen sallittiin myös tuoda käyttöönsä Renault-henkilöauto, jollaista yksityisautoa ei voinut olla monenkaan  puoluejohdon ulkopuolisen venäläisen käytössä.

Neuvosto-Venäjän kulttuuripoliittinen ja poliittinen ilmapiiri alkoi Kronstadin kapinan kukistamisen v. 1921 kiihtyvästi kiristyä. Kaikki ei-bolshevistinen poliittinen toiminta oli jo sitä ennen kielletty, nyt kontrolli kiristyi myös taiteissa ja kommunistisen puolueen jäsenistön keskuudessa. Vuonna 1921 Nikolai Gumilovista tuli ensimmäinen vastavallankumouksellisuuden vuoksi teloitettu kirjailija, sairastunut runoilija Alexander Blok kuoli kun häneltä evättiin hoito, joka olisi voinut hänet pelastaa. Seuraavana vuonna karkotettiin lähes kaksi sataa filosofia, kirjailijaa ja intellektuellia. Majakovski oli perustamassa futuristista LEF-ryhmää ja sen lehteä, mutta vuoteen 1928 mennessä ne joutuivat lopettamaan. Boris Pasternak ja monet muut olivat tehneet johtopäätöksensä jo aiemmin eivätkä seuranneet Majakovskia kun tämä hakeutui proletaarikirjailijoitten liittoon, jossa hän ei kuitenkaan viihtynyt ja jossa hän edelleen syrjittiin.30-luvun alkaessa ei Majakovskinkaan enää sallittu matkustaa omillaan länteen.

Ruotsalainen Bengt Jangfeldt on yksi parhaita Majakovskin tuntijoita ja tulkitsijoita maailmassa ja hänen kirjansa Med livet som insats on ensimmäinen ei-neuvostoliittolainen elämäkerta Majakovskista, tai oikeammin Majakovskin piiristä. Majakovskia ei voi käsitellä ilman tätä erikoislaatuista symbioottista yhteisöä, jossa hän eli. Kyse oli ennen kaikkea Majakovskin suhteesta Lili Brikiin, joka oli hänen elämänsä nainen vaikka olikin avioliitossa Osip Brikin kanssa. Kolmikko eli eräänlaisessa menage à trois suhteessa, jossa kaikilla oli vaihtelevassa määrin myös muita suhteita, joita he eivät yrittäneetkään salata toisiltaan. Muita Majakovskin rakastajattaria olivat Elly Jones jonka Majakovski tapasi New Yorkissa ja jonka kanssa hän sai myös Ellyksi nimetyn tyttären , Tatjana Jakovleva ja Nora Polonskaja. Piiriin kuuluivat myös Lilin pikkusisar Elsa, joka avioitui ensin ranskalaisen insinöörin André Triolet'n ja tämän liiton purkauduttua ranskalaisen kommunistikirjailija Louis Aragonin kanssa.