keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta

 


Oma kylä voidaan kloonata minne tahansa. Oma kylä ei kuitenkaan ole globaali hampurilaisravintola. Se ei ole jotain, jota myydään. Se on tukikohta, josta käsin voidaan myydä mitä vaan. Vaikkapa maailman arvokkainta massakulutushyödykettä eli kokaiinia.

Italian mafiajärjestöistä tunnetaan kaikkialla maailmassa Sisilian Cosa nostra ja Napolin Camorra. Kuuluisuutta ovat lisänneet Coppolan loistavat Kummisetä-elokuvat ja yhtä menestykäs Sopranos -tvsarja.  Suomalais-italialaisen Anton Montin edellinen Minne menet Italia? vakuutti perehtyneisyydellään ja hyvällä kirjallisella tyylillä ja päättyi enteellisesti lukuun Italian menestyneimmästä yrityksestä, 50 miljardin vuosiliikevaihdon 'Ndranghetasta, maapallon tärkeimmästä huumekauppiaasta. Tässä teoksessa hän valottaa tuota salaperäisintä, mutta laajimmalle levinnyttä, vaurainta ja tuhovoimaisinta mafiaorganisaatiota. Se on edellyttänyt syvällistä tutkimustyötä, sillä organisaation menestyksen salaisuus on nimenomaan se, salaperäisyys. Järjestö välttää huomion hakemista, se noudattaa somevetoiselle esittelytrendille täysin vastakkaista strategiaa. Se mieluummin viestii uhasta kuin tekee näkyvän attentaatin pommi-iskuin. 

Päin vastoin kuin Corleonen mafiasuku, jonka kiiltävät autot ja ylellinen elämäntapa samoin kuin Sopranosten vastaavat ulkoisen vaurauden merkit näkyivät ympäristölle, 'Ndrangheta on näkymätön, siellä ei löydy capo di tutti i capi -hahmoa, koska organisaation vahvuus pohjaa paikallisen väestön hyväksyntään ja hyötyyn. Sen pohjana on 150 vuotta vanha organisaatio, joka on syntynyt ranskalaisten vapaamuurareiden sääntöjen ja rituaalien mallin mukaisesti. Kylänsä he kloonaavat maailmalla, kuten kreikkalaiset tekivät 2500 vuotta sitten, kun he perustivat Calabriaan ensimmäiset kaupungit.

Monti pureutuu monikasvoiseen rikollisjärjestöön perin pohjin, aloittaen historiasta ja maantieteestä. Kirjan luettuaan voi nähdä yhtymäkohtia moniin maapallon alueisiin. Klaanit Somaliassa, pashtut Afganistanissa, amissit Yhdysvalloissa, suomalaiset uskonnolliset lahkot - suljettuja yhdyskuntia omine sääntöineen, valtioista enemmän tai vähemmän irrallaan olevia ryhmittymiä. Calabria Italian saappaan kärjessä on kauan ollut muusta maasta eristynein osa, köyhä, karu ja vuoristoinen. Sillä on ollut suuri merkitys, samoin kuin vuoristo tarjoaa suojaa talibaneille Afganistanissa. - Tämä on omaa pohdintaani, Monti ei näitä vertailuja esitä. Toki rikollisuuteen vahvasti suuntautunut 'Ndrangheta kulkee omaa tietään tässä vertailussa. Sen taustalla olevia tekijöitä, faktoja, tapahtumia ja sattumia Monti perkaa kiinnostavasti. Toistoakin tulee, mutta se ei oikeastaan ole haitta, niin monisyisiä ovat globaalin verkoston kätkemät ilmiöt ja yhteydet.

Se oma kylä, ei capo dei capi, mutta kaikkien kylien äiti, mamma, 'Ndranghetan sykkivä sydän on San Lucan kylä Calabriassa, Aspromonten vuoristossa. Sen verkosto perheineen, 'ndrina-nimellä kutsuttu yksikkö, siirtyy sukujen edustajien kautta vastaavine malleineen kaikkialle maailmaan. Eivätkä yksiköt irtoa emostaan, kuten Yhdysvaltain sisilialais- tai napolilaistaustaiset mafiaperheet ovat etääntyneet Italiasta. Organisaatio pitää Euroopassa, Kanadassa, Australiassa, Togossa, Kolumbiassa, Perussa tai missä hyvänsä toimivat osansa tiukasti yhteydessään. Irtiottoja ei suvaita, seuraukset ovat väkivaltaisia. Calabrialaiset perheet ovat suuria ja sukulaisia on aikojen kuluessa lähetetty ympäri maailmaa valvomaan intressejä.

'Ndranghetan tavat vihkiä uusia jäseniä - tärkeissä perhissä se tehdään jo vauvaikäiselle - sisältää lukuisan joukon salaseuramaisia riittejä, joissa sekoittuvat vanhat myytit, legendat, kristinusko ja pakanalliset symbolit sekä vapaamuurariuden numeromystiikka. Ne vaikuttavat luettuina lapsellisilta, mutta ne luovat sen tiukan identiteetin, joka on pohjana järjestön lujuudelle. Järjestö on perhettä lujempi ja siihen kasvaminen voi edellyttää oman perheenjäsenen murhaamista. Vastustaja on valtio ja viranomaiset. Aseisiin totutaan pienestä pitäen ja myös pakollinen vankeusaika otetaan etukäteen huomioon. Sinä aikana järjestö vastaa vangitun miehen perheen hyvinvoinnista. Omertàn, vaikenemisen laki opetetaan jo lapsille.

Historiikissa Monti kertaa vuosien varrella tapahtuneita attentaatteja ja murhia, joissa voi nähdä 'Ndranghetan toimintamallit. Vauras organisaatio voi ostaa murhamiehiksi ihmisiä vailla rikosrekisteriä. Valtion vastustus pohjaa historiaan: köyhästä maakunnasta muu Italia ei aiemmin ollut kiinnostunut, niinpä köyhät vuokraviljelivät alkoivat kerätä suojelurahoja ja ottaa osan tuotoista maanomistajalta salaa. Fasismin aikana järjestöllä oli vaikeaa, koska hallinto ei sallinut muita vallan muotoja. Mussolini lähes nitisti organisaation. Mafia ei välitä politiikan ideologioista vaan haistelee ilmaa löytääkseen vahvimman trendin, jota seurata, kuten oikeistopopulismin myöhemmin.

Järjestö on siirtynyt sujuvasti moderniin aikaan, se yhdistää vanhat paimentolaistavat ja Blackberry-puhelimen salaustoiminnot. 'Ndranghetan säännöt kieltävät yhteydenpidon ulkopuolisiin vallanpitäjiin, mutta uuden ajan ja kasvavien bisnesten myötä sen kylkeen on perustettu uusi organisaatio hoitamaan maansiirto- ja rakennusbisnestä ja muuta peiteyrittäjyyttä. Mukana on uutta hyvin koulutettua sukupolvea asianajajineen. Kirja osoittaa, kuinka sekä valtio että pohjois-italialaiset rakennusyritykset myötävaikuttivat järjestön vahvistumiseen, ottamalla sen projekteihin mukaan, laskemalla sen kulut omiinsa. Samalla järjestö näytti osittain lailliselta osapuolelta. Italian mafian vastainen taistelukin keskittyi aiemmin vain Sisilian ja Napolin seuduille, vaikka Calabriassa uhrimäärät ovat olleet suurimmat. Järjestöllä on ollut myös omat vuosia kestäneet sisäiset sotansa. Verikosto on osa traditiota eikä se sisällä yhtä iskua, vaan pitkän jatkumon. Se on päinvastoin loputon murhien sarja, jossa jokainen vihollisen veriteko velvoittaa seuraavan kostoiskun tekoon. 

Anton Monti näkee vauraan järjestön ottaneen huumekaupan käsiinsä oikea-aikaisesti ja vertaa sitä sisilialaiseen Cosa Nostran toimintaan, joka pääasiassa vastasi heroiinikaupasta eikä nähnyt uutta trendiä vaurastuvassa maailmassa. Vanhojen narkomaanien tilalle oli tulossa tavallisia ihmisiä, jotka käyttivät huumeita satunnaisesti, huvikäytössä. Kokaiinin markkinat kasvoivat, siitä tuli aine, jota käyttävät kaikki ja jota saa ihan tavallisista pubeista ja lähes joka kadunkulmasta. Lisäksi 'Ndrangheta oli luotettava kumppani kolumbialaiselle kokaiinin tuottajalle. Ilmiannoista ei ollut samaa riskiä kuin sisilialaisten kohdalla. Vauras järjestö teki paremman tarjouksen kuin mafiaa vastaan taisteleva osapuoli. Kaupassa rahaksi käyvät myös aseet. 

Kirjaa lukee kuin jännäriä ja samalla sääli täyttää sydämen. Mikä taistelu Italian mafian vastaisilla tutkijoilla, poliisilla, viranomaisilla onkaan käytävänä! Kaikki näyttää pelaavan järjestön pussiin, mukaanluettuna alun perin terästehtaalle suunniteltu Välimeren merkittävin konttisatama Gioia Tauro, joka Calabrian suurimpana yrityksenä työllistäää 1400.  Muulle yritystoiminnalle 'Ndranghetan toiminta alueella on myrkkyä, sillä se toimii yrityksissä rahanpesutarkoituksessa ja hinnoittelee muut yritykset ulos.

Monti lopettaa kirjansa kahden vastakkaisen osapuolen tulevaisuuden ennakointiin. Italialainen vuonna 1992 murhattu tuomari Giovanni Falcone on luottavainen, että mafialle tulee loppu. Eräs  'Ndranghetan päälliköistä on yhtä luottavainen. Me elämme täällä. Me olemme täällä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

Moni dekkari kalpenee tämän tietokirjan rinnalla, todellisuus päihittää tarinat. Eikä mitään uskottavuusongelmaa!

Anton Monti: Maailman vaarallisin rikollisjärjestö 'Ndrangheta
Kustantamo S&S, 2021, 245 s


perjantai 15. lokakuuta 2021

Turun Kaupunginteatteri: Nokia


                                       Ihastuttava ruohonvihreä Nokia 5110 oli minulle aikanaan läheinen

Omituisia vaikutuksia pandemialla voi olla. Istun teatterissa enkä näe Pirkko Saision ja Marja Packalénin Valehtelijan peruukkia, kuten oli tarkoitus keväällä 2020 - vai oliko se syksy? Eihän tuota enää muista, sitä ei enää löydy ohjelmistosta. Nokia vaikuttaa aiheena täydelliseltä vastakohdalta. Mutta täällä ollaan vihdoinkin, vieri vieressä. Lavalla on ensin hyvin sujuvapuheinen lavamestari, joka ohjailee saapuvaa yleisöä riveilleen, kun ei numeroituja paikkoja ole, aloittamaan rivien täyttäminen keskeltä.

Nokia kertoo Suomen suurimman ja kauneimman kansainvälisen yrityksen menestyksen ja luhistumisen tarinan. Ensin on hieman varautunut olo, kun näkee askeettisen lavastuksen ja harmaaseen puetut miehet ja muutaman naisen. Ja varsinkin kun kuulee ensin sen tutun pimputuksen, Nokia tunen, kadonneen äänimaailman. Onko luvassa puuduttavaa yrityshistoriikkia, jopa puleerattua mainosta? Mikä helpotus, että sittenkin kaikkea muuta.

Alusta aloitetaan, kumisaappaista ja muista rönsyistä, joita Etelä-Pohjanmaalta tuleva Jorma Ollila ryhtyy siivoamaan ennen kuin etenee yhä ylemmäs organisaatioportaita, ennen kuin dream team on kasassa. Kahdeksan näyttelijää hoitaa kaikki roolit vaihtaen vauhdissa Kari Kairamosta Jorma Ollilan lapseksi, Stephen Elopista Steven Jobsiin. Pieni välispiikki ja sitten rooli haltuun.

Hienoa näyttelijätyötä tekevät kaikki, Taneli Mäkelä Jorma Ollilana ja toinen, huomattavan muuntaumiskykyinen Carl-Kristian Rundman, joka heittää karvalakin päähänsä ja on hetkessä Pertti Karhunen Oulusta, vaatimaton olemukseltaan mutta intohimoisesti puhelinteknologiaan suhtautuva diplomi-insinööri, avainhenkilö. 

Tarinan kerrontaan on saatu mukaan raikastavaa huumoria, vauhtia ja hyvä rytmitys. Ihmiset ovat yksilöitä omine piirteineen ja omituisuuksineen ja siksi vajaan kolmen tunnin esitys väliaikoineen ei tunnu pitkältä. Puhdasotsaisia sankareita ei tosielämässä löydy, ja se on tämänkin näytelmän havainto. Ollila rakentaa Nokiaa oman unelmansa mukaisesti, onnistuneesti, suureksi, mutta kuten on saatu lehdistä myöhempinä vuosina lukea, menestys tuo mukanaan vauhtisokeutta. Hallitus kokoontuu, mutta ennen kuin on myöhäistä, pörssilukujen syöksykierteelle ei ole tehty mitään. Esitys vinkkaa syyksi avoimen keskustelun puutteen, jäykistymisen, pelon ilmapiirin. Ei mikään uusi selitys tuokaan, mutta hyvin konkretisoitu näytelmässä. Ollila ei halua puhua ohjelmistoista eikä kuulla Applen järkyttävästä voittokulusta. Steven Jobs keikailee näyttämölle naureskellen Nokialle,  puhelinvalmistajalle, Apple on ohjelmistoyritys. Siinä pelissä eivät Nokian Symbian ja Meego enää pelaa.

On esityksessä ehkä yksi aika puhtoinen sankari, Siilasmaa, joka kirjoitti omista havainnoistaan  kirjankin. Hänen näkemyksensä hallitsee näytelmän loppupuolta eikä hänestä oikeastaan nähdä muuta kuin asialleen omistautunut nykyajan älykäs it-osaaja, Bill Gatesille neuvotteluissa pärjännyt Nokian hallituksen uusi puheenjohtaja. Lopulliset neuvottelut Nokian matkapuhelinyksikön myynnistä on dramatisoitu vauhdikkaasti japanilaisen kendomiekkailun näytökseksi. 

Nokian tarina onnistuu näyttämöllä hienosti, siinä on riittämiin vahvaa draamaa nousuineen ja laskuineen. Kaikki muistavat sen valtavan merkityksen Suomelle, hyvässä ja pahassakin, kuten sittemmin on puhuttu ja kirjoitettu, lehdissä ja kirjoissakin. Se toi pienelle maalle itsetuntoa kasvaessaan globaaliksi yritykseksi, työllisti tuhansia, mutta se myös varjosti ja kahlitsi alihankkijoitaan omien tarpeiden mukaan, yksipuolisti yrityselämää ja kun se kaatui, se kaatui kuin iso puu, repi maata mennessään ja jätti jälkeensä ison määrän työttömiä. Irtisanomiset liukuvat näytelmässä ohi aika vikkelänä jonona käteltäviä ihmisiä. 

Näytelmän dialogit kantavat ja vievät draamaa eteenpäin. Tapahtumat pohjaavat tunnettuihin käänteisiin ja tyyppivalikoima visionääreineen kaikkineen tuo esitykseen riittävästi inhimillisiä tunteita, kun he kaikki jahtaavat entistä älykkäämpää puhelinta ja suurinta bisnestä.

Ihanaa oli virkistyä teatterissa ja nähdä näyttämöllä harvinainen aihe hyvin ohjattuna draamana.


Turun Kaupunginteatteri: Nokia
Teksti Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki, 2021

tiistai 12. lokakuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas



Olive Kitteridge tuli tutuksi Elizabeth Stroutin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneessä romaanissa, mutta minulle vasta myöhemmän, mainion tvsarjan välityksellä. Luonnollisesti siitä lähtien Olive saapasteli Frances McDormand -kasvoisena pikkukaupunki Crosbyn kaduilla Mainen osavaltiossa. Sen verran komeasti charmikas näyttelijä veti senkin roolin ja istui siihen rooliin mainiosti: rehellisen oloinen, amerikkalaiset käytöstavat haastava suorapuheinen tyyppi, joka ei osaa eikä välitä osata sitä kestohymyä joka tapakulttuuriin oleellisena kuuluu. Kömpelöä käytöstä, josta saattaa itsekin joutua kärsimään. 

Olive, taas seuraa leskirouvan elämää hänen vanhuusvuosinaan, 70-86 v. Siihen kuuluu uusi mies, Jack Kennison, myös leskeksi jäänyt, sekä lukuisa määrä ikätovereita, naapureita, entisiä oppilaita ja New Yorkista harvakseltaan saapuva poika Christopher perheineen. Suhde poikaan ei ole etäisyydestä lämmennyt, vaan osapuolten kohtaamiset jatkuvat töksähtelevinä mutta lähentymistä onneksi tapahtuu, ennen kuin se on myöhäistä. Tämäkin teos Oliven elämästä kerrotaan novellikokoelman tyyppisenä jatkumona, jossa osa henkilöistä toistuu luvuissa, osa piipahtaa vain kerran.

Strout kuvaa elämän murjomia tyyppejään lämmöllä ja ymmärtämyksellä, ja näkee vaikeiden suhteiden pohjalla enimmäkseen turhia sovinnaisuuden rajoitteita, ennakkoluuloja ja vääriä tulkintoja, joista ei ole uskallettu puhua. On masennusta ja riittämättömyyden tunteita. Olive on maanläheinen tyyppi, joka ei laskelmoi, mutta auttaa kun näkee sen tarvetta. Menee tapaamaan syöpäpotilasta, jota tutut välttelevät, kohtaa somalialaistaustaisen sosiaalityöntekijän ihmisenä eikä maahanmuuttajien edustajana. Samalla hän on vanheneva ja haurastuva vanhus, joka joutuu hänkin nöyrtymään ja myöntämään, ettei yksin ole helppoa vanheta isossa talossa kaukana naapureista. Ajassa eletään jo Trumpin presidenttikautta eikä Olive viitsi lausua sitä nimeä. 

Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan, kokemukset muovaavat eikä vanhuksenakaan aina ole täysin selvillä itsestään, muista puhumattakaan. Sitä Strout kuvaa Olivessa, jonka kovat särmät hioutuvat ajan myötä. Jopa niin että suostuu lentämään ensimmäisessa luokassa mukavuutta arvostavan miehensä kanssa. Mutta vasta paluumatkalla. Rakkauden voimaa voi tuntea vielä sairaalassakin, jossa Olive rakastuu kädestä kiinni pitävään sydänlääkäriin. Siitäkin hetkestä voi olla onnellinen, vaikka se onkin ohimenevää. (Tuon kohdan jopa tunnistin omista kokemuksista. Olin Tuhkimo, jonka jalkaan sovitetaan lasikenkää, kun kirurgi omin kätösin sitaisi leikatun jalkateräni hienoksi paketiksi. Muistan hellät tunteet, jotka kohdistin sankariini.) 

Minä ihan OIKEASTI rakastan teitä, tekee Cindyn mieli kirjoittaa viestiinsä. Tämmöinen ongelma syntyy, kun jokainen puhelu lopetetaan I love you -loppuhenkoseen, kuten on nähty amerikkalaisissa perhesarjoissa. Lause kärsii inflaation. Olive, taas -romaani koostuu muutoinkin kuin tvsarjan jaksoista, jotka kuvaavat pikkukaupunkilaisten elämää ilman sen suurempia draaman käänteitä. Ihmisten yhteisössä monenlaisia suhteita risteilee, aika kuluu, pariskunnat vanhenevat, toinen kuolee, joku sairastuu. Vanhuus tuo mukanaan näkymättömyyttä, jossa on puolensa siinäkin, hyvätkin, näkee Olive. Kaikessa on arjen turruttavan rutiinin tuntua, elämän makua siis. 


Elizabeth Strout: Olive, taas
Olive, Again, 2019, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2021, 355 s

perjantai 8. lokakuuta 2021

Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus


Kannen kuva: Bundesarchiv/Bernd Settnik

Silloin, tarkalleen kello 20.45, hän antaa miehilleen käskyn vallata Itävallan. Viis Seyss-Inquartin kutsusta. Homma hoidetaan ilman sitä! Viis oikeuskäytännöistä, viis peruskirjoista, perustuslaeista ja kansainvälisistä sopimuksista, viis laeista, noista abstrakteista ja kaikkea sääntelevistä syöpäläisistä, yleisistä ja persoonattomista, Hammurabin petikavereista, ne kuuluvat kuulemma kaikille, mokomat lutkat! Eikös toteutunut fakta ole kaikista oikeuksista pitävin! Me valtaamme Itävallan ilman kenenkään lupaa, ja me teemme sen rakkaudesta.

Lyonissa asuvan Éric Vuillardin (s. 1968) Päiväkäsky voitti vuonna 2017 Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin. Kirjailija on muustakin palkittu ja työskentelee myös elokuvaohjaajana. Elokuvallisuus näkyy kirjassakin taidossa, jolla kirjailija kuvittaa tietyn tapahtuman, kokouksen, neuvottelun, hyökkäysmanööverin ympäristöineen, säineen, valaistuksineen, salongit ja interiöörit, taikoo sanoilla hyvin intensiivisen tunnelman. Päiväkäsky on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Kiitos siitä, vaikuttavaa, vahvaa. 

Kertomuksen valokiila osuu historialliseen kohteeseensa terävästi ja paljastaa kätketyt varjokohdat kuin tähystystornista suunnattu säde, joka lakaisee vankilaa ympäröivää luontoa. Tiivistunnelmainen kertomus etenee niukan taitavasti annostellun draaman kaaren myötä loisteliaaksi kuvaukseksi erään maailman julmimman historian avainhetken tapahtumista. 

Kertomus syventää ja tarkentaa samaan historialliseen ajankohtaan, jota Benjamin Carter-Hett historioitsijana tarkastelee kirjassaan Demokratian kuolema. Aikaan, jolloin ei vielä aavistettu, mihin asti mielettömän pillipiiparin tahdissa voidaan päätyä marssimaan. Aika on helmikuu 1933 ja paikka Berliini. Kuinka tyhmällä tavalla voitiinkaan imeytyä tapahtumien vyöryyn, kuinka naurettavaa ja kuinka itkettävää!

Heitä oli jokivarren kuolleiden puiden luona kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäneljä mustaa, tummanruskeaa ja konjakinväristä päällystakkia, kaksikymmentäneljä villalla topattua olkapääparia, kaksikymmentäneljä kolmiosaista pukua ja saman verran prässättyjä housuja leveine upslaakeineen. Varjot menivät valtiopäivien puhemiehen palatsin avaraan eteishalliin, mutta pian ei olisi enää valtiopäiviä, ei olisi enää puhemiestä, eikä muutaman vuoden kuluttua olisi enää parlamenttiakaan, pelkkä savuava rauniokasa vain.

Noissa 24 arvokkaassa, matelevasti kohdatussa merkkimiehessä, yhteiskunnan tukipilarissa on tuttuja nimiä. Krupp, Siemens, Vögler, Opel, Reuter - yksi ja toinen myös von-etuliitteellä rikastettu. Suurpääoman imperiumeja. Nyt nuo samat yritykset ovat isoja brändejä, BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Allianz, Telefunken. Heiltä Hitler haluaa rahallista tukea ja sitä hän myös saa, runsain mitoin. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan. Lobbaus oli tehokasta eikä varainkeruu ollut liike-elämälle silloinkaan uutta. Vastinekin tuli aikanaan, ilmaista orjatyövoimaa vuosiksi.

Valaistessaan Hitleriä valtaan kohottanutta voimakehää Vuillard löytää Britanniasta Lordi Halifaxin, mykän kuin klemmarin, ja hänestä esimerkin selkärangattomasta myötäilijästä. Samaa sukua oli aiemmassa historiassa myös eräs varakreivi, joka kielsi avun Irlannin nälkää näkeville. Englannin myötäsukaisen reaktion jälkeen Hitleriä alkaa ahdistaa entistä enemmän, hän kaipaa Lebensraumia Itävallan suunnalta, ja se on operaatio johon Päiväkäsky kulminoituu. Päiväkäsky on kutsuksi naamioitu uhkaus miehittää Itävalta, ellei Saksan kanslerin ehdotuksiin taivuta.

Erityisen herkullinen, myrkyllisen komedian huippuhetki kirjassa on kuvaus Hitlerin ulkoministerin Ribbentroppin jäähyväislounaalta Englannin pääministerin Chamberlainin luona. Ribbentroppin pariskunnan pyrkimys viivyttää pääministeri lounaalla samanaikaisesti kun Saksan joukot etenevät Itävaltaan, onnistuu. Jälkiruokaveitsi kilahtaa lasinkylkeen, Ribbentrop nyökkää, hymyilee. Ulkona on satanut, puut ovat märkiä, jalkakäytävät kiiltävät.

Kun on historiansa opiskellut, kuten Vuillard näkyy raporteista, Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, kirjeistä, nauhoituksista, valokuvista, uutisfilmeistä tehneen, pystyy menneestä historiasta kutomaan monisyisen kertomuksen manipuloinnista ja mielivallasta. Pelokkaat ministerit Itävallassa Hitler nöyryytti äärimmäiseen linkkuveitsiasentoon, kirjoitutti kutsun saapua liittämään Itävalta Saksaan, ja kun ei kutsua kuulunut, tuli kutsusta välittämättä. Puhdistusten jälkeen kansa oli saapunut siinä vaiheessa hurraamaan katujen varsille natsilippujen kanssa, toivottamaan miehittäjä tervetulleeksi.

Morsian on suostuvainen, tämä ei ole raiskaus, kuten jotkut ovat väittäneet, nämä ovat häät. Itävaltalaiset kiljuvat äänensä käheiksi, tekevät parhaansa mukaan natsitervehdyksen toivottaakseen tulijat tervetulleiksi, he ovat harjoitelleet sitä jo viisi vuotta.

Ministerit eivät myöhemmin löytäneet omasta heikkoudestaan selitystä, vaan Hitler oli heistä kauhistuttava ja jumalallista voimaa edustava. Mahtipontisesta suunnitelmasta, naapurimaiden alistumisesta ja kansan auliudesta huolimatta Blitzkrieg oli oikeasti pannukakku. Krupp-yhtymän Versaillesin sopimuksen vastaisesti kehittämät pienet tankit, sardiinipurkit missä kaksi ukkoa istui kuin joogaopettajat paljaalla metallilattialla, piiputtivat ja jouduttiin tuomaan Wieniin junalla.

Kieltämättä Vuillard maalaa Itävallan ministereiden kiemurtelun Hitlerin suunnitelmien edessä niin mehukkaasti, että mieleen tulee muutaman vuoden takainen mustan satiirinen elokuva Stalinin kuolema. Faktoissa Vuillard pitäytyy kuitenkin tiukasti. Natseista nauhoitetut filmit ovat valitettavasti Goebbelsin lavastamia, joten heistä on jäänyt ryhdikkäämpi kuva kuin mitä toinen kuvaaja olisi niistä esittänyt. Elokuvateollisuuteen natsit panostivat.

Lopussa palataan vielä alun yritysjohtajiin ja siihen hyötyyn, mitä he ilmaisesta orjatyövoimasta keräsivät. Mauthausen, Dachau, Papenburg, Sachsenhausen, Buchenwald ja Auschwitz toimittivat sitä katkotta. IG Auschwitz, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa. Se lienee verrattavissa Yhdysvaltojen mustien orjien ilmaistyövoimaan, vaikka ajanjakso jäikin lyhyemmäksi.

Vieläkin on uutisoitu lähes satavuotiaiden elossa olevien natsirikollisten oikeudenkäynneistä ja kyselty niiden oikeutusta. Päiväkäsky on upea teos, joka muistuttaa karmeasta rikoksesta ja kuinka se eteni pysäyttämättömäksi hulluudeksi. Se kertoo olennaisen upean runollisella melankolialla ja loistavalla tyylillä, laskee fokuksen estradeilta yksilön katseen  tasolle. Näkeekö hoitolaitoksen vanhus nyt itsensä historiallisen uutisfilmin hurraavana lapsena television ruudulta?

--- sillä sukupolvet vaihtuvat niin kuin vahtia vaihtavat vartiosotilaat yön pimeydessä - miten pitää eletty nuoruus, hedelmäntuoksu ja tuo hengästyttävä mahlannousu erillään niistä kauheuksista? En tiedä.

Mahtava suomennos, kiitos ja kumarrus Lotta Toivanen.


Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus
L'ordre du jour, 2017, suomentanut Lotta Toivanen
Siltala, 2019, 149 s