perjantai 29. huhtikuuta 2022

Tukeeko Turku nyt Putinia?

Vladimir Putin on Venäjällä palauttanut Stalinin mainetta ja muutkin hallinnon tavat lähentyvät Stalinin aikoja. Sen sijaan suhde Leniniin näyttää olevan kinkkisempi. Putinin kritiikkiä Leninistä on viime aikoina silloin tällöin väläytelty mediassa. Tämä on ilmeisesti vaivannut hampaankolossa jo pidemmän aikaa, koska  jo vuonna 2016 YLE/Anniina Vallius uutisoi näin, (26.1.2016): 

Leninin ajatus siitä, että liittovaltion osille kuuluu halutessaan oikeus eroon, sai Putinilta erityisen kovaa kritiikkiä jo viime viikolla. Hänen mukaansa linja oli suoranainen ydinpommi, jonka räjähtäminen luhisti Neuvostoliiton vuonna 1991. Se oli tragedia, Putin sanoi. 

Koska Lenin on edelleen Venäjällä hyvin kunnioitettu, hänen mausoleumiinsa ei ole Putin vielä kajonnut. Turun ei tarvitse pelätä kaupunkilaisten paheksuntaa, Lenin ei ole ollut suosittu ennen Putinia, vielä vähemmän oletettavasti Putinin aikana. Täällä ei vitkastella, nyt ollaan katseltu patsasta tarpeeksi kauan.

Niinpä Turku poistaa Leninin patsaan Taidemuseon mäeltä ensi viikolla. 

Kuva: Ari Welling/Yle

Mielestäni Leninin patsas tai oikeastaan rintakuva ei ole ollenkaan niin ruma,  esteettiseltä kannalta, kuin Leningradin ja Turun ystävyyspatsas Puolalanpuistossa, taidemuseon mäellä, missä mörököllit tanssivat piirissä. 

Onko ajoitus sittenkään oikein onnistunut? Putinin tunteet Turkua kohtaan epäilemättä lämpenevät entisestään. Hänellä on Turusta vain mukavia muistoja ja nyt tämä miellyttävä yllätys!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Pieni taidekävely Helsingissä

 

Lämmin pääsiäisviikko synnytti sellaisen toiveikkaan tunnelman, että heittäydyin kyytiin Turusta Helsinkiin ja kävin tutustumassa muutaman taidemuseon ja -gallerian tarjontaan ja nuuhkimassa muuten vain keväisten katujen ilmaa.

Taidehallin Epävarmat tilat -näyttely sai aikaan niin epävarman mielentilan, etten saanut mistään ajatuksen päästä kiinni ennen kuin pääsin kadulle, jossa Taidehallin talo olikin vapauttava taidekokemus komeudessaan. Uutta taidetta oli senkin nurkille ilmaantunut. Kävi vähän kuin pari vuosikymmentä sitten Firenzen Palazzo Pittissä: huikea näköala yli Firenzen päihitti kehystetyt taideteokset.





HAMin näyttely Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880-2020 saavutti runsaudessaan paremmin katsojan, jokaiselle jotakin, Laila Pullisen hienoista piirroksista ja veistoksista Louise Bourgeois'n grafiikkaan, josta tässä kuvattuna Triptyykki punaiseen huoneeseen.








Alakerrasta löytyi Tove Janssonin lisäksi lähes lempitaiteilijakseni tullut Greta Hällfors-Sipilä siippansa Juho Sipilän kera. Greta Hn akvarellit hehkuvat kevyinä ja silti värikylläisinä, kuten näkyy tästä teoksesta Uimakoppi, jossa kesäillan kuulaus välittyy tunnelmallisesti.









Hällforsin töitä olen aiemmin nähnyt Ateneumin näyttelyssä. Sielläkin oli  esillä hänen ensimmäisiä akvarellejaan, päiväkirjojen kuvituksia. Niiden interiöörit yksityiskohtineen vievät suoraan 20-luvun hilpeisiin juhliin. (Puhelin näköjään hieman heilahtanut kuvatessa mutta sopinee juhlan tunnelmaan...)


Molemmat taiteilijat maalasivat näkymiä 20-30-luvun Helsingistä, Punavuoren suunnalta enimmäkseen. Tässä Gretan talvinäkymä. >>>>>>>>



Tähän väliin sopiikin mainiosti tuoreempi näkymä Yrjönkadulle. Se taitaa olla suosikkikatuni Helsingissä. Siellä sijaitsi joskus elokuvateatteri Nordia, jossa muistan käyneeni usein. Siinä kauppaa pitää nyt Partioaitta. Samalla kadulla on myös Hotelli Torni ja legendaarinen O'Malleys, jossa luuhasin jossain vaiheessa. Sitä vastapäätä uimahallin vieressä on pieni antikvariaatti Kirjava lintu, josta olen löytänyt italiankielisiä "harjoittelukirjoja". Nyt  omistaja on uupunut kirjapaljouden keskellä ja oli tekemässä loppusiivousta.















Mutta eteenpäin elävän mieli. Galerie Forsblomissa esittäytyi nykytaide taas parhaimmillaan, kuten aika usein. Tällä kertaa Jenny Carlsson, Reima Nevalainen ja Hannu Väisänen









Taidenäyttelyt ovat kuin pieniä keitaita kaupungissa, niissä on oma ilmastonsa ja toisenlainen ajan tuntu, usein myös toisenlaisen ajan kokemus. Omakin mielentila saattaa läikehtiä siitä epävarmasta ylevään, hartaasta iloiseen. Taidenäyttely on aina pieni kurkotus toisiin maisemiin.
 






















lauantai 23. huhtikuuta 2022

Viola Ardone: Lasten juna


Äitini ei ole koskaan myynyt minua, ei tähän mennessä.

O bella ciao kajauttavat partisaanit sodan jälkeisen Napolin kujilla. Heillä on so-li-daa-ri-suus -missio. Napoli on sodan jälkeen raunioina ja kaikkein köyhimmät perheet kärsivät nälkää ja puutetta. Näille perheille partisaanit, Mussolinia vastaan taistelleet kommunistit järjestivät tukiperheitä Pohjois-Italiassa. Lapset lähetettiin junalla kylmän talven tai pidemmäksikin ajaksi pohjoiseen, vieraaseen perheeseen, joka oli valmis ottamaan vastaan ja hoitamaan lasta kuin omaansa, vaatettamaan, huolehtimaan koulun käynnistä ja ravinnosta. Vähän kuin Suomen sotalapset, jotka lähetettiin Ruotsiin. Kielierokin on iso, eri murrealueiden tavallinen kansa ei välttämättä ymmärrä toisen kieltä. Lasten junassa sota on jo takana.

Viola Ardone kertoo tosipohjaisen tapahtuman lumoavan eläytyvästi pikkupojan, 7-vuotiaan Amerigo Speranzan silmin. Hänen yksinhuoltajaäitinsä Antonietta päätyy samaan ratkaisuun ilmiselvistä syistä, ei ole mitään millä elättää edes itseään. Kaunis nainen saa avustusta vierailta aviomiehiltä, sängyn alla on kahvipaketteja. Amerigo kerää päivisin lumppuja myytäväksi ja värjää kaverinsa kanssa hiiriä ja myy niitä hamstereina torilla. 

Amerigo kokee vaitonaisen äitinsä - lörpöttely ei ole hänen heiniään - kanssa monenlaisia hylkäämisen tunteita jo ennen matkaa. Poika ei pysty korvaamaan Antoniettan menetystä, esikoinen Luigi on kuollut keuhkotautiin eikä Amerigo näe itseään kuin riippana äitinsä jaloissa. Kasvaa kuin rikkaruoho, sanoo äiti. Hän ei edes pysy toisten käyttämissä kengissä, jalat rakkuloilla, äitinsä perässä. Päivisin hänen pitää lähteä ulos, kun Capa 'e fierro, kahvipakettimies, tulee kylään.

Onneksi junassa pohjoiseen on Maddalena, partisaani ja idealisti, hyväsydäminen ihminen ja kymmeniä muita lapsia, paras kaveri Tommasinokin. Ardone kuvaa vavahduttavan tarkasti pikkuihmisen mielen liikkeitä, matkalla pois arjesta, johon lapsi on kuitenkin tottunut vaikka se on nälkää ja toivotonta raatamista. Vaikea on päähän potkittujen lasten ymmärtää sitäkään, että joku haluaa ottaa heidät hoitaakseen vapaaehtoisesti. Kovaan elämään tottuneiden äitien lapset kasvavat kuin ruohot aavikolla, itsekseen, kasvattamatta. Lasten puheissa kulkevat huhut uhkakuvista. Mihin heitä viedään?

Perillä Modenassa on toinen maailma, mukavasti toimeen tuleva Benvenutin perhe,  maatalo puutarhoineen ja eläimineen, perheessä kolme muuta lasta. Omat kengät ja uudet vaatteet. Uusi elämä. Partisaanivanhempien lapset on nimetty Revo, Lucio ja Nario eli revolucionario, vallankumouksellinen. Kotiinpaluu Napoliin ei ole helppo.

Lasten juna jakaa historiallisen tapahtuman kuvauksen neljään jaksoon: vuoteen 1946 ennen junamatkaa, Amerigon elämään Benvenutin perheessä, kotiinpaluuseen ja vuoteen 1994. Poika ja äiti, heidän elämänsä kiertävät lopulta kuin planeetat avaruudessa, kohtaamatta. Tämä poika ja äiti, Amerigo ja Antonietta, ovat napolilaisia tuossa ajassa, mutta vanhemman ja lapsen kivulloinen suhde tässä kuvauksessa on siirrettävissä mihin aikaan ja paikkaan hyvänsä. He eivät osaa kohdata toisiaan. Puhumattomuutta. Italiassa.

Napoli alkaa tuntua kirjojenkin perusteella tutulta. Elena Ferrante tutustutti jo köyhien kortteleiden kujiin, niiden varkaiksi ja valehtelijoiksi oppiviin lapsiin. Lasten junan erityinen lapsia koskenut yhteiskunnallinen hanke tuo kuvaan oman täydennyksensä. Tapahtumat ovat dramaattisia, mutta suurin ansio romaanissa on tapa, jolla pojan tunnelmat välittyvät hetkellisinä välähdyksinä. Ne ovat elämää järisyttäviä, ristiriitaisia, pikkupojalle mahdottoman kokoisia möykkyjä. Ja ne tuntuvat lukijalle juuri sellaisilta. Häkellyttävän taitavasti kirjoitettu kertomus tälläkin hetkellä maailmassa toistuvasti tapahtuvista asioista, joita köyhyys ja sodat tekevät perheille, äideille ja isille ja kaikkein vähiten syyllisille, lapsille.

Viola Ardone: Lasten juna
Il treno dei bambini, 2019, suomentanut Laura Lahdensuu
Aula & Co, 2022, 244 s

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Kansi: Tony Eräpuro

Japanilainen dekkari välipalana. Dekkarit ovat edelleen poikkeuksia kirjamaailmassani, japanilainen dekkari jopa sitäkin harvinaisempi tuttavuus.

Uskollinen naapuri ei aikaile. Murha tapahtuu jo alussa eikä syyllisestäkään ole epäilystä. Yasuko tappaa ex-miehensä Shinji Togashin yhdessä yläkouluikäisen tyttärensä Misaton kanssa. Holtiton ja väkivaltainen mies ei ole suostunut jättämään naista eron jälkeen rauhaan, vaikka Yasuko on yrittänyt eksyttää miehen. Hän on jättänyt työnsä yökerhoemäntänä, muuttanut muualle ja tekee töitä eväspuodin myyjänä.

Yksinhuoltaja Yasukon naapurissa asuu Ishigami, huippuälykäs matematiikan opettaja, joka on kuullut/kuunnellut tapahtumia naapuriasunnosta ja puuttuu päättäväisesti murhaa seuraaviin tapahtumiin, tarkoituksenaan auttaa Yasukoa ja tytärtä häivyttämään jäljet murhasta ja karistaa rikospoliisit heidän kimpustaan. Yasuko on sellainen kaunotar, josta Ishigamin tapainen ulkoisesti vaatimaton ja juro mies vain haaveilee, mutta nyt tapahtumat tuovat naisen lähelle. Ei nyt kovin paljon lähemmäs fyysisesti, mutta Ishigami ottaa itselleen vahvan neuvonantajan roolin ja pitää langat käsissään päivittäisen puhelinyhteyden kautta. Yasukon ja tyttären alibi muotoutuu elokuvissa ja karaokeravintolassa.

Etsiväpari Kusanagi ja nuorempi kollega Kishitani saavatkin kinkkisen homman selvitettäväkseen. Ruumis on löytynyt, vailla sormenjälkiä ja kasvoja. Kusanagia avustaa ensin sivustakatsojana ja hiljalleen yhä syvemmälle asiaan perehtyvä toinen neropatti kertomuksessa, Yukawa, fysiikan apulaisprofessori. 

Muita sivupersoonia ovat eväspuodin omistajapariskunta, myös yökerhohommat jättäneitä Yasukon tuttuja sekä Kudo, Yasukosta kiinnostunut entinen asiakas.

Vähäinen henkilömäärä ja heidän selkeät roolinsa tekee juonesta helpon seurattavan. Henkilöitä ei kovin syvällisesti luonnehdita, mutta he ovat uskottavia ja dialogi kulkee luontevasti. Ongelmaksi muodostui se, ettei tarinan jännite nouse riittävästi eikä ohuesti hahmotelluista henkilöistä kiinnostu. Mielenkiintoista paikallisväriä syntyy esimerkiksi murhavälineestä: kotatsu-lämpöpöydän sähköjohdosta, tai Ishigamin työmatkasta kodittomien rannan kautta eväspuotiin.

Muutoin varsinainen kliimaksi Uskollisessa naapurissa kehittyy kahden älyn jättiläisen kamppailusta. Ishigamin matemaattisen tarkaksi laadittu suunnitelma joutuu toisen eksaktin tieteen harjoittajan, Yukawan laserin terävän katseen tutkittavaksi. Siinä työssä rikosetsivät joutuvat nyrjäyttämään valitsemansa näkökulmat matemaattis-filosofisen päättelyketjun mukaisiksi. Ja, a vot, sitähän se vaatii! Tämä shakkipeli ei minussa kuitenkaan nostanut uteliaisuutta. Haukotutti. Luin sitten uusimpia uutisia Ukrainasta. Itketti.

Tämä tässä eniten häiritsee: näiden neropattien nostaminen yli-ihmisiksi, tavallisten rikosetsivien ohi. Olisiko tämä piirre ominaisempi aasialaisille kulttuureille, hierarkisuus, ihmisten eriarvoisuus lähtökohtaisesti? Tästä tuli yllättäen mieleen Mai Jian Koodinmurtaja, jossa haistoin samaa asennetta. Sen lisäksi, huumoria ei näkynyt mailla halmeilla, vaikka dialogi on elävää. 

Uskollinen naapuri oli Vuoden dekkari Japanissa vuonna 2005 ja on palkittu Suomessakin. 


Keigo Higashino: Uskollinen naapuri
Yogisha X no kenshin, 2005, suomentanut Raisa Porrasmaa
Punainen Silakka, 2020, 288 s

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.

Kansikuva (Jussi Konttinen): 
Autoilija on suojannut ajokkinsa lähes 50 asteen pakkaselta jakutialaisen Hotu Tent-yrityksen kehittämällä lämpöpeitteellä.

Perhe toteutti perheenisän pitkäaikaisen haaveen ja muutti vuodeksi maalaiskylään Siperian Jakutiaan, maailman kylmimmälle asutulle seudulle, taloon, jossa on kantovesi ja ulkovessa. Useimmille pikemminkin kauhistuttavan oloisesta paikasta oli vuosikausia haaveillut ja siihen valmistautunut Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija Jussi Konttinen. Hänen venäläinen isoäitinsä oli kotoisin Siperian Irkutskista. Rohkea mies - talvi-ihminen - ja yhtä rohkea vaimo pakkasivat pesueensa, 3-, 6- ja 7-vuotiaat lapsensa sekä matkatavaransa ja tekivät haaveesta totta. He selvisivät monesta riskaabelista tilanteesta ja ilmeisesti, kuten vanha hokema väittää, kokemuksesta vahvistuneina. Kaikesta eletystä ja nähdystä syntyi myös tämä upea kirja. Matka tehtiin vuosina 2016-2018 kahdessa pätkässä.

Tämäkin teos sen osoittaa: toimittajien kirjoittamat tietokirjat ovat ihan parhaita. Konttisella on taito kertoa omista kokemuksista huumorilla ja itseironialla ja taustoittaa kaikki tuhdilla paketilla tietoa Siperian erityisistä piirteistä: luonnosta, elinkeinoista, ihmisistä ja eläimistä, arjesta ja juhlasta, šamaaneistauskonyhteisöistä, kuvernööreistä, ilmastonmuutoksesta sekä - tietenkin - Venäjästä, sen historiasta ja nykyisestä Putinin ajasta. Valtavien maaperärikkauksien Siperia on Venäjälle aarrearkku ja jatkuva huolen aihe: pysyykö se sellaisena, yrittävätkö muut viedä sen, pysyvätkö ihmiset siellä kurinalaisena väestönä vai näkyykö itsenäistymispyrkimyksiä? Entä Kiina, niin lähellä, nyt ystävä, mutta arvaamaton sekin?

Tsaari Aleksei Mihailovits aloitti Siperian karkoitukset vuonna 1648 ja ratkaisi samalla kaksi ongelmaa: teki rikolliset ja poliittisesti ei-toivotut henkilöt vaarattomiksi ja edisti tavoitetta asuttaa Siperia. 

Vaikka Siperiaan on historian kuluessa Neuvostoliitossa/Venäjällä karkoitettu ihmisiä vankileireille, vapaaehtoisesti ei sinne ole niinkään helppoa päästä, sillä Venäjällä oikeusvaltio tarkoittaa jotain muuta kuin muualla: kansalaisten oikeuksien sijaan maassa vaalitaan viranomaisten oikeuksia. Viranomaisten mielivalta näkyy kaikissa vaiheissa, kun lupia ja poikkeusmenettelyjä tarvitaan. Asunnon vuokraus, lasten päiväkodit ja koulut, auton hankinta tai suunnitellut haastattelut ja tutkimusmatkat eri kohteisiin, kaikkialla riittää "haasteita". Virkamies haluaa usein osoittaa valta-asemansa. Eivätkä paikallisetkaan toivota tervetulleiksi. Toimittajaa epäillään vakoojaksi.

Töhtyrin kylä Jakutiassa on Tampereen korkeudella, se ei ole tundraa. Siperia on valtava, sieltä on tundralle toistatuhatta kilometriä. Pakkasta voi olla talvisin -50, kesällä +35. Ilman jääpeitettä maa olisi kuivaa aavikkoa. Ikirouta estää vähäistä sadetta valumasta maaperään. Jakutskin kaupunki on moderni ostoskeskuksineen ja elokuvakeskuksineen.

Nykytilanteen valossa näyttäytyy harvinaisen hyvin, kuinka älytön malli on puoleen maapalloon levittäytyvä valtio, jonka kaikki energia näyttää menevän sen eri luonteisten osien kurissa pitämiseen, kuten nyt Putinilla. Ja häntä ennen muilla yksinvaltiailla, tsaareilla ja Stalinilla. Valtava alue ei voi kehittyä jos sitä hallitaan käsiohjauksessa tuhansien kilometrien päästä Moskovasta. Kuitenkin siihen käytännössä pyritään eikä paikalliseen väestöön luoteta, vaan kuvernöörin päätehtävä on pitää alue rauhallisena.  Paikallisia ärsyttää ja turhauttaa olla koko ajan Moskovan "kupattavana" eikä kehitys Jakutiassakaan ole sen suhteen mennyt kuin huonompaan suuntaan Putinin aikana.

Jakutialaiset eivät vaikuta nöyristelevän venäläisten edessä, itsetunto on korkealla. Turkin sukuista sahan kieltä puhutaan ja sitä opetetaan kouluissa. Jakutskin lentokenttä on moderni, kuulutukset kaikuvat venäjäksi, jakuutiksi ja englanniksi. Konttinen tekee yhden miehen vaalitarkkailua presidentinvaaleissa ja voi todentaa vaalivilpin tuulikaapissa tehdyn valvonnan jälkeen. Putin olisi joka tapauksessa voittanut, mutta oikeaa prosenttiosuutta piti vielä parantaa. 

Konttisen mukaan Jakutia olisi valmis itsenäiseksi valtioksi, mutta sitä ei saa ääneen sanoa. Sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, mutta sotia ei haluta. 

Teidän isoisänne olivat kelpo porukkaa, pistivät Venäjälle hanttiin. Meidän esi-isämme hävisivät, ja kärsimme siitä yhä tänä päivänä, kertoo eräs korkea-arvoisen jakuutin nuori avustaja kirjailijalle. (Nyt olisi oiva hetki, ajattelee lukija.) On aika hyytävää lukea Putinin Venäjän militarisoinnista, joka ulottuu päiväkotilasten pukemiseen univormuihin voitonpäivänä. ---mutta maahan lietsottavasta sapelinkalistelun ilmapiiristä päätellen imperialistisen ideologian pönkittämiseen aletaan pikkuhiljaa kaivata tuoretta verta. Näin päättelee Konttinen vuonna 2019!

Kaiken masentavan systeemisen vääryyden lomassa on hellyyttävää lukea sekä paikallisten ihmisten että eläinten sopeutumisesta maapallon ankarimman ympäristön keskellä. Jakutian hevoset elävät vapaina laumoina ja kasvattavat pitkää karvaa pakkasia vastaan. Ihmiset sulattavat juomavetensä jäätyneistä lammista sahatuista jäälohkareista. Talvella kalastetusta kalasta ei ole säilytysongelmia, jäätyminen yli 40 asteen pakkasessa on välitöntä. Beringinsalmen lähellä elävät maailman isoimmat mursulaumat, ennätyslaskenta on päässyt 118 000 yksilöön. Mursuilla on puolimetriset torhampaat, mutta ihmisen katseen kohdatessaan, mursu on se joka joutuu paniikkiin. Konttinen kertoo myös dramaattisesta amurintiikerin palautuksesta luontoon ja viittaa ohimennen John Vaillantin kirjaan Tiikeri. Ikiroudan alueelta löydetään myös isoimmat ja parhaiten säilyneet osat kadonneista eläimistä, kuten mammutista. Tietenkin kiinalaisia kiinnostavat myös ne sarvet.

Perheen pikkuväki, taapero, esikouluikäinen ja koululainen vaikuttavat harvinaisen reippailta. Pienimmät linnottautuvat päiväkodissa (munniharppupainotteinen) yhteen, pienin karkaa veljensä luo eikä enää luovu paikastaan. Ohjaajatkin ilmeisesti huomaavat pääsevänsä vähimmällä näin. Kuopus vahtii mustasukkaisesti, ettei kukaan muu leiki isonveljen kanssa. Rouva Konttinen saa myöhemmin arvostusta paikallisilta ottaessaan haltuun äijämäisen kulkupelin, Uotsiksi kutsutun neuvostomaasturin.

Ankarassa ilmastossa ja tiukan autoritaarisen hallinnon alla sentään juhlitaan paljon, ja syitä siihen, koulujen ja päiväkotien sulkemiseen löytyy paljon enemmän kuin meillä. Rakastavaisten juhlapäivänä, Pyhän Valentinuksen päivän iltana Konttisen pariskuntakin palkitaan diplomilla, joita venäläiset ja jakutialaiset rakastavat. 

Suomensukuiset hantit, Länsi-Siperian alkuperäiskansa, asuu mustan kullan päällä. Puolet Venäjän öljystä tulee alueelta ja suurin osa menee vientiin. Hantit voisivat olla arabisheikkien veroisia raharuhtinaita, mutta eivät ole, koska takana on 400 vuotta kolonialismia. Öljy-yhtiöt ovat täälläkin vahvoilla, luonnonsuojelijat ja poromiehet yrittävät pitää puolensa, mutta ovat heikoilla. Porojen omistajat eivät saa korvauksiaan öljyvuotojen aiheuttamista porokuolemista.

Vaikka autoritaarinen hallinto on monella tapaa tuhlausta, eniten inhimillisen pääoman, tukahduttaessaan luovuuden ja uskalluksen, on hauskaa lukea myös monista tyypeistä, jotka ankaran valvonnan ja rajoitustenkin oloissa pystyvät pärjäämään. Kuten Arsen Tomsk, matemaatikko ja it-nörtti, joka on luonut Uberin kanssa menestyksellisesti kilpailevan, kansainvälisen InDriver-taksiyrityksen ja on perustanut riippumattoman uutissivuston. Salaisuus on ollut, ettei ota vastaan rahoitusta joka on kytköksisssä Venäjän valtioon. Toinen kirjassa esitelty kuuluisuus on Sergei Zimov, joka haluaa vaikuttaa ilmastonmuutokseen tuomalla alueelle isoja nisäkkäitä, jakkihärkiä mm, ylläpitääkseen taigan kasvillisuusmuodon.

Vielä yksi hyvin ajankohtainen sitaatti tästä monipuolisesta ja kiinnostavasta tietokirjasta:

Ilman Siperian luonnonvaroista saamiaan tuloja Venäjä ei voisi elättää taloudellisesti jälkeen jääneitä alueita. Sillä ei olisi varaa suurvaltapullisteluun Syyriassa, Ukrainassa ja maailman tietoverkoissa eikä suureellisiin pr-näytöksiin olympialaisten ja MM-kisojen tapaan. Siperian rikkauksien turvin kansalaisten elintaso kaikkialla Venäjällä on noussut 1990-luvun alhosta, mutta samalla rikkaudet ovat pilanneet Venäjän. Ne ovat tehneet siitä kansainvälisen politiikan öykkärin, jonka johtajat voivat hallita maataan moraalitta ja ulosmitata rikkauksia nuoruudenystäviensä pankkitileille. Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua. 

Siperia taas ei ole lainkaan riippuvainen Venäjästä.

Aivan loistava kattaus Siperiaa. Ei voi kuin ihailla niin rohkeaa, paikoitellen uhkarohkeaa toimittajaa. Konttinen ei todellakaan säästä vaivojaan matkustellessaan myös yksin, milloin porolla ratsastaen, milloin monenlaisilla venäläisillä kulkupeleilla pitkin tappavan pakkasen taigaa, asumattomilla seuduilla. Ihailla voi myös vaimoa ja joustavan oloista pikkuväkeä, ovat selvästi tulleet vanhempiinsa! Valokuvien lisäksi kirjassa on runsaasti karttoja, joista voi seurata kuvattuja reittejä.

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.
HS-kirjat, 2019, 412 s

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia


Uudehko (2021) viiden tähden elokuva (HS) Drive my Car on saanut innoituksensa Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia ensimmäisestä novellista. Arvostelun mukaan elokuva poimii elementtejä kaikista kirjan novelleista. Ne kertovat miesten kaipauksesta, yksinäisyydestä, menetyksistä. Novelleja maustavat musiikki, usein jazz, jotenkin kommunikaatioköyhä seksi (yhdyntä enimmäkseen terminä), fantasiaksi kiepsahtavat elementit ja unet. 

Drive my carissa Kafuku, näyttelijä ammatiltaan, hakee kuljettajaa itselleen. Kuskia joka olisi hänen keltaisella Saab 900:llaan häntä odottamassa myöhäisten esitysten jälkeen ja ajaisi hänet sujuvasti kotiin. Ilman seurustelua, neutraalina ja ilmeettömänä. Tällainen kuljettaja löytyykin, taitava ja hiljainen. Hän on nainen, Misaki, joka on oppinut ajamaan vuoristoseuduilla jo teini-ikäisenä. Ihminen, joka on muuten jäykkä ja puhumaton, mutta tuntuu rentoutuvan auton ratissa, savuke suupielessä. Saa polttaa kun katto on avoinna. Nuoren naisen kanssa ei juttua tarvitse pitää yllä. 

Jossain vaiheessa hiljainen työntekijä ja työnantaja kuitenkin rentoutuvat puhumaan. Misaki kiinnostuu Kafukun perhetilanteesta ja kuulee, että mies on leski. Siitä kertomus saa uuden suunnan ja Kafuku saa aihetta pohtia, miksi hän on ystävystynyt erään edesmenneen vaimonsa lyhytaikaisen rakastajan kanssa. Naisen uskottomuus kalvaa edelleen miestä. Kafukun alkaessa muistella novellin jännite lässähtää. Sillä, herregud, minä ainakin odotin, mitä näiden kahden salaperäisen ihmisen välillä keltaisessa Saabissa kehkeytyy. Mutta ei. Kafuku jaksaa ihmetellä kuolleen vaimonsa tapoja, Misaki opastaa carpe diem-tyyppisesti katsomaan eteenpäin. Ei nyt jaksanut loppuun asti tämä kiinnostaa. Elokuva onnistuu ilmeisesti paremmin. 

Yesterday. Beatles-kipale siivittää parisuhdetarinaa. Kolmaskin osapuoli tässä on, minäkertoja, nuori mies joka seuraa sivusta lapsesta asti yhdessä kulkenutta ja aikuisina jotenkin kivuliaasti parina toimivaa Kikarua ja Erikaa. Erotiikka on aikuistumisen myötä tunkemassa mörkönä entisten lapsikavereiden väliin. He eivät osaa siihen oikein suhtautua. Odotukset eivät ilmeisesti kohtaa. Tässäkin, kuten kaikissa kertomuksissa oikeastaan, naisesta kuvataan tärkeimpänä hänen kauneuttaan. Nukkenaisia kaikki Murakamin rakkauden kohteet.

Itsenäinen elin. Kauneuskirurgi rakastuu kuolettavasti, pidettyään sitä ennen vuosikausia elämäänsä tasapainossa vaihtuvien suhteiden avulla. Hänelle on sopinut salasuhde parisuhteessa olevaan naiseen. 

Šeherazade kertoo Habaralle aina yhden tarinan lemmiskelyn jälkeen. Tarina jää aina kesken kun kotirouva poistuu. Nainen oli ihastunut kouluikäisenä poikaan, jonka kotiin murtautui monta kertaa. Tässä novellissa on poikkeuksellisesti nainen kokijana. Hän on ruma.

Kino on pienen baarin pitäjä. Eronnut, yksinäinen mies. Baarissa käy mystinen viskin juoja,  harmaa kissa  ja pari roistoa.  Kissan kadotessa nurkkiin ilmestyy käärmeitä. Mystikko käskee lähteä matkalle. Kino noudattaa neuvoa ja katuu matkalla kaikkea.

Rakastunut Samsa on sekopäinen tarina, uni. Mies herää Kafkan tyyliin, Gregor Samsaksi vaan ei syöpäläiseksi muuttuneena, tyhjässä huoneessa eikä tiedä mistään mitään. Kyttyräselkäinen nainen saapuu korjaamaan lukkoa. Samsa huomaa erektion, mutta ei ymmärrä mistä on kysymys. Onko hän rakastunut? Häneltä ei tunnu löytyvän yhteyttä tai sanoja millekään. 

Tunnelma novelleissa on melankolinen tai ahdistava. Miehet ovat elämässään neuvottomia. He ajelehtivat ajopuina. Naiset pettävät ja jättävät.

Tämä yksinäisten miesten maailma näin esitettynä tuntui kaukaiselta ja vieraalta. Miehet itse vaikuttivat oudoilta kuin marsilaiset ja suhtautuminen naisiin inhottavalta. Alkoi viluttaa tämä Murakamin maailma.


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Onna no inai otokotachi, 2014, suomentanut Juha Mylläri
Tammi, 2016, 276 s

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Elokuvissa: Huonot naiset



Huonoissa naisissa ennakkoluulot törmäävät Lapin lumisissa maisemissa, tekopyhyyden korkeaa kakkua kuorrutetaan monilla kermakerroksilla, nuoruuden idealismi kohtaa kyynisen keski-iän ja äijäporukasta löytyy yksi jamppa, jota ei kiinnosta ostaa seksityöläiseltä palveluja. Sen sijaan hän yrittää korjata venäläisen naisporukan rikkoutuneen pikkubussin. Korjaamisen aikana, toisaalla, seurakunnan talossa juhlitaan häitä. Keittiön pöydällä pilkotaan vihanneksia, salissa pidetään puheita. Puheissa kylän tukipilarit kiittävät toisiaan. Miehet odottavat sopivaa hetkeä salaiseen seksituokioon. Ulkona yritetään peittää kinoksiin siellä satunnaisesti vilahtelevia venäläisiä naisia. 

Tuloksena on aikamoinen potpurri hahmoja ja komediallisia kohtauksia. Kliseitäkin on tarjolla, mutta nekin on tarjoiltu jotenkin tavallista freesimmin. Tervehdin ilolla poliittisesti epäkorrektia kattausta. Siinä on riskinsä, mutta se onnistuu hyvin. Siitä voi kiittää kohtuullisen hyvää käsikirjoitusta: Niklas ja Karoliina Lindgren on pariskunta käsikirjoituksen ja ohjauksen takana. Toinen kiitos leikkaukselle: Katja Pällijeff.  Se pelaa täydellisesti, sekuntiakaan venyttämättä, sekuntiakaan säästämättä. Täydellisen tarkkaa. Rytmitys on niin kohdallaan, ettei leffan aikana käynnykkää kyllä ehdi tarkistaa menettämättä jotain oleellista käännettä, katsetta, repliikkiä. Ei tulisi moinen toiminta mieleenkään, mutta olen nähnyt muutaman houkuttuvan elokuvan aikanakin. 

Ja kolmantena Leea Klemola!! Voi että. Olen pitänyt näyttelijää/ohjaajaa räväkkänä, jopa pelottavana hahmona, jolla on rajaton rohkeus sanoa ja läpitunkeva katse nähdä enemmän kuin moni sohvaperuna. Tosin en ole häntä paljon nähnyt, jonkun haastattelun lukenut, Neitoperho -elokuva taisi olla se, joka on jättänyt hänet mieleen. 

Ehkäpä häntä itseäänkin on virkistänyt tyystin erilainen rooli pienen lappilaiskylän seurakuntatalon emäntänä, joka raataa itseään säästämättä voittaakseen kylän itseoikeutetun mahtinaisen Raakelin ja tämän adjutanttien hyväksynnän. Johanna (Klemola) nimittäin ei vain onnistu saamaan virkaansa vakinaistettua. Hän on tehnyt syntiä, saanut joskus aviottoman lapsen naimisissa olevan miehen kanssa. Tytär auttaa häntä nyt hommissa eikä oikein jaksaisi katsoa äidin taipumista vaikka mihin. Esimerkiksi kun häihin pitää saada palmu, keskellä Lapin -30 -asteista pakkasta.

Miehenä saattaisin suhtautua tähän elokuvaan penseämmin. Yhtä lukuunottamatta miehet on esitetty aika tunkkaisina vätyksinä, joilla on yksinkertaisia ajatuksia ja sen mukaisia tavoitteita. Venäläiset naiset saavat sen sijaan inhimillisen kohtelun, he saavat suunvuoron ja tukijankin. Voi olla, että alkuosa herättää vielä suurempia odotuksia, kuin mitä elokuva aivan loppuun asti tarjoaa. Pientä laimenemista tapahtuu siinä vaiheessa. Miehistä on tehty sen verran pässejä.

Klemola on aivan uskomattoman hyvä roolissaan, pienimpiä mikroilmeitä myöten. Hyvin onnistuvat muutkin rooleissaan. Taas kerran voi iloita siitä, että henkilöohjaus suomalaisissa elokuvissa on jättänyt taakseen jäykän ja kapulakielisen puheen, joka sitä vuosikausia varjosti.


Huonot naiset, ohjaus Niklas Lindgren
Suomi, 2022