tiistai 28. helmikuuta 2023

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä



Otto Dix: Bildnis der Tänzerin
Anita Berber, 1925. Otto Dix oli natsien
rappiotaiteeksi nimeämän tyylisuunnan 
edustaja. Kortti Berliinin modernin taiteen
museosta.
Pitelet tämän poltetun romaanin ensimmäistä suomennosta paraikaa käsissäsi. Näin toteaa Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaanin suomentaja Vesa Tapio Valo jälkisanoissaan. Fabian. Die Geschichte eines Moralisten poltettiin Berliinin Ooppera-aukiolla 10.5.1933 natsien kirjaroviossa. Kästner oli ainoa aikalaiskirjailija, joka syytelistalla mainituista oli itse paikalla. Kirjailija sai seuraavan teoksensa julkaistua vasta 15 vuotta myöhemmin.

Erich Kästner tuli sittemmin tunnetuksi laajalle levinneistä lastenkirjoistaan. Alkuperäinen Fabian -teos oli jo osittain sensuroitu ennen kirjarovioita. Vuonna 2013 toimitettiin Saksassa alkuperäisen käsikirjoituksen mukainen romaani Der Gang vor die Hunde, joka nosti Kästnerin nimen uuteen maailmanmaineeseen ja on nyttemmin käännetty kymmenille kielille. Tämä satiirikoksi luonnehditun Kästnerin pääteos liitetään aikalaisten Christopher Isherwoodin Cabaret'n ja Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ohella aikansa klassikoihin. Nimi voisi yhtä hyvin olla Tuuliajolla tappion maisemissa, Christer Kihlmanin romaanin - pieni helmi sekin - mukaan. Tappion maisemia romaanihenkilöt joutuvat todistamaan.

Päähenkilö Jacob Fabian, kirjailijan alter ego, korkeakoulutettu nuorimies on pestautunut tupakkatehtaan mainostoimittajaksi laman viedessä kaikenlaisilta ihmisiltä työn. Kolmekymppinen mies asustaa vuokrahuoneessa ja vaeltaa iltaisin ja öisin parhaan ystävänsä Stephan Labuden kanssa pitkin Berliinin baareja, seksiklubeja ja bordelleja. Varakkaan perheen poika Labude valmistelee väitöskirjaansa. Romaani etenee lyhyinä episoideina seuraten Fabianin reittejä kaoottisen oloisessa Berliinissä, jossa natsit ja kommunistit ottavat yhteen öisillä kaduilla. Myrskyn silmässä aikatasoja ei ole, kaikki tapahtuu nyt ja etenee kronologisesti. Numeroidut luvut tiivistävät kursivoiduin alaotsikoin keskeiset tapahtumat, vinon huumorin mausteella. Tarjoilija ennustajana. Mies päättää sittenkin mennä sinne. Henkisen lähentymisen laitos.

Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin kadut ja osoitteet, sen korttelit ja arvorakennukset, Alexanderplatz ja raatihuone heräävät henkiin elokuvallisissa kohtauksissa, samoin ajan interiöörit, vuokrahuoneet piironkeineen, uteliaat vuokraemännät ja toimiston kenkut pomot. Osoitteita, nimiä ja tapahtumia suomentaja avaa jokaisesta luvusta kirjan lopussa Selityksiä romaaniin - osiossa. Se taustoittaa ja syventää mainiosti romaania. Oli helppoa lukea tietoisku ennen kutakin lukua.

"Satuin tänä aamuna paikalle kun valtionkirjastossa pidättivät yhden professorin. Sinologin. Mies oli vuoden mittaan varastanut ja myynyt kirjaston harvinaisia painatteita ja kuvia. Pidätyshetkellä hän valahti liidunvalkeaksi ja istahti ensihätään portaille. Hänelle juotettiin kylmää vettä. Sitten mies vietiin." "Väärä ammatinvalinta", Fabian sanoi. "Miksi ihmeessä ensin opiskella kiinaa, jos lopulta hankkii elantonsa varastamalla? Ajat ovat kehnot. Filologitkin ryhtyvät jo ryöstelemään."

Kaverukset Fabian ja Labude heijastavat kahta erilaista asennoitumista yhä kuristavammaksi muuttuvaan ilmapiiriin, kyynistä ja idealistista. Kyynikko luovii läpi palavien esteiden, idealisti polttaa itsensä ennenaikaisesti. Nuorten miesten yölliset vaellukset, dialogit homobaareissa ja pimeissä kabareissa, juhlinnat kuin viimeistä päivää - Sodoma ja Gomorra oli kirjailijan nimiehdotus romaanille jossain vaiheessa - tekevät alkuun vaikeasti hahmotettavan vaikutelman. Fabianin surrealistinen uni sukeltaa syvälle sotaa lähestyvän maan maisemaan. Vaikka eihän siitä silloin tiedetty. Punainen lanka alkaa kuitenkin löytyä ja juoni tiivistyä. 

Kun nuoret miehetkin ovat työttömiä, naiset ovat sitäkin enemmän riippuvaisia miehistä, usein vanhemmista. Fabian tapaa Cornelian ja rakastuu, vaikkei kyynisyyttään olisi uskonut rakastuvansa. Nuorelle naiselle aukeava elokuvatähden ura vaatii palveluksia tietylle vaikutusvaltaiselle miehelle, eikä Fabian ylläty, vaikka on pettynyt. Labude kärsii myös tahollaan rakkaussuruista. Fabian ei peittele ylimielisyyttään pomoltaan eikä siitäkään hyvää seuraa. 

Natsismin ja kommunismin vetovoima näkyy kaupungin kaduilla, eikä tässä kuvata jälkiviisauden imelässä valossa, vaan keskellä tapahtumia:

Univormupukuinen köyhälistö, kypärähihnat tiukasti leuan alla, odotti siviiliasuisen köyhälistön saapumista. Kuka heidät usutti toisiaan vastaan?

Kaupungin liekehtiessä vapaassa pudotuksessa nuoret miehet kamppailevat rakkaussuhteissaan, nuorilla miehillä saattaa bordelleissa olla sama arvo ja tapa selvitä kuin naisillakin. Labuden väitöskirjan kohtalo sysää tapahtumat uuteen käänteeseen, josta kukaan ei selviä ilman suuria muutoksia.

Oliko hän aina haistanut vain sen valheen, joka kierteli koulun käytävillä, ja sen vaivihkaisen julman väkivallan joka teki kokonaisista lapsisukupolvista kuuliaisia valtion virkamiehiä ja ahdasmielisiä kansalaisia?

Fabian palaa kotiseudulleen Dresdeniin, muistelemaan lapsuus- ja kouluaikojaan ja pohtii omaa osallisuuttaan, sivustakatsojan roolia. Se on itsetutkiskelua, kirjailijan, joka ei koskaan lähtenyt maanpakoon, vaan jatkoi lastenkirjojen kirjoittamista. Jälkisanoissa kerrotaan, että Kästner sai jopa käsikirjoittaa Münchhausen-elokuvaa Goebbelsin luvalla. Lastenkirjoihin Erich Kästner kirjoitti optimisminsa, lapsiin hän halusi uskoa. Romaanin loppulause on tyrmäävä, mutta sitä ennen nähdään, että tämän romaanin ainoa lapsi osaa uida.

Suomentajan romaanin selvennyksiä -osiota seuraa tuoreessa suomennoksessa kiinnostava ja monipuolinen essee kirjailijasta: Toiveikas pessimisti, epäuskoinen optimisti - Erich Kästner 1899-1974.


Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä
Der Gang vor die Hunde, 1931, käsikirjoituksesta toimittanut Sven Hanuscheck 2013, suomentanut Vesa Tapio Valo
Aviador, 2022, 294 s

maanantai 20. helmikuuta 2023

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1



Naapurin Kerstinit menivät ensin päässäni sekaisin. Ruotsin kirjallisuudessa on ainakin kaksi vahvaa Kerstiniä: Kerstin Ekman ja Kerstin Thorvall, molemmat palkittuja kirjailijoita. Kerstin Ekman ponnahti näkyviin sanomalehden arviosta, viimeisestä suomennoksesta Suden jälki, joka on kohta 90-vuotiaan kirjailijan laajan tuotannon tuorein, viime vuodelta. Lehtijutussa mainittiin Sudentalja-trilogia. Luen tuoreimman myöhemmin. Se näyttää muutenkin aiheuttaneen ryntäyksen kirjastoon, kuten kaikki uutuudet, joista kirjoitetaan lehdessä. Susikuvista putkahti mieleen muitakin kirjailijoita, esim Åsa Larsson ja Aki Ollikainen. Sudessa on jotain tosi tehokasta, sen myyttisyys, uhka ja kauneus. Sen olemukseen tiivistyy ihmisen ikiaikainen "taistelu" luontoa vastaan - joka nykyään alkaa näyttää voitetulta, omaksi tappioksi.

Herran armo avaa aarrearkun ja lukemisen ihanuuden heti ensimmäisestä sivusta lähtien ; kuinka lumoavaa onkaan heittäytyä tämän kirjailijan seuraan, mikä nautinto lukea tätä rikasta, väkevää kieltä ja tarinan kertomisen taitoa. Kehyskertomuksessa Kristen/Risten minäkertojana kuvaa tapahtumia ja omaa lapsuuttaan suunnilleen nykyajassa (2000). Hän on Hillevin kasvattilapsi ja toinen polku seuraa nuoren Hillevin elämää ensimmäisen maailmansodan ajasta eteenpäin.

Hillevi Klarin on opiskellut kätilön ammatin ja muuttaa Uppsalasta rakastettunsa, nuoren papin perässä Keski-Ruotsin Svartvattnetin kylään Jämtlantiin. Papin kauhtana vaimentaa yhä tiukemmin tunteita, joita nuori nainen yrittää miehestä tavoitella. Kieltoja ja sääntöjä sen sijaan ropisee. Tulevaisuutta ajatellen olisi tietysti pitänyt pysyä erossa rahvaasta. Rahvas oli pappissäätyyn aikovalle liian rentoa ja säädytöntä. Se rakkaus kuihtuukin kun lappalaismies, kauppias Trond Halvorsen peittelee naisen sudentaljallaan rekeensä. 

Kätilön ammatti tuo lähelle sadan vuoden takaiset naisen kohtaamat vaarat, äkillisen kuoleman mahdollisuuden nuoruuden kukkeimpinakin aikoina.

Jos se oli lapsivuodekuume, hänen äitinsä ei olisi saanutkaan sitä. Ei jos neiti Viola Liljeström olisi ollut paikalla puhtaaksi kuurattuine käsineen, pesumekkoineen, valkoisine esiliinoineen ja huolellisesti pyykättyine sideliinoineen ja palttinasiteineen, jotka otti esiin väskystään.

Kohtalokkaalla retkellä hoitamaan lapsenpäästöä Hillevi, paarmuska (barnmorska, kätilö) päätyy syrjäseudun mökkiin. Sen talvisesta pimeästä paljastuu köyhistä köyhin perhe. Mökki kätkee seiniensä sisälle  väkivaltaa ja väärinkäytöstä, jonka jäljet katoavat jäähän ja lumeen. Sieltä lähtee myös kertomuksen kolmannen päähenkilön, Eliksen elämänpolku yli Norjan rajan ja tuberkuloosiparantolan kautta taiteiden tekijäksi Berliiniin, jossa natsit alkavat nousta. Herran armon tuberkuloosiparantolassa törmäsin Aki Ollikaisen Kristuksen toisen tulemisen vastaavaan. Sattumaako, että tämäkin romaani on ottanut nimensä uskonnollisesta henkimaailmasta. Sama aika ja tauti. 

Halvorsen pyöri väkkäränä huoneessa. Sytytti tulen hellaan ja laittoi itse kahviveden kiehumaan. Sitten hän otti povitaskustaan pienen nahkapussosen ja kysyi salaperäisesti, missä Hillevillä oli kaffemylly. Hillevi ymmärsi siitä, että hänellä oli pussissa oikeita papuja, semmoisia, joita sai tuskin lisenssilläkään enää.

Sudentaljan liikuttavimpia on päähenkilöiden rakastumisen kuvaus, se henkii lämpöä ja on ajattomalla tavalla koskettava. Sekin rakkaus arkipäiväistyy, mutta syttyvien tunteiden juhlan voi tuntea lukiessaan.

Herran armo tulvii tapahtumia ja henkilöitä, 500 sivunsa myötä ehkä hieman liikaakin, varsinkin monet sukulaisuussuhteet nimineen johtivat tilanteeseen, jossa en enää yrittänytkään pitää niitä mielessä, en piirtänyt sukupuuta. Norjan ja Ruotsin rajaseutu tulee eläväksi Ekmanin kielestä. Lappalaiset ja työn perässä kulkevat metsämiehet puhuvat sekaisin Jämtlannin murteita, norjaa, osittain saamea. Osa on suomennettua, osa yhteydestä selvää, ja puhekieli kaikkiaan paikantaa ihmiset, heidän ammattinsa ja taustansa todella taitavasti. Herran armo ottaa kantaa myös saamelaisten alistamiseen valtakulttuureille. Pirkko Talvio-Jaatinen on suomentanut romaanin hienosti, en usko että haluaisin lukea näin kielellisesti liikkuvaista tekstiä ruotsiksi.

Ja kuka onkaan se kirjailija, joka tästä erityisen taidokkaasta kerronnasta, humanismista, viisaudesta loppujen lopuksi tuli mieleen? Sally Salminen ja hänen romaaninsa Katriina. Kyllä. Jotain samaa siinä paneutumisessa naisen tunne-elämään ja arjen työhön eksistentiaalisia pohdintoja unohtamatta. Yhteistä ovat myös hienot luontotunnelmat, Ekmanilla metsät ja tunturit, Salmisella meri.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1
Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2002, 509 s

lauantai 11. helmikuuta 2023

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa


Vanha rakkaus ei ruostu, eikä minun Ruotsi-rakkauteni. Tarkemmin se taitaa tosin olla nimenomaan Tukholma-rakkautta. Sieltä käsin, Suur-Tukholman Kistasta Juhani Niemikin, ruotsinsuomalainen 7 vuoden ajan kertoo sekä omista kokemuksistaan että kulttuuri-ihmisen ja Suomen kirjallisuuden emeritusprofessorin perehtyneisyydellä monista nyky-Ruotsin ilmiöistä ja ihmisistä ja nimenomaan ruotsinsuomalaisten yhteydestä uuteen kotimaahansa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kun parikymppisenä lähtee useana vuotena kesätöihin toiseen maahan, on suuri mahdollisuus/vaara? että jää sille tielle. Lähellä oli minullakin se polku - jäädä Ruotsiin kasvattamaan Ruotsin suurinta vähemmistöä. Kun nyt luen Juhani Niemen esseitä/matkakertomuksia rakkaasta naapurista, huomaan entistä selvemmin, että Tukholman runsas kulttuuritarjonta on jäänyt minulta valtaosin nauttimatta. Suomesta rantautuneena sukelsin intoa puhkuen tukholmalaisiin suuren maailman diskoteekkeihin ja päivät täyttyivät siitä kesätyöstä. Mutta en sittemminkään ole oikeastaan korjannut tuota vajetta, vaikka Tukholma on täynnä upeita museoita. Ainoastaan Moderna Museet ja Prins Eugens Waldemarsudde ovat ne paikat, joissa päivävisiiteillä käyn. 

Laivamatka on pakollinen luku Ruotsiin mentäessä. Meille 60-luvun nuorille se oli nimenomaan pakollinen, ei mikään huvi, kansipaikoilla ja halvalla kun mentiin. Tunnelbana oli siihen aikaan suomalaiselle sekin uutta ja öiset tyhjätkin asemat tulivat tutuiksi. Ihmeellisen pelotta tuli liikuttua eikä mitään koskaan tapahtunut. Ehkä se oli vain hyvää tuuria. Näissä kulkuvälineissä Niemikin matkustaa, mutta pääsee sitten ripeästi kulttuuritarjontaan ja museoihin. Rita Rubinstein åker tunnelbana i den bästa av världar, mikä mainio nimi novellikokoelmalle!

Asemuseo ja tekniikan museo tai spårvagnsmuseet eivät välttämättä tulekaan Tukholman matkaohjelmaani, mutta Astrid Lindgrenin kotimuseo pitää vielä nähdä, varsinkin sen jälkeen kun luin Jens Andersenin elämäkerran hänestä. Peppi Pitkätossu on tosiaan aika vapaa käännös, Pippi Långstrump kuvataankin niissä pitkissä sukissa eikä missään pitkissä tossuissa. Sen verran monipuolisesti Niemi käsittelee myös August Strindbergin elämää, teoksia ja museota Blå Tornet, että heräsi tarve käydä museossa ja lukea Strindbergiä. Ruotsinsuomalaisista kirjailijoista Kulttuuripamaus mainitsee Susanna Alakosken ja Asko Sahlbergista on juttua enemmänkin. Jo esipuheessa mainitaan  Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä

Ruotsin kirjallisuudesta puhuttaessa ei tietenkään voi jättää mainitsematta kaikken pyhintä: Ruotsin Akatemiaa ja Nobelia. Sitä Niemi pöyhii virkistävästi suomalaisten kirjailijoiden näkökulmasta. Sietääkin pöyhiä, kuten taannoinen skandaali noissa pylväiköissä osoitti. Suomelta Nobel-ehdokkaita on riittänyt Mika Waltarista Sofi Oksaseen. Kustaa III:n kauden poikkitaiteellista kustavilaisuutta pidetään yhä 'ruotsalaisen maun' ytimenä. Sekö tässäkin jyllää? kysyy professori.  Lissu, jos luet tämän, sinut on mainittu (s 98)! Sinut ja väitöskirjasi ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Siihen aikaan kuulemma näytti, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi hiipumassa, mutta toisin kävi.

Kirja on runsas kattaus, Kulttuuripamaus onkin hyvä nimi kirjalle. Esseet ovat lyhyitä ja lukijaystävällisiä, kirjailijalla ei ole tarvetta tuoda itseään esille. Perehtyneisyys tuo rentoa kerrontaa. Käsitellyksi tulevat ruotsinsuomalaisten ja kirjallisuuden ohella Greta Garbo, Ikea, päivälehdet, ruotsidemokraatit, Olof Palmen murha, koronapandemia ja lopulta Ruotsia riivaava terrorismi, joka sai Juhani Niemenkin palaamaan Suomeen pommi-iskun tapahduttua perheen kotitalossa.

Tack för tipset, Mrs Karlsson!

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa
Ntamo, 2020, 251 s

sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Satu Rämö: Hildur

Päällys: Ville Laihonen

Hyvin markkinoitu dekkari tämä Hildur, joka keikkui sekä kirjastojen varauslistojen että myyntitilastojen kärjessä viime vuonna. Minunkin kirjastovarauslistallani jonotusnumero näytti isommalta kuin ikinä, satoja lukijoita ennen. Vaikka olen huomannut että dekkareita ylipäänsä luetaan paljon enemmän kuin muuta fiktiota, arvelin, että merkittävä lukukokemus olisi odotettavissa. Hämmästys oli sitäkin suurempi, kun tulin lukeneeksi tavallista pitkäpiimäisemmän dekkarin tässä vähemmän lukemassani genressä. Olen sentään onnistunut löytämään vetäviä dekkareita, kuten esim norjalaiselta Karin Fossumilta, ruotsalaiselta Åsa Larssonilta ja suomalaiselta Arttu Tuomiselta lukemani teokset.

Hildur näyttää jatkavan tvstä tuttua Nordic noir-perinnettä sijoittuessaan lumen ja jään talviseen Islantiin, vielä muita pohjoismaita eksoottisempine maisemineen. Kadonneiden lasten yksikön rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir kulkee oman traumansa, kadonneiden kaksossiskojensa jälkeen, nimenomaan sen viitoittamaa polkua kotiseudullaan. Ensimmäinen luku pohjustaakin tätä tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen siirrytään parikymmentä vuotta myöhempään aikaan ja uusiin rikoksiin. Kolme toisiinsa näennäisesti kytkeytymätöntä murhaa tapahtuu seudulla.

Hildur purkaa ahdistustaan perusteelliseen kuntoiluun ja surffailee Islannin jäisissä vesissä. Kaverina on talon toisessa päässä asustava Freysi, jonka kanssa on kiva harrastaa muutakin nautiskelua tarpeen tullen. Poliisiasemalla päivystää mukava pomo, perheenäiti Beta ja uutena harjoittelijana poliisin vahvuuksiin saadaan Suomesta Jakob, oman avioeronsa haavoittama symppis, joka kutoo islantilaisia villapaitoja ja saa Reykjavikista saapuvat ylimieliset machopoliisit kohottelemaan kulmiaan. Naiset sen sijaan hyväksyvät sekä miehen että hänen harrastuksensa, vaikka Hildur on itse karskiksi kasvanut nainen joka ei puikkoja kilisyttele.

Arkiset asetelmat säilyvät samankaltaisina kauan, välillä juodaan kahvia, syödään paikallisia haudutettuja lihakeittoja, käydään taas surffailemassa ja lenkillä. Islannin maisemia Hildur kuvailee minusta esitetyyliin, tuulee ja lumi kinostuu, aallot vyöryvät. Arjen lomassa ruumiita kertyy sinne tänne, ja oudon tuntemattoman mietteet kursiivilla katkovat harvakseltaan kertomusta. 

Jännitys ja jännite loistavat poissaolollaan liian kauan. Sen lisäksi kieli notkahtelee paikoitellen kankeissa sanonnoissa tai sanavalinnoissa, joista tuli mieleen, että onko pitkä poissaolo Suomesta kuitenkin hieman jo etäännyttänyt kielestä. Satu Rämö on asunut Islannissa perheineen jo vuosikausia. - Yhteiset tuttavat loivat yhteisen kontekstin, jossa he molemmat pystyivät tuntemaan olonsa kotoisiksi.

Luin kirjan ja aivan lopussa uteliaisuus heräsi, mutta kovin myöhään ja laimeasti sittenkin. Murhan motiivi oli vaikeasti nieltävissä. Ihmettelen todella tätä suosiota ja päättelen että WSOY ja KTM Satu Rämö ovat onnistuneet myös markkinoinnissa sen lisäksi, että kirjamakuni on poikkeava. Enimmäkseen lukijat ovat olleet ihastuneita, joten yksi soraääni ei paljon paina. Rämö on kirjoittanut myös tietokirjoja Islannista. Niitä en ole lukenut. Islantia kierreltiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Voi että islantilaiset kalaherkut maistuivat hyviltä ja issikat maaseutumaisemassa olivat suloisia!



Hildur: Satu Rämö
WSOY, 2022, 363 s