Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Elif Shafakin Kirottu Istanbul on kuin Sheherazaden Tuhat ja yksi yötä, niin monia tarinoita ja aiheita se kattaa. Ne kutoutuvat yhdeksi koukeroisten ornamenttien matoksi, joka uhkaa runsaudessaan menettää punaisen lankansa. Romaanin rankana kasvaa sukupuu, jonka haarautuvia rönsyjä seurataan sadan vuoden taakse ja sen tarinat kerrotaan vuolaalla kielellä.

Jokaisella luvulla on mausteiset otsikkonsa kanelista kuivattuihin aprikooseihin. Tarinoita värittävät monet myyttiset uskomukset ja traditiot.  Jos pitäisi löytää Petri Tammisen täydellinen vastakohta niin se on Elif Shafak. Tällä lentävällä matolla oli paikoitellen vaikeaa pysyä, koska kirjailija ei raaski sulkea sanaista arkkuaan: usein lause alkaa napakkana mutta kuvailu jatkuu jatkumistaan,  yhä enemmän huojuen.

Hän seisoi peilin edessä puoliksi rutistettu hammastahnatuubi kädessään ja silmissään sellaisen henkilön katse, joka on vannomaisillaan jättävänsä yhteiskunnan ikuisiksi ajoiksi ja ryhtyvänsä yksinäiseksi erakoksi jonnekin Jumalan hylkäämälle vuorelle. 

Kazancin suvun naiset neljässä sukupolvessa asuvat samassa talossa. Miehet kuolevat ennen aikojaan tässä vahvojen naisten suvussa. Heitä vaivaa sukukirous, johon viimeisin edustaja on ottanut etäisyyttä asettumalla Yhdysvaltain Arizonaan. Suhde uskontoon jakaa suvun naisia isoisoäidistä nuorimpaan: puolet on hartaita muslimeja, puolet maallistuneita kemalisteja. Me emme ole lainkaan samanlaisia kuin arabit. Tämä on nykyaikainen ja maallinen valtio.

Alussa ollaan istanbulilaisella aborttiklinikalla. Kazancin perheen nuorin nainen, 19-vuotias Zeliha on tatuoitu, minihameinen ja nenärenkaansa itse lävistänyt kaunotar, kaikin puolin itsenäinen nuori nainen. Turkin monet vaiheet ja yhteiskunnallinen turbulenssi vanhoillisten ja vapaamielisten  välillä tuleekin romaanissa hyvin valaistua. Istanbul kätkee kujilleen - kuten suurkaupungit muuallakin - boheemeja kuppiloita, seksuaalisia vähemmistöjä ja taiteilijoita.

Shafak ottaa romaanissaan pelottomasti kantaa Turkissa tabuna pidettyyn armenialaisten verilöylyyn, kansanmurhaan vuonna 1915 yhdistämällä Kazancin sukuun armenialaisen amerikkalaistuneen Tchakhmakhchianin suvun. Amerikkalainen Rose on valinnut eron jälkeen uuden miehensä, Kazancin suvun viimeisen miehen, Mustafan nimenomaan tietoisena tästä historiallisesta traumasta. Seurauksena on jäätynyt tila, jossa tytär Armanoush suhaa sukujen välillä ja saa lopulta liikettä seisovaan veteen. Rohkeudesta kirjailijaa voi ihailla; syyte turkkilaisuuden halventamisesta kumottiin myöhemmin. Siitä huolimatta kaunokirjallinen toteutus ontuu. Romaanissa näkyy tendenssi, joka saa usean henkilön kangistumaan luennoitsijaksi. Sellaisetkin, jotka eivät siihen rooliin istu, kuten parikymppiset Armanoush ja Asya. Sukuni historia tässä  kaupungissa...

Parhaimmillaan Shafak on kuvaillessaan istanbulilaisen kodin naisten arkielämää neljän seinän sisällä ja sen erilaisia tyyppejä, kuten levotonta Feride-tätiä, joka värjäilee hiuksiaan kunkin aamuisen olotilansa mukaan. Voimatta ottaa katsekontaktia keneenkään hänen katseensa harhaili hermostuneena ympäri pöytää. Tai isoisoäidin Petite-Man alzheimeria

Rukouksen sanat, jotka hänen oli määrä lausua, olivat aivan äkisti liittyneet yhteen pitkulaiseksi kirjainten ketjuksi ja kävelleet jonossa pois kun musta ja karvainen toukka, jolla on liikaa jalkoja laskettavaksi.

Kuten lukujen otsikot manteleineen ja aprikooseineen jo kertovat, Istanbulin värejä ja makuja löytyy keittiöistä ja kaduilta, oikeine turkinkielisine nimineen. Siitä huolimatta kirjailija on päätynyt omituiseen ratkaisuun kertoessaan Cafe Kunderan vapaamielisestä taiteilijaporukasta. Siellä istuskelevat Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti ja Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen runoilija etc eli valmiiksi luonnehditut tyypit, joille ei anneta nimiä. Heidät on sen sijaan varustettu valmiilla kyltin tyyppisellä nimikkeellä. Ei mikään kiva ratkaisu lukijalle.

Melko työläs hahmo tässä romaanissa on harras uskovainen, Banu-täti, jonka henkiolennot jinnit, ennustukset ja näyt puhelevat, naureskelevat ja taistelevat pitkin kämpän seiniä taikauskon ja uskonnon väkevänä seoksena. Miehet esiintyvät romaanissa joko hirviömäisinä isinä - en epäile etteikö noita löydy - tai vahvoihin naisiin rakastuneina ja heitä ehdoitta ihailevina hahmoina, aika vähäpuheisina.

Miksi 19-vuotias Zeliha ei romaanin alkuasetelmassa kuvattuun aborttiin sittenkään päätynyt - tämä ei ole juonipaljastus, se selviää heti alussa - se on loppujen lopuksi eräs kaikkein kevyimmin pohjustettuja käänteitä koko romaanissa, kun miettii henkilöhahmoa, hänen elämänkatsomustaan ja tapahtumaa, joka hänet tilanteeseen oli saattanut.

Minusta kirjailija on ottanut ison harppauksen kirjoitettuaan Eevan kolme tytärtä. Nimi Kirottu Istanbul kuulostaa paremmalta kuin olisi suora suomennos Istanbulin äpärä, mutta harhauttaa. Istanbulia kaupunkina tässä rakastetaan täysillä.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
The Bastard of Istanbul, 2007, suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2012, 498 s

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Olen jumittunut Lähi-itään, nyt portille eli Turkkiin. Hassu sattuma, että Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä seurustelee saumattomasti edellisen lukemani tietokirjan, Arabikevään jälkeen kanssa. Romaanin keskeinen teema on näinä aikoina vahvistuvan vanhoillisen islamin törmäys toisiin tulkintoihin, uskontoihin ja filosofioihin sekä sen vaikutus arjessa, jokapäiväisessä elämässä, yhteiskunnassa ja politiikassa ja vielä erityisesti naisen elämässä. Näkökulma on istanbulilaisen kapinoivan, epäröivän, kyselevän tytön, keskiluokkaisen perheen tyttären.

Romaanin nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että päähenkilö on Neri, ja hänen kaksi ystävätärtään, maallistunut Shirin ja harras muslimi Mona osallistuvat tarinaan sittenkin statisteina, ja varsinkin Mona jää aika pieneksi sivuosaksi. Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja paikassa: nykyajassa ja 15 vuoden takaisessa ajassa, Istanbulissa ja Oxfordissa. Shafak pitää hellyyttävän hyvin huolta lukijasta ja hänen kartalla pysymisestään. Jokainen luku on sekä otsikoitu että merkitty paikalla ja ajalla, 'Oxford vuonna 2001'. Se on rentouttavaa näinä aikoina, kun moni kirja kikkailee monenlaisilla näkökulmilla ja tasoilla, joissa voi pahimmillaan lukijana rasittua.

Neri, 35-vuotias varakas kotirouva joutuu teini-ikäisen tyttärensä kanssa autossaan Istanbulissa liikenneruuhkaan ja siellä kerjäläisten ryöstämäksi. Seuranneessa yhteenotossa hänen laukustaan paljastuu vanha valokuva, joka sysää liikkeelle muistot. Nerin lapsuuden perhe paljastuu yhtä kaksijakoiseksi kuin miltä näyttää koko Turkki; kodissa hyllytilasta kamppailevat isän Atatürkia ihaileva maallistunut kirjasivistys ja äidin, hartaan sunnimuslimin uskonnon symbolit. Yhtä sotaa on vanhempien avioliittokin. Isä nautiskelee enevästi rakia ja varmistaa silläkin, etteivät uskonnolliset fanaatikot eksy hänen seuraansa. Äidin selän takana tytär etenee isän myötävaikutuksella opin tiellä lopulta sittenkin Oxfordiin asti. Yliopiston asuntola tuo Nerille ystäväksi rämäpäisen ateistin, iranilaisen Shirinin ja myöhemmin huivia käyttävän uskovaisen Monan. Varsinainen johtotähti filosofisille keskusteluille, uskontojen dialogille löytyy pian: vetovoimainen professori Azur, jonka opetusmenetelmät ovat kiistanalaisia ja maine tuo sekä ihailijoita, rakastuneitakin että vihamiehiä. Professori vaatii paljon oppilailtaan, liikaakin heidän ikäänsä nähden eikä innostukseltaan aina huomioi hauraimpia heistä.

Jotkut tutkijat ovat taipuvaisia jakamaan ja luokittelemaan, toiset puolestaan sekoittamaan ja yhdistämään. Jotkut pilkkovat, toiset kytkevät. Minä taas haluan elää kaikki aistit valppaina kuten sinun ihmeellinen mustekalasi. Ei luoteta yhtenäisiin aivoihin. Tehdään runoudesta osa filosofiaa ja filosofiasta heti paikalla osa jokapäiväistä elämää. Nykymaailmassa on se vika, että vastauksia pidetään tärkeämpinä kuin kysymyksiä!

Lyhyissä, usein koukuttavasti päättyvissä luvuissa vuorotellaan Neri Nalbantoglun lapsuuden kodissa, turkkilaisissa häissä, Istanbulin eliitin kutsuilla ja Oxfordin Jumala-seminaarissa. Ne täydentävät hyvin kuvaa nuoresta naisesta etsimässä omaa elämänkatsomustaan konservatiivisen uskonnollisuuden ja ehdottoman ateismin välissä. Professorin dialogit oppilaidensa kanssa ovat oikeasti ajatuksia herättäviä ja virkistävää luettavaa. Oxfordin kirjastoissa viihtynyt ja brittien luottamusta maan instituutioihin ihaillut Neri pettyy oman maansa muutokseen, kotirouvana korruptoituneiden liikemiesten ja heidän vaimojensa illallisella hän ei siedä sukupuolittunutta keskustelua; miesten keskustelua politiikasta ja bisneksistä ja naisille tilattua selvänäkijää. Nuorten opiskelijoiden ja professorin suhteet värjääntyvät monenlaisesta kilvoittelusta. Skandaalinkäryinen menneisyys sekoittuu Nerin illalliskutsuilla Istanbulin kuohuvaan nykyhetkeen, jossa syyrialais-, kurdi- tai romanilapset imppaavat liimaa laukunryöstäjien kanssa.

Eevan kolme tytärtä on kuin istanbulilainen vastine Elena Ferranten Napoli-sarjalle, yhdessä osassa. Yhtä tiukasti Shafak ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, korruptioon, ahdasmielisyyteen ja nousevaan nationalismiin -  ja näkee naiselle tässä yhteiskunnassa varatun kapenevan tilan. Samalla tavoin hän myös peilaa muutoksia ystävättärien valintojen kautta. Toiseksi Shafak silti jää psykologisessa kuvauksessa ja kielessä. Shafak käyttää paljon vertauksia, joista osa osuu,  mutta jotkut ontuvat ja töksähtävät tekstistä kuin, kuin....---heidän äänensä kohosivat ilmaan kuin dynamiittipanoksen tappamat kalaparvet veden pinnalle. Suomennoksen kansi on minusta huono, kuin hiusvärimainos. Romaani vetää joka tapauksessa hyvin ja käsittelee runsaita ja ajankohtaisia teemojaan innostuneesti. Olin maistavinani jonkinnäköisen itämaisen mausteen sen vapautuneessa heittäytymisessä yleviinkin tunnelmiin. Rohkeaa.

Luimme näköjaan taas Mummon matkalla kanssa saman teoksen.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Three Daughters of Eve, 2016, suomentanut Sari Karhulahti 
Gummerus, 2018