lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste. Albert Camus: Sivullinen

Vuoden 1957 nobelistin Albert Camus'n pääteoksena pidetään lyhyttä, 160-sivuista romaania Sivullinen, jota sekä kirjallisuuden että ranskan kielen opiskelijat edelleen ahkerasti lukevat osana opintojaan, näin olen ymmärtänyt.



Camus oli samoin kuin päähenkilönsä, Mersault, algerianranskalainen. Heistä käytettiin myös nimitystä pied-noirs, mustajalat. Algeria itsenäistyi Ranskan siirtomaaisännyydestä sodan jälkeen vuonna 1962. Tämä poliittinen todellisuus, tai käynnissä oleva toinen maailmansota, ei nouse Sivullisessa esille mitenkään näkyvästi, mutta paljon tutkittu, selittelemätön romaani perustelee sitäkin näkökulmaa. Camus on itsekin painottanut asiaa. "En ole kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi suoraan tai välillisesti siihen maahan, missä synnyin", hän on kirjoittanut. Ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisen osa itsenäisyyssotaa valmistelevassa maassa saattoi olla tukala. Suomennos nimestä on yksi vaihtoehto monista. L'étranger voi olla myös vieras, muukalainen ja ulkomaalainen. Englanniksi nimi on The Stranger. 

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Tässä alkusanat, jotka heti tutustuttavat lukijan minäkertojan, Mersaultin näkyvimpään erilaisuuteen, hänen välinpitämättömyyteensä, tapaan jolla hän rikkoo jokaisen käyttäytymisnormin. Äidin hautajaisissa ja työpaikalla, konttorissa hänelle osoitetaan osanottoa ja odotetaan edes vähäistä murheen osoitusta. Sitä ei tule, hän ei sure eikä esitä surevaa. Hän hoitaa asian, kokee vaivaa matkasta ja kuumuudesta, palaa töihinsä ja toteaa, että äiti on nyt haudattu ja kaikki on ennallaan. Hautajaiset on ensimmäinen episodi, jossa tutustutaan tunnekylmän oloiseen Mersaultiin, joka ei kuitenkaan ole ilkeä tai aggressiivinen, vain etäinen eikä vastaa ihmisten tavanomaisiin odotuksiin. Jo äidin vanhainkotiin siirto kohtaa ympäristössä ymmärtämättömyyttä, vaikka Mersault toteaa äidillä olleen siellä ikäisiään ystäviä. Kotona heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen.

Kuva vahvistuu entisestään, kun mies seuraavana päivänä viettää hilpeän päivän uuden rakastettunsa Marien kanssa hiekkarannalla ja käy vielä elokuvissa, katsomassa komediaa. Myöhemmin hän ei usko tyttöäkään rakastavansa, kun Marie asiaa kysyy, mutta kertoo olevansa valmis naimisiin, jos tyttö sitä toivoo. Hän ajautuu sittemmin myös erään parittajan, Raymondin seuraan, joka nimeää hänet pian ystäväkseen. Mersaultille sekin on yhdentekevää, tilanne vain tulee vastaan, kuten kaikki muukin.

Mersaultista rakentuu kuva ihmisenä, joka on normeista irrallaan ja suorastaan kiusallisen rehellinen. Hän ei pyöristä lauseitaan kohteliaisuuden vaatimalla tavalla, ei laskelmoi. Äärimmäinen rehellisyys kostautuu: hän tekee epäedullisen vaikutelman, merkityksettömistäkin asioista. Ainoa kuvaus, josta voi aistia empatiaa liittyy naapurin koiraan. Koira on pahasti rääkätty, naapuri lyö, potkii ja kohtelee sitä kaikin tavoin kaltoin. Koira katoaa lopulta ja naapuri näyttää sitä kaipaavan. Vaikuttaa - koska koiran kärsimys on tarkasti kuvattu - että Mersault näkee tapahtumassa oikeuden toteutuvan.

Mersault työskentelee toimistossa, ilmeisesti kuljetusalalla, koska pöydällä on kasa rahtikirjoja selvitettävänä. Esimies päättelee, että miehellä ei ole kunnianhimoa, koska häntä ei Pariisi kiinnosta Alger'ta enempää.  Mies elelee hetkestä seuraavaan, vailla suunnitelmia tai kiinnostuksen aiheita, ajelehtien, auringosta, merestä ja naisesta nauttien.

Vähän myöhemmin otin jotakin tehdäkseni vanhan sanomalehden ja luin sitä. Leikkasin siitä Kruschenin terveyssuolamainoksen ja liimasin sen vanhaan vihkoon, johon panen sellaiset asiat, jotka minua lehdissä huvittivat.

Itsensä mies ajaa umpikujaan uuden ja itselleen yhdentekevän tuttunsa Raymondin seurassa. Hiekkarannalla hän laukaisee saamallaan revolverilla tappavan laukauksen arabiin, jonka kanssa Raymondilla on aiemmin syntynyt kahnausta. Sen jälkeen hän ampuu vielä ruumista neljä kertaa. Arabi jää tuntemattomaksi, hänestä ei kerrota mitään. Mersault on auringon ja kuumuuden sokaisema, hetki on dramaattinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat mitättömiä. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän, toinen osa käsittelee Mersaultin oikeudenkäyntiä. Hän odottaa tuomiotaan kuolemansellissään.

Nihilistinen antisankari kulkee kohti vääjäämätöntä kohtaloaan sivuilleen vilkuilematta. Puolustusasianajaja yrittää syöttää hänelle tarvittavat repliikit, jotta hän välttyisi odottavalta kuolemantuomiolta, mutta niitä ei kuulu. Mersault ei suostu esittämään katumusta tunnekylmästä suhtautumisestaan äitiin eikä tekemästään taposta. Ei vaikka asianajajien ja tuomarin epätoivo käy hänelle hankalaksi.

Hän kumartui pöydän yli koko ruumiineen heilutellen krusifiksiaan melkein pääni päälä. Totta puhuen olin seurannut sangen huonosti hänen ajatuksenjuoksuaan ensinnäkin siksi, että minulla oli kuuma ja hänen huoneessaan oli suuria kärpäsiä, jotka laskeutuivat kasvoilleni, ja myös siksi, että hän vähän pelotti minua. Samalla tajusin että se oli naurettavaa, sillä minähän siinä rikollinen olin.

Mersault ei suostu suremaan äitiään, katumaan tappoa tai antamaan papin rukoilla puolestaan, hän on kuin ympäröivän sotaisan maailmansa tunteista ja moraalista riisuma kuori. Hän ei ota kantaa yhdenkään puolesta. Oikeudenkäynniin aikana asianajaja ja tuomari opettavat Mersaultille omia moraalioppejaan, äidistä, kristinuskosta, katumisesta, syyllisyydestä, mutta hän ei ota niitä vastaan, ne ovat hänelle valheellisia. Hän vastaa tappaneensa auringon takia. Olosuhteet ja sattuma tekivät hänestä tappajan. Lopulta tappo, murha, näyttää sittenkin painavan vähemmän, enemmän hänen syyllisyyttään näyttää kasvattavan suremattomuus äidin kuolemasta.

"Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus." Sitten minut jätettiin taas santarmien huostaan.

Mersault ei välitä syyllisyydestä, hän ei ota sitä omakseen. hän löytää rauhansa tähtitaivaasta, sen välinpitämättämyydestä, sen samankaltaisuudesta.

Lukukokemus oli kaikessa ällistyttävyydessään intensiivinen ja kirja selkeydessään helppolukuinen. Mutta mistä tässä on kysymys? Siinäpä se. Ei kai teos olisi eksistentialismin klassikko, jos siihen olisi helppo vastata. Näin tämän taas elokuvana, ajattelin Godardia, mutta ehkä Truffaut sittenkin. Daniel Auteuil olisi hyvä roolissa - pied noirs itsekin taustaltaan. Mutta oikeasti elokuvan kirjasta on ohjannut Luchino Visconti, Marcello Mastroiani pääosassa. 

Hieno teos, kieli on tarkkaa ja modernia, suomennos vuodelta 1947 ei ole hiukkaakaan vanhentunut. Kirja julkaistiin Ranskassa natsien miehityksen aikana.

Klassikkohaasteen nro 13 kokosi Kirjakaapin kummitus. Kiitos paljon, kyllä kannatti osallistua, taas kerran!


Albert Camus: Sivullinen
L'Étranger, 1942, suomentanut Kalle Salo 1947
Otava, 2002, 160 s

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia


En ajatellutkaan, että parin nelivuotiaan seurassa mökillä tulisi paljon luettua. Mutta kun he olivat poistuneet, keinu keinahteli tuulessa koivun alla ja hiljaisuuden rikkoi vain pääskyn poikasten tirskunta, heittäydyin klassikkohaasteeseen valitsemani opuksen kimppuun. Mutta mutta. Taas alkoi hermostuttaa ja pitkästyttää ja ajatus vaellella, joten päätin ettei sittenkään tämä klassikko. 

Koska klassikkoromaanissa on noin kuusisataa sivua, se olikin sitten ainoa viikon reissulle mukaan ottamani. Mökin kesästä toiseen kolutut hyllyt eivät nyt innostaneet. Olihan siellä Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus, jotain Sartrea, Claes Anderssonia, Konstantin Paustovskia, Alice Munroa, Raymond Chandleria, Eino Leinon kirjeitä Aino Kallakselle, jopa Alice B. Toklas Cookbook. Viimemainitusta ei kyllä yhtään reseptiä ole mökin simppelissä keittiössä kokattu. Viimeinen pelastukseni oli yhteysaluksen laiturimökin kierrätyshylly. Se oli täynnä loma-asukkaiden ruotsinkielisiä dekkareita, mutta oli siellä myös esim Anna Karenina siistinä niteinä. Kahmaisin sieltä pinon dekkareita, jotka sitten palautin, mutta luin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Pikku naisia.

Pidän paljon Tuula-Liina Variksen kirjoitustyylistä, se on tarkkaa mutta rentoa. Kilpikonna ja olkimarsalkka-teoksen luin joskus aikoja sitten ja Irman myöhemmin. Blogielämäni alkuaikoina ymmärsin, että hän oli hieman aikaisemmin aiheuttanut kuohuntaa bloggaajien keskuudessa lausuessaan jotain negatiivista blogikirjoittajien ammattitaidosta suhteessa kouluttautuneisiin kriitikoihin ja harmitellut kritiikin alamäkeä. Vuoteen 2021 mennessä blogit ovat saattaneet nousta arvossa, kun vertailussa on muun somemaailman keskustelun taso. Tai sitten ei, en tiedä. 

Novellien realismi ei nosta niitä kovin huikeisiin maisemiin, ne ovat viihdyttäviä mutta eivät varsinaisesti häikäise. Vaikka Tavallinen tapaus on tylsähkö nimi ja vahinkoraskaus monen silmissä myös, novelli onnistuu kuvatessaan sitä epäoikeudenmukaisuutta, mitä nuori elämänhaluinen nainen joutui aikanaan meilläkin kokemaan juostessaan ylemmyydentuntoisten psykiatrien ja lääkäreiden pöytien takana anomassa raskauden keskeytystä, esittämässä itsetuhoista, joutuen elämäntavoistaan epäillyksi ja tuomituksi. Ja laskutus sitten ilman kuittia, semmoinen rahamylly se oli yksityisen puolen lääkäreille. Puistattavaa rakenteellista sadismia, jota novellissa äiti muistelee tyttären raskaustestin löydettyään.

Nainen ja Tsehovia oli mukava lukea, koska ystävykset Eerika ja minäkertoja tuulettavat lukemaansa ja miessuhteitaan Joensuun Jokelassa, Teatteriravintolassa ja muualla sen pikkukaupungin kortteleissa, joissa minäkin lauleskelin muutamina kesäöinä. Se on kaunis ystävyyden kuvaus, jossa Eerika kuvataan villinä perhosena, jonka seurassa kertoja viihtyy mutta tietää tämän kohta lentävän pois, kirjoineen ja miehineen, toisiin maisemiin. Joitakin perhosia voi vain haikeana muistella.

Pikku naisia on nimenä ironinen vastine nuorten naisten paljon lukemalle klassikolle, joka on idyllinen satu. Variksen naiset kamppailevat eturintamassa arkitodellisuuden kuopista ylös. Tarjolla on aborttia, lapsia ja vanhempia, dementiaa ja elämän mittaisia ystävyyksiä, ystäviä rakkauden haaksirikon jälkeen, eronneiden kesken  - ja taustalla tapettina kännisiä miehiä. Naisten monologit ovat ronskeja ja feminismin lippu korkealla. 

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia
WSOY, 2000, 238 s


tiistai 13. heinäkuuta 2021

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia


Sergio Sánchezin
romaanimaisessa novellikokoelmassa soi kolumbialainen vallenato-musiikki. Afrikkalaisia ja europpalaisia vaikutteita Pohjois-Kolumbian rannikkoalueen alkuperäisväestön musiikkiperinteisiin yhdistävä vallenato inspiroi aikoinaan myös kolumbialaista nobelistia Gabriel García Márquesia.
(Suomentaja Einari Aaltonen esipuheessa.)

Loistavan suomentajan ehdotuksesta kuuntelin minäkin youtubesta Los Diablitos -yhtyeen Los caminos de la vida. Pääsin tunnelmaan, mutta tämä pieni teos ei muutenkaan aikaile. Se syöksyy oikopäätä vuoriston polulle, maantien pölyyn, jokilaakson sateeseen. Vastaan tulee ikiaikainen vyötiäinen, tulviva Magdalena - joki, auton yliajama koira, ihminen peltikuoren sisällä ja joen vuolaassa virrassa. Ihmisiä täynnä unelmia ja unelmista riisuttuina. En koskaan nähnyt merta. Rakkaudessa nöyryytettyjä, kivuliaasti rakastavia. Taustana kaikelle on väkivallan runtelema, sisällis- ja huumesotien Kolumbia, jossa henki on halpa.

Lyhyeksi leikatut novellit, väläykset ovat kuin kohtauksia jostain Jim Jarmuschin elokuvasta, runollisia, rujoja, arvoituksellisia, selittelemättömiä. Upeita kuin lasillinen mehua trooppisista hedelmistä. Silti niin selkeitä ja ymmärrettäviä, täälläkin äiti nukahtaa tvn ääreen iltauutisten jälkeen. Todellisuus tunkee läpi kasvillisuuden; jossain piilossa miestä kidutetaan. Tapa-tai-tule-tapetuksi jyllää takaa-ajajien keskuudessa. Köyhyys on kohtalon arpa, se seuraa mukana vääjäämättömästi. Noitien ennustukset voivat tuoda hyvityksen väärin kohdelluille. Kosto siivittää nöyryytetyn miehen liikkeitä. Isä ei koskaan nähnyt merta, mutta tytär varmistaa että sinne hänen tuhkansa päätyy. Matkaa tehdään Ruta del Sol-moottoritietä Volkswagenissa ja bussilla, ja se kulkee kohti merta, vapautta.

Teosta kuvataan romaanimaiseksi. Novelleissa on näkevinään kytköksiä aikaisemmin tavattuihin, vähän samaan tyyliin kuin Elisabeth Stroutin Olive Kitteridgessa. Tässä ne ovat vaikeammin hahmottuvia, kuin pieniä valoläikkiä maisemassa. Mosaiikkimaisuus sävyttää tyylikästä kerrontaa. Jokaisella on tarinansa ja Sade piiskaa asfalttia kertoo niistä vain pätkiä. Niin käy elämässä, kaikki jää kesken. "Ei näillä näytöillä mikään mestari", toteaa Hesarin Vesa Rantama aika tylysti vaikka kehuu kekseliäisyydestä. Niinpä, enkä ole muutenkaan samaa mieltä tuosta arviosta. Minusta Sánchez vie lukijan vaivattomasti maailmaansa, Ruta del Solille kohti merta. Vaikka teos on suomennettu omakustanteesta, minusta tässä on lupaava kirjailija. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia
Lluvia sobre el asfalto 2021, suomentanut Einari Aaltonen
Aviador, 2021, 143 s
(Kirjaston niteessä kirjailijan nimi on kannessa väärin kirjoitettu, s lopussa. Se on ainakin kustantajan sivulla jo korjattu. Aika yllättävää.)

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg luetaan Italian viime vuosisadan merkittävimpiin kirjailijoihin. Hän on syntyisin Levin tunnettua juutalaissukua, jonka jäsenissä on nähty monia kulttuuri- ja yliopistoalan vaikuttajia. Sekä hänen vanhempansa, sisaruksensa että puolisonsa Leone Ginzburg toimivat aktiivisesti Mussolinin ajan Italiassa antifasistisessa liikkessä. Puoliso tapettiin sodan aikana roomalaisessa vankilassa. Isä, professori Giuseppe Levi ja veljet Mario ja Alberto vangittiin useaan otteeseen silloisten rotulakien nojalla. Natalia Ginzburg toimi myös politiikassa myöhemmin ja valittiin parlamenttiin sitoutumattomana kommunistien listoilla. Kieli jota puhuimme -romaania on pidetty hänen pääteoksenaan ja hän voitti sen ilmestyttyä Italian tärkeimmän kirjapalkinnon, Premio Stregan.

Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia. En ole keksinyt niistä yhtäkään.

Sekä todellisten tapahtumien että perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien oikeista nimistä huolimatta kirja on luettava romaanina perheestä, yhteisyydestä, ystävyyksistä. - Nykyään tämä tapa kirjoittaa autofiktiota aiheuttaisi varmaan nikottelua. Tätä perhettä liimaavat yhteen lentävät lauseet, toistuvat repliikit ja rituaalit, mikä ei ole mitenkään erityistä, mutta ehkä kielen kanssa leikkiminen on harvinaisen vahvaa tässä kirjallisesti lahjakkaassa perheessä. Älkää olko murjaaneja! Ei saa murjastella! - oli eräs isän tavoista oikoa jälkikasvuaan.

Oppinut isä Giuseppe, äidille Beppino, vastaa suuresta osasta perheen riitasointua ja semmoista kliseisen italialaistyyppistä mekkalointia. Hän saa yhtenään raivokohtauksia, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, mutta muu perhe vaikuttaa olevan niihin yhtä tottunut kuin liikenteen taustahumuun. Senkin pöljä, mikä aasi oletkaan, huutaa isä, mutta iloinen äiti ei siitä lannistu. Traagiset tapahtumat on etäännytetty, edes puolison kuolema ei saa Ginzburgia kertomaan kyyneleistään. On kuin kirjailija olisi halunnut vangita romaaniinsa etenkin äidin luoman, aina huolettoman ja spontaanin elämänilon ilmapiirin. Äiti kävi sirkuksessa aina kun mahdollista. Hänen tekosyynsä oli, että lapset halusivat sinne. Äiti oli tarinankertoja, isä enemmänkin äänekäs totuudentorvi ja besserwisser.

Levin perheen koti muuttaa osoitteesta toiseen, mutta sijaitsee pääosin Torinossa ja on avoinna laajalle tuttavapiirille, sekä seurustelulle että vainotuille pako- ja piilopaikkana. Kirjan loppuun onkin lisätty 9-sivuinen henkilöluettelo ydinperheen jäsenistä ja ystävistä & tuttavista. Heihin lukeutuu monia toimittajia, poliitikkoja, kirjailijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm kirjailija Cesare Pavese. Marcel Proust mainitaan, koska Ginzburg käänsi italiaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta.

Perheen ja varsinkin vanhempien keskeiset puheenparret ja dialogin kulku ovat kirjan varsinaista herkkua. Huumoria tuovat omalaatuisen isän päähänpinttymät ja päätelmät, joita hän kehittää milloin mistäkin asiasta tai henkilöstä. Ne ovat pöhköjä, professorin lausumina varsinkin. Kaikesta siitä hoopostakin kinastelusta syntyy lämpimän kotoisa tunnelma, keskellä juuri tälle perheelle uhkaavaa maailmaa. Isälle tuottaa varsinkin vaikeuksia hyväksyä kenenkään lapsensa avioliitto. Edes varakkaan teollisuussuvun Olivettin poika ei kelpaa. Adriano on liian rikas ja liian kiintynyt psykoanalyysiin, kuten kaikki Olivettit. Isän eduksi on laskettava, että hän ei mölyämisellään onnistunut lapsiaan lannistamaan, he valitsevat puolisonsa, opiskelunsa ja asuinpaikkansa miten parhaaksi näkevät.

Fasismin vastainen toiminta yhdistää koko perhettä ja kertoo sen riitaisuuden alla piilevästä syvällisemmästä sovusta. Isä saa osan perheestä mukaansa askeettisille vuoristoretkilleen, mutta äiti ei askeesille lämpene. Yhä enemmän kukin perheenjäsen alkaa kulkea omaa polkuaan, vain äiti ei saa revittyä itseään oman sukupolvensa tavoista, kotirouvan asemasta. Yhteiskunnallinen muutos tulee liian myöhään, Natalia ja autoa ajeleva rouva Olivetti, sisar Paola saavat jo nauttia uudesta vapaudesta, joka tässäkin romaanissa jo näkyy seuraavan sukupolven naisille koittavan.

Natalia Ginzburg on terävä havainnoija ja hän analysoi kiinnostavasti monia perhepiirissä tutuiksi tulleita persoonia, kuten esimerkiksi itsemurhan tehnyttä kirjailija Cesare Pavesea. Koko perhe lukee paljon ja kirjallisia keskustelujakin käydään ohimennen tuon tuosta. Kieli jota puhuimme ei ole juoniromaani, vaan se rakentuu yhden italialaisen perheen historiasta, sen muutaman vuosikymmenen ajalta poimituilla muistiväläyksillä.

Kirjailija Natalia Ginzburgin nimen näin ensi kertaa vuosikymmeniä sitten, kun sveitsiläisen au pair-perheeni äiti lähetti minulle postissa yhden teoksen. Kirja on jo kadonnut, mutta luulen että se oli Caro Michele, saksannettuna. Hoidin perheen kahta taaperoa, esikoinen oli nimeltään Michele. Poistuessani pikkupojat huusivat Zürichin lentokentällä riemukkaasti "sali Leena!" Minä vilkutin vähintään yhtä iloisena takaisin. Lasten kaitseminen ei ollut minulle mikään unelmahomma.

Kirjan suomennoksen hempeän romanttinen kansi ei tee oikeutta sen särmikkäälle ja räväkälle olemukselle. Italialainen kansi onnistuu paremmin. 

Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lippmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni: - Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo monesti!


Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Lessico famigliare, 1963 suomentanut Elina Melander
Aula & Co., 2021, 254 s


 

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Alex Schulman: Eloonjääneet



Eloonjääneiden alussa voi hetkellisesti herätä vaikutelma, että tässä tiristetään viimeisetkin pisarat sukuhistoriasta, josta kaksi edellistä osaa ovat Polta nämä kirjeet ja Unohda minut. Kolmen veljeksen lapsuuden ja aikuisuuden kuvaus tarjoaa edellisistä tutunoloista kuvastoa lapsensa oman onnensa varaan jättävistä vanhemmista. Isä ja äiti valmistelevat päiväänsä puutarhassa ja nostavat viipymättä esille myös viinipullonsa ja snapsinsa. Siinä vaiheessa lapset hätistetään jo omiin puuhiinsa, isä kuuluttaa uintikilpailun mutta ei jää seuraamaan jatkoa. On siestan aika. Kierrettävä poiju on kaukana, lapset selviävät nipin napin yhteisvoimin. Enemmän tai vähemmän muissa maailmoissa häilyvät vanhemmat saavat pojat entistä hanakammin kilpailemaan vanhempiensa väistyvästä huomiosta.

Alex Schulman on pohjannut teoksensa paljolti oman sukunsa ja perheensä historiaan, mutta tämä viimeisin kirja ilmeisesti on eniten fiktiota, siihen on ammennettu kuitenkin elementtejä Schulmanin perheestä. Eloonjääneet etenee kahden aikajänteen kaaressa, jotka lopussa kohtaavat. Nykyhetkessä kolme veljestä Benjamin, Nils ja Pierre ajavat perheen mökille sirottelemaan äskettäin kuolleen äitinsä tuhkat mereen, kuten äiti on testamentissaan toivonut. Tätä tapahtumaa keritään tunti tunnilta taaksepäin ja se vuorottelee Benjaminin lapsuuden ja nuoruuden muistojen kanssa. 

Niissä muistoissa aurinkoiset kesäpäivät, metsä- ja uintiretket näyttävät kaukaa tavanomaisilta, mutta lähempää erottuvat mustat kynnenaluset, likaiset vaatteet, siivoton koti, veteen ikuisesti jätetyt kalaverkot ja tiheästi toistuvat uhkatilanteet, joista pojat löytävät toisensa vaan eivät läsnä olevia vanhempia. Tapahtumia kasvavat pojat käsittelevät kukin tavallaan ja myöhemmin rakentavat oman kuvansa perheestä, jossa kasvaminen ja terveenä pysyminen vaatii tavallista enemmän. Muistot kätkevät myös Benjaminin trauman, joka väijyy taka-alalla ja josta lopussa paljastuu yllättävä ja traaginen totuus. 

Taitavasti Schulman kuvaa paremmissakin perheissä yleistä tapaa leimata lapsi ennalta tietynlaiseksi ja toteuttaa sitten sen mukaista suhtautumista, jotta lapsi mukautuisi odotuksiin. Tässä perheessä vanhimpaan veljeen asennoidutaan älykkäänä menestyjänä, häneltä odotetaan korkeakouluopintoja, kun taas Benjaminilta odotetaan urheilullista toimintaa, omista toiveista välittämättä. Benjamin on kuitenkin se, joka havainnoi, joka on eniten läsnä, hän seuraa vanhempiensa ilmeitä, hän ennakoi tilanteita. Varsinkin äiti on hänelle läheinen eikä hän lakkaa etsimästä tämän hyväksyntää.

Benjamin katseli isäänsä, joka oli syömässä kahta kananmunaa, ja toivoi että ne olisi syöty ennen kuin äiti heräisi, sillä äidistä oi inhottavaa katsella isän munansyöntiä.

Alex Schulmanilla on sellainen taito hyppysissään, että hän voi ihan rauhassa kirjoittaa samaa tarinaa vaikka loppuelämänsä ja lukemisesta vain nauttii. Havaintojen tarkkuus ja psykologinen silmä nostaa jännitteen arkisesta aamiaisesta, aurinkoinen päivä voi hetkessä vaihtua yksinäisiin kauhun hetkiin tumman kuusikon eksyttävissä varjoissa.

On uskottavaa, että yksin ison trauman - johon tällainen vanhemmuus yksistäänkin riittää - kanssa kamppailemaan jätetyt pojat eivät osaa sitä käsitellä ja että he etääntyvät toisistaankin. Alkoholisoituneista vanhemmista ei ole tukea, isä kuolee jo aiemmin eikä äiti tunnu kaipaavan ketään kovin lähelle. Kirje pojille tulee vasta testamentin mukana. Lohtua tummasävyiseen perhedraamaan tarjoaa veljesten lähentyminen äidin viimeisellä matkalla sittenkin, on huumoria; äidin ja isän sanailua ja elkeitä voidaan matkia ja nauraa päälle. 


Alex Schulman: Eloonjääneet
Överlevarna, 2020, suomentanut Jaana Nikula
Otava/Nemo 2021, 288 s


keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


Leena Krohnilta
lukemani romaani/novellikokoelma Erehdys kumosi pitkään vaalimani ennakkoluulon hänen kirjojaan kohtaan. Kuten itse asiassa myös Turun kirjamessuilla kuuntelemani haastattelu. Olen enimmäkseen vierastanut dystopioita ja aistinut hänessä lisäksi sellaisen matemaattisfilosofisen älykön, joka ylittää/ohittaa kapasiteettini. Toinen samaan lokeroon sijoittamani on Maarit Verronen.

Mitä en koskaan oppinut yhdistelee Krohnin omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja eksistentiaalisiin pohdiskeluihin. Ihmisenä olemista, todellisuuden ja harhan havainnointia, unien muistojakin Krohn tarkastelee monista näkökulmista. Omasta suvusta perintönä saatu teosofia avaa uusia mahdollisia todellisuuksia, eikä hän kyseenalaista edes paranormaaleja näkemisen tapoja. Tämä lähes hätkähdytti, kun Suomessa on tottunut siihen, että tiedeorientoituneet kirjoittajat ovat hyvin rationaalisia ja vetävät tiukan rajan tuohon suuntaan. Ei Leena Krohn, hän ottaa ilmiöt vakavasti ja miettii niitä omiakin kokemuksia vasten. 

Keinoäly, robotit ja niiden suhde tietoisuuteen on yksi kirjan ja Leena Krohnin perusteemoista. Ne pohdinnat tulevat aika lähelle Yuval Noah Hararin bestsellereissään käsittelemiä aiheita. Koneiden yliote ihmiseen ja hallinnan menetys niille on kauhistuttava ajatus, mutta se että niille voisi kehittyä tietoisuus, ainakaan ihmisen kaltaista tietoisuutta, ei vaikuta Krohnista todennäköiseltä. Pelkät aivot eivät kuitenkaan riitä inhimillisen tietoisuuden kehittymiseen. Siihen tarvitaan myös ruumis, kokemuksia ja tietoa. Fyysistä olemusta korosti myös Harari lukemassani kirjassa. Ihmisen vieraantuminen ruumistaan on onnetonta. Vaikka tulevaisuuden neuraalikoneet vastaisivat myönteisesti kysymykseen "oletko tietoinen?", emme voi olla siitä varmoja.

Entä voisimmeko edes epäillä, että kone vain teeskentelee tietoisuutta? Että se voisi olla olevinaan jotakin muuta kuin se on? Mutta teeskenteleminen on taito, joka edellyttää tietoisuutta siitä, että on jotain muuta kuin esittää olevansa. Teeskentelyn tuolla puolen on aina jotain aitoa ja alkuperäistä. Jos kone osaisi teeskennellä, se ei enää olisi kone.

Katukiven alla on rantahiekka - lauseen Krohn sanoi myös Turun kirjamessuilla. Se on Ranskan vuoden 1968 opiskelijamellakoiden lause, Pariisin seinille maalattu. Sous les pavés, la plage! Krohnille se on ilmeisesti enemmän luonnonsuojeluun liittyvää. Niin lähellä on alkuperäinen maa, katukiveyksen alla. Me ja kaikki meidän tavaramme ovat meitä ympäröivästä luonnosta, kuultiin myös samassa kirjamessuhaastattelussa. Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.

Leena Krohn kyseenalaistaa monia nykyisiä ajattelutapoja: kirjailijan kuolemattomuudesta - "hän elää teostensa kautta" - sananvapaudesta, sukupuolesta - "Hän aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjille" - kulttuurisesta omimisesta - Jos kamppailu vähemmistöjen oikeuksien puolesta johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen, se on menetetty.

On aina mielenkiintoista lukea oman sukupolven kirjailijan lapsuusmuistoista. Leena Krohn on pykälän vanhempi. Minä en ole käyttänyt kuukautissiteitä, jotka olisi kiinnitetty hakaneuloilla vyötärölle sidottuun kuminauhaan. Sen sijaan meitä yhdistää yllättäen vuoden 1956 polioepidemia, josta olemme molemmat toipuneet. Minun siskoni ei saanut tartuntaa, kun taas sekä Leena että isosiskonsa Inari Krohn sairastuivat molemmat polioon. Inari Krohnista luin jo hänen muistelmateoksestaan vuosia sitten. Maarit Hurmerintakin on toipunut taudista, sen kuulin radion podcastista, jossa hän soitatti mielimusiikkiaan ja muisteli.


Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, 234 s

 

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Puistossa lukemisen ja uimisen ihanuus - ja taas eräs osaluettu

 



Ensin häpeälliseen keskeyttämiseen, josta en olisi hiiskunut sanaakaan, mutta kun tuo kansi! Oli nyt ihan pakko somistaa blogiani tällä marmorin sävyisellä kannella, jota kuparin värinen hieroglyfi (?) täydentää ja upea fontti viimeistelee. Luin Irene Vallejon Papyruksesta sata sivua, en kahta kolmasosaa, kuten Kirjakko ruispellossaKirjan katkeamattoman tarinan prologi ja ensimmäinen kappale kosilaisesta ikävystyneestä nuorikosta ja hänen vanhasta imettäjästään lupaa elävää historian kuvausta. Sittemmin Vallejon teksti vetäytyy tutkijan kirjastoon ja oli sittenkin liian uuvuttava. Hän on käyttänyt kirjaan osia väitöskirjastaan ja se näkyy.

Historioitsijalle tämä lienee kevyt pala lukea, mutta popularisoidun historian lukijalle, minulle, se on sittenkin turhan yksityiskohtainen (650 sivua viitteineen). Lisäksi se rajoittuu antiikkiin, vaikka hän vapaasti assosioiden löytääkin aina sopivasti yhtymäkohtia nykyaikaan ja moniin aikamme kirjailijoihin. Jossain vaiheessa minulle tuli mieleen lukion historian opettajani, joka oli niin innostunut - ja näyttikin vähän antiikin patsaalta vaaleine pehmeine hiuksineen - antiikista, ettemme olleet päästä siitä eteenpäin. 


Helteen ja koronan uuvuttamat kansalaiset ovat nyt aivan innoissaan ruuhkauttamassa Turussa Samppalinnan maauimalaa. Kävin täällä jonkin verran nuorena aikuisena, mutta en oikeastaan lapsena, koska vanhempani suhtautuivat jotenkin nirppanokkaisesti yleisiin uimaloihin. Olen sen herkkähipiäisyyden karistanut ja polskin siellä iloisesti muiden mukana. Itse asiassa yritän samalla siedättää itseäni ruuhkille. Oivallettava asia, että minullekin on täällä tilaa. Vähän niinkuin muualla Suomessa asuvat usein sanovat, että Helsingissä kaikilla on kiire. Ei ole, ihmisiä vain on enemmän. 

Hyvin olen mahtunut ja on liikuttavaa nähdä ihmisten ilo vaikean koronakevään jälkeen, kun ämyreistä soi 80-luvun poppia ja kaikki näyttää niin hilpeältä. Todistettavasti olemme ainakin kerran käyneet tuolla myös vanhempieni kanssa, koska sitä kertaa he aikoinaan mainostivat, sen jälkeen kun Mauno Koivistosta oli tullut presidentti. Että hän uitti siskoani, joka siellä kai harjoitteli. Olin ilmeisesti siinä vaiheessa vasta tutkimassa varpaitani. 

Ympäristö on hieno, kun uimala on kukkulalla, jota ympäröi rehevä puisto. Helteisenäkin päivänä vanhojen lehmusten, vaahteroiden ja pihlajien lehvästöt suhisevat tuulessa ja luovat ihanan viherkaton, jonka varjossa on viileää lukea kuumallakin säällä.




tiistai 15. kesäkuuta 2021

Rachel Cusk: Kunnia


Faye-trilogian kolmas osa.
Déjà vu tai paremminkin - lu -vaikutelmaa ei voi välttää. Tämänkin Rachel Cuskin romaanin alussa hänen taustalle häipyvä kertojansa Faye istuu lentokoneessa vierellään mies, joka ennen pitkää avautuu kertojalle. Luin, että Cuskin pyrkimyksenä on nimenomaan ollut hävittää kertoja. Paradoksaalisesti pyrkimys hävittää hänet, minusta pistää miettimään, kuka hän oikein on, miksi hänestä ei saa enemmän tietoa, miksi hän luuraa jossain kuin sisustukseen kätketty nauhoituslaite.

Faye on matkalla kirjallisuusfestivaalille, taas, jossakin Etelä-Euroopan maassa, jota ei sitäkään nimetä. Siitä, nimeämättömyydestä ja suuresta jonosta uusia henkilöitä, etunimeltä mainittuja, jotka sittemmin katoavat tarinoineen, kehkeytyy Cuskin omintakeinen tunnelma. Se on kuin pätkä ohimennen nähtyä elämää kirjallisessa muodossa, jossa aika virtaa ja virrassa kohtaamme aina uusia ihmisiä. Faye kulkee eteenpäin kuin avonainen vastaanotin ja tallennin imuroiden kaiken sisäänsä. Ihmiset kertovat parisuhteistaan, perheistään, vanhemmuudestaan, traumoistaan viivyttelemättä ja jotenkin toteavasti eikä Fayen tarvitse useinkaan puuttua keskusteluun. Jopa häntä haastattelevat toimittajat päätyvät kertomaan enemmän itsestään kuin kysymään kysymyksiä Fayeltä.

Lukijana ajelehdin mukana, välillä välinpitämättömänä ja ihmeissäni, välillä tarinoista ja kultivoidusta kirjallisuuspuheesta kiinnostuen. Usein uusi tarinoitsija on vasta tullut hotellin aulassa vastaan kun hänen lastensa tai puolisonsa tarinaan heittäydytään eikä aina ole selvää, kuka kulloinkin on äänesssä, kun monen sivun mittainen puheenvuoro keskeytyy sanoilla hän sanoi. Hän voisi olla kuka hyvänsä, heillä kaikilla on oikeastaan saman kertojan ääni.

Kirjallisuusfestivaaleilla on joka tapauksessa herkullisia tyyppejä, isoja egoja, oman tiensä kulkijoita, rutinoituneita kustantajien edustajia hoidettuine assistentteineen, kaikki koulutettuja älymystön edustajia, jotka sivistyksensä ohella näyttävät omaavan samoja vähemmänkin yleviä tunteita kuin ketkä hyvänsä kadun tallaajat. Kateutta ja juoruilua. Ansaitsematonta arvonnousua jossain jonkun mielestä, purevaa kommentointia. Usein naiset päätyvät ymmärtämään toisiaan, väkivaltaisten tai muuten inhottavien miessuhteidensa jälkeen. Miehet ovat Kunniassa enimmäkseen kunniattomia paskiaisia. Faye on kuitenkin eronsa jälkeen uudelleen avioliitossa, se mainitaan ohimennen. 

Etelä-eurooppalainen kuuma kesä, meri ja hiekkadyynit sekä vanhat kirkot ja kukkivat jakarandapuut alkavat kiinnostaa ja yritän kovasti miettiä, missä nämä festivaalit oikein tapahtuvat. Surffareita, nakurantoja, Josè Mourinho - olisiko Portugalin Lissabon? Vai Espanjan Cadiz? Se jää salaisuudeksi. Paikallistunnelma on tarttuvasti kuvattu, mutta jotenkin romaani hajoaa monien tarinoiden löysäksi jonoksi, niin tyylikästä kuin Cuskin kieli onkin ja siitä huolimatta, että niissä käsitellään isoja asioita vapaudesta, totuudesta, rehellisyydestä, syyllisyydestä, moraalista. Tässä vaiheessa kirjoitustapa on jo niin tuttu, että aikaisempien teosten virkistävän persoonallinen tyyli alkaa maistua lievästi maneerilta. Esimerkiksi tapa dramatisoida ihmisten ulkoisia piirteitä; jollain on kalpea, löysästi laskostuva iho, jollain iso kallo joka hohtaa hämärässä. Ihmisten persoonallisia piirteitä mystifioidaan kuin jossain kauhuromaanissa.

Lopussa Faye näyttää ajautuvan nakuilevien homomiesten rannalle, meren syliin, laskevan auringon värjätessä aaltoja. Asetelma on moniselitteinen verrattuna esimerkiksi Siirtymän illallisia seuraavan aamunkoiton selkeyteen.


Rachel Cusk: Kunnia
Kudos, 2018, suomentanut Kaija Kattelus
Kustantamo S&S, 2020, 203 s





tiistai 8. kesäkuuta 2021

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway


Ne olivat hienoja vuosia, lapsuuteni vuodet.

Kannen kuva kertoo olennaisen. Taapero siinä seuraa - jo tuossa vaiheessa huolestuneen oloisena - isänsä menoa, huhtikuisella pellolla. Huoli tulee jatkumaan hamaan loppuun asti, isän kuolemaan asti. Siinä Niklas Herlin harppoo nahkatakissaan ja poikansa Heikki seuraa faijan menoa. Tuollapäin on highway on pojan muistelma, pitkä muistokirjoitus isästä. Ennen kaikkea se on liikuttava kuvaus isän ja pojan läheisistä suhteista. Suhde on sitäkin koskettavampi, jos on sattunut lukemaan esimerkiksi kirjan Koneen ruhtinas, joka kertoo Pekka Herlinistä. Tässä kuvataan sellaisen suomalaisen suvun lähihistoriaa, joka  jollain tasolla myötäilee nyt hyvin suositun ruotsalaisen Alex Schulmanin suvun dynamiikkaa. Siitä Schulman ammentaa tuoreissa romaaneissaan. Sukurasitteena esiintyy kaikkien pelkäämä despootti, joka hallitsee lähipiiriään mielivallallaan ja jättää pitkän varjon seuraaviin sukupolviin. Schulmanin suku on julkisuudessa kulttuuritaustan ansiosta, Herlinin suku menestyneen liiketoiminnan seurauksena. On kerrassaan miellyttävää lukea tässä ketjussa isä-poika -suhteesta, joka ei jatka tulehtuneita kaavoja. Sekin on näköjään mahdollista, ja se tässä eniten innostaa ja kovasti liikuttaakin.

Niklas Herlin täytti koulutuksellaan isänsä Pekka Herlinin odotuksia, yhdysvaltalaiset bisnescolleget tulivat tutuiksi, mutta hän ei kuitenkaan lähtenyt jatkamaan isänsä työtä yritysjohtajana, vaan päätyi oman tyylisekseen, räväkäksi taloustoimittajaksi Kauppalehteen, Suomen Kuvalehteen ja Ilta-Sanomiin. Hänestä tuli sittemmin yksi kustannusosakeyhtiö Teoksen perustajista yhdessä Silja Hiidenheimon ja muutaman muun kanssa. 

Heikki Herlin havainnoi isäänsä lähietäisyydeltä, useimmiten täynnä lämpöä ja ihailua. Faija on ainutlaatuinen ja rakastava, isänä parhaimmillaan. Siihen että NH onnistuu omassa perheessään luomaan lämpimän ja rakastavan ilmapiirin, epätodennäköisestä lähtökohdasta huolimatta, on paljon vaikuttanut Niklas Herlinin esikoinen, kehitysvammainen Riikka. NH aktivoituu kehitysvammaisten asioiden edistäjänä. Tämä on isässä olennaista: Hän on kaikille samanlainen. Hänen kasvonsa ja toimintansa luovat välittömän kuvan siitä, mitä hän sillä hetkellä ajatelee, vailla minkäänlaista verhoa itsensä ja tunteittensa välillä. Pokerinaamaa ei ole. Niinpä isästä käytetäänkin jo kouluaikana nimitystä Aito erotuksena toisesta Nikosta, joka on Kumi-Niko.

Kirja käy vuoropuhelua isän kanssa, myös isän muistelmista ja päiväkirjoista lainattujen sitaattien kautta. Herlinit, isä ja poika, omaavat kirjoittamisen taidon, ehkäpä poika jopa vahvemmin. Tai sitten on kyse aiheesta, poika on tarkkaillut isäänsä koko ikänsä ja vuodattaa tähän kaipauksen täyteiseen muistelmaan analyysejään ja havaintojaan, pitkän ajan kuluessa kypsyneitä.

Kirjassa on myös muutama hauska anekdootti, kuten yksi Anja Kaurasen, nyk Snellmanin, ja Harri Sirolan, esikoiskirjailijoiden parisuhteen alkutaipaleelta. Niklas Herlinin mukaan heille oli noussut kusi päähän ja pitivät itseään turhan aikaisin uusina tulenkantajina. Niinpä NH oli teilannut heidän uuden Kiima -nimisen lehtensä. Pariskunta saapui puhuttelemaan arvostelijaa, joka oli juuri intiimissä kanssakäymisessä tyttöystävänsä kanssa. Ja vaikka olivat molemmat juuri paljon seksistä kirjoittaneet ja julkisuudessa puhuneet, eivät vissiltä kiukultaan tajunneet millaiseen aistilliseen tilanteeseen olivat kävelleet.

Pientä kritiikkiäkin sentään löytää pojan muistoista, kuten sen, että isä korosti kirjoittajan lahjojaan tarpeettoman usein. Olihan faija hyvä kirjoittaja mutta hänen lähellään työskenteli parempiakin, toteaa poika. Samoin hän ruotii isänsä epäonnistumisen pelkoa, jolla tämä oman kokemuksensa perusteella ilmeisesti halusi suojata poikaansa kurjilta kokemuksilta, mutta joka samalla johtaa arkuuteen. Ja tietenkin isän toimintakyvyn säilyttävä alkoholismi ja muu piittaamattomuus terveydestä tuottaa huolta, vaikka isä ja poika viihtyvätkin yhdessä kapakassa.

Kirjan nimi ja faijan vaatetus nahkatakkeineen ja bootseineen kertoo Niklas Herlinin opiskeluaikanaan omaksumasta vahvasta amerikkalaisesta vaikutuksesta, johon kuului oleellisesti countrymusiikki. Lukija uskoo helposti isän ja pojan automatkojen olleen nautinnollisia, niin elävinä Amerikan highwayt kuvataan Ford Mondeosta tai Mustangista, kun Herlinit posottavat isän opiskeluaikojen maisemissa. Näkee että Heikki Herlin on nauttinut myös kirjoittamisesta, teksti nousee siivilleen.

Oikoluku on kirjassa jäänyt kesken. Siellä täällä on kielellisiä lapsuksia ja merkkejä uudelleen muotoilluista lauseista, joista osa jäänyt korjaamatta. Niistä huolimatta kirja on valtavan koskettava ja syvällinen kuvaus isästä ja pojasta, jotka ymmärtävät ja tukevat toisiaan kaikessa. Syntymärikkaus auttaa selviämään monesta, mutta rakastavaa lähipiiriä sillä ei välttämättä saa, siitä on tässäkin suvussa kokemusta. Niklas Herlin onnistui siinä missä isänsä ei.

Pian ikävöisin isän lisäksi isäni poikaa, sitä osaa itsestäni, joka oli elossa faijan ollessa paikalla.


Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020, 325 s


maanantai 31. toukokuuta 2021

Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan


Italialaisesta nykykirjallisuudesta on suomennettu jo useita vaikuttavia tekijöitä viime vuosina. Elena Ferrante niistä päällimmäisenä, Domenico Starnone vanavedessään, Silvia Avallone ja hänen romaaninsa Teräs jätti pitkän jäljen. Sitä ennen vahvin nimi omassa lukuhistoriassani oli Niccolò Ammaniti, jonka Io non ho paura (Minä en pelkää) onnistui tekemään vaikutuksen jopa italiaksi luettuna, romaanin lukemiseen sittenkin vajavaisella kielitaidollani. Paolo Cognetti on uusi tuttavuus.

Sofian, nuoren naisen elämää seurataan varhaisvuosista 70-luvulta aina New Yorkin maisemiin terrori-iskun jälkeen uuden vuosituhannen alussa, erillisissä episodeissa. Mukana on muutama näkökulman ja persoonamuodon vaihdos, eli siinä mielessä romaani seuraa nykyisin suosittua trendiä. Muratoren perhe, insinööri-isä Roberto, taiteilijaäiti Rossanna muuttavat Milanosta Lagobelloon, omaan taloon ja luonnonläheiseen ympäristöön. Avioliitto ja perhe-elämä natisee ja narisee. Muutto omaan taloon tai mikään ei näytä sitä oikein saavan kuntoon, ei koirakaan. Sofia kasvaa siinä sivussa. Taustalla kuohuu Italia 1970-luvun punaisine prikaateineen ja lakkoineen. 

Nämä kuvat ovat syöpyneet Sofian mieleen kuin aakkoskortit luokkahuoneen seinällä: O niin kuin omena, P niin kuin värikäs perhonen, punainen ja värisevä piste pimeässä niin kuin masennus ja isä kädet hiuksissaan niin kuin ärtymys. Sofia kertoo alkaneensa juuri tuohon aikaan miettiä, miten voisi pelastua vanhempiensa kohtalolta.

Teatteri näyttää tytölle myöhemmin tien toisenlaiseen maailmaan ja oman itsen löytämiseen. Siinä vaiheessa jokainen perheenjäsen näyttää kärvistelevän omissa kivuissaan osaamatta löytää iloa toisistaan, niin pikkuhiljaa Emman kanssa yhteistyötä tekevä Roberto kuin jokapäiväisiä mielialojaan hoitava äiti ja mustan huppunsa sisälle yksinäisyyteen vetäytyvä Sofia. Pariisissa opiskellut, poliittisesti radikaali Martta-täti yrittää hoitaa kaikkien asioita.

Marta on vähän niin kuin paimenkoira. Kun yksi lammas lähtee omille teilleen, koira juoksee sen ympärillä ja haukkuu niin kauan että karkulainen palaa muiden joukkoon. Tätini Marta on juuri sellainen.

Sofian kertomus ottaa välillä sivuhyppyjä lähisukulaistenkin historiaan ja heidän kasvukipuihinsa. Nuoruus näyttäytyy kaikissa aikakausissa yhtä vaikealta etsiskelyltä. Pärjäämisen eetos ja sen osoittaminen peittää nuoren epävarmuuden. Se on peitettävä. Ja sama sukupolvien välinen kuilu kasvaa aina uudelleen. Vanhemmat yrittävät ymmärtää, nuori yrittää selittää, mutta lakkaa lopulta kun näyttää, ettei kytkentää tapahdu.

Lopussa ollaan New Yorkissa. Näkymiä ja keskusteluja avautuu kuin Woody Allenin elokuvissa ja Sofian kuvauksellinen olemus saa miehet lumoutumaan. Mutta hän tuntuu kaikilta katoavan, merelle, sumuun, muihin kaupunkeihin.

En tiedä, miksi en osannut innostua Sofiasta joka pukeutuu aina mustaan. Ajankuva on onnistunut, Italian maisemat nousevat mieleen aina yhtä houkuttelevina, Brooklynkin on elävästi maalattu italialaiskortteleineen. Romaanissa on kaikki kohdallaan, mutta se ei vain oikein sytyttänyt. Se johtunee siitä, että henkilöt on etäännytetty, he ovat hieman kliseisiä: insinöörimäinen isä, hysteerinen äiti, Sofia, jonka sisimmät tunteet jäävät oikeastaan piiloon. Hän on mystinen, mutta loppuun asti etäinen. Liian viileä, jotta hänestä kiinnostuisi. Hänellä on kriisinsä, mutta ne kerrotaan kuin asiaan kuuluvina välimatkatolppina. 

Inspiroiduin kirjasta Kirja ja keittiö -blogin arviosta. Olisin halunnut tykätä enemmän, nyt tunnen lähes huonoa omatuntoa, kun en vain voinut. Jos haluat innostua kirjasta, lue inspiroiva arvio tuolta.


Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan
Sofia si veste sempre di nero, 2012, suomentanut Osmo Korhonen
Artemisia edizioni, 2019, 205 s


tiistai 25. toukokuuta 2021

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa


Jatkan noin yli 50 vuoden katkoksen jälkeen true crime -lukemistoa. Silloin luin isäni kirjahyllystä löytämäni Pariisin rikospoliisin tutkimusraportteihin pohjaavat kaksi teosta, joiden ihokarvoja nostattavat nimet muistan vieläkin: Synnin väreet ja Rikollista verta. Synnin väreistä muistan yhden kammottavan mustavalkoisen valokuvan. Siinä oli kuvattu rikollisen kädet, joiden kynnet olivat niin pitkät että ne kihartuivat päistään korkkiruuvimaisesti. Kummallisten kynsien omistajankin nimi jäi mieleen: Hanoi Shan. Ja tietenkin löysin myös Synnin väreet ja Hanoi Shanin googlaamalla. Kirjailijaa en muistanut, mutta hän näyttää olevan Harry Ashton-Wolfe ja hänen esittelystään löysin maininnan myös tuosta pitkäkyntisestä: (HAW)... is an important part of investigating teams in Paris tracking down fiendishly cunning criminals, such as the Eurasian Hanoi Shan. Hauska muisto, jos näin voi sanoa tästä aiheesta. (Crimes of Love and Hate, The Thrill of Evil)

Hieman kotoisammasta ympäristöstä on tietokirjailija, dosentti Rauno Lahtinen kirjoittanut lähtökohdiltaan saman tyyppisen tietokirjan, jossa viaton kotikaupunkini Turku näyttää läpi 1900-luvun rypevän rikoksissa. (Piti oikein tämäkin tilasto googlata eikä Turku siinä näytä mitenkään poikkeuksellisen väkivaltaiselta suomalaiselta kaupungilta suhteessa väestöön.) Rikosten tutkinta paljastaa mielenkiintoista ajankuvaa. Rauno Lahtinen on otsikoinut käsittelemänsä tapaukset ajan henkeä tyylikkäästi myötäillen sekä löytänyt runsaasti kuvia ja raflaavia lehtiotsikoita tunnelmaa syventämään. Lehdistö on jo kauan osannut herkutella rikosten yksityiskohdilla. Asioita valaistaan kirjassa rikostapausten ohessa yleisillä tietoiskuilla esim kieltolaista, aselainsäädännöstä, abortista, itsemurhista ja rikoslainsäädännöstä. Sellainenkin mielenkiintoinen yksityiskohta tulee vastaan yli sadan vuoden takaisesta ajasta, että poliisit eivät olleet vuonna 1913 turkulaisten suosiossa, sillä heidän koettiin edustavan Venäjän valtakoneistoa.

Kirja etenee kronologisesti Raunistulasta vuodelta 1901 aina Turun - ja Suomen - ensimmäiseen terrorismi-iskuun vuonna 2017. Hyvin ajankohtaisesti loppusivuilla esiintyy myös näinä päivinä uutisoitu Viking Sallyn 30 vuoden takainen murha. 

Viina ja viina, kyllä se onkin maistunut! Siinä suurin yksittäinen väkivallan pyörteeseen upottava osatekijä. Sitä on juotu litroittain, ja varsinkin kieltolain aikana nautittiin entistä vahvempaa kotipolttoista pirtua. Moni ei muista mitään tekemästään ja on vielä tutkimusten alkaessa niin humalassa, ettei osaa sanoa mitään. Takseilla ajettiin valmiiksi humalassa hakemaan lisää ja jos taksikuski osoittautui yhteistyöhaluttomaksi, hänet hoidettiin pois tieltä.

Kieltolain aikana laitonta alkoholia oli helposti saatavissa ja sen nauttiminen kahviloissa oli aivan yleistä.

Naisia murhattiin mustasukkaisuus- tai muissa perhedraamoissa. Ennen DNA-tutkimuksiakin rikoksia sentään ratkaistiin oikeastaan yllättävän hyvin. Toisaalta kaupunki oli pienempi ja ihmiset ehkä näkivät tarkemmin mitä ympäristössä tapahtui. Selvittämättömiäkin tapauksia on mukana, aika todennäköisiä, mutta vaille riittäviä todisteita jääneita. Rikokset sinänsä eivät aina jaksa pitkänä ketjuna kiinnostaa, mutta tässä historiallisessa raportissa kiinnostavat olosuhteet, arkinen elämä missä tilanteeseen on ajauduttu, ihmisten ammatit - nahkuri, värjäri, räätälimestari - ja yhteiskunnallinen asema. Ja Turku tietenkin.

Rikospaikat, pakoreitit, kaupungin kadut, osoitteet ja vanhat valokuvat niistä alkavat elää, maisema muuttuu silmien edessä, ajan virrassa. Ei ole enää ravintola Valenciaa tai Moselia, jossa Sirkka-Liisa Valjus tanssi aamutunneille eikä vossikkariviä Hamburger Börsin edessä torin laidassa odottamassa hotellista yön pimeydessä kiiruhtavaa asiakasta. Mutta on Samppalinna ja Vartiovuorenmäki ja Ruissalo, jonka rannoilta on löydetty yksi ja toinen ruumis kellumasta. Ja Kaskenmäki, jossa kultaseppä Kantola pääsi hengestään.

Raitiovaunu Turussa Hamburger Börsin edustalla, 1900-luvun alkupuoli. Kuva: Museovirasto

Kuka tappoi Raunistulan kuninkaan? Raunistulalla ja Korppoolaismäellä oli huono maine vielä lapsuudessani. Hyvinvoinnin kasvaessa nekin alueet ovat rauhoittuneet ja keskiluokkaistuneet, niinkuin on käynyt muissakin kaupungeissa ennen hyljeksityille osoitteille. Mutta sata vuotta sitten ne olivat köyhiä ja levottomia kulmia, joissa ei ollut turvallista pimeällä liikuskella. Esimerkiksi eräs Edla Salonen vihasi entistä rakastettuaan niin tulenpalavasti, että oli ensin myrkyttänyt tämän kaivon ja sitten vielä tehnyt pommin laittamalla dynamiittia suuren koivuhalon sisälle.

Muutama rahanhimoinen ja häikäilemätön auervaarakin Turun murhahistoriaan sisältyy, kuten Johan Bäckman, jolla oli perhettä monella paikkakunnalla ja varakas leskirouva Anni Nurminen kiinnostuksen kohteena Turussa. Ruumis piti kaivaa ylös haudasta ja kappas vain, strykniini oli tappanut naisen eikä sydänvika. Kiinnostava yksityiskohta oli Anni Nurmisen orvoksi jäänyt tytär Kyllikki. Hänestä tuli palkittu kääntäjä, joka suomensi Stendahlia, Bo Carpelania ja Tove Janssonia. Vuodesta 1959 hän oli Kyllikki Härkäpää.


Mitä tapahtui Vartiovuorella tammikuisena yönä 1927? Vartiovuoren murha vuonna 1927 oli koko 20-luvun puhutuin ja Juha Siltanen teki siitä näytelmän Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus Turun kaupunginteatterille syksyllä 2018. Vankilasta ennen koko tuomionsa kärsimistä vapautunut pariskunta Margit Niininen ja Allan Törnudd olivat Klaus Törnuddin vanhemmat ja hän on kirjoittanut heistä omakustanteena kirjan. Heidän tapauksensa herättää miettimään, että oliko oikeus sittenkään sama kaikille, vai sovellettiinko varakkaampiin sittenkin lievempää asteikkoa. Seitsemänkymmentäluvulla Turun Ruissalossa kävi tapporeissulla Charles Mansonia muistuttava amerikkalainen skitsofreenikko Clarence McCutcheon.

Viking Sallyn murhatapaus on juuri nyt oikeudessa käsiteltävänä, syytettynä tanskalainen epäilty, joka jo on ehtinyt kehua selvinneensä murhasta vapaana miehenä. Viking Sally sen sijaan lepää meren pohjassa. Siitä tuli sittemmin Estonia. 


Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa
Sammakko, 2021, 400 s

perjantai 21. toukokuuta 2021

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä



Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus 

Anne Applebaum on amerikanjuutalaista syntyperää oleva toimittaja. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, muun muassa Pulitzer-palkitun Gulag: A History (2004) ja Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56 (2013). Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa ja kirjoittaa kolumnia Washington Post -lehteen. Hänellä on sekä Yhdysvaltain että Puolan kansalaisuus. Hänen aviomiehensä Radosław Tomasz Sikorski on nykyään europarlamentaarikko, konservatiivipoliitikko, joka aiemmin toimi Puolan puolustus- ja myöhemmin ulkoministerinä. Tuossa vaiheessa Puolaa johti jo, kuten nykyäänkin pääministeripuolueen, Laki ja oikeus -puolueen johtama kokoomushallitus. Jostain syystä kirjassa käytetään puolueesta (PiS) Laki- ja oikeudenmukaisuus -käännöstä.

Kirjassaan Applebaum tarkastelee viime vuosien poliittista muutosta ensisijaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa nimenomaan maltillisen oikeiston näkökulmasta. Tässä näkyy historia ja Neuvostoliiton jälki: entisissä itäblokin maissa liberaali älymystö taitaa harvemmin sympatisoida vasemmistoa kun taas meillä ja Pohjoismaissa se on tavallista. 

Applebaum lähtee liikkeelle omasta, vaikuttavan laajasta tuttavapiiristään ja uudenvuodenkekkereistään vuonna 1999. Juhliin osallistui iso joukko journalisteja ja poliitikkoja. Tunnelma oli toiveikas uuden vuosituhannen kynnyksellä ja maailma avoin raskaiden vuosikymmenten jälkeen.

Näiden henkilöiden poliittinen kehitys lähti sittemmin eri suuntiin ja näistä henkilökohtaisista kertomuksista Applebaum lähtee pohtimaan muutoksia, joita nykyään enimmäkseen kutsutaan populististen liikkeiden esiinmarssiksi. Hän puhuu nativistisista liikkeistä, jotka yleisesti kertovat vastustavansa vieraiden kulttuureiden vaikutusta. Kuinka ihmeessä entisistä hyvistä ystävistä tuli vihamiehiä, jotka eivät vastaa viesteihin, mutta sen sijaan juonittelevat selän takana.

Mikä sitten on aiheuttanut tämän muodonmuutoksen? Olivatko jotkut ystävistämme aina olleet kaappiautoritaareja?

Hän viettää ilmeisesti päivänsä internetissä täysiaikaisena trollina edistäen  fanaattisesti kaikenkarvaisia salaliittoteorioita, monet niistä myrkyllisen antisemitistisiä

Tämä henkilökohtainen ja oikeilla nimillä käyty entisten ystävien takinkäännön arvostelu - oman edun hakeminen puolueuskollisuudesta ja entisten ihanteiden dumppaus - aiheutti lievää vastenmielisyyttä. Vaikka olisi hyvinkin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mukana on selkään puukottamisen ja juoruilun makua. Samalla kuitenkin esimerkit elävästä elämästä, politiikan toimijoista, tekevät kirjasta kiinnostavamman. Ristiriitaista, tässä käsiteltyjen henkilöiden versiota tapahtumista ei kuulla.

Kiipijöistä, pyrkyreistä, opportuneista vailla ihanteita Applebaum käyttää nimitystä kirjurit. Kirjurit ymmärtävät tehtävänsä, joka on johtajien puolustaminen aina. Toisaalta henkilökohtaisen osion voi ymmärtää. Nykyisessä Puolassa, puhumattakaan Unkarista, moniääniselle keskustelulle ei ole julkisessa mediassa tilaa. Kirja on Applebaumin keino ottaa sitä tilaa ja ilmeisesti myös vastaus vihamielisiin kommentteihin.

Puolassa on muitakin politiikassa vaikuttavia veljeksiä kuin ministeriksi asti yltäneet Kaczyńskin kaksoset. Yhden veljesparin vastakkaisia teitä Applebaum käy läpi. Kun toinen veli saa häneltä arvostusta, toisesta hän maalaa täysin selkärangattoman niljakkeen. Siitä seuraa yleisiä määritteitä opportunistisesta poliitikosta. Hän ei ole ideologi tai tosiuskovainen, hän on mies, joka haluaa häneltä hänen mielestään evättyä valtaa ja mainetta. Miljonääri George Soroksen nimi oikeistolaisten ääriliikkeiden pääpahiksena ja salaliittoverkostonsa keskellä häärivänä ristilukkina on digiaikana levinnyt globaaliin tietoisuuteen, mutta varsinkin Unkarissa hänestä on rakennettu valtava sylkykuppi Orbánin ja hänen lähipiirinsä toimesta.

Käsiteltyään Puolan itselleen läheisimmät intrigit, Applebaum pääsee henkilökohtaisesta yleisempään ja taustoittaa analyysejään demagogian vetovoimasta sekä ranskalaisella Julien Bendalla että Hannah Arendtilla ja Theodor Adornolla. Viimemainittu pakeni natseja Yhdysvaltoihin ja tutki autoritaarisuuden houkutusta Freudin analyysein, mm tukahdutetun homoseksuaalisuuden ilmenemisenä.

Puola ei sittenkään ole vielä niin pahassa jamassa kuin Unkari, kuten on mediasta jo pitkään voinut lukea. Orbánin asemaa ja keplottelua kohti yksinvaltaa kirja kuvaa mielenkiintoisesti kuten myös hänen statustaan menestyksellisenä poliitikkona omien hengenheimolaistensa keskuudessa. Orbánin metodi toimii: Puhu tunnepitoisista aiheista. Esiinny läntisen sivilisaation puolustajana, etenkin ulkomailla. Silloin ei kukaan huomaa kotoista nepotismia ja mädännäisyyttä. Applebaum osallistui eurooppalaisten oikeistopuolueiden kokoukseen, jossa Orbàn oli kunniavieraana. Siellä hän oli kiteyttänyt viestinsä: tärkeää ettei joudu jakamaan valtaa toisten puolueiden kanssa ja että tiedotusvälineet ovat tukena.

Puolan ja Unkarin lisäksi, kirjassa käydään läpi Englannin UKIP-puolueen Brexitiin johtama polku, Boris Johnsonin vikkelät suunnanvaihdokset ja oikaisematta jääneet valheet, Espanjan VOX-puolue, Venezuela ja Trumpin kausi Yhdsvalloissa. Maita, joissa salaliittoteoriat ja valheet ovat jo saaneet suuren seuraajajoukon ja sen myötä nakertaneet vanhoja demokraattisia instituutioita. Eivätkä Trumpin presidenttikauden päätöskuviot edes ole ehtineet tähän kirjaan.

Monet teemat ovat tuttuja viime vuosien poliittisista katsauksista, joita esim Yuval Noah Harari ja monet muut ovat tuoneet esille.  Kirjassa on myös jonkin verran toistoa, ehkä Applebaum on käyttänyt muualla julkaisemiaan artikkeleita tai puheenvuoroja kirjaansa. Algoritmit ovat meidän aikamme vitsaus, josta Applebaum toteaa niiden totuttavan vihaan, suosiessaan tunnepuhetta, löytäessään somen käyttäjälle lisää samanlaista, vielä kärjekkäämpää keskustelua. Valheet leviävät digitaalisina maastopaloina, ilman että faktan tarkistajat ehtivät perässä.

Ketkä ovat eliittiä nyt, kun entinen meritokratia, ansioituneisuus ja asiantuntemus horjuu, kysyy Applebaum ja suree Englannin kunnianarvoisien toryjen puolesta, jotka tekivät EU:ssa hyvää työtä, mutta saivat kotimaassa kokea hyljeksintää. Pane tory kärsimään, tee hänestä europarlamentaarikko. Populistien mustavalkoiset ja yksinkertaistetut nostalgiaan vetoavat vastaukset hän näkee reagointina sirpaloituneeseen ja monimutkaiseen maailmaan, erimielisyyden kumuun. Esimerkiksi ulkomaalaisten ja muslimien vastustus on erityisen suurta Unkarissa, jossa koko kamppailu on harvinaisen perusteetonta, ulkomaalaisia ei edes ole.

Selkeästi Euroopan yhteisöä puoltavana Applebaun näkee myös ns nostalgisten konservatiivien hänen näkökulmastaan haukkuvan väärää puuta: EU nimenomaan pyrki suojelemaan ja edistämään eurooppalaista tuotantoa ja tavaramerkkejä ylikansallisten yhtiöiden ja pankkien hallitsemalta maalmalta. Modernit demokraattiset instituutit näyttävät byrokraattisilta ja hitailta nopeiden klikkausten maailmassa.

Yhdellä napin painalluksella voi puhelimitse tilata kengät, mutta Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi viedä kuukausia.

Venäjän etnonationalismi Yhdysvaltain trumpilaisten ihanteena, siinäpä paradoksaalinen nykytilanne! Samaa Putinin kutsua kuulevat muutkin äärioikean puolueet ympäri maalmaa. Lisäksi heitä yhdistää moraalisen tasapäisyyden muoto: Trumpin Amerikka ei näe merkittävää eroa demokratian ja diktaturin välillä. Siinä America first tai 'mikä hyvänsä mikä minulle on parasta' -filosofian nihilistinen aate. 

Ehkä toivomme on populistien vaikeus mihinkään yhteistoimintaan, edes keskenään. Toiveikkaisiin yhteistoiminnan ajatuksiin Applebaumkin päättää. Kekkereihin, jotka pidetään vuonna 2019, korona-ajan kynnyksellä. 

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus
Twilight of Democracy: The Seductive Lure of Authoritarianism, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 207 s

lauantai 15. toukokuuta 2021

Douglas Stuart: Shuggie Bain



Det blev mörkt tidigt nu. Gatubelysningen var tänd och en flock herrelösa hundar vandrade av och an och sniffade mellan diken och läckande avloppsledningar. En av dem lyfte på benet och pissade, och de andra följde efter i tur och ordning. När Agnes vände sig mot kvinnorna igen log de allihop hungrigt tillbaka. "Ja, skål då", sa hon.

Laitoin Douglas Stuartin Shuggie Bainin varaukseen ensin alkukielisenä ja jouduin aika pitkään jonoon, ennen kuin huomasin että teos löytyy jo ruotsiksi - ja hyvä niin, minulle helpompi. Suomennos lienee tulossa, toivottavasti. Sen verran timanttinen lukukokemus Shuggie Bain oli.

Skotlannin Glasgow 1980-luvulla muistuttaa vähän kuvauksia Pohjois-Amerikan ruostevyöhykkeeltä. Näivettyvän teräs- ja telakkateollisuuden aiemmin tarvitsemia, toimeentulossaan kärvisteleviä, köyhtyviä perheitä, suljettuja kaivoksia hiilikasoineen. Hugh "Shuggie" Bain elää lapsuuttaan Thatcherin Britanniassa. Rautarouvan mukaanhan yhteiskuntaa ei ollut olemassa, oli vain yksilöitä, oman onnensa seppiä. 

Shuggien isä Big Shug ajaa taksia ja hoitaa samalla naisasioitaan, tarpeen mukaan. Perhe asuu ahtaasti äidin, Agneksen vanhempien luona. Perheeseen kuuluvat Agneksen lapset edellisestä avioliitosta, Alexander, Leekiksi kutsuttu ja Catherine. Kaikki ovat nyt Baineja, koska uusi isä on protestanttinen kunkku eikä katolista nyhveröä, Brendan McGowania kukaan enää muista, lapset ajan mittaan vähiten. Työväenluokan piirissä on tärkeää mitä värejä tunnustaa, kunnon protestantti kantaa Glasgow Rangersin värejä, katoliset Celticin. Shuggielle se ei ole tärkeää, mutta jos poikajengi kiusaa kadulla, on hyvä tietää etukäteen mikä on oikea vastaus. Naisten paikka on kotona, hoitamassa kasvavaa perhettä. Ainakin mies tietää, missä vaimo viettää aikaansa, vaikka sitten juopotellen, kuten Agnes.

Romaani alkaa ja päättyy vuoden 1992 Glasgown South side-kaupunginosan asuntolan huoneessa. Perhehistoria avautuu Shuggie-pojan näkökulmasta kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Muille perheenjäsenille äiti voi olla taakka, mutta hänelle Agnes, hieno ja kaunis kuin filmitähti on aina päähenkilö, muut ovat pelkkiä statisteja. Siitä huolimatta, että hänen ensimmäisiä lapsuuden kokemuksiaan on humalaisen äidin sytyttämä huonepalo, kuin enteenä tulevasta. Äidille taas rakkaus mieheen on ensisijaista, eikä hän etsi kaukaa lääkettä kun hän joutuu sietämään itsekkään Big Shugin kohtelua, jossa hän on vain yksi monista naisista, joita tämä hoitelee mielensä mukaan, vierelleen ja kauemmas. Kuten niin että Shug muuttaa koko perheensä uuteen osoitteeseen Pitheadissä, entisen kaivoksen ympärille kasvaneeseen yhteisöön - muuttamatta kuitenkaan itse mukana. 

Agneksen lääkkeen nimi on Special Brew, mutta vodka ja muukin alkoholi käy. Dricker du vad som helst? - kysyy eräs uusista naapureista, naisista jotka kiinnostuneina seuraavat tulokkaiden elämää, varsinkin kun perheen äiti on erityisen kaunis ja luulee selvästi olevansa muita parempi, hienoine turkisjakkuineen ja korkokenkineen, kun taas paikalliset naiset kulkevat likaisissa rytkyissään, tukka kampaamatta, kuten lapsensakin. 

Niin, romaanin nimi on Shuggie Bain, mutta enemmän se on äidin tarina. Hän on vain päähenkilöksi liian paljon pelistä pois, kännissä. Agnes on alkoholisti, mutta myös kiinnostava hahmo, teräväkielinen, levoton nainen mutta rakastava äiti, kun siihen kykenee. Agneksen kamppailu on Shuggie Bainin tuhovoimainen tulen liekki. Sitä alkaa seurata sydän pamppaillen, parasta toivoen, pahinta odottaen. Ei kai hän voi nyt retkahtaa, juuri nyt kun kaikki alkaa näyttää aika hyvältä sittenkin... Lapsen, Shuggien rakkaus on mittaamaton, kärsivällisyys loputonta. Ei edes vanhemman veljen Leekin vetäytyminen yhä kauemmas saa 10-vuotiasta pikkuveljeä Shuggieta muuttamaan mitään. Sisar on jo aikoja sitten häipynyt Afrikkaan. Toivo herää aina uudelleen ja koittaa pidempikin raitistumisen aika. Kodissa alkaa olla normaalia. Ateriat, vaatteet, koulu. Ainoa, mikä poikaa kirvelee on, että muutoksen saa aikaan uusi mies. Miksei hän riittänyt siihen?

Shuggie hörde kvinnan säga till en skötare att Agnes nog arbetade på gatan. "Det gör hon inte alls", sa Shuggie med stolthet i rösten. "Min mamma har inte arbetat en dag i hela sitt liv. Hon är alldeles för snygg för det".

Shuggiella on tekemistä omankin olemuksensa kanssa. Hän opettelee miesmäistä kävelyä isonveljen opastuksella autioilla hiilikaivoksen takamailla. Sillä hänen epäilyttävä tyttömäinen olemuksensa on huomattu. Äidin maine lastensa ruokarahat viinaostoksiin käyttävänä juoppona, vieläpä liian kauniina sellaisena lisätään Shuggien syntitaakkaan, kiusaajat ilkkuvat kaikkialla. Alkoholistien lapsia löytyy kyllä muitakin, brittiläinen luokkayhteiskunta varmistaa sukupolvien ketjun tehokkailla köyhyyden kahleilla. 

Douglas Stuart kuvaa Glasgown köyhien arjen vavahduttavasti, mutta tunnelma ei kaikesta huolimatta painu synkäksi, koska näköala on niin tiukasti kasvavan pojan. Tulee hyviä hetkiä, viime hetken pelastuksia, ystävyyttä, rakkautta, veljeyttä. Poika ei näe tulevaisuutta toivottomana, vaikka kaikki toistuu tappavaan tahtiin: kunnalta saadut viikottaiset tukirahat katoavat viinakauppaan, Shuggie oppii kääntämään sammuneen äitinsä, laittamaan teen ja maidon ja pienen korjaavan huikan sängyn viereen, riisumaan kengät ja rintaliivit. 

Jokainen oluentuoksuinen hetki, jokainen Shuggien ylivoimaiselta näyttävä kamppailu äidin puolesta, Angien tapa koota raunioitunut olemuksensa uudelleen ryhdikkääksi ( kylpy, puhtaat vaatteet, hiusspray, helmet), Angien kannustava asenne poikaa kohtaan, silloin harvoin kun hän tämän todellisuuden näkee  - kaikesta rakentuu väkevä ja pakahduttava kertomus. Parempaa käännettä alkaa odottaa sekä epätoivoisena että toiveikkaana. Että nämä muiden hylkimät ihmiset, äiti ja poika, tämä itsetuhoinen nainen ja hänen ainutlaatuinen poikansa, että he sittenkin onnistuisivat. Sitä alkaa toivoa silmät sumeina ja sydän pamppaillen.

Huhh mikä esikoisromaani! Shuggie Bain jätti syvän jäljen, se on vaan niin hieno. Romaani voitti Booker palkinnon vuonna 2020 ja National Book Award -ehdokkuuden.

Jag har minnet av min mor och hennes kamp att tacka för allt, och min bror som gav mig allt han kunde.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, 2020
Ruotsintanut Eva Åsefeldt
Albert Bonniers Förlag 2021, 459 s


torstai 6. toukokuuta 2021

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi



Missään tapauksessa hän ei halunnut virua puolikuolleena Suomessa "niin kauan kuin tunnen eläväni".

Sadan vuoden takaiset suomalaiset naistaiteilijat astuvat kukin vuorollaan valokeilaan tällä vuosisadalla. Rakel Liehu kirjoitti romaanin Helene Schjerfbeckistä ja Hanna Schreck Ellen Thesleffistä. Firenzessä asuvalla Salla Leponiemellä on ollut mitä oivallisin positio heittäytyä e.m. taiteilijoiden aikalaisen Elin Danielson-Gambogin taiteeseen ja elämään, jossa totisesti on riittänyt käänteitä, sekä taiteilijuudessa, kosmopoliitin naisen elämässä että sen aikaisen maailman kuohunnassa. Niin kauan kuin tunnen eläväni on nimensä veroinen intohimoa sykkivä, mielenkiintoinen ja rennolla otteella kirjoitettu elämäkerta. Tärkeilemätön ja innostunut kuin kohteensa. 

Naistaiteilijan tie oli 1800-luvun lopulla vielä ohdakkeisempi kuin nykyään, se on selvää, kehitystä on sadassa vuodessa tapahtunut. Kuinka monen lahjakkaan taiteilijanalun polku onkaan mahtanut tyssätä jo perheen sisällä. Elin sai tukea suvultaan, mutta suurin merkitys oli epäsovinnaisen naisen omalla määrätietoisuudella. Häntä voisi myös kuvata hyväksi verkostoitujaksi, ellei nykysanassa maistuisi pieni annos laskelmointia. Elin Danielsonissa on sopiva yhdistelmä ahkeraa työntekoa ja aktiivista sosiaalisuutta. Päivän päätteeksi hän istuu mielellään taiteilijaystäviensä kanssa kantapaikassa, kuten boheemien taiteilijoiden on kautta aikain nähty tekevän. Laajasta verkostostaan Elin hyötyi koko elämänsä ajan, sekä hänen pyristellessään irti vanhoillisten ja aina miespuolisten taideauktoriteettien naistaiteilijoihin kohdistamasta vähättelystä että myöhemmin matkoillaan ja taloudellisesti vaikeina aikoina. Varsinkin kun Elin ei halunnut korostaa sukupuolta eikä ollut osa Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä maalarisiskoja. Elin Danielsonin lähipiiriin ja parhaimpiin ystäviin kuuluivat Axel Gallen ja Victor Westerholm, mutta koko senaikainen taiteilijakerma olivat läheisiä ja tulivat yhä läheisemmiksi sekä Ahvenanmaan Måland- taiteilijakollektiivissa että Pariisin vuosina. Maailmannäyttelyihin valmistauduttiin toinen toista tukien.

Richard Wagnerin suosio Pariisissa ei ollut sattumaa, vaan liittyi spiritualistiseen liikehdintään, joka leimasi myös taide-elämää. Vuosisadan loppupuolella kiinnostus uskonnollis-mystisiin kysymyksiin oli lisännyt okkultismin, magian ja spiritismin suosiota ja toisaalta kasvattanut viehtymystä katoliseen mystiikkaan ja teosofiaan.

Kirja avaa kiinnostavasti näkymiä taidemaailman tapahtumiin ja alati muuttuviin suuntauksiin. Uusi sukupolvi nousee kapinoimaan vanhoja auktoriteetteja vastaan - ja joutuu aikanaan kokemaan saman. Hjalmar Munsterhjelm ja vanha saksalaisuus sai väistyä, Victor Westerholm, ranskalaiset ekspressionistit, symbolistit jne tulivat, Italia ja futuristit olivat kohta vuorossa. Leponiemi tekee eläväksi ajan keskustelun taidekritiikin ja Elinin kirjeenvaihdon kautta. Voi että ankara kritiikki onkin aina helppoa! Ennen kuin ismit vakiintuvat, pitää määritellä oikeat nimet. Moderni realismi, sellainen määritys annettiin Elin Danielsonin usein naisen arkea kuvaaville harmonisille teoksille. Modernia siinä oli juuri aihe: nainen arjessa. Ja sitähän vanhat parrat osasivat myös vähätellä. Jokainen voi nähdä, kuinka taitava Danielson oli valon ja värien käsittelyssä. Kuvat Elinin maalauksista on koottu kahteen eri osioon. (Kaipasin sivunumeroita maalausten esittelytekstiin. Kuvaosioita piti paljon plärätä.)  

Alakerrassa elivät puolestaan vuokraisännät, vanha pariskunta. Monsieur toimi näyttelyvartijana ja madame valmisti turnyyrejä, jotka hänen surukseen olivat menossa jo pois muodista.

Pariisi vuosisadan vaihteessa, cafe noir ja tupakan poltto, koko se mondeeni maailma vetoaa nuoriin suomalaisiin taitelijoihin. Sen jälkeen ei ihmettele, että Elin ei lopulta innostunut niin paljon kareliaanisesta, fennomaanisesta suuntauksesta. Hän kuului Etelä-Euroopan valoon. Puhumattakaan Italiasta, joka lopulta oli se maa, jolle tuleva rouva Gambogi sydämensä antoi. Sieltä löytyi sydänystävä, nuori Raffaello Gambogi, aviomies, jonka hyvinvoinnista Elin oli loppuelämänsä huolissaan. Alkaen siitä, ettei mies tuntisi itseään mitättömäksi, kun vaimon taide yleisesti arvioitiin vaikuttavammaksi. Elämä tarjoaa myös kolmiodraamaa taiteilijaystävien kesken. Oikeastaan aika myöhään Elin kärsii sydänsuruista, vaikka nuorempana rakkaussuhde norjalaiseen Gustav Vigelandiin, Ranskan kaudella, antoi aihetta. Elinille näyttää valjenneen hyvinkin ajoissa taiteilijan suorastaan kliseinen, yhden naisen seurassa toista haikaileva mieli.

Kummassakin maalauksessa Elin on kuvannut tyynen hetken, jossa nainen on saanut uppoutua harrastukseensa, lukemaan, soittamaan. Hänen nuoruusvuosiensa tapa kuvata naisen elämää, joka sai monet pillastumaan, vaikutti säyseämmältä, mutta perimmäinen manifesti ei silti ollut kadonnut: naisen oikeus keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin, oikeus toteuttaa itseään ja antaa aikaa itselleen. Sitä hän itse enimmäkseen oli vailla.

Kiitos, ihastuin Elin Danielson-Gambogiin ja myös Salla Leponiemen tapaan kertoa hänen taiteensa ja elämänsä tarina.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus, 2021, 284 s



keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Rachel Cusk: Siirtymä



Rachel Cuskin ääni oli tuttu hänen ensimmäisestä suomennetusta romaanistaan, ÄäriviivatSiirtymät onkin itsenäinen jatko-osa sille. Minäkertoja, kirjailija Faye kohtaa ihmisiä sattumanvaraisesti, ja hänen oma elämänsä lomittuu uusien kertomusten kanssa. Ihmiset kertovat itsestään, lapsuudestaan, parisuhteistaan, epäonnistumisistaan ja onnistumisistaan, elämänsä käännekohdista, siirtymistä. Sisäkkäisiä kertomuksia aukeaa kuin George Perecin kerrostalon ovien takaa Elämä-Käyttöohje -nimisessä romaanissa. Mutta elävämmin, sillä Cuskin hahmot ovat edelleen tiukasti kiinni verkostoissaan ja tarinat kerrotaan toiselle, Fayelle, keskusteluissa.

Omalaatuinen ja - kuten takakannessa kuvataan - hypnoottinen sävy Siirtymässäkin tulee siitä, että keskusteluissa sukelletaan aikailematta intiimeihin tunteisiin. Faye on kuin terapeutti, joka muutamalla osuvalla kysymyksellä avaa polun kulloisenkin keskustelukumppaninsa mieleen ja hetkessä kohtaaminen kadunkulmassa koulun ulkopuolella vie menneen suhteen kariutumiseen tai uuden parisuhteen historiaan. Cusk siirtää filosofisen keskustelun yhtä helposti kirjailijafestivaalille, kampaajalle, keskelle remontoitavan asuntonsa pölyjä kuin elegantille illalliselle. 

Minulle sanottiin jatkuvasti, että oli mukava nähdä minun pääsevän taas jaloilleni, ja olinkin jo alkanut miettiä, olinko pelkästään säälin kohde vai ruumiillistuiko minussa tuttavieni silmissä jokin pelko tai kauhu, josta he eivät halunneet muistutusta.

Punaisena lankana irrallisten kohtaamisten välillä kulkee Fayen oma koti. Avioeron jälkeen nainen on palannut poikineen Lontooseen. Kaikki on hajalla, uusi asunto on huonokuntoinen mutta edullinen. Kaaosmainen ympäristö heijastaa naisen omaa mielentilaa: kaikessa näyttää piilevän epäonnistumisen uhka. Kuin pilkkanauruna Fayen ponnisteluille talon pohjakerroksessa, alakerrassa asuu iäkäs pariskunta, joka näyttää elelevän kaatopaikan tyyppisessä asunnossaan arveluttavan löyhkän keskellä eikä sitä paitsi siedä yläkerrastaan ääniä. Asuntoasiat, kammottavat naapurit, remontintekijät, puolalaiset rakennusmiehet omine selviytymistapoineen tuovat romaaniin groteskin hauskan kytkennän arkeen, vuorotellessaan Fayen usein parempiosaisten tuttavien kohtaamisten ja keskustelujen kanssa. 

Oikeastaan vain alussa, entisen rakastetun tapaamisessa Fayen omaa historiaa valaistaan, toisen näkemänä, enimmäkseen hän etäännyttää itsensä tarkkailuasemiin. Hän tuntuu ajelehtivan vailla tahtoa, menevän treffeille jos joku niin haluaa, asettuvan ulkopuolelle. Usein hillityn keskustelun taustalla kehkeytyy jotain hallitsematonta, joka rikkoo tyynen pinnan. Kampaajalla vaitonainen kampaajalle tuotu poika sekoittaa äitinsä ja muiden kuviot, muista asiakkaista tulee uuden näytöksen katsojia. Kirjailijafestivaalilla sade kastelee panelistit ennen estradia ja Faey istuu kirkkaissa valoissa vettä valuen. Illallisella aikuisten kyynisen itsekäs keskustelu monine ristiriitoineen ja rooleineen keskeytyy lasten sydäntäsärkevään itkuun, joka kuin kanavoi aikuisten loputtoman teennäisen esittämisen.

Ei ole ihme, että Rachel Cuskia verrataan Virginia Woolfiin. Samoin kuin rouva Ramsay Majakassa, Faye antaa katseensa vaeltaa tutkan lailla ympäri illallispöytää, tekee väsymättä havaintoja toisten moraalisista valinnoista ja ristiriidoista häipyen itse taka-alalle. Samalla hän asettelee oman elämänsä palasia uusin asentoihin. 

Kysyin, oliko hänellä vieläkin sama epätodellisuuden tunne ja tiesikö hän mistä se oli tullut. Ella oli ilmestynyt viereen seisomaan ja pujahti nyt Birgidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa vasten ja imi peukaloa. Birgid silitti hajamielisesti tytön tummaa tukkaa ja kohdisti merkilliset silmänsä minuun. - Mukavaa, että esität minulle näitä kysymyksiä, hän sanoi. - Mutta en ymmärrä miksi haluat tietää.

Viimeisen luvun illallinen on upea kattaus parisuhteita ja vanhempien suhteita lapsiinsa. Bergmankin vilahti mielessä näissä puheenvuoroissa. Ehkä tunne oman elämän kaaoksesta sittenkin vähenee muiden oletettua hallittua elämää seuratessa? Tunnelma tässä luvussa nousee lakonisten vuoropuhelujen kautta sellaiseen tiheyteen, että olin myyty. Jossain vaiheessa romaania olin epäilevämpi - mukana oli joitakin aforisminomaisia "totuuksia" jotka eivät auenneet minulle, tai sitten olin vain eri mieltä - mutta en enää. Tässä on aineksia hienoon elokuvaankin.

Rachel Cusk: Siirtymä
Transit, 2016, suomentanut Kaisa Kattelus
S&S Kustantamo, 2019, 218 s

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Deborah Levy: Mitä en halua tietää


Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?" Deborah Levy  vastaa kirjoittavansa siitä, mitä ei halua tietää ja avaa ikkunoita historiaansa, lapsuuteen ja nuoruuteen, naisena kirjoittamiseen sekä rasismin ja perheen hajoamisen jälkiin. Omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa hän poimii muistoistaan ne, joihin on ollut pakko palata. Se kun isä katosi, se kun Josephin sormet purtiin irti, se että Sisar Joan ei ehkä usko Jumalaan. Nämäkin hän kirjoitti listalleen kuulakärkikynällä 7-vuotiaana.

Esseeromaani olisi ehkä kuvaava sana, ja siihen pitäisi vielä lisätä sana pienois... Kirjailija kutsuu trilogiaansa eläväksi elämäkerraksi. Sen lauseet ovat ilmavia mutta samalla painavia. Vaarana on, että sanat livahtavat silmien ohi liian nopeasti ennen kuin niistä on ehtinyt kaiken havaita. Sama ilmiö kuin Aki Ollikaisen pienissä romaaneissa: kun sanoja on vähän, ne on nautittava hitaasti. Se ei ole ongelma, koska sanojen kutomat mielikuvat ovat kiinnostavia ja yllätyksellisiä. Suppeus selittää myös yllätyksellisyyttä: lukijaa ei valmistella seuraavaan. Muisto pomppaa aivoista nopeammin kuin mikään tiedosto koneen muistista.

Kehyskertomuksessa väsynyt, masentunutkin kirjailija matkustaa Mallorcan Palmaan, seuranaan Garcia Marquezin romaani Rakkaudesta ja muista riivaajista sekä George Sandin Talvi Mallorcassa, joka kertoo Sandin ja tämän rakastajan Frederick Chopinin, sen ajan eliitin omanarvontuntoisesta lomailusta. Tämän ajan kirjailija Levy näkee pensionaatin pitäjässä epätavallisen valinnan: Maria oli rakentanut itselleen turvapaikan Perheeltä, perheen muodostamisen normilta. Tässä erityisessä, vakituisten vierailijoiden pensionaatissa kirjailija pohtii naisen kirjailijuutta, kodin ja äitiyden moninaista merkitystä satimesta utopian tyyssijaksi yhdessä Marguerite Durasin kanssa.

Jos nainen on peili vain äitinä, tiedämme, että terve ja hyvin hoidettu sylivauva kääntyy lopulta poispäin rinnasta ja näkee jonkun muun.

Mallorcan kylmässä talvessa Duras ja Beauvoir palauttavat kirjailijan mieleen arjen nielemiä naishahmoja, jotka erehtyvät pitämään vihaa rakkautena. Yksinäisen naisen kokemuksia kertyy henkisessä pöytätaistelussa espanjalaisen tarjoilijan kanssa. Tarvitaan kiinalainen mies täyttämään kolmen hengen pöytä. Tarvitaan vielä maininta saksalaispariskunnan vaelluskengistä, kun lukija jo näkee edessään tämän hetken espanjalaisessa ravintolassa ja sen muutaman turistin. 

Deborah Levy on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Etelä-Afrikan Johannesburgissa. Hänen isänsä joutui apartheidin vastaisen aktivisminsa vuoksi vankilaan vuosiksi. Toinen luku, Historiallinen käyttövoima, kertoo tästä ajasta ja rasismista lapsen silmin. Reisille lyövän valkoisen rehtorin tai mustia lapsia kivillä heittävien valkoisten lasten seurassa ei ole turvassa. Valkoiset pelkäsivät mustia koska olivat tehneet heille pahaa. 

Levyn perhe on optimaalisessa tarkkailuasemassa, he ovat juutalaisia ja poliittisesti epäilyttäviä, niinpä tyttökin näkee ja kuulee ympäristönsä herkällä korvalla. Hän kuulee kummitätinsä miehen huutavan palvelijaa. Palvelijan nimi on hae sukkani ja toisen hae pyyhe. Heidän Durbanin talonsa portin pielessä ei lue Tervetuloa, vaan Aseellinen vastaus. Durbanin kodin 17-vuotias Melissa on elävä barbie, mutta samalla tyttö joka opettaa Levylle kovaa puhumisen ja olemassaolon oikeutuksen maailmassa. Sitä naiskirjailija tarvitsee.

Isän vapauduttua vankilasta perhe muuttaa Englantiin. 

Äidin mukaan olimme maanpaossa ja palaisimme joskus synnyinmaahani. Minua kauhistutti ajatus siitä, että elin Maanpaossa enkä Englannissa. Murrosikäisen tytön maailmassa keskellä Englannin kuppiloiden raa'aksi jätettyjä pekoneita ja hajoavaa perhettä tukea antaa Andy Warholin, toisen maanpakolaisen sanat ja keittotölkit. Kirjoittaminen alkaa englantilaisista lautasliinoista.

Mitä en halua tietää palaa lopussa Mallorcan retriittiin. Levy kuvaa omaa etsintäänsä kirjailijana, rikkinäisyyttään maanpakolaisena ja perheensä kovia kokemuksia vähäeleisesti mutta vavahduttavasti. Ihmeellisen väkevä pieni kirja, joka on sekä surullinen että hauska. Hän kuvaa naisen ja kirjailijan elämän ristiriitaisuuksia näinkin:

Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi. Jos hän tekee niin, hän kirjoittaa raivon vallassa, kun hänen tulisi kirjoittaa tyynesti.


Deborah Levy: Mitä en halua tietää
Things I don't want to know, 2013, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 2021, 125 s





tiistai 20. huhtikuuta 2021

Aboa Vetus

Kyllä on naurattanut, ja vähän itkettänyt Turku uutisissa viime päivinä. Että joku tiimi on istunut ja brainstormannut ja ulos on putkahtanut Turun keskustalle uusi brändinimi Turku Center!  Janne Saarikivi kirjoitti siitä kolumnissaan Ylen sivuilla tyhjentävästi, sekä historian että kielen perspektiivistä. Ei siihen lisättävää, muuta kuin se suuri myötähäpeä mitä taas kerran piti yrittää nieleskellä. Jo tätä ennen olen ummistanut silmät aina kun vastaan on tullut jokirantaa rumentamaan pystytetty Kiss My Turku plakaatti, joka koristaa kaikkea turkulaista matkailumainontaa. Kuin pahimman kiusaajan keksimä lause.

Mikä ihme vaivaa meikäläistä markkinointiväkeä kun vain englanti kelpaa. Onko ruotsin kieli haitannut Ikean menestystä? Söderhamn ja Karlstad sohvat, Smussla sängyt, Björkåsen tietokonepöytä valloittavat maailmaa. Mutta meillä pitää vanhan kaupungin keskustakin nimetä Turku Centeriksi.

 Päivän lenkillä bongattu aiheeseen sopiva nimikyltti. On tätäkin varmaan kotvasen mietitty.

No ei nämä kadun tallaajaa haittaa sen enempää kuin hesalaisia Mall of Tripla, eli suomeksi Pasilan Mälli. Aurajoki virtaa verkkaisesti uomassaan ja nimet poikivat kansan suussa huumoria.

Tuomiokirkon kello kyllä meni joksikin aikaa sekaisin ja alkoi lyödä yötä päivää. Sitten löytyi kelloseppä, joka korjasi vuodelta 1827 olevan vanhan kellon. Siinäpä historian havinaa, Tarkovskin Andrei Rublev tuli mieleen, vaikka nukahdinkin elokuvan aikana. 

Jos ei meidän markkinoijillemme kelpaa suomen kieli, niin ehdotankin että käyttäisivät mieluummin ruotsia kuin englantia. Siinä voisi olla avaimet menestykseen eikä se historiankaan valossa ole kovin kaukaa haettua. Olimmehan lähes 700 vuotta osa Ruotsia, ei Suomena, vaan Österlandet. Mikä onni että niin oli. Olen vasta nyt löytänyt Yle Areenasta kaikki osat Juhani Seppäsen juontamasta sarjasta Suomi on ruotsalainen. Niin viihdyttävä ja sivistävä, silmiä avaava kerta kaikkiaan.

Toinen dokumentti, joka ei liity edelliseen aiheeseen mitenkään, mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja siksi mainostan sitäkin: James Baldwinin kesken jääneen teoksen pohjalta tehty loistava dokumentti I am not your negro


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei


Kaamea keski-ikä! Viisikymppiset vanhemmat Ingrid ja Jan, aikuisikää lähestyvät lapset, autot, oma talo, vakituiset työpaikat, yhdyntä kerran viikossa. Kalenterissa sekin kuten kaikki muu. Keskivertoa elämää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Norjassa kaikki vielä vähän kiiltävämpää kuin Ruotsissa, vielä enemmän Suomeen verrattuna. Kuitenkin: tässäkö kaikki, onko kaikki ihana ja odottamisen arvoinen jo takana? Missä ilo ja onni?

Keski-iän paniikki ei heti paljasta olemustaan Nina Lykken romaanissa. Se hautuu vielä Ingridin sisäisessä maisemassa, jossa arki täyttyy rastittavista suoritteista ja ennalta arvattavasta tyhjän puhumisesta kotona ja seuraavaksi työpaikalla, koulussa, opettajainhuoneessa, ruokalassa. Ingrid ja Jan ovat kasvattaneet molemmat poikansa asiallisesti, vieneet heitä harrastuksiin ja valvoneet heidän keskinkertaista koulunkäyntiään. Ingrid on äidinkielen lehtori ja Jan yllättää itsensäkin tekemällä uraa ministeriössä. Elämä voi kuitenkin maistua tylsältä tuollakin, Maslowin tarvehierarkian ylätasolla. 

Ingrid on ollut onnekaskin, sillä hänen oma lapsuutensa on ollut traaginen, äidin itsemurhan ja alkoholismiin kuolleen isän jälkeen isoäidin kasvatettavana. Vaikka hoitaa perheensä ja asiansa esimerkillisesti, Ingrid näkee itsensä vähäpätöisenä. Vanhemmat ovat kuin ilma ja vesi, joihin kiinnittää huomiota vasta kun niitä ei ole tai niistä tulee myrkyllisiä. 

Oslolainen kouluelämä muistuttaa paljon suomalaista vanhempainiltoineen ja ongelmat myös, opettajille kasaantuvine työmäärineen. Ei, ei ja vielä kerran ei kuvailee mustalla huumorilla nykyistä työelämää Ingridin silmin. Invavessa tulee käyttöön, siellä Ingrid purkaa sisimpiä tuntojaan niin oppilaiden monista ongelmista kuin rehtorin liike-elämästä lainatusta bisnesjargonista.

Kaksikymmentäviisivuotias avioliitto kulkee rutinoituneissa urissaan, kunnes...Purevan hauskakin kuvaus, jossa Ingridin terävästi muotoilluin ajatuksin rekisteröidään norjalaisen nyky-yhteiskunnan ilmiöitä muuttuu enemmän parisuhdekamppailuksi, hieman kliseiseksikin. Janin työpaikan joulujuhlissa nuori ja humaltunut nainen ja romaanin kolmas osapuoli, alle nelikymppinen Hanne sekoittaa pakan. Ainakaan kenelläkään ei ole enää tylsää, draamaa sitäkin enemmän. Jan ja Hanne kärventyvät lakanoissa, Ingrid opettelee sanomaan ei myös Gunnarille ja tämän haiseville sardiinivoileiville koulun ruokalassa, ei samaan pöytään kiitos. Muistinkin joskus lukeneeni, että Norjassa lounas korvataan useimmiten voileivillä.

Ingridin shokki on ymmärrettävä. Kun hän ei ollut tähän ainoaan ongelmaan valmistautunut, kaikkeen muuhun kyllä. Kuinka ikävystyttävä onkaan Ingridin yllätyksettömäksi tekemä arki Janin näkökulmasta ja kuinka vetävä nuoren naisen boheemi ja sotkuinen kämppä. Kuinka vieraaksi tuttu aviomies voikaan muuttua toiseen rakastuneena. Naisen ja miehen biologisen kellon eroa ei käy kiistäminen. Janin silmissä kaupunki on täynnä ovuloivia nuoria naisia ja häntä tarvitaan...

Taisin olla yli-ikäinen tälle romaanille. Keski-ikäisten haikailu ja tempoilu näyttää raivoisalta hormonien kiehunnalta. Tylsyydestä päästäkseen on tehtävä irtiottoja.  Levottomaan keski-ikään verrattuna vanhuus on ihanaa, voi vain seurata maailman menoa ja keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiin miettimättä loputtomasti tunteitaan ja halujaan. Ingridkin päättelee jotain sen tapaista omista isovanhemmistaan: Ehkä juuri siksi vanhat ihmiset vaikuttivat niin tylsiltä: oikeastaan he halusivat vain olla rauhassa jotta voisivat omistautua sisäiselle maailmalleen, jota ei voinut jakaa kenenkään kanssa, minkä he olivat kaikkien vuosien ja kaiken hässäkän jälkeen ymmärtäneet.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Nei og atter nei, 2016, suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2019, 261 s

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa


Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin uusin romaani, trilogiaksi suunnitellun sarjan ensimmäinen osa, on hyppäys hänen edellisten romaaniensa Pariisin urbaaneista maisemista Marokon viime vuosidan puolivälin manteli- ja persikkaviljelmille, vanhan kaupungin medinan kujille. Toisten maan ensimmäinen osa pohjautuu Slimanin isoäidin historiaan ja alkaa toisen maailmansodan päättymisen ajoista. Ihmettelen romaanin valtavan vivahteikasta henkilökuvausta, yksityiskohtien tarkkuutta ja väkevää tunnelmaa. Käytettävissä lienee ollut kirjeenvaihtoa ja ehkä päiväkirjaa, niin elävää kerronta on.

Elsassilainen parikymppinen  Mathilde rakastuu ranskalaisten sotajoukoissa tapaamaansa marokkolaiseen upseeriin, Amineen toisen maailmansodan loputtua. Miestään päätä pidempi Mathilde muuttaa tämän mukana Marokon maaseudulle, Mèknesin pikkukaupungin ulkopuolelle. Amine palaa kotikonnuilleen ranskalaisten mitaleilla koristelemana sotasankarina. Sitä ei enää siellä nähdä samassa hyvässä valossa. Ranskalainen kenraaliresidentti (luulin esin painovirheeksi, mutta residentti on virkamies joka edustaa hallitusta alusmaassa) perheineen ja muut diplomaatit ja siirtolaiset asuttavat kaupungin hienostokortteleita, mikä yhdessä monen muun raja-aidan kanssa herättää alkuperäisasukkaissa kasvavaa vihaa ja itsenäistymistä ajavia nationalistisia liikkeitä.

Marokossa 1940- ja 1950-luvuilla ei kukaan ole täysin kotonaan: siirtolaiset asuvat alkuperäiskansojen maassa, alusmaalaiset emämaan protektoraatissa. Naiset elävät ensisijaisesti miesten maailmassa. (Takakansi)

Slimani kuvaa herkällä otteella pariskunnan sopeutumisvaikeuksia uuteen. Mies valitsee keskittymisen työhön omalla maatilallaan kaupungin ulkopuolella selviytyäkseen ristiriidastaan omiensa keskellä. Paikallisen vaimoksi ruvennutta ranskalaista naista hänen maanmiehensä säälivät. Pariskunnan välinen vetovoima kestää paljon, mutta sitä koetellaan raskaasti molempien oman kulttuurin taholta: kaupungin kampaamossa lämpökupujen alta kuuluu kikatusta, kun parturi kuvailee epäsuhtaista pariskuntaa. Mathilde myötäelää miehen vaikeuksissa, mutta saa myös nähdä haaveidensa kokevan kolauksen toisensa jälkeen. Ei ole helppoa järjestää hauskoja kutsuja epäluuloisille maanmiehille. Oppimattomat köyhät paikalliset tuntuvat vierailta ja ärsyttävät hekin. Amine keskittyy viljelyksiinsä, molemmat raatavat omalla työmaallaan ja Mathilde kirjoittaa sisarelleen Ranskaan valheellisia kuvauksia ihanasta elämästä.

Perheeseen syntyy kaksi lasta, puutarha ja viljelykset maatilalla monipuolistuvat miehen kunnianhimoisen perehtymisen siivittämänä. Maatilan palvelijat ja tilan työläiset joutuvat monenlaisille taudeille ja koettelemuksille alttiiksi ja Mathilde opettaa kuinka puuduttaa punkit ja desinfioida tuttipullot ja hankkii mainetta luotettuna parantajana. Pariskunta saa ystäväkseen omalla laillaan erilaisen ulkopuolisen pariskunnan, Unkarin juutalaisen gynegologin ja tämän muodokkaan vaimon, jota ulkomuotonsa takia paheksutaan. Ihan vain koska hän houkuttaa miehiä.

Perheen esikoinen, Aicha-tytär kokee hänkin syrjintää ja epäluuloa ranskalaisten taholta vanhanaikaisten vaatteidensa ja käkkärän tukkansa takia aloittaessaan koulun, jossa kaikki muut ovat siirtolaisten lapsia. Nunnat vastaavat opetuksesta, ja lapsen ajatusmaailma kiteyttää olennaisen: Jumala rakastaa vain miehiä ja lapsia. Hän vakuuttui siitä, että naiset jäivät tuon universaalin rakkauden ulkopuolelle, ja naiseksi kasvaminen huoletti häntä.

Sekä lähisuvun naiseksi varttuva Selma että oma tytär pakottavat Mathilden näkemään, että hän on luopunut omista haaveistaan eikä osaa muuta kuin asettua miehen valta-asemaan ja suostua yhteisön paineeseen. Sisar Ranskassa seuraa Marokon poliittista kehitystä sanomalehtiuutisia leikaten, mutta Mathilden valinta on toinen. Aika vaikea hyväksyä tällaista alistetun naisen ajattelua, vaikka se on ymmärrettävää tuossa ajassa ja paikassa: 

Kun hän meni sisälle ja asteli läpi talviauringossa kylpevän olohuoneen ja antoi kantaa matkalaukkunsa makuuhuoneeseen, hän ajatteli, että epäilys on tuhoisaa, että valinnanmahdollisuus aiheuttaa tuskaa ja nävertää sielua. Nyt kun hän oli päätöksensä tehnyt, nyt kun paluuta entiseen ei ollut, hän tunsi itsensä vahvaksi. Vahvaksi sen vuoksi ettei ollut vapaa. 

Nationalistinen kapinaliike vie Aminen veljen mukanaan eikä kummallekaan puolelle kuulumattoman perheen asema ole helppoa. Tapa jolla Slimani kuvaa toisten maaksi alistetun valtion ja oman maan, kodin hämmentävän näkymän lapsen silmin on taidokas kuvaus. Sota on tottumista tuhoisiin näkymiin.

Lähihistorian kuva Marokosta, yhdestä Afrikan monista länsimaiden kolonisaation kohteista täydentyy tällaisesta romaanista tavalla, johon mikään oppi- tai tietokirja ei pysty. Uskomatonta lukea aina uutta eurooppalaisesta siirtomaahistoriasta, se on aina yhtä häikäilemätöntä. Espanja, Ranska, Saksa ja Italia ovat taistelleet vallasta näillä Pohjois-Afrikan alueilla, paikallisia aina yhtä lahjakkaasti alistaen.

Toisaalta, nykyään löydän itsestäni epämukavia ajatuksia. Sympatiani kolonialisoituja arabimaita kohtaan vähenee vähenemistään, koska inhoan sitä naisten alistamista, joka noissa maissa on paljon tiukempaa ja pysyvämpää kuin meillä. Niin kauan kuin puolet aikuisesta kansasta on lapsen ja orjan asemassa, takapajuisuus jatkuu. Siinä maailmassa nainen on miehen omaisuutta. Erään sellaisen naisen tarina on Leïla Slimanin isoäidin kohtalo. Mathilden tytär Aicha tulee ilmeisesti olemaan trilogian seuraavan osan päähenkilö. Ilman muuta tulen lukemaan tämän vakuuttavasti kerrotun perhehistorian. Suomennos on tyylikästä kieltä.

Siinä paloivat siirtomaaherrojen talot. Tuli ahmi kilttien pikkutyttöjen mekot, äitien tyylikkäät päällystakit, isot kaapit joiden perällä säilytettiin vain kerran käytettyjä, kankaisiin kiedottuja, kallisarvoisia leninkejä. Poroksi paloivat kirjat ja kaikki Ranskasta tuodut perintökalut, joita oli ylpeästi esitelty marokkolaisväestölle. Aicha ei saanut silmiään irti näkymästä. Mäenharjanne ei ollut ikinä näyttänyt näin kauniilta.

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa
Leïla Slimani: Le pays des autres, 2020, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2021, 325 s