perjantai 31. joulukuuta 2021

Hyvää Uutta Vuotta 2022!

                                                            Aamuruusuja parvekelasissa marraskuun pakkasilla. 
                                                            Parhaimmat spektaakkelit järjestää luonto itse. 

Lukuvuosi 2021 oli taas erittäin hyvä, luin samalla tahdilla kuin ennenkin. Sillä tahdilla ei kannata esittää täällä mitään pylväitä tai piirakoita. Harrastus on hyödyllinen, hauska ja elintärkeä. Sen lisäksi olen maalannut, katsonut hyviä ja huonoja elokuvia ja sarjoja. Langalla!!!  Pieninä luppohetkinä olen myös täyttänyt ristikoita. Olen erityisen katkera, kun niitä kutsutaan helpoiksi. Ei ne mitään helppoja ole. Ristikot ovat soljuneet elämääni yhtä luonnollisesti kuin rypyt naamalleni, eräänä vanhenemisen ilmenemismuotona. Ainakin pidin niitä nuorempana mummoharrastuksena. Lapsenlapselle marraskuun kovilla pakkasilla aloitettu villatakki-neule jämähti omituisesti kainaloihin. 

Huomaan tänä vuonna löytäneeni taas useamman pohjoismaisen kirjailijan, jotka tekivät vaikutuksen. Heihin lukeutuvat Alex Schulman (tänäkin vuonna), Tove Ditlevsen ja viimeisimpänä Asta Nordenhof, timanttisia kirjoittajia jokainen. Samaan porukkaan voisi ehkä lukea myös edellisen sukupolven edustajan Christer Kihlmanin, joka kuoli tänä vuonna. Luin häneltä pienoisromaanin, joka osoittautui häkellyttävän hienoksi.

Vielä voin imeskellä kuin karamellia muistoani Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogi       -elämänkerrasta. Se on yhdella sanalla: ihana.

Valmistaudun seuraavaan klassikkohaasteeseen ja muistelen edellistä nappivalintaa. Camus'n Sivullinen häikäisi.

Loppuvuottakin kirkasti useampi lukuelämys, joista Pirkko Saision Passio sai ansaittua huomiota. Itselleni vahvin elämys oli Eric Vuillardin Päiväkäsky. Se on vanginnut tehokkaaseen tarkennukseen hetken, jolloin maailma oli tienhaarassa. Oli vielä mahdollista valita toisin kuin tehtiin. Vuillard avaa esiripun ja kattaa näkymän muutamaan kohtaukseen, näyttää kuinka kipinä kytee ja kuinka maailmanpaloon johtavaa liekkiä ravitaan, upeissa salongeissa, konjakkia maistellen.

Edelleen näyttää jatkavan elämäänsä netissä uudenvuodentoivotus, jonka sain noin parikymmentä vuotta sitten kollegalta sähköpostiini. Se on niin optimistinen, so cheerful...


 




keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita


Hassan Blasimin uusimmassa, kahden pienoisromaanin muodostamassa teoksessa kohtaavat kaksi maailmaa: Isiksen miehittämä Mosulin kaupunki Irakissa ja Sololand, pakastunut paratiisi pohjolassa. Mosulissa ahtaalle joutuvat paikalliset asukkaat hirmuhallinnon tyrannisoimina, Sololandissa sinne esimerkiksi Mosulista saapuneet turvapaikanhakijat, paikallisten ennakkoluulojen ja pelkojen kohteina.

Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo aika perinteiseen tyyliin nuoren pojan selviämistavoista kokin apulaisena keskellä mielivaltaa. Elias on saavuttanut Isisin luottamuksen oppivaisena poikana, hän laskettelee šarian sääntöjä Abu Qatadalle, kokkimestarille tuosta vain. 

"Tiedäthän sinä, millainen rangaistus tupakoinnista seuraa šarian mukaan?" Abu Qatada näpäytti. "Se vähän riippuu", Elias vastasi. "Joskus ne vain ruoskivat, joiltakin on katkottu sormia. Syyriassa tupakanpolttaja on kuulemma sysätty kerrostalojen katoilta alas".

Fanaattiselle uskonnollisuulle ja sen perusteille Koraanin ulkoa opettelemisineen hymyillään vinosti. Isisin määkijöitä. Samalla Mosulin dominikaaninen kirkko, Kellokirkko - johon Isis on asettautunut amerikkalaisten pommeilta suojautuakseen -  antaa tilaisuuden kerrata kristittyjen eurooppalaisten motiiveja historian kuluessa. Jälki ei ole nättiä silläkään puolella.  - opettelette ymmärtämään meitä vain siksi, että onnistuisitte valtaamaan maamme ja ryöstämään rikkautemme.

Suurten uskontojen väliin puristuksiin joutuvat mm jesidit, kuten Elias. Osana Eliaksen kertomusta kerrataan jesidien vainot ja murhat (joista kokemuksista Nadia Murad kirjoitti kirjan). Kokilla ja apupojalla on kummallakin salaisuus kirkon kellotornissa ja se tekee heistä kumppanukset muutenkin kuin keittiössä. Emiirit ja kalifit, kuskusveljekset ja itsemurhaiskijät pyörivät semmoisessa okrasoosissa, että voi uskoa olevan täysi työ erottaa kuka mitäkin esittää siitä kuka oikeasti on. Se voisi olla koomista ja mustan huumorin viiruja muhennoksessa näkyykin. Pelon ja kauhun keskellä ei mikään kauaa kuitenkaan hymyilytä. Eurooppalaiset jihadistitulokkaat pystyvät helpommin julmuuksiin kuin paikalliset värvätyt, jotka tuntevat yhteyttä kotikaupunkiinsa ja sen heimoihin. Uudet käännynnäiset pyrkivät sokeaan ehdottomuuteen. 

Seikkailu kehittyy kohti Eliaksen ja kokkimestarin pakosuunnitelmia, sen verran löyhässä hirressä he näkevät jokaisen ympärillään roikkuvan. Apua saadaan oppineelta Saralta, runoilijalta ja entiseltä apteekkarilta, joka on erään Isisin pomon lempivaimokseen valitsema ja sen seurauksena asuntoon lukittuna. Kokkien on kuitenkin tuotava hänelle ruokaa.

Eliaksen seikkailut ovat hyvinkin uskottavia ja sisältävät monia värikkäitä käänteitä sekä ronskiakin dialogia, sellaista jota kirjailijalta on tottunut näkemään, vihaista, sarkastista, hauskaa. Siitä huolimatta olin ällistynyt Hassan Blasimin hyvin erilaisesta kertomisen tavasta verrattuna tähän asti lukemaani - josta olen pitänyt paljon. Näin suppea seikkailukertomus ei vaikuta oikeastaan romaanilta, olisiko se pikemminkin käsikirjoitus jollekin, elokuvalle? 

Sololandissa päähenkilö, minäkertoja on irakilaistaustainen tulkki, entinen hyönteistutkija, joka suuntaa pohjoisen vastaanottokeskukseen auttamaan maahan saapuneita turvapaikanhakijoita. Tarinan hän kertoo vankilasta, täynnä kaunaa ja raivoa. ... minulla on yksi ainoa päämäärä: tallata lokaan tämän leuhkan Pohjolan sadunhohtoinen tarina.

Sillä tietenkin sekä entiset että uudet maahanmuuttajat tulevat törmäämään rasismiin, avoimeen ja kätkettyyn, ylemmyydentunteeseen. Heillä ei ole ollut pakolaisuudelleen vaihtoehtoja. Syyttömät ihmiset saavat karkotustuomion, jonka ovat langettaneet hullut diktaattorit, sodat ja ilmastonmuutos. Kotiseutu on muuttunut asuinkelvottomaksi. Se on lähtökohta, joka tekee tulevat koettelemukset sitäkin hankalammiksi kestää. Puuttumisen kokemus on meikäläisten brändi, menetetyn kollektiivisen identiteetin merkiksi lätkäisty leima. 

Kun he löytävät Sololandin tapaisen onnellisuuden paratiisin, heiltä kysytään: Miksi tulit tänne? Kohtaamisia sävyttää Janten laki: "Älä luule että sinä olet jotain. Älä luule että olet yhtä hyvä kuin me."

Kertoja purkaa raivokkaita tunteitaan aina niin tietäväisiä paikallisia kohtaan. Tulijoita kun kohdellaan aina yhtenä ryhmänä, johon on yksinkertaista lyödä sama leima eikä antaa minkään sitä hämmentää. Eräs järjestetty kotoutumisillallinen näyttää ensin hupaisat puolensa, kolme irakilaista saa valmisteluissaan väännettyä monenlaista erimielisyyttä ja yksi heistä on jo valmiiksi humalassa. Hän on lisäksi lotrannut itseensä voimakasta hajuvettä, mikä aina oudoksuttaa pohjolaisia, jotka ovat allergisia vähän kaikelle. 

Yhteinen ateria osoittautuu vihamieliseksi ansaksi ja kertomus kääntyy loppua kohden yllättävän aggressiiviseksi kostofantasiaksi kaikesta maahanmuuttajana koetusta ikävästä. 

Kertoja luennoi, ja paikoitelleen saarnaa maanmiehilleen. Mies on vihainen ja hänellä on siihen syynsä. Oppinut pohdinta kiinnostaa, esimerkiksi se miksi länsimaissa aina korostetaan yksilöllisyyttä, mutta maahanmuuttajat stereotyypitellään rankasti. Eivät omienkaan hölmöydet saa armoa. Kuten Eliaksen seikkailut, Sololand on sivumäärältään suppea suhteessa vastaan tuleviin käänteisiin. Niille ja henkilöhahmoille ei oikein anneta aikaa ja siksi vaikutelmasta tulee liian nopeasti täyteen sullottu kertomus. 

Tähän mennessä olenkin jo tutkinut taustoja sen verran, että luin Blasimin todellakin kirjoittaneen nämä kertomukset ensin kuvattaviksi käsikirjoituksiksi (Kirjojen kuisketta)

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita
Sāʿa wa-ḍuyūf, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2021, 219 s


tiistai 21. joulukuuta 2021

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Mistä näitä Irène Némirovskyn novelleja putkahtelee? Kirjailija kuoli Auschwitzin keskitysleirillä vuonna 1942 hoitamattomaan sairauteen. Hänen miehensä murhattiin samalla leirillä kaasukammiossa muutama kuukausi myöhemmin. Romaani Ranskalainen sarja ilmestyi Ranskassa postuumisti vuonna 2004, suomennos seuraavana vuonna ja muitakin novelleja on sittemmin suomennettu. Nyt tutkiessani kirjailijan historiaa huomasin, että venäjänjuutalainen perhe pakeni vallankumouksen jaloista ensin Suomeen. Hän on kirjoittanut myös Suomen ajastaan novelleja.

Némirovsky on kuvannut Suomen-aikaa kokoelmaan Sunnuntai ja muita novelleja sisältyvissä kahdessa 1930-luvulla kirjoittamassaan novellissa "Aino" ja "Viinihuurut" sekä laajasti romaanissa Le Vin de solitude''. Teksteistä kuvastuu lämpimiä muistoja vaatimattomissa oloissa vietetyistä ajoista. Suomessa vietettyyn aikaan osui sisällissota, jota Némirovsky kuvaa                                                                                  novelleissaan (Wikipedia).

 

Kokoelman kymmenen novellia on kirjoitettu vuosina 1932-42. Vallan ja vaurauden säälimätön erittelijä, Némirovsky kuvaa perheitä ja suhteita ajassa, salonkeja, peilejä ja pianonsoittoa. Mitä yksityisiä tunteita tai tunteettomuutta kätkeytyy järjestettyihin avioliittoihin, kuinka normeihin jäykistynyt nainen puhkeaa uuteen elämään salatussa suhteessa. Satunnaisia rikastumisia ja onnenpotkuja, vaikean rakkaussuhteen julmuutta ja ihanuutta verrattuna rauhalliseen neitsytelämään. Ja myös alkaneen sodan mielivaltaista aikaa, jossa tavallinen sosiaalisten suhteiden laskelmointi katoaa savuna ilmaan ja korvautuu hetken eloonjäämiskamppailulla. Autonkuljettaja on rikkaalta mieheltä kadonnut, mutta tuntemattomasta nuoresta miehestä tulee pelastus. Novelleissa ei esiinny enkeleitä eikä paholaisia, ihmiset ovat sekä armeliaita että juonikkaita. Kertoja ei heitä arvota, hän seuraa sivusta. 

Sodan jälkeen Némirovsky unohdettiin ja näköjään juuri siitä syystä, mikä novelleistakin ilmenee. Hänellä on liian paljastava ja objektiivinen katse juutalaisiinkin, aikana jolloin holokaustin jälkeinen maailma vaati muuta. Hänellä oli myös yhteistyökumppaneina "vääriä" osapuolia, antisemitistejä ja oikeistonationalisteja. Häneen on jälkikäteen lyöty "itseinhoisen" juutalaisen leimoja. Aika epäreilua, kun kirjailija on itse jo poissa. Tässä ajassa voisin kuvitella, että Némirovsky varoisi loukkaantumasta kenenkään puolesta. Tosin nyt taisin syyllistyä samaan epäreiluuteen itsekin.

Lukijana voi iloita teeskentelemättömistä ja tarkkakatseisista novelleista, joissa tekosiveys, vallan- ja rahanhimo näkyvät kaikista kulisseista riisuttuina. Novelleista tulee mieleen Mme Bovary ja viimeisestä, Herra Rosesta, sotaa pakenevia kuvaavasta eräs elokuva, loistava sellainen. Löysinkin sen lopulta: Suojelijat, joka näytettiin Teemalla kolme vuotta sitten. Siinä pääosia esittävät sodan aikana kotirintaman naiset, jotka ottavat hoitaakseen miestenkin työt. 

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia
Novellit ovat ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 1932-42
Suomentanut Leena Rantanen
Ntamo, 2021, 183 s

torstai 16. joulukuuta 2021

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen


Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin romaani on pojan kasvutarina, perhe- ja rakkauskertomus. Jules Moreau on sen minäkertoja ja kokija, muita näkökulmia ei käytetä. Kertomus on myös lähes kronologinen, joitakin muistumia lukuunottamatta, josta se myös alkaa. Moottoripyöräonnettomuudesta. 

Moreaun perhe näyttää ensin tavanomaiselta onnelliselta perheeltä, jossa ainoita murheita on isän jonkinnäköinen ahdistus, jota ei sen enempää pureta. Äiti sen sijaan on kaikkien seurapiirien sädehtivä keskus, perheestä ystäväpiiriin ja satunnaisiin tuttaviin. Vanhemmat kuitenkin menehtyvät traagisessa auto-onnettomuudessa, vähän Grace Kellyn tapaan, johon äitiä verrataankin ja se tapahtuu samoilla seuduillakin Etelä-Ranskassa, jossa perhe lomailee.

Sisäoppilaitos odottaa murrosikäisiä lapsia, Julesia, isosiskoa Liziä ja isoveljeä Martya. Jules kokee suurta yksinäisyyttä ja hylkäyksen pelkoa eikä enää löydä entistä vahvaa imagoaan luokan suosittuna poikana vaan tuntee itsensä oudoksi ja oudoksituksi. Sisaruksista ei ole apua, Liz on entistä villimpi ja peittää murheensa koviksen rooliin, jossa etsii aina uusia kokemuksia ja miehiä jo teini-ikäisenä. Marty on jo ennestään muiden mielestä omissa maailmoissaan tutkimassa luonnontiedettä eivätkä sisarukset odotakaan saavansa häneen mitään yhteyttä. Hän uppoaa nörtin maailmaansa, jossa osoittautuu myöhemmin internetin kynnyksellä etujoukkoihin kuuluvaksi.

Pihaan tullessani nyökkäsin Martylle. Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee.

Koulussa Jules tapaa salaperäisen Alvan, joka ainoana luokasta valitsee istua hänen viereensä. Ajan kuluessa heistä tulee sydänystäviä. Heitä yhdistävät myös lapsuuden tärkeiden ihmisten menetykset. Samalla he ovat myös nuoria, jotka etsivät rakkautta. He ovat epävarmoja mutta eivät halua siltä näyttää. He pelaavat keskenään peliä, esittävät saavuttamatonta tai  välinpitämätöntä, pettymisen pelossa. 

Alva katsoi häntä tavalla, jolla ei ollut vielä koskaan katsonut minua, ja heidän puhuessaan aistin sisimmässäni tuhkanharmaan alemmuudetunteen, joka ei myöhempinä vuosina koskaan täysin kadonnut.

Näistä lähtökohdista sujuva kertomus etenee Julesin erehdysten ja oivallusten tietä ja muiden henkilöiden elämänpolkuja esitellen. Monia suhteita tulee, monet katkeavat. Aiemmin teini-ikäisinä menestystä nauttineet eivät löydäkään paikkaansa ja nössönä pidetty taas etenee määrätietoisesti kohti selkeää ja tyydyttävää työ- ja perhe-elämää. Keski-Eurooppa pysyy romaanin tapahtumapaikkana, Berliinistä Müncheniin, Etelä-Ranskasta Sveitsin alpeille. Siellä, Luzernissa, Jules ja Alva tapaavat kymmenen vuoden jälkeen uudelleen.

Kirjan kanteen on saatu John Irvingiltä adjektiivit koskettava ja ansiokas (?). Kaikinpuolisesta sujuvuudesta huolimatta minuun ei romaani täysin uponnut, jotain jäi puuttumaan. Ei vaikka traagisia käänteitä riittää ja Jules kulkee kohti kaunista ajatusta ystävyyden ja yhteisyyden merkityksestä. Koin paikoitellen sen hahmot ja runsaan psykologisoinnin kliseisiksi. Tässäkin romaanissa viitattiin Kierkegaardiin, kuten Knausgårdin viimeisimmässä. Ehkä minulla on jokin henkilökohtainen ongelma Kierkegaardin kanssa. Tämän tapaisia mietteitä ihmisen itsensä löytämisestä kirja kattaa tiheään lukijalle:

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu."

Mikä ei tapa, se vahvistaa. Jep. Saattaa johtua kirjailijan nuoruudesta (s.1987), että romaanin lapsuus-ja nuoruuskuvaukset tuntuvat tuoreemmilta ja eloisammilta. Loppua kohden kerronta puutuu. Kirjassa on hieman opettavainen, totinen sävy. Kuulin korvissani alppilehmien kellojen kalkatuksen ohella Baselin kolisevat kirkonkellot sunnuntaiaamuna.

Löysin tästäkin romaanista oman muistikuvani. Kun kauan elää, muistojen arkku sen kun täyttyy. Olen katsonut Pilatus-vuorta huoneeni ikkunasta Luzernissa, au-pair-kesänäni, kuten Alva ja eräs Romanov. Se herätti minussa vain koti-ikävää, kuten kaikki Sveitsissä. Sveitsitraumani on syvä. Olin iloinen, kun myöhemmässä lukuhistoriassani löysin Clarice Lispectorin, jolla oli samoja tunnelmia sieltä.   

Yksinäisyyden jälkeen on palkittu ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnolla, joten se on saanut paljon arvostusta ja lukijoita. Suomennos on hyvä, siinä ei töksähdä mikään. Kirja nähdään epäilemättä vielä elokuvanakin. Se on jo valmis käsikirjoitus ranskalaiseen elokuvaan: runsaasti keskustelua ja viiniä, eroja ja vaikeita suhteita, sairauksia, mutta niukasti naurua. Juliette Binoche äitinä. 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen
Vom Ende der Einsamkeit, 2016, suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co, 2021, 321 s

maanantai 13. joulukuuta 2021

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa




Oletko hereillä Maggie? Olen kaivannut sinua, kerro minulle jotain.
Taisit herätä miehesi kuorsaukseen. Hän haisee kapakalta, mutta se on ehkä murheistasi pienin?

Maggie ja Kurt. Ohimennen Kurtin vaimo Ulla ja edellisetkin suhteet, lapsiakin, Sofie ja muutama unohtunut. Ja sitten, pari laivanvarustajaa, bisnesmiehiä, joihin liittyy eräs alus: Scandinavian Star. Se on haverihistoriaa, faktaa. Tuolla risteilyaluksella sattui tulipalo, useitakin, huhtikuussa 1990. 159 kuollutta, joiden joukossa syyllinen tuhopolttaja. Tai ei sittenkään, sittemmin kaiken takana häämötti vakuutuspetos.

Nämä kummallisesti ilmassa leijailevat irtokappaleet hämmästyttävät ensi alkuun kysymään, mikä tämä on, ja myös, pitääkö tätä jatkaa että selviäisi mistä on kyse. Piti ilman muuta. Tanskalaisen runoilijan ja kirjailijan Asta Olivia Nordenhofin Löysää rahaa on kirkas helmi. Ja mikä parasta, se on helminauhan ensimmäinen. Tässä on nimittäin kyse projektista Scandinavian Star-nimisestä projektista, 7-osainen, joista tämä on ensimmäinen. Lukijana on vain toivottava, että kirjailijan vankkumaton varmuus tulevasta pitää. Vaikutelman erityisestä varmuudesta antaa se, että kirjailija ilmoittaa jo ensimmäisen osan jälkeen näitä seuraavan kuusi, ei enempää eikä vähempää. 

Ihailen suuresti kirjailijaa, joka yhä paksunevien tiiliskiviromaanien aikana raapaisee näkyviin väläyksiä sieltä täältä, kertoo ne kuin lyhyinä novelleina, ja kuitenkin niistä väläyksistä rakentuu hiljalleen johdonmukainen, lumoavasti kerrottu ihmisten polku, ei sittenkään mistään irrallaan, vaan tiukasti ajassaan kiinni, kuten me kaikki, kaikkein individualistisimmatkin olemme. Ehkä siinä näkyy runoilijuus, pelkistämisen taito ja taika, joka tuottaa laiskemmallekin lukijalle virkistäviä oivalluksia; sirpaleista rakentuu kuva. Vain 145 sivusta huolimatta kuvaan ja sen maailmaan sukeltaa syvälle.

Maggien ja Kurtin elämän sirpaleita kokoaa kertoja, joka välillä puhuttelee heitä, välillä meitä, lukijoita. Ajassa poukkoillaan Kurtin ja Maggien lapsuudessa, nuoruudessa, rakkaudessa sattumanvaraisesti, muistinvaraisesti. Rikkonaisia ihmisiä nämä Tanskan Nyborgissa asustavat ovat, siksi heidän rakkaustarinansa on täynnä tulehtuneita haavoja, vaikenemista ja ohi katsomista. Seksuaalinen vetovoima leiskuu, mutta ei se tuo onnea. Maggie on nainen joka ei tunne sanaa raiskaus, se on kertojan sana.

Sinä olet pitelemätön, sinä olet niin pitelemätön, Kurt toisteli. Jos Maggie jossain sielunsa sopukassa ymmärsikin, että he olivat rakentamassa hänestä myyttiä, joka ei voisi käydä toteen, hän ei halunnut myöntää sitä.

Lukijana aloin ymmärtää ja pitää tästä hauraasta parista, näistä rikkonaisista ihmisistä, tuntea lämpöä heidän tunteissa lepattavasta liekistään. Maggiestä, jonka ainutkertainen tapa nähdä maailma on häkellyttävin kielikuvin kerrottu. Miehessä oli jotain epätodellista, aivan kuin hän olisi työntynyt täysikasvuisena mullasta ja ryhtynyt saman tien touhuamaan, säntäillyt tärkeine asiakirjoineen aulaan ja taas ulos. 

Pariskunta on onneton tavalla, joka ei ole kovin omaperäistä, siinä on puhumattomuutta, väärinymmärrystä, väkivaltaa, epävarmuutta, mutta kaikki heidän epävarmuutensa on näkyvillä. Onko se intohimoa vai mitä, rakkauttako, siitä eivät saa selvää Kurt eikä Maggie sittenkään kun se on jo myöhäistä. Ylistetty rakkaus, vaikken edes tiedä mitä se on.

Pidin myös paljon kertojasta, joka Maggien ja Kurtin läheisyydestä ponnistelee etäämmäs nähdäkseen ympäröivän maailman, rahanansainnan kovat keinot, joita ihmisiä opetetaan turhaan kunnioittamaan. Sitä hän alkaa setviä kuivakkaasti, kuin selvitystehtävän saaneena, vaikka

Mykkyys, tyhmyyden pelko, alkaa vaivata heti, kun on kyse talousasioista.

Samalla kertoja paljastaa lahjomattomasti, ettei kyse ole ydinfysiikasta. Vaan vakuutuspetoksesta siis. Ja lopulta, kuinka kylmäävää voi olla yrittäjyys, se jonka siunauksellisuutta meille toistetaan vallitsevassa poliittisessa jargonissa päivästä toiseen. Raha kasaantuu ja toisaalta tyhjenee toisten taskuista, kuten Maggien ja Kurtin, joiden repaleisessa nuoruudessa itsensä myyminen löytyy hetkellisenä ratkaisuna umpikujaan, molemmille. Eikä Kurt ole myöhemminkään niin ovela raha-asioissaan kuin ko laivanvarustajat.  

Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys. Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle. Kapitalismi on joukkomurha. 

Raadollinen päätelmä on tässä tapauksessa looginen. Löysää rahaa oli tänä vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Tällä purjehduksella olen mukana, vaikka lopussa häämöttääkin tulipalo Scandinavian starilla. Viimeisellä sivulla reitti on jo näkyvillä. En ole varma, mistä sain vinkin tästä hyvin omaäänisestä romaanista, epäilen Mummoa matkalla.




Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa
Penge på lommen (Scandinavian Star del 1.), 2020, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka
Kustannusosakeyhtiö Teos, 2021, 145 s





perjantai 10. joulukuuta 2021

Johanna Bäckström Lerneby: Familjen


Familjen (suomennettuna Perhe, Gummerus) on jokaisen maahanmuuttovastaisen märkä uni. Vastaavasti se on jokaisen pakolaisiin, maahanmuuttajiin myötämielisesti suhtautuvan lukijan painajainen. Palkittu (rikos)toimittaja Johanna Bäckström Lerneby suhtautuu toimittajana aiheeseensa avoimen kiinnostuneesti ja on innostunut päästyään ensi kertaa nauttimaan ramadan-ateriaa kirjansa fokuksessa olevaan Al Asimin (oikeasti Ali Khan) perheeseen.

Kirja palkittiin julkaisuvuotenaan 2020 Årets journalist -palkinnolla. Kirjassa hän kertoo, kuinka alun perin Libanonista lähtenyt suku asettautui Göteborgin Angered -nimiseen kaupunginosaan, noin 10 km kaupungin keskustasta. Asukkaita alueella on yli 50.000 ja sinne on alle kolmessa vuosikymmenessä syntynyt omalakinen rinnakkaisyhteiskunta, jota rikollinen suku hallitsee pelolla, väkivallalla ja rikoksilla. Suvun ominta alaa ovat murhat, kiristys, uhkaukset, huumausaineet ja aseet.

Eihän tällä klaanilla ja Calabrian 'Ndranghetalla ole paljon eroa. Pitkien aikojen kuluessa hyväksi todettuja menetelmiä on molemmilla käytössä. Tässä imaamien rukoushetket korvaavat italialaisen rikollisjärjestön historialliset rituaalit. Vaikenemisen kulttuuri, se ettei julkisillekaan rikoksille löydy myöhemmin todistajaa joka uskaltaisi oikeudessa todistaa näkemäänsä, tekee ajan mittaan poikkeavasta elämäntavasta normaalin kaikille osapuolille, niin asukkaille kuin poliisille.

Innan vittnet lämnade förhörsrummet frågade han poliserna:
- Får man en kopia på förhöret?
- Nej. Varför vill du ha en kopia? frågade polisen.
- Så att jag vet vad jag har sagt.

Kannen teksti on kuvaava: Vissa säger maffia, själva kallar de sig problemlösare. Juuri tämä tekee kirjasta niin moniulotteisen ja elävän. Se esittelee aluksi suurperheen huolehtivan isän, suvun arvostetun päämiehen, valaisee kaupunginosan historiaa ja pienyrittäjien tilannetta. Bäckström Lerneby lähtee liikkeelle kuin paikalle saapunut kuvaaja, joka antaa kameran liikkua päivällä urheilukentällä poikien pallopelissä, kahvilan takahuoneessa, imaamin keittiössä. Haastattelut seuraavat toisiaan, toimittaja pidättäytyy arvioimasta tilannetta mitenkään, esimerkiksi sekä kiristyksen uhri että "oletettu" kiristäjä kertovat näkemyksensä.

Kirjassa sukuklaanista käytetään keksittyä nimeä Al Asim, sillä loppuvaiheessa suku ei halunnut olla toimittajan kanssa tekemisissä. Heidän ystävälliset välinsä näyttävät viilenevän mitä pidemmälle kirjassa edetään. Ennen kirjaa ilmestyy nimittäin toimittajan paljon huomiota herättänyt kirjoitus Aftonbladetissa Så kontrollerar familjen en hel förort. Tämän jälkeen tutkiva toimittaja ei ollut enää perheeseen tervetullut vieras eikä imaamia enää kiinnosta keskustella tekeillä olevasta  kirjasta,  jota toimittaja on kertonut valmistelevansa. Nainen  on hyvin sinnikäs ja peloton ottaen huomioon, että vastassa on mitään keinoja kaihtamaton rikollisklaani.

On ällistyttävää lukea imaamin asusteisiin pukeutuneen harmaapartaisen miehen kertovan toimittajalle, kuinka epäoikeudenmukaista on että häntä ja hänen sukuaan vainotaan, vaikka hän päinvastoin auttaa viranomaisia sovitellessaan riitaisien osapuolten välillä. Näin ei poliisin tarvitse haaskata voimiaan, suvut ovat jo ehtineet sopia asiat keskenään oli sitten kyse chileläisen pojan murhasta tai pikkupoikien riidasta. Näin toimii yhdyskunta, joka ei luota viranomaisiin, luo omat lakinsa ja tapansa. Sitä paitsi imaami vastustaa kiivaasti Isisiä. Saattaa olla motiivi ei ole niinkään uskonnollinen, vaan kilpaileva jengi sinänsä riittää (oma päätelmä).

Kun harva heistä käy töissä, eivätkä yhteiskunnan tuet sittenkään riitä,  rikosten maailma avautuu kaikkine ansaintamahdollisuuksineen. Siitä huolimatta, että jokunen suvun pariskunnista päätyy avioeroon ja tuet lisääntyvät. Viranomaisille jää velvoite todistaa, että ero on oikea, ettei toista huoneistoa käytetä huumausainebisnekseen ja aviopari sittenkin elä yhdessä, kuten Hakim Al Asimin kohdalla näytti olevan. Varsinkin kun kulttuuri ei alun perin suosi avioeroa.

Suvun kulttuuri on tietenkin hyvin vanhakantainen eli patriarkaalinen. Perheet ovat isoja, imaamilla itselläänkin on 7 lasta. Naisia on harvoin rikoksentekijöinä; heillä on kädet täynnä kotona. Sen sijaan imaamin viisi poikaa ja näiden lapset osallistuvat monenlaisiin rikoksiin, joita kirjassa käydään läpi. Paikallisilta pienyrittäjiltä lypsetään rahaa olemattomilla tekaistuilla syillä. Se vastaa Italian mafian suojelurahoja. Kirjassa kerrataan mielenkiintoisia tapauksia, joissa pakolaisina sota-alueilta tulleet ihmiset kohtaavat suvun uhkailevia jäseniä. Sekä Somaliasta että Syyriasta tulleet miehet ovat kummissaan, he luulivat jättäneensä tällaiset toimintatavat taakseen lähdettyään rikki menneistä kotimaistaan, päästyään Ruotsiin. Tappouhkauksen jälkeen vanhempi rouva varoitti somalialaista Osmania asettumasta perhettä vastaan.

- En äldre kvinna stannade mig, hon sa stopp, de kommer göra dig illa. Jag svarade, jag tackar för det, men jag har redan flytt från kulregn i Mogadishu. De får inte göra som de gör, sa Osman.

Kirja kuvaa poliisin lähes mahdotonta tehtävää pitää yhteyttä mahtisukuun, jotta heidän kanssaan opittaisiin elämään, saadakseen heidät irti rikoksista, antaakseen heidän säilyttää kasvonsa, kun siihen on syytä, mutta ehdottomasti saattaakseen heidät vastuuseen rikoksista samoilla lakipykälillä kuin kenet hyvänsä ruotsalaisen. Yhteistyö suvun kanssa voi johtaa myös suvun aseman entisestään vahvistumiseen. 

Poliisin linjaksi muotoutuu Saksan Essenin mallin mukainen yhteistyö kaikkien viranomaisten kesken, niin poliisin, sosiaalitoimen, verohallinnon, kansaneläkelaitoksen kuin koulunkin. Lisäksi puututaan pienimpiinkin rikkeisiin, joista liukuminen on jossain vaiheessa tullut tavaksi. Ajokortitta ajaminen on tullut eräälle suvun pojalle tavaksi. Kirjan vastahakoiseksi sankariksi hahmottuu Göteborgin poliisipäällikkö Ulf Merlander, tiukka mutta suvun miehiä oikeudenmukaisesti kohtaava tyyppi.

Kaikkia seudun yrittäjiä ja heidän kokemuksiaan mallintavaa hahmoa kirjassa edustaa fiktiivinen Maria, kahvilanpitäjä, joka joutuu vuosikausien painajaiseen ja vastaamaan ex-miehensä autokorjaamon asioista. Jotka nekin olivat alun perin tekaistuja, kuten mafian syyt lypsää rahaa ovat.

Familjen on hyytävää luettavaa ja näyttää ne valtavat haasteet, joita viranomaisilla on kohdatessaan tämän tapaisen kehityksen, joka on eriytyneellä alueella päässyt melkein liian pitkälle. Aikamoinen epäonni on myös siinä, että tämmöinen klaani sattuu muuttamaan jollekin alueelle ennenkuin sen luonne on täysin näkyvissä. Siitä kärsivät paikallisten lisäksi oikeastaan eniten muut maahanmuuttajat, joihin kohdistuu sen seurauksena entistä enemmän vihaa ja syrjintää. Törmäsin netissä  myös Expressen-lehden juttuun, jonka mukaan suvun päämies on Libanonissa tuomittu useista raskaista rikoksista, mm 10 lapsen äidin murhasta. Nyttemmin suku on siihen kohdistetun huomion takia entistä tarkemman syynin kohteena, joten sillä lienee hyvät vaikutuksensa. Kirjasta on Ruotsissa tekeillä tv-sarja.


Johanna Bäckström Lerneby: Familjen, Ett reportage
Mondial, Stockholm, 2020, 299 s




lauantai 4. joulukuuta 2021

Karl Ove Knausgård: Aamutähti



Taisteluni-sarjan jälkeen muistan lukeneeni jostain haastattelun, jossa Karl Ove Knausgård totesi, ettei hänellä ole lainkaan mielikuvitusta. Sen vuoksi hän arveli nimenomaan autofiktion sopivan niin hyvin itselleen. Ja genren vauhdittumiseen hänen maailmanmaineeseen nousseiden teostensa katsotaan paljon vaikuttaneenkin. Siitä häntä on myös paljon vähätelty, aivan turhaan. Että kuka hyvänsä nyt pystyy omasta arjestaan, suvustaan, perheestään ja traumoistaan kirjoittamaan, jos vain viitsisi näitä salaisuuksia kaikelle maailmalle paljastaa. Aamutähdessä Knausgård kuitenkin kääntyy toiseen suuntaan eikä autofiktiosta enää näy jälkiä sen enempää kuin kenellä hyvänsä kirjailijalla. Mielikuvitusta on tällä kertaa tarinassa sitäkin enemmän, fantasiaan asti.

Norjan rannikko, Bergenin alue vuonoineen ja metsineen pysyy edelleen tarinoiden taustamaisemana. Kesän viimeinen kuuma helle kärventää ihmisiä ja luontoa. Kuvaus rajoittuu kahteen vuorokauteen. Kirja jakautuukin kahteen osaan, ensimmäinen päivä ja toinen päivä. Josta jaottelusta tulee vähän mieleen Raamattu. Iso tähtikin nousee taivaalle. Se hohtaa ennen näkemätöntä valoa, ja saa jokaisen pysähtymään ja ihmettelemään, mikä se on, mistä se on tullut. 

Hieman samoin kuin Elizabeth Stroutin Olive -romaaneissa, tarinaa kuljettavat seudun asukkaat, kymmenisen henkilöä, joita seurataan vaihtuvin luvuin. Osa heistä on keskenään tuttuja, osa käy mielessään dialogia toisen tavatun henkilön kanssa, kuten esimerkiksi Arne, yliopiston proffa ja Egil, Raamattua opiskeleva, erakoituva eronnut mies, vauraan suvun jälkeläinen. Jostein on juopotteleva lehtimies, joka metsästää skuuppia, mutta ei nauti suurta arvostusta työpaikallaan. Kaikki kirjan miehet ovat viinalle persoja, enemmän tai vähemmän vastenmielisiä ja itsekeskeisiä tyyppejä, myös pojastaan täysin vieraantunut Egil, joka pohtii kuoleman jälkeistä elämää ja selittämättömiä asioita Raamatun ja historian kautta. Kirja loppuu hänen nimissään kirjoitettuun esseeseen: Kuolemasta ja kuolleista. Hän pohtii paljon myös Jumalan ja paholaisen olemusta, väkivaltaa ja vapautta. ... myös Jeesusta, joka todella oli Jumalan poika, kutsuttiin Raamatussa aamutähdeksi, siis Luciferiksi.

Katherine, mieheensä kyllästynyt pappi, Iselin, masentunut ja yksinäinen nuori nainen, Solveig, ylihoitaja, Turid, kehitysvammahoitaja, Vibeke, vanhan miehen nuori onnellinen vaimo - kaikki kirjan naiset ovat vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka pitävät perheitään kasassa. Siitä ainoa poikkeus on Tove, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän on kirjan alussa vaipunut psykoosiin ja vaeltelee kaikkien ulottumattomissa, vaihtelevasti näkyvissä mökin ympäristössä miehensä Arnen tyhjentäessä jääkaapin ja muiden kaappien viinavarastoja. Teini-ikäinen tytär siinäkin yrittää pitää seiniä pystyssä.

Knausgårdilla on taito saada tarinansa kulkemaan vetävästi ja koukuttavasti, ihmissuhteet ja dialogit virittyvät jännitteisiksi, kaupunkien kadut sykkivät helteisen kesän kourissa, metsässä huhuilevat pöllöt. Tutusti hän kirjoittaa arjen toimet tarkasti esiin, kuinka Arne leikkaa leipää, kattaa jogurtit, kuinka Katherine ostaa neljä hummeria ja kolme kiloa katkarapuja puutarhakutsuihin, kuinka keskustelu porisee pöydässä, rapuvoita sivellään. Ja metsässä ison linnun siivet suhahtavat, keltaiset silmät tuijottavat. 

Metsässä mennään myös hetteikön puolelle, eli fantasiaan. Metsästä alkaa löytyä rapistelun keskeltä päättömiksi syötyjä kissoja, tiet täyttäviä rapuja, välähtäviä silmiä, black metal yhtyeen rituaalimurhia. Suuri tähti ja pimenevä yö tuo henkilöiden eteen dramaattisia tapahtumia. Niiden välissä tehdään loputtomasti voileipiä ja juodaan määrättömästi viinaa.

En tiedä mitä on tapahtunut. Aamutähteä myötäillen voisin uskoa, että hiusten leikkuu on ollut vaikuttava tekijä. Katosiko niiden mukana paljon muutakin?  Siltä näyttää, sillä Aamutähdessä Knausgård on hieman höpsö ja ensi kertaa jopa pitkästyttävä, siitä huolimatta että tekstistä voi edelleen nähdä paljon pohtivan ja lukevan ihmisen sivistystä. Minun makuuni nyt mentiin pöheikköön ja vetelään suohon. Sekaisin menevät yksilöiden polut öisessä metsässä, Kierkegaard ja teologiset tulkinnat Raamatun lauseista. Lopputulos on turhan jaaritteleva, eksyneen oloinen sekoitus kauhua ja fantasiaa, jota teologiset ja filosofiset pohdinnat turhaan yrittävät viedä kohti valoa. Tähti himmenee.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti
Morgenstjernen, 2020, suomentanut Jonna Joskitt-pöyry
Like Kustannus 2021, 665 s

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot



Sinun, Margot on upea romaani aiheesta ja ajasta, joka nyt, luettuna, näyttää kuin odottaneen kirjoittamistaan. Meri Valkama yhdistää harvinaisen onnistuneesti yksilötarinan, salatun rakkaussuhteen ja perheen hajoamisen 1980- ja 90-lukujen suurimpaan poliittiseen mullistukseen:  Berliinin muurin, koko DDR:n ja sen jälkeen koko itäblokin sosialistimaiden luhistumiseen. Luin hänen kirjoittaneen romaania noin kymmenen vuotta ja tehneen suuria taloudellisia panostuksia saadakseen itselleen kirjoitusaikaa. Se on kannattanut, se näkyy. Romaanin vuosirenkaat tuovat siihen syvyyttä ja täyteläisyyttä kuin isoon kastanjaan. Kastanjapuut pudottelevat hedelmiään itäberliiniläisen päiväkodin pihalle.

Se mikä nimenomaan on odottanut kirjoittamistaan romaanissa, on näkökulma, vasemmistolaisen poliittisen liikkeen sisältä päin koettu maailman romahdus. Perheen isä, Markus Siltanen on vasemmistolaisen Kansan Voima -lehden toimittaja Itä-Berliinissä, vakaumuksellinen sosialisti ja idealisti, joka uskoo, että maailma on nyt, 1980-luvun alussa matkalla kohti utopian toteutumista, rauhaa ja rakkautta, hyvinvointia ja vapautta kaikille. Tavoite on lähellä ja vaatii tässä vaiheessa kuuliaisuutta ja silmienkin ummistamista tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta, kuten vähenevältä vapaudelta, haisevalta rappukäytävältä, muutamalta torakalta vuokra-asunnossa. Siinä vaiheessa kaikki länsitelevisiossa näytetty on silkkaa vastapropagandaa. Valehtelevat jopa säästä, jotta saisivat annettua kuvan, että myrsky horjuttaa DDR:ää. 

Tuoreelta maistuu myös itäsaksalaisten puolelta nähty entisen kotimaan hajoaminen, Wende, kun DDR lakkasi olemasta ja liitettiin yhtenäiseen Saksaan. Aiheesta on esitetty meilläkin ossie-nostalgisia elokuvia, esimerkiksi Good Bye, Lenin. Lännessä itäsaksalaisten katsottiin kantavan mukanaan indoktrinaation ja manipuloivan kasvatuksen jälkiä. Kun porvarillinen hegemonia - jess! sain käyttää tuota sanaparia, joka todellakin on kadonnut näkyvistä - valtasi maailman, itäblokin entiset asukkaat nähtiin perusteellista pesua kaipaavana porukkana, jonka piti olla onnellisia päästessään läntiseen paratiisiin. Ja siinä ohessa hävetä omaa historiaansa osana stalinistista diktatuuria, josta ei hyvää sanaa sittemmin kuultu, kauhistelua ja pilkantekoa sitäkin enemmän. Olette tottuneet ajattelemaan toisin, heille ilmoitettiiin. Tuottamaan propagandaa. Jättämään ajattelun muille. Kohta itäsaksalaiset toimittajat jo saattoivat nähdä työpaikkansa siirtyvän länsi-saksalaisille, vieläpä sellaisille jotka eivät alun perin kotikonnuillaan olleet työtä löytäneet. Itäsaksalaisten ammattitaito oli nollattu kaikilta osin.

Näin mustavalkoista se ei ollut, sitä Sinun, Margot kuvaa koskettavasti. DDR:ää hallitsi Stasi, kyttäävä salainen poliisi, mutta toisaalta siellä toimivat myös päiväkodit, luotettava ja ilmainen terveydenhoito kaikille, oli työt, asunnot, tasa-arvo, rahan ja varakkuuden vähäinen merkitys. Ihmiset rakastuivat, saivat lapsia, erosivat, elivät elämäänsä. Samaa kertoo myös romaanin rakkaustarina; tätä tapahtui sekä kapitalistisessa että kommunistisessa valtiossa. Perheen arki, isän työ, äidin toisaalle suuntautuvat ambitiot, pikkulasten sairastumiset, parisuhteen väljähtyminen ja vastaan tuleva uusi jännittävä ihminen, tunteet syttyvät ja sammuvat. Ihmiset, kuten romaanin Ute, naapuri ja Luise, päiväkodin työntekijä, eivät suostuneet häpeämään menneisyyttään, heillä oli hyviäkin muistoja. Oli asioita, joita he jäivät kaipaamaan.

Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatelut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata kunka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi.

Silmiä avaavan puheenvuoron kirjassa esittää Ute, Rosan berliiniläinen ystävätär, jonka essee Der Spiegelissä muodostaa yhden luvun. Siinä hän kehottaa saksalaisia käsittelemään paitsi natsimenneisyyttä myös DDR:n aikaa avoimemmin.

Vain muistamalla voidaan ottaa opiksi menneisyyden tragedioista, ja sellaisia ovat paitsi Stasin uhrien vainot myös DDR:n kaatumisen jälkeen tapahtunut suuren kansanosan kokemusten vähättely.

Kertomus kulkee kahdessa aikatasossa, vuodesta 1983 Itä-Saksan Berliinissä, jonne Markus, Rosa, Matias ja Vilja muuttavat ja vuodessa 2011, jolloin perheen kuopus, Vilja-tytär isän kuoltua alkaa selvittää, mitä perheessä oikeastaan tapahtui, kun he vuonna 1989 äkkiä palasivat Suomeen eikä mikään ollut enää entisellään. Osa tapahtumista ja taustoista kuoriutuu kirjeenvaihdosta, jossa esiintyvät salanimet Erich ja Margot - DDR:n johtajan Erich Honeckerin ja tämän vaimon Margotin mukaan. 

Romaani kuvaa taitavasti ruohonjuuritasolla vasemmistolaisesti ajattelevan perheen innostusta maailman parantamiseen ja kuinka sitä uskoa sekä vahvistetaan että koetellaan arjessa. Markuksen ja Rosankaan on vaikeaa olla havaitsematta kasvavaa länteen muuttavien joukkoa, lopulta siihen ei enää selitykseksi riitä maanpetturuus. Sitä ennen ystävien bileissä kriittinen ääni on jo sujuvasti poistettu ulko-oven kautta tunnelmaa pilaamasta. Markus näkee toivon Mihail Gorbatshovissa ja perestroikassa.

Muistista ja muistoista on kyse myös Viljan salapoliisioperaatiossa, jonka tapaiseksi hänen perheensä historiaa selvittelevä tutkimuksensa kehittyy. Miksi hän muistaa niin vähän ajasta ja henkilöistä, jotka tähän perheen dramaattiseen vaiheeseen liittyivät? Haluttiinko heidän kaikkien unohtavan, ja miksi? Rakkaustarinaa ja perhekriisiä Valkama kuljettaa poliittisten mullistusten keskellä taidokkaasti ja onnistuu vieläpä kasvattamaan jännitettä loppua kohden. Tunteiden kuohuissa heittelehtivät naiset ja mies on kuvattu herkällä otteella ja elävästi, ihastus ja rakastuminen, epävarmuus, hylätyn osapuolen katkeruus - aitoja tunteita kaikki. Loppuvaiheisiin mahtuu myös Tshernobylin katastrofi ja sen veroinen hyytävä epäily perheen piirissä.

Tässäkin romaanissa tuli vastaan muutama oma muisto. Rosa palaa Helsinkiin Interflugin lennolla ja hänen äitinsä kiertää Ystävyysmatkojen oppaana maailmaa. Minäkin olen ostanut matkan Ystävyysmatkoilta, jolla oli likeiset suhteet Neuvostoliittoon. "Sie waren dabei auf unserem Flug nach Havanna" luki Interflugin pahvisessa plakaatissa, joka jaettiin lennolla Itä-Berliinistä Havannaan. Itä-Berliinistä näin bussin ikkunasta muutamat aution oloiset kadut ja kolhon näköiset talot. Ei mitään kovin viehättävää.

Sinun, Margot on mahtava romaani ja voitti tänä vuonna Helsingin Sanomien parhaalle esikoisteokselle myönnettävän palkinnon. Kiitoksissa mainitaan ensimmäisten joukossa Meri Valkaman isä Seppo Iisalo, joka toimi Tiedonantajan kirjeenvaihtajana Berliinissä ja perhe asui niillä seuduin, mistä romaanikin alkaa, Fischerinselissä.


Meri Valkama: Sinun, Margot
WSOY 2021, 556 s

maanantai 22. marraskuuta 2021

Harrastuksia & suosituksia

Vaikka korona on etabloitunut osaksi elämäämme, tänä syksynä työväenopiston maalauskurssi on jatkunut melkein kuin ennen pandemiaa. Eikä mikään muuten tyhjennä päätä perusteellisimmin arkisista harmin aiheista; taudeista, väkivallasta, ärsyttävistä poliittisista puheenvuoroista, iltapäivälehtien aggressiota aiheuttavista kolumneista ja kommenteista - kuin intohimoinen värin sutiminen. Tosin siinä saattaa joutua nauttimaan sekä suuresta innostumisesta että yhtä syvistä epätoivon hetkistä. Mutta yhtä kaikki, kaukana on muu maailma murheineen. 

Tänä syksynäkin, ja viime keväänä, ja viime talvena, Aurajoki on jatkuvan inspiraation ja pysyvän ilon aihe maisemassa. Näköjään. 


Näkymä kirjastosillalle ja Rettigin palatsille eli nykyiseen Aboa Vetus Ars Nova museoon, jossa parhaillaan esitellään Osmo Rauhalan teoksia. Eivät kylläkään minulle edusta mielitaidettani. Liian siistejä.


Toivottavasti tänä talvenakin saadaan nauttia edes lyhyen aikaa talvimaisemasta. Tämä on tehty valokuvani mallista, oliko nyt viime vai edelliseltä talvelta, en muista.

Menneellä viikolla katselin minäkin toisella silmällä Teeman hienoa elokuvafestivaalia. Teemastakin voi olla jatkuvasti niin kiitollinen. Tällä hetkellä elokuvanautintojani rajoittaa äkillinen, laamaannuttava ja totaalinen riippuvuus: olen löytänyt kirjastosta Langalla - The Wire -sarjan kaikki kaudet, joita olen nakuttanut läpi järkyttävällä tahdilla. Niin loistavia tarinoita Baltimoren poliisin arjesta, kaupungin narkkareista, mustien kamppailusta henkensä säilyttämiseksi, kaupungin korruptiosta, poliisin organisaation mätäpesäkkeistä. Kaikesta. Jokaisessa jaksossa on ainesta kuin 5 tunnin elokuvassa, puolen minuutin tai 4 minuutin välähdyksiä, jotka leikkaavat suoraan tapahtumiin. Niin hyvin tutkittuja tyyppejä ja hienoja näyttelijöitä - joista valkoisia n 10 %. En tiedä mitä tehdä, kun olen kaikki 5 kautta katsonut. Elämä tulee olemaan tyhjää, ainakin ensi alkuun. 

Hongkongilainen elokuva In the mood for love oli eräs Teeman elokuvafestivaalin hienoista ja kehutuista, oliko nyt maailman kaunein tms. Siinä on oma mystinen, toteutumattomien toiveiden virittämä tunnelmansa. Posliininuken näköinen nainen, joka esittelee ainakin 50 erilaista itämaistyylistä mekkoa, pienellä pystykauluksella. Miehellä on kiiltävän musta tukka ja julkilausumattomista toiveista kertova katse. Vähäiset dialogit, hämärät nurkat, Nat King Cole laulaa taustalla. Hongkongilaistalossa asukkaat tuntevat toisensa, jakavat seesamikeiton, pelaavat korttia. Molemmat päähenkilöt tulevat puolisoidensa pettämiksi. Puolisot on rajattu ulos, heitä ei nähdä.  Epävarmuudessa mies ja nainen löytävät toisensa, mutta ovat kokemustensa hämmentämiä. Tyylitellyssä elokuvassa on jotain kaurismäkeläistä, tarkkaan mietittyjä värejä ja sommitteluja. Sen verkkainen tahti ja viipyilevyys oli minulle aterian jälkeen liikaa ja nukahdin kesken kaiken. Onneksi sitä pystyi jatkamaan myöhemmin. Tämä pitää siis katsoa virkeänä.

Aivan päinvastaisesti toimii ihana David Byrne's American Utopia show. Se on silkkaa musiikin iloa ja liikkumisen riemua. Muusikkoja ja tanssijoita kaikkialta maailmasta, soittimia samoin ja hyvin karismaattinen laulaja. Yksi kaikkien aikojen parhaista konserttielokuvista, kirjoitti Harri Uusitorppa Hesarissa. Olen samaa mieltä, suggeroiva esitys on Spike Leen ohjaama. Tämäkin elokuva on Teeman elokuvafestivaalin ohjelmistoa. Tätä parempaa energiatason nostajaa ei ole. 



tiistai 16. marraskuuta 2021

Colm Tóibín: Brooklyn


Kirjailijan sukupuolella ei tietenkään pitäisi olla väliä. En kuitenkaan voi olla ällistelemättä kuusikymppisen Colm Tóibínin kykyä kuvata alle parikymppisen nuoren naisen sielunelämää sillä herkkyydellä kuin romaanissa Brooklyn. Taito ilmeni jo aiemmin lukemassani Nora Websterissä - ja ihan samaa asiaa hämmästelin näköjään silloinkin. Lisänä tulee vielä ihanan aidon oloinen 50-luvun tunnelma, viehättävä nostalginen kuva maailmasta - Irlannista ja New Yorkin Brooklynista - sotien jälkeisenä puuhakkaana ja optimistisena aikana. Itse asiassa Nora Webster vilahtaakin tässä romaanissa samoissa Irlannin Enniscorthyn, kirjailijan synnyinkaupungin maisemissa. 

Se 50-luvun ihanuus ei aikalaisille näyttäytynyt sellaisena kuin se nykyihmiselle saattaa näkyä, menneisyyden kullatuissa kehyksissä. Köyhä Irlanti ja Enniscorthyn pikkukaupunki on niitä paikkoja, joista nuoriso noina aikoina alkoi lähteä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, isompiin kaupunkeihin etsimään työtä ja helpompaa toimeentuloa. Niin Laceynkin perheessä, jossa äiti enää asustelee yksin tyttäriensä, Rosen ja Eilisin kanssa, kun perheen pojat olivat jo suunnanneet Englantiin. Perheen isä on kuollut eikä perhe muutoinkaan kuulu paikkakunnan varakkaisiin, joille elämässä tarjoutuu enemmän vaihtoehtoja.

Eilis on kertomuksen päähenkilö, jota isosisko ja äiti vaivihkaa rohkaisevat ottamaan ison askeleen ja muuttamaan New Yorkiin, josta löytyy ennestään tutun tuttuja, serkkuja. Äidin ja isosiskon etukäteen keskenään hautoma suunnitelma tulee Eilisille yllätyksenä ja aiheuttaa tunteiden myllerrystä ja epävarmuutta. Hän on opiskellut kirjanpitoa ja työskennellyt myyjänä kopean neiti Kellyn paikallisessa myymälässä. Paremmin palkatut ja vaativammat toimistotyöt ovat haaveissa. Konservatiivisessa pikkukaupungissa naisten tulevaisuus on naulattu lyhyen nuoruusajan jälkeen perinteisiin kuvioihin.

Arki Irlannissa, myymälätyö, tanssit, laivamatkan lippujen hankinnat, pakkaamiset - kaikki antaa mainion tarkan kuvan työn ja arjen tavoista noin 70 vuotta sitten. Rose on pikkusiskon esikuva, työssä käyvä, golfia pelaava itsevarma aikuinen. Äiti ja sisko kätkevät huolensa ja esittävät määrätietoista joutuessaan lähettämään aika kokemattoman nuoren, hädin tuskin aikuisikään ehtineen Eilisin kauas Atlantin yli, vailla tietoa siitä, kuinka pitkä erosta tulee vai tuleeko välimatkasta pysyvä.

Tóibín kuvaa hienosti nuorten maastamuuttajien tunnelmia, koti-ikävän, epävarmuuden ja seikkailunhalun vuorotellessa. Laivalla yli Atlantin on muitakin liikkeellä samalla suunnitelmalla. Heitä koettelee ensinnä Atlantin myrsky ja kolmannen luokan ahtaat hytit vuorokäytössä olevine vessoineen. Perillä odottaa suuri maailma, irlantilaisten yhteisestä kielestä huolimatta heikompi asema, vuokraemäntien ja työnantajien valta. Katolisilla irlantilaisilla, kuten Eilisin perheellä on tukena paikallinen pappi, isä Flood ja tutun rouva Kehoen luona asuu jo ennestään irlantilaistaustaisia naisia. 

Pappi on järjestänyt etukäteen jo työpaikan tavaratalon myyjättärenä, Eilis myy nailonsukkia. Työpaikka tarjoaa oivan tilaisuuden vertailla Amerikan tapaa ja kotimaan hierarkista suhtautumista asiakkaisiin, jotka ovat varakkaita ja vähemmän varakkaita ja sen mukaisesti tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Yhdysvalloissa raha kelpaa, bisnes ensin. Näin Eiliskin saa evästyksen kohdella hyvin myös tummaihoisia naisia ja tarjota heille punaketun värisiä nailoneja, vaikkakin sukat pidätään erillään seepiasta ja kahvista, valkoisten suosimista väreistä. Isä Flood auttaa koti-ikävästä kärsivää suojattiaan myös kirjanpidon jatko-opiskeluun ja järjestää näin ohjelmaa yksinäisiin iltoihin.

Kirjassa ja sen päähenkilössä on jotenkin vakava, vilpitön tunnelma, joka antaa sen päähenkilöstä aluksi suorastaan naiivin ja lapsenomaisen vaikutelman. Kiiltokuvaa onneksi murtavat uskottavalla tavalla Eilisin eteen tulevat tilanteet, jotka saavat hänet punnitsemaan omia ja ympäristön normeja. Tóibín on taitava näyttäessään tapahtumien kautta, kuinka nuori nainen uudessa ympäristössä kasvaa itsenäiseksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan, kun järkevyyden ja tunteiden tasapainottelu sitä vaatii. Rakkaus ja sen mukana seksuaalisuus tuo tietenkin nuoren naisen elämään värejä, joiden rinnalla kuva kodista Irlannissa haalistuu. Aika oli kuitenkin 50-luvulla vielä New Yorkissakin monien moraalikoodien rajoittamaa ja varsinkin irlantilaisen vuokraemännän hallinnoimassa asunnossa. Nuori nainen tekee myös teräviä huomioita amerikkalaisen yhteiskunnan piirteistä.

Vaikka löytävätkin keinoja rakkautensa vaalimiseen, italialaistaustainen rakastettu Tony ja Eilis joutuvat yllättävän tilanteen eteen ja sileältä näyttänyt tie aikuiseen elämään ottaa uusia mutkia. Uusi käänne nostaa Brooklynin jännitettä loppumetreillä niin, että oli ihan pakko lukea loppuosa yötä myöten. Lukija myötäelää rauhallisen ja harkitsevan Eilisin vastoinkäymisissä ja siinä, mitä merkitsee kun juuret revitään irti ja  ne alkavat sittenkin pikkuhiljaa löytää uutta maata. On aika ovela temppu lisätä kierroksia uudella draaman käänteellä siinä vaiheessa, kun lukija luulee että tämä oli sitten tässä. 

Brooklyn on hyvällä tavalla vanhanaikainen kirja, aika kulkee kronologisesti ja Eilisin mielenliikkeistä kerrotaan kolmannessa persoonassa. Huolellinen ajan ja tapojen kuvaus ja tarkka psykologinen silmä riittävät, kun kirjailijalla on taitoa, ei tarvita näkökulman vaihdoksia tai aika-akselin kieputusta. Aikamoisen levollista ja kuitenkin kiinnostavaa lukea tällaista nykyään epätyypillistä romaania.

Kirja sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (Whitbread).


Colm Tóibín: Brooklyn, 2009, suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2011, 313 s




keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Pirkko Saisio: Passio


Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Nyt ei ole auto- tai biofiktiota, ei perhehistoriaa, avioliittoja ja eroja tai traumaattisia suhteita vanhempiin, eikä Suomen lähihistoriaa. Tai no, on noistakin kaikista ripauksia tässä ajan virrassa kauhovassa PassiossaPirkko Saisio kulkee omia polkujaan ja käsittelee tuosta vain vaivattomasti noin 500 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa ja kertoo sen tarinoiden kautta, vanhan kerrontataidon parhaiden perinteiden mukaan. Siihen hänellä on kanttia, yli seitsemän vuosikymmentä eläneenä ihmisenä, kirjailijana ja teatterin tekijänä. Kaikki se viisaus, sivistys ja kokemus näkyy Passiossa. Eikä vähimpänä, hersyvä huumori ja lämpö, hillitön kertomisen riemu.

Kertomus alkaa Firenzestä ja ankarasta munkista, Girolamo Savonarolasta, jonka kuolemaa roviolla moni tervehtii ilolla. Seuraavien tarinoiden reitti kulkee ruhtinattaresta haudankaivajaan, venetsialaisen, muranolaisen peilipajan omistajasta Wieniin, Masrin juutalaissukuun, sieltä krakovalaiseen luostariin, edelleen Venäjän Goluboje Seloon, Katariina Suuren rakastajan Grigori Potjomkinin luota tallinnalaisen kapakoitsijan perheeseen ja Haapsaluun, josta onkin enää lyhyt matka Helsinkiin ja Silverhav/Wahlströmin -suvun lukaaleihin. Helsingistä matka halki vuosikymmenten päätyy Vienan meren rannalle Solovetskin vankileirille.

Yhdistävänä nimittäjänä mukana kulkee kultainen koru, rubiinein ja timantein koristeltu, joka muuttaa muotoaan ihmeitä tekevän ikonin riisasta kultaisiksi pisaroiksi ja pudottaa timanttejaan matkan varrella. Se on monelle pelastus ja uhka, siihen kiinnitetään monet toiveet. Siinä heijastuvat uskontojen kehykset, sallitut ja kielletyt. Siksi korun muodonmuutoskin on välttämätöntä, hyvän ja pahan tiedon puusta ja käärmeestä ikoniksi ja taas irrallisiksi jalokiviksi ja kullaksi. 

Saisio kuljettaa monipolvista tarinaansa ihailtavalla kekseliäisyydellä ja taidolla, historiallisia tapahtumia sekä kulloisenkin aikakauden kulttuuria ja tapoja sopivasti sivuten. Sotia riittää, mutta ne näkyvät kuten ne ajassa ja paikassa eläville ihmisille näkyvät, kaaoksena, luostariin pakenevina, turvaa hakevina ihmisinä, sitten sinne syöksyvinä sotilaina. Passio valaisee kaltoin kohdeltujen polkuja, juutalaisten perheiden piileskelyä Cannaregion getossa, rakkaudesta raskaiksi tulleita muualle naitettuja naisia, kohtuuttomien isien lapsia, homoseksuaalien tukahdutettuja tunteita, Stalinin vankileirin asukkeja ja sittenkin yhtä löysässä hirressä riippuvia komendantteja.

Kärsimyshistoriaa se on, ihmisten kamppailuja ymmärtäen kerrottu, heitä ja heidän vajaavuuksiaan lempeästi kuvaten, paitsi milloin ne kääntyvät makaabereiksi hirmuteoiksi ja vaativat satiiria. Kieli seuraa loistavasti aikaansa, vanhimpina vuosisatoina siinä on jotenkin arkaainen poljento. Ainoastaan kerran särähti pahasti, Stalinin leirillä hypähti vastaan digitaalinen sammakko: disinformaatio. Siitä syytettiin erästä vankia. 

Mutta muutoin, tyyli on hallussa ja on varsinkin runsaassa hahmogalleriassa vahvoilla. Saisio ei kuvia kumarra, Katariina Suuri saa vahvan kuvauksen hänkin, vanhenevana ja hampaattomanakin. Rakkaudennälkäiset onnenetsijät, monenlaiset hiipparit valeasuissa ratsastavat halki vuosikymmenten. Toisinaan aika pysähtyy, Saisio vetää henkeä ja sipaisee runollisia kuvia ikuisista elementeistä maisemassa.

Päivät olivat kirkkaita ja kuumia, yöt mustia ja kirkkaita nekin. Tähtitaivas kaartui keisarillisen telttakylän ylle, ja lammaspaimenten kaukaiset tulet sekaantuivat horisontissa taivaaseen, niin että kaukaisimmat tulet näyttivät pudonneilta tähdiltä. - - - Suihkulähde solisi, kukkiva appelsiini tuoksui. Puutarhan pienellä marmoripöydällä, seltterivesilasien ja hedelmävadin katveessa oli sormus.

Toisinaan munkin kaavuissa ja luostarin ikonostaasin tuntumassa liikutaan jo fantasian rajamailla, mutta niin vain vanhojen legendojen ja myyttien maailma jotenkin laskeutuu taas rauhallisesti maan kamaralle ja matka jatkuu ajasta seuraavaan.

Venäläisten sielunmaisema on Saisiolle kiinnostava ja varsinkin Stalinin vankileirillä kärvistelevät ihmiset, päälliköistä vankeihin, piirtyivät vahvasti. Käsittelytavassa tunnistin elementtejä, joita olin nähnyt Kansallisteatterin Slavassa ja toisaalta brittielokuvassa Stalinin kuolema. Huumoria, satiiria, kuten esimerkiksi miliisipäällikkö Markelovissa. 

Ja taas eksyi miliisipäällikkö Markelov sanojensa viidakkoon eikä tuntunut pääsevän tiheiköstä pois, vaikka alkoi silmin nähden itsekin tuskastua puhumiseensa.

Hassua kyllä, Venäjällä kerrotuista episodeista mieleeni tulivat monet venäläiset kertojat, Tšehovista alkaen. Varsinkin kun vankileirillä tehtiin teatteria oikein konkreettisestikin, sen varsinaisen ison teatterin katveessa. 

Ja 1900-luvun alku Helsingissä, kyllä vain, Kjell Westön Missä kuljimme kerran tuli moneen kertaan mieleen koko Silverhavin/Wahlströmin kirjavaa sukukuntaa seuratessa. Yksipuolisia rakastumisia, äveriäitä salonkeja, hyväksikäytettyjä piikoja, Helsingin satamasta pois purjehtivia sillilaivoja. Hienosti Saisio punoo tarinansa. Ehkä noin 1950-luvulla Stockmannin hissit pyöreähattuisine hissipoikineen ja -tyttöineen todistavat erään rakkauden viimeisiä näytöksiä.

Passion yli 700 sivua eivät tunnu siltä, johtuen paitsi hurmaavan mielikuvituksen ja suuren sivistyksen synteesistä myös sivujen ilmavasta ladonnasta. Tästä matkasta voi nauttia täysin siemauksin, itkeä ja nauraa, liikuttua, ihmetellä elämän moninaisuutta.

Päivitys 11.11. Finlandia-ehdokkuus julkistettiin tänään.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala, 2021, 732 s





keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika


Kuvitteellinen La Matosan kylä Meksikossa toimii kirjailija Fernanda Melchorin kotiseudun, Veracruzin nuorten ihmisten näköalattomuuden peilinä hänen romaanissaan Hurrikaanien aika. Kylläpä piirsin ihan hemmetin hirveän kuvan Meksikosta - sehän on kuin Francis Baconin kauhumaalaus, hän toteaa Hesarin kirjailijahaastattelussa 9.9.21. 

Totta. Kuvaus on yhtä liskojen yötä, alusta loppuun. Murhatusta Noidasta lähdetään liikkeelle. Noitaan kanavoituu seudulla kaikki inho, pelko ja viha, mitä tuosta köyhyyden ja takapajuisuuden riivaamasta kyläpahasesta löytyy. Siihen tuovat mausteensa huumeet ja väkivalta, taikausko uskontoon sekoittuneena, machoilu ja homofobia, prostituutio ja pedofilia, laittomat abortit, nälkä ja työttömyys. Koko yhteisö porisee  myrkkyliemessä, josta ei kukaan näytä irti pääsevän.

Omassa hökkelissään asuva, mustiin harsoihin verhoutuva Noita on transvestiitti, homoseksuaali, kansanparantaja ja abortintekijä. Hän ja hänen talonsa on kaikkien machoilijoiden yhteinen vihan kohde, joka samalla houkuttaa ja viekoittelee, inhottaa ja pelottaa. Hänen uskotaan omistavan paitsi saatanallisia kykyjä myös kätketyn aarteen. Se on köyhyyden keskellä viimeinen niitti arkkuun. Naisille hän on ollut ainoa ja viimeinen toivo.

Kertomus vyöryy yhtenä mutavirtana, ilman otsikoita tai välikappaleita, dialogitkin kulkevat samassa virrassa, erottautumatta. Pintaan nousee aina vuorollaan yksi hahmo elämästään kamppailevien joukossa ja kukin tuo oman palasensa alun näkymään, jossa pikkupojat valmistautuvat kohtaamaan joelle upotetun ruumiin ritsoilla. Tuho on ennalta määrätty tämän kylän tytöille ja pojille, se on vääjäämätön, se on kohtalo.

Jokaiselle tytölle, kuten Yesenialle, opetetaan jo pienestä tytöstä kuinka mitätön tämä on. Pojat saavat lyödä ilman seurauksia, mummi lyö lisää. Naiset katkeroituvat ja kostavat synnyttämilleen tytöille, poikia rakastetaan. Isäpuoli saattaa Norman raskaaksi, sairaalassa hoitajat tietävät miksi ja kenen syy se on. Te heitukat ette osaa edes pyyhkiä omaa persettänne ja silti pitäisi jo päästä nussimaan, minäpä pyydän tohtorin kaapimaan sinut ilman puudutusta, josko sitten oppisit. Miten ajattelit maksaa sairaalalle tästä kaikesta, mitä? Kuka kantaa vastuun?

Melchorin maalaama lohduton maailma hyökyy lukijan päälle yököttävänä, sietämättömänä, mutta niin vaan hypnoottinen kerronta ja kolhittujen tyyppien huolellisen autenttinen kuvaus imee mutavyöryynsä. Jokainen vähäinenkin valon välähdys saa itseään suuremman merkityksen, kuten Luismin ja Norman hauras kohtaaminen ja epätodennäköinen rakkautta muistuttava tunne tässä pimeydessä.

Mitä mahtoi miehen päässä liikkua, kun tämä heräsi puoliltapäivin ja jäi istuskelemaan patjalle toljottaen armottomassa paahteessa halkeillutta pihamaata, pihapuissa mellastavien turpiaanien ja harakoiden ääntelyyn uponneena, hiukset takussa ja suu puoliksi auki. Mies oli niin ruma, Norma ajatteli tätä katsellessaan, ja silti niin kiltti, niin helposti rakastettava, mutta vaikeasti ymmärrettävä, miehestä oli vaikea saada otetta...

Melchorin kerronnasta mieleen palaavat jotkut Lucia Berlinin raadollisimmista novelleista, paikoitellen myös brasilialaisen Paulo Linsin Jumalan kaupunki. Köyhien ja osattomien elämä korruptoituneissa yhdyskunnissa, joissa ei apua tule jumalilta eikä esivallalta, on samaa, rajoista riippumatta. Meksikossa kuten Brasiliassa poliisi on mukana lupaavimmilla keikoilla ja mafiakin on juurtunut seuduille.

Haastattelussa kirjailija myöntää yhteytensä Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen. Hurrikaanien aika taitaa olla tunnelmaltaan kuitenkin lohduttomampi, vaikka en mitään tuosta klassikosta muistakaan. Samaa taikauskoisen perinteen voimaa ja väriä sekin todistaa ja jotenkin sitä ihmisten tiiviimpää yhteyttä luontoon siellä, missä asumukset ovat hökkeleitä ja jokainen senkin takia helpommin  saman virran vietävissä, vailla suojaa ja muita keinoja selvitä kuin ne entiset.

Erikoista oli havaita, että alussa rasittavalta näyttänyt yhtäjaksoinen tekstipötkö ensimmäisen sivun ylälaidasta viimeiseen riviin lopulta häiritsi niin vähän. Siitä syntyi sen vimmainen ja hengästyttävä rytmi. Alun hajanaiset sirpaleet asettuivat kohdilleen säröiseksi kuvaksi tästä tylystä maailmasta. Maaginen taito kirjailijalla - ja suomentajalla! Palkittu romaani oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Temporada de huracanes, 2017, suomentanut Emmi Ketonen
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2021, 210 s



perjantai 29. lokakuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho


Haluaisin uskoa, että pirteä ryhmä vanhusten hoivakodin asukkaita kykenisi ratkaisemaan useammankin kinkkisen murhan yhdessä parin aktiivitoimijan eli kokeneen etsivän ja nuoren aloittelevan konstaapelin kanssa. Sehän olisi aivan mahtava ajatus.

Torstain murhakerhon muodostavat Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron. Etäjäseninä jo Alzheimer-maailmaan vaipunut Penny ja vaimoaan kaipaava Bernard. Ryhmä kokoontuu Coopers Chasen hoivakodin harrastehuoneeseen torstaisin. Kaikilla on värikäs menneisyytensä, mutta nyttemmin heitä yhdistää mm selvittämättömien rikosten uudelleen tutkinta. Siinä johtavana starana on Elizabeth, joka on se varsinainen älypää, Mrs Marple. Joyce on viattoman oloinen, mutta ovelalla tavalla. Tämän hyvän mielen dekkarin juonta pätkivät suoran kerronnan lomassa Joycen näkökulmat asioihin ja henkilöihin. Joyce on itse asiassa astunut Pennyn saappaisiin, nyt kun entinen rikospoliisi itse on jo tavoittamattomissa.

Tietenkin vanhat, mutta ulkoista olemustaan pätevämmät mummelit ja ukkelit, jotka eivät niin piittaa menevätkö kaikki heidän tutkimuksensa lain kirjaimen mukaan, muodostavat herkullisen lähtökohdan komedialliselle rikostutkimukselle. ...tämän ikäisinä emme vain enää jaksa välittää. Kauan eläneinä heillä on itse kullakin myös oma osaamisalueensa ja sen mukaiset verkostot, kun tutkitaan esim kiinteistökauppoja, velkoja, epäselvyyksiä historiassa jne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen, kun torstain murhakerholle tarjoillaan lähiympäristöstä uusi rikos. Alueella murhataan rakennusurakoitsija, jolla oli vakaa aikomus laajentaa bisneksiään ja siirtää alueella sijainnut hautausmaa siellä lepäävine ruumiineen muualle. 

Toinenkin murha tapahtuu ja dekkareiden tyyliin epäilyksen varjot lankeavat vuorollaan moneen suuntaan. Ennen kuin kaikki on selvinnyt, brittileidit ja -herrat juovat monet virvokkeet, viinit, gintonicit, tarkastavat arkistojaan ja soluttautuvat määrätietoisesti paikallisen poliisin työhön mukaan, järjestettyään sitä ennen oikeat tyypit juttuja hoitamaan. 

Näin pysyn katsos mukana kuvioissa, ja samalla sinä saat muistutuksen siitä, että meistä voi olla hyötyä. En millään haluaisi, että sinusta tuntuu, että me sekaannumme asiaan, mutta samalla minä haluan sekaantua asiaan.

Paikallisessa nunnaluostarissa kukkinut nuori rakkaus, samasta haudasta löytyneet kaksi vainajaa, eläinlääkärin ikuisen unen mömmöt kuten myös kyproksenturkkilainen rakennusalalla hääräävä jengi tuovat omat mausteensa keitokseen. Seniorietsivien taustalla yrittävät virkansa puolesta päteä Chris, keski-ikäinen eronnut ja uutta naisystävää kaipaileva poliisi ja hänen tukenaan Lontoosta Kentin maaseudulle muuttanut nuori poliisi, Donna. Kaksikko löytää itsensä kerran toisensa jälkeen astelemasta vanhusten valmiiksi viitoittamaa polkua.

Tiesin etukäteen, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella, dekkarikin on jo sitä ja hyvän mielen dekkari vielä erikseen. Arsenikkia ja vanhoja pitsiä -henkinen tarina on tietenkin muuten loistava ajatus, on aina piristävää kun vanhukset kuvataan reippaina ja osallistuvina. Osa hauskuutta on ennakkoluulojen tuuletus. Ei tähän lajityyppiin välttämättä uskottavuus kuulukaan. Suositun koomikon ja juontajan Richard Osmanin dekkarin lähtökohta on leikkisä idea.

Onpa epämukavuusalueella tosiaan epämukavaa, semmoinen sielullinen levottomat jalat -syndrooma alkaa vaivata. Vanhukset lörpöttelevät liikaa, ovat ihmeen selväpäisiä juomiseensa nähden, ja muutenkin turhan söpöjä ja sympaattisia. Ei vaan mene läpi.Tai meni kyllä, jälkiä jättämättä. Dialogi on nasevaa, tyyli sujuvaa, suomennos samoin, mutta tarina höttöisä. Not my glass of gin. Tyyppivalikoima, dialogi ja ympäristö Englannin maaseudulla antaisi toki aihetta mainiolle elokuvalle. Brittinäyttelijöissä riittäisi noita valovoimaisia leidejä ja herroja tähänkin murhakerhoon.

Richard Osman: Torstain murhakerho
The Thursday Murder Club, 2020, suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2021, 400 s

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta

 


Oma kylä voidaan kloonata minne tahansa. Oma kylä ei kuitenkaan ole globaali hampurilaisravintola. Se ei ole jotain, jota myydään. Se on tukikohta, josta käsin voidaan myydä mitä vaan. Vaikkapa maailman arvokkainta massakulutushyödykettä eli kokaiinia.

Italian mafiajärjestöistä tunnetaan kaikkialla maailmassa Sisilian Cosa nostra ja Napolin Camorra. Kuuluisuutta ovat lisänneet Coppolan loistavat Kummisetä-elokuvat ja yhtä menestykäs Sopranos -tvsarja.  Suomalais-italialaisen Anton Montin edellinen Minne menet Italia? vakuutti perehtyneisyydellään ja hyvällä kirjallisella tyylillä ja päättyi enteellisesti lukuun Italian menestyneimmästä yrityksestä, 50 miljardin vuosiliikevaihdon 'Ndranghetasta, maapallon tärkeimmästä huumekauppiaasta. Tässä teoksessa hän valottaa tuota salaperäisintä, mutta laajimmalle levinnyttä, vaurainta ja tuhovoimaisinta mafiaorganisaatiota. Se on edellyttänyt syvällistä tutkimustyötä, sillä organisaation menestyksen salaisuus on nimenomaan se, salaperäisyys. Järjestö välttää huomion hakemista, se noudattaa somevetoiselle esittelytrendille täysin vastakkaista strategiaa. Se mieluummin viestii uhasta kuin tekee näkyvän attentaatin pommi-iskuin. 

Päin vastoin kuin Corleonen mafiasuku, jonka kiiltävät autot ja ylellinen elämäntapa samoin kuin Sopranosten vastaavat ulkoisen vaurauden merkit näkyivät ympäristölle, 'Ndrangheta on näkymätön, siellä ei löydy capo di tutti i capi -hahmoa, koska organisaation vahvuus pohjaa paikallisen väestön hyväksyntään ja hyötyyn. Sen pohjana on 150 vuotta vanha organisaatio, joka on syntynyt ranskalaisten vapaamuurareiden sääntöjen ja rituaalien mallin mukaisesti. Kylänsä he kloonaavat maailmalla, kuten kreikkalaiset tekivät 2500 vuotta sitten, kun he perustivat Calabriaan ensimmäiset kaupungit.

Monti pureutuu monikasvoiseen rikollisjärjestöön perin pohjin, aloittaen historiasta ja maantieteestä. Kirjan luettuaan voi nähdä yhtymäkohtia moniin maapallon alueisiin. Klaanit Somaliassa, pashtut Afganistanissa, amissit Yhdysvalloissa, suomalaiset uskonnolliset lahkot - suljettuja yhdyskuntia omine sääntöineen, valtioista enemmän tai vähemmän irrallaan olevia ryhmittymiä. Calabria Italian saappaan kärjessä on kauan ollut muusta maasta eristynein osa, köyhä, karu ja vuoristoinen. Sillä on ollut suuri merkitys, samoin kuin vuoristo tarjoaa suojaa talibaneille Afganistanissa. - Tämä on omaa pohdintaani, Monti ei näitä vertailuja esitä. Toki rikollisuuteen vahvasti suuntautunut 'Ndrangheta kulkee omaa tietään tässä vertailussa. Sen taustalla olevia tekijöitä, faktoja, tapahtumia ja sattumia Monti perkaa kiinnostavasti. Toistoakin tulee, mutta se ei oikeastaan ole haitta, niin monisyisiä ovat globaalin verkoston kätkemät ilmiöt ja yhteydet.

Se oma kylä, ei capo dei capi, mutta kaikkien kylien äiti, mamma, 'Ndranghetan sykkivä sydän on San Lucan kylä Calabriassa, Aspromonten vuoristossa. Sen verkosto perheineen, 'ndrina-nimellä kutsuttu yksikkö, siirtyy sukujen edustajien kautta vastaavine malleineen kaikkialle maailmaan. Eivätkä yksiköt irtoa emostaan, kuten Yhdysvaltain sisilialais- tai napolilaistaustaiset mafiaperheet ovat etääntyneet Italiasta. Organisaatio pitää Euroopassa, Kanadassa, Australiassa, Togossa, Kolumbiassa, Perussa tai missä hyvänsä toimivat osansa tiukasti yhteydessään. Irtiottoja ei suvaita, seuraukset ovat väkivaltaisia. Calabrialaiset perheet ovat suuria ja sukulaisia on aikojen kuluessa lähetetty ympäri maailmaa valvomaan intressejä.

'Ndranghetan tavat vihkiä uusia jäseniä - tärkeissä perhissä se tehdään jo vauvaikäiselle - sisältää lukuisan joukon salaseuramaisia riittejä, joissa sekoittuvat vanhat myytit, legendat, kristinusko ja pakanalliset symbolit sekä vapaamuurariuden numeromystiikka. Ne vaikuttavat luettuina lapsellisilta, mutta ne luovat sen tiukan identiteetin, joka on pohjana järjestön lujuudelle. Järjestö on perhettä lujempi ja siihen kasvaminen voi edellyttää oman perheenjäsenen murhaamista. Vastustaja on valtio ja viranomaiset. Aseisiin totutaan pienestä pitäen ja myös pakollinen vankeusaika otetaan etukäteen huomioon. Sinä aikana järjestö vastaa vangitun miehen perheen hyvinvoinnista. Omertàn, vaikenemisen laki opetetaan jo lapsille.

Historiikissa Monti kertaa vuosien varrella tapahtuneita attentaatteja ja murhia, joissa voi nähdä 'Ndranghetan toimintamallit. Vauras organisaatio voi ostaa murhamiehiksi ihmisiä vailla rikosrekisteriä. Valtion vastustus pohjaa historiaan: köyhästä maakunnasta muu Italia ei aiemmin ollut kiinnostunut, niinpä köyhät vuokraviljelivät alkoivat kerätä suojelurahoja ja ottaa osan tuotoista maanomistajalta salaa. Fasismin aikana järjestöllä oli vaikeaa, koska hallinto ei sallinut muita vallan muotoja. Mussolini lähes nitisti organisaation. Mafia ei välitä politiikan ideologioista vaan haistelee ilmaa löytääkseen vahvimman trendin, jota seurata, kuten oikeistopopulismin myöhemmin.

Järjestö on siirtynyt sujuvasti moderniin aikaan, se yhdistää vanhat paimentolaistavat ja Blackberry-puhelimen salaustoiminnot. 'Ndranghetan säännöt kieltävät yhteydenpidon ulkopuolisiin vallanpitäjiin, mutta uuden ajan ja kasvavien bisnesten myötä sen kylkeen on perustettu uusi organisaatio hoitamaan maansiirto- ja rakennusbisnestä ja muuta peiteyrittäjyyttä. Mukana on uutta hyvin koulutettua sukupolvea asianajajineen. Kirja osoittaa, kuinka sekä valtio että pohjois-italialaiset rakennusyritykset myötävaikuttivat järjestön vahvistumiseen, ottamalla sen projekteihin mukaan, laskemalla sen kulut omiinsa. Samalla järjestö näytti osittain lailliselta osapuolelta. Italian mafian vastainen taistelukin keskittyi aiemmin vain Sisilian ja Napolin seuduille, vaikka Calabriassa uhrimäärät ovat olleet suurimmat. Järjestöllä on ollut myös omat vuosia kestäneet sisäiset sotansa. Verikosto on osa traditiota eikä se sisällä yhtä iskua, vaan pitkän jatkumon. Se on päinvastoin loputon murhien sarja, jossa jokainen vihollisen veriteko velvoittaa seuraavan kostoiskun tekoon. 

Anton Monti näkee vauraan järjestön ottaneen huumekaupan käsiinsä oikea-aikaisesti ja vertaa sitä sisilialaiseen Cosa Nostran toimintaan, joka pääasiassa vastasi heroiinikaupasta eikä nähnyt uutta trendiä vaurastuvassa maailmassa. Vanhojen narkomaanien tilalle oli tulossa tavallisia ihmisiä, jotka käyttivät huumeita satunnaisesti, huvikäytössä. Kokaiinin markkinat kasvoivat, siitä tuli aine, jota käyttävät kaikki ja jota saa ihan tavallisista pubeista ja lähes joka kadunkulmasta. Lisäksi 'Ndrangheta oli luotettava kumppani kolumbialaiselle kokaiinin tuottajalle. Ilmiannoista ei ollut samaa riskiä kuin sisilialaisten kohdalla. Vauras järjestö teki paremman tarjouksen kuin mafiaa vastaan taisteleva osapuoli. Kaupassa rahaksi käyvät myös aseet. 

Kirjaa lukee kuin jännäriä ja samalla sääli täyttää sydämen. Mikä taistelu Italian mafian vastaisilla tutkijoilla, poliisilla, viranomaisilla onkaan käytävänä! Kaikki näyttää pelaavan järjestön pussiin, mukaanluettuna alun perin terästehtaalle suunniteltu Välimeren merkittävin konttisatama Gioia Tauro, joka Calabrian suurimpana yrityksenä työllistäää 1400.  Muulle yritystoiminnalle 'Ndranghetan toiminta alueella on myrkkyä, sillä se toimii yrityksissä rahanpesutarkoituksessa ja hinnoittelee muut yritykset ulos.

Monti lopettaa kirjansa kahden vastakkaisen osapuolen tulevaisuuden ennakointiin. Italialainen vuonna 1992 murhattu tuomari Giovanni Falcone on luottavainen, että mafialle tulee loppu. Eräs  'Ndranghetan päälliköistä on yhtä luottavainen. Me elämme täällä. Me olemme täällä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Moni dekkari kalpenee tämän tietokirjan rinnalla, todellisuus päihittää tarinat. Eikä mitään uskottavuusongelmaa!

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta
Kustantamo S&S, 2021, 245 s


perjantai 15. lokakuuta 2021

Turun Kaupunginteatteri: Nokia


                                       Ihastuttava ruohonvihreä Nokia 5110 oli minulle aikanaan läheinen

Omituisia vaikutuksia pandemialla voi olla. Istun teatterissa enkä näe Pirkko Saision ja Marja Packalénin Valehtelijan peruukkia, kuten oli tarkoitus keväällä 2020 - vai oliko se syksy? Eihän tuota enää muista, sitä ei enää löydy ohjelmistosta. Nokia vaikuttaa aiheena täydelliseltä vastakohdalta. Mutta täällä ollaan vihdoinkin, vieri vieressä. Lavalla on ensin hyvin sujuvapuheinen lavamestari, joka ohjailee saapuvaa yleisöä riveilleen, kun ei numeroituja paikkoja ole, aloittamaan rivien täyttäminen keskeltä.

Nokia kertoo Suomen suurimman ja kauneimman kansainvälisen yrityksen menestyksen ja luhistumisen tarinan. Ensin on hieman varautunut olo, kun näkee askeettisen lavastuksen ja harmaaseen puetut miehet ja muutaman naisen. Ja varsinkin kun kuulee ensin sen tutun pimputuksen, Nokia tunen, kadonneen äänimaailman. Onko luvassa puuduttavaa yrityshistoriikkia, jopa puleerattua mainosta? Mikä helpotus, että sittenkin kaikkea muuta.

Alusta aloitetaan, kumisaappaista ja muista rönsyistä, joita Etelä-Pohjanmaalta tuleva Jorma Ollila ryhtyy siivoamaan ennen kuin etenee yhä ylemmäs organisaatioportaita, ennen kuin dream team on kasassa. Kahdeksan näyttelijää hoitaa kaikki roolit vaihtaen vauhdissa Kari Kairamosta Jorma Ollilan lapseksi, Stephen Elopista Steven Jobsiin. Pieni välispiikki ja sitten rooli haltuun.

Hienoa näyttelijätyötä tekevät kaikki, Taneli Mäkelä Jorma Ollilana ja toinen, huomattavan muuntaumiskykyinen Carl-Kristian Rundman, joka heittää karvalakin päähänsä ja on hetkessä Pertti Karhunen Oulusta, vaatimaton olemukseltaan mutta intohimoisesti puhelinteknologiaan suhtautuva diplomi-insinööri, avainhenkilö. 

Tarinan kerrontaan on saatu mukaan raikastavaa huumoria, vauhtia ja hyvä rytmitys. Ihmiset ovat yksilöitä omine piirteineen ja omituisuuksineen ja siksi vajaan kolmen tunnin esitys väliaikoineen ei tunnu pitkältä. Puhdasotsaisia sankareita ei tosielämässä löydy, ja se on tämänkin näytelmän havainto. Ollila rakentaa Nokiaa oman unelmansa mukaisesti, onnistuneesti, suureksi, mutta kuten on saatu lehdistä myöhempinä vuosina lukea, menestys tuo mukanaan vauhtisokeutta. Hallitus kokoontuu, mutta ennen kuin on myöhäistä, pörssilukujen syöksykierteelle ei ole tehty mitään. Esitys vinkkaa syyksi avoimen keskustelun puutteen, jäykistymisen, pelon ilmapiirin. Ei mikään uusi selitys tuokaan, mutta hyvin konkretisoitu näytelmässä. Ollila ei halua puhua ohjelmistoista eikä kuulla Applen järkyttävästä voittokulusta. Steven Jobs keikailee näyttämölle naureskellen Nokialle,  puhelinvalmistajalle, Apple on ohjelmistoyritys. Siinä pelissä eivät Nokian Symbian ja Meego enää pelaa.

On esityksessä ehkä yksi aika puhtoinen sankari, Siilasmaa, joka kirjoitti omista havainnoistaan  kirjankin. Hänen näkemyksensä hallitsee näytelmän loppupuolta eikä hänestä oikeastaan nähdä muuta kuin asialleen omistautunut nykyajan älykäs it-osaaja, Bill Gatesille neuvotteluissa pärjännyt Nokian hallituksen uusi puheenjohtaja. Lopulliset neuvottelut Nokian matkapuhelinyksikön myynnistä on dramatisoitu vauhdikkaasti japanilaisen kendomiekkailun näytökseksi. 

Nokian tarina onnistuu näyttämöllä hienosti, siinä on riittämiin vahvaa draamaa nousuineen ja laskuineen. Kaikki muistavat sen valtavan merkityksen Suomelle, hyvässä ja pahassakin, kuten sittemmin on puhuttu ja kirjoitettu, lehdissä ja kirjoissakin. Se toi pienelle maalle itsetuntoa kasvaessaan globaaliksi yritykseksi, työllisti tuhansia, mutta se myös varjosti ja kahlitsi alihankkijoitaan omien tarpeiden mukaan, yksipuolisti yrityselämää ja kun se kaatui, se kaatui kuin iso puu, repi maata mennessään ja jätti jälkeensä ison määrän työttömiä. Irtisanomiset liukuvat näytelmässä ohi aika vikkelänä jonona käteltäviä ihmisiä. 

Näytelmän dialogit kantavat ja vievät draamaa eteenpäin. Tapahtumat pohjaavat tunnettuihin käänteisiin ja tyyppivalikoima visionääreineen kaikkineen tuo esitykseen riittävästi inhimillisiä tunteita, kun he kaikki jahtaavat entistä älykkäämpää puhelinta ja suurinta bisnestä.

Ihanaa oli virkistyä teatterissa ja nähdä näyttämöllä harvinainen aihe hyvin ohjattuna draamana.


Turun Kaupunginteatteri: Nokia
Teksti Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki, 2021

tiistai 12. lokakuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas



Olive Kitteridge tuli tutuksi Elizabeth Stroutin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneessä romaanissa, mutta minulle vasta myöhemmän, mainion tvsarjan välityksellä. Luonnollisesti siitä lähtien Olive saapasteli Frances McDormand -kasvoisena pikkukaupunki Crosbyn kaduilla Mainen osavaltiossa. Sen verran komeasti charmikas näyttelijä veti senkin roolin ja istui siihen rooliin mainiosti: rehellisen oloinen, amerikkalaiset käytöstavat haastava suorapuheinen tyyppi, joka ei osaa eikä välitä osata sitä kestohymyä joka tapakulttuuriin oleellisena kuuluu. Kömpelöä käytöstä, josta saattaa itsekin joutua kärsimään. 

Olive, taas seuraa leskirouvan elämää hänen vanhuusvuosinaan, 70-86 v. Siihen kuuluu uusi mies, Jack Kennison, myös leskeksi jäänyt, sekä lukuisa määrä ikätovereita, naapureita, entisiä oppilaita ja New Yorkista harvakseltaan saapuva poika Christopher perheineen. Suhde poikaan ei ole etäisyydestä lämmennyt, vaan osapuolten kohtaamiset jatkuvat töksähtelevinä mutta lähentymistä onneksi tapahtuu, ennen kuin se on myöhäistä. Tämäkin teos Oliven elämästä kerrotaan novellikokoelman tyyppisenä jatkumona, jossa osa henkilöistä toistuu luvuissa, osa piipahtaa vain kerran.

Strout kuvaa elämän murjomia tyyppejään lämmöllä ja ymmärtämyksellä, ja näkee vaikeiden suhteiden pohjalla enimmäkseen turhia sovinnaisuuden rajoitteita, ennakkoluuloja ja vääriä tulkintoja, joista ei ole uskallettu puhua. On masennusta ja riittämättömyyden tunteita. Olive on maanläheinen tyyppi, joka ei laskelmoi, mutta auttaa kun näkee sen tarvetta. Menee tapaamaan syöpäpotilasta, jota tutut välttelevät, kohtaa somalialaistaustaisen sosiaalityöntekijän ihmisenä eikä maahanmuuttajien edustajana. Samalla hän on vanheneva ja haurastuva vanhus, joka joutuu hänkin nöyrtymään ja myöntämään, ettei yksin ole helppoa vanheta isossa talossa kaukana naapureista. Ajassa eletään jo Trumpin presidenttikautta eikä Olive viitsi lausua sitä nimeä. 

Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan, kokemukset muovaavat eikä vanhuksenakaan aina ole täysin selvillä itsestään, muista puhumattakaan. Sitä Strout kuvaa Olivessa, jonka kovat särmät hioutuvat ajan myötä. Jopa niin että suostuu lentämään ensimmäisessa luokassa mukavuutta arvostavan miehensä kanssa. Mutta vasta paluumatkalla. Rakkauden voimaa voi tuntea vielä sairaalassakin, jossa Olive rakastuu kädestä kiinni pitävään sydänlääkäriin. Siitäkin hetkestä voi olla onnellinen, vaikka se onkin ohimenevää. (Tuon kohdan jopa tunnistin omista kokemuksista. Olin Tuhkimo, jonka jalkaan sovitetaan lasikenkää, kun kirurgi omin kätösin sitaisi leikatun jalkateräni hienoksi paketiksi. Muistan hellät tunteet, jotka kohdistin sankariini.) 

Minä ihan OIKEASTI rakastan teitä, tekee Cindyn mieli kirjoittaa viestiinsä. Tämmöinen ongelma syntyy, kun jokainen puhelu lopetetaan I love you -loppuhenkoseen, kuten on nähty amerikkalaisissa perhesarjoissa. Lause kärsii inflaation. Olive, taas -romaani koostuu muutoinkin kuin tvsarjan jaksoista, jotka kuvaavat pikkukaupunkilaisten elämää ilman sen suurempia draaman käänteitä. Ihmisten yhteisössä monenlaisia suhteita risteilee, aika kuluu, pariskunnat vanhenevat, toinen kuolee, joku sairastuu. Vanhuus tuo mukanaan näkymättömyyttä, jossa on puolensa siinäkin, hyvätkin, näkee Olive. Kaikessa on arjen turruttavan rutiinin tuntua, elämän makua siis. 


Elizabeth Strout: Olive, taas
Olive, Again, 2019, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2021, 355 s