keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta

 


Oma kylä voidaan kloonata minne tahansa. Oma kylä ei kuitenkaan ole globaali hampurilaisravintola. Se ei ole jotain, jota myydään. Se on tukikohta, josta käsin voidaan myydä mitä vaan. Vaikkapa maailman arvokkainta massakulutushyödykettä eli kokaiinia.

Italian mafiajärjestöistä tunnetaan kaikkialla maailmassa Sisilian Cosa nostra ja Napolin Camorra. Kuuluisuutta ovat lisänneet Coppolan loistavat Kummisetä-elokuvat ja yhtä menestykäs Sopranos -tvsarja.  Suomalais-italialaisen Anton Montin edellinen Minne menet Italia? vakuutti perehtyneisyydellään ja hyvällä kirjallisella tyylillä ja päättyi enteellisesti lukuun Italian menestyneimmästä yrityksestä, 50 miljardin vuosiliikevaihdon 'Ndranghetasta, maapallon tärkeimmästä huumekauppiaasta. Tässä teoksessa hän valottaa tuota salaperäisintä, mutta laajimmalle levinnyttä, vaurainta ja tuhovoimaisinta mafiaorganisaatiota. Se on edellyttänyt syvällistä tutkimustyötä, sillä organisaation menestyksen salaisuus on nimenomaan se, salaperäisyys. Järjestö välttää huomion hakemista, se noudattaa somevetoiselle esittelytrendille täysin vastakkaista strategiaa. Se mieluummin viestii uhasta kuin tekee näkyvän attentaatin pommi-iskuin. 

Päin vastoin kuin Corleonen mafiasuku, jonka kiiltävät autot ja ylellinen elämäntapa samoin kuin Sopranosten vastaavat ulkoisen vaurauden merkit näkyivät ympäristölle, 'Ndrangheta on näkymätön, siellä ei löydy capo di tutti i capi -hahmoa, koska organisaation vahvuus pohjaa paikallisen väestön hyväksyntään ja hyötyyn. Sen pohjana on 150 vuotta vanha organisaatio, joka on syntynyt ranskalaisten vapaamuurareiden sääntöjen ja rituaalien mallin mukaisesti. Kylänsä he kloonaavat maailmalla, kuten kreikkalaiset tekivät 2500 vuotta sitten, kun he perustivat Calabriaan ensimmäiset kaupungit.

Monti pureutuu monikasvoiseen rikollisjärjestöön perin pohjin, aloittaen historiasta ja maantieteestä. Kirjan luettuaan voi nähdä yhtymäkohtia moniin maapallon alueisiin. Klaanit Somaliassa, pashtut Afganistanissa, amissit Yhdysvalloissa, suomalaiset uskonnolliset lahkot - suljettuja yhdyskuntia omine sääntöineen, valtioista enemmän tai vähemmän irrallaan olevia ryhmittymiä. Calabria Italian saappaan kärjessä on kauan ollut muusta maasta eristynein osa, köyhä, karu ja vuoristoinen. Sillä on ollut suuri merkitys, samoin kuin vuoristo tarjoaa suojaa talibaneille Afganistanissa. - Tämä on omaa pohdintaani, Monti ei näitä vertailuja esitä. Toki rikollisuuteen vahvasti suuntautunut 'Ndrangheta kulkee omaa tietään tässä vertailussa. Sen taustalla olevia tekijöitä, faktoja, tapahtumia ja sattumia Monti perkaa kiinnostavasti. Toistoakin tulee, mutta se ei oikeastaan ole haitta, niin monisyisiä ovat globaalin verkoston kätkemät ilmiöt ja yhteydet.

Se oma kylä, ei capo dei capi, mutta kaikkien kylien äiti, mamma, 'Ndranghetan sykkivä sydän on San Lucan kylä Calabriassa, Aspromonten vuoristossa. Sen verkosto perheineen, 'ndrina-nimellä kutsuttu yksikkö, siirtyy sukujen edustajien kautta vastaavine malleineen kaikkialle maailmaan. Eivätkä yksiköt irtoa emostaan, kuten Yhdysvaltain sisilialais- tai napolilaistaustaiset mafiaperheet ovat etääntyneet Italiasta. Organisaatio pitää Euroopassa, Kanadassa, Australiassa, Togossa, Kolumbiassa, Perussa tai missä hyvänsä toimivat osansa tiukasti yhteydessään. Irtiottoja ei suvaita, seuraukset ovat väkivaltaisia. Calabrialaiset perheet ovat suuria ja sukulaisia on aikojen kuluessa lähetetty ympäri maailmaa valvomaan intressejä.

'Ndranghetan tavat vihkiä uusia jäseniä - tärkeissä perhissä se tehdään jo vauvaikäiselle - sisältää lukuisan joukon salaseuramaisia riittejä, joissa sekoittuvat vanhat myytit, legendat, kristinusko ja pakanalliset symbolit sekä vapaamuurariuden numeromystiikka. Ne vaikuttavat luettuina lapsellisilta, mutta ne luovat sen tiukan identiteetin, joka on pohjana järjestön lujuudelle. Järjestö on perhettä lujempi ja siihen kasvaminen voi edellyttää oman perheenjäsenen murhaamista. Vastustaja on valtio ja viranomaiset. Aseisiin totutaan pienestä pitäen ja myös pakollinen vankeusaika otetaan etukäteen huomioon. Sinä aikana järjestö vastaa vangitun miehen perheen hyvinvoinnista. Omertàn, vaikenemisen laki opetetaan jo lapsille.

Historiikissa Monti kertaa vuosien varrella tapahtuneita attentaatteja ja murhia, joissa voi nähdä 'Ndranghetan toimintamallit. Vauras organisaatio voi ostaa murhamiehiksi ihmisiä vailla rikosrekisteriä. Valtion vastustus pohjaa historiaan: köyhästä maakunnasta muu Italia ei aiemmin ollut kiinnostunut, niinpä köyhät vuokraviljelivät alkoivat kerätä suojelurahoja ja ottaa osan tuotoista maanomistajalta salaa. Fasismin aikana järjestöllä oli vaikeaa, koska hallinto ei sallinut muita vallan muotoja. Mussolini lähes nitisti organisaation. Mafia ei välitä politiikan ideologioista vaan haistelee ilmaa löytääkseen vahvimman trendin, jota seurata, kuten oikeistopopulismin myöhemmin.

Järjestö on siirtynyt sujuvasti moderniin aikaan, se yhdistää vanhat paimentolaistavat ja Blackberry-puhelimen salaustoiminnot. 'Ndranghetan säännöt kieltävät yhteydenpidon ulkopuolisiin vallanpitäjiin, mutta uuden ajan ja kasvavien bisnesten myötä sen kylkeen on perustettu uusi organisaatio hoitamaan maansiirto- ja rakennusbisnestä ja muuta peiteyrittäjyyttä. Mukana on uutta hyvin koulutettua sukupolvea asianajajineen. Kirja osoittaa, kuinka sekä valtio että pohjois-italialaiset rakennusyritykset myötävaikuttivat järjestön vahvistumiseen, ottamalla sen projekteihin mukaan, laskemalla sen kulut omiinsa. Samalla järjestö näytti osittain lailliselta osapuolelta. Italian mafian vastainen taistelukin keskittyi aiemmin vain Sisilian ja Napolin seuduille, vaikka Calabriassa uhrimäärät ovat olleet suurimmat. Järjestöllä on ollut myös omat vuosia kestäneet sisäiset sotansa. Verikosto on osa traditiota eikä se sisällä yhtä iskua, vaan pitkän jatkumon. Se on päinvastoin loputon murhien sarja, jossa jokainen vihollisen veriteko velvoittaa seuraavan kostoiskun tekoon. 

Anton Monti näkee vauraan järjestön ottaneen huumekaupan käsiinsä oikea-aikaisesti ja vertaa sitä sisilialaiseen Cosa Nostran toimintaan, joka pääasiassa vastasi heroiinikaupasta eikä nähnyt uutta trendiä vaurastuvassa maailmassa. Vanhojen narkomaanien tilalle oli tulossa tavallisia ihmisiä, jotka käyttivät huumeita satunnaisesti, huvikäytössä. Kokaiinin markkinat kasvoivat, siitä tuli aine, jota käyttävät kaikki ja jota saa ihan tavallisista pubeista ja lähes joka kadunkulmasta. Lisäksi 'Ndrangheta oli luotettava kumppani kolumbialaiselle kokaiinin tuottajalle. Ilmiannoista ei ollut samaa riskiä kuin sisilialaisten kohdalla. Vauras järjestö teki paremman tarjouksen kuin mafiaa vastaan taisteleva osapuoli. Kaupassa rahaksi käyvät myös aseet. 

Kirjaa lukee kuin jännäriä ja samalla sääli täyttää sydämen. Mikä taistelu Italian mafian vastaisilla tutkijoilla, poliisilla, viranomaisilla onkaan käytävänä! Kaikki näyttää pelaavan järjestön pussiin, mukaanluettuna alun perin terästehtaalle suunniteltu Välimeren merkittävin konttisatama Gioia Tauro, joka Calabrian suurimpana yrityksenä työllistäää 1400.  Muulle yritystoiminnalle 'Ndranghetan toiminta alueella on myrkkyä, sillä se toimii yrityksissä rahanpesutarkoituksessa ja hinnoittelee muut yritykset ulos.

Monti lopettaa kirjansa kahden vastakkaisen osapuolen tulevaisuuden ennakointiin. Italialainen vuonna 1992 murhattu tuomari Giovanni Falcone on luottavainen, että mafialle tulee loppu. Eräs  'Ndranghetan päälliköistä on yhtä luottavainen. Me elämme täällä. Me olemme täällä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Moni dekkari kalpenee tämän tietokirjan rinnalla, todellisuus päihittää tarinat. Eikä mitään uskottavuusongelmaa!

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta
Kustantamo S&S, 2021, 245 s


perjantai 15. lokakuuta 2021

Turun Kaupunginteatteri: Nokia


                                       Ihastuttava ruohonvihreä Nokia 5110 oli minulle aikanaan läheinen

Omituisia vaikutuksia pandemialla voi olla. Istun teatterissa enkä näe Pirkko Saision ja Marja Packalénin Valehtelijan peruukkia, kuten oli tarkoitus keväällä 2020 - vai oliko se syksy? Eihän tuota enää muista, sitä ei enää löydy ohjelmistosta. Nokia vaikuttaa aiheena täydelliseltä vastakohdalta. Mutta täällä ollaan vihdoinkin, vieri vieressä. Lavalla on ensin hyvin sujuvapuheinen lavamestari, joka ohjailee saapuvaa yleisöä riveilleen, kun ei numeroituja paikkoja ole, aloittamaan rivien täyttäminen keskeltä.

Nokia kertoo Suomen suurimman ja kauneimman kansainvälisen yrityksen menestyksen ja luhistumisen tarinan. Ensin on hieman varautunut olo, kun näkee askeettisen lavastuksen ja harmaaseen puetut miehet ja muutaman naisen. Ja varsinkin kun kuulee ensin sen tutun pimputuksen, Nokia tunen, kadonneen äänimaailman. Onko luvassa puuduttavaa yrityshistoriikkia, jopa puleerattua mainosta? Mikä helpotus, että sittenkin kaikkea muuta.

Alusta aloitetaan, kumisaappaista ja muista rönsyistä, joita Etelä-Pohjanmaalta tuleva Jorma Ollila ryhtyy siivoamaan ennen kuin etenee yhä ylemmäs organisaatioportaita, ennen kuin dream team on kasassa. Kahdeksan näyttelijää hoitaa kaikki roolit vaihtaen vauhdissa Kari Kairamosta Jorma Ollilan lapseksi, Stephen Elopista Steven Jobsiin. Pieni välispiikki ja sitten rooli haltuun.

Hienoa näyttelijätyötä tekevät kaikki, Taneli Mäkelä Jorma Ollilana ja toinen, huomattavan muuntaumiskykyinen Carl-Kristian Rundman, joka heittää karvalakin päähänsä ja on hetkessä Pertti Karhunen Oulusta, vaatimaton olemukseltaan mutta intohimoisesti puhelinteknologiaan suhtautuva diplomi-insinööri, avainhenkilö. 

Tarinan kerrontaan on saatu mukaan raikastavaa huumoria, vauhtia ja hyvä rytmitys. Ihmiset ovat yksilöitä omine piirteineen ja omituisuuksineen ja siksi vajaan kolmen tunnin esitys väliaikoineen ei tunnu pitkältä. Puhdasotsaisia sankareita ei tosielämässä löydy, ja se on tämänkin näytelmän havainto. Ollila rakentaa Nokiaa oman unelmansa mukaisesti, onnistuneesti, suureksi, mutta kuten on saatu lehdistä myöhempinä vuosina lukea, menestys tuo mukanaan vauhtisokeutta. Hallitus kokoontuu, mutta ennen kuin on myöhäistä, pörssilukujen syöksykierteelle ei ole tehty mitään. Esitys vinkkaa syyksi avoimen keskustelun puutteen, jäykistymisen, pelon ilmapiirin. Ei mikään uusi selitys tuokaan, mutta hyvin konkretisoitu näytelmässä. Ollila ei halua puhua ohjelmistoista eikä kuulla Applen järkyttävästä voittokulusta. Steven Jobs keikailee näyttämölle naureskellen Nokialle,  puhelinvalmistajalle, Apple on ohjelmistoyritys. Siinä pelissä eivät Nokian Symbian ja Meego enää pelaa.

On esityksessä ehkä yksi aika puhtoinen sankari, Siilasmaa, joka kirjoitti omista havainnoistaan  kirjankin. Hänen näkemyksensä hallitsee näytelmän loppupuolta eikä hänestä oikeastaan nähdä muuta kuin asialleen omistautunut nykyajan älykäs it-osaaja, Bill Gatesille neuvotteluissa pärjännyt Nokian hallituksen uusi puheenjohtaja. Lopulliset neuvottelut Nokian matkapuhelinyksikön myynnistä on dramatisoitu vauhdikkaasti japanilaisen kendomiekkailun näytökseksi. 

Nokian tarina onnistuu näyttämöllä hienosti, siinä on riittämiin vahvaa draamaa nousuineen ja laskuineen. Kaikki muistavat sen valtavan merkityksen Suomelle, hyvässä ja pahassakin, kuten sittemmin on puhuttu ja kirjoitettu, lehdissä ja kirjoissakin. Se toi pienelle maalle itsetuntoa kasvaessaan globaaliksi yritykseksi, työllisti tuhansia, mutta se myös varjosti ja kahlitsi alihankkijoitaan omien tarpeiden mukaan, yksipuolisti yrityselämää ja kun se kaatui, se kaatui kuin iso puu, repi maata mennessään ja jätti jälkeensä ison määrän työttömiä. Irtisanomiset liukuvat näytelmässä ohi aika vikkelänä jonona käteltäviä ihmisiä. 

Näytelmän dialogit kantavat ja vievät draamaa eteenpäin. Tapahtumat pohjaavat tunnettuihin käänteisiin ja tyyppivalikoima visionääreineen kaikkineen tuo esitykseen riittävästi inhimillisiä tunteita, kun he kaikki jahtaavat entistä älykkäämpää puhelinta ja suurinta bisnestä.

Ihanaa oli virkistyä teatterissa ja nähdä näyttämöllä harvinainen aihe hyvin ohjattuna draamana.


Turun Kaupunginteatteri: Nokia
Teksti Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki, 2021

tiistai 12. lokakuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas



Olive Kitteridge tuli tutuksi Elizabeth Stroutin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneessä romaanissa, mutta minulle vasta myöhemmän, mainion tvsarjan välityksellä. Luonnollisesti siitä lähtien Olive saapasteli Frances McDormand -kasvoisena pikkukaupunki Crosbyn kaduilla Mainen osavaltiossa. Sen verran komeasti charmikas näyttelijä veti senkin roolin ja istui siihen rooliin mainiosti: rehellisen oloinen, amerikkalaiset käytöstavat haastava suorapuheinen tyyppi, joka ei osaa eikä välitä osata sitä kestohymyä joka tapakulttuuriin oleellisena kuuluu. Kömpelöä käytöstä, josta saattaa itsekin joutua kärsimään. 

Olive, taas seuraa leskirouvan elämää hänen vanhuusvuosinaan, 70-86 v. Siihen kuuluu uusi mies, Jack Kennison, myös leskeksi jäänyt, sekä lukuisa määrä ikätovereita, naapureita, entisiä oppilaita ja New Yorkista harvakseltaan saapuva poika Christopher perheineen. Suhde poikaan ei ole etäisyydestä lämmennyt, vaan osapuolten kohtaamiset jatkuvat töksähtelevinä mutta lähentymistä onneksi tapahtuu, ennen kuin se on myöhäistä. Tämäkin teos Oliven elämästä kerrotaan novellikokoelman tyyppisenä jatkumona, jossa osa henkilöistä toistuu luvuissa, osa piipahtaa vain kerran.

Strout kuvaa elämän murjomia tyyppejään lämmöllä ja ymmärtämyksellä, ja näkee vaikeiden suhteiden pohjalla enimmäkseen turhia sovinnaisuuden rajoitteita, ennakkoluuloja ja vääriä tulkintoja, joista ei ole uskallettu puhua. On masennusta ja riittämättömyyden tunteita. Olive on maanläheinen tyyppi, joka ei laskelmoi, mutta auttaa kun näkee sen tarvetta. Menee tapaamaan syöpäpotilasta, jota tutut välttelevät, kohtaa somalialaistaustaisen sosiaalityöntekijän ihmisenä eikä maahanmuuttajien edustajana. Samalla hän on vanheneva ja haurastuva vanhus, joka joutuu hänkin nöyrtymään ja myöntämään, ettei yksin ole helppoa vanheta isossa talossa kaukana naapureista. Ajassa eletään jo Trumpin presidenttikautta eikä Olive viitsi lausua sitä nimeä. 

Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan, kokemukset muovaavat eikä vanhuksenakaan aina ole täysin selvillä itsestään, muista puhumattakaan. Sitä Strout kuvaa Olivessa, jonka kovat särmät hioutuvat ajan myötä. Jopa niin että suostuu lentämään ensimmäisessa luokassa mukavuutta arvostavan miehensä kanssa. Mutta vasta paluumatkalla. Rakkauden voimaa voi tuntea vielä sairaalassakin, jossa Olive rakastuu kädestä kiinni pitävään sydänlääkäriin. Siitäkin hetkestä voi olla onnellinen, vaikka se onkin ohimenevää. (Tuon kohdan jopa tunnistin omista kokemuksista. Olin Tuhkimo, jonka jalkaan sovitetaan lasikenkää, kun kirurgi omin kätösin sitaisi leikatun jalkateräni hienoksi paketiksi. Muistan hellät tunteet, jotka kohdistin sankariini.) 

Minä ihan OIKEASTI rakastan teitä, tekee Cindyn mieli kirjoittaa viestiinsä. Tämmöinen ongelma syntyy, kun jokainen puhelu lopetetaan I love you -loppuhenkoseen, kuten on nähty amerikkalaisissa perhesarjoissa. Lause kärsii inflaation. Olive, taas -romaani koostuu muutoinkin kuin tvsarjan jaksoista, jotka kuvaavat pikkukaupunkilaisten elämää ilman sen suurempia draaman käänteitä. Ihmisten yhteisössä monenlaisia suhteita risteilee, aika kuluu, pariskunnat vanhenevat, toinen kuolee, joku sairastuu. Vanhuus tuo mukanaan näkymättömyyttä, jossa on puolensa siinäkin, hyvätkin, näkee Olive. Kaikessa on arjen turruttavan rutiinin tuntua, elämän makua siis. 


Elizabeth Strout: Olive, taas
Olive, Again, 2019, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2021, 355 s

perjantai 8. lokakuuta 2021

Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus


Kannen kuva: Bundesarchiv/Bernd Settnik

Silloin, tarkalleen kello 20.45, hän antaa miehilleen käskyn vallata Itävallan. Viis Seyss-Inquartin kutsusta. Homma hoidetaan ilman sitä! Viis oikeuskäytännöistä, viis peruskirjoista, perustuslaeista ja kansainvälisistä sopimuksista, viis laeista, noista abstrakteista ja kaikkea sääntelevistä syöpäläisistä, yleisistä ja persoonattomista, Hammurabin petikavereista, ne kuuluvat kuulemma kaikille, mokomat lutkat! Eikös toteutunut fakta ole kaikista oikeuksista pitävin! Me valtaamme Itävallan ilman kenenkään lupaa, ja me teemme sen rakkaudesta.

Lyonissa asuvan Éric Vuillardin (s. 1968) Päiväkäsky voitti vuonna 2017 Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin. Kirjailija on muustakin palkittu ja työskentelee myös elokuvaohjaajana. Elokuvallisuus näkyy kirjassakin taidossa, jolla kirjailija kuvittaa tietyn tapahtuman, kokouksen, neuvottelun, hyökkäysmanööverin ympäristöineen, säineen, valaistuksineen, salongit ja interiöörit, taikoo sanoilla hyvin intensiivisen tunnelman. Päiväkäsky on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Kiitos siitä, vaikuttavaa, vahvaa. 

Kertomuksen valokiila osuu historialliseen kohteeseensa terävästi ja paljastaa kätketyt varjokohdat kuin tähystystornista suunnattu säde, joka lakaisee vankilaa ympäröivää luontoa. Tiivistunnelmainen kertomus etenee niukan taitavasti annostellun draaman kaaren myötä loisteliaaksi kuvaukseksi erään maailman julmimman historian avainhetken tapahtumista. 

Kertomus syventää ja tarkentaa samaan historialliseen ajankohtaan, jota Benjamin Carter-Hett historioitsijana tarkastelee kirjassaan Demokratian kuolema. Aikaan, jolloin ei vielä aavistettu, mihin asti mielettömän pillipiiparin tahdissa voidaan päätyä marssimaan. Aika on helmikuu 1933 ja paikka Berliini. Kuinka tyhmällä tavalla voitiinkaan imeytyä tapahtumien vyöryyn, kuinka naurettavaa ja kuinka itkettävää!

Heitä oli jokivarren kuolleiden puiden luona kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäneljä mustaa, tummanruskeaa ja konjakinväristä päällystakkia, kaksikymmentäneljä villalla topattua olkapääparia, kaksikymmentäneljä kolmiosaista pukua ja saman verran prässättyjä housuja leveine upslaakeineen. Varjot menivät valtiopäivien puhemiehen palatsin avaraan eteishalliin, mutta pian ei olisi enää valtiopäiviä, ei olisi enää puhemiestä, eikä muutaman vuoden kuluttua olisi enää parlamenttiakaan, pelkkä savuava rauniokasa vain.

Noissa 24 arvokkaassa, matelevasti kohdatussa merkkimiehessä, yhteiskunnan tukipilarissa on tuttuja nimiä. Krupp, Siemens, Vögler, Opel, Reuter - yksi ja toinen myös von-etuliitteellä rikastettu. Suurpääoman imperiumeja. Nyt nuo samat yritykset ovat isoja brändejä, BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Allianz, Telefunken. Heiltä Hitler haluaa rahallista tukea ja sitä hän myös saa, runsain mitoin. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan. Lobbaus oli tehokasta eikä varainkeruu ollut liike-elämälle silloinkaan uutta. Vastinekin tuli aikanaan, ilmaista orjatyövoimaa vuosiksi.

Valaistessaan Hitleriä valtaan kohottanutta voimakehää Vuillard löytää Britanniasta Lordi Halifaxin, mykän kuin klemmarin, ja hänestä esimerkin selkärangattomasta myötäilijästä. Samaa sukua oli aiemmassa historiassa myös eräs varakreivi, joka kielsi avun Irlannin nälkää näkeville. Englannin myötäsukaisen reaktion jälkeen Hitleriä alkaa ahdistaa entistä enemmän, hän kaipaa Lebensraumia Itävallan suunnalta, ja se on operaatio johon Päiväkäsky kulminoituu. Päiväkäsky on kutsuksi naamioitu uhkaus miehittää Itävalta, ellei Saksan kanslerin ehdotuksiin taivuta.

Erityisen herkullinen, myrkyllisen komedian huippuhetki kirjassa on kuvaus Hitlerin ulkoministerin Ribbentroppin jäähyväislounaalta Englannin pääministerin Chamberlainin luona. Ribbentroppin pariskunnan pyrkimys viivyttää pääministeri lounaalla samanaikaisesti kun Saksan joukot etenevät Itävaltaan, onnistuu. Jälkiruokaveitsi kilahtaa lasinkylkeen, Ribbentrop nyökkää, hymyilee. Ulkona on satanut, puut ovat märkiä, jalkakäytävät kiiltävät.

Kun on historiansa opiskellut, kuten Vuillard näkyy raporteista, Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, kirjeistä, nauhoituksista, valokuvista, uutisfilmeistä tehneen, pystyy menneestä historiasta kutomaan monisyisen kertomuksen manipuloinnista ja mielivallasta. Pelokkaat ministerit Itävallassa Hitler nöyryytti äärimmäiseen linkkuveitsiasentoon, kirjoitutti kutsun saapua liittämään Itävalta Saksaan, ja kun ei kutsua kuulunut, tuli kutsusta välittämättä. Puhdistusten jälkeen kansa oli saapunut siinä vaiheessa hurraamaan katujen varsille natsilippujen kanssa, toivottamaan miehittäjä tervetulleeksi.

Morsian on suostuvainen, tämä ei ole raiskaus, kuten jotkut ovat väittäneet, nämä ovat häät. Itävaltalaiset kiljuvat äänensä käheiksi, tekevät parhaansa mukaan natsitervehdyksen toivottaakseen tulijat tervetulleiksi, he ovat harjoitelleet sitä jo viisi vuotta.

Ministerit eivät myöhemmin löytäneet omasta heikkoudestaan selitystä, vaan Hitler oli heistä kauhistuttava ja jumalallista voimaa edustava. Mahtipontisesta suunnitelmasta, naapurimaiden alistumisesta ja kansan auliudesta huolimatta Blitzkrieg oli oikeasti pannukakku. Krupp-yhtymän Versaillesin sopimuksen vastaisesti kehittämät pienet tankit, sardiinipurkit missä kaksi ukkoa istui kuin joogaopettajat paljaalla metallilattialla, piiputtivat ja jouduttiin tuomaan Wieniin junalla.

Kieltämättä Vuillard maalaa Itävallan ministereiden kiemurtelun Hitlerin suunnitelmien edessä niin mehukkaasti, että mieleen tulee muutaman vuoden takainen mustan satiirinen elokuva Stalinin kuolema. Faktoissa Vuillard pitäytyy kuitenkin tiukasti. Natseista nauhoitetut filmit ovat valitettavasti Goebbelsin lavastamia, joten heistä on jäänyt ryhdikkäämpi kuva kuin mitä toinen kuvaaja olisi niistä esittänyt. Elokuvateollisuuteen natsit panostivat.

Lopussa palataan vielä alun yritysjohtajiin ja siihen hyötyyn, mitä he ilmaisesta orjatyövoimasta keräsivät. Mauthausen, Dachau, Papenburg, Sachsenhausen, Buchenwald ja Auschwitz toimittivat sitä katkotta. IG Auschwitz, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa. Se lienee verrattavissa Yhdysvaltojen mustien orjien ilmaistyövoimaan, vaikka ajanjakso jäikin lyhyemmäksi.

Vieläkin on uutisoitu lähes satavuotiaiden elossa olevien natsirikollisten oikeudenkäynneistä ja kyselty niiden oikeutusta. Päiväkäsky on upea teos, joka muistuttaa karmeasta rikoksesta ja kuinka se eteni pysäyttämättömäksi hulluudeksi. Se kertoo olennaisen upean runollisella melankolialla ja loistavalla tyylillä, laskee fokuksen estradeilta yksilön katseen  tasolle. Näkeekö hoitolaitoksen vanhus nyt itsensä historiallisen uutisfilmin hurraavana lapsena television ruudulta?

--- sillä sukupolvet vaihtuvat niin kuin vahtia vaihtavat vartiosotilaat yön pimeydessä - miten pitää eletty nuoruus, hedelmäntuoksu ja tuo hengästyttävä mahlannousu erillään niistä kauheuksista? En tiedä.

Mahtava suomennos, kiitos ja kumarrus Lotta Toivanen.


Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus
L'ordre du jour, 2017, suomentanut Lotta Toivanen
Siltala, 2019, 149 s

torstai 30. syyskuuta 2021

Deborah Levy: Elämisen hinta

Kannen kuva Jean-Luc Godardin elokuvasta Vivre sa vie (1962)

Ihminen ei ole vapaa, jos hän kasvaa sellaiseksi kuin joku toinen on hänet kuvitellut - sillä tavoin jättää elämänsä toisen pelkojen panttivangiksi.

Mitä tarkoittaa olla vapaa? Muun muassa tätä kysymystä Deborah Levy pohtii toisessa osassa omaelämäkerrallista trilogiaansa, jossa Mitä en halua tietää on ensimmäinen. Mietin jossain vaiheessa kirjan nimeä ja ajattelin, että onko eläminen tässä synonyymi vapaudelle. Vapauden hinta taas tuntuisi nimenä ehkä hieman järeältä ja mahtailevalta. Ohuessa esseetyyppisessä tajunnanvirtamaisessa kirjassa teoksen nimi ja erillisten lukujenkin nimetkin alkavat korostua, sanoilla on painavuutta.

Jos Mitä en halua tietää sisälsi enemmän ulkoistakin dramatiikkaa, sellaista mitä Etelä-Afrikan apartheidin läheltä näkevä lapsi kasvaessaan tajuaa, Elämisen hinta lähestyy länsimaisen yhteiskunnan naisen kokemusmaailmaa, vanhemmuutta, parisuhdetta, kirjailijuutta, kaikkea tätä nimenomaan feministisestä näkökulmasta. Klassikot Beauvoir ja Duras ilmestyvät pilvimaailmoistaan silloin tällöin antamaan tukea Levyn havainnoille naisellisuuden harhoista ja aaveista.

Ensin saadaan maistiaisia Karibian mereltä, mikä on hieno avaus ja näky maailmaan, missä varakas mies olettaa omaavansa kaiken mitä nuori ruskettunut nainen voi haluta eikä ymmärrä mitään naisen kokemuksesta. 

Kaaosta pidetään ihmisten pahimpana pelkona, mutta minulle on valjennut, että saatamme janota sitä enemmän kuin mitään.

Avioeron hämmennys tuottaa kenties mukanaan erityisen tavan havainnoida rooleja, sen verran tarkkaan Levy rekisteröi miesten ja naisten käyttäytymisen eroja. Sellaista miehille tavanomaisempaa itsevarmuutta, jolla halutaan pysyä keskustelun keskiössä, mutta ei niinkään osapuolena kysellä toisen, naisen näkökulmaa - tai edes nimeä. Ja kuinka ollakaan siitä ajatus kulkee luontevasti James Baldwiniin, sillä - kuten John Lennon runoili "woman is the nigger of the world". Jotta opettelisin nimesi, sinun täytyy opetella minun nimeni, kirjoitti Baldwin.

Kirjailijuus solmiutuu Elämisen hinnassa mukavasti kerrontaan, on haastatteluja Uiden kotiin romaanista, sen elokuvaamisesta ja sen jälkeen taas espressobaaria ennen kuin kirjailija päätyy vanhan ystävän Celian puutarhavajaan kirjoittamaan, korvaamattoman uuden sähköpyörän kuljettamana. Kotia asuttavat myös tyttäret, aikuistuvat nuoret naiset, kirjailija tarvitsee oman tilan.

Levy ripottelee omia ja esikuviensa huomioita naisellisuuden olemuksesta ja sen kohtalokkaasta kärsivällisyydestä pyöränsä satulan selästä. Ja havaintoja siitä vaihtokaupasta, jossa miehen rakkaus ehdollistuu taloudellisessa riippuvuudessa naiseen, miehen epäonnistuminen muiden miesten silmissä tulee näkyväksi. 

Avioeron jälkeen äidin kuolema sekoittaa Levyn kompassin Lontoossa eikä nykyajan taksi satelliittipaikannuksineen siihen auta. Päin vastoin, siinä kyydissä joutuu murehtimaan myös taksikuskien asemaa: heistähän on tullut juurettomia ja historiattomia. He eivät enää näe siltaa tai jokea, kerää tietoa. Olen kohdassa X.

Viisasta pohdintaa koko pieni teos kantaa sisällään, tämän ajan polttopisteitä. Levy on tyylikäs kirjoittaja, jälkimaku tästä on aika kevyt.


Deborah Levy: Elämisen hinta
The Cost of Living, 2018, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 142 s

tiistai 28. syyskuuta 2021

Ville Ranta Ranskassa ja Virginia Woolfin huoneet

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta kertoo teoksessaan Kuinka valloitin Ranskan siitä, kuinka hän ei valloittanut Ranskaa. Kaikki tietävät, että Ranska on sarjakuvan mahtimaa ja Angoulêmen kansainväliset sarjakuvafestivaalit jokaisen vakavasti otettavan piirtäjän must ja Mekka. Se on Ville Rannallekin eräs etappi kovassa työssä matkalla maineeseen.

Mutta onhan se pikkukaupunki ja Pariisi on Pariisi eli se kaupunki, jossa verkostoidutaan, juodaan punkkua siinä samalla ja yritetään tehdä vaikutus alan suuriin nimiin, esimerkiksi Lancelotiin ja Richartiin. Ja muutenkin ainoa paikka, jossa vakavasti otettavaa taiteilijaelämää voi elää.

Se, menestys, osoittautuu yhtä vaikeaksi saavuttaa kuin millä tahansa alalla, jossa tärkeiden henkilöiden ympärillä pyörii menestyksen janoisia henkilöitä. Jokainen ranskalainen on Rannan silmissä yksi ja sama Gallian kukko, nokkineen kaikkineen, ja semmoista höykytystä Ranta saa osakseen, että siinä on vaikea aamuisin unelmaansa palasista kerätä. Puhutaan ja luvataan paljon, mutta ei siitä paljon käteen konkreettista jää. 


Vaimo ja lapset jäävät joka tapauksessa kotiin, miehen tärkeää tehtävä ymmärtäen. Arkinen koti versus suuri maailma tuo vähän mieleen  kuuluisan Kalle Tappisen kohtalokkaan samban. Sen josta Loiri niin eläytyvästi laulaa.

Piirrokset Pariisin bistroista ja kadunkulmista ovat tosi hauskoja ja aidon tunnelmaisia, silmä lepää niissä, vaan ei Rannan hikoiluttavan nöyryyttävissä tunnelmissa. Sen verran perusteellisesti hän menestyksen nälkäänsä ja nöyryytyksiään esitellen itseään ruoskii.


Ranskan kielinen baarikeskustelu on kuvattu oivaltavasti. Tämmöistä se varmaan on, vaikka kielitaitoa olisikin. Kun puheensorinaa ja taustahälyä piisaa, mikään muu kuin äidinkieli ei ymmärtämiseen riitä. Radiohaastattelukin tulee mutta sielläkin on edessä nöyryytystä. Joista suurin ei ole että nimi lausutaan Vilööksi.
Itseironia on hauskaa, ja piirtäjän jälki rentoa, vaikka kokemus vaikuttaa kaikelta muulta. Rohkeutta on ollut, ja nyt sekin nöyryytyksineen kaikkineen on piirretty ja kerrottu. Yrittänyttä ei laiteta eikä taiteilijaa voi syyttää siitä, ettei olisi ainakin jälkeenpäin nähnyt omaa itsekeskeisyyttään. Tätä hän korostaa suhteessa perheeseensä, ja siksi tässä on mukana pientä puhdistautumisriittiä.




Kirjastossa viimeksi hengaillessani näin hyllyssä esille nostettuna söpön pienen kirjan: Virginia Woolf: An illustrated Biography. Tekijät: Zena Alkayat & Nina Cosford. Kirja kertaa lyhyesti Virginia Woolfin elämän vaiheet, osoitteineen, ystävineen ja teoksineen. Leikkisä ja lämminhenkinen kuvitus sai minut nappaamaan tämän mukaani.















torstai 23. syyskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen


Luin viime vuonna Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Se jätti vahvan jäljen, joten oli helppo tarttua tänä vuonna julkaistuun  #Syylliseen. Siitä huolimatta, että nimi ja hashtag eivät varsinaisesti innostaneet, sometunnisteet kun herättävät minussa lievää ällötystä, vaikka blogia lukuunottamatta somemaailma ei ole omaani. Tai ehkä siksi. 

Alussa ollaan jo pandemiavuoden 2020 syyskuussa ja nainen istuu vankilassa henkirikoksesta epäiltynä. Tarina etenee takaumana saman vuoden tammikuusta. Minäkertoja on nelikymppinen parisuhteessa elävä nainen, joka yrittää kehittää itselleen ansioita somevaikuttajana. Hän on siinä ajautunut pyramidihuijauksen tyyliseen riippuvuussuhteeseen epäterveellä pohjalla toimivan luontais-lisäravinneyrityksen kanssa. Sen lisäksi että hän on sitoutuessaan joutunut velkakierteeseen, hän on myös lähellä tuhota terveytensä, koska somettajat toimivat Felodese-tuotteiden esittelijöinä ja kasaavat päivittäiset ateriansa niistä. Vain niistä. Ne kuvataan Instagramiin. Vaimonsa "urasta" tietämätön mies - joka kertomuksessa on puhuteltu sinä - lähtee töihinsä naisen laittaman aamupalan jälkeen ja jättää asunnon naisen loputtoman kuvaamisen näyttämöksi. Pandemian lähdettyä vauhtiin, miehen etätyöt muodostavat naiselle uuden ongelman.

Naisen arki tapahtuu kännykässä. Postauksia sinne tänne, videoita, imartelevia filttereitä. Nettiyrityksen hierarkinen maailma karsii huonot eli vähemmän seuratut somettajat alimmalle tasolle, kun tiiminvetäjä matkustelee Balilta Malediiveille ja palkitsee parhaimmat kaverinsa, joihin kertojakin haluaa lukeutua. Somen tyly maailma, kamppailu paikasta auringossa, teeskentely ja petollinen toiminta, jossa vain kovin pokerinaama pärjää tulee liiankin selväksi. Jokainen haluaa rakentaa itsestään brändiä. Ystäviksi luullut paljastuvat lihaa repiviksi hyeenoiksi. Alatyyliset nimittelyt ja herjat ovat arkista kielenkäyttöä. Toisen menestys on ahdistavaa, toisen tappio sitäkin riemukkaampaa. Tervetuloa todellisuuteen. Siihen, jossa ei läheskään aina saa, mitä haluaa. 

Yhä repaleisemmaksi käy naisen elämä, kun velkakierre ja terveyden tila uhkaavat paljastua myös toistaiseksi siltä varjellulle miehelle. Naisen tausta entisenä anorektikkona ja bulimikkona, alkoholistiperheen tyttärenä, jonka filmaattinen äiti asuu vastapäisessä kerrostalossa, heittää lisää varjoa yhä pimenevälle mielelle. Solmuja löytyy jo parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, jonne nainen on kätkenyt traumaattista seksuaalista historiaa. Koulukiusattukin hän on ollut, läskiksi haukuttu. 

En ole pystynyt kuvaamaan itseäni sen jälkeen, kun täytin helmikuussa neljäkymmentä kaikessa hiljaisuudessa. Tänään oli pakko, koska kaikki alkoi tuntua unelta. Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pariskunnan suhde on ollut rakastava, mutta sitä kuormittaa elämän hallintansa täysin kadottanut nainen. Suhde on perinteinen, melkein kuin 50-luvulta, nainen keittiön hengettärenä, silloin kun mies on paikalla. Mutta yksin häärätessään, nainen ennen kaikkea esittää, siivoustakin. --- kierrätän tietenkin kaiken biojätteistä lasin ja muovin kautta metalliin. #zerowaste #nollahukka #ekoteko

Voi sanoa, että #syyllinen on ajassa kiinni. Mutta onko aika todella näin synkeää? Olen uskonut kaiken negatiivisen, mitä somemaailmasta olen lukenut, mutta tämä menee jo senkin yli nihilistisessä kuvassaan todellisuudesta. Lukukokemus tämän mieleltään pimenevän naisen klaustrofobisesta maailmasta on raskas. Se on myös kovin monotoninen, koska syöksykierrettä ei oikeastaan valaise mikään, ei huumori - ellei naisen mielipuolisiin kuvioihin suhtaudu hyvin mustana huumorina - eikä lämpö. Itsensä arvottomaksi tunteva päähenkilö ja hänen kujanjuoksunsa on varsinainen synkkä yksinpuhelu.

Lopussa pilkahtaa jonkinnäköinen toivo vapaudesta, vankilassa siis. Kovan kautta on pitänyt nähdä tyhjien kulissien tarpeettomuus.


Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Like, 2021, 287 s

lauantai 18. syyskuuta 2021

Elokuvissa: Yhdessä


Rakkaus on aina kaunista katsottavaa. Varsinkin kun sitä säestää italialainen iskelmä, joka elokuvateatterin äänentoistolla hivelee korvia ja sielua. Ja kun se rakkaus on kiellettyä, salaista. Se on romantiikan tiheintä ydintä. Vihaa vahvempi rakkaus. Romeo ja Julia, West side story, mitä niitä onkaan.  Niin myös silloin kun toisiaan rakastavat vanhat lesbonaiset, lepakot, kuten Barbara Sukowan näyttelemä Nina heidät asunnonvälittäjälle nimeää. Siinä he tanssivat avonaisen verannan takana musiikin tahdissa. Pari on suunnittelemassa muuttoa Roomaan, yhdessä, ja musiikki vie etukäteen trattorioiden pikkukujalle. Heidän salattu rakkautensa on 20 vuoden ikäinen.

Mutta siinä he ovat, vanhenevat naiset, toinen vahva ja riippumattoman oloinen, toinen pehmeä ja perheestään, lapsistaan ja heidän mielipiteistään peloissaan. Aikuiset veli ja sisko eivät ole koskaan saaneet vihjettäkään siitä, että äiti ja vastapäinen naapuri, Nina ovat rakastavaisia. Heidän mielestään äidin elämässä ei ole ollut muita kuin isä, jonka kuolemankaan jälkeen ei ketään tullut. Niin paljon äiti rakasti. Vaikka oikeasti ei rakastanut. Siksi Madeleine (Martine Chevallier) ei vaan saa kakistettua totuutta suustaan ja Nina on taas kerran raivoissaan. Kunnes tapahtuu jotain mikä kaiken muuttaa.

Kyllä vain 7-kymppisille naisillekin löytyy rooleja valkokankaalla, sillä rakkaus ei katso ikää eikä väriä eikä sukupuolta, se hehkuu yli kaikkien rajojen ja on aina yhtä kiehtova aihe. Barbara Sukowaa on aika riemukasta katsoa. Hän ei ole mikään seniorikansalainen. Hän on vanha syvästi tunteva nainen, hyvissä voimissa ja valmis toimintaan, oikeutettuun ja kaikin tavoin motivoituun. Eikä se ole helppoa, kun ei naisilla yhteiskunnan silmissä ole muuta suhdetta kuin naapuruus ja korkeintaan ystävyys. Pitäisikö heidän vielä viimeiset vuotensakin teeskennellä olevansa muuta kuin ovat lapsiaan ja ulkopuolisia miellyttääkseen? 

Elokuva on loistavien kokeneiden näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Barbara Sukowa, jonka rooli on antoisampi, näyttää hienosti lempeytensä, raivonsa ja turhautumisensa. Se on myös erityisen napakasti leikattu, hyvässä rytmissä kulkeva elokuva. Mitään kohtausta ei ole venytetty, draama ja jännite pysyy ja pitää. Ja harvoin nykyään näkee/kuulee näin maltillisesti käytettyä, onnistuneesti ajoitettua musiikkia elokuvassa. Yhdessä on Ranskan virallinen Oscar-ehdokas vuonna 2021.

Kun lopussa soi Se verrai con me su un carro tra le nuvole... (Betty Curtis & Tony Dallara),  elokuvan maailma on taas lumonnut. Kuten käy aina kun on nähnyt hyvän elokuvan.


Deux, ohjaus Filippo Meneghetti
Ranska 2019

torstai 16. syyskuuta 2021

Simone de Beauvoir: Erottamattomat


Simone de Beauvoirin
postuumisti vuonna 2020 julkaistu Erottamattomat on kirjoitettu jo vuonna 1954. Kirjailija ei halunnut sitä elinaikanaan julkaista sen intiimin henkilökohtaisuuden vuoksi. Tästä voi olla yhtä lailla nykylukijana tyytyväinen kuin Tove Ditlevsenin 50-luvulla julkaistujen teosten suomennoksesta vasta nyt. Kieli kun on ajassa muuttuvaista. Lotta Toivasen suomennos on kirkasta ja selkeää, mutta onnistuu samalla kuvaamaan autenttisen ja tuoreen tuntuisesti elämää ja tapoja sadan vuoden takaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Nuoret tytöt teitittelevät toisiaan, käyvät messussa ja huviretkillä, joissa he huvittelun sijaan joutuvat aputöihin, Andrée tekee itselleen paperista ja lakasta lierihatun leningin vyön sävyyn. Sotilasmuoti näkyy koulupuvuissa; ne ovat aitoa upseerikangasta, pienet tampitkin selässä.

Katolisessa koulussa ensi kertaa alle 10-vuotiaina tavanneet Sylvie ja Andrée ovat ne erottamattomat. Sen nimen he saavat jo koulussa opettajilta. Gallardin perheen äidin tiukasta kurista ja valvonnasta huolimatta Andrée osoittautuu koulussa itsenäiseksi ja muutoinkin niin omanlaisekseen, että Sylvie häikäistyy ja kohdistaa häneen palvontaa lähenevää ihailua ja rakkautta. Se vaikuttaa intohimoisuudessaan lähes eroottissävyiseltä. Molemmat joutuvat kamppailemaan sekä koulunsa että kotinsa ahdasmielisen kasvatuksen kourissa. Sylvie selviää siinä paremmin, koska on jo hylännyt lapsen uskonsa ja on kapinoinut ennenkin, kotikaan ei ole niin ankaran uskonnollinen kuin Gallardit. Andréeta sen sijaan repii totinen syyllisyys ja synnintunto; ei Jumala eikä äiti hyväksy hänen kasvavan nuoren naisen elinvoimaansa ja rakastumista mieheen, jota äiti ei ole valinnut. 

"Äitiä pitää ymmärtää. Hän kantaa vastuuta sielustani. Ei hänkään kai aina tiedä, mitä Jumala häneltä odottaa. Kenelläkään ei ole helppoa." - "Ei kai", minä sanoin ympäripyöreästi. Olin raivoissani. Rouva Gallard kidutti Andréeta ja oli muka itse uhri!

Sata vuotta sitten ainakin varakkaampien kotien vanhemmat puuttuivat hanakasti lastensa seurustelusuhteisiin. Rouva Gallard on joutunut itse aikoinaan taipumaan järjestettyyn avioliittoon, vastoin tunteitaan. Kasvatusperiaate siirtyy seuraavaankin sukupolveen. Sen voi nähdä kurinpidollisena menetelmänä, joka pannaan kiertämään: jos minä sain siitä kärsiä, et sinäkään siitä pääse. Tämä on aikuisten elämää, pilke silmistä katoaa. Uskonnon ohjesäännöillä sille annetaan perustelu ja oikeutus. Äidin hyväksyntää loputtomasti kaipaavalle Andréelle ei tule mieleenkään uhmata äidin päätöksiä. Äiti naitattaa menestyksekkäästi isosisko Maloun, sillä ainoa muu vaihtoehto säädylliselle naiselle on luostari.

Sota ja saksalaiset lähestyvät Pariisia ja perheet muuttavat pommitusten tieltä. Sylvie viettää kesää maaseudun rauhassa ja isovanhempien hyvässä hoidossa. Hänelle sota on kaukana ja kaikki epätavallinen tohina mielenkiintoista. Ystävyys vahvistuu uudelleen myöhemmin ja Sylvie alkaa taas myötäelää kiihkeän ystävänsä rakkauden tuskissa, joille hän ei enää ole mustasukkainen. Hän toivoo vain toisen onnea, ja näkee avuttomana Andréen näivettyvän omien sisäisten synnintuntojensa, äitinsä tiukkojen vaatimusten ja jarruttelevan rakkauden kohteensa tunteiden ristitulessa. 

Erottamattomat seuraa kahden kasvavan nuoren naisen elämää noin kymmenen vuoden ajan. Andrée ja Sylvie joutuvat usein järjestelemään yhteista aikaa salaa, toisaalta koska rouva Gallard alkaa suhtautua myös Sylvien ystävyyteen epäluuloisesti, toisaalta Andrée on ison lapsikatraan vanhimpia ja opintojen jälkeinen aika täyttyy velvollisuuksilla kotona. Molemmat tytöt kirjoittavat ylioppilaiksi ja Andréellekin sallitaan kolmen vuoden opinnot Sorbonnessa.  

Beauvoir kertoo värikkäästi, konkreettisesti, eloisasti elämästä kaupungissa ja maaseudulla, puistoista ja puutarhoista, tanssiaisista ja retkistä, ystävysten keskusteluista viikunapuun alla tai yöllä Gallardin perheen kirjastossa, salaa samassa huoneessa Andréen kanssa nukkuvalta mummolta. Tytöt pohtivat uskontoa, rakkautta, avioliittoa. Dialogi osoittaa taitavasti heidän luonteidensa eroavuuden; toisen rohkeuden omaehtoiseen vapauteen, toisen räpistelyn häkissään, jossa suuret tunteet roihuvat mutta sammuvat hapen puutteeseen. Sylvie yrittää auttaa Andréeta, mutta häneltä puuttuvat keinot. Andrée on liian monen läheisen nurkkaan saartama, ja lisäksi sisäisen syyllisyytensä vanki. Myöhempi rakkaus, filosofiaa opiskeleva Pascal on harras katolinen hänkin. Se viimeistelee toivottoman kehän. Umpikujaan ajautunut nuori nainen alkaa riutua klassisten runotyttöjen tavoin.

Haudalla oli runsaasti valkeita kukkia. Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi. Ennen junalle lähtöä laskin tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.

Ankaran uskonnollinen elämänkatsomus rakentaa erityisesti naisen ympärille vankat muurit, sen Beauvoir näyttää pienoisromaaninsa Andréessa, joka vahvasta elämän liekistä huolimatta uupuu ja kuihtuu pois alle parikymppisenä. Erottamattomat pohjaa omakohtaiseen historiaan. Sylvie on Beauvoir itse, Andréen vastine on hänen ystävättärensä Élisabeth LacoinKirjassa on Beauvoirin kasvattityttären, Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuhe ja lopussa runsaasti valokuvia ja ystävättärien kirjeenvaihtoa.

Esipuheen mukaan Beauvoir kirjoitti romaanin valmiiksi, mutta suhtautui siihen kriittisesti. Siihen liittynee trauma sydänystävän kuolemasta ja itsesyytökset siitä, että hän käytti tragediaa romaaniinsa. Zaza on hänen vapautumisestaan maksettu lunnasraha, kirjoittaa tytär. Joka tapauksessa nykylukija kiittää ja näkee jo tässä esikoisromaanissa Beauvoirin elämäntehtävän hienosti kiteytettynä. Sukupuoli ei määritä ihmisarvoa ja vapaus päättää omasta elämästä kuuluu jokaiselle.


Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Les Inséparables, 2020 (1954), suomentanut Lotta Toivanen
Kosmos, 2021, 165 s

maanantai 13. syyskuuta 2021

Ge Fei: Näkymättömyysviitta


Miksi en keskeyttänyt tätä romaania ajoissa? Luin sen yllättäen loppuun, varmaan koska se on niin lyhyt. Usein nukahdin. Minun oli vaikea innostua päähenkilöstä. Hän on nuorehko tai keski-ikäinen hifisti.  Mies, Cui, joka tietää kaiken laadukkaasta äänentoistosta ja siihen tarvittavista laitteista. Pekingissä sille osaamiselle on rajoitettu mutta sitäkin asiantuntevampi kysyntänsä, mutta mies ei ole päässyt sillä rikastumaan. Vaimo on jättänyt, kuten äiti oli ennakoinut tapahtuvan. Yufei oli kaunis mutta levoton. Eikä mies lakkaa häntä kaipaamasta. Muut naiset  mukaan lukien sisko ovat rumia tylsimyksiä. Ystävä, Songping etsii hänelle väsymättä uutta naista, mutta hän ei ole onnistunut löytämään yhtäkään, jota voisin olla katsomatta nenänvarttani pitkin. Myös siskon naama inhottaa Cuita.

Miehellä on eron jälkeen raha- ja asunto-ongelmia joihin yrittää saada apua parhaalta ystävältään, liikemieheltä. Hänen asiakkaakseen tulee yllättäen myös varakas mystinen mies, Ding Caichen Kiemurtelevan lohikäärmeen laaksosta. Salaperäinen mies alkaa näyttää varsinaiselta pelastukselta ja vastaukselta Cuin taloushuoliin.

Cui on aika eksyksissä oleva tyyppi. Sen hän verhoaa tylyyn käytökseen. Kaikki ihmissuhteet tuntuvat olevan hyödyn tavoittelua varten, nyt kun ihana nainen on menetetty. Haavenaistaan hän vertaa huippuluokan hifilaitteistoon, ja kuvaa muitakin naisia ulkomuodon kautta. Mies on ahdistunut, mutta pitää itseään pohjimmiltaan ylivoimaisena hifi-osaamisensa takia. Hän tietää, että Autograph näyttää loistavat ominaisuutensa kun kuuntelee levyä, jolla italialainen kvartetti soittaa Mozartia tai Walter Giesenking Maurice Ravelia. Luvut on otsikoitu hifilaitteiden mukaan. Miehen tylyyden alla pilkahtelee jatkuvasti halveksunta muita tavallisia ihmisiä kohtaan. Hänen pitäisi olla paremmin menestynyt, hän kun tietää, mistä musiikista ja kuinka siitä pitää nauttia.

Näkymättömyysviitta ei nimenä perustele itseään. Aavistuksen surrealistinen, mainitaan takakannessa. Mystiikkaa on ripoteltu rikkaan miehen olemukseen häviävän vähäisesti - en kyllä kaivannut lisääkään. Jotain tasaantumista Cuin elämässä tapahtuu naisen kautta, joka rikkaan miehen huushollista löytyy. Naisella on huivilla verhotut kasvot, ei-uskonnollisista syistä. Selkärangaton mies tapaa kasvottoman naisen. 

Cui kertoo tarinaansa sinuttelemalleen lukijalle. Epäinnostava tyyppi arvostelee yhteiskunnallisia asiantuntijoita ja tutkijoita käsittämättömän yleisillä ja perustelemattomilla mielipiteillä, jotka ovat kuin suoraan jostain meikäläisestä persu-somesta. Hänestä muodostuu kuva ikävänä öykkärinä. Mutta vaikeaa on elämä Kiinassakin, kovaa kamppailua kommunistipuolueen johtamassa kapitalismissa. Kommunistinen on vain puolueen nimi, kapitalismi sanelee todellisuuden ehdot. 

Kielestä pitää kirjailijaa kiittää. Hieno kerronta lupasi aluksi paljon enemmän kuin mitä sain tästä lopulta irti. Onhan Ge Fei yksi Kiinan lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä nykykirjailijoista. kuten kirjan etuliepeessä mainitaan.


Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Yinshenyi, 2012, suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co, 2021, 144 s

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Tove Ditlevsen: Lapsuus




Tanskalaisen Tove Ditlevsenin nimeä ei ole voinut välttyä näkemästä viime aikoina kirja-arvioissa, sen verran ahkerasti on luettu hänen teostaan Lapsuus, autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen osan suomennosta. Sain nätin pienoisromaanin yllättäen syntymäpäivälahjaksi enkä sen suosiota ihmettele. Pieni sädehtivä helmi se on. Aika yllättävää, ettei sitä ole aiemmin suomennettu, Barndom on julkaistu jo vuonna 1967. Se taitaa olla kuitenkin meidän nykylukijoiden onni, sillä Katriina Huttunen tekee tunnetusti huippulaatua, niin nytkin.

Vuonna 1917 syntyneen Ditlevsenin lapsuudessa 1920-luvulla perhe, vanhemmat ja veli Edvin asuvat Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa. Kirjailija on yhtä teräväkatseinen havainnoija kuin Ferranten Napoli-sarjan Elena tai toisaalta Alex Schulman oman sukunsa vaiettujen tabujen kuvaajana. Kuten Elenaa, myös Tovea ahdistaa korttelin karu elämä, lasten keskustelu huoraamisesta ja humalasta ja saa kaipaamaan pois pihalta ja kadulta, pois korkeista taloista. Tyylillisesti Schulman tulee lähelle. Ditlevsenin kirkas kieli on niin modernia, yleispätevää, että häntä voisi luulla tämän päivän kirjailijaksi, vaikka aamiaispöydän lehdessä luetaan Versaillesin rauhansopimuksesta ja espanjantaudista. Tuoreella suomennoksella on tietenkin vaikutuksensa.

Siinä missä Schulmanin lapsuutta kulttuurikodissa varjosti alkoholi, Ditlevsenillä köyhyys ja sen asettamat puitteet kodissa ja koulussa maalaavat arjen harmaalla. Suhde primadonnamaiseen äitiin on vaikea. Äiti on nuori ja itsekeskeinen eikä epäröi käyttää lyöntejä kasvatuskeinona. Toveen iskostuu varhain käsitys itsestä rumana ja tyhmänä. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Poliittisesti aktiivi isä, sosialidemokraatti on aikuisempi, eikä - lähes yllättäen-  harrasta liiallista viinan juontia. Sitä on muutoin tarjolla yllin kyllin sekä suvussa että pihapiirissä. Isä joutuu työttömäksi, mikä ei helpota tilannetta. Isäkään ei perusta tytön alkavasta runoharrastuksesta. Köyhien lapset kasvavat enimmäkseen kadulla, niin Tovekin ja paras kaverinsa Ruth, heleällä äänellä rivoja totuuksia päästelevä pisamanaama. 

Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni.

On haikeaa lukea niin rehellisen oloista kuvausta siitä kun lapsi kasvaa ja opettelee aikuisten elämän sääntöjä, valheiden ja teeskentelyn täyttämää roolipeliä. Sitä on lapsuus; epämukavia tunnelmia kun ei saa ristiriitaisia havaintojaan sopimaan aikuisten sanomaan. 

Tämä on aikuisissa pahinta: he eivät koskaan voi myöntää että olisivat kertaakaan elämässään käyttäytyneet väärin tai kevytmielisesti. He ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan muita, mutta eivät koskaan julista tuomiopäivää itselleen.

Pieni Tove kerjää aina äidin huomiota mutta äidin tunnelmat ailahtelevat eikä tyttö saa äidiltä kaipaamaansa. Hiljalleen tyttöjen runokirjasta alkava kirjoitusharrastus tuo uutta voimaa, hän saa kannustusta myös veljen tärkeältä kaverilta, joka tuntee toimittajan. Unelmat ja mielikuvitus työntävät kodin ankeuden taka-alalle. Vaikka perheeltä on turha odottaa rohkaisua, unelma kasvaa, hän merkitsee runoihinsa vuosiluvun, että jälkipolvetkin huomaisivat varhaiskypsän runoilijan. Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.

Aika hyytävällä tavalla, rivien väleistä ja merkityksistä painavin lausein käy selväksi, että matkalla ulos lapsuudesta, yhä ohenevasta ja repeilevästä, kokemukset ovat jättäneet vaurioita. Tove joutuu teeskentelemään tunteita, jotta osoittaisi niitä oikealla tavalla. Häneltä odotetaan kyyneleitä mummon hautajaisissa, kun ne ovat jo kuivuneet. Lapsuuden päätepiste on konfirmaatio, jonka jälkeen hänen on tuotava vähävaraiseen perheeseen ansioita kotiapulaisena. Hän uskoo äitinsä jo pitävän itsestään, mutta liian myöhään: se ei tee minua onnelliseksi. Eniten hän suree lapsuuden menettämistä siksi, että hän samalla menettää parhaan ystävänsä Ruthin.

Kansi syntymäpäiväkortilla

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta kirja ei synkistä, siihen se on aivan liian täynnä suurten tunteiden kuohuntaa. Neljätoistavuotias sipaisee poskensa äidin vaaleanpunaisella silkkipaperilla, pukee suipot brokadikengät; edessä on aikuisen elämä täynnä odotuksen jännitystä. Kynästä purkautuu runollisen kaunista jälkeä.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.  

                                                                                  

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Barndom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2021, 142 s



tiistai 31. elokuuta 2021

Colm Tóibín: Nora Webster


Hetkiä jolloin elämä karkaa uomastaan.
Irlannin etelärannikolla Enniscorthyn pikkukaupungissa asuvalle perheenäidille, nelikymppiselle Nora Websterille sellainen vedenjakaja on puolison kuolema. Maurice oli opettaja, sympaattinen mies ja nelilapsisen perheen toimeentulosta vastaava. Kuusikymmenluvun Irlannissa elämä on uomassaan, kun mies on töissä, vaimo kotona ja suurperheen lapset käyvät pappien johtamaa katolista koulua. 

Irlantilainen Colm Tóibín vie aikailematta lukijan Nora Websterin arkeen ja se on yllättävän mielenkiintoista. Eniten yllättää kirjailijan sukupuoli. Jos pitäisi arvata, ilman muuta lukisin tässä naisen kuvauksen naisen arjesta, niin eläytyvää se on. Hiljalleen omia voimiaan keräävän ja itsestään uutta löytävän naisen elämää kuvataan suurella herkkyydellä. 

Nora Webster lähtee liikkeelle hautajaisten jälkeisestä ajasta, jolloin Noraa alkavat väsyttää hyvää tarkoittavien ihmisten huomio ja sen mukaisen tarkkailun kohteena oleminen. Pieni konservatiivinen yhteisö pakottaa odotusten mukaiseen käytökseen ja neljä lastakin omine persoonineen tuovat kukin oman ikävänsä perheen yhteiseen menetykseen. Nora joutuu myymään perheen rakkaan kesäpaikan, ja se on hänen ensimmäinen kapinansa. Kesäpaikka on myytävä sekä perheen talouden takia että tunnesyistä. Talo ilman sen entistä isäntää tuo liikaa kipeitä muistoja.

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Ihailtavan tarkasti mutta vähäeleisesti Tóibín kuvaa Noran henkistä vankistumista surun haurastuttamasta kotirouvasta päättäväiseksi naiseksi, joka toimii epäröimättä lapsensa puolesta koulun johtajan mielivaltaista kohtelua vastaan. Varattoman lesken on myös palattava töihin ja kohdattava toimistoa tyrannisoiva neiti Kavanagh, joka on tottunut pitämään alaisiaan pelossa. Yrityksen pomot luottavat ylhäältä johdetun hierarkian voimaan. Nora kerää taistelutahtonsa ja näyttää kyntensä kovassa paikassa.

Kuusikymmenluvun Pohjois-Irlannin ja Belfastin levottomuudet kumisevat  taustalla ja lyövät laineita ympäri Irlantia. (Tästä tuli mieleen lähiaikoina tvssä esitetty historiadokumentti Irlannin nälkävuosista 1800-luvun puolivälissä. Briteillä on siinä raskas syntitaakka.) Noran tyttäristä Aine, nuori opiskelija tempautuu mukaan politiikkaan. Ay-liikkeen edustajakin käy agitoimassa työpaikalla. Noralle aihe on uusi, entisen miehen heiniä ja se jääkin Noran oman yksityisen selviytymisen taustalle. Hän seuraa sivusta mutta silti valppaana lastensa polkuja ja antaa esimerkin viisaan harkitsevasta äidistä, joka käy puolustamaan lapsiaan silloin kun he sitä tarvitsevat, ei ennen. Dublinissa opiskelevat tyttäret Fiona ja Aine vaikuttavat etääntyneen äidistä, kun taas kotona asuvat pojat ovat vielä koululaisia ja äidilleen läheisiä. Änkyttävä, valokuvaukseen hurahtava Donal vaatii erityistä huolenpitoa, mutta toisaalta myös eteenpäin tuuppimista. Äiti annostelee molempia tarkasti.

Nora on kiinnostava hahmo, hänessä on monenlaista särmää ja epävarmuutta suhteessa lapsiinsa ja lähisukuunsa, miehensä sisaruksiin Margaretiin ja Jimiin. Hän on ison perheen äiti, suvun huomion kohteena ja samalla entistä omaa aikaansa kaipaava nainen, ei mikään kutsujen kakun leipoja. Hän on tottunut pitämään etäisyyttä, hänen mielipiteitään arvostetaan, pelätäänkin lähipiirissä.

Koko lähisuku tarjoaa eläviä ja tarkasti tutkittuja luonnekuvia, joissa Tóibín loistaa. Kuten esimerkiksi raskaasti kuorsaava Josie-täti, joka onnistuu riuhtaisemaan vastentahtoisen Noran mukaansa Espanjan lomalle Sitgesiin. Se on hauskakin episodi tässä kuvauksessa surun murtaman naisen selviytymisestä. Sittemmin Nora löytää uusia elämän alueita, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon. Niistä tärkeimpänä musiikki ja laulu, joiden pariin ystävät hänet tuloksellisesti johtavat. Bachia, Schubertia ja Straussia tulikin sitten enemmän kuin tarpeeksi, romaaniin kirjoitettuna säveltäjien tuotokset eivät ehkä ole parhaimmillaan. 

Uusi uoma elämälle löytyy, jos sille antaa mahdollisuuden, kertoo Colm Tóibín, hämmästyttävän tarkkanäköinen naisen arjen kuvaaja romaanissa, josta välittyy vahva ajan ja paikan tunnelma. Nora Webster on suomennettu mallikkaasti.


Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2016, 410 s

tiistai 24. elokuuta 2021

Elokuvissa: Peruna - ja muut ateriat elokuvissa


Uudessa kotimaisessa komediassa, Perunassa on herkullinen idea: startup-yrittäjyys siirrettynä 1600-luvulle ja perunan markkinoille tulon aikaan. Sitä ennen valtajuures oli ollut nauris. Siihen sopii hauskasti nykyinen bisnesterminologia pitchauksesta open sourceen. Mukaan on saatu iso joukko valovoimaisia suomalaisia komedian taitajia Joonas Nordmanista (jonka Pelimiehen voittanutta ei tvssä sittemmin ole nähty. Niiin hauska!) Antti Luusuaniemeen, joka valitettavasti esiintyy turhan pienessä osassa komeine otsasarvineen. Semmoinen kasvaa miljoonamyynnin jälkeen otsaan... Tommi Korpela on vaikuttava enkelisijoittaja. Startup-pöhinä tarjoaa monenlaista, sittenkin kilttiä parodian aihetta.

Elokuva alkaa meluisasti, keskiajan markkinoilla hälinää riittää. Se on ok, mutta nykyinen Dolby systems on ihmispolon Aatamin ja Eevan ajoista muuttumattomina pysyneille korville ylen tehokas ja elokuvamusiikin tekijöillä epäilemättä suuri houkutus kasvattaa rooliaan. Joonas Nordman, Hevonperän puhtaanapitotiimin kovia kärsivä Untamo, vetää roolinsa perunan ilosanoman tuojana oikein hyvin eikä muissakaan näyttelijöissä ole moittimista. Huojentavaa, että näyttelijäohjaus on niin paljon parantunut kotimaisissa elokuvissa.

Nauraakin sai, mutta enemmän tuli hymähdettyä. Odotukseni olivat korkeammalla. Käsikirjoitus ei oikein jaksa pitää jännitettä yllä. Jotain lisää olisi tarvittu. Naisten potentiaali oli jätetty käyttämättä, kun siellä sentään taustalla tepasteli Mimosa Willamo, temperamenttinen näyttelijä, josta olisi irronnut sekä startup-yrittäjäksi että jonkun tulisen romanssin osapuoleksi, mikä olisi mukavasti maustanut leffaa. Eräs viisas nainen pienessä roolissa heittää ideoita ja saa tietenkin vähättelyä osakseen, mutta kuuluu sittemmin ulkomailla menestyneen. Ei naisistakaan tarvitsisi aina leipoa viisaita ja osaavia, saavat hekin epäonnistua ja olla hauskoja. Tässä valitettavasti hauskuutta ei ihan riitä loppuun asti. Perunan ohella mieleen hiipi toinen perinneherkku: pitkä piimä.


Peruna, 2021, Suomi
Ohjaus Joona Tena

Perunasta muuhun syötävään elokuvissa. Finnkinon puolentoista vuoden tauon aikana edelleen kasvaneista herkkukaukaloista tyrmistyneenä kirjoitin Hesariin mielipiteeni tästä trendistä. Tällä kertaa se julkaistiin, mutta julkaisen sen siitä huolimatta täälläkin. Onhan tämä minun oma kanavani. Otsikkoni oli alun perin kysymyksen muodossa (lehdessä Elokuvasaliin ei pidä mennä syömään) ja olivat siivonneet pois Ikea-mainintani, mutta muuten juttu on sama, HS 23.8.

Elokuviin syömään?

Kävin elokuvissa vihdoin, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se oli ihanaa, sillä oikean elokuvaelämyksen voi kokea vain pimennetyssä elokuvateatterissa ison valkokankaan edessä. Helsinkiin ollaan saamassa uusi elokuvateatteri vanhan linja-autoaseman rakennukseen. Se on tervetullutta, sillä kilpailua alalla tarvitaan. Yksi hallitseva toimija vie tarjonnan yksipuolistumiseen, kassamagneetit jyräävät muut.

Se mikä vanhan elokuvissa kävijän silmiin eniten pistää on se valtava ero, mikä parin kolmenkymmenen vuoden takaisten teattereiden ja nykyisten elokuvasalien herkkutarjonnassa on. Vielä 80- ja 90-luvuilla teattereiden kassoilta sai ostaa suklaapatukan tai lakupussin mukaansa. Sittemmin jättikokoiset karkkihyllyt, popcorn- ja nachokaukalot, juustokastikkeet ja ranskalaiset ovat jatkaneet leviämistään elokuvasalien auloihin. Niitä ei ole edes kovin helppo väistää, yleisöjono pakko-ohjataan niiden ohi Ikea-tyyliin. Ostosten jälkeen kukin istuu saaliinsa kanssa elokuvasaliin.
 
Eikö tälläkin ole yhteys väestön lihomiseen? On helppoa ennustaa, että tapa iskostuu myös seuraaviin sukupolviin, kun pikkunaperot kulkevat vanhempiensa ohjauksessa jättiannostensa kanssa elokuviin.

Syöminen elokuvaa katsellessa häiritsee sekä katsomista että syömistä. Elokuva ansaitsee keskittymisen, samoin hyvä ruoka. Syöminen katsoessa on tapa, johon meitä nyt kasvatetaan. Ehkä siitä voi oppia myös pois? 

Nykyisestä väestöstä kenties vain vanhimmat eivät ole ottaneet tapaa omakseen, kun eivät ole siihen koskaan oppineet.  Miksi elokuvateattereiden on kilpailtava baarien ja pizzerioiden kanssa ja osallistuttava näin ihmisten lihottamiseen ja huonon tavan ujuttamiseen normiksi? Eikö voitaisi paremminkin kehittää elokuvateattereiden yhteyteen viihtyisiä pikkuravintoloita musiikin ja tanssin kera ja tarjota vasta siellä ruokaa ja juomaa? Seurusteluravintoloita vanhojen elokuvien tyyliin? Onko kehitys vääjäämätöntä vai voisiko uusi toimija tehdä asian fiksummin? 

tiistai 17. elokuuta 2021

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan



Tietäen, ettei kannattanut odottaa rakkautta niin välinpitämättömän aviomiehen taholta, hän kuitenkin oli elätellyt salaista haavetta, että tämä tavalla tai toisella nostaisi esteitä hänen tunteidensa tielle. Mutta kun hän kysyi neuvoa, mies vain huokaisi: "En tiedä..." ilmaisematta mitään tyytymättömyyttä Ason vierailuihin tai vaimon yhä tiheneviin ja piteneviin poissaoloihin. Misakon oli yksin selviydyttävä uudesta intohimostaan, elämänsä ensimmäisestä.

Kaname ja Misako, mies ja vaimo, eivät enää rakasta. Se tarkoittaa tässä vuonna 1928 ilmestyneessä japanilaisen Jun’ichirō Tanizakin romaanissa, etteivät he enää rakastele eivätkä tunne toisiinsa seksuaalista vetovoimaa tai ainakin se on vuosien mittaan laimentunut niin, että he ovat enää ystäviä. He ovat kuitenkin edelleen nuoria, noin kolmissakymmenissä, joten virallinen avioero näyttäisi oikealta ratkaisulta. Misakolla on uusi suhde, josta Kaname on tietoinen, hän jopa suorastaan näyttää vaimoaan siihen rohkaisseen. He eivät kuitenkaan uskalla tehdä päätöstä monista syistä, joista vähäisin ei ole poika Hiroshi. Hän on, kuten lapset yleensäkin, pelottavan herkkävaistoinen ja näkee vanhemmistaan enemmän kuin nämä haluaisivat. Myös tuomitseva ilmapiiri vaikuttaa jarruttavasti. Tuleeko Misakosta hylkiö, tuleeko Hiroshista hylkiön lapsi, kuinka poikaan suhtaudutaan?

Tanizakin tapa kuvailla pariskunnan tunne-elämää on ällistyttävän modernia ja ajatonta, vaikka on puhe lähes sadan vuoden takaisesta Japanista. Mutta mihinpä ihmissuhteet sen kummemmin muuttuisivat; intohimo ja rakkaus, kyllästyminen, uskottomuus, itsekkyys, ympäristön tavat ja normit. Omissa ja toistensa tunteissa ihmiset luovivat ajasta toiseen. Kanamea huolettaa monen tutun asian menettäminen. Ukko, Kioton lähistöllä asuva vaimon isä on toisaalta rasittava ja ärsyttävä, toisaalta jotenkin kadehdittava kymmeniä vuosia nuoremman rakastettunsa kanssa ja Kanamelle oikeastaan vaimoa läheisempi.

Sekä eksoottisia traditioita että muuttumattomia tapoja valaistaan parisuhdedramatiikan taustalla. On aika huvittavaa lukea, kuinka ukko närkästyy julkisesti meikkaavasta tyttärestään, joka vetää suutelonkestävän huulipuikon kauneusvälinerasiastaan. Sen sijaan sadan vuoden takaista Japania löytyy ukon harrastamista nukketeatteri-esityksistä, bunrakesta, jossa muuttumattomuus, kaavamaiset muodot ovat oleellisia. Koko seurue lähtee esitykseen jo aamupäivällä eväineen ja sakejuomineen. Esitys käy iltaa kohti yhä levottomammaksi, koska katsojat ovat kaikki ehtineet siihen mennessä nauttia runsaasti väkijuomia ja myös nukkein käsittelijät näyttävät kallistaneen lasia

Vaimon isän lisäksi Kaname kaipaa neuvoja tilanteeseensa Shanghaista vierailulle tulevalta serkultaan Takanatsulta, joka vaikuttaa molemmille osapuolille oikealta avioliittoneuvojalta, varsinkin kun hän ainoana sukulaisena tietää pariskunnan tilanteen. Takanatsun ja Misakon keskustelu on aika syvällistä parisuhteen pohdintaa.

- Mutta eikö rakkaus voi avioliitossa jäädä leikiksi?  - Jos voi, niin sen parempi. - Miksei sitten jäisi? Eikö pahinta juuri ole se, että ihmiset ottavat avioliiton liian vakavasti?

Tapahtumat on kerrottu miehen näkökulmasta eikä miehen päättämättömyys herätä myötätuntoa, varsinkaan ajan mukaisten pohdintojen valossa, jossa Kaname kokee naisen tunteet ja ajattelun lähinnä rasituksena. Siinä näyttää piilevän taustalla mukavuudenhalu, ihminen ei haluaisi menettää mitään vaan ajelehtii ja odottaa ratkaisua jostain. Hän tunsi purjehtivansa tyventä merta, jossa myrskyvyöhyke oli vaanimassa. Voihan tuossa nähdä itseironiaakin.

Misako jää enemmän taka-alalle eikä ole selvää, onko uskottomuus alun perin yritys herättää mustasukkaisuutta ja pelastaa avioliitto. Vanhemman sukupolven kimonossaan häärivä ja suitsukkeitaan leyhyttelevä ukko ei taas näytä oivaltavan ristiriitaa oman parisuhteensa ja seuraavalle sukupolvelle kohdistamiensa vaatimusten välillä. Kukin makunsa mukaan on tarkasti ja herkkävireisesti kerrottu, hyvin aikaa kestänyt romaani.

Jun’ichirō Tanizaki: Kukin makunsa mukaan
Tade kuu mushi, 1928, 
englannista ja ranskasta suomentanut Yrjö Kivimies 
Tammi, 1983 (2. painos, 1. ilmestyi 1959), 202 s


torstai 12. elokuuta 2021

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa


Vasta Grand Hotel Europa kuulemma nosti hollantilaisen Ilja Leonard Pfeijfferin maailmanmaineeseen hänen edellisen, palkitun romaaninsa La Superba jälkeen. Minulla ei tähän mennessä ollut tästä kirjailijasta mitään havaintoa. Hän asuu nykyisin Italian Genovassa. Pfeijffer on omalla nimellään romaanin päähenkilö. Minäkertoja, kirjailija, runoilija, entinen klassisten kielten tutkija purjehtii Grand Hotel Europan käytävillä ja kirjoittaa tätä kirjaa hotellissa. Purjehtii koska hänen ympärillään leijailee tietty elitismin ja omahyväisyyden tuoksu. Grand Hotel Europa Venetsiassa on myös vertauskuva vanhasta Euroopasta, haurastuvasta, nostalgiasta elävästä maanosasta. 

Kirjailija Ilja on asettautunut hotelliin kirjoittaakseen eurooppalaisen kulttuurin nykytilasta, massaturismin tappavasta vaikutuksesta ja projektistaan tehdä siitä samalla dokumenttielokuva pienen tiimin kera. Intohimon punaista väriä tuo rakkaussuhde Iljan ja Clion välillä. Clio on tuleva markiisitar Chiavari Cattaneo della Volta, genovalaisen aristokraattisen suvun jälkeläinen ja taidehistorioitsija. He tapaavat sattumalta, mutta löytävät toisensa eurooppalaisen kulttuurin aarteenetsinnässä. Caravaggion kadonnut Maria Magdalena tuo heille henkistä yhteyttä syventäen vielä entisestään eroottista nautiskelua. Clio on nimittäin niin kaunis, gasellisäärinen italialainen, että vaikka kirjailija vaikuttaakin omaavan aika vankan itseluottamuksen, hän ihmettelee, kuinka hänelle on suotu niin tasokas nainen rakastetuksi. Adjektiivi tasokas ihmisestä käytettynä haiskahtaa tunkkaiselta deitti-ilmoitukselta.

Romaani tapahtuu kahdessa aikatasossa, hotellissa Ilja kirjoittaa nykyhetkessä ja purkaa mennyttä rakkaustarinaa. Kokonaisuus, jossa käydään läpi Euroopan museaalista, loisteliaaseen historiaan katsovaa kulttuuria ja esitelmöidään siitä monella suulla ja sekoitetaan siihen kiiltäväpintaisia menestyksen merkkejä, kalliita ravintoloita, Armani-pukuja ja mehuisia seksikohtauksia sekä moukkamaisen kansan, tavallisen turistin halveksuntaa on hämmentävä sekoitus. Varsinkin kun kirjailija esittää purevaa kritiikkiä konsumerismista ja rahamaailman itsekkäästä menestyksen metsästyksestä. Olisiko Grand Hotel Europa jonkinnäköinen sivistyneen ja humaanin, mutta omastaan ylpeän aristokratian puheenvuoro?

Pariskunta ajautuu tiheään vuolaisiin verbaalisiin riitoihin, joissa Clio vaikuttaa kohtuuttomalta ja Ilja pitkäpinnaiselta uhrilta. Onneksi kirjailija osoittaa myös piristävää itseironiaa ja on paikoitellen oikein hauska. Kuten piileskellessään ruusupensaissa kahta muuta hotellivierasta, ja tultuaan huomatuksi puhuu ruusuille latinaa. Lisäksi hän on ehdottoman myötämielinen afrikkalaisille venepakolaisille ja heidän pyrkimyksilleen, mikä paikkaa irti todellisuudesta olevan norsunluutornin vaikutelmaa. Kieli on runsasta eikä kirjailijaa vaivaa turha vaatimattomuus. Kirjan sanoma on kaikessa suulaudessaan ja pröystäilyssään vakava. 

Kirjailija Iljan kaksi projektia, yhdessä Clion kanssa metsästettävä Caravaggion  taulu ja dokumentti turismista tuovat muassaan matkoja Maltalle, Balkanille ja Italian Cinque Terreen muun muassa. Kuvaus Maltalta on kylmäävä mutta terävä.

Massaturismi, lyhytlahkeisten invaasio, sivistymättömien tapa nähdä ja kerätä kokemuksiinsa ja selfieihinsä eurooppalaisen kulttuurin kauneimpia hedelmiä on tuhoisampaa kuin barbaarien Rooman valloitus. Kirjailija ja hänen hengenheimolaisensa - hotellin majordomus, sivistynyt hotellivieras, Clio - puhuvat kuin yhdellä suulla massaturismin hinnasta arvokkaimmille kulttuurikohteille. Siinä on hieman liikaa dialogiksi naamioitua luentoa. Ja turistin noidankehästä, kun mikään ei enää ole autenttista, koska turisteja on kaikkialla ja kaikki etsivät sitä, missä ei vielä kukaan olisi käynyt, pilatakseen senkin. Illalliselle viimeisen päälle pukeutuvat Ilja ja Clio kutsuvat tavallisia turisteja lyhytlahkeisiksi.

Itse kannattaisin tietoisuuskampanjaa, jollaisia meillä  on ollut vaikkapa ympäristölle haitallisesta toiminnasta. Airbnb´ltä on riistettävä sen hilpeä, viaton imago. Meidän on saatava ihmiset ymmärtämään, että kun he joko tarjoavat asuntoa vuokralle tai vuokraavat itselleen asunnon ulkomailta tämän sivuston kautta, he tukevat järjestelmää, jonka amerikkalaiset kapitalistit ovat kehittäneet ainoana tavoitteenaan rikastua itse ja joka horjuttaa Euroopan kaupunkikeskusten sosiaalista rakennetta. He edesauttavat hyvin säännellyn ja kontrolloitavan hotellisektorin murenemista ja ovat osasyyllisiä harmaan, puolilaillisen piirin hallitsemattomaan kasvuun, missä turvallisuusnormeille viitataan kintaalla ja veroja kierretään, sekä historiallisten kaupunkikeskusten asukaskatoon ja lopulta tuhoon.

Yhteiskunnallisista puheenvuoroista voi hyvinkin olla samaa mieltä ja teemasta löytyy paras esimerkki Venetsiasta, jonne kirjailija Ilja ja Clio asettuvat asumaan. Samaa tuhoisaa kehitysta tapahtuu myös Grand Hotel Europassa, jonka uusi kiinalainen omistaja panee uuteen uskoon ja korvaa ala-aulan Paganini-maalauksen Pariisin maisemalla sekä rakentaa sisätiloihin aidon englantilaisen pubin. Ajatus, että jollakin on arvoa vasta kun se on tarpeeksi vanha on hyvin eurooppalainen, muu maailma haluaa päästä roinasta eroon ja korvata sen tuliterällä tavaralla.

Grand Hotel Europan runsaudensarvi käsittelee kirjailijan käymissä lukuisissa keskustelusessioissa mitä moninaisimpia aiheita, filosofiaa, yksilönvapautta, uskontoa, Italian aivovuotoa, venepakolaisia, eliittiä- joka ei voi älylleen mitään - kreikkalaisuutta ja avoimen väittelyn historiaa vastakohtana uskonnolle, Euroopan integraatiota - ainoa toivo - kapitalismia - perverssi kuluttamisen korkea messu,  kirjoittamista ja tarinoiden merkitystä.

Parisuhde Carvaggion etsintöineen tarkentaa näkökulman globaalista yksityiseen ja tuo mukaan ripauksen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hetkittäin jotain Da Vinci -koodi bestsellerin maailmasta.

Kirjailijan taidekäsitys on hyvin tiukasti kiinni Carvaggion aikaisessa ja klassisessa kuvataiteessa, sillä Venetsian modernin taiteen biennaali, jopa Duchampin pissapottakin saa kyytiä oikein parhaaseen persutyyliin, kun taas klassisessa musiikissa kirjailija Ilja ihmettelee pitäytymistä samassa lyhyen ajan traditiossa ja kaipaa uudistamista. Mutta mikä sai hänet lopullisesti luopumaan pidäkkeistä ja heittäytymään suureelliseen tarinankertomisen tapaan Grand Hotel Europassa? Se on Damien Hirstin näyttely Treasures from the Wreck of the Unbelievable (josta löytyy noin 5 minuutin esittely youtubesta).  

Tällä tavalla minunkin pitää kirjoittaa, ajattelin, tämän voimannäytteen, tuhlailevuuden ja seikkailunhalun hengessä. En saa karttaa klassisia muotoja ja monumentaalisen täydellisyyden tavoittelua pelosta, etten silloin vaikuttaisi modernilta, vaan minun on uskallettava pukea aika, jossa elän, marmorisiksi lauseiksi, pronssisiksi sanoiksi ja kullasta, hopeasta ja jadesta tehdyiksi kielikuviksi, pystyttää muistomerkki nykyhetkelle käyttäen menneisyyden parhaita keinoja ja materiaaleja. 

Grand Hotel Europa on suuri rakkaudentunnustus vanhalle Euroopalle. Se on niin vahva, että kirjailija Iljan ja Clion suhde joutuu vaakalaudalle, kun sitä koetellaan vanhan Euroopan äärimmäisessä vastakohdassa on this earth, Abu Dhabissa ja sen rakennetussa keinotodellisuudessa, jonka onttoa sisältöä paikataan ostamalla kulttuuria öljyrahoilla. Siirtotyöläiset kiillottavat ostoskeskusten käytäviä 24h. Aavikko ei anna periksi, hienoa hiekkaa tunkee pienistä raoista.

Suomennos on loistava.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa, 2018
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2021, 597 s

torstai 5. elokuuta 2021

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä


Oli tarkoitus lukea Lauri Timosen uusi teos Federico Fellinistä. Timosen kirja Jean Sebergistä oli mielenkiintoinen katsaus elokuvahistoriaan tuon tähden elämän läpi nähtynä. Kuinka ollakaan, Federico Fellini: uneksijan sirkus pullisteli kirjaston hyllyssä yli 1000-sivuisena. Ei kiitos. Tapanani on kesäisin kantaa luettavana olevaa kirjaa kassissa mukana, mutta en kotonakaan mielelläni lue 1000-sivuista teosta. Kokemusta on muutamasta. En ymmärrä, miksi ei voi julkaista tämän kokoista kirjaa kahtena osana. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu. Fellini jäi hyllyyn. Siinä kun elokuvien lumottu maailma kirjojen välityksellä alkoi kuitenkin houkutella, nappasin mukaani suomalaisen elokuvan grand old manin, Matti Kassilan muistelman. Suurten elokuvaohjaajien jäljillä on hänen muistelmistaan viimeinen. Hän kuoli vuonna 2018. 

Kirja on jaettu lukuihin maittain. Kerrottuaan aluksi omasta polustaan elokuvien maailmaan, ohjaaja kertaa omia kokemuksiaan ja havaintoja tekijöistä ja ilmiöistä. Elokuvan tekemisen teknisiä yksityiskohtiakin käsitellään esimerkkien valossa. Kotimaan jälkeen Kassila nostaa esiin ihmisiä, muistoja ja elokuvia Ruotsista, USAsta, Neuvostoliitosta, Ranskasta, Italiasta, Tsekkoslovakiasta ja Unkarista. Lukiessa vetreytyi moni omakin muisto elokuvasalien nostalgisista ensikokemuksista. Tässä kirjavalinnassa taitaa heijastua myös vahva kaipaus elokuvateattereihin, sekin suuri ilonaihe kun on näivettynyt pandemian kourissa.

Kassila on nykyään eniten esillä Komisario Palmu-elokuvien takia, joiden uusintoja Yle kiitettävästi esittää. Sietää niitä esittääkin, eläväisiä ja viihdyttäviä ovat, kaikkine menneine elokuvakasvoineen ja sen aikaisen Suomen/Helsingin maisemineen ja interiööreineen.

Kassila on  tehnyt elokuvia monipuolisesti ja monessa genressä, palkittujakin. Vuonna 1972 hän ohjasi elokuvan Haluan rakastaa Aila Meriluodon romaanin Peter, Peter pohjalta, josta hän kertoo. Meriluoto ei hyväksynyt hänen ratkaisuaan muuttaa elokuvassa loppuratkaisu kevyempään suuntaan. Rakkauden loppumisen tuskat ovat aina kovia, sen tietää moni omasta kokemuksestaan, mutta ne menevät ohi kuten kaikki tässä maailmassa, halusi ohjaaja sanoa omassa versiossaan. Tea Ista ja Paul Osipow olivat pääosissa, elokuvan oikeudet ovat Ylellä, mutta sitä ei ole vielä kertaakaan tvssä esitetty, toteaa Kassila ehkä hieman happamena.

On lisäksi pidettävä mielessä, että Hollywoodin perustivat Itä-Euroopasta paenneet juutalaiset, jotka 1900-luvun alussa tulivat ensin New Yorkiin, pääsivät elokuvabisneksen alkuun siellä, muuttivat aurinkoiseen Kaliforniaan ja perustivat sinne studioitaan, joista kasvoi Hollywood. He pakenivat Venäjän ja Itä-Euroopan juutalaisvainoja, pogromeja, ja toivat mukanaan vahvan kulttuuriperintönsä, lämpimän ja perinteisen perhe- ja kyläkulttuurin...

Ruotsin Ingmar Bergmanin jälkeen Hollywoodin mahtava elokuvateollisuus on myös Kassilalle suuren inspiraation lähde. Hän analysoi ibseniläistä ja tsehovilaista dramaturgiaa verrattuna amerikkalaiseen tai anglosaksiseen ja toteaa amerikkalaisen filmiteollisuuden sulattaneen itseensä monia eurooppalaisia kulttuurivaikutteita nimekkäiden ohjaajien elokuvissa. Omasta hyvin menestyneestä elokuvastaan Radio tekee murron hän johtaa jäljet film noiriin, Frank Capraan, Hitchcokiin ja Carol Reediin. Niiden kaupunkikuvausta hän pohti parhaan ystävänsä ja kuvaajansa Ossi Harkimon, Hjalliksen isän kanssa ja otti niistä vaikutteita.

Neuvostoliiton ja Kekkosen ajan jäykäksi kipsautuneelle yhteistyölle voi jälkikäteen nauraa, mutta ei se elokuva-alallakaan helppoa ollut. Kieli keskellä suuta piti esimerkiksi annettuja yhteistyöprojekteja toteuttaa. Siitä on kirjassa hauskaa historiikkia, vodka tietenkin virtasi ja entisellä alkoholistilla, raitistuneella ohjaajalla oli tekemistä sen vieraanvaraisuuden torjumisessa. Se nähtiin helposti vihamielisenä eleenä. Onneksi Kassilalla oli mukana kavereita, jotka hoitivat sen puolen isäntiä tyydyttävästi. Ossi Harkimo saa siitäkin kehuja, hänelle viina sopi, tuli vain entistä hilpeämmäksi. 

Hyvä, huono ja yhteistyöelokuva -asteikko kuultiin jo silloin. Kassila antaa kuitenkin suurta arvoa monelle sen aikaiselle neuvostoohjaajalle. Siellä oli paljon lahjakkuutta. Elokuva oli Leninille tärkeä kulttuurimuoto, massojen liikuttaja, siihen satsattiin ja järjestettiin rahoitusta tekijöille. Propagandaelokuvien ohessa ja sensuurista huolimatta tehtiin myös hienoja elokuvia, kuten Kurjet lentävät ja Tyttö ja vanki, jonka Kassila nostaa Citizen Kanen rinnalle. Projektien yhteydessä Kassila muistelee myös muutamia kohdalleen sattuneita "pikaromansseja", naisia joilla oli ehkä pyrkimyksiä päästä sitä kautta maasta. Ne olivat naisille vaarallisia tilanteita ja suomalaiset elokuvantekijät kauhistelivat valtiollista vainoharhaisuutta ulkomaalaisten suhteen. Kassila ei muistele hyvällä omaa Neuvostoliitossa tilauksesta tehtyä dokumenttia. En ole mikään dokumentaristi.

Kassila, kuten moni hänen ikäisensä kulttuurialan toimija, joutui myös aikanaan törmäyskurssille Suomessa taistolaisajan ehdottomien "ylimpien tuomareiden" kanssa. Peter von Bagh oli elokuva-alalla taustahahmo ja ylimmäinen laadun siunaaja. Matti Kassila tuntee niihin aikoihin tulleensa vähätellyksi eikä anna paljon arvoa sen ajan suurimmalle nimelle Risto Jarvalle, eikä varsinkaan Työmiehen päiväkirja -elokuvalle. Kyllä, minusta sen puumainen näyttelijäntyö on täydellinen vastakohta Kassilan taitavalle näyttelijäohjaukselle. Ja rakkauttaan näyttelijöitä kohtaan Kassila jaksaakin painottaa. Ranskassa hänen elokuvansa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, pääosassa Lasse Pöysti palkittiin vuonna 1989 Grand Prix'llä ja se nosti hänen arvoaan taas suomalaistenkin silmissä. 

Kirjan loppupuolella Kassila innostuu väittelemään Peter von Baghin näkemysten kanssa ja voi aistia, että paljon jäi hampaankoloon mainitulla 70-80-luvulla, jolloin porvarillinen oli kulttuuripiirien käytetyin haukkumasana ja hänellä oli tunne, että häntä pidettiin vanhojen latujen tallaajana. Hän näyttääkin tuntevan suurta tyydytystä saadessaan muistelmissaan mätkiä Risto Jarvan lisäksi ajan teatterimiesten Kalle Holmbergin, Jouko Turkan ja Ralf Långbackan elokuvaosaamista.  Nyt voi nähdä, että Kassilan taito on kestänyt aikaa. Hän oli ennen kaikkea elokuvan asialla, ja laajalla skaalalla, sekä kotimaassa että kansainvälisten kontaktien ja vaikutteiden kautta. 

Matti Kassilan oma intohimo elokuvaan tulee kirjassa hyvin esille ja monet henkilökohtaiset kokemukset ja tunnelmat liikuttavat. Mielenkiintoinen kirja elokuvan ystävälle.


Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä
Teos, 2012, 288 s

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste. Albert Camus: Sivullinen

Vuoden 1957 nobelistin Albert Camus'n pääteoksena pidetään lyhyttä, 160-sivuista romaania Sivullinen, jota sekä kirjallisuuden että ranskan kielen opiskelijat edelleen ahkerasti lukevat osana opintojaan, näin olen ymmärtänyt.



Camus oli samoin kuin päähenkilönsä, Mersault, algerianranskalainen. Heistä käytettiin myös nimitystä pied-noirs, mustajalat. Algeria itsenäistyi Ranskan siirtomaaisännyydestä sodan jälkeen vuonna 1962. Tämä poliittinen todellisuus, tai käynnissä oleva toinen maailmansota, ei nouse Sivullisessa esille mitenkään näkyvästi, mutta paljon tutkittu, selittelemätön romaani perustelee sitäkin näkökulmaa. Camus on itsekin painottanut asiaa. "En ole kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi suoraan tai välillisesti siihen maahan, missä synnyin", hän on kirjoittanut. Ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisen osa itsenäisyyssotaa valmistelevassa maassa saattoi olla tukala. Suomennos nimestä on yksi vaihtoehto monista. L'étranger voi olla myös vieras, muukalainen ja ulkomaalainen. Englanniksi nimi on The Stranger. 

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Tässä alkusanat, jotka heti tutustuttavat lukijan minäkertojan, Mersaultin näkyvimpään erilaisuuteen, hänen välinpitämättömyyteensä, tapaan jolla hän rikkoo jokaisen käyttäytymisnormin. Äidin hautajaisissa ja työpaikalla, konttorissa hänelle osoitetaan osanottoa ja odotetaan edes vähäistä murheen osoitusta. Sitä ei tule, hän ei sure eikä esitä surevaa. Hän hoitaa asian, kokee vaivaa matkasta ja kuumuudesta, palaa töihinsä ja toteaa, että äiti on nyt haudattu ja kaikki on ennallaan. Hautajaiset on ensimmäinen episodi, jossa tutustutaan tunnekylmän oloiseen Mersaultiin, joka ei kuitenkaan ole ilkeä tai aggressiivinen, vain etäinen eikä vastaa ihmisten tavanomaisiin odotuksiin. Jo äidin vanhainkotiin siirto kohtaa ympäristössä ymmärtämättömyyttä, vaikka Mersault toteaa äidillä olleen siellä ikäisiään ystäviä. Kotona heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen.

Kuva vahvistuu entisestään, kun mies seuraavana päivänä viettää hilpeän päivän uuden rakastettunsa Marien kanssa hiekkarannalla ja käy vielä elokuvissa, katsomassa komediaa. Myöhemmin hän ei usko tyttöäkään rakastavansa, kun Marie asiaa kysyy, mutta kertoo olevansa valmis naimisiin, jos tyttö sitä toivoo. Hän ajautuu sittemmin myös erään parittajan, Raymondin seuraan, joka nimeää hänet pian ystäväkseen. Mersaultille sekin on yhdentekevää, tilanne vain tulee vastaan, kuten kaikki muukin.

Mersaultista rakentuu kuva ihmisenä, joka on normeista irrallaan ja suorastaan kiusallisen rehellinen. Hän ei pyöristä lauseitaan kohteliaisuuden vaatimalla tavalla, ei laskelmoi. Äärimmäinen rehellisyys kostautuu: hän tekee epäedullisen vaikutelman, merkityksettömistäkin asioista. Ainoa kuvaus, josta voi aistia empatiaa liittyy naapurin koiraan. Koira on pahasti rääkätty, naapuri lyö, potkii ja kohtelee sitä kaikin tavoin kaltoin. Koira katoaa lopulta ja naapuri näyttää sitä kaipaavan. Vaikuttaa - koska koiran kärsimys on tarkasti kuvattu - että Mersault näkee tapahtumassa oikeuden toteutuvan.

Mersault työskentelee toimistossa, ilmeisesti kuljetusalalla, koska pöydällä on kasa rahtikirjoja selvitettävänä. Esimies päättelee, että miehellä ei ole kunnianhimoa, koska häntä ei Pariisi kiinnosta Alger'ta enempää.  Mies elelee hetkestä seuraavaan, vailla suunnitelmia tai kiinnostuksen aiheita, ajelehtien, auringosta, merestä ja naisesta nauttien.

Vähän myöhemmin otin jotakin tehdäkseni vanhan sanomalehden ja luin sitä. Leikkasin siitä Kruschenin terveyssuolamainoksen ja liimasin sen vanhaan vihkoon, johon panen sellaiset asiat, jotka minua lehdissä huvittivat.

Itsensä mies ajaa umpikujaan uuden ja itselleen yhdentekevän tuttunsa Raymondin seurassa. Hiekkarannalla hän laukaisee saamallaan revolverilla tappavan laukauksen arabiin, jonka kanssa Raymondilla on aiemmin syntynyt kahnausta. Sen jälkeen hän ampuu vielä ruumista neljä kertaa. Arabi jää tuntemattomaksi, hänestä ei kerrota mitään. Mersault on auringon ja kuumuuden sokaisema, hetki on dramaattinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat mitättömiä. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän, toinen osa käsittelee Mersaultin oikeudenkäyntiä. Hän odottaa tuomiotaan kuolemansellissään.

Nihilistinen antisankari kulkee kohti vääjäämätöntä kohtaloaan sivuilleen vilkuilematta. Puolustusasianajaja yrittää syöttää hänelle tarvittavat repliikit, jotta hän välttyisi odottavalta kuolemantuomiolta, mutta niitä ei kuulu. Mersault ei suostu esittämään katumusta tunnekylmästä suhtautumisestaan äitiin eikä tekemästään taposta. Ei vaikka asianajajien ja tuomarin epätoivo käy hänelle hankalaksi.

Hän kumartui pöydän yli koko ruumiineen heilutellen krusifiksiaan melkein pääni päällä. Totta puhuen olin seurannut sangen huonosti hänen ajatuksenjuoksuaan ensinnäkin siksi, että minulla oli kuuma ja hänen huoneessaan oli suuria kärpäsiä, jotka laskeutuivat kasvoilleni, ja myös siksi, että hän vähän pelotti minua. Samalla tajusin että se oli naurettavaa, sillä minähän siinä rikollinen olin.

Mersault ei suostu suremaan äitiään, katumaan tappoa tai antamaan papin rukoilla puolestaan, hän on kuin ympäröivän sotaisan maailmansa tunteista ja moraalista riisuma kuori. Hän ei ota kantaa yhdenkään puolesta. Oikeudenkäynniin aikana asianajaja ja tuomari opettavat Mersaultille omia moraalioppejaan, äidistä, kristinuskosta, katumisesta, syyllisyydestä, mutta hän ei ota niitä vastaan, ne ovat hänelle valheellisia. Hän vastaa tappaneensa auringon takia. Olosuhteet ja sattuma tekivät hänestä tappajan. Lopulta tappo, murha, näyttää sittenkin painavan vähemmän, enemmän hänen syyllisyyttään näyttää kasvattavan suremattomuus äidin kuolemasta.

"Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus." Sitten minut jätettiin taas santarmien huostaan.

Mersault ei välitä syyllisyydestä, hän ei ota sitä omakseen. hän löytää rauhansa tähtitaivaasta, sen välinpitämättämyydestä, sen samankaltaisuudesta.

Lukukokemus oli kaikessa ällistyttävyydessään intensiivinen ja kirja selkeydessään helppolukuinen. Mutta mistä tässä on kysymys? Siinäpä se. Ei kai teos olisi eksistentialismin klassikko, jos siihen olisi helppo vastata. Näin tämän taas elokuvana, ajattelin Godardia, mutta ehkä Truffaut sittenkin. Daniel Auteuil olisi hyvä roolissa - pied noirs itsekin taustaltaan. Mutta oikeasti elokuvan kirjasta on ohjannut Luchino Visconti, Marcello Mastroianni pääosassa. 

Hieno teos, kieli on tarkkaa ja modernia, suomennos vuodelta 1947 ei ole hiukkaakaan vanhentunut. Kirja julkaistiin Ranskassa natsien miehityksen aikana.

Klassikkohaasteen nro 13 kokosi Kirjakaapin kummitus. Kiitos paljon, kyllä kannatti osallistua, taas kerran!


Albert Camus: Sivullinen
L'Étranger, 1942, suomentanut Kalle Salo 1947
Otava, 2002, 160 s