Sininen saari ja muita aarteita

Nykyinen kirjahyllymme  mummuni 1930-luvulla rakennuttamassa kesämökissä on kuin vanha puu vuosirenkaineen; siellä nojaavat toisiinsa muutaman sukupolven lukemiset, monet jäljet. Siellä on isäni monet historialliset ja kansainvälisen politiikan tietokirjat, agenttitarinoita ja Chandler-dekkareita, äitini tuomisina Solveig von Schoultzin, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin ruotsinkieliset teokset, Oscar Parlandin ja Göran Schildtin romaanit. Viimeisten vuosikymmenten aikana paikkaansa ovat sujahtaneet siskoni ja minun Kjell Westö, Hannu Raittila, Pirkko Saisio ja monia muita nykykirjailijoita. Siellä on myös rantaveteen pudonnut, kirjastosta lainaamani Pirjo Hassisen Kuninkaanpuisto, pulleaksi paisuneena. Sen jouduin sittemmin lunastamaan itselleni, mikä onkin oikein jos kirjaston kirjaa yrittää kajakkiin tunkea - hyi! Helsingin kirjamessuilta ostin kerran Caj Bremerin Mämmikoiran muistelmat, sekin siellä nyt.

Kirjojen aatelia edustaa Arvid Lydeckenin Sininen saari, joka on ilmestynyt Otavan kustantamana vuonna 1914. Siinä on isoäitini omistuskirjoitus, mutta sen ovat lukeneet omassa lapsuudessaan/nuoruudessaan isäni, minä ja siskoni ja minun tyttäreni - aina mökillä. Jossain ikävaiheessa mökilletulo-rituaaliini kuului lukea alkajaisiksi Sininen saari uudelleen, ennen kuin siirryin penkomaan lomakirjojen kassiani.

Se on eloisasti ja humoristisesti kirjoitettu seikkailukertomus Harakkalan tilan isäntäväen matkasta nelimastoparkki Eljenillä ympäri Afrikan aina itärannikolla sijaitsevalle Siniselle saarelle. Mukana matkalla ovat patruuna Mutikaisen ja Liisa-vaimon lisäksi näiden pojat Kille ja Kalle, Mutikaisen isotäti, tiukka Nella-täti eli Petronella Mutikander sekä matkalle terveydellisistä syistä lähtevä salaneuvos, kielitieteilijä Kraka. Matka on täynnä seikkailuja ja päätyy haaksirikkoon luonnonkauniille saarelle.  En nyt lähde paljastamaan juonta, jos vaikka joku vielä innostuu tämän kaivamaan arkistojen kätköistä. Sanonpa vaan, että tämä on edelleen hyvin luettavaa lasten ja nuorten kirjallisutta, jossa leijuu ihana vanhan ja hitaan matkustamisen tunnelma. Sieltä palataan onnellisesti takaisin, mutta siinä vaiheessa palaa sekä Eljen että koko maailma - Eljenkin syttyy palamaan miinaan osuessaan. Mutikaiset palaavat kuitenkin onnellisesti kotiin, jossa pehtori ja Aukusti ja Konttinen ja Heerpertti ja kaikki Killen ja Kallen ystävät ovat koolla Harakkalan suuressa salissa. Kertomusta kuvittavat F.G. Ålanderin taitavat piirrokset.

Toinen muistini mukaan 'aina' mökin kirjahyllyssä ollut kirja on Heikki Seppälän Kalifi myy mustaa valoa vuodelta 1945. Sitä en muistaakseni saanut koskaan luettua, mutta kansikuva kertoo kaiken. Kansikuvan ja nimen yhdistelmä on niin tyrmäävä, etten pikkutyttönä oikein uskaltanut siihen tarttuakaan, näin siitä painajaisia jo etukäteen. Mökki on pieni ja välillä on yövyttävä vinnillä, jossa nurkat häipyvät pimeään, peltikatto rämisee, pihakoivut suhisevat tuulessa ja vanhat hirret natisevat.

Myöhemmin en sitten vaan innostunut - onhan se 'Poikien sinistä sarjaa'. Olin varmaan siinä vaiheessa jo siirtynyt tyttöjen vaaleanpunaiseen vastaavaan. Mutta Sininen saari ja Kalifi myy mustaa valoa kuuluvat mökin kalustukseen yhtä lailla kuin vanha simapullo korissaan, viilikulho ja maitokannu, johon nyt poimitaan mustikoita.

Peilityyni ilta

Eilen oli vihdoin semmoinen kesäilta, joka tänä kesänä on ollut harvinaista herkkua: peilityyni. Yön laulajat kuuluivat kauas. Rannan mesiangervot tuoksuivat. Juuri sitä kesäillan taikaa, josta lauletaan. Pieni kuunsirppi peilaili itseään veden pinnasta.

Tämän kuvaussession jälkeen kömmin petiin. Yläpuolellani lautakaton kulmassa kyyhöttää musta lukki. Ehdotin sen hävittämistä. - Senkin raakalainen, sillä voi olla lapsia, sanoi mies. - Sen nimi on Tekla, sanoi sisko. Se asuu meillä.  Näillä mennään - kuten toimittaja sanoi meteorogille.

Lintuja, kukkia ja merta

Vähempi lukemista on kuulunut viime aikoina tähän aina niin sosiaaliseen mökkiolemiseen. Täällä vaan laiskotellaan, seurustellaan, retkeillään, tehdään puutarhahommia - vasemmalla kädellä kylläkin, kun ei varsinaisia multasormia ole sukuun siunaantunut - ratkotaan ristisanoja porukalla ja tietenkin bongaillaan lintuja & muita luontoilmiöitä. Kirjan kanssa oleminen on kutistunut pariin minuuttiin ennen nukahtamista. Se on kyllä väärin mitä hyvänsä kirjaa kohtaan, mutta se korjautuu ennemmin tai myöhemmin.

Nyt on ihana todeta, että kylmä ja sateinen kevät ja alkukesä näkyy saariston karussa luonnossa ennen näkemättömänä rehevyytenä; kukat ovat tavallista suurempia, villiruusupensaat täynnä kukkia, karuimmat luodotkin puskevat virmajuurta, rantakukkaa, mansikkaa, maksaruohoa, jopa lehdokkia. Ja joutsenpariskunta lipuu ylväänä lähisalmessa kahden uuden poikasensa keralla.

Lehdokki on kovin arkinen nimi tälle yön kuningattarelle; ennen kuin havaitsee sen majesteetillisen kukkakruunun on jo ylen hienostunut tuoksu viestittänyt sen läsnäolosta hämärässä iltaisessa metsässä - vasta silloin tuoksun tuntee. Ruotsalaiset ovat nimenneet sen kauniisti: nattfiol.

Rakkolevän paluu

Terveisiä Turun saaristosta, Iniöstä, kylästä nimeltä Åselholm. Viime päivinä olen istuskellut lähintä varjoa etsien, märkä pyyhe harteilla ja läähättänyt kuin vanha koira. Tänä aamuna, ja jo eilen itse asiassa, lämpömittarin lukemat näyttivät jo ihan kohtuullisia 26-27 astetta edellisten 31-32 asteen jälkeen. Tästä virkistyneenä heräsin havainnoimaan ympäristöäni.

Tähän antoi aihetta muutama päivä sitten Hesarissa Itämerelle omistettu juttu. Siinä Suomenlahden itäosan asukkaat ja mökkiläiset kiittelivät meren tilaa. Eräs kalastaja jopa kertoi, ettei vesi ole ollut yhtä kirkasta sitten 60-luvun ja rakkolevä, puhtauden elävä mittari ja osoitin, oli palannut.  Samalla todettiin, että Saaristomeri on edelleen sinilevän vaivaama. Kartassa levälauttojen sijainnit oli merkitty mantereen ja Ahvenanmaan etelä- ja pohjoispuolelle. Tämä Iniön alue jää niiden väliin. Niinpä mekin olemme helteen ajan polskineet iloisesti kuin delfiinit Välimeren-lämpimässä mutta ihanan kirkkaassa vedessä. Olen ihaillut uusia rakkoleviä ja samalla lukenut leväpuurosta ihmetellen missä sitä on. Voiko olla ihanampaa kuin kuuma kesäpäivä ja puhdas merivesi, jonne voi pulahtaa kun joutsenperhe seuraa viereiseltä luodolta, kaksi valkoista ja neljä harmaata kaulaa pitkänä.

Tämä saaristomaisema on minulle samanlainen ikuinen kesämaisema kuin Tove Janssonille, tämän päivän syntymäpäiväsankarille, oli Pellinki. Täällä olen käynyt joka ikinen kesä 50-luvulta lähtien. Tänne tultiin 1950-luvulla höyrylaiva Wellamolla, joka lähti päivän mittaiselle purjehdukselle Aurajoelta.

s/s Wellamo Iniön Dalenin laiturissa, kuva Harro Koskisen kokoelmista

Maalle muutettiin moneksi viikoksi ja kymmenien pahvilaatikoiden kanssa. Takaisin tultiin elokuisena hämärtyvänä iltana, laivan alaosassa teurastamolle kuljetettavien vasikoiden mylviessä. Wellamo pysähtyi satamaansa ja samalla kallistui uhkaavasti, naiset ja lapset kiljuivat.

Äidinäitini Hilda rakennutti itselleen suvun kesämökin 1930-luvulla. Hän oli täältä päin

 lähtenyt Turkuun. Hilda oli topakka täti. 'Du lurar nog Alvar, men mej lurar du inte', hän kuulemma huuteli isännän perään kun tämä ei suostunut heti myymään mummoni haluamaa tontin paikkaa. Tänne hän sitten raahasi myös äidinisäni Emilin, vaikka tämä pelkäsi merta. 'Bloosaa, bloosaa, aina vain bloosaa', huokaili Eemeli veneessä, vaikka olikin turkulainen komisario. Paikalliset viinatrokarit pelkäsivät aikoinaan vuorostaan häntä. Isäntämies Alvar oli myöhemmin saaren kunkku, kuin hauki vedessä, oli sitten vieraana Urho Kekkonen, jonka kalastusoppaana hän näillä vesillä toimi tai tukholmalaisia rouvia, joita eksyi kesävieraaksi huviloille.

Vielä 60-luvulla saarella oli useampi maatila, lehmiä, sonneja, vasikoita, kanoja, lampaita ja hevosia. Meidän mökkimme sijaitsee kylässä, ei rannalla kuten uudemmat mökit. Aamulla saatoimme mökin ikkunasta katsoa suoraan pitkään turpaan, hevosen, joka uteliaana silmäili aamiaispöytäämme. Saaren kaikki parikymmentä hevosta laidunsivat vastapäisessä saaressa, komeana laumana rantaniityllä illan hämärtyessä, kuin villihevoset. Sonneja taas laitettiin kesäksi asumattomille saarille, jossa ne sitten villiintyivät kesän aikana. Uintiretkillä sai sitten pelätä villejä sonneja, punkkeja ja kyykäärmeitä.

Ajat muuttuivat, tilat tyhjenivät, lapset muuttivat Ruotsiin tai laivoille töihin. Tilalle tuli uusia kesä-asukkaita, mutta luodot ovat ennallaan ja meri, joka tänä kesänä on niin kaunis. Hylkeitä täällä pitäisi myös asustella, me olemme bonganneet semmoisen vain kahdesti. Linnuista pilkkasiivet ovat nykyään uhanalaisia, vielä muutama kymmen vuotta sitten niillä oli parikymmenpäisiä poikaslauttoja perässään.  Sitä menetystä korvaamaan on saapunut boheemi taiteilija, harmaahaikara, lentäjämestari joka laskeutuu puolihuolimattomasti rysähtäen mihin hyvänsä lepikkoon, kuin itseään pellehypyillä huvittaen. Yhtenä kesänä, oli varmaan hyvä myyräkesä, oli paljon pöllöjä ja illalla näimme pihassa kolmen valkoisen pöllönpoikasen lehahtavan pihakoivuissa kuin isot äänettömät perhoset.   Merikotkia pesii useita pareja lähisaarilla. Viime kesänä heräsin vertahyytävään rääkynään, kuin olisi teurastus ollut käynnissä. Kävi ilmi, että kauniilla tiiralinnulla nimeltä räyskä on vähemmän kaunis ääni. Tänä kesänä on pääskysten pesintä onnistunut hyvin. Aamulla oli ainakin 30-40 pikkunuottia langoilla nitisemässä, natisemassa, tirskumassa.