torstai 31. joulukuuta 2020

Hyvää Uutta Vuotta 2021!

Aurajoki 30.12.20


Erilainen, flunssaton vuosi 2020 oli myös hyvä lukuvuosi, kuten sitä edellinenkin. Kiitos kaikki, sekä uuden että menneiden sukupolvien kirjailijat! 

Vuoden ykkösuutisaihe ei paljoa häirinnyt lukemista, päin vastoin, ovathan kirjat aivan paras tapa häivyttää nykyhetki tai avata muita näkymiä. Sen sijaan lehden ja uutissivustojen seuranta, aiheen rummutus ja jatkuva tunku verkkokalvoille alkoi väsyttää. Opin karsimaan tarpeen mukaan. Unia se ei vienyt. Ainoa uniini vaikuttanut uutisaihe oli USA:n presidentinvaalit ja varsinkin tulosten laskentayö. Silloin oli pakko herätä keskellä yötä. Ihan sisäiseen hälytykseen heräsin. Kului vielä viikko asian selviämiseen ja tulos alkoikin olla selvä koko muulle maailmalle, vaan ei istuvalle presidentille. Eikä häntä tukeva GOP saa tyylipisteitä. Oli pakko siirtyä jossain vaiheessa Fox News ja CNN-kanaville, joista havaitsin lyhenteet GOP, grand old party eli republikaanit ja dems - kaikki pienillä - demokraatit. Toinen kuin kuninkaan hovista ja toinen kuin pölyhuiska. 

Loppuvuoden lukemisistani painottuu vaikutelma, että sydäntäni lähellä oleva suomenruotsalaisuus on tullut entistä likemmäs. Siihen on myötävaikuttanut Kai Ekholmin Jörn Donner-elämäkertaSara Ehnholm Hielmin esseeteos ja oikeastaan myös Sally Salmisen Katrina. Alkuvuodesta luin edellisen vuoden Finlandia-voittajan Monika Fagerholmin Bambin. Kaikki hienoja lukuelämyksiä, silmiä avaavia ja ajatteluttavia. Lukija kiittää.

 Onnellista Uutta Vuotta, iloa ja valoa! 

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Hyvää Joulua!

Muutama joulukuinen kuva Turun jouluvalaistuksesta, sen jälkeen kun uutisissakin näitä näytettiin. Vasta siinä vaiheessa huomattiin ja jaksettiin lähteä ulos pimeään seikkailemaan. 


Virallinen kuusi Tuomiokirkon edessä on tänä vuonna topakka mamselli. Nyt kun se saa yleisöltä perutun joulurauhan julistuksen takia tavallista vähemmän näkyvyyttä, var så god!

Siinä se vanha Aura-joki vain mataa ajasta toiseen, vuodenajasta seuraavaan, niin kauniisti valoja peilaten. Lumisia kuorrutteita tullaan ilmeisesti joulun aikaan näkemään aina harvemmin näillä leveyksillä.


Tänä vuonna kun ihmisten päitä on ylen määrin kuormittanut punaisella usein kuvattu piikikäs ja pallomainen virus, niin eikö vain näistäkin kauniista korallin värisistä koristeista melkein ensin tule ikäviä mielleyhtymiä, ennen kuin sen unohtaa noita tuijotellessa.



Teatterisillalla hehkutetaan - myös punaisin palloin - sekä joulua että teatterissa esitettävää Cabaret-musikaalia. Jospa sen saisi ensi vuonna nähdä, istua mitään pelkäämättä teatterissa...

Hyvää Joulua, rauhaa ja rakkautta tutut ja tuntemattomat!


keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty





Sain kimmokkeen tutustua Tapio Tammisen tietokirjaan hänen muistokirjoituksestaan. Tapio Tamminen oli kulttuuriantropologi, filosofian tohtori, tietokirjailija ja radiotoimittaja. Hän kuoli äkillisesti 18.9.2020. Tamminen teki 20 vuoden ajan Ylen radio 1lle Kolmannen maailman puheenvuoroja -ohjelmaa. Tieto-Finlandian hän voitti vuonna 2015 teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli. Islamilaisesta pasifistista Ghaffar Khanista kirjoitettu Islamin aseeton soturi oli hänelle erityisen rakas. Aihe on minustakin kiinnostava, joten tutustuin ensiksi tähän. En ole lukenut tuota Tieto-Finlandian voittanutta teosta.

Itse asiassa kirjan nimen loppuosa ja talebanien synty oli minulle lähes yhtä kiinnostava kuin tuon rauhanmiehen historia. Sen verran kauheita tuo porukka ja sen veljesorganisaatio Isis on saanut viime vuosikymmeninä aikaan. Kuinka ihmeessä se kykenee aina vain jatkamaan toimintaansa? Ketkä sitä rahoittavat, keiden intressissä on sen pysyminen hampaisiin saakka aseistettuna? Talebanien syntyä käsitellään vasta loppuvaiheessa. Tietenkin koko edeltävä historia on jatkumoa eikä talebanien synty ole jälkiviisaasti nähtynä mikään yllätys.

Rajaseutua Afganistanin ja Pakistanin rajalla pidetään edelleen talebanien kotiseutuna. Sitä asuttavat pataaneiksi kutsuttu väkivaltaan omissa perinteissään kasvanut ja tottunut heimo. Kosto ja loukattu kunnia perustelevat ja vaativat sitä, yhteisö ei hevin pääse irti ketjureaktioista. Sehän ei ole mitenkään ainutlaatuista maailman sitkeissä sodan pesäkkeissä. Aina silloin tällöin syntyy kuitenkin poikkeuspersoonallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi. 

Nykyisen Pakistanin Utmanzaissa syntyi vuonna 1890, sittemmin toiseksi Gandhiksi kutsuttu Ghaffar Khan. Siinä vaiheessa Intiaan kuului nykyinen Pakistan ja idässä nykyinen Bangladesh, ja koko alue kuului Brittiläiseen imperiumiin. Mahatma Gandhilla ja hänen rauhanliikkeellään oli suuri merkitys Intian itsenäistymisen aikana ja sitä historiaa käsitellään tässäkin. Ghaffar Khan on kuitenkin Gandhista riippumaton, itse tiensä löytänyt väkivallattoman vastarinnan muslimiuudistaja, mutta Intian muslimien keskuudessa ja alueellaan samantapaisena profeettana kannattajiensa keskuudessa ihailtu ja seurattu. Kirjan perusteella hän vaikuttaa minusta vielä Gandhiakin aidommalta, omien oppiensa mukaisesti eläneeltä sitkeältä mieheltä, joka vietti kolmanneksen elämästään vankiloissa. Ja eli lähes satavuotiaaksi. Sitä paitsi hän ajoi selkeämmin myös naisten tasa-arvoa ja koulutusta. Miehet olivat ystäviä ja vastustivat molemmat brittiläisen Intian alueiden jakoa toisen maailmansodan jälkeen uskonnon perusteella.

Britit hallitsivat Intiaa hyväksi koetuilla periaatteilla: ylläpitivät hierarkista yhteiskuntaa, jossa heille lojaaleimmat maanomistajat palkittiin. Köyhimmille jäi palvelijoiden rooli ja muslimialueilla koraanikoulut. Ghaffar Khanin toisenlainen tapa katsoa ympäröivää maalmaa syntyi jo kodissa. Vaikka hänen isänsä kuului hyväosaisiin, isä oli sitä mieltä että koston perinteestä on päästävä eroon ja hänen lastensa saatava koulutusta brittiläisten kouluissa, koraanikoulu ei riittänyt. 

Koulutuksen ajamisesta kaikille, tytöille ja pojille, tuli Ghaffar Khanille perusasia ja Tamminen kutsuu häntä pataanien Uno Cygnaeukseksi. Näkyvin saavutus rauhanasian puolesta oli Khudai Khidmatgar-nimisen, lopulta parhaimmillaan 100.000 naisen ja miehen epäpoliittinen, aseeton armeija, joka sitoutui väkivallattomuuteen ja sosiaaliseen työhön. Sen toiminta kesti vuodesta 1929 noin 1950-luvulle, mutta näkyy osittain vielä ANP-puolueessa. Liike suhtautui suvaitsevaisesti kaikkiin uskontoihin. Siitä tuli niin vahva, että britit oppivat pelkäämään väkivallattomuutta enemmän kuin kiväärimiehiä kuten yhdysvaltalainen toimittaja kirjoitti Time-lehteen vuonna 1954.

Kirjassa käydään läpi Intian, Pakistanin ja Afganistanin lähihistoriaa. Brittiläisen Intian jaon jälkeen alueesta tuli yhä uusien väkivallan pesäkkeiden näyttämö. Muslimien ja hindujen erottaminen Pakistaniin ja Intiaan johti miljoonien siirtolaisten muuttoon ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Ghaffar Khan oli sitä mieltä, että Pakistan perustui vihalle ja vertasi brittien vankien kohtelua huomattavasti lempeämmäksi. Nykyisin pyssymiehistä on tullut uskonnon parhaita asiantuntijoita.

Onnetonta rauhan kannalta oli suurvaltojen sotkeutuminen omine intresseineen naapurimaa Afganistanin tilanteeseen. Neuvostoliiton pystyttäessä sinne itselleen mieluista hallitusta, Yhdysvallat, CIA tuki islamilaisia mujahedin-sotureita. Poliittisen islamin puolue vahvistui alueella ja ennen pitkää Pakistanin tärkein mullah Omar syleili saudiarabialaista Osama Bin Ladenia Karachin moskeijassa. Näkymättömän uskonmiehen johtamaa hallintoa nimitettiin myös Puuttuvien ruumiinjäsenten salaseuraksi - sen jäsenille oli yhteistä silmän, raajan, sormien tai jonkin elimen puuttuminen. Se sopiikin hyvin hallinnolle, jonka arkea Kandaharissa kuten Kabulissakin väritti sharialaki ja talebanin teloituskomppanioiden näkyvä toiminta. Kuolleiden taistelijoiden tilalle kasvatettiin koraanikouluissa uusia sotilaita.

Islamin aseeton soturi on aika tärisyttävää poliittista historiaa täältä pohjolan vinkkelistä katsottuna. Tekee myös melko lohduttomaksi. Niin kaukana on jo tuon ainutlaatuisen aseettoman rauhanliikkeen aika tällä levottomalla alueella. Siihen eivät auta edes kirjan lopussa esitellyt Gandhin ajatukset ja muut rauhan filosofiat. Tapio Tamminen oli aiheeseen ja alueeseen hyvin perehtynyt. Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa -teoksen hän kirjoitti vuonna 2008.

Kirjanurkkaus on saanut samasta muistokirjoituksesta sytykkeen käsitellä aiemmin lukemaansa teosta.


Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty
Into Kustannus Oy, 2011, 189 s


maanantai 7. joulukuuta 2020

Munthe ja koirat inspiraationa

 


Axel Munthe ja hänen romaaninsa Huvila meren rannalla on maailman tuntema. Sen sijaan ruotsalaisen historioitsijan Bengt Jangfeldtin elämäkertateos Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle ei liene ihan samassa mittakaavassa tunnettu. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava teos. Olen inspiroitunut vielä erikseen sen kansikuvasta, seepian sävyisestä vanhasta valokuvasta, jossa Munthe istuu San Michelen huvilansa aurinkoisella seinustalla koirien, omien ja kuningatar Viktorian, ympäröimänä (valokuvassa vielä sylissäkin yksi pikkuinen piski). Värit maalauksessa ovat oma keksintöni, sekä rakennetun ympäristön että koirien turkin sävyt - missä se ei ole valkoinen, ja kuviteltuja varjojakin piti lisätä. Ei Munthekaan ole oikein näköinen, tuli hieman luisevamman näköinen tyyppi. Joka tapauksessa kuvassa yhdistyvät ihastukseni kohteet, sekä Munthe että kaikenkarvaiset koirat. Siksi oli kiva aiheella harjoitella.


Toisessa, vanhemmassa maalauksessa on pohjana Caprilla ottamani valokuva - miljoonien turistien ikuistama maisema - johon sitten lisäsin valokuvien Munthen. Eikä tämäkään ole oikein näköinen. Munthea saattaisi ottaa päähän. Alkuperäisessä ideassa, jota työväenopiston kurssilla aloitin, kirjailija esiintyi ääriviivoina eli haamuna, mikä tietenkin maalausaiheena olisi parempi kuin tämä aika tärkätty ja hyvin puettu tyyppi. Näyttää kopiolta, sanoi eräs tuttava. Totta. Minulla ei ole kovinkaan paljon mielikuvitusta omille aiheille, vaan tarvitsen mallin, kuten monet harrastelijat. Hän ei oo oikea cowboy, eikun taiteilija... Ei siis ole vielä sitä mielikuvitusta. Mutta voi olla, että kymmenen kahdenkymmenen vuoden päästä se on jo kehittynyt ja sieltä tulvii uusi jännittävä värien ja abstraktioiden maailma. Olen kyllä silloin jo aika iäkäs, mutta maalata voi aina, jos vain näkee ja sivellin pysyy kädessä.