Läheltä piti, ettei keskeytyneiden kirjojeni pino kasvanut yhdellä. Työlästä oli kahlata läpi Samuelin, Vandadin ja Laiden tarinaa.
*
Hän on Samuel, sai uuden nimensä myöhemmin, kun isä ei halunnut hänelle Ruotsissa huonoa kohtelua nimensä takia. Koulussa häntä kutsuttiin myös naurulokiksi, koska on sekä ruskea että valkoinen. Nuorimies, parikymppinen, kohta rakastuva mies joka metsästää Tukholman baareissa rakkauden määritelmää, tekee töitä maahanmuuttovirastossa. Puhuu ruotsia, englantia ja arabiaa. Hän asuu Vandadin kanssa ja joutuu maksamaan enemmän vuokrasta kuin pitäisi. Hän chillailee ja hengailee Vandadin kanssa, täydentää kokemuspankkiaan.
*
Mä olen Vandad. Kaapinkokoinen kaveri, joka bunkkaan Samuelin kanssa. Me asutaan yhdessä, mä maksan enemmän kuin Samuel. Mä vannon. Samuel lupaa, muttei maksa. Mulla on velkaa ja duunia muuttofirmassa. Kun Samuel rakastuu, en enää näe häntä.
*
Mä olen Laide, pidemmin Adelaide. Palasin Brysselistä takaisin Tukholmaan, vaikka Tukholma on yks perseenreikä. Det är den enda staden i världen där spädbarn lär sig hur man undviker blickar. (Mitä ihmettä! Ruotsissakin. Tämä alkoi kyllä suomalaista naurattaa, kun kuvaus oli sitä miten meitä kuvataan.) Olen tulkki. Töitä piisaa koska maahanmuuttajiakin. Tapaan Samuelin - ja sen mukana myös Vandadin vaikka en haluaisi. Me, Samuel ja mä, rakastutaan.
*
Mä olen Pantteri, Samuelin ja Vandadin kamu, Berliiniin muuttanut taiteilija. Me tavataan bailataan täällä Berliinis, otetaan kuppii ja kaikkee.
*
Minäkin, tunisialais-ruotsalainen kirjailija, tämän tarinan kertoja, asun Berliinissä, samassa talossa kuin Pantteri. Minä yritän tässä rekonstruoida Samuelin viimeisen päivän tapahtumat.
*
Tarinan sirpaleet, parista rivistä parin sivun mittaisiin erotellaan tämmöisillä tähdillä *
On kyse tämän kaksi-kolmikymppisten porukan touhuista Tukholmassa. Samuel on kaikkien tarinanpalasten objekti, koska jo alussa on selvää että hän kuolee auto-onnettomuudessa ja sitä edeltänyttä aikaa sekä viimeistä päivää kootaan palasista. Ihan selvää ei heti ole kuka on äänessä milloinkin, mutta se ei ole ongelma. Mitä pidemmälle tarina kehittyy, sen helpompi on nähdä kuka nyt puhuu. Samuelin kuva rakentuu näiden kavereiden jutuista, jotka kirjailija on 'haastattelemalla' koonnut. Teemoina on samoja kuin Murakamin Norwegian Woodissa: nuoruus, rakkaudet, ystävyys. Elämisen ehdot, raha. Kommenteissa vilahtavat myös 'haastateltujen' vaatimukset maksusta kun kerran suostuvat antamaan kirjailijalle tietoja tapauksesta. Kaikkien on elettävä ja kaikki keinot käytetään.
Maahanmuuttajataustainen yhteisö kasvaa Laiden ja Samuelin rakastuessa. Samuelin mummon mukana dementiakin astuu näyttämölle. Mummo vastustaa dementiaosastoa ja ajokortin peruutusta. Mutta. Siinä missä Murakami tekee syvällisen ja herkän kuvan nuoruuden tienristeyksistä, Khemiri kirjoittaa samoista teemoista kuivaa ja pitkästyttävää lätinää. Johtuuko se nuoruudesta, kirjailijan siis, en tiedä. Romaani on löysä ja lörpöttelevä. Tai ehkä tyypit ovat jotenkin tylsiä. En vain kiinnostu heistä. Monet ovat kliseisiä: puolirikollinen luuserikaveri, dementti mummu, maahanmuuttajanaisten touhut. Polttivat talonkin. Jopa rakkaus, sen alku ja sen loppu, on latteaa kuin tämä räntäsade. Olin lukenut romaanista kolmasosan, kun luin, vastoin periaatettani (eihän sitä yleensä kaipaa toisen kokemusta kesken omaa lukemista), Ompun arvion. Tuntui mukavalta lukea sentään vähän samantapaisesta kokemuksesta. Olinhan hieman hämmentynyt, kun romaani on sentään palkittu: 2015 August-priset. Minulle tämä oli oli aika yhdentekevä lukukokemus.
Allt jag inte minns nimenä sopii konkreettisesti parhaiten kuvaamaan mummun katoavaa muistia, mutta yhtä hyvin kaikkien eri tavoin muistamaa Samuelia, herkkää, myötäilevää, yksinäistä, heikkoa, falskia (Laide), itseään tarkkailevaa nuorta miestä, joka pettyy sekä rakkauteen että ystävyyteen. Nuorimies inhoaa itsekontrolliaan mutta ei uskalla päästää irti. Kunnes tekee sen.
Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
Albert Bonniers förlag 2015, 332 s
